The Project Gutenberg eBook ofTulisielujaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: TulisielujaTulevaisuudenromaaniAuthor: Annie FrancéRelease date: January 14, 2025 [eBook #75109]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1926Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULISIELUJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: TulisielujaTulevaisuudenromaaniAuthor: Annie FrancéRelease date: January 14, 2025 [eBook #75109]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1926Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Title: Tulisieluja
Tulevaisuudenromaani
Author: Annie Francé
Author: Annie Francé
Release date: January 14, 2025 [eBook #75109]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1926
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULISIELUJA ***
language: Finnish
Tulevaisuudenromaani
Kirj.
Suomennos saksasta
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1926.
I. SivistysII. MenneisyysIII. LuontoIV. VaroitusV. YlpeysVI. HätäVII. ToivoVIII. IlmestyskirjaIX. PakokauhuX. PakoXI. Elämä.
Maailmankaupunki A 15 valmistautui juhlaan. Kaiken päivää se oli kylpenyt syysauringossa kuin kuhiseva, sadoista kennoista kyhätty muurahaiskeko. Monikerroksisista rakennuksista, jotka olivat kadun tapaisilla toistensa kanssa yhteydessä ja varustetut yhteisillä parvekkeilla ja kattopuutarhoilla, näytti ympäröivä tasanko aavalta, viheriältä merenulapalta, jota rajoitti mustien metsien muodostama rantaviiva. Siinä keskellä oli nuori maailmankaupunki kuin saari, rakennettuna häikäisevästä kalkkikivestä, punaisesta porlyyristä ja keltaisesta basaltista.
Kuten kaikki maapallon yhdistyneitten manner- ja saarivaltakuntain aikaiset kaupungit A 15 oli tuskin sataa vuotta vanha. Se oli tasamuotoinen ja tarkoituksenmukainen kuin eläin monine yhteenkuuluvine elimineen.
Tänä iltahetkenä jymisivät alemmat katukerrokset niillä kiitävistä vaunuista ja pienemmistä jalankulkuneuvoista, joita hyvin etäisen menneen ajan muistoksi nimitettiin autinoiksi. Ne oli kiinnitetty nilkkoihin ja itsetoimivasti vetivät omistajaansa huimaa vauhtia kohti päämäärää.
Viisi ylempää katujaksoa pysyi alati hiljaisina ja äänettöminä. Täällä työskentelivät kaiunhävittämislaitteet huolehtien siitä, että kaikki melu heti syntymisensä hetkenä vaikeni. Täällä nimittäin alkoivat jo ihmisten asunnot, jotka kohosivat ylimmältä kadulta vielä kymmenen kerrosta ylöspäin.
Asukkaat kiirehtivät autinoillaan pitkin loivia pintoja, jotka portaitten asemasta yhdistivät tusinan päällekkäisiä katujaksoja ja saivat kelpo pääsyn alempien kerrosten tehtaisiin, varasto- ja työhuoneisiin.
Jotkut kerääntyivät suurten läpinäkyväin lasitaulujen eteen, jotka olivat jättiläismäisten langattomain lennätinasemain kanssa yhteydessä ja keskeytymättä toivat näkyviin muun maailman tärkeimmät tiedot nopeasti häviävin rivein. Mutta kuitenkin saattoi huomata yleisen pyrkimyksen saada tänään päivän työt päätökseen.
Vähitellen täyttyivät laveat kattopuutarhat ihmisistä ja äänistä. Iltataivaalla häilyi rusohohde ja ilmassa tuntui vieno viileys. Syvälle länteen kasaantunut pilvivuori syttyi hitaasti hehkuvan purppuraiseksi. Hienojaksoiset antennit välkkyivät kaikilla katoilla ottaessaan vastaan asukkaiden toivomuksia ja niitä eteenpäin viedessään. Pari suurta auringonverkkoa, jotka koko päivän olivat metallilankoihinsa vanginneet valoa, alkoivat loistaa himmeällä hohteella.
Alhaalta ylös tunkeutui yhtäjaksoisena ja nukuttavana, mutta sangen hiljaisena kiitävien vaunujen vyöryntä, jotka herkeämättä yöt päivät ajoivat kaupungin halki, sähkövirran syöttäminä, voimaa synnyttäen ja siirtäen, ollen yhteydessä monien toinen toistaan täydentävien koneiden kanssa. Sillä kauan sitten olivat ihmiset jo oppineet jättämään kaiken vastenmielisen, likaisen ja vaarallisen työn, kuten ainakin arvottoman ja tarkoituksettoman, ja säilyttämään sen tuntoa vailla oleville puu-, metalli-, lasi- ja happopalvelijoilleen. Siten ei ollut olemassa enää mitään työn orjia, vaan ainoastaan hallitsijoita ja herroja.
Vain yksi ainoa riippuvaisuus oli vielä sitonut ihmiskunnan muuten jo voitettuun luontoon: ravinto. Vaikkakin satakertaisesti hienostettuna, hoidon kautta muutettuna, luonteeltaankin aivan tuntemattomaksi muokattuna — ruumis kuitenkin tarvitsi sitä mitä eläimet ja kasvit niin runsain määrin omasivat. Ja vaikka kaikkialta koneet olivat tulleet käsien tilalle, täytyi osan asukkaita vielä vaivautua alhaisissa toimissa ja pysytellä tympeän kokemuksen piirissä hankkiakseen muille ruumiin tarpeita.
Mutta nyt oli tämä viimeinenkin paha voitettu kuulumattoman keksinnön kautta.
Ja nyt varustautui nuori maailmankaupunki A 15 yhdessä kolmensadan muun yhdistyneen maapallon suurkaupungin kanssa juhlimaan tätä uusinta valtaavaa saavutusta.
* * * * *
Mutta miljoonakaupungissa oli eräs, jota ilon suuri hurmaus ei lainkaan koskenut. Kuten joka ilta hän tapansa mukaan istui nytkin näinä juhlahetkinä työhuoneessaan, joka oli valaistuna vain senverran mitä hän tarvitsi tutkimustensa lopettamiseen.
Harvalukuiset lamput olivat kirkkaansiniset, "selvän ajatuksen valolla" verhotut, ja lankesi niiden piiriin muutamia kemiallisia laitteita, jättisuuri telemikroskoopi, pöytä avattuine kirjoineen sekä vielä toinenkin pienempi pöytä, jolla oli ajatustenkirjoittajakone.
Täällä ylhäällä oli sangen hiljaista. Näkymättömän, avoimen ikkunan kautta tunkeutui sisään viileä, virkistävä ehtooilma, ja vain verkkainen, hiljainen hiilihappopumppujen suhina, jotka alati toivat tähän kuten jokaiseen muuhunkin suurkaupungin huoneeseen puhdasta ilmaa, muistutti yhteenkuuluvaisuudesta naapureihin ja muihin kaupunkilaisiin.
Vanha mies oli tähän asti istunut kumartuneena lasuurinsinisessä valopiirissä ja tarkastanut tiukasti riviin ahdettuja kristallisia tislausastioita, jotka olivat täytetyt erilaisilla aineksilla ja liitetyt kaariliekkiin. Nyt mies nousi ja ojensi laihoja, eteenpäin työntyviä hartioitaan.
Hänen kasvoillaan oli neuvottoman surun ilme. Hän siveli hiljaa ja epäröivästi otsaansa, huudahtaen sitten puoliääneen:
"Alfred!"
Hän odotti hetkisen, mutta kukaan ei vastannut.
"Aivan niin, hänhän on juhlassa… Numero 50000 puhuu!" hän sitten selvittävällä äänellä lausui itselleen. Jälleen hän nousi ja tuijotti koeputkiin, jotka säihkyivät sinisessä valossa kuin rivi kuolleita, lasimaisia silmiä. Hän pudisti kiusaantuneena päätään.
Häntä painoi se, ettei hänen oppilaansa Alfred ollut täällä ja ettei hänellä ollut ketään, jolle olisi voinut puhua heidän yhteisestä työstään. Sillä hänestä tuntui ahdistavalta saattaessaan lyhyeksikään ajaksi unohtaa omien merkillisten tutkimustensa kulun.
Hän tunsi olevansa neuvoton.
Noiden lasien sisällä piili epäilemättä vaara. Ehkäpä vaara vain hänelle itselleen, mutta ehkäpä myös vakava vaara kaupungille — kaikille maailman kaupungeille.
Hänen velvollisuutensa oli, velvollisuutensa kaupungin porvarina, mennä aamulla Yleisen Viraston päällikön, Numero 50000:n luo, ja selittää hänelle kaikki, mitä oli saanut aikaan.
Mutta Numero 50000 piti todennäköisesti tällä hetkellä jo kokoontuneelle porvaristolle puhetta, jossa uuden keinotekoisen ravinnon etuja tarkoin eriteltiin ja ylistettiin:
… Että enää ei tarvittu luottaa mihinkään maailman satoihin… että kenenkään ei tarvinnut enää vaivautua alentavaan ja rasittavaan maanviljelykseen…. että koskaan ei enää tulisi olemaan elintarpeiden, vaatteiden tai minkään tarvikkeen puutetta, koska ne aineosat, joita aikaisemmin näitä varten koottiin ja yhdisteltiin, vastedes voitaisiin ottaa yksinkertaisesti ilmasta ja käyttää niitä mielinmäärin… että voitaisiin parantaa säätä, eikä ainoastaan toimittaa kaikkialla sateita erottamalla runsaasti vetyä ilmasta, vaan myöskin rajoittaa tai kokonaan estääkin sateen ja lumen tulo niin, että puhuja jo nyt saattoi taata kauan kestävää, lämpöistä ja aurinkoista suvisäätä huolimatta myöhäisestä vuodenajasta… ja lopuksi, että talonpojat vapautettaisiin ja jaettaisiin kaupunkeihin, päästen he siten tarvitsemastaan sivistyksestä osallisiksi… lyhyesti, että nyt vihdoin oli koittava ihmissuvun kultainen aika, iloinen, vaivaton elämä oli jokaisella edessään, eikä kukaan saattaisi aavistaakaan enää mitään aikaisempien vuosisatojen hädästä, riidoista ja yhteiskunnallisista vääryyksistä….
Tähän tapaan, varmasti erittäin hioituin, valituin lausemuodoin puhui nyt kai Numero 50000. Ja tälle miehelle tuli hänen, Henrik 19530:n, tehdä selväksi, että kaikki nämä kauniit ja jalot onnentoiveet olivat hänen mielipiteensä mukaan vain epätodellisia ja mielettömiä aivokuvitelmia, joiden jonakin päivänä järkähtämättömästi oli muututtava vastakohdakseen!
Totta kyllä, että keinotekoista leipää, hedelmiä, sokeria, rasvaa, maustimia ja satoja muita tarvikkeita voitiin valmistaa ilman alkuaineista, ennenkaikkea vedystä…. Niin kylläkin, mutta eikö sitten kukaan ollut huomannut sitä vaaraa, mikä syntyisi, kun alkuainesäiliö tyhjentyisi! Tai kun luonnollisessa kiertokulussa, elämän vaihtumisessa kuolemaan ja kuoleman jälleen elämään, tapahtuisi häiriö, jota ei enää voitaisi korjata!
Mitä sitten?
Hänen kokeensa muuttuivat yhä selvemmin ainoaksi varoituksen huudoksi.
Hänen täytyi…. hänen täytyi totuuden nimessä mennä huomenna numero 50000:n luo!…
Tummalasinen kuutio, joka oli kiinnitetty pöytään, sai äkkiä malakiitinviheriäisen valohohteen. Se oli merkki, että joku oli tulossa vierailulle.
Onnellisena, päästessään edes hetkiseksi vaivaavista ajatuksistaan, Henrik painoi nopeasti kuution sivussa olevaa nuppia. Silmänräpäyksessä näyttäytyi kuution ylälaatassa kirjain ja luku.
"G 25854", oppinut luki.
Sitten hän mietti hetkisen.
"Gustajo Salaisesta Virastosta…. Merkillistä!" hän murahti itsekseen."Häntä olisin viimeiseksi luokseni toivonut… mutta tulkoon kuitenkin!"
Ja painaen toisen kerran nappulaa, mikä saattoi lasikuution jälleen himmeäksi ja loistottomaksi, hän asettui odottaen pöydän ääreen ja lehteili kirjojaan.
Muutamia silmänräpäyksiä kestäneen hiljaisuuden jälkeen avautuivat takanapäin hämärässä suuret riippuovet. Autino vieri siloista lattiaa pitkin ja pysähtyi lähelle valopiiriä. Pieni, kömpelö mies lähti siitä ja astui avuttomin liikkein pöydän ääreen.
Pari kertaa hän pyyhkäisi kiivaasti hengittäen leveää, valkoista partaansa, joka naamion tapaan peitti melkein koko kasvot ja puolet rintaa. Sitten hän raa'alla kurkkuäänellä lausui:
"Salainen Virasto lähettää minut luoksenne, teidän korkea-arvoisuutenne. Minun täytyy pyytää teiltä eräitä tietoja."
"Minä ajattelin…"
"Anteeksi…. me tiedämme teidän salaisista tutkimuksistanne!" kävi Gustajo vanhan miehen kimppuun kuin kirveellä. "Olen valtuutettu ottamaan vastaan jokaisen selityksen………Salaisella Virastolla on, kuten tiedätte, oikeus ja velvollisuus huolehtia kaikista sivistysvastaisista liikkeistä."
Henrik katseli vastustajaansa hiukan hämmästyneenä. Hän olisi voinut tehdä monenlaisia kysymyksiä mitä tietoja Salainen Virasto yleensä tahtoi hänen töistään. Mutta hän oli täysin vakuutettu, ettei hän tältä virkamieheltä, joka oli tunnettu kaupungissa lurjukseksi, saisi mitään tietää. Tietoisena hyvistä tarkoitusperistään hän kuitenkin vastasi sangen rauhallisena:
"Minun työni eivät ole sivistysvihamielisiä. Muuten aion joka tapauksessa mennä huomenna numero 50000:n luo!"
"Me" — vieras löi mahtavasti rintaansa — "me toivomme, että te ette mene numero 50000:n luo!"
"Jos näen hyväksi, menen siitä huolimatta!"
Gustajo huiskautti kättään. "Sepä saadaan nähdä!… Ennen kaikkea, miksi teette näitä tutkimuksia?"
Oppinut harkitsi.
Pitäisikö hänen tälle miehelle, jolla tosin oli tieteilijän julkinen arvo, mutta joka oli ollut jo useita vuosia vain Salaisen Viraston asiantuntija ja neuvonantaja, pitäisikö hänen tälle miehelle kaikkein ensiksi ilmoittaa huolensa.
Oliko se viisasta?
Mutta saattoiko hän muutakaan tehdä? Salaisella Virastolla oli valta yksinkertaisesti sulkea hänen laboratorionsa ja antaa toisten suorittaa loppuun hänen arvokkaat tutkimuksensa. Tai ehkei loppuunsuorittaa niitä lainkaan!
Ja jospa hänen tähänastiset olettamuksensa osoittautuisivat kuitenkin oikeiksi, jospa todella ihmisiä uhkasivat heidän omat keksintönsä? Jospa olisi hänen sopimattomalla ajalla tapahtuneen vaikenemisensa syytä, ettei kaikkea voitaisi kyllin ajoissa estää, torjua tuhoa… jos… jos…
Hänet valtasi äkkiä kuin kuumeuni kokonainen sarja kauhunkuvia. Ja hän oli mahdollisista seuraamuksista niin tyrmistynyt, että salaaminen näytti hänestä kaikkein pahimmalta.
Gustajo oli rykäissyt pari kertaa sangen kärsimättömästi ja samalla tarkastellut laboratorion laitteita epäluuloisesti, kun tutkija hilliten itsensä alkoi puhua:
"Koska Salainen Virasto minulle käsittämättömällä tavalla näyttää päässeen selville töistäni…"
"… vieläpä sangen tarkasti…."
"… teen kai parhaiten, kun selitän jotain, toivoen kuitenkin säästyväni väärinkäsityksistä, että muka tavoittelen sivistykselle vihamielisiä päämääriä."
"Hm… saamme nähdä sitten!" ja Gustajon kasvoille levisi tyhmänrohkea hymy.
"Aina keinotekoisen lihan keksimisestä saakka — noin kaksikymmentä vuotta sitten — aloitin minä ilmatyppitutkimukseni. Te näette", tässä hän osoitti kristalliputkia, jotka kimmelsivät tasaisesti vaaleansinisinä, "koesuunnitelmani pienoiskoossa. Uuden ravitsemiskeinon keksimisen jälkeen katsoin olevan syytä harjoittaa tutkimuksia entistä kiihkeämmin. Kuinka ja mitä tietä, se on Salaiselle Virastolle yhdentekevää tällä hetkellä… Joka tapauksessa luulen — vaikka minusta onkin ikävää puhua virkaveljiäni vastaan, että ilman rajaton hajoittaminen ja käyttäminen ravinnoksi ynnä muihin tarpeisiin ehdottomasti johtaa määrätyn ajan kuluttua katastrofiin."
"Niinkö?"
"Ja senvuoksi täytyy minun huomenna mennä Numero 50000:n luo varoittaakseni", lopetti Henrik rauhoittuneena, tultuaan aatteestaan vakuutetuksi.
Gustajo 25854 veti jälleen kiivaasti ilmaa sieraimiinsa.
"Salainen Virasto tahtoo saada tietää, kuka teille maksaa palkan siitä, että levitätte näitä vääriä ja sivistysvihollisia mielipiteitänne."
Suuri kirja Henrikin kädessä vapisi; hän oli tähän asti leikitellyt sormillaan sen lehdistöllä. Kansi paukahti kiinni raskaasti.
"Minä en ole palkattu eivätkä mielipiteeni ole sivistysvihollisia!" vastasi hän lujasti. "Salaiselle Virastolle on annettu vääriä tietoja!"
"Salainen Virasto tietää, että joukko alhaisia, mitä hämärimpiä aineksia koettaa saada vaikutusvaltaa kansalaisiin. On myös jo liikkeellä huhuja uuden ravinnon vahingollisuudesta. Tässä vihdoin näemme…"
"Mitä kertovat huhut?" Henrik oli pannut Gustajon vastauksesta vain tähän kohtaan huomiota, kenties juuri tässä huomaten todistuksen omille epäluuloilleen.
"Voitte tiedustella sitä Haaveksijain Talosta, minne juuri tänään on viety eräitä tuosta joukosta!" murahti virkamies ilkeästi. "Ja ehkäpä teille pian tuleekin tilaisuutta siihen."
Vanha oppinut nousi hitaasti. Haaveksijain Taloon… siis sinnekö tahdottiin hänet teljetä, hupsujen joukkoon, tehdä hänet vaarattomaksi, koko hänen työnsä ja vaivannäkönsä, huolensa ihmiskunnan tulevaisuudesta, tyhjäksi…
Hänestä tuntui kuin kiertyisi näkymätön silmukka hänen kaulalleen. Tuntui mahdottomalta käsittää tätä kaikkea. Vain sen hän aavisti, että hänen rehellisiä vaikutteitaan vastassa oli nyt voima, joka voisi kukistaa hänet.
"Mutta… minulla on todistuksia… kieltämättömiä todistuksia… enhän ole mikään hourupää, jota vaivaavat turhat mielikuvitukset! Olen tehnyt paljon kokeita… voin vetää esille tuloksia…"
Hän hengästyi. Gustajon viittaus siihen, että häneltä, iäkkäältä, hyvin tunnetulta tiedemieheltä voitaisiin riistää vapaus ja että hänet voitaisiin sulkea joksikin ajaksi, kenties ainaiseksi, Haaveksijain Taloon, oli kohdannut hänet kuin, sähköisku.
Hetki löi hänet aivan avuttomaksi. Silmänräpäyksen murto-osan valtasi hänet synkkä viha tuota raakaa, ivallista miestä kohtaan, joka seisoi hänen edessään tunnottomana kuin virastonsa ruumiillistuma.
Miksi piti tuollaisen elää?… Kaariliekki pöydällä… vain yksi isku… Ehkäpä… Ei, ehkei hän sittenkään eikä kukaan muukaan, joka oli urkkinut häntä, ollut vakooja, ehkä vain…
Gustajo katsoi häneen salavihkaa, ikäänkuin aavistaen hänen sieluunsa nousseen kammon.
"Oletteko tutkimuksinenne oikeassa vaiko väärässä", lausui hän sitten pontevasti, voimastaan tietoisena, "siitä ei Salaisessa Virastossa ole ollenkaan kysymys. Paljon tärkeämpää on, että Salainen Virasto juuri ajoi viimeisessä Valtiosenaatin istunnossa läpi esityksen keinotekoisen ravinnon käytäntöönottamisesta, huolimatta eri tahoilta tulleesta vastustuksesta… Sillä maan sato oli viime vuosina käynyt niin vähiin, ettei kaupunkeja pian enää voitaisi ravita. Siispä täytyy Salaisen Viraston tehdä vaarattomaksi jokainen, joka esiintyy sitä vastaan. Sen käsittänette. Kyseessä on kertakaikkiaan maapallon kolmensadan maailmankaupungin elämä."
Tämä äkillinen vastaus häivytti Henrikin vihan.
"Mutta juuri sen takiahan minäkin taistelen!" huudahti hän epätoivoissaan. "Miten käy, jos minä voitan jutun? Jos todellakin on vaara uhkaamassa… ilmasuohon vajoaminen tai jotain sentapaista?"
Hän tuijotti kalpeana ja kiihtyneenä virkamieheen, jonka kasvoille tahtomattaan levisi synkkä, aavistuksin painava tuska, samalla kun iva ja tunnottomuus kokonaan katosivat.
Kumpikin vaikeni… vaikeni kovan tosiasian edessä, joka pakotti heidät samalla tapaa sekä toimimaan että mykistymään.
Viimein Henrik sanoi hiljaisella ja alistuneella äänellä:
"Te siis luulette, että jos minä menen Numero 50000:n luo tai jollakin muulla tavalla esitän julki vakaumukseni, julistaa Salainen Virasto minut haaveilijaksi… ja toimittaa minut… sinne…"
Virkamiehen kasvoille ilmestyi jälleen itseluottamus.
Hän istuutui tuolille leveästi, oikoen huolellisesti laskoksista heleänpunaista, yksikkönumeronsa ja säätymerkkiensä koristamaa pukuaan.
"Ymmärtäkää minua oikein", sanoi hän sitten ylhäisellä sävyllä, "seikka on seuraavaa: Meillä, Salaisella Virastolla, ei ole teitä kohtaan mitään vihollisuuksia, mutta meidän täytyy menetellä siten. Kaupunkien asujamisto sairastaa jo muutenkin yhä suuremmassa määrässä hermo- y.m. häiriöitä. Kunnianarvoisa sivistyksemme on tehnyt meidät kaikki herkiksi ja aroiksi… Me emme voi sitä enää vaatia kärsimään nälkää! Ja te tiedätte… syntyvien luvun… kenties keinotekoinen ravinto — — me pidämme sitä aivan varmana — — voi ainakin saattaa jatkuvan vähentymisen taas tasapainoon. Sentähden ei käy laatuun tuollainen julistelu: keinotekoinen ravinto vie perikatoon… me tukehdumme… tai palamme… tai mitä muuta tuo teidän vakaumuksenne lieneekään! Ajatelkaa, mikä sekasorto siitä syntyy… ei, varjelkoon! Antakaa kansalaistemme ensin hiukan tointua… voimmehan ehkä sitten ajatella muutosta. Malttakaamme, etteivät he säikähdä! Haaveksijain Talon huoneet ovat jo kyllin täynnä… ymmärrätte… Sitäpaitsi toivomme paljon uudesta asukassekotuksesta maja-asukkaitten kanssa, joille haluamme antaa kaupunkilaisten kansalaisoikeudet."
"Ymmärrän", vastasi oppinut hetken kuluttua, Gustajon silmäiltyä häntä odottavasti. "Ymmärrän teitä erinomaisesti! Mutta kysyn teiltä omantuntonne nimessä kahta seikkaa: ensiksikin, uskotteko te, että aikaa myöten, kenties… sanokaamme vuoden tai kahden kuluttua… otetaan taas käytäntöön luonnollinen ravinto, ainakin osaksi… ja että se sitten enää on mahdollista?… Ja toiseksi: mitä tapahtuu, jos ilman hajoaminen, jota siinä tapauksessa odotan, käy toteen jo puolen vuoden ajalla tai ehkä ennemminkin?"
Gustajo mietti hetken. Hänen ylpeytensä astemittari laski jälleen. Tämä vanha Henrik oli epämiellyttävän turhantarkka; hän kyseli periaatteellisia asioita, jotka asettivat toisen pulaan. Mutta nyt ei sopinut osoittaa neuvottomuutta. Hyvin arvokkaasti hän sen vuoksi vastasi:
"Ensimäiseen kysymykseen on minun mahdotonta antaa tietoa… virkasalaisuus… kuten ymmärtänette… toista taas pidän sinänsä mahdottomana. Me olemme kysyneet kolmensadan maailmankaupungin tiedekuntien mielipidettä arveluistanne. Ja kuten sanottu on olemassa erilaisia käsityksiä… mutta tämä… luulen teidän todellakin näkevän asian liian synkässä valossa!"
Henrik kohautti hartioitaan.
Hän huomasi nyt, ettei hän näin ollen eikä ylimalkaankaan pääsisi sen pitemmälle. Oltiin niin turvallisesti hyvässä uskossa, tieteeltä saatiin niin mukavaa tukea. Häntä, yksinäistä, vastassa oli suunnaton joukko.
Mitä hänen siis oli tehtävä?
"En voi luvata, että luopuisin tutkimuksistani…" lausui hän hitaasti.
Toinen hymyili.
"Sitä me emme tahdokaan. Te ette vaan saa niistä puhua, ymmärrättehän!"
"En voi luvata edes sitäkään. Ainoastaan niin kauan kuin minulla ei ole täysin selviä todistuksia, tarkoitan sellaisia, joita jok'ikinen lapsikin ymmärtää, tulen olemaan vaiti. Jo oman mielenkiintonikin takia. Mutta sitten…"
"No me voimme kyllä odottaa sen ajan. Olen vakuutettu siitä, ettette niitä tule saamaankaan."
Gustajo nousi ja kiinnitti huolellisesti autinon jalkoihinsa. Sitten hyvästeli hän sangen ystävällisesti. Sinervässä valossa teki hän kuitenkin punakoine poskineen ja pöhöttyneine otsineen synkän ja salakavalan vaikutuksen.
Hän näytti haluavan sanoa vielä jotain, viitata vielä kerran Haaveksijain Taloon, mutta kun hän syrjäsilmäyksellä havaitsi oppineen miettivän katseen, hän vaikeni.
Uhkaus oli vaikuttanut jo tarpeeksi.
Salaisen Viraston väkivaltapolitiikka oli saavuttanut jälleen voiton… vieläpä tällä kerralla oikeutuksen varjolla. Tuo vanha sekapää tulisi kyllä vaikenemaan!
Mutta… kirottua, jospa tuo oppinut sittenkin voittaisi jutun?! Epäilyn tuntein viittasi Gustajo 25854 hyvästiksi oppineelle, joka oli niin täysin ajatuksiinsa vaipunut, ettei edes huomannut viittausta. Samassa jo vieri autino eteenpäin, ja pari sekuntia myöhemmin sulkeutuivat riippuovet äänettömillä saranoillaan. — —
Raskaasti huoahtaen oppinut astui taas kristalliputkiensa ääreen. Liikkumatta, värähtämättä paloivat yhä kaarilamput. Lasiputkia myöten nousi hetkittäin himmeätä höyryä, ja läpikuultavasta seinästä erottautui verkkaan ja juhlallisesti hopeakimmelteisiä ilmakuplia.
Siellä sisällä oli kätkettynä tulossa olevan salaisuus…
Kauan seisoi hän siinä, miettien äskeistä kohtausta. Äkkiä hän teki nopean päätöksen ja katkaisi kaariliekin virran. Muutaman sydämenlyönnin pituisen ajan vielä hehkuivat hiilipuikot kuin punaiset kipunat äkkiä sokaistuneiden silmien edessä, ja vihdoin vaipui korkea huone hienonsiniseen hämärään.
Henrik jätti huoneen uneksuntaansa, sulki oven ja ajoi hississä kattopuutarhaansa illastamaan.
Ylhäällä oli lämmin, ja vieno tuuli kantoi sinne auringonpolttamalta tasangolta tukehduttavaa usvaa.
Kaukana sinimustalla taivaanrannalla näkyi vielä joku kirkkaampi juova häipyvine punerruksineen. Mutta maailmankaupungin yllä välkkyivät tähdet kalpeina ja levottomina, ikäänkuin käsittämättömän myrskyn värähdyttäminä.
Kaikkialla katoilla loistivat vaaleat aurinkoverkot aineetonta, ajatonta valoaan. Nauru ja juttelu kuolettivat hiljaisuuden. Syvyydestä kuului huutoja, ja kun Henrik kumartui kaiteiden yli, havaitsi hän kaukana alhaalla liikkuvia valokuulia, ja muisti, että porvaristonuorukaiset yhä vielä viettivät juhlaa sivistyksen viimeisen voiton kunniaksi lampuin ja iloisin kulkuein.
Salainen suru valtasi hänet uudelleen koko painollaan. Hätäisesti istuutui hän pöytään nauttiakseen munavalkuaispaistia, hedelmiä ja paahdettua leipää.
Mutta pitkäksi aikaa ei hän jäänyt yksin.
Hetken kuluttua työnnettiin hissin ovi auki ja hänen oppilaansa Alfred 6720:n seurassa astuivat pöydän ääreen tämän ystävät Daniel 8726 ja Jolan 10492.
Näiden kolmen nuoren mukana tulvahti tänne ylös reippautta ja eloisuutta, joka tempasi oppineenkin irti ajatuksistaan. Äänekkäin oli Daniel, vilkas, tummatukkainen nuorukainen, muistuttaen ystävätärtään Jolania ulkonäöltään kuin kaksoisveli. Hänet tunnettiin yleisesti kaiken virastomaisuuden kiihkeänä vastustajana.
Hänelle ei oltu annettu lupaa, ankarien rotuperiaatteiden takia, mennä avioliittoon Jolanin kanssa, juuri sentähden, että hän niin paljon muistutti tätä. Siitä oli hän myrtynyt kapinalliseksi tavallaan kaikkia vallassaolevia sivistyksenedustajia kohtaan.
Nytkin oli hän suorastaan hurjalla tuulella.
"Oletteko vallan unohtanut meidät?" huudahti hän oppineelle hengästyneenä.
Tämä vain hymyili tulistuneelle nuorelle miehelle.
"Ei, poikaseni, en ole mitään unohtanut. Jos suvaitsette, voitte heti käydä aterialle."
"Ah… suokaa anteeksi… en huomannutkaan…"
"Daniel ei ylipäänsä huomaa sellaisia seikkoja ollenkaan", pisti Alfred väliin.
"En todellakaan! Olen jo tarpeeksi suutuksissani siitä, mitä Numero 50000 äsken puhui… Mahdotonta! Ammattivalehtelija hän on… Muuten, me olemme jo tehneet päätöksemme, Jolan ja minä… me muutamme kokonaan maja-asukkaiden luokse, ei ainoastaan koetteeksi, kuten tähän asti olemme aikoneet. Jos te Siis tahdotte auttaa meidät täältä pois, niinkuin olette luvannut, ei teidän tarvitse tehdä sitä enää senjälkeen toista kertaa."
"Kuiskaillaan nim., ettei kaupunkia saa jättää ilman lupatodistusta", lisäsi innokkaasti sievä, solakka Jolan.
Henrik katsoi hetken huvitettuna nuoriin uneksijoihin. Sitten viittasi hän heidän pukuihinsa.
"Onko tuossa kaikki, mitä olette ajatelleet ottaa mukaanne matkalle?"
"On, kunhan olemme päässeet perille, saamme kyllä kaiken mitä tarvitsemme. Muutaman tunnin matkan päässä Vihreäjärvestä on vuoristokylä, olen kerran ollut siellä… luulen, että voimme varsin hyvin jäädä sinne. Ostamme tietysti talon…"
"… ja lampaita… ja kanoja… kanoja täytyy meillä välttämättä olla." Jolan taputti ihastuneena käsiään. "Minä en ole kylläkään vielä milloinkaan kanaa nähnyt, mutta olen niin iloinen…!"
"Saat mitä vaan tahdot, sydänkäpyseni! Vieläpä siankin, jos mielesi tekee!" sanoi Daniel hellästi, kääntyen sitten ylpeästi oppineen puoleen, joka tällä välin oli häiritsemättä jatkanut aterioinkaan… "Ajatelkaapa vain, jo vuoden päivät on tyttö harjoitellut kävelyä… puhumatta minulle mitään… ja hän osaa nyt jo astella melkein yhtä hyvin kuin minäkin. Eikö se osoita liikuttavaa rohkeutta?… Tämä autinojen käyttö on yksinkertaisesti ilkivaltaa, suorastaan rikos ihmisten terveyttä vastaan! Miksikä ihmisellä sitten ylimalkaan on pari jalkoja? Menneillä vuosisadoilla onkin käyty jalan!"…
"Tai ajaen…" muistutti Alfred.
"Sinä… sinä sivistynyt narri" heitti Daniel hänelle takaisin.
"Hiljaa, lapset, olkaa varuillanne. Emmepä tiedä… Salaisella Virastolla on parhaat korvat kaupungissa… Muuten, minä olen jo valmis." Näin sanoen Henrik nousi pöydästä.
Sillä aikaa kun hänen oppilaansa, painamalla erästä lasinappulaa, kiiruhti korjaamaan ruokapöydän pois lattian alle niin, että vain hopeissahohtava aurinkoverkko jäi yksinään loistamaan tässä rauhallisessa sopessa, asteli Henrik molempien muiden kanssa hissille.
Alfred seurasi heti jälestä kiireesti, vaikkakin kömpelösti — hänhän ei ollut eläessään harjoitellut kävelemistä, vaan aina liikkunut vain autinollaan.
Hän tavoitti toiset juuri kun vanhus neuvotteli ystäviensä kera, millä tavoin näiden matka olisi paras järjestää.
"Kiertorata on luonnollisesti liikkeessä koko yön", huomautti hän, "mutta se on aina täynnä. Autinoille on matka taas liian pitkä. Sitäpaitsi — — minulle on epämieluista, jos minut juuri nyt nähdään kaupungilla."
"Mutta miksikä?"
"Minulla on omat syyni… Ei todellakaan. Mutta jollain muulla tavalla. Uskaltaisitteko ajaa minun kanssani siirtorataa? Minulla on siihen lupa, ja rata johtaa juuri sen tienoon ohitse. Mukava se kylläkään ei ole, mutta nopea ja aivan rauhallinen."
Jolanin silmiin tuli loiste. "Ah, en ole milloinkaan ollut siellä alhaalla… se on varmaan hyvin jännittävää, eikö totta, Daniel? Kyllä me tulisimme mielellämme."
"Siispä lähtekäämme!"
Alfred oli jo ovella ja väänsi paria vipusinta. He laskeutuivat ääneti alaspäin. Ahtaan hytin lasiseiniin sukelsi tämän tästä valkeita valoja. Yhä uudestaan ja uudestaan kantautui heidän korviinsa kerros kerrokselta ilonhuudahduksia, remua ja naurua. Se oli kuin outoa meren tyrskyä. Kärsimättöminä odottivat he, että tämä äänettömästi suhiseva laskeutuminen vihdoin pysähtyisi alimpaan katuun.
Hetken johtui Danielin mieleen, että tämä matkustus olisi heidän viimeisensä pitkiksi ajoiksi, kenties ainaiseksi.
Mutta ajatus ei häntä kuitenkaan peloittanut. Hän saisi elää Jolanin kera, minkään rotuperiaatteen heitä erottamatta, vapaana ja onnellisena, itse viljellä maataan, hoitaa hedelmäpuita, teurastaa silloin tällöin karitsan… Täällä sivistyksen, suuressa aarreaitassa ei mikään ollut niin toivomisen arvoista kuin yksinkertainen, vaivan takana oleva työ. Parasta oli unohtaa kaikki se, mitä hänen oli täytynyt oppia tämän muurahaistyrmän jäsenenä… tulevat päivät uusine tarpeineen antaisivat uudet opetukset!
Lasiruutuihin tuli äkkiä himmeänpunainen hehku. Hissi pysähtyi. Henrik avasi oven.
Tummassa purppurassa heidän eteensä aukeni korkeaholvinen käytävä, jonka yllä aurinkoverkot riippuivat kuin hopeiset, viileät kuut. Käytävä oli täynnä kapeita, kiiltäviä valoja, jotka jyristen vilahtelivat ohi kadoten etäisyyteen ja taas uudelleen ja uudelleen sukelsivat näkyville.
Täällä alhaalla oli koneiden valtakunta. Se oli karkoitettu tänne liekkejä värähtelevään hämäryyteen senjälkeen kun erään fyysikon oli onnistunut todistaa, että juuri tällainen väritys parhaiten vaikutti sähkö- ja voimavirtoihin.
Täytyi Henrikin lailla olla perehtynyt tämän alemman valtakunnan lakeihin ja järjestelyihin voidakseen rankaisematta uskaltaa tänne alas, missä kaasu- ja happovirrat pitivät liikkeessä metallisia vipu- ja rataslaitteita ja missä lakkaamatta kaikui henkeäsalpaava ajeleminen ja suorastaan helvetillinen kumu.
Oppinut ei kuitenkaan joutunut yhtään ymmälle. Sillä aikaa kun Jolan ja Daniel lievän kauhun vallassa tarrautuivat toisiinsa kiinni, viittasi hän Alfredin luokseen käskien hänen painaa kahta metallista kädensijaa, jotka eräässä kohdassa pistivät maasta esiin.
Samassa pysähtyikin lähin esiinsyöksyvistä veneenmuotoisista vaunuista, jotka käsittämättömällä tavalla liikkuivat eteenpäin ilman pyöriä, tai paremminkin ikäänkuin juoksivat puolikuunmuotoisilla kiskoilla. Nopealla hyppäyksellä pääsi Henrik ajoneuvoihin.
"Tänne! Pian!" hän huusi seuralaisilleen. Alfred, joka jo ennenkin oli ollut täällä alhaalla ja siis tunsi hieman olosuhteita, melkein heitti Danielin ja tytön vaunuihin ja hyppäsi itse jälestä kiireesti. Jo samassa vaunut lähtivät vimmatusti eteenpäin. Ja kiire olikin, sillä niiden takana jymisivät jo toiset, täpötäyteen kuormitetut vaunut.
Puolittain huumautuneina retkahtivat nuo kolme nuorta venevaunun pohjalla oleville tavarapakoille, jokseenkin mukavasti kyllä, samalla kun he tuulenuhosta tunsivat vauhdin nopeuden. Vanhus seisoi heidän edessään valkoisten hiusten liehuessa otsalla. Hän tutki kartalta, mitä pääristeyksiä heillä vielä oli matkallaan sivuutettava.
Rauhallisena hän vertaili kartan pisteitä toisiinsa. Kiusallinen hermojännitys, joka oli vaivannut häntä Gustajon kohtaamisesta asti, alkoi tauota tästä hurjasta menosta huolimatta. Hän havaitsi nyt, että heidän oli ajettava vielä noin kymmenen minuuttia ja käytävä vain muutamalla siirtoasemalla, joissa poikkeaminen voisi käydä vaaralliseksikin. Vähitellen palasi rauhallisuus kokonaan takaisin. Matkan johtajana ei hän saanutkaan vaipua ajatuksiinsa.
Äkillisellä vetäisyllä tempasi Henrik vipusemista. Vaunut kiitivät vielä pienen matkaa katkaistun virran jälkiväreissä. Alfred, joka oli odottanut juuri tätä hetkeä, auttoi Jolanin hyppäämään alas. Daniel seurasi häntä tukien vanhustakin käsivarrellaan. Vipusin kohosi jälleen entiseen asentoonsa ja vaunut vierivät taas pois humisevaa vauhtia eteenpäin.
He ojensivat toisilleen kätensä päästäkseen vaaratta ja esteettömästi edelleen. Ovia avautui ja sulkeutui, kylmää ja kuumaa ilmaa virtasi heitä kohti. Kaikkialla kääntöpöytien ja vipulaitteiden ääressä seisoi virkailijoita, joitten tarkkaavaiset kasvot näyttivät punertavilta kuin naamiot.
Vihdoinkin pääsivät he ulos käytävähuoneista.
Kolme valkeata palloa valaisi erästä ristikkojen sulkemaa suurta huonetta, jonka toinen sivu oli avoinna tasangolle päin. Keskellä tätä huonetta seisoi kummallinen kapine — — ennen vedenpaisumusta eläneen jättiläishämäkin luurankoa muistuttava arachnio, jolla heidän piti nyt jatkaa matkaansa. Valonheittäjäsilmillään, jotka nyt olivat sammutetut, tuntui se mulkoilevan eteensä. Alfred nousi varovaisesti korkeita tikkaita myöten tuohon venemuotoiseen hirviöön, joka seisoi kahdeksan ohuen, pitkän, monipolvisen jalan varassa.
Tämän juoksijakoneen kokassa leimahtivat nyt kääntölamput räikeään, sokaisevaan valoon…
Jolan malttoi tuskin olla huudahtamatta ihastuksesta, kun hänen sulhasensa johdatti hänet ylös huojuvia, kapeita portaita. Hän ei ollut koskaan ollut ollut arachniossa, johon pääsyyn tarvittiin erikoinen lupatodistus, minkä Salainen Virasto antoi vain vähintäin 15,000 veroyksikköä suorittaneille.
Avarassa veneessä oli peitteitä ja tyynyjä, ja Alfred näytti hilpeän tytön riemuksi myös vetolaatikot, joissa oli ruokatarpeita, vettä ja työkaluja, pienet lääkesäiliöt aurol-pastilleineen ja alkon-pulloineen, kaksi pöytää, aseet ja lamput, sekä siirrettävän, lasisen sadekaton.
Tällä välin oli myös Henrik noussut sinne laskeutuen alemmas ohjaajanistuimelle.
Hän kiersi vieressään kimmeltävän aurinkoverkon mukavaan asentoon ja tarkasti vielä pikaisesti askelmittarin, kompassin ja karttapiirustukset.
Alfred kiipesi takaisin alas, sillä hänellä oli vielä tänä yönä puuhaa laboratoriassa eikä hän heikon terveytensäkään tähden halunnut ottaa osaa tähän ainakin kymmentuntiseen matkaan.
Molemmat nuoret asettuivat mukavasti patjoille, täynnä odotusta ja toiveita. Taakse jäänyt kaupunki kuvastui heidän mieleensä jo nyt kuin jonain vieraana, mennessä muistona. Hiljaa painalti Jolan rakastettunsa kättä omaansa.
Tikkaat taittuivat naksahtaen veneen pohjan alle kiinnittyen paikoilleen rautahakoihin.
Ja asteettain, äänettömästi vaipui ristikkoportti maahan.
Rata oli vapaa.
Arachnio oikoili pitkiä koipiaan, yhä ylemmäs ja ylemmäs nousivat sen teräksiset polvet.
Räikeänvalkeina loistivat jo valonheittäjäsilmien edessä pienet lyhyet oljenkorret. Ylhäällä oli ilma harmaata ja kosteata, huokuen vaimentuneina laineina maailmankaupungin muureja vastaan.
Näihin harsoihin katosi arachnio vieden mukanaan vaiti istuvan vanhuksen ja kaksi salaisuuksiaan kuiskailevaa rakastavaista.
Mutta sillä aikaa kun he olivat vajonneina tulevaisuudenunelmiinsa, palasi Henrikin mieleen jälleen hänen suuri työnsä ja raskas kohtalonsa.
Hän olisi mielellään jo jättänyt kaiken, sillä koko hänen tutkijaintonsa oli nyt saanut kovan kolahduksen. Mutta jokin, velvollisuudentunto, sisäinen pakko soti kuitenkin tätä ajatusta vastaan.
Sillä vaikka hänet olikin tuomittu vaitioloon, ei hän inhimillisyyden nimessä voinut eikä tahtonut ottaa edesvastuuta siitä, että löisi jotain laimin tai ryhtyisi toimeen liian myöhään. Siihen ei häntä mikään Salainen Virastokaan voisi pakottaa…
Yhä etäämmälle ja etäämmälle tasangon usviin ravasi juoksijakone.
Ruorissa olevasta vanhasta miehestä tuntui kuin synkkä, petollinen hämärä verhoaisi kaiken tietoisuudenkin, niinkuin tähdet ja maan hänen ympärillään.
Eikä hän edes tiennyt, oliko hyvä toivoa edelleenkin vain hämäryyttä…
Kerran kuuli hän katkelman takanaan olevien puhelusta.
"Olen niin onnellinen", sanoi Jolan. "Oi kuinka kaunis ja riemukas onkaan tulevaisuutemme!"
Silloin hymyili valkohapsinen vanhus surullisesta epätoivoisesti.
Hän ajatteli omaa tulevaisuuttaan.
Noin pari viikkoa myöhemmin kulki Alfred yksikseen miettiväisenä ylintä katua, kohti nyttemmin täysin valmistuneita uutisrakennuksia. Jätettyään taakseen pääliikenneverkon oli hän hiljentänyt autinonsa nopeata vauhtia ja silmäili nyt kartta kädessään ympärilleen pysyäkseen oikeassa suunnassa.
Tähän asti hän ei ollut koskaan käynyt tässä neliössä, sillä se oli ollut suljettuna kaupungin asukkailta valmistumisestaan asti. Syynä sen rakentamiseen oli ollut se, että A 15:n tuli suunnitelmien mukaisesti olla niin suuren, että huomattavamman väenlisäyksen sattuessa voitaisiin hyvin tulla toimeen. Nyt ei kaupungin asukasluku sen perustamisesta lähtien, siis noin sadassa vuodessa, ollut kuitenkaan ollenkaan kasvanut, päinvastoin hiljakseen vähentynyt. Tästä oli seurauksena, että kokonainen katukerrosneliö jäi asuttamatta, osittain rakentamattakin. Tämän johdosta kansalaiset olivatkin saaneet pitkälti ivan ja moitteen aihetta Yleistä Virastoa kohtaan.
Vihdoinkin oli tämäkin neliö — — kuten Yleinen Virasto julkisesti kuuluttikin — — saanut kauvan kaipaamansa tehtävän. Sinne sijoitettaisiin asumaan kaikki piirikuntaan kuuluvat maalaiset, joitten entinen työ nyt oli kerta kaikkiaan käynyt tarpeettomaksi uuden, keinotekoisen ravinnon keksimisen kautta. Että heidän voimansa kuitenkin tulisivat käytetyiksi ihmiskunnan sivistyksen ja kehityksen hyväksi, oli Suuri Senaatti, joka vuosittain kokoontui neuvotteluihin ja johon kuului vain 300 Yleinen Viraston johtavaa miestä, päättänyt asuttaa maalaiset kaupunkiin. Mutta kun nyt kaikki maailmankaupungit oli rakennettu samojen piirustusten mukaisesti ja jaettu asuttavalle maapallolle niitten tulosten perusteella, joihin oli tultu geoloogien 50-vuotisten tutkimusten perusteella, oli jokaisen kaupungin otettava asukkaikseen suunnilleen yhtä suuri talonpoikaisjoukko.
Mainittu kuulutus oli julkaistu viime päivinä ja oli se siten jo saanut lainvoiman. Kaikkien talonpoikain, tai niinkuin kaupunkilaiset heitä nimittivät, maja-asukkaiden, tuli siis nyt muuttaa noihin heitä varten valmiina oleviin taloihin, tai paremminkin sanoen heidät vietäisiin niihin enemmän tai vähemmän pakollisesti.
Ken ei saapunut asianomaisen kaupungin alueelle 14 päivän kuluessa, hän joutui kertakaikkiaan sivistyksen ulkopuolelle suljetuksi eikä häntä enää koskaan, tultaisi vastaanottamaan. Eipä siis ollut ihme, ettei julkisten ilmoitustaulujen tiedonannoissa kerrottukaan juuri muusta kuin maalaisten iloisesta kaupunkiinmuuttohommasta.
Alfred halusi nyt, osaksi uteliaisuudesta, osaksi Henrikin määräyksestä, joka oli hankkinut hänelle virallisen lupatodistuksenkin, omin silmin nähdä tuota kaikkialla puheenaiheena olevaa maja-asukkaiden iloa.
Sitäpaitsi toivoi nuori mies tällä tutkimuksella voivansa suuresti kartuttaa laiminlyötyjä luonnontieteellisiä opintojaan ja hän olikin senvuoksi päättänyt tehdä sangen tarkkoja havaintoja. Kuten kaikilla suurkaupunkilaisilla oli, hänelläkin alkuopetuksesta asti ollut niin paljon opittavanaan yleisiä teknillisiä tehtäviä, että se oli vienyt kaiken hänen aikansa. Lisäksi oli hänen, kuten muittenkin ikäistensä, ollut yleispiirtein perehdyttävä myös maailmanhistoriaan, filosofiaan, kirjallisuuteen ja tietysti omaan erikoistieteeseensä, niin ettei hän ollut päässyt vapaaseen luontoon kuin muutaman kerran eläessään eikä vielä milloinkaan nähnyt näitä hyvin hajallaan oleskelevia maja-asukkaita. Tällä tavoin eläneenä, niinkuin yleensä kaikki sen ajan sivistyneet, oli hän jäänyt pieneksi ja lapsimaisen hennoksi, joten ei hänelle enempää kuin muillekaan juolahtanut mieleenkään, että noissa hänelle tuntemattomissa talonpoikaiskylissä asuisi ihan suuria ihmisiä. Sitävastoin oli hänen aivorakenteensa, jonka lävitse vuosittain laskettiin — virallisen määräyksen mukaan — sinisäteitä, erittäin hyvin kehittynyt.
Hänen hiuksensa, sille iälle vielä merkillisen vahvakasvuiset — kaljupäisyys nim. oli aivan yleinen jo kaksikymmenvuotiailla — eivät kuitenkaan peittäneet näkymästä mahtavasti kohoavaa, melkein nelikulmaiseksi muodostunutta pääkalloa tavattoman korkeine otsakaarineen, jonka, alapuolella toisistaan etäällä olevat kirkkaat ja suuret silmät tähystivät terävästi. Muu osa kasvoja olikin pientä, posket heikosti kehittyneet, huulet sisäänpainuneet ja parrattomat. Aikalaistensa joukossa olikin Alfred erittäin korkealle arvioidun aivokokoomuksensa puolesta silmiinpistävän puhdas yksilö — tulos vähintäin kaksikymmenkertaisesta maapallon sivistyssukujen jalostuttamisesta.
Lapsimaisen kapealla kädellään, jonka läpinäkyvän ihon alta hohti jokaisen suonen sininen ääriviiva, hän kohotti lyhytnäköisille silmilleen eräänlaisen kaukoputken. Aivan oikein, tuolla alhaalla lojui myttyjä ja monenlaisia huonekaluja kadulla. Kelmeä auringonvalo loi niihin kirjavia väriläikkiä. Tänne siis näyttivät talonpojat todellakin muuttavan. Väristen uteliaisuutta otti nuori oppinut korkeimman nopeuden, minkä hänen autinonsa salli. Hurjan, suhisevan kiitämisensä aikana hän näki hengessään kaikki ne omituiset esineet ja kojeet, jotka hän oli nähnyt ennen "Meidän Esi-isämme" nimisessä A 15:n suuressa museossa. Ei epäilemistä, hän saisi tutustua noihin aseisiin, tarvekaluihin ja pukuihin, tällä kertaa näiden sivistyksestä osattomiksi jääneiden parissa.
Sepä olisikin suuri elämys! Elämys, jota ei tällä kertaa, kuten muulloin, tarvinnut luoda kunnioitetun opettajan kertomusten perusteella, vaan joka nyt oli elävä todellisuus…
Jonkun matkaa ajettuaan Alfred jarrutti, ettei pelästyttäisi vieraita liian hurjalla vauhdillaan.
Olihan näet mahdollista, että he säikähtäisivät ja pakenisivat hänen tieltään.
Hän olikin laskenut tarkkaan, sillä autino pysähtyi muutaman askeleen päähän eräästä kyyristyneestä, ilmeisestikin inhimillisestä olennosta. Museotutkimustensa nojalla Alfred päättelikin heti, että sen täytyi, puvusta nähden, olla nainen. Hän päätti jo samassa puhutella naista vanhalla saksankielellä, jota hän oli Danielin kera huvikseen harrastellut.
"Sallitteko minun auttaa?" kysyi hän hitaasti ja seivästi, helpottaakseen toisen ymmärtämistä.
Nainen kohotti vanhat, ryppyiset ja pähkinänruskeat kasvonsa. Nähdessään ne täytyi Alfredin ajatella merkillisiä, jo kauvan sitten sukupuuttoon kuolleita olentoja, joita menneellä vuosituhannella oli nimitetty "apinoiksi" ja joista vähäisten ja vaillinaisten asiakirjojen perusteella ei voitu varmasti tietää, olivatko ne ehkä kuitenkin olleet jotain ihmislajia.
Varsin mielellään olisi Alfred tutkimusinnoissaan tarkastanut lähempää tätä harvinaista olentoa, mutta hän ei uskaltanut koskettaa sitä. Vihdoin sanoi nainen epäluuloisesti:
"Mit tahot sä?"
Alfred ymmärsi naisen kysyvän hänen tiedustelunsa syytä ja koetti jälleen tehdä tarjouksensa käsitettäväksi, samalla matkien niin hyvin kuin taisi tämän puhetapaa.
"Tarvitsetko jotakin?" kysyi hän uudestaan, kun nainen edelleen tuijotti häneen mykkänä.
Nainen nosti silmilleen uumalleen sidotun, tuntemattomasta kankaasta tehdyn kirjavan rievun ja nyyhkytti:
"Mä ei tult saa. Ei voi keittää!" Ja hän teki käsillään liikkeen, ikäänkuin tahtoisi heiluttaa jotain pataa.
Alfred nyökkäsi, muttei tiennyt, miten hänen pitäisi auttaa. Hän koetti lohduttaa:
"Te saatte kyllä mitä tarvitsette. Toimisto lähettää tänne miehiä, jotka näyttävät teille kaiken."
"Häh?" kysyi nainen, joka oli ymmärtänyt hänet vain puoliksi. "Mä ei hyvä kuulla. Meijä luo… Tääl ei yht mitä oo!"
Hän osotti taloja ja katuja ympärillään. Osa hänen epäluulojaan näytti jo hälvenneen. Sillä vaikka hänen edessään seisova ihminen oli varsin kummallinen, ei hän tuntunut ollenkaan niin pahalta kuin ne, jotka neljä päivää sitten olivat tunkeutuneet heidän pienelle paikkakunnalleen kaukana vuoriston ja rämeisen metsän keskellä ja käskeneet heidän heti ottaa mukaansa tärkeimmät tavaransa ja nousta ajoneuvoihin — ja niissä he sitten olivat lentäneet tänne pilvien halki. Kyllähän he ensin olivat kieltäytyneet lähtemästä, mutta niiden tuntemattomien miesten uhkaukset, ponteva puhetapa sekä leimoilla ja sineteillä varustetut määräykset saivat heidät kuitenkin lopuksi luopumaan vastarinnasta. Niin he olivat nyt täällä tietämättä mihin ryhtyä, sitäkin enemmän kun miesväen oli täytynyt mennä Yleiseen Virastoon ilmoittautumaan.
Kun nainen puolittain vihaisena, puolittain apua etsien katseli Alfredia pienillä, lähekkäin olevilla, syväänpainuneilla silmillään, päästi erääseen vieressä olevaan koriin suljettu kukko kärsimättömänä olotilaansa äänekkään kieunnan. Nuori mies kumartihe myttykasaa kohti koettaen kurkistella huutavaa eläintä. Kaupungissahan ei ollut mitään kotieläimiä; lihaa oli valmistettu keinotekoisesti jo niin kauvan, että monet asukkaat eivät kesyä silkkileijonaa lukuunottamatta olleet koskaan nähneet elävää kotieläintä.
Talonpoikaisnainen armahti nälkäistä höyhenistä kumppaniaan, vapautti sen peitteistä ja tarjosi sille kädestään viljansiemeniä, jotka Alfred suureksi riemukseen huomasi tuntevansa! Kukko nosti siipiään, tirkisteli punaisilla silmillään ja alkoi nokkia.
Kaupunkilainen katsoi tarkkaavaisena ja nainen selitti:
"Siin meijä kukkelikuu" ja Alfred toisti "kukkelikuu" osoittaen oppivaisena eläintä.
Sitte naurahtivat molemmat, ja se vei heidät yhdellä kerralla kokonaisen maailman toisiaan lähemmäksi. Pitkälle kehittynyt kulttuuri-ihminen tunsi olevansa jo miltei tuttavallinen tuota historiantakaista olentoa kohtaan, josta hän ei ensi näkemällä todellakaan tiennyt, oliko se ihminen kuten hänkin vai kuuluiko se jo hävinneitten eläinten luokkaan.
Hän halusi nyt saada tietää enemmän tuosta naisesta, hänen ihmeellisestä elämästään, kun äkkiä vastapäiselle katukivilaatalle, jota aurinko vielä valaisi, ilmestyi helakanpunaisia, ovenkorkuisia kirjaimia:
Torilla I esitys kello kaksi. Kaikkien uusien asukkaitten saavuttava.
Talonpoikaisnainen seurasi hänen katseensa suuntaa ja päästi kauhunhuudahduksen havaitessaan maasta kohonneet kirjaimet. Mutta Alfred tarttui uljaasti pienillä lumivalkeilla käsillään naisen tavattoman suuriin, koviin ja ruskeisiin kämmeniin ja puheli hänelle rauhoittavasti. Vaikkei hänen onnistunutkaan saada toista täysin ymmärtämään, tunsi nainen kuitenkin pian sellaista luottamusta häneen, että päätti, sittekun tuo huolestuttava kirjoitus jo oli kadonnut, lähteä hänen kerallaan torille I. Alfred ilmoitti hänelle, että hän siellä näkisi miehensäkin. Kun nainen vielä oli käskenyt pienen pojan, joka istui kyyryssä ihmeellisten, kirjavain patjojen päällä — Alfred piti niitä tiilikivinä — pitää hyvää huolta huonekaluista, lähti hän Alfredin matkaan.
Yhdessä kulkemisella oli kuitenkin vaikeutensa. Tosin autinon alhaisin vauhti vastasi jotakuinkin toisen kävelyä, mutta tämän leveä puku uhkasi väkisinkin yhtämittaa takertua koneen monimutkaisiin osiin. Kaupunkilainen taas ei voinut kävellä, sillä hänen taitonsa riitti vain ohjaamaan autinoa, ottamaan huoneessa pieniä epävakaisia askeleita ja hätätilassa nousemaan arachnioon. Ilman konettaan ei hän mitenkään olisi kyennyt pääsemään torille I asti, vielä vähemmän tuollaisissa raskaissa ja kömpelöissä tamineissa, jotka naisella oli, ja joissa ei olisi luullut voitavan ottaa askeltakaan. Ne näyttivät lisäksi olevan jostain mustatusta eläimennahasta ommellut — museossa kuitenkin hän oli nähnyt aivan samanlaisia; ja muistona menneitten vuosisatojen raakuudesta olivat ne herättäneet hänessä aina salaperäistä kauhua.
Kun Alfred silmäili seuralaistaan ja teki vertailuja, täytyi hänen myöntää kaupunkilaiselämän huomattava paremmuus. Kuinka mukavia olivatkaan keinotekoisista, loistavista ja hienovärisistä kankaista tehdyt ruumiinverhot, jotka ulottuivat jalkoihin saakka, antaen niille vain ohjaamiseen tarvittavan liikuntovapauden.
Daniel parka! Kentiespä hän nyt katui pakoaan, joka pakoitti hänet viettämään vaaroja, hankaluuksia ja karaistusta täynnä olevaa elämää, raakojen, eläintentapaisten ihmisten keskuudessa! Mutta Daniel ja Jolan eivät sentään kuuluneetkaan jaloon aivorotuun, kuten hän, heillähän oli ruumiskin vahvempi, joten ehkei muutos heistä tuntunutkaan niin raskaalta.
Tosin se olisi ollut verrattain helppoa Henrikillekin, hän kun oli käyttänyt monta nuoruusvuottaan luonnontieteellisiin tutkimuksiin. Mutta hän piti puolestaan parempana nauttia kaupungin tarjoamista mukavuuksista.
Vihdoin saapuivat he suurten ponnistusten jälkeen torille I.
Kuulutettu esitys ei ollut vielä alkanut, mutta suurin osa asukkaista oli jo torille kokoontunut. Maailmankaupunki muistutti tällä hetkellä kätköstään paljastettua muurahaiskekoa, jonka uhattua asemaa kuhisevan asujamiston enemmistö oli kerääntynyt suojelemaan. Mutta nämä muurahaiset olivat kirjavia ja monet heistä välkkyivät kuin kristalli. Nämä loistavapukuiset ja helpommin liikkuvaiset olivat naisia ja tyttöjä. Vaikka he olivatkin jonkun verran kookkaampia kuin heidän puolisonsa tai miesystävänsä, näyttivät he — hienojen vartalojensa ja harvinaisten pukujensa takia — liehuvilta perhosilta. Kangas, joka oli kuin sulaa lasia ja välkkyili kaikissa sateenkaaren väreissä, taipui heidän hyvin ohuiden jäsentensä mukaan ikäänkuin se olisi toinen, kimalteleva ihonahka, ja levisi ainoastaan takaraivon kohdalla eroten tähdenmuotoiseksi, monisärmäiseksi kuvioksi, jokaisella kuitenkin oman erikoisen kuvion muodostaen. Hiukset, jotka olivat paljon runsaammat kuin miehillä, riippuivat lyhyinä kiharoina molemmilla ohimoilla pyöreän, päänmukaisen ja säihkyvän kypärin alta, joka samalla tuki tähtikoristeen ylempää osaa. Ne naiset, jotka tahtoivat näyttää erikoisen hienoilta, eivät pitäneet hiuksiaan lainkaan näkyvissä, vaan olivat peittäneet ne kypärin alle, joka tällöin jatkui aina niskahahtuviin saakka…
Kimaltavassa joukossa oli lakkaamatonta liikettä ja hälinää. Äänet yhtyivät laajaksi surinaksi kuin olisi torin yllä sirissyt kokonainen sirkkaparvi.
Siellä täällä oli joukko nuoria miehiä, joiden suurissa, kaljuissa ohimoissa taivaan sinervä valo heijasteli. Melkein kaikilla oli käsissään kaukoputki, voidakseen kurkistella naisväkeä, joka parveili hitaasti ympäriinsä suurena ihmismerenä.
Vilkasta ajatustenvaihtoa oli kaikkialla.
"Katsoppas", sanoi muuan nuori mies, "täällä voit kerrankin huomata järjettömäksi haaveilusi vanhanaikaisesta toveruudesta, mihin muka päästäisiin naisten kasvatuksella. Katso vain tuota uskaliasta, julkeata tapaa, miten välinpitämättömästi he meihin suhtautuvat! Sanoppa itse mitä muuta he ovat kuin parhaassa tapauksessa hyvien toverien tapaisia."
"Siitä et saa minua lainkaan vakuutetuksi, Edmond", vastasi toinen. "Sinä kannatat kyllä uutta kasvatusoppia, jonka mukaan naisen tulee olla vain kaunis, hyödytön kukkanen… Mutta sallihan minun kysyä: mitä sinä luulet tuollaisesta alati hymyilevästä, hupsusta olennosta saavasi irti?"
"Sehän se juuri minua miellyttää… hänen avuttomuutensa on ihastuttavaa… minun on häntä suojeltava… hellittävä ja hemmoteltava. Koetappas kerran, käykö se laatuun ystävättäreen nähden! Hän yksinkertaisesti nauraa sinulle! Henkisiä suhteita… no niin… niitähän minulla on jokaiseen ystävään… esimerkiksi sinuun!"
"Ei, en voi myöntää sinun olevan oikeassa", pysyi toinen kannassaan.
Edmondilta pääsi ihaileva huudahdus ja hän nosti kaukoputken silmilleen.
"Katsoppas tuonne, tuota solakkaa… verrattoman hienoa… joka on erään ystävättärensä seurassa… Hänessä on juuri sitä, mitä minä pidän naisessa viehättävimpänä… pää alastaipunut… ujo katse… hän on todellakin saanut uudenajan kasvatuksen…"
"Sievä pikku nukke… myönnettäköön!"
"Voit uskoa minua, että jos A 15:ssä olisi pelkästään tuollaisia naisia, ei niin paljon valitettu syntyväisyyden väheneminen olisi puoltakaan siitä, mitä se on! Kaksituhatta vuotta sitten ei vanhoilla herroilla — he kun eivät antaneet tyttäriensä opiskella ja kulkea hunnuttomina — ollut varmaankaan mitään hätäilemistä vävypoikien saannissa, kuten meidän isillämme."
"Ei… ei… hyvä naistoveri on paras ystävä ja vaimoksi sopivin… huomaa, miessuku on jo siksi kehittynyttä, ettei mies halaja naista vain pelkästä mieltymyksestä hienoihin lantioihin tai valkeisiin käsiin. Ainakin minä kaipaan enemmän! Ja liian uudenaikaista kasvatusta, kasvatusta viattomaan tyhmyyteen, pidän suorastaan kansan onnettomuutena."
Parvi nopeasti kiitäviä kansalaisia huuhtasi aallon tavoin juttelijat pois. Alfred, joka oli jäänyt heidän lähelleen seisomaan osaksi senvuoksi, ettei tiennyt muutakaan sen sopivampaa paikkaa, osaksi siksi, että puheenaihe kiinnitti hänen mieltään, ei ollut tästä ollenkaan hyvillään, sillä juuri samat asiat askarruttivat hänenkin ajatuksiaan, vaikkei hän tähän asti ollut saanutkaan ratkaistuksi, kumman naistyypin puolelle hän kallistuisi…
Ohikiitävien kummastelevien katseiden johdosta muisti hän vihdoin vanhan maja-asukasnaisensa. Ällistyneenä kaikesta tästä ennennäkemättömästä tuijotti tämä laajentunein silmin asteettain järjestettyjä, valkeasta silokivestä tehtyjä istuimia ja niiden runsasta mosaiikkikoristeellisuutta.
Mutta ennenkuin Alfred ehti viedä hänet millekään paikalle, erkani heitä ympäröivästä joukosta kaksi tyttöä, samat, joihin äskeiset nuoret miehet olivat huomionsa kohdistaneet, ja nämä lähestyivät nyt vanhusta. Toinen heistä oli vilkas, vapaan ja tarmokkaan näköinen, hänen seuralaisensa taas huomattavasti hitaampi ja ujompi.
"Todellakin, Aine", sanoi edellinen koskettaen ystävättärensä käsivartta. "Nyt emme saa lyödä laimin tilaisuutta. Pyytäkäämme hänet mukaamme. Näytämme hänet Sonjalle ja Dalilalle… ja tietenkin Lilithillekin. Siitäpä vasta tulee jännittävää."
Toinen tyttö ei osannut vielä vastata tähän myöntävästi. Hänen erittäin hienopiirteisillä kasvoillaan, jotka olivat kuin ruusunpunaisesta marmorista veistetyt, häilähti lievä vastenmielisyyden ilme. Hän pudisti torjuen päätään, jolloin pyöreän kypäripäähineen moniväriset poimut värähtelivät kuin sädehtivä kruunu.
Alfred silmäsi häntä tarkkaan.
Tytön kukkeiden kasvojen vieno arkuus lumosi hänet oudosti kuin jokin suloinen melodia.
Hän kumarsi neidolle ja tervehti toista, joka ilmeisesti oli saanut vanhan muodin mukaisen kasvatuksen, tuttavallisella päännyökkäyksellä, mihin neito naurahtaen vastasi, ottaen samassa puheenvuoron:
"Nimeni on Leila 47563! Sanokaapa nyt, kunnioitettava herra, kävisikö päinsä, että saisimme mukaamme tuon vedenpaisumuksenaikaisen pelätyksen?" ja hän osoitti sormellaan vanhaa naista.
"En tiedä… ehkäpä hyvinkin. Voinhan kysyä häneltä, tahtooko hän tulla kanssanne", tuumi Alfred huvitettuna.
"Ei, ei siten…" oikaisi Leila. "Teidän täytyy luonnollisesti tulla mukaan. Emmehän edes ymmärrä hänen puhettaan! Olethan sinäkin samaa mieltä, Aine?" sanoi hän ystävättärensä puoleen kääntyen, joka seisoi siinä silmät alas luotuina.
Tämä kohotti suuret vaaleanviheriät silmänsä, joita reunusti kapea tummuus, kuin apua etsien:
"Jos niin tahdot…" hän kuiskasi hiljaa.
"Tietenkin! Siitäpä tulee hauskaa! Tämä kaunis tyttö…", jatkoi hän Alfredille, "on Aine 50000, kaupunginesimiehemme tytär. Saanko siis luvan? Tahtonette olla siis ystävällinen ja ilmoittaa meille oman henkilöllisyytenne!"
"Olen Alfred 6720… ja minulle tuottaa erikoisen kunnian…"
"Siis päätetty! Te kai lähdette nyt tuon hirviönne kanssa kiertoradalle ja sillä te pääsettekin suoraan luoksemme. Ainen talossa tarvitsee teidän vain kysyä… Siis näkemiin!"
Ja naurahtaen hän kääntyi ympäri ja veti ystävättärensä muassaan hitaasti liikehtivään ihmismereen.
Alfred käännähti vanhuksen puoleen ja pannen kaiken kielitaitonsa liikkeelle koetti saada hänet ymmärtämään kutsun. Nainen tuntuikin käsittäneen siitä jotain eikä hän ainakaan vastustellut, kun Alfred hänen kerallaan poistui torilta ja suuntasi matkan lähimpään pysähdyspaikkaan.
Leila oli jäänyt pienen matkan päähän katsomaan, pitäisikö Alfred sanansa. Nyt kääntyi hänkin Ainen kanssa lähtemään, juuri kun ensimäinen puhuja nousi korkealle kohoavalle jalustalle, jonka takana oli suuri valotaulu jäljentämässä suurin kirjaimin puhujan jokaisen sanan.
Kun neitoset olivat saapuneet Ainen huoneistoon, tapasivat he siellä jo kutsumansa ystävättäret… Lilithin, Dalilan ja Sonjan, kolme 40000-yksilöluokan tytärtä. Nämä olivat painautuneet oviverhon viereiseen patjanurkkaukseen ja lavertelivat kuin hyvin viritetyt autofonit. Heidän kulkuneuvonsa olivat erikoisen niitä varten tehdyn pylvään varassa, ja siihen kiinnittivät Leila ja Ainekin omansa. Sitten hiipivät he hieman kömpelösti välkehtivillä sukilla verhotuin jaloin muutaman askeleen päässä olevaan mahdottoman suureen leposohvaan, jossa voitiin yhtä hyvin maata, istua ja olla noja-asennossa, ja jonka keskellä oli kallisarvoinen, runsaasti varustettu herkkupöytä.
Kirjavista levyistä heijastui vaalea ruusuvalo koko huoneeseen, joka uusimman muodin mukaan oli helmillä koristeltu. Jalokivien valmistamista oli jo kauvan pidetty halpa-arvoisena käsityönä eivätkä niin, muodoin helmetkään kuuluneet enää valikoituihin kalleuksiin. Mutta vaikkakaan A 15:n rouvat eivät olisi pitäneet niitä enää kaulassaan senkään vertaa kuin heidän esiäitinsä tavallista piikiviketjua, he kuitenkin halusta koristivat niillä asuin- ja vastaanottohuoneensa.
Ainen yksityishuoneessa riippui pisaramuotoisten helmien ketjuja seinillä, joita korallinpunainen silkki verhosi. Aaltomaisin laskoksin soluivat ketjut aina ovelle ja takaisin, kohoten lopuksi kuin riippuva loistoteltta yli leposijan ja huipistuen ylhäällä huoneen ruusuvärisessä katossa.
Tervehdittyään vieraitaan Aine painoi erästä seinässä olevaa korallia. Samassa helmiteltan sivuilla olevat pienet parfymiliekit suurenivat ja ikäänkuin alkoivat karkeloida kiehtovassa piiritanssissa, täyttäen huoneen lukemattomien satalehtiruusujen pehmeällä tuoksulla. Ja oli kuin jostain kaukaa olisi kuulunut erinomaisen suloisia hiljaisia ja uneksivia säveliä, jotka säestivät keijukaisten tanssiaskeleita…
Nuoret naiset eivät kuitenkaan kiinnittäneet suurempaa huomiota loistoon, tuoksuun ja säveliin, sillä omissa, asunnoissaan he olivat kyllä niihin tottuneet.
Sitä vastoin odottivat he perin uteliaina vanhan maja-asukkaan saapumista, josta Leila — Numero 50000:n tyttären läheisimpänä ystävänä täytyi hänellä tietysti aina olla jotain erikoista — heti alkoikin kertoa.
"Tuleeko hän?" kysyi Dalila jännittyneenä, vilkaisten kärsimättömänä kelloonsa.
"Me emme varmastikaan ymmärrä häntä", valitti Sonja. "Äitini sanoo, että he murisevat ja röhkivät kuin elukat". Ja hän nipisti pientä silkkileijonaa, joka nukkui patjojen välissä, korvanreunasta, niin että eläin suutahti ja rupesi sylkemään.
"Ah, kyllä tämä uudenaikainen kasvatus on ikävää", lausui vuorostaanLilith, "ajatteleppa, että minun täytyi tulla salaa sinun luoksesi!Isä näet pitää aivan sopimattomana näiden maja-asukkaiden katsomista.Hän sanoo, että he ovat puetut eläinnahkoihin ja elävät säädyttömästieläinten joukossa."
"Kyllä me tulemme ymmärtämään häntä", rauhoitti Leila tyttöjä. "Eikä hänen näkemisensä ole sopimatonta sillä siinä tapauksessahan he eivät saisi käydä kadullakaan. Muuten, tänne tulee myös Marian 27974!"
"Tuleeko?" kysyi Sonja kateellisin ilmein, koskettaen keveästi tähtikoruaan, jonka hänen kaunistajaystävättärensä — palvelijattaria ei ollut enää ollut sataan vuoteen — oli kiinnittänyt niin nerokkaasti, että se levensi huomattavasti takaraivon ääriviivat.
Mutta Lilith voivotti: "Hän ei ole lainkaan miellyttävä."
Leila pureskeli orkideanhedelmän muotoista, alkonilla täytettyä makeista….
"Marian on hirveän kultiveerattu", sanoi hän mieluisan työnsä lomassa hieman pahastuneena. "Hän haluaisi varmaankin tehdä meistä ja itsestään koneita!"
Lilith huokasi ymmärtäväisenä. Dalila kohotti päätään ja höristi korviaan, sillä etuhuoneen kirjavalasisilta lattialiuskoilta hän kuuli käsittämätöntä töminää ja kolistelua. Sitten tuuppasi hän Leilaa kiihkeästi: "Onko se hän?"
Tämä nyökkäsi ja selitti sitten kuiskaten:
"Melu johtuu siitä, että hän kävelee aseet jaloissaan, näin…" ja hän yritti valaista ystävilleen tätä merkillistä asiaa muutamilla epäröivillä liikkeillä.
Ovikehyksen himmeään kehään ilmestyi nyt viimeinkin vanhan maja-asukasnaisen kuva, ja nuoren miehen, jonka puvun helmaan nainen, ilmeisesti peläten, näytti tarrautuneen.
"Kuka on hänen seurassaan?" kysyi Sonja.
"Aivan niin, hän on Alfred 6720. Olen pyytänyt hänet, sillä tottahan me tarvitsemme myös tulkin. Joku sanoi, että hän olisi Henrik 19530:n oppilas."
"Siis ei meikäläisiä?" huomautti Sonja kylmäkiskoisesti.
Kuva ovi-ilmoittajassa hävisi, sillä Aine oli avannut riippuovet erään näkymättömän nappulan avulla. Alfred ja vanha nainen astuivat huoneeseen.
Nuori mies kumarsi syvään leposohvassa oleville ylhäisille porvarisneideille, mutta vaimo hämmästyi niin rajattomasti, että silmät ja suu revähtivät selälleen.
Neiditkin mykistyivät uteliaisuudesta ja tuijottivat tutkivin katsein tuota ihmeellistä olentoa.
Vanhus suuntasi ruman päänsä kumaraisilla harteilla oikealle ja vasemmalle, lattiaan, jonka sileällä pinnalla käveleminen tuntui hänestä vallan mahdottomalta, ja jälleen kattoon, tanssiviin parfymiliekkeihin, joita risteili ylös alas helmiketjujen välissä suloisten lintujen tavoin.
Näky voitti tosiaankin kaiken sen, mitä hän tähän saakka oli A 15:ssä havainnut ihmeellistä.
Hän huudahti epäselvän "Ah!" ja viittasi ylös karvaisella sormella. Samalla tunsi hän nenässään voimakkaan keinotekoisen ruusuntuoksun. Irvistellen heitti hän päätään joka puolelle, niin että tytöt pelästyneinä huusivat, ja sitten hän aivasti ainakin puolentusinan kertaa perättäin.
"Hän on tottunut vain luonnolliseen ilmaan", katsoi Alfred velvollisuudekseen huomauttaa, ja sillä hän tekikin lopun sohvalla loikovien neitosten huolestumisesta, mikä ei ollut niinkään vähäinen. Lilithkin, joka oli pitänyt aivastusta jonakin barbaarisena taisteluhuutona, uskalsi nyt taasen tulla näkyviin patjojen seasta.
Maja-asukas huomasi nyt pienen elukan. Hän yritti houkutella sitä kummallisilla äännähdyksillä. Mutta kun eläin tyytyi vain vilkaisemaan uneliaasti, sanoi nainen kuin hieman halveksien: "Kyl tyhmä elu se", — — huomautus, jota Alfred ei rohjennut kääntää läheskään sellaisena kuin mitä se sisälsi.