Kotka ja kettu.
Marguerite lakkasi melkein hengittämästä; hän tunsi elämänsä pysähtyvän hetkeksi kuunnellessaan ääntä ja hymniä. Laulajan hän tunsi miehekseen. Chauvelin oli sen myöskin kuullut, sillä hän silmäili ovea, sieppasi leveälierisen hattunsa ja painoi sen päähänsä.
Ääni läheni. Hetkeksi Margueriten valtasi hurja halu hypähtää portaille ja siitä huoneen poikki pysähdyttääkseen laulun mistä hinnasta tahansa ja pyytääkseen iloisen laulajan pakenemaan henkensä kaupalla, ennenkuin oli myöhäistä. Hän hallitsi kumminkin ajoissa ajattelemattomuutensa. Chauvelin saattoi pysähdyttää hänet ennen hänen ovelle saapumistaan, ja päälle päätteeksi ei hän tiennyt, oliko Chauvelinillä sotamiehiä saatavissa. Hänen kiihkeä tekonsa saattoi kumminkin tuottaa turmiota miehelle, jonka hän henkensä kaupalla halusi pelastaa.
»Long to reign over us,God save the King!»
[Kauan hallitakseen meitä.Jumala siunatkoon kuningasta!]
lauloi ääni entistään iloisemmin. Tuossa tuokiossa ovi lennähti auki ja kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessal
Marguerite ei nähnyt ovea. Hän pidätti hengitystään koettaen kuvitella mitä tapahtui.
Huoneeseen astuessaan huomasi Percy Blakeney tietystikin papin pöydässä. Hänen neuvottomuutensa kesti vain jonkun sekunnin, ja Marguerite näki hänen pitkän olentonsa heti astelevan huoneen toiselle puolelle huutaen kovalla äänellä ja reippaasti:
»Halloo, siellä! eikö ketään? Missä Brogard-houkka on?»
Hän oli puettu komeaan takkiin ja ratsastustamineisiin, jotka Marguerite oli nähnyt hänen päällään heidän viimeksi tavatessaan Richmondissa monta tuntia sitten. Niinkuin ainakin oli koko hänen asunsa moitteeton: hienoa ja kaunista pitsiä kaulassa ja hihansuissa kuin kimaltelevaa hämähäkin verkkoa, kädet hennot ja valkoiset, vaalea tukkansa huolellisesti harjattu ja monokli keikarimaisesti silmälle painettuna. Paroni sir Percy olisi voinut yhtä hyvin sillä hetkellä olla matkalla Walesin prinssin puutarhakutsuihin, kuin tahallansa pistää päänsä ansaan, jonka hänen verivihollisensa oli virittänyt.
Hän pysähtyi hetkeksi keskelle lattiaa, jollaikaa Marguerite aivan kauhun lamauttamana tuskin saattoi hengittää.
Jok'ikinen hetki odotti hän Chauvelinin antavan sotamiehilleen lähestymismerkin. Silloin hän aikoi rientää alas ja auttaa Percyä lunastamaan henkensä kalliista hinnasta, Percyn siinä seistessä miellyttävän tietämättömänä oli Marguerite huudahtaa hänelle:
»Percy, pakene! — tuo on verivihollisesi! -— pakene, ennenkuin on myöhäistä!»
Mutta ei ollut aikaa edes siihen, sillä samassa Blakeney astui verkalleen pöydän luo ja taputti iloisesti pappia hartioille sanoen omalla pitkäveteisen teeskentelevällä tavallaan:
»Hitto vieköön! — — hm — — herra Chauvelin! — — En tosiaankaan luullut tapaavani teitä täällä.»
Chauvelin, joka juuri oli pistää lusikan suuhunsa, oli tukehtua, hänen laihat kasvonsa kävivät aivan tummansinisiksi ja äkillinen yskänpuuska pelasti Ranskan hallituksen edustajan ilmaisemasta ääretöntä yllätystään, jollaista hän ei ennen ollut kokenut. Hän ei ollut odottanut sellaista rohkeutta viholliselta, jonka röyhkeä hävyttömyys saattoi hänet hetkeksi suureen pulaan.
Hän ei varmaankaan ollut ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin eikä ollut antanut sotilaille määräystä talon vartioimiseen. Blakeney oli luultavastikin arvannut sen ja ovelana miehenä oli jo laatinut suunnitelmansa, jonka avulla hän käänsi odottamattoman kohtauksen omaksi edukseen.
Marguerite ei ollut hievahtanutkaan lavitsalla. Hän oli juhlallisesti luvannut sir Andrew'lle olla puhuttelematta miestään vierasten kuullen, ja hänellä oli tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä, ettei suotta ja ajattelematta keskeyttänyt miehensä suunnitelmia. Siinä hiljaa istuminen ja molempien miesten tarkasteleminen koetteli hänen mielensä lujuutta. Marguerite oli kuullut Chauvelinin käskevän apulaistaan teitä vartioimaan. Hän tiesi, ettei sir Percy voinut päästä kauaksi, vaikkapa olisi lähtenytkin minne tahansa, koska ei voinut välttää kapteeni Jutleyn asettamien vartioiden huomiota. Jos hän jäi sinne, ehti Desgas palata kuuden miehen kanssa, jotka Chauvelin oli erikoisesti tilannut.
Pyydys oli laukeamaisillaan. Marguerite ei voinut muuta kuin arvailla. Toinen miehistä, jotka olivat aivan toistensa vastakohdat, näytti hieman pelkäävän. Se oli Chauvelin. Marguerite tunsi hänet kyllin hyvin arvatakseen mitä hänen mielessään liikkui. Chauvelin ei pelännyt itselleen mitään tapahtuvan, vaikka olikin yksinäisessä ravintolassa kahdenkesken vankan miehen kanssa, joka oli käsittämättömän uskalias ja hillitön. Marguerite tiesi Chauvelinin mielellään ja pelkäämättä käyvän pahimpiinkin otteluihin tärkeän asian vuoksi. Mutta sillä hetkellä Chauvelin pelkäsi röyhkeän englantilaisen lyövän hänet maahan siten saadakseen paremman tilaisuuden pakenemiseen. Hänen apulaisensa eivät varmaankaan onnistuneet Tulipunaista neilikkaa vangitsemaan, kun hän ei itse ollut heitä ohjaamassa omalla neuvokkuudellaan ja älykkyydellään, sillä Chauvelin vihasi silmittömästi kaikkia yllyttäjiä.
Kuitenkaan ei Ranskan hallituksen lähettiläällä ollut sillä hetkellä miltään pelättävää ollessaan voimakkaan vastustajansa käsissä. Blakeney taputteli häntä hyväntahtoisella tavallaan hartioille naurahdellen välinpitämättömästi.
»Olen niin hiivatin pahoillani» — — sanoi hän ilomielin, »niin hiivatin pahoillani, — — luultavasti ällistytin teitä — — aterioidessanne, hyvin ilkeätä, hankalata liemen — — hm — — eräs ystäväni kuoli kerran hm — — tukehtui — — niinkuin tekin — — liemilusikallisesta.»
Ja hän hymyili arasti ja hyväntahtoisesti katsellessaan Chauveliniä.
»Hitto vieköön!» jatkoi hän heti kun Chauvelin oli jonkun verran tointunut, »ruokoton pesä tämä — — vai mitä? No, ettekö välitä siitä?» lisäsi hän anteeksipyytäen istuutuessaan pöydän ääressä olevalle tuolille ja vetäisi liemimaljakon eteensä. »Tuo Brogard-hölmö varmaankin jo nukkuu.»
Pöydällä oli tyhjä lautanen, jolle hän ammensi lientä sekä kaatoi itselleen lasillisen viiniä.
Hetkisen Marguerite tuumi miltä Chauvelin aikoi tehdä. Hänen valepukunsa oli niin onnistunut, että ehkäpä hän toinnuttuaan kielsi olevansa oma itsensä, mutta Chauvelin oli liian neuvokas menetelIäkseen niin silmiinpistävän viekkaasti ja lapsellisesti. Hän ojensi kätensä ja sanoi iloisesti:
»Olen tosiaankin iloinen tavatessani teidät, sir Percy. Annattehan anteeksi — hm — luulin teidän olevan kanaalin toisella puolella. Äkillinen yllätys oli melkein tukehduttaa minut.»
»Kas niin!» lausui sir Percy hyväntahtoisesti irvistellen, »sehän aivan, vai kuinka — hm — herra — hm — Chaubertin?»
»Anteeksi — Chauvelin.»
»Pyydän anteeksi — tuhansin kerroin. Niin — tietysti Chauvelin. — — Hm — — en osaa koskaan lausua muukalaisia nimiä. — —»
Sir Percy nieli lientä tyynin mielin nauraen hyväntahtoisen iloisesti aivankuin olisi vartavasten tullut tuota pikaa Calais'hen nauttimaan siivottoman ravintolan ruokia verivihollisensa seurassa.
Mutta älykäs mies, joka oli suunnitellut ja toteuttanut niin monta rohkeata juonta, oli kyllin kaukonäköinen antautuakseen tarpeettomasta vaaraan Päälle päätteeksi urkkijoita voi olla väijyksissä; ravintoloitsijakin saattoi olla Chauvelinin lahjoma. Sana Chauvelinin huulilla voi kutsua parikymmentä miestä Blakeneyn ympärille, ja hänet saatettiin pidättää ja saattaa satimeen, ennenkuin hän pääsi auttamaan tahi ainakin varoittamaan pakolaisia Siihen leikkiin hän ei uskaltanut käydä; sillä hänen tarkoituksensa oli muiden auttaminen,heidänpelastamisensa; sillä hän oli sen luvannut ja sanansa hän tahtoi pitää. Syödessään ja jutellessaan hän mietti ja suunnitteli, jotavastoin huolestunut naisraukka lavitsalla ponnisteli ajatuksiaan tuumien mitä tehdä ja tuskallisesti ikävöiden halusi kiiruhtaa alas miehensä luokse, mutta ei kuitenkaan uskaltanut edes liikahtaakaa peläten häiritsevänsä hänen suunnitelmiaan.
»En ole ennen tiennyt», lausui Blakeney iloisen tyynesti, »että te — — hm — — kuulutte pyhään säätyyn.»
»Minä — — h—hm — —» änkytti Chauvelin. Vastustajansa tyyni hävyttömyys oli nähtävästi saanut hänet aivan suunniltaan.
»No niin! Olisin tuntenut teidät missä tahansa», jatkoi sir Percy rauhallisesti kaataessaan toista lasillista viiniä itselleen, »vaikka tekotukka ja hattu tekevätkin teidät hieman toisennäköiseksi.»
»Niinkö arvelette?»
»Jumaliste! Nehän muuttavat miehen niin — — mutta! — — Toivon ettette pahastu huomautuksestani. — — Hiton paha tapa muistutusten tekeminen. — — Toivon ettette pahastu?»
»Enhän toki, en ollenkaan — hm! Toivoakseni lady Blakeney voi hyvin», sanoi Chauvelin heti saadakseen keskusteluaiheen muutetuksi.
Kovasti tuumien Blakeney lopetti liemensä, joi viinilasin pohjiin, jaMargueritestä näytti kuin olisi hän hetken silmäillyt huonetta.
»Kiitos, sangen hyvin», vastasi hän kuivakiskoisesti!. Seurasi hetken äänettömyys, jolloin Marguerite tarkasteli molempia vihamiehiä. He näyttivät ajatuksissaan punnitsevan toisiaan. Hän näki Percyn kasvot hänen istuessaan noin kymmenen yardia siitä paikasta, jossa hän itse oli hämmästyneenä kyykkysillään eikä tiennyt mitä tehdä tai ajatella. Hän oli saanut voiton hetkellisistä tunteistaan, jotka vaativat häntä rientämään alas ja ilmaisemaan itsensä sir Percylle. Mies, joka kykeni näyttelemään osaansa sellaisella tavalla kuin sir Percy sillä hetkellä, ei tarvinnut Margueriten varoitusta.
Marguerite antautui katselemaan rakastamaansa miestä, niinkuin jokainen helläsydäminen nainen olisi hänen sijassaan tehnyt. Hän tirkisteli verhoriekaleiden läpi miehensä kauniilta kasvoja. Raukeissa sinisissä silmissä ja tyhjänpäiväisen hymyilyn alla huomasi hän selvästi voimaa, tarmoa, kekseliäisyyttä, minkä kaiken vuoksi sir Percyn liittolaiset kunnioittivatkin Tulipunaista neilikkaa ja luottivat häneen. »Lady Blakeney, meitä on yhdeksäntoista valmiina uhraamaan henkemme miehenne tähden», oli sir Andrew sanonut hänelle. Siinä katsellessaan matalaa, mutta kulmikasta ja leveää otsaa, sinisiä, vakavia silmiä, koko miehen olentoa, joka ilmaisi voittamatonta tarmoa ja hyvin näytellyn osan takana piilevää melkein luonnotonta tahdonlujuutta ja ihmeteltävää kekseliäisyyttä, käsitti hän heti sen lumouksen, jolla sir Percy tenhosi toverinsa, sillä olihan hän lumonnut hänenkin sydämensä ja mielikuvituksensa.
Chauvelin, joka koetti peitellä kärsimättömyyttään tavallisella sulavalla käytöksellään, katsahti kelloonsa. Desgas ei viivy kauan, pari minuuttia vielä, ja röyhkeä englantilainen on varmassa turvassa kapteeni Jutleyn luottomiesten käsissä.
»Sir Percy, oletteko matkalla Pariisiin?» kysyi hän välinpitämättömästi.
»Hitto vieköön, enpä olekaan», vastasi Blakeney naurahtaen. »VainLilleen — Pariisi ei ole minua varten — — hirveän epämiellyttävä paikkaPariisi tällä hetkellä — — hm, herra Chaubertin — — anteeksi — —Chauvelin!»
»Ei suinkaan teidäntapaiselle englantilaiselle herralle, sir Percy», ehätti Chauvelin ivaten, »jota ei ollenkaan liikuta siellä raivoava mellakka.»
»No niin! eihän se minuun kuulu, ja meidän kirotulla hallituksellamme on aivan samallainen mielipide asiasta kuin teilläkin. Ukko Pitt on aika jänis. Sir, teillä on kiire», lisäsi hän, kun Chauvelin taaskin vetäisi kellon taskustaan, »ehkä joku sopimus. — — Älkää antako minun häiritä itseänne. — Huolehdin kyllä oman aikani kulusta.»
Hän nousi pöydästä ja vetäisi tuolin takan eteen. Taaskin Marguerite halusi mennä hänen luokseen, sillä aika riensi eteenpäin; Desgas saattoi palata millä hetkellä tahansa miehineen. Percy ei tiennyt sitä ja — — voi! kuinka hirveätä kaikki olikaan — — ja kuinka avuton hän tunsikaan olevansa!
»Minulle ei ole kiirettä», jatkoi Percy iloisesti, »mutta en halua kuluttaa aikaani kauemmin tässä jumalattomassa luolassa!»
»Mutta, sir», lisäsi hän Chauvelinin salakähmää katsahtaessa kelloonsa kolmannen kerran, »tuo teidän kellonne ei joudu sen nopeampaan, vaikka sitä kuinka katselisittekin. Ehkäpä odottelette ystäväänne?»
»Niinpä kylläkin — ystävääni!»
»Eihän hän vain lie nainen — herra pastori», nauroi Blakeney; »ei suinkaan pyhä kirkko salline teidän naisia tavata? — — et? — — tuota! Mutta sanon, tulkaa tulen ääreen, alkaa olla niin hiivatin kylmä.»
Hän potkaisi palavia puita saappaansa korolla saadakseen tulen takassa loimuamaan. Hänellä ei näyttänyt olevan kiirettä eikä hän tietenkään aavistanut vaaran olevan tarjolla. Hän veti vielä toisen tuolin takan eteen ja Chauvelin, jonka kärsimättömyys alkoi mennä yli rajojen, istuutui sille valkean ääreen ja käänsi kasvonsa oveen päin. Desgas oli lähtenyt jo neljännestunti sitten. Margueriten jännitetyssä mielessä oli selvää, että niin pian kun Desgas saapui, aikoi Chauvelin luopua kaikista pakolaisia varten laatimista suunnitelmistaan vangitakseen röyhkeän Tulipunaisen neilikan siinä silmänräpäyksessä.
»Hei, herra Chauvelin», lausui sir Percy hilpeästi, »sanokaahan, onko ystävänne kaunis? Hiton sieviä nämä ranskalaiset naiset joskus — vai mitä? Mutta minun ei kai tarvinne sitä kysyä», lisäsi hän astellen huolettomasti illallispöydän luo. »Makuasioissa kirkko ei ole koskaan ollut jäljellä ajastaan. — — Vai?»
Mutta Chauvelin ei kuunnellut. Kaikki hänen sielunvoimansa olivat keskitetyt oveen, josta Desgas oli piakkoin astuva, Margueriten ajatukset pyörivät myöskin sen ympärillä, sillä yön hiljaisuudessa hän äkkiä kuuli tahdikasten askelten lähestyvän.
Varmaankin Desgas ja hänen miehensä. Vielä kolme minuuttia ja he ovat siellä! Toiset kolme minuuttia ja hirvittävä asia tapahtuu: urhea kotka joutuu ketun ansaan! Hänen teki mieli liikahtaa paikaltaan ja huudahtaa, mutta ei uskaltanut; sillä kuullessaan sotamiesten lähestyvän katseli hän Percyä tarkaten hänen kaikkia liikkeiltään. Percy seisoi pöydän vieressä, jolla illallisjäännökset, lautaset, lasit, lusikat suola- ja pippurikupit olivat siellä täällä huiskin haiskin. Selin Chauveliniin lörpötteli hän omalla teeskennellyllä ja joutavalla tavallaan, mutta taskustaan hän otti nuuskarasiansa ja äkkiä tyhjensi pippurikupin sisällyksen siihen.
Sitten hän taaskin kääntyi Chauveliniin päin ja huolettomasti nauraen sanoi: »Häh? Sir, sanoitteko jotain?»
Chauvelin kuunteli niin tarkkaavasi lähestyviä askelia, ettei huomannut kekseliään vastustajansa kepposia. Hän kyyristäytyi koettaen näyttää välinpitämättömältä keskellä aavistamaansa voittoa.
»En», vastasi hän heti, »mitä sanoittekaan, sir Percy—?»
»Sanoin», lausui Blakeney mennen Chauvelinin luokse valkean ääreen, »että juutalainen Piccadillyn varrella möi minulle parempaa nuuskaa kuin milloinkaan ennen olen ostanut. Saanko kunnian, herra pastori?»
Hän seisoi aivan lähellä Chauveliniä huolettoman kiltillä tavallaan ojentaen rasiaansa veriviholliselleen.
Chauvelin, joka oli nähnyt monta konnankoukkua elämässään, niinkuin hän kerran kertoi Margueritelle, ei ollut voinut uneksiakaan tällaista. Korvan tarkatessa lähestyviä askelia, silmän vahtiessa ovea, josta Desgas miehineen oli pian ilmestyvä, ei hänellä ollut vähintäkään aavistusta kepposesta, joka oli tekeillä, sillä häpeämättömän englantilaisen reipas käytös tuuditti hänet petolliseen varmuuteen.
Hän otti hyppysellisen nuuskaa.
Ainoastaan sillä, jonka sattuma on saattanut vetäisemään nenäänsä pippuria, voi olla vähäinen aavistus siitä toivottomasta tilasta, johon pippurin nuuskaaminen vie.
Chauvelin luuli päänsä halkeavan. Aivastus toisensa perästä oli hänet tukehduttaa; hän oli sokea, kuuro ja mykkä siinä tuokiossa, ja samassa Blakeney äänettömästi, vähintäkään kiirehtimättä otti hattunsa, taskustaan rahaa, jonka hän jätti pöydälle, ja astui ryhdikkäästi ja rauhallisesti huoneesta.
Juutalainen.
Kesti jonkun aikaa ennenkuin Marguerite sai ajatuksensa kootuiksi. Äskeinen lyhyt kohtaus kesti muutaman minuutin. Desgas sotamiehineen oli vielä noin parisataa metriä »Chat Gris'stä.»
Saatuaan selville mitä oli tapahtunut, ilon- ja ihmetyksentunne täytti Margueriten sydämen. Olihan se niin näppärää ja kekseliästä. Chauvelin oli vieläkin aivan avuton, nyrkiniskukaan ei olisi voinut häntä niin lamauttaa. Hän ei nähnyt, ei kuullut eikä edes puhunutkaan, vaikka hänen ovela vastustajansa oli äänettömänä pujahtanut hänen käsistään.
Blakeney oli luultavastikin lähtenyt pakolaisia tapaamaan ukko Blanchard'in töllille. Sillä hetkellä Chauvelin oli tosiaankin avuton; uskaliasta Tulipunaista neilikkaa eivät Desgas ja hänen miehensä olleet saaneetkaan kiinni. Mutta vartioitiinhan rannikkoa ja kaikkia teitä. Joka paikkaa pidettiin silmällä ja kaikkia muukalaisia vakoiltiin. Kuinka kauas Percy saattoi kulkea komeissa vaatteissaan kenenkään huomaamatta ja seuraamatta?
Marguerite soimasi itseään hirveästi, ettei ollut ottanut ajasta vaaria ja mennyt hänen luokseen varoittamaan häntä ja osoittamaan rakkauttaan, jota hän luultavastikin kaipasi. Hän ei varmaankaan tiennyt Chauvelinin vangitsemismääräyksistä, ja ehkäpä sittenkin — —
Mutta ennenkuin kauhistuttavat ajatukset olivat kypsyneet hänen aivoissaan, kuuli hän aseiden kalsketta oven takaa ja Desgas'n äänen huutavan miehilleen: »Seis!»
Chauvelin oli osaksi tointunut, aivasteleminen vähentynyt, ja hän oli kömpinyt pystyyn sekä yritti päästä ovelle juuri Desgas'n sille kolkuttaessa.
Chauvelin lennätti oven auki, ennenkuin kirjuri ehti avata suunsa, ja änkytti aivastuksiensa lomassa:
»Pitkä muukalainen — joutuin! — eikö kukaan nähnyt häntä?»
»Missä sitten kansalainen?» kysyi Desgas hämmästyksissään.
»Täällä, mies! tuosta ovesta! viisi minuuttia sitten.»
»Kansalainen, emme nähneet mitään! Kuu ei ole vielä noussut ja — —»
»Ja ystäväni, olette myöhästynyt viisi minuuttia», sanoi Chauvelin vihan vimmoissaan.
»Kansalainen — — minä — —»
»Toimititte käskyni», lausui Chauvelin kärsimättömänä. »Tiedän sen kyllä, mutta sehän vei teiltä hirveästi aikaa. Kansalainen Desgas, onneksi ei ole suurta vahinkoa tapahtunut, muutoin olisikin teidän käynyt huonosti.»
Desgas kalpeni hieman. Päällikön koko käytös ilmaisi suurta raivoa ja vihaa.
»Kansalainen, pitkä englantilainenko? —» änkytti hän.
»Oli tässä huoneessa noin viisi minuuttia sitten syöden illallista. Senkin kirottu heittiö! Selvästi ymmärrettävistä syistä en uskaltanut yksin käydä häneen käsiksi. Brogard on liian moukkamainen, ja hiton englantilaisella näkyi olevan härän voimat, ja niin hän pujahti tiehensä aivan silmieni editse.»
»Kansalainen, pitkälle hän ei voi päästä vartijain huomaamatta.»
»Voi!»
»Kapteeni Jutley lähetti neljäkymmentä miestä lisää vartiostoon. Kaksikymmentä meni rannalle. Hän vakuutti vahtien olleen toimessa koko ajan ja muukalaisen oli mahdoton päästä rannikolle tai veneittensä luokse vartijain huomaamatta.»
»Hyvä on. — Tietävätkö miehet tarkoin tehtävänsä?»
»Kansalainen, he ovat saaneet tarkat ohjeet, ja minä itse puhuttelin lähteviä. Heidän on väijyttävä — mahdollisimman salaisesti jokaista muukalaista, varsinkin erästä pitkää, joka käy köyryssä peitelläkseen pituuttaan.»
»Ei missään tapauksessa saa pidättää sellaista henkilöä», ehätti Chauvelin kiihkoissaan, »Röyhkeä Tulipunainen neilikka voi pujahtaa kömpelöistä käsistä. Antakaamme hänen mennä ukko Blanchard'in töllille asti; siellä piiritämme ja vangitsemme hänet.»
»Miehet käsittävät sen, kansalainen, niinkuin senkin, että niin pian kuin eräs pitkä muukalainen on ilmestynyt näkyviin, on häntä väijyttävä, ja yhden miehen on suoraa päätä tultava ilmoittamaan teille siitä.»
»Aivan oikein», sanoi Chauvelin hyvin tyytyväisenä.
»Kansalainen, minulla on teille muitakin uutisia.»
»Mitä sitten?»
»Eräs pitkä englantilainen keskusteli noin kolme neljännestuntia sitten Reuben nimisen juutalaisen kanssa, joka asuu noin kymmenen askeleen päässä täältä.»
»Niinkö — entä?» kysyi Chauvelin kärsimättömästi.
»He keskustelivat kyytihevosesta, jota pitkä englantilainen halusi ja jonka tuli olla valmiina yhdentoista aikana.»
»Kello on jo enemmän. Missä Reuben asuu?»
»Muutaman minuutin matkan päässä täältä.»
»Lähettäkää yksi miehistä kysymään, onko vieras lähtenyt Reubenin hevosella.»
»Kyllä, kansalainen.»
Desgas lähti miestä asialle käskemään. Marguerite oli kuullut koko heidän keskustelunsa, ja jokikinen sana sattui hänen sydämeensä pahaa ennustavana ja synkkää toivottomuutta herättävänä.
Hän oli tullut sinne suurin toivein ja lujasti päättäen auttaa miestään, mutta siihen saakka ei hän ollut kyennyt mihinkään muuhun kuin kirvelevin sydämin katselemaan, miten turmiota tuottava verkko sulki Tulipunaisen neilikan sisäänsä.
Percy ei päässyt askeltakaan eteenpäin vakoilijain huomaamatta ja heidän päällikölleen siitä ilmaisematta. Margueriten oma avuttomuus herätti hänessä kauheata pettymystä. Mahdollisuus hiukankin auttaa miestään oli haihtunut melkein mitättömiin, ja hänen ainoa toivonsa oli vain saada jakaa Percyn kohtalo, olipa se sitten millainen tahansa.
Jopa miehensä näkemisen toivo tuntui hänestä sillä hetkellä hyvin kaukaiselta. Kuitenkin hän päätti pitää vihollista tarkasti silmällä, ja hänet valtasi toivo, ettei Percyn kohtalon vaaka vielä ollut kallistunut Margueriten siinä Chauveliniä vaaniessa.
Desgas'n lähdettyä jäi Chauvelin reippaasti astelemaan huoneeseen, jotavastoin kirjuri odotteli ulkona Reubenin luokse lähetetyn miehen paluuta. Siten kului monta minuuttia. Kärsimättömyys näytti vallanneen Chauvelinin. Hän ei luottanut enää kehenkään. Tulipunaisen neilikan viimeinen kepponen sai hänet heti epäilemään voittoaan, sillä onnistuakseen täytyi hänen itsensä olla kaikkialla väijyksissä, ohjaamassa ja johtamassa hävyttömän englantilaisen vangitsemista.
Viiden minuutin kuluttua Desgas palasi muassaan vanhanpuoleinen juutalainen, jonka siivoton, kulunut takki oli käynyt olkapäiltä kiiltäväksi. Puolan juutalaisten tapaan oli hänen harmahtavassa punaisessa tukassaan ruuvimaiset kiharat kahdenpuolen kasvoja — kokonaan lian töhrimine poskineen ja leukoineen näytti hän erittäin inhoittavalta ja siivottomalta. Hänelläkin oli tuo tavallinen kumara ja pilkallista nöyryyttä teeskentelevä ryhti niinkuin koko hänen rodullaan viime vuosisadoilla, ennenkuin uskonasioillekin oli yhdenvertaisuuden ja vapauden aika koittanut. Juutalainen asteli Desgas'n perässä kompuroiden, mikä erikoinen käynti on vielä tänäkin päivänä ominaista Europassa asuville juutalaisliikemiehille.
Chauvelin, joka ranskalaisen ennakkoluulolla kohteli halveksittua rotua, antoi juutalaiselle viittauksen pysytellä kunnioittavan matkan päässä. Miehet seisoivat katossa riippuvan öljylampun alla, ja Marguerite näki heidät kaikki aivan selvästi.
»Tämäkö se mies on?» kysyi Chauvelin.
»Ei, kansalainen», vastasi Desgas, »emme löytäneet Reubeniä, joten hän on luultavasti lähtenyt muukalaista viemään, mutta tämä mies näyttää tietävän jotakin, jonka on halukas kertomaan määrätystä hinnasta.»
»Voi!» huudahti Chuvelin kääntyen inhoten edessään seisovasta vastenmielisestä olennoista.
Luonteenomaisen nöyrästi ja kärsivällisesti seisoi juutalainen siinä isonuppiseen keppiinsä nojaten. Hänen leveälierinen hattunsa loi synkän varjon hänen harmahtaville kasvoilleen, kun hän odotteli hänen ylhäisyytensä kysymyksiä.
»Kansalainen sanoi», lausui Chauvelin kuivasti, »teidän tietävän jotain ystävästäni, pitkästä englantilaisesta, jota haluaisin tavata. — — Tuhat tulimmaista! pysykää loitolla mies!» lisäsi hän kiivaasti juutalaisen astuessa askeleen eteenpäin nopeasti ja kiihkoissaan.
»Kyllä, teidän ylhäisyytenne», vastasi juutalainen, jonka erikoisen pehmeä puhe ilmaisi itämaista alkuperää, »minä ja Reuben Goldstein tapasimme erään pitkän englantilaisen äsken tässä aivan lähellä.
»Puhuttelitteko häntä?»
»Teidän korkeutenne, hän puhutteli meitä ja halusi tietää, mistä saa hevosta S:t Martiniin päin, johon hänen oli yöllä jouduttava.»
»Mitä vastasitte?»
»Minä en vastannut mitään», sanoi juutalainen loukkaantuneella äänellä,»Reuben Goldstein, senkin vietävän kavaltaja, Belialin sikiö — —»
»Heitä lörpötyksesi mies», keskeytti Chauvelin karkeasti, »ja jatka juttuasi!»
»Teidän ylhäisyytenne, hän kuunteli Reuben Goldsteinia, pisti heti käden taskuunsa sekä otti siitä kourallisen kultaa, jota näytti tuolle Belzebubin jälkeläiselle sanoen Reubenin saavan kaiken, jos vain hevonen ja rattaat olivat valmiina yhdentoista aikana.»
»Tietystikin ne olivat valmiina?»
»Niin! teidän ylhäisyytenne, ne valmistuivat tavallansa, jos niin saa sanoa. Reubenin koni liikkasi niinkuin tavallisesti; ensin se kokonaan kieltäytyi juoksemasta. Vain pitkän ajan kuluttua ja kun sitä kovasti lyötiin, saatiin se vihdoinkin liikkeelle», lausui juutalainen ilkeästi hihittäen.
»Sitten he lähtivät?»
»Niinpä tekivätkin noin viisi minuuttia sitten. Minua muukalaisen houkkamaisuus kovasti inhoitti. Ja päälle päätteeksi englantilainen! — Hänen, jos kenen, olisi pitänyt tietää, ettei Reubenin konilla mihinkään pääse.»
»Mutta ehkeipä ollut valitsemisen varaa?»
»Teidän ylhäisyytenne, valitsemisenko varaa?» ehätti juutalainen loukatusti, »enkö vakuuttanut hänelle moneen kertaan, että minun kyydissäni hän joutuisi pikemmin ja mukavammin kuin Reubenin luukäärön vetämänä, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan. Reuben on kauhea valehtelija ja käytöksensä mielittelevä. Vieras tuli petetyksi. Jos hänellä olisi ollut kiire, olisi hän minun kyydissäni saanut paremman vastineen rahalleen.»
»Teillä on siis myöskin hevonen ja rattaat?» kysyi Chauvelin jyrkästi.
»Onpa tietenkin, teidän ylhäisyytenne! ja jos teidän ylhäisyyttänne haluttaa ajella — —»
»Satutteko myöskin tietämään, mitä tietä ystäväni lähti ReubenGoldsteinin rattailla?»
Miettiväisenä juutalainen hankasi likaista leukaansa. Margueriten sydän löi haljetakseen, sillä olihan hän kuullut jyrkän kysymyksen. Hän katseli huolissaan juutalaista, mutta ei vainut lukea miehen kasvoista mitään, sillä leveälierinen hattu varjosti niitä. Margueritella oli hämärä tunne siitä, että juutalainen piteli Percyn kohtaloa pitkissä, likaisissa käsissään.
Seurasi äänettömyys, jonka kuluessa Chauvelin rypisti otsaansa katsellessaan edessään seisovaa köyristynyttä olentoa. Viimeinkin juutalainen pisti kätensä suunnattomaan povitaskuunsa vetäen sieltä esiin joukon hopearahoja. Hän katseli niitä miettien ja huomauttaen hiljaisella äänellä:
»Pitkä muukalainen antoi minulle nämä ennen Reubenin kyydillä lähtöään, jotten kertoisi hänen asioistaan.»
Chauvelin kohautti hartioitaan kärsimättömästi.
»Kuinka paljon siinä on?» kysyi hän.
»Teidän ylhäisyytenne, kaksikymmentä frangia», vastasi juutalainen, »olen ollut rehellinen mies koko elinikäni.»
Sanomatta sen enempää Chauvelin otti muutamia kultarahoja taskustaan ja helisytti niitä kämmenellään aivan juutalaisen nenän alla.
Hän nähtävästikään ei tahtonut pelottaa miestä, vaan halusi suostutella häntä omiin tarkoituksiinsa, sillä hän teki sen sulavasti ja miellyttävästi. Varmaankin hän arveli giljotiinilla pelottelemisen ja muiden pakkokeinojen vain sekoittavan miehen ajatukset, jotavastoin hänen voitonhimonsa ärsyttäminen oli tuottava suurinta hyötyä.
Juutalaisen silmät säkenöivät katsellessaan Chauvelinin kädessä kilisevää kultaa.
»Teidän ylhäisyytenne, ainakin viisi», vastasi hän nöyrästi.
»Arveletteko olevan kylliksi arvoisan kielenne valloilleen päästämiseksi?»
»Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoisi tietää?»
»Voitteko viedä minut hevosellanne pitkän ystäväni olinpaikoille, jonneReuben Goldstein on hänet kyydinnyt.»
»Hevoseni ja rattaani ovat teidän ylhäisyytenne käytettävissä minne ikänä vain haluatte mennä.»
»Ukko Blanchard’in töllillekinkö?»
»Teidän ylhäisyytenne arvasi oikein», sanoi juutalainen hämmästyksissään.
»Tunnetteko siis paikan?»
»Tunnen, teidän ylhäisyytenne.»
»Mitä tietä sinne mennään?»
»S:t Martinin tietä, teidän ylhäisyytenne, siitä kääntyy kallioille johtava polku.»
»Tunnetteko tien?» kertasi Chauvelin komentavasti.
»Teidän ylhäisyytenne, jokikisen kiven, jokikisen korren», vastasi juutalainen nöyrällä tavallaan.
Sen pitemmittä puheitta Chauvelin heitti kultarahat yksitellen juutalaisen jalkoihin, joka ryömien haki niitä lattialta. Yksi raha vieri tarjoilupöydän alle, joten juutalaisella oli suuri vaiva päästä siihen käsiksi. Äänettömänä Chauvelin katseli, miten vanha mies kömpien lattialla etsi kultapalasta.
Juutalaisen noustua hän sanoi:
»Kuinka pian saatte hevosenne valjaisiin?»
»Teidän ylhäisyytenne, se on jo valmis.»
»Missä?»
»Noin kymmenen metrin päässä täältä. Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne nähdä sen?»
»Sitä en halua. Kuinka kauaksi voitte kyyditä minut hevosellanne?»
»Teidän ylhäisyytenne, aina ukko Blanchard'in töllille asti ja kauemmaksi kuin Reuben vie ystävänne konillaan. Aivan varmasti me saavutamme pitkän muukalaisen ja kavalan Reubenin hevosineen ja rattaineen noin kuuden mailin päässä täältä keskellä tietä avuttomina.»
»Kuinka kaukana on lähin kylä?»
»Miqueloniin, lähimpään kylään, on lähes kuusi mailia ja sinne englantilainenkin suuntasi tiensä.»
»Siellä hän saa vaihtaa hevosia, jos jatkaa matkaansa.»
»Saapa tietystikin — jos hän vain on päässyt niin kauaksi.»
»Saisitteko te?»
»Haluaisiko teidän ylhäisyytenne koettaa», sanoi juutalainen vaatimattomasti.
»Niin on aikomukseni», vastasi Chauvelin hiljaa, »mutta muistakaakin, jos te petätte minut, annan kahden vankan sotamieheni piestä teidät niin, että henki lähtee ainaiseksi inhoittavasta ruumiistanne. Jos saavutamme ystäväni, pitkän englantilaisen, joko tiellä tai ukko Blanchard'in töllissä, lisääntyy kultarahain luku kymmenellä. Suostutteko kauppaan?»
Juutalainen hieroi taaskin leukaansa miettiväisesti. Hän katseli rahoja kädessään, kääntyi sitten tuimasti Chauveliniin ja Desgas'han päin, joka koko ajan oli seisonut äänettömänä isäntänsä takana. Mietittyään hetken vastasi juutalainen:
»Suostun.»
»Menkää ulos odottamaan», lausui Chauvelin, »ja muistakaa pysyä kaupoissanne tai muutoin minä taivaan nimessä pysyn sanoissani.»
Ja kumartaen matelevan nöyrästi juutalainen kompuroi ulos. Chauvelin oli mielissään kohtauksesta, sillä hän hieroi käsiään tavallisella, ilkeän tyytyväisellä tavallaan.
»Takkini ja saappaani», sanoi hän Desgas'lle viimeinkin, Desgas meni ovelle ja nähtävästi antoi määräykset, sillä heti sotilas saapui sisään kantaen Chauvelinin takkia, saappaita ja hattua.
Heittäen päältään viitan, jonka alla oli polvihousut ja verkaliivit, alkoi hän muuttaa pukuaan.
»Te, kansalainen», lausui Chauvelin Desgas'lle, »menkää kapteeni Jutleyn luo niin pian kuin kerkiätte ja pyytäkää hänen luovuttamaan teille vielä kaksitoista miestä, tuokaa ne kanssanne S:t Martinin tielle, jossa varmasti saavutatte minut juutalaisen kanssa. Ellen erehdy, on ukko Blanchard'in töllissä piakkoin kiivasta ottelua. Siellä päätämme leikkimme, sen vakuutan, sillä tuolla röyhkeällä Tulipunaisella neilikalla on ollut tarpeeksi rohkeutta — tai typeryyttä, en tiedä kumpaako — pysyä alkuperäisissä suunnitelmissaan. Hän on mennyt tapaamaan de Tournayta, S:t Justia ja muita kavaltajia, mitä en luullut hänen kuitenkaan tällä hetkellä tekevän. Kun saavutamme heidät, on joukko huimapäitä miehiä meitä siellä vastassa. Otaksuttavasti muutamat miehemme tehdään taisteluun kykenemättömiksi. Rojalistit ovat taitavia miekkailijoita, ja englantilainen on hiton ovela ja näyttää voimakkaalta. Kuitenkin on meitä ainakin viisi yhtä vastaan. Voitte tulla aivan perässämme miestenne kanssa pitkin S:t Martinin tietä ja Miquelonin läpi. Englantilainen on edellämme eikä luultavasti katsele taakseen.»
Jaellessaan lyhyitä määräyksiään lopetti hän pukeutumisensa. Papin puku riisuttiin ja taas hänellä oli tavalliset tummat ruumiinmukaiset vaatteet päällään. Viimeiseksi hän otti hattunsa.
»Saanpa mielenkiintoisen vangin, jonka annan teille», lausui hän nauraa hohottaen ja tarttuen tavattoman tuttavallisesti Desgas'n käsivarteen vei hänet ovelle. »Desgas ystäväni, emmehän heti surmaa häntä? Ukko Blanchard'in tölli on — ellen erehdy — yksinäisellä paikalla rannikolla, ja miehemme haluavat leikkiä hurjasti haavoitetun ketun kanssa. Ystäväni Desgas, valitkaa sopivia miehiä — — sellaisia, jotka nauttivat leikistä — vai mitä? Meidän pitää saada nähdä Tulipunainen neilikka hiukan hävinneenä — eikö niin? — peräytyneenä ja vapisevana — vai mitä? — — ennenkuin lopullisesti — —» — hän teki ilmehikkään liikkeen nauraen ilkeästi, mikä Margueritea hirveästi kauhistutti.
»Kansalainen Desgas, valitkaa sopivia miehiä», sanoi hän taaskin viedessään kirjurinsa huoneesta.
Jäljillä.
Hetkeäkään Marguerite Blakeney ei epäröinyt. Viimeisetkin äänet Chat Gris'n läheisyydessä olivat häipyneet yön hiljaisuuteen. Hän oli kuullut Desgas'n jakelevan määräyksiä miehilleen ja sitten poistuvan linnoitukseen päin saadakseen sieltä kaksitoistamiehisen apujoukon. Arveltiin ettei kuusi miestä saanut kiinni neuvokasta englantilaista, jonka kekseliäisyys oli vaarallisempi kuin hänen urhoollisuutensa ja kestävyytensä.
Muutamia minuutteja myöhemmin kuuli hän taaskin juutalaisen käheän äänen ärjyvän konilleen, sitten pyörien räminää ja huojuvien kärryjen kolinaa epätasaisella tiellä.
Majatalossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Brogard ja hänen vaimonsa eivät olleet Chauvelinin pelosta osoittaneet elonmerkkiäkään. He toivoivat olevansa aivan unohduksissa ja joka tapauksessa halusivat pysyä näkymättömissä. Marguerite ei edes kuullut heidän tavallisia sadatuksiaankaan.
Hän odotti vielä hetkisen, sitten hän laskeutui hiljaa horjuvia portaita alas, kietoi tumman takkinsa ympärilleen ja pujahti huoneesta.
Yö oli sangen pimeä, mutta ei kumminkaan niin pimeä, ettei häntä voinut nähdä. Hän kuunteli tarkkaan edellä vierivien rattaiden räminää ja kulki tien varjoisaa reunaa, jotteivät Desgas'n miehet saapuessaan huomaisi häntä eivätkä myöskään vartijat, joiden hän arveli olevan vahtivuorossaan.
Siten hänen väsyttävän matkansa viimeinen vaikeus alkoi: jalkaisin, yksin, keskellä yötä. Lähes yhdeksän mailia Miqueloniin ja sitten edelleen ukko Blanchard’in töllille; olipa turmiopaikka missä tahansa, vaikkapa vaivalloisten teidenkin päässä: siitä hän ei välittänyt.
Juutalaisen koni ei kulkenut nopeasti, ja vaikka Marguerite oli henkisesti väsynyt ja hermot jännittyneet, tiesi hän voivansa kulkea yhtä nopeasti kuin sekin mäkisellä tiellä, jossa nääntyvän eläinraukan täytyi antaa usein pitkät ajat levätä. Tie oli jonkun matkaa merestä, sen molemmin puolin kasvoi pensaita ja vaivaispuita, joissa oli vähän kuihtuneita lehtiä siellä täällä. Niiden etelään kääntyneet oksat näyttivät pimeässä aavemaisilta, kankeilta hiussuortuvilta, joita tuuli alituiseen heilutteli.
Onneksi kuu ei halunnut kurkistaa pilvien lomitse, ja Marguerite kulkien pensaiden varjossa tienvierustaa ei voinut ollenkaan nähdä eteensä. Kaikki oli niin hiljaista, vain kaukaa, hyvin kaukaa kuului etäällä olevan meren aaltoileminen niinkuin pitkä, hiljainen vaikeroiminen.
Ilmassa tuntui voimakasta merentuoksua. Oltuaan kauan toimettomana pahanhajuisessa ja likaisessa ravintolassa olisi Marguerite nauttinut syysyön suloisesta raittiudesta ja kaukaisten laineiden surunvoittoisesta kohinasta; hän olisi iloinnut yksinäisen paikan rauhallisessa hiljaisuudessa, jota ainoastaan silloin tällöin kirkuvan lokin valittava ääni ja rattaiden räminä etäämpää tieltä häiritsi; olisi nauttinut viileästä ilmasta ja luonnon rauhallisesta äärettömyydestä autiolla rannikolla; mutta hirveät aavistukset särkivät hänen sydäntään, sillä hän ikävöi hyvin rakkaaksi käyneen henkilön luo.
Hän ei voinut kulkea kompastumatta nurmettuneella tienvierustalla; oli epävarmaa kulkea keskellä tietä ja vaikea pysyä perässäkin savisella, viertävällä reunalla. Hänen mielestään oli paras pysytellä etäämpänä ajajista. Oli niin hiljaisia, että saattoi hyvin suunnata kulkunsa rattaiden räminän mukaan.
Kuolon hiljaisuus vallitsi. Taakse jäivät jo Calais’n himmeät valot, ja tien varrella ei näkynyt merkkiäkään ihmisasutuksesta, ei edes kalastajan tahi metsänhakkaajan majaakaan. Kaukana oikealla oli jyrkkä kallionreunama, sen alla kivinen rannikko, josta vasten alituinen nousuvesi kohisi. Ja edellä rämisivät rattaat, joilla armoton vihollinen läheni voittoaan.
Marguerite olisi halunnut tietää millä rannikon kohdalla sir Percy sillä hetkellä oli. Ei varmaankaan hyvin kaukana, sillä hän oli lähtenyt vain neljännestuntia ennen Chauveliniä. Tiesiköhän Percy, että Ranskan viileän rannikon kolkassa urkkijat vaanivat innokkaasti pitkää miestä saadakseen seurata hänen jälkiään sinne, missä epäluulottomat ystävät häntä odottivat ja saadakseen siellä vihdoinkin saartaa heidät kaikki.
Chauvelin täristen ja hytkytellen edellä juutalaisen rattailla hautoi mielessään suloisia toiveita. Hän hieroi käsiään tyytyväisesti ajatellessaan levittämäänsä verkkoa, josta kaikkialla läsnäoleva ja uskalias englantilainen ei edes voinut toivoakaan pujahtavansa pakoon. Ajan vieriessä edelleen ja juutalaisen hitaasti ja varmasti ajaessa pimeällä tiellä toivoi hän yhä enemmän salaperäisen Tulipunaisen neilikan kiihoittavan metsästyksen vihdoinkin lähenevän suuremmoista loppuaan.
Uskaliaan suunnittelijan vangitseminen oli muodostuva Chauvelinin kunniaseppeleen kauneimmaksi lehdeksi. Vangittuna juuri sillä hetkellä, jolloin hän auttoi ja yllytti pettureita Ranskan tasavaltaa vastaan, ei englantilainen voinut vaatia apua kotimaastaankaan. Kaikissa tapauksissa Chauvelin oli varmaankin huolehtinut siitä, että kaikki puolustushankkeet tapahtuivat liian myöhään.
Hetkeäkään Chauvelin ei tuntenut omantunnon soimausta siitä hirveästä tilasta, johon hän oli saattanut onnettoman, tietämättään miehensä pettäneen naisen. Itse asiassa Chauvelin oli lakannut Margueritea ajattelemasta. Hän oli ollut vain tarpeellinen väline, siinä kaikki.
Juutalaisen laiha koni juosta hölkytteli hyvin laiskasti ja ajajan täytyi antaa sen tuon tuostakin levätä.
»Onko vielä pitkältä Miqueloniin?» kysyi Chauvelin toistamiseen.
»Tiedän ylhäisyytenne, ei hyvin pitkältä», kuului juutalaisen rauhallinen vastaus.
»Emme ole vielä saavuttaneet ystäväämme avutonna tiepuolessa», huomautti Chauvelin ivallisesti.
»Kärsivällisyyttä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Mooseksen jälkeläinen, »he kulkevat edellämme. Rattaiden jäljet näkyvät tiellä, rattaiden, joilla petturi, tuo amalekilaisten jälkeläinen ajaa.»
»Oletteko varma tiestä?»
»Yhtä varma kuin teidän ylhäisyytenne taskussa kilisevästä kymmenestä kultarahasta, jotka luulen piakkoin omistavani.»
»Niin pian kuin olen kätellyt ystävääni, pitkää muukalaista, ovat ne tietystikin omanne.»
»Kuulkaa, mitäs se on?» kysyi juutalainen äkkiä.
Keskellä täydellistä hiljaisuutta saattoi selvästi eroittaa hevoskavioiden kopsetta savisella tiellä.
»Sotilaita», lisäsi hän kuiskaten kauhistuneena.
»Pysäyttäkää hetkeksi, haluan kuunnella», pyysi Chauvelin,
Marguerite oli myöskin kuullut laukkaavien kavioiden kopseen lähestyvän rattaita ja häntä itseään. Jonkun aikaa oli hän ollut varuillaankin, sillä arveli Desgas'n miehineen saavan heidät kiinni, mutta kopse kuuluikin vastakkaiselta puolelta, luultavasti Miquelonista. Pimeys suojeli häntä. Hän oli kuullut rattaiden pysähtyvän, ja hyvin varovasti ja hiljaa astellen pehmeällä tiellä hiipi hän lähemmäksi.
Sydän löi hurjasti, koko hänen olentonsa vapisi. Hän oli jo arvannut, millaisia uutisia ratsastajat toivat. »Kaikkia vieraita teillä ja rannikolla täytyy vakoilla, varsinkin pitkiä, joiden kumara ryhti peittelee heidän oikean pituutensa; heti kun sellainen on nähty, on yhden ratsastajan palattava siitä ilmoittamaan», sellaiset olivat Chauvelinin määräykset olleet. Oliko pitkä muukalainen ollut näkyvissä ja oliko ratsastaja lähettiläs, joka toi tärkeitä tietoja siitä, että ahdistetun jäniksen pää oli vihdoinkin tarttunut ansaan?
Huomattuaan rattaiden pysähtyneen onnistui Margueriten pujahtaa sitä lähemmäksi pimeässä, hän hiipi aivan lähelle voidakseen kuulla mitä lähettiläällä oli sanomista.
Hän kuuli huudettavan:
»Liberté, Fraternité, Egalité» ja Chauvelinin hätäisen kysymyksen:
»Mitä uutta?»
Kaksi ratsumiestä oli pysähtynyt rattaiden viereen. Marguerite näki sivulta heidän hahmonsa kuvastuvan öistä taivasta vasten. Hän kuuli heidän äänensä ja hevosten korskumisen sekä takaa, vähän matkan päästä miesjoukon säännöllisen tahdikasta astuntaa: Desgas sotilaineen.
Seurasi pitkä väliaika, jonka kuluessa Chauvelin tiedusteli miehiltä asioita, sillä kysymyksiä ja vastauksia alkoi sadella tuhka tiheään.
»Oletteko muukalaista nähneet?» kysyi Chauvelin innoissaan.
»Kansalainen, emme ole nähneet pitkää muukalaista; tulimme kallion rinnettä ylös.»
»Noin puoli mailia Miquelonin tuolla puolen saavuimme pahanpäiväiselle puuhökkelille, joka näytti majalta, jossa kalastajat pitävät verkkojaan ja muita kalastustarpeitaan. Ensi näkemällä luulimme sitä autioksi, ja jopa arvelimme, ettei siinä ollut miltään epäiltävää, ennen kuin huomasimme savua seinäaukosta kohoavan. Hyppäsin satulasta ja hiivin lähemmäksi. Silloin se oli autio, mutta takassa paloi valkea, ja lattialla oli pari tuolia. Neuvottelin toverieni kanssa ja päätimme, että heidän oli paras lymytä hevosineen johonkin suojapaikkaan ja minun jäädä väijyksiin, minkä teinkin.»
»Ja näittekö mitään?»
»Kansalainen, noin puoli tuntia jälkeenpäin kuulin ääniä, kaksi miestä asteli kallion rinnettä kohden; arvelin heidän tulleen Lillestä päin. Toinen oli nuori, toinen vanha. He juttelivat keskenään kuiskaamalla, enkä voinut kuulla heidän puheittaan.»
Toinen nuori, toinen vanhus. Margeuriten huolestunut sydän oli melkein pysähtyä lyömästä, kun hän kuunteli heidän puhettaan. Armandko nuori mies oli? — hänen veljensäkö? — ja de Tournayko vanhus? — käytettiinkö näitä kahta pakolaista heidän tietämättään syötteinä jalon ja pelottoman vapauttajan ansaan saamiseksi?
»Molemmat miehet menivät heti majaan», jatkoi sotilas. Marguerite hermot jännittyneinä luuli kuulevansa Chauvelinin voitonriemuisen naurunhohotuksen. »Ja minä hiivin lähemmä. Maja oli sangen puutteellisesti rakennettu ja salavihkaa kuulin hiukan heidän keskusteluaankin.»
»Niinkö? — Joutuin! — Mitä kuulitte?»
»Vanha mies kysyi nuorelta, oliko hän varma pakasta. 'Olenhan toki', vastasi hän, 'varmasti oikea paikka', ja takan valossa hän näytti toverilleen mukanaan olevaa paperia. 'Tässä on suunnitelma', lisäsi hän, 'jonka hän antoi minulle ennen Lontooseen lähtöään. Meidän pitää tarkoin seurata sitä, kunnes häneltä saapuu vastakkaisia määräyksiä, joita en ole vielä saanut. Tässä tie, jota kuljemme, huomatkaa — — tässä tienhaara — — tässä kuljimme S:t Martinin tien poikki — — ja tässä polku, joka johti meidät kallionreunamalle. Varmaankin liikkeeni synnyttivät hiukan ääntä, sillä nuori mies tuli majan ovelle ja kurkisteli huolissaan ympärilleen. Kun hän palasi toverinsa luo, kuiskuttelivat he niin hiljaisella äänellä, etten sen enempää kuullut heidän puhettaan.»
»Niinkö? — entä?» tiedusteli Chauvelin kärsimättömänä.
»Meitä oli kaikkiaan kuusi miestä rannikon sitä puolta vartioimassa, joten neuvoteltuamme huomasimme parhaaksi jakaantua. Neljän oli jäätävä pitämään majaa silmällä, ja minun tovereineni heti ratsastettava ilmoittamaan mitä olimme nähneet.»
»Ettekö ollenkaan nähneet pitkää muukalaista?»
»Emme, kansalainen.»
»Mitä toverinne tekevät, jos he hänet huomaavat?»
»Eivät jätä häntä hetkeksikään näkyvistään, ja, jos häntä haluttaa paeta tai vene ilmentyy näkyviin, saartavat hänet sekä tarpeen vaatiessa ampuvat. Sen kuultuaan muut vartijat rientävät paikalle. Missään tapauksessa eivät he päästä muukalaista käsistään.»
»Kaiketi! mutta muukalaisen haavoittaminen ei ole mieleeni — ei aivan vielä», mutisi Chauvelin julmistuneena, »kas niin, olette menetelleet parhaanne mukaan. Sallikoon kohtalo minun saapua ajoissa — —»
»Tapasimme juuri äsken pari miestä, jotka ovat vartioineet tätä tietä monta tuntia.»
»Niinkö?»
»Hekään eivät ole nähneet muukalaista.»
»Kuitenkin hän on edellämme, rattain tai muutoin — — Kas niin!Silmänräpäystäkään emme saa tuhlata! Kuinka kaukana maja on?»
»Kansalainen, noin kuuden mailin päässä.»
»Löydättekö sinne vieläkin? — nyt heti? — epäröimättä?»
»Kansalainen, sitä en ollenkaan epäile.»
»Kallioille johtavan polunkin? — Vaikka pimeässäkin?»
»Kansalainen, yö ei ole pimeä, ja luulen löytäväni tien», vastasi sotilas varmasti.
»Seuratkaa sitten mukana. Käskekää toverinne viedä teidän molempien hevoset takaisin Calais'hen. Ette tarvitse niitä. Pysytelkää rattaiden vieressä ja neuvokaa juutalaista ajamaan suoraan eteenpäin; pysäyttäkää hänet vajaan mailin päässä polusta, pitäkää silmällä, että hän ajaa suorinta tietä.»
Chauvelinin puhuessa Desgas läheni miehineen aika vauhtia, ja Marguerite saattoi kuulla heidän askeleensa noin sadan yardin päässä takanaan. Hänen mielestään siinä seisominen ei ollut turvallista, olipa se vielä tarpeetontakin, sillä olihan hän jo kuullut kylliksi. Äkkiä hän näytti menettäneen kaikki sielunkykynsä, jopa kärsimistaitonsakin: sydän, hermot ja ajatus juoksu olivat herpaantuneet alituisesta levottomuudesta, jonka huippuna hirveä epätoivo oli.
Ei ole enää vähintäkään toivoa. Kuuden mailin päässä pakolaiset odottelevat urhoollista pelastajaansa, joka kulkee samaa yksinäistä tietä ja piakkoin saavuttaa heidät. Silloin jännitetty ansa laukeaa, kaksikymmentäneljä miestä saartaa muutamat pakolaiset ja heidän uskaliaan johtajansa oman päällikkönsä avulla, jonka viha on yhtä kauhistuttava kuin hänen neuvokkuutensakin. Heidät vangitaan kaikki. Chauvelinin lupauksen mukaan Armand vapautetaan, mutta hänen miehensä Percy, joita Marguerite on alkanut rakastaa ja ihailla yhä enemmän, joutuu tunnottoman vihollisen käsiin, joka ei sääli urhoollista sydäntä, ei ihaile jalon sielun rohkeutta eikä osoita, muuta kuin vihaa kekseliäälle vastustajalleen, alituiselle eksyttäjälleen.
Hän kuuli sotilaan jakelevan lyhyitä ohjeitaan juutalaiselle. Marguerite vetäytyi nopeasti tien viereen ja piilottautui matalain pensasten taa Desgas'n saapuessa miehineen.
Kaikki he järjestäytyivät rattaiden taakse ja lähtivät hitaasti kulkemaan pimeää tietä pitkin. Marguerite odotteli heidän poistuvan korvan kuuleman päähän. Silloin hänkin yhä pimenevässä yössä hiipi hiljaisesti eteenpäin.
Ukko Blanchard'in tölli.
Niinkuin unessa Marguerite seurasi tapahtumain kulkua. Verkko kiertyi vain yhä tiukemmin hänen rakastettunsa ympärille, jonka elämä oli käynyt hänelle kaikkea muuta rakkaammaksi. Hänen ainoa toivonsa oli saada tavata miehensä kertoaksensa hänelle kaikki hänen tähtensä kokemat kärsimyksensä, kaikki pahat tekonsa ja kuinka vähän hän oli ymmärtänyt häntä. Hän oli luopunut kaikista Percyn pelastamistoiveista ja näki hänet vain joka puolelta piiritettynä. Epätoivoissaan hän katseli ympäröivään pimeyteen ja mietti, mistäpäin Percy riensi kuolinansaan, jonka kovasydäminen vihollinen oli hänelle virittänyt.
Aaltojen kaukainen pauhu sai hänet värisemään; pöllön surullinen ajoittainen huuhkaminen ja lokin kirkuna kauhistuttivat häntä sanomattomasti. Hän ajatteli saaliinhimoisia petoja — ihmishaahmossa — jotka vihansa tyydyttämiseksi väijyen odottelivat saalistaan kuin nälkäiset sudet raadellakseen sen armottomasti. Marguerite ei pelännyt pimeyititä vaan edellänsä kulkevaa miestä, joka istui kärrirämän pohjalla hautoen kostotuumiaan, jotka olisivat saaneet helvetin paholaisetkin mielihyvästä nauraa hohottamaan.
Hänen jalkansa heltyivät; polvet vapisivat väsymyksestä. Päiväkausia oli kulunut tuskastuttavassa kiihoituksessa; kolmeen yöhön ei hän ollut levännyt kunnolleen; päälle päätteeksi oli hän kulkenut niljakalla tiellä melkein kaksi tuntia, mutta kuitenkaan ei hän hetkeksikään horjahtanut päätöksistään. Saahan hän nähdä miehensä, saa kertoa hänelle kaiken, jos Percy vain on valmis anteeksiantamaan rikoksen, jonka Marguerite on tietämättään tehnyt, ja saapa hän vielä onnellisesti kuollakin miehensä kanssa.
Varmaankin hän käveli aivan huumaantuneena ja vaistomaisesti vihollisen jälkiä seuraten, kun hänen herkkä korvansa, joka eroitti vähäisimmätkin äänet, äkkiä kuuli kärryjen ja sotamiesten pysähtyvän. Ne olivat saavuttaneet matkansa määrän. Luultavasti jossakin oikealla oli kallioille ja tölliin johtava polku.
Huolimatta vaarasta hiipi hän lähelle Chauveliniä, jota pieni joukkue ympäröi. Hän oli laskeutunut rattailta ja jakeli miehilleen käskyjä. Ne Marguerite tahtoi kuulla: täytyihän hänen saada korviinsa Percyn vihollisen jokikinen saartosuunnitelmia koskeva sana voidakseen hyödyttää miestään.
Pysähdyspaikka oli noin kahdeksansataa metriä rannasta, sillä meren kuohu kuului jo hyvin kaukaiselta ja vienolta. Sotamiesten seuraamina Chauvelin ja Desgas olivat kääntyneet oikealle, luultavasti jyrkänteille johtavalle polulle. Juutalainen oli jäänyt tielle hevosineen ja rattaineen.
Äärettömän varovasti ryömien polvillaan ja käsillään kääntyi Margueritekin oikealle. Sitä tehdessään täytyi hänen kyyristellen hiipiä matalien pistävien pensasten läpi päästäkseen eteenpäin mahdollisimman hiljaa. Okaiset oksat repivät käsiä ja kasvoja, sillä hänen piti vain tarkata edelläkulkijoita pysyen itse hiljaa ja hiiskahtamatta. Onneksi — niinkuin tavallisesti niillä seuduin Ranskaa — polkua reunusti piikkinen pensasaita, jonka toisella puolella oli kuiva, karheaa ruohoa kasvava oja.
Siinä Marguerite sai suojaa. Häntä ei voinut ollenkaan nähdä, hän koetti kuitenkin pysytellä kolmen yardin päässä Chauvelinistä, joka jakeli ohjeita miehilleen.
»Seis», sanoi hän käskevällä äänellään kuiskaten, »missä ukkoBlanchard'in tölli on?»
»Noin kahdeksansataa metriä täältä polun varrelta», vastasi sotilas, joka oli viimeksi ottanut opastuksen huolekseen, »ja puolitiessä kallioille.»
»Hyvä on. Opastakaa meitä edelleen. Ennenkuin laskeudumme kallioita alas, on teidän hiivittävä töllille mahdollisimman hiljaa ja otettava selvä, ovatko pakolaiset siellä. Ymmärrättekö?»
»Kansalainen, ymmärrän.»
»Siis te kaikki, painakaa mieleenne sanani hyvin tarkoin», jatkoi Chauvelin pontevasti puhutellen sotilaitaan kaikkia yhtäaikaa, »sillä mahdollisesti ei meillä tämän jälkeen ole tilaisuutta puhua toistemme kanssa sanaakaan, joten teidän on muistettava jok'ikinen lausumani tavu, aivankuin henkenne riippuisi muististanne. Ehkäpä niin käykin», lisäsi hän kuivasti.
»Kansalainen, muistamme», sanoi Desgas, »ja tasavallan sotilas ei unohda koskaan saamiansa käskyjä.»
»Joka hiipii töllille, hänen on kurkistettava sisään. Jos englantilainen on siellä kavaltajien seurassa, mies, joka on tavallista pitempi tahi joka käy köyryssä peitelläkseen kokoaan, viheltäkää pikaisesti ja vihlovasti merkiksi tovereillenne. Ja te kaikki», lisäsi hän taaskin puhuen sotilailleen kaikille yhtaikaa, »sitten ympäröikää tölli kiiruusti ja hyökätkää sisään, ja kukin ottakoon yhden miehen kiinni, ennenkuin he ehtivät aseisiin käsiksi. Jos he vastustavat, ampukaa heitä sääriin tahi käsivarsiin, mutta pitkää miestä ei saa millään ehdolla surmata. Ymmärrättekö?»
»Kansalainen, ymmärrämme.»
»Tavallista pitempi mies on luultavastikin tavallista voimakkaampi: teitä täytyy olla ainakin neljä tai viisi voittaaksenne hänet.»
Seurasi hetken vaitiolo, sitten Chauvelin jatkoi:
»Jos rojalistikavaltajat ovat vielä yksin, mikä on hyvin mahdollista, silloin varoittakaa väijyksissä olevia tovereitanne ja hiipikää kaikki piiloon kallioiden taa tahi tölliä ympäröivien vierinkivien suojaan ja odotelkaa hiiskahtamatta pitkän englantilaisen tuloon saakka. Mutta painakaa mieleenne, että teidän on oltava hiljaa kuin sudet öisillä retkillään lammaslaumaa vaaniessaan. En toivoisi rojalistien olevan varuillaan — pyssyn laukaus, kirkaisu tai huudahdus heidän huuliltaan on varmaankin pitkälle miehelle riittävä varoitus pysytellä poissa kallioilta ja tölliltä, ja», lisäsi hän pontevasti, »teidän velvollisuutenne on vangita pitkä mies tänä yönä.»
»Kansalainen, ehdottomasti tottelemme teitä.»
»Siis eteenpäin mahdollisimman äänettöminä, minä seuraan teitä.»
»Entäs juutalainen?» kysyi Desgas sotilaiden yksitellen alkaessa hiipiä edelleen hiljaa kuin varjot kapealla epätasaisella, tiellä.
»Niinpä tosiaankin! Olin unohtaa juutalaisen», sanoi Chauvelin, ja kääntyen juutalaiseen päin huusi hän tätä käskevästi.
»Hoi, siellä — — Aaron, Mooses, Aabraham tai mikä kirottu nimenne liekin!» sanoi hän vanhalle miehelle, joka seisoi äänettömänä vanhan koninsa vieressä ja niin kaukana sotilaista kuin mahdollista.
»Benjamin Rosenbaum, jos se teidän ylhäisyyttänne miellyttää», vastasi hän nöyrästi.
»Äänenne kuuleminen ei minua miellytä, mutta minua miellyttää teille erikoismääräysten antaminen, joiden noudattamisen varmaankin huomaatte viisaaksi teoksi.»
»Jos teidän ylhäisyyttänne miellyttää — —»
»Hillitkää kirottu kielenne. Teidän on jäätävä tähän hevosinenne ja rattainenne, kunnes palaamme. Millään ehdolla ette saa hiiskahtaakaan tai hengittää kovemmin kuin on välttämätöntä; ettekä saa mistään syystä lähteä tästä, ennenkuin käsken. Ymmärrättekö?»
»Mutta teidän ylhäisyytenne —» vastasi juutalainen surkeasti.
»Tässä 'mutta' ei tule kysymykseen eikä muutkaan vastaväitteet», sanoi Chauvelin äänellä, joka sai aran miehen vapisemaan kiireestä kantapäähän. »Ellen palattuani tapaa teitä tässä, vakuutan totisesti löytäväni teidät mihin ikinä piilottautunettekin, ja hirveä rangaistus varmasti kohtaa teitä ennemmin tai myöhemmin. Kuuletteko?»
»Mutta teidän ylhäisyytenne — —»
»Sanoin, kuuletteko?»
Kaikki sotilaat olivat hiipineet tiehensä. Vain kolme miestä seisoi pimeässä yksinäisellä tiellä ja Marguerite pensaikon takana tarkaten Chauvelinin määräyksiä, niinkuin olisi kuullut oman kuolintuomionsa lausuttavan.
»Kuulen, teidän ylhäisyytenne», vastasi juutalainen taaskin yrittäen lähestyä Chauveliniä, »ja vannon Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin nimessä tottelevani teidän ylhäisyyttänne enkä liikahda tästä, ennenkuin teidän ylhäisyytenne suvaitsee antaa kasvojensa valon paistaa nöyrän palvelijansa päälle; mutta, teidän ylhäisyytenne, muistattehan minun olevan köyhän miehen; hermoni eivät ole yhtä vankat kuin nuoren sotilaan. Mitähän, jos ryöväreitä sattuisi vaanimaan tällä yksinäisellä tiellä näin öiseen aikaan! Saattaisin kirkaista tai juosta peloissani pakoon! Ja täytyykö henkeni joutua lunnaiksi, hirveä rangaistusko kohtaa vanhaa pääparkaani sentähden, etten sille voi mitään?»
Juutalainen näytti sangen viheliäiseltä, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Miestä ei voinut tietystikään jättää yksikseen autiolle tielle. Juutalainen puhui totta, saattoihan hän aivan tahtomattaan pelkästä kauhusta päästää huudahduksen, jonka keinokas Tulipunainen neilikka voi vielä käsittää varoitukseksi.
Chauvelin mietti hetkisen,
»Mitä arvelette, etteköhän voisi jättää hevostanne ja rattaitanne vartioimatta?» kysyi hän karheasti.
»Kansalainen, luullakseni», ehätti Desgas sanomaan, »ne ovat varmemmassa tallessa ilman tuota likaista, viekasta juutalaista kuin hänen huostassaan. Epäilemättä hänen päätä halkova huutonsa olisi vain varoitusmerkki.»
»Mutta mitä tehdä tuolle elukalle?»
»Kansalainen, haluaisitteko lähettää hänet takaisin Calais'hen?»
»En, sillä tarvitsemme hänet piakkoin haavoittuneita kuljettamaan», sanoi Chauvelin inhoittavan merkitsevästi.
Hetkeen ei puhuttu sanaakaan — Desgas odotteli päällikkönsä päätöstä vanhan juutalaisen hevoskoninsa vieressä uikuttaessa.
»Niin, liikkaava pelkuri ja vanha laiskuri», sanoi Chauvelin viimeinkin, »teidän olisi paras kompuroida perässämme. Kas tässä, Desgas, sitokaa tämä nenäliina tiukkaan miehen suulle.»
Chauvelin ojensi liinan Desgas'lle, joka alkoi juhlallisesti kääriä sitä juutalaisen suulle. Alistuen antautui Benjamin Rosenbaum sidottavaksi; nähtävästi hän piti tätä epämukavuutta parempana kuin yksin jäämistä S:t Martinin tielle. Siten kaikki kolme miestä lähtivät kulkemaan.
»Nopeaan!» sanoi Chauvelin kärsimättömästi, »olemme jo tuhlanneet paljon kallista aikaa.»
Ja hetken kuluttua Chauvelinin ja Desgas'n varmoja askeleita ei enää kuulunut polulta eikä vanhan juutalaisen hoipertelevaa astuntaakaan.
Marguerite oli kuullut jokikisen Chauvelinin käskyn. Hänen hermonsa olivat jännittyneet saadakseen ensiksikin täyden selvän tilanteesta, sitten vedotakseen siihen nerokkuuteen, jota oli usein sanottu Europan terävimmäksi ja jota yksin sillä hetkellä tarvittiin.
Tilanne oli tosiaankin toivoton; pieni joukkue miehiä, jotka hiljalleen ja epäilemättä odottelivat vapauttajansa saapumista, joka ei myöskään tiennyt viritetystä ansasta. Tuntui niin hirvittävättä, että muutamia avuttomia miehiä piiritettiin kuin verkolla keskellä yötä yksinäisellä rannikolla syystä, että heitä oli petkutettu ja etteivät he osanneet epäillä; niihin kuuluivat myöskin hänen ihailema miehensä ja veli, jota hän rakasti. Epätietoisena hän halusi tietää, keitä muut uhrit olivat, jotka tyynesti odottelivat Tulipunaista neilikkaa kuoleman väijyessä jokaisella kallionkielekkeellä.
Muutamaan hetkeen hän ei voinut muuta kuin seurata Chauveliniä ja sotilaita. Hän pelkäsi poikkeavansa tieltä, muutoin hän olisi kiiruhtanut eteenpäin löytääkseen puuhökkelin ja ehkäpä olisi ehtinytkin varoittamaan pakolaisia ja heidän urhoollista vapauttajaansa.
Vielä hänen mieleensä välähti korvia vihlova kirkaisukin, jota Chauvelin tuntui pelkäävän mahdolliseksi Tulipunaisen neilikan ja hänen ystäviensä varoitukseksi — toivoen kiihkeästi heidän kuulevan sen ja pakenevan ajoissa;, ennenkuin oli myöhäistä. Mutta hän ei tiennyt, kuinka kaukana kalliojyrkänne oli; ei tiennyt saattoivatko tuomitut miehet kuulla hänen huutoansa. Yritys voi sattua ennen aikojaan eikä toista tilaisuutta enää tarjoutune. Varmaan hänenkin suunsa tukitaan niinkuin juutalaisen, ja hän, avuton vanki, joutuu vielä Chauvelinin miesten käsiin.
Kuin aave Marguerite riensi hiiskumatta pensasten takana, kengät hän oli riisunut jalastaan, ja sukatkin olivat jo risoiksi repeytyneet. Hän ei tuntenut jalkojensa pakotusta eikä väsymystä. Voittamaton tahto vaati häntä miehensä luo vaikkapa kohtaloa ja viekasta vihollista vastustaen. Se kuoletti hänen ruumiilliset kipunsakin ja vahvisti aistien toiminnan kaksinverroin.
Hän ei kuullut muuta kuin Percyn vihollisten tahdikasta käyntiä edellään, ei nähnyt muuta kuin — sielunsa silmien edessä — puuhökkelin ja hänet, miehensä, silmät ummessa astelevan onnettomuuttaan kohden.
Äkkiä tarkat vaistot saivat hänet pysäyttämään hurjan kiiruhtamisensa ja lyyhistymään yhä enemmän pensasten varjoon. Kuu, joka oli ystävällisesti pysytellyt pilvimöhkäleiden taakse piiloutuneena, ilmestyi loistaen täydeltä terältään syysöisellä taivalla ja lähetti tulvimalla kirkasta valoa yksinäiselle lumotulle seudulle.
Kahdensadan metrin päässä oli kallioreunama ja alapuolella ulottuen kauaksi vapaaseen ja onnelliseen Englantiin lainehti meri tyynesti ja rauhallisesti. Margueriten katse pysähtyi hetkeksi hopeanhohtoiseen mereen, ja siinä sitä katsellessa hänen sydämensä, joka oli ollut muutamia tunteja aivan tunnoton, alkoi pehmetä ja laajeta, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä: vajaan kolmen mailin päässä siro pursi valkoisin purjein oli odottamassa.
Marguerite paremmin arvasi kuin huomasi sen. Pursi oliUntola, Percyn lemmikki; vanha Briggs, taitava laivuri ja brittiläinen miehistö valmiina aluksessa. Sen valkoiset purjeet hohtaen kuuvalossa näyttivät tuovan Margueritelle ilon ja toivon sanomia, joiden hän ei luullut koskaan toteutuvan. Pursi odotteli siellä, merellä, odotteli isäntäänsä, niinkuin kaunis valkea lintu lentoon lehahtamassa. Percy ei koskaan saavuta sitä, ei koskaan saa nähdä sen puhdasta kantta eikä katsella enää Englannin, vapauden ja toivon maan, valkoisia liitukallioita.
Purren näkeminen sai väsyneen naisparan luonnottoman epätoivoiseksi. Vähän matkaa hänestä oli jyrkänne ja alapuolella muutaman askeleen päässä tölli, jossa hänen miestään kuolema oli kohtaava. Mutta kuu valaisi kirkkaasti: hänhän näki tien hyvin, saattoi myöskin nähdä töllin etäämpänä häämöittävän, hän halusi juosta sinne varoittaakseen ja kehoittaakseen heitä ainakin valmistautumaan henkensä edestä taisteluun, jottei heitä saataisi kiinni kuin rottia reiältään.
Ruohoisessa ojassa pensasten varjossa hoiperteli hän eteenpäin. Marguerite oli varmaankin juossut kovasti ja sivuuttanut Chauvelinin ja Desgas', sillä pian hän tuli jyrkänteelle kuullen heidän askeleensa takanaan. Mutta kuuvalo lankesi suoraan häneen, ja muutamien yardien päässä Margueriten varjo kuvastui selvästi meren hopeista taustaa vasten.
Mutta sitä kesti vain hetkisen; heti hän taas lyyhistäytyi kuin kuoreensa vetäytyvä eläin. Hän kurkisteli alas särmä:siltä kallioilta — laskeutuminen näytti helpolta, sillä ne eivät olleet äkkijyrkät, ja isot vierinkivet tarjosivat runsaasti jalansijaa. Siinä katsellessaan huomasi hän äkkiä vähän matkan päässä vasemmalla kalliorinteen keskivälillä puuhökkelin, jonka seinänraoista himmeä, punertava valo tuikutti kuin majakka valkea. Hänen sydämensä lyönti oli pysähtyä, sillä tuskansekainen suuri ilo valtasi hänet kokonaan.