Ja hän selitti asian Anna Liisalle juurta jaksain. Hän kertoi mitenKananenkin oli uhannut Ameriikasta paremman akan ottaa, ja lisäsi vielä:
»Niinhän se on sekin Rääkkylän Puhakka mennyt. Ja siihenpähän jäi senkin akka, ja Puhakka otti Ameriikassa sen Mikko Havukan lesken. No voi ryökälettä sitäkin Ihalaista!»
Nyt Anna Liisa jo itkeä kihautti. Maija Liisa vielä torui häntä, kysyen:
»Mitä sinä sille ukollesi oikein teit, kun se nyt tuskastui ja lähti?Oletko sinä lyönyt sitä?»
Nyt muistui sortuneen Anna Liisan mieleen, että oli hän kerran: Juuri silloin Ihalaisen lähtiessä oli hän leipä-lapiolla herättänyt hänet, kun Sormusen Miina käski. Mutta leikillä hän oli sen tehnyt, eikä uskonut, että Antti nyt siitä ottaisi nenäänsä.
Mutta ei hän sitäkään nyt sanonut Maija Liisalle, vaan puhdistautui:
»Enhän minä sitä lyönyt enkä piiskannut ole… Sovinnossa tuota on tässä elää kituutettu ja rauhassa on oltu vihkimisestä lähtien…»
Ei silloin Maija Liisakaan ymmärtänyt Antin päähänpistoa. Arveli hän vielä yhtä syytä ja kysyi:
»No, oletkos sinä sitten haukkunut sitä siitä, kun sillä on se nenä niin jumalaton kuvatus?»
Ei Anna Liisa huomannut olevansa siihenkään tekoon syypää. Hän puolustautui:
»Enhän minä ole koko nenästä sanonut muuta kuin toisinaan vaan pyytänyt, jotta: 'Niistäisit nyt Ihalainen vähän tuota nokkatolhoasi'!…»
* * * * *
Nyt alkoi Maija Liisa pitää Anna Liisan puolta ja soimasi Anttia, kun se oli niin kevytmielisesti hylännyt vaimonsa. Hän unohti jo kahvinkin ja leppyi. Talossa oli suuri suru. Anna Liisa itki pariin kertaan. Maija Liisa päivitteli:
»No jo on paha henki saanut vallan Liperissäkin! Kun nyt tuonIhalaisenkin ja otti ja riivasi! Siihen se vie tämä jumalaton elämä…Hohhoi!… Hohhoi!»
Anni Liisa oli sekaisin aivan. Ajatteli taas sitä nenästä huomauttamistaan. Itkun lopussa hän silloin valitti:
»Ottikohan tuo nyt sitte siitä sen mieli myrtyäkseen? Mutta kukas sitä nyt osasi uskoa, jotta hän nyt ottaa omasta nokastaan niin nenäänsä, että siitä suuttuu ja lähtee. Kun olisi ihminen arvannut, niin en olisi puhunut halaistua sanaa koko tolhosta. Olisin antanut sen olla niine sisuksineen.»
Yhä lisääntyi Maija Liisassa sääli. Hän jo lohdutti Anna Liisaa sillä, että ehkä se ukko Hyvärinen oli narrannut, se kun oli muutenkin semmoinen koiranleuka.
Se lohdutus rauhotti sen verran, että voitiin mennä nukkumaan. Mutta lohduttamisesta seurasi, että Maija Liisan sääli myös haihtui ja kahvi juohtui mieleen.
Ja nyt seurasi pitkä yö. He nukkuivat samassa sängyssä, Maija Liisa Antin paikalla. Jos vain Anna Liisa vähänkin havahtui, niin oitis kuuli hän Maija Liisan puhuvan jotain semmoista, mikä viittasi kahviin päin, tai ryki hän ja valitti yskäänsä. Joskus hän sanoi:
»Mikä tässä tarkenee, kun ihan kylmiltä suin piti sänkyyn vääntäytyä.» Toisinaan taas soimasi: »On sitä muisti, kun ei muista tulitikkuja pyytää!» Toisin ajoin taas morkkasi muilla sanoin, vaikka Anna Liisaa ilmankin rasitti suru.
Ja silloin vasta tunsi Anna Liisa, mikä aarre ja turva hänelle oli ollut Ihalainen. Ensi yötä hän nukkui nyt ilman sitä, vihiltä pääsystä lähtien. Kun aamu tuli ja oli noustu, siunaili hän itsekseen:
»No sen minä vain sanon, että naisen kanssa minä en naimisiin menisi…Koko yön nytkin vornotti ja marmatti siinä… Toista se oli AnttiIhalainen!»
Jussi Vatanen ja Antti Ihalainen hommailivat paluumatkaa. Kaikki tavarat oli ostettu. Oli ostettu vihkisormuskin ja muut laitokset, ja tamma oli aisoissa.
Nyt ajaa köröttivät he jo katua pitkin. Istuivat miehet kärrissä rinnatusten niin makean näköisinä, että jokaisen vastaan tulijan suun pituutta jatkui hyväsen äänettömän naurun eli hymyn mitan. Samanne päinkin katsoivat aina. He olivat kuin kaksosveljet.
Eräässä paikassa puhui Antti:
»Tässäköhän se. Pakarisen puoti on, kun siihen on oven päälle räntätty jotta: 'Pakarisen kauppa'?»
»Eihän se tässä taida olla. Eikös se siellä Parviaisen luona kaupitse», oikaisi häntä Jussi.
Sitten ajaa köröttivät he taas jonkun aikaa ääneti, kunnes Antti ihmetteli:
»On sitä tässä kylässä tuota taloa!»
»Onhan siinä talo poikineen! Kun ne olisi kaikki panna rahaksi ja panna yhteen kuormaan rahat, niin tokkohan tammakaan jaksaisi sitä rahakuormaa näpistää», todisti Jussikin, ja Antti jatkoi kummasteluaan:
»Tokko vain jaksaisi! Ei ainakaan Muskon mäestä nostaisi sitä kuormaa, jos ei kärrin perästä mies avittaisi.»
»Ei nostaisi… Mutta ei se kuorma nousisi Muskon mäestä Hyvärisenkään ruunalla!» myönsi toinen. Antti oli samaa mieltä, vahvistaen:
»Ei nousisi. Vaan jos pantaisiin pari eteen, niin kyllä sen kuorman pitäisi kohota, kun ne nyhtäiseisivät niin että selkä olisi suorana, tahi sitten paukahtaisi luokki poikki, jos vain ei olisi järin paksusta tuomesta tehty.»
»Poikki sen pitäisi paukahtaa, vaikka hän olisi miten paksusta tuomesta!» ylpeili siihen Vatanen. Ja taas huudahti Antti ihmeissään;
»Mitenhän suureksi se tämä Join kaupunki oikein paisuukaan, kun tätä on jo nytkin kanavalta sinne toiseen laitaan asti…»
* * * * *
Niin jatkui keskustelu siitä asiasta, kunnes Antin oli pakko sanoa eräästä kadun lakaisijasta, joka lakaisi katua:
»Katuako se tuo mies lakaisee?»
Mies kuuli kysymyksen, keskeytti työnsä, käänsi luutansa pystyyn, seisoi sen varassa, katseli ja ihmetteli itsekseen:
»On siinä kaksi aika veljestä… Missähän pitäjässä tuommoisia miekkosia kasvaa!»
Eivät he kuulleet, eivätkä tietysti olisi siitä välittäneetkään. He ajaa köröttivät eteenpäin. Olivat he jo onnellisesti pääsemässä pois koko kaupungistakin. Tulivat jo aivan reunaan, niin että Antin oli taas pakko kysyä:
»Joko tämä kaupunki loppuu?»
Mutta silloin tapahtui asiassa uusi käänne. Hammaslahden Heikki Sikanen oli ollut päivällä torilla porsaita kaupalla ja häneltä oli karannut pikkuinen nassu. Se se nyt juosta vilisti katua myöten saparo suorana, väliin pysähtyikin, pyöräytti itseään iloisena ja taas livisti katua pitkin. Tämä porsas teki käänteen koko Vatasen elämässä.
Nyt se sattui juoksemaan kadun risteyksessä sen kadun poikki, jota myöten Liperin miehet ajoivat kotipitäjääseensä. Se pysähtyi aivan heidän tammansa eteen, röhkäisi iloisesti ja katseli ajajia. Jussi sen huomasi ensiksi ja sanoi Antille:
»Kah! Potsi!»
Nyt sen huomasi Anttikin ja kummastui:
»Porsaspahan on! Kenenkähän tuo on?»
Porsas katseli miehiä ja Jussi pysähdytti hevosensa. Vihdoin neuvoi hänAnttia:
»Mikäs siinä on selvässä asiassa! Ota porsas kiinni, kun sillä ei ole omistajaa, niin onhan jotain kotiin viemisiä!»
Mutta Antti epäröi:
»Jospa se on hyvinkin jonkun?»
»Ei se ole kenenkään… Eihän kaupungissa ole kellään sikoja», vakuuttiJussi. Samaa uskoi nyt Anttikin, kun hoksasi sen asian Jussin puheesta.Lähellä seisoi eräs hölmö kaksitoistavuotias poika kädet housuntaskuissaja katsella töllisteli Liperin miehiä ihmeissään. Jussi kysyi häneltä:
»Poika hoi! Kenenkä poika sinä olet?»
»Kotilaisen!» tokaisi poika.
»Kenenkäs se on tuo porsas?» jatkoi Jussi.
»Ei se ole kenenkään!… Se vain muuten juoksentelee», selitti töllistelijä.
Asia oli sitä myöten selvä. Jussi selitti Ihalaiselle:
»Ota vain kiinni! Minä tässä pitelen hevosta sillä aikaa… Niin on vaikka Anna Kaisalle kaupungista tuliaisia… Perhanan lihava potsi se onkin!»
Alkoi porsasjahti. Antti hapuili otusta käsin kiinni, mutta porsas pyörähti aina pois, kääntyi taas päin Anttia ja katseli tämän nenää. Silloin Jussi neuvoi:
»Maanittele… Koeta maanittelemalla!»
Antti koetti nyt pyydellä:
»Kus … kus … kus … kus!»
Mutta porsas jatkoi samaa menoa ja puhkaili pyörähdellessään: »Puh!»
»Puhkaa vain porsas ja saparoaan heilauttaa, vaan ei antaannu!» sanoi poika, joka katseli jahtia innostuneena.
»Ei se antaannu», valitti jo Antti.
»Puh!» puhahti taas porsas, ja poika nauroi kädet housuntaskuissa ja ilmotti:
»Taas puhahti porsas!»
»Ei sitä saa» uudisti Antti. Jussi neuvoi silloin:
»Rupea könnällesi!… Ryömi polvillasi, niin se laskee lähelle!» Antti alkoi polvillaan könytä, porsas pyörähteli edessä, poika nauroi ja Antti valitti:
»Ei sitä paholaista saa!»
Hölmö Kotilaisen poika nauroi katketaksensa. Jussi arveli taas:
»Kun sinulla olisi, mikä haisisi, niin sitten se tulisi.»
Silloin Antti nousi, alkoi kävellä ja kussuttaa porsasta perästä tulemaan, mutta poikakin todisti:
»Porsas vain katsoo, eikä tule.»
Viimein suuttui Antti, ryntäsi suin päin porsaan kimppuun ja huudahti:
»Etkö sinä paholaisen vietävä antaannu!»
»Puh!» vastasi porsas ja lasketteli saparo suorana pakoon, Antin painaessa täyttä juoksua jälestä. Kotilaisen poika kipasi perästä ja huusi Pakarisen Veikolle, joka tuli maantieteen laiskanläksyltä:
»Tule, Veikko, katsomaan, kun porsasta ajetaan!»
Antti ja porsas panivat parastaan. Kiihtyneenä huusi Jussi:
»Elä laske lempoa pakoon!… Se on lihava porsas!»
»Nyt se halvattu jo meni!» kuului etäältä Antin suuttunut ääni.
»Minnekä se meni?» huusi Jussi kiivastuneena.
»En minä tiedä, minne se meni… Se meni yhteen herraskartanoon», valitti Antti.
»Se meni rehtorin pihaan», auttoi poika huutaen. Ja Antti pyysi Vatasta:
»Tule sinäkin apuun!… Ei sitä kehnoa saa yksinään… Tuo säkki, johon sitte pannaan peijooni!»
Jussi oli kiihkoissaan, hän hyppäsi alas kärristä, heitti hevosen yksin ja lähti taistelupaikalle juoksemaan. Porsas tulikin jo kartanolta pois, röhkäsi ja lähti hiljaa juosta hynttyyttämään. Miehet ja poika perästä. Jussi koki neuvoa:
»Ahdistetaan se johonkin nurkkaan ja sitten otetaan!»
»Kus … kus … kus!» maanitteli Antti. Porsas pyöräytti saparoaan ja poika riemuitsi. Jussi tuimistui ja ylvästeli:
»Otetaan se suorastaan juoksemalla, pakana!»
Ja nyt alkoi juoksu. Porsas vilisti katua pitkin saparo ojona ja miehet ja Kotilaisen poika perästä niin että tukka oli suorana takana. Pojan riemu yltyi. Hän juoksi ikenet irvellä ja iloitsi:
»Voi kun miehen tukka leuhkaa!»
»Juokse kovemmin, Antti!… Kussuta vähän juostessasi», hätäili Jussi.
He olivat jo kiinni saamaisillansa, kun porsas taas pyörähti sairashuoneen pihaan ja eikös miehet hyökänneet suin päin perästä. Kartanolla alkoi nyt oikea säännöllinen saartaminen. Poika oli saapunut paikalle ja Jussi komensi:
»Tule sinä, Kotilaisen poika, kolmanneksi, niin ahdistetaan se tuonne aitaa vastaan!»
»No!» lupasi poika, ja nyt alkoi saarto. Jussi huusi Antille:
»Ahdista sieltä seinän puolelta!… Elä laske sieltä ryökälettä pois!…»
»Se menee!» valitti Antti.
»Elä laske!… Juokse eteen!… Potkaise kärsään paholaista, jos yrittää!… Poika!… Elä laske vietävää portista pakenemaan!… Hös, senkin halvattu», reuhasi Jussi liehuen seiväs kädessä.
»Lyönkö minä tällä seipäällä?» pyysi jo Antti.
»Elä lyö!… Otetaan elävänä ja viedään Anna Kaisalle», epäsi Jussi.
»Voi kun se pyörähti!» riemuitsi poika hammasrivejänsä väläytellen.
Mutta melu oli häirinnyt vieraita, ja nyt tuli lääkäri paraaseen ötäkkään, ärjyen:
»Senkö pahaa elämää te täällä pidätte!… Missä on poliisi!»
Miehet vähän säpsähtivät viime sanan kuullessaan ja koko mellakka taukosi. Lääkäri tiuskasi uudestaan:
»Mitä riivatun meteliä tämä tämmöinen on?»
»Tuotahan me porsasta vain otimme kiinni», selitti Jussi viattomana.Lääkäri näytti uhkaavalta, mutta leppyi, kun kuuli pojan selittävän:
»Tuo porsas pääsi karkuun ja ne juoksivat perästä sitä kiinni ottamaan!»
»Menkää lemmon kattilaan täältä!» sanoi siihen lääkäri ja lähti antamaan lääkkeitä sille Rissasen emännälle.
Sen pahemmitta selvisivät siitä. Porsas oli taas päässyt kadulle ja kävellä nossutteli rauhallisena. Jussi silloin vihjasi hiljaa:
»Hiivitään varpaillaan ja temmaistaan saparosta kiinni!»
Ja niin he yrittivät käyttää salajuonta. He lähestyivät porsasta… Jo oli se käden ylettyvillä. Nyt…
Ja silloin molemmat miehet ryntäsivät yht'aikaa. Mutta porsas livahtikin taas käsistä, vinkasi vain kerran ja poika oli revetä naurunsa remakkaan.
»Nyt jos olisi Pakarisen Veikko nähnyt, kun ne menivät nenälleen!»
Pääsivät siitä miehet ylös, pyyhkivät hikeänsä ja Antti päivitteli:
»Eto elävä! Minkälaisen lämpimän antaa.»
»No ei luulisi! Nyrkin kokoinen para, vaan osaapas juoksuttaa», myönsiJussikin, puisteli housujaan mullasta ja kehotti Anttiakin siisteyteen:
»Puistele sinäkin multaa housuistasi!»
Lepohetken perästä alkoi uusi ajo. Poika selitti porsasta katsellen:
»Se tonkii nyt tuossa multaa kärsällään.»
He lähestyivät varovasti, jottei porsas huomaisi, ja aikoivat taas yrittää äkkihyökkäystä, kun pääsisivät sopivan välimatkan päähän. Mutta rynnäkkö ei onnistunut nytkään. Pois livahti porsas ja alkoi painaa suoraan keskikatua myöten. Silloin Jussi päätti, että nyt pannaan kova kovaa vastaan, ja Antti sanoi:
»Nyt ei hellitetä, vaikka olisi perhana!»
Ja parastaan he nyt panivatkin koko joukko. Poikakin viiletti katua pitkin niin että pää oli taa päin kenossa ja silmät muljollaan, ja töin tuskin sai hän vastaan tulevalle Koponen pojalle huudetuksi:
»Katso, Armas, kun otetaan porsasta kiinni!»
Mutta taas, juuri kun oltiin kiinni saamaisillaan, vinkasi porsas ja livahti aidan raosta erään talon pihaan! Neuvottomina siinä seisoivat miehet hiki hatussa, ja Jussi jo sadatteli:
»No voi perhana sentään!… Juuri kun piti saada kiinni, niin meni! Voi tuota halvattua!»
»No löysipäs se reiänkin, en paremmin sano!» kirosi jo Antti suutuksissaan. Jussi todisti:
»Ei sitä enää uskalla mennä pihaan. Jos taas sattuu äksyjä ihmisiä, niin voivat hyvinkin vielä huutaa poliisille!»
Samaa mieltä oli Anttikin, sillä äkäinen lääkäri ja putka olivat vielä tuoreessa muistossa. Mutta toisella puolen oli porsas, eikä tehnyt mieli siitäkään erota. Jussi jo käski:
»Tirkistä siitä reiästä, kenen talo se on?»
Antti rupesi köntälleen maahan, kurkisti lankkuaidan alla olevasta raosta kartanolle ja sanoi:
»Siellä se on!»
Miehiä alkoi harmittaa ja suututtaa. Jussi kiukutteli:
»Senkö täyteistä ne tuohon aitaan tuonkin reiän ovat tehneet … hyvään lauta-aitaan!»
Sitä ei Anttikaan käsittänyt. Hän valitti:
»Oli se lihava potsi; kun ei olisi ollut tuota reikää…»
Nyt Jussi raapi päätään. Arveli mennä pihaan, mutta se äkäinen herra kammotti. Hän jo kysyi pojalta:
»Tiedätkö sinä, Kotilaisen poika, kenen talo tämä on?»
»En minä tiedä… Vaan ei siellä ole sitä tohtoria, joka siellä lasareetin pihalla oli», selitti poika, ja Jussi rohkaistui:
»No sitten mennään!»
Silloin alkoi vielä ankarampi ajo kuin ennen. Jussikin jo sanoi:
»Jos ei siinä muu auta, niin annetaan seipäällä kärsään, jotta töllöää siihen paikkaan.»
Nousi huuto ja rymäkkä. Seipäät heiluivat ilmassa. Näytti aivan kamalalta. Jussi liehui seiväs kädessä ja huusi:
»Hös vaivattu!… Ahdistetaan se tuonne tallin tahi sontatunkion taa ja siellä hypätään kehnon niskaan!… Hös pahennus!… Elä laske, poika sinne! Potkaise kärsään!… Hös ryökäle!»
Ja siinä kiireessä sieppasi hän täyden vesiämpärin, paiskasi sen porsasta kohti ja kaatui itsekin huutaessaan:
»Elä laske, Ihalainen, sitä reikään! Lyö seipäällä, jos yrittää!»
»Jospa se menee!» huusi Antti vastaan. Jussi yltyi:
»Vaikka tapa silloin koko para!»
Siitä nousi nyt ihan julma sota. Joskus menivät miehet kiireessä kuperkeikkaa. Porsas vingahteli. Poika säesti huutoa naurullaan, ja ylisteli milloin porsaan saparoa, milloin miesten kuperkeikkoja.
Mutta nielun parhaillaan ollessa kuului hätäytynyt naisen huuto:
»Mitä rosvoja te olette, kun vieraalla kartanolla tappelette? Poliisia minä huudan, jos ette asetu ja ole ihmisiksi.»
Hätkähtivät sitä miehet, varsinkin Jussi. Seipäät laskeutuivat alas ja hämmästynyt nainen siunaili:
»Ka! Herra siunatkoon! Jussi Vatanenhan se on Liperistä ja Ihalaisen Antti… Ja minä kun arvelin, että mitä ihmeen kummituksia ne ovat, kun tuommoisen elämän nostivat keskellä parasta kaupunkia?»
Silloin tunsivat miehetkin puhujan ja Antti sanoi hänelle:
»Ka!… Eikö se ole se entinen Kaisa Karhutar, se joka meni naimisiin sen Petrovaaran Makkosen kanssa!»
»Kaisahan se on!» myönsi siihen Jussi, ja selitti:
»Sattui tuo porsaan pahuus pääsemään säkistä karkuun ja siinä on ollut ajamista… Kotoa tuotu porsas, niin se vierastaa näin kaupunkipaikoissa omaakin väkeä!»
Silloin Kaisa nouti leipää, murensi sen porsaalle, ja kun porsas tuli syömään, niin sieppasi sen syliinsä, lennätti Jussille ja kysyi:
»Onko se oikein oman sian porsaita?»
»On… Se on sen suuren imisän sian porsaita, niin arveltiin kotoa lähtiessä, että ottaa hänet mukaansa, jos hyvinkin sattuu halukkaita ostajia, jotka tarvitsevat porsasta», selitti Jussi sitoen säkin suuta kiinni. Antti huomasi silloin tarpeelliseksi kysyä Kaisalta:
»Täällä Joillako se Kaisa nyt on?»
»Täällähän minä. Tämä on minun oma talo rähjäni tässä… Eikö sitä jouda sisällä pistäytymään?» puhui Kaisa. Jussi oli siihen erittäin halukas. Hän viskasi porsassäkin olalleen ja sanoi Antille:
»Ka, joudetaanhan me tästä vielä poikkeamaan Kaisan luo.»
He lähtivät porsainensa Kaisan vieraiksi.
Kaisalla sattuikin onneksi juuri olemaan pannu tulella, kun liperiläiset saapuivat. Hän alkoi selvitellä olojaan:
»Minulla on tässä omissa hoteissa ainoastaan tämä keittiö ja kammari, mutta kammarissa asuu se Pekka Kankkunen eukkoineen loisina, niin ei jää itselle muuta kuin tämä keittiö… Mutta tuleepa tuota tässäkin toimeen, herran kiitos!… Kas tuota pannua, kun jo kuohuu. Se Kankkusen eukko on pannut suotta aikojaan noin paljon puita hellan uuniin…»
Hän pyörähti hakemaan kahvimaitoa, ja tultuaan jatkoi:
»Täällä Joilla kun tuo maitokin kallistuu, niin että ei häntä enää pienemmät eläjät jaksa ostaa muuta kuin hutun silmäksi… Montako lypsävää lehmää sillä Vatasella nyt on?»
»Viisitoistahan niitä on yksitellen lukien», urahti Jussi. Kaisa antoi taas tulla kuin rallia:
»Vai viisitoista siinä Jussin talossa nyt elätetään! Onhan siinä talossa hyvät nurmet. Niitäkin luhtaniittyjä onhan siinä ihan sinne suutari Tolvasen mökille asti… Eikö tuo kahvi jo liene kystä… Tässä arvelinkin, jotta tuleekohan nyt Liperistä vieraita, kun suuta syyhytti ja tuo Kankkusen kissakin pesi silmiään, niin pistin tuossa jo pannun valmiiksi tulelle ja aattelin, että vähemmänpä häntä on sitten enää puuhaa vieraiden aikana… Ja yhäkö se Petrovaaran ukko Voutilainen vain elää?»
»Eläähän se vielä ja ketterä ukkohan se onkin», myönnytti Jussi ja Antti vahvisti:
»Ketterähän se on vielä ukko… Vielähän se kehuu rukiisen leivän ja pytyllisen kirnumaitoa syövänsä yhdellä verolla, jos vain niikseen tulee.»
Kaisa hompsuutti taas ja selitti:
»Illalla jäivät nuo kahvikupitkin pesemättä. Kun tässä yksinään asuu, niin mitäpä heistä viitsii kuurata… Ja tuosta yhdestä kupista on näet ripakin jo katkennut! Onkohan se Kankkusen eukko sen katkaissut!» Hän selvitteli kahvia ja kysyi:
»Vai yhä se vain ukko Voutilainen jaksaa!… Ja siinäkö se vain konnullaan elää?»
»Siinähän se.»
»Ka mikäs hänellä on siinä eläessä!» tokaisi Kaisa, jatkaen: »Se Makkosen suku se on tainnut sieltä Petrovaarasta kokonaan jo hävitä, kun tämä minunkin miesvainajani kuoli…»
»Vai kuoli se jo Kaisan miesvainaja!… Niitähän se oli sekinPetrovaaran Makkosia… Eikös se ollut sen entisen Ökä-Antin poikia seKaisan Makkonen?» ihmetteli Antti Kaisan miehen kuolemista, ja Kaisamyönsi:
»Niitä se oli sen Antti Makkosen perillisiä Makkos-vainaja, ja saihan se sieltä taisi niitä ukon perujakin, joilla sitten tämä talorähjä tähän ostettiin… Se Jussi Makkonen kun kuoli, niin se pesä näet jaettiin sitten Antin ja tämän minun Makkosen kesken, vaikka eikö tuo liene Antti siitä enempää osaa kähveltänyt, kun se tämä Makkos-vainaja oli semmoinen siivoluontoinen mies, että ei se ruvennut käräjöissä rettelöimään kenenkään kanssa.»
Jussi oli kumartunut polviensa varaan ja kuunteli miettivän näköisenä lattiaan katsoen ja ajatellen: »Vai jo se Makkonen on kuollut!»
Sitä hän ajatteli vakavasti. Vanha rakkaus iti. Hän jo huomautti:
»Vai on tämä Kaisan oma talo niillä ukko Makkosen peruilla ostettu!»
»Onhan tämä. Vaikka paljonkos näistä tämmöisistä rähjistä on iloa, kun ei ole pois antaa muuta kuin yksi kahden huoneen kortteeri. Mutta onhan sen verran, että on oma hökkeli missä asuu, niin että ei tarvitse toisen luvan nurkassa loisina vetelehtiä… Siinä olisi nyt sitä kahvin tapaista! Juo sinä Ihalainen tuosta rivattomasta kupista! Vatanen ottaa sen ripaniekan.»
* * * * *
Alettiin hörppiä kahvia. Jussi mietti yhä sitä ihmeellistä asiaa, että Kaisan mies oli kuollut eikä siitä ollut sinne Liperiin mitään kuulunut. Kun hän oli paraillaan vetämässä aimo siemausta kahvia suuhunsa, katsoa muljautti hän jo salavihkaa, ikäänkuin teevadin reunan takaa, Kaisaan, huomatakseen, oliko se Kaisa vielä entisen näköinen. Ja eipä tuo näyttänyt paljoa muuttuneen. Kun hän oli yhden teevadillisen ryypännyt, ihmetteli hän toista täyttäessään:
»Vai kuoli se Kaisan miesvainaja!»
Kaisa huokasi syvään ja vakuutti:
»Siellä on Herransa edessä Makkos-vainaja tekemässä tiliä ajallisesta vaelluksestansa täällä maan päällä. Ja tottapahan se oli hänellekin sallittu, että ei saanut ikäänsä elää… Ja mitäpä tuosta liiallisesta elämästä sitte onkaan! Enemmän vain tulee syntiä tehdyksi ja enemmän on sitten tuomiolle tullessa vastaamista!»
Hän kuivasi esiliinallaan silmästänsä kyyneleen ja käänsi äkkiä puheen ihmetellen:
»Olikohan se kahvi selvinnytkään kunnolleen, kun siihen kupin pohjaan on poroja jäänyt… Vaan poroistahan se rahakin maksetaan. Niin se Makkos-vainajakin aina sanoi, eikä se ollut siitä suustaan niin ronkelinen kuin monet muut ovat. Kyllä sille olisi poroinenkin kahvi kelvannut…»
»Eihän se Makkosen suku yleensäkään ole ronkelista siinä syömisen asiassa», vakuutti Antti. Kaisa siitä kehumisesta heltyi Makkosta kohtaan ja alkoi kiitellä:
»Ei se turhaa virnistellyt ruualle, kun sen eteen pääsi, eikä se nenäänsä nyrpistellyt, jos olisi sattunut huttukattila pohjaan palamaan… Herra häntä siunatkoon Makkosta siellä tulevassa elämässä!… Ota nyt siitä, Vatanen, ja Ihalainen, toinen kuppi sitä kahvia!… Ei tullut ostetuksi vehnäsiä, mutta kuka sitä nyt osasi ajatella, että Liperistä asti tulee vieraita.»
Hän työnsi sokerikuppia Jussin eteen ja kehotti:
»Ota nyt, Vatanen, sokeria ettähän tuntuu! Hyvästikö se Ihalaisen AnnaLiisa jaksaa?»
»Siinähän se menee. Vaikka vanhuushan se tahtoo siellä Liperissä kaikkia ihmisiä vaivata ja olla vastuksena», selitti Antti. Jussi veti kahvia suuhunsa ja puraistuaan sokeria kysyi, sokeri hampaiden välissä:
»Mihinkä tautiin se tämä Makkonen kuoli?»
»Eikö tuo liene ollut vain semmoista tavallista kuoleman tautia, kun se poti kolme kuukautta tilan omana, vaikka kävihän sitä tohtorikin katsomassa… Lopulta sitten jo alkoi vain heikota ja ihan viimeiseksi sitten kuoli», antoi Kaisa tulla, ja Antti piti asiaan kuuluvana ihmetellä:
»Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli! Yölläkö tuo kuoli, vai sattuiko olemaan päiväinen aika?»
»Ei se ollut oikein kumpainenkaan. Se oli paremmin aamuhämärää, kun pesijä tuli. Vaikka johan se Makkonen oli kuollut ennen kuin pesijä ennätti tullakaan. Kasurisen Susohan sen pesi.»
»Vai Suso sen pesi!… Onko se Suso täältä näiltä paikoin kotoisin?» tarttui siihen Antti, ja Kaisa sanoi Suson olevan Kiihtelysvaarasta.
»Sitähän minäkin, että Kiihtelyksestä se on!» myönsi Antti. Jussi taas puolestaan mietti yhä vain sitä samaa kummallista sattumaa, että hän ja Kaisa osuivat olemaan leskinä nyt samaan aikaan. Siitä johtui taas mieleen toisia ajatuksia. Hän tiedusti:
»Taitaa se tämmöinen talo olla hyvinkin kallis ostaessa?»
Ei Kaisa olisi arvannut oikein pitää nyt hintoja korkealla, ja sanoi vain:
»Eihän nämä tämmöiset köyhän talot kalliita ole niin kuin noiden rikkaiden Parviaisten ja muiden talot. Liekkö se Makkonen maksanut tästä kolmeakaan tuhatta enempää… Vaan sanovathan ne, että tästä tulisi kallis talo, jos rakentaisi ja korjuuttaisi.»
»Vai tulisi rakentamalla kallis!» yhtyi puheeseen Antti. Jussi vertaili talon hintaa Hyvärisen tytön myötäjäisiin. Jo kysyi hän Kaisalta:
»Milloinka se tämä Makkonen kuoli?»
»Johan siitä on Mikkelin jälkiviikosta toinen vuosi menemässä. Se kuoli samaan aikaan kuin Jussi Väänäsen isä ukko sieltä Kiihtelysvaarasta!»
Hän pyyhki pankon ja kysyi:
»Yhäkö se on tämä Vatanen yhtä iloisen luontoinen kuin ennenkin?»
Jussi ei nyt vastannut. Mutta Antti muisti Jussin vanhan rakkauden, vertasi jo Kaisaa Hyvärisen tyttöön ja vastasi:
»Eihän tätä Jussia ole surut painaneet. Ja mitäpä hän saisikaan surtavakseen, kun on miehellä talo semmoinen, että siinä ovat pitäjän paraat heinämaatkin … varsinkin mitä luhtaniittyihin tulee.»
Jussi taas oli sillä aikaa ajatellut toista asiaa ja kysyi nyt:
»Vai jo siitä on toista vuotta Makkos-vainajan kuolemasta! Kyllä kai se on täällä Joillakin sama laki kuin Liperissäkin, jotta vaimonpuoletkin pääsevät jo vuoden päästä toisille kuuluutuksille, jos vain itse sitä haluavat?»
»Eipä tuota ole tullut perätyksi, kun ei tässä ole ollut mitään aikomuksiakaan. Vaikka eikö tuo liene sama laki täälläkin, kun täällä on kerran Liperistä tullut pappikin?» selitti Kaisa, ja Jussi yhtyi:
»Samahan se sitten on. Vai Liperistä täällä on pappikin! Onkohan tuo sen entisen hyväsaarnaisen rovastin poikia?»
»Niitäköhän lienee vai lieneekö sitten sen kappalaisen, sen vanhanTujuliinin poikia. Anteliiniksi ne sitä sanovat sukunimeltään», tuliKaisalta, ja nyt vahvisti Antti:
»Tujuliinin poikiahan se sitten on, sillä eihän sillä rovastilla ollut sen nimisiä lapsia, vaikka sillä oli niitä yhtä vaille tusina.»
»Tujuliininhan se on. Eikö tuo lienekin se Tujuliinin Kasperi, josta ne yhteen aikaan eivät sanoneet tulleen mitään», myönsi Vatanen siihen.
Puhuttiin muista vähemmän tärkeistä asioista. Jussissa oli alkanut kyteä vanha rakkaus yhä kovemmin; hän pelkäsi jo, että jos se Antti nyt taas ennen aikojaan puhui siitä Hyvärisen tytön asiasta. Alkoi jo vähän suuttuakin siitä Antille, mutta ei löytänyt muuta sopivaa keinoa ilmottaaksensa närkästystään, ja varottaaksensa samalla, kuin että sanoi:
»Onkin tässä tullut jo kaikki asiat puhutuksi. Vaikka eihän se miehille oikein sopisi semmoinen kielen kantaminen. Se Sormusen Pekkakin on siitä päässyt ihan akkojen kirjoihin, kun ei malta sitä suukomentoaan pitää kurissa, vaan meni senkin Kakriaisen Mikon ja Hentusen tytön naimisista ennen aikojaan hölöttämään, kun sattui olemaan puhemiehenä, ja sillä tavalla sai aikaan, että Kakriainen ei päässytkään enää perääntymään, kun se Kososen tyttö, johon Mikko aikoi Hentusen tytön vaihtaa, sai näet sen kautta asiasta perää eikä enää huolinut Mikosta.»
Sitä sanoessaan hän muljautti Anttiin pariinkin kertaan, huomauttaakseen ja nähdäkseen, älyääköhän se Antti. Mutta Antti oikeastaan oli älynnyt asian heti kun Jussi kysyi Kaisan talon hintaa ja sitten sitä leskiajan pituutta. Nyt hän varmistui asiasta ja alkoi auttaa Jussia, arvellen sen kuuluvan hänelle, hän kun kerran oli puhemies. Hän jo kysyi:
»Vai ei ole Kaisa vielä aikonut mitään, vaikka Makkos-vainaja kuoli jo viime syksynä Mikkelin alusviikolla!»
Kaisa alkoi silloin lasketella:
»Kukapa niistä köyhistä huolisikaan, vaikka itse aikoisikin… Eikä se meidän suku ole ollut milloinkaan niin hätäistä ja kiireellistä, että ei ole oikein ehtinyt entisen elävistä sänkyä puhdistaa, kun jo toisen ottaa. Sekin Sohvi Karhutar, olihan se Ruukin Pekka Sahasen jälkeen kuusi vuotta leskenä, ennen kuin meni sille Uudenkylän Suhoselle, jonka kanssa se sitten oli yhdessä Suhosen kuolemaan asti… Ja sekin Loviisa, sen Jussi Karhun tyttö… Vastahan sekin meni näet Könösen Antille, kun oli ollut Miinalaisen leskenä seitsemän vuotta… Se on koko tämä Karhun suku ollut aina semmoista ajattelevaa ja vakavaa sukua…»
Omaa vakavuuttaan ajatellen hän pyöräytti asian:
»Vaikka eipä ne kaikki malttaisi niin tarkkaan leskensänkyään maata… Sekin Mulon Massisen leski oli jo toisen kelkassa, ennen kuin vielä oli ehtinyt ottaa selvää Massisen kaikista lapsistakaan, montako niitä jäi.»
Jussia miellytti Kaisan vakavuus, jota vielä vahvisti Antti sanoen:
»Vakavamielistä sukuahan se on se Karhun sukukunta aikoinaan ollut… Möröksihän ne sitä Pekka Karhua sanoivatkin, ja sen Mikko Karhun tyttöä haukuttiin Kontioksi.»
Mutta liialliselta hänestä kumminkin tuntui semmoinen vakavuus, jos Kaisa päättäisi muun Karhun suvun esimerkkiä seuraten pitää sänkyään leskensänkynä kuusin vuosin. Jussin asiaa ajatellen ja ajaen hän sen vuoksi huomautti:
»Vaikka kyllähän se ravakka vaimoihminen, niin kuin Kaisakin on, ennättää yhden leskensängyn loppuun maata vähemmässäkin ajassa kuin kuudessa vuodessa!»
»Ennättää!» kiirehti Jussikin, ja lisäsi vielä:
»Liiallista ylellisyyttähän onkin pitää sänkyään puolillaan niin kauvan.»
* * * * *
Miehet katsahtivat toisiinsa hyvässä ymmärtämyksessä ja Antti jo iski silmääkin. Mutta Kaisa ei tahtonut sukunsa ansioita puolustamatta jättää, ja hän pani vastaan selittäen:
»No, parempi on sentään pitää sänkyään puolillaan muutama liikeneväkin vuosi, kuin koota se ihan kukkuralleen niinkuin se Rissasenkin akka oli tehnyt … vaikka hänellä oli omakin mies. Lopulta sitte oma ukko jo sai tietää, ja tietäähän sen mikä loppu semmoisesta elämästä tulee. Mutta tässä Karhun sukukunnassa on aina eletty ihmisiksi.»
Sen todisti Anttikin, murahtaen:
»Niin on eletty. Niin on ollut siinä suvussa sänky aina tasapää kuin ryyhäpuulla pyyhkäisty jyväkappa: ei ole ollut liikoja, jos ei vajaakaan lie ollut.»
Jussiakin miellytti, että koko Karhun suku oli niin vakavamielistä väkeä, ja Kaisakin mielistyi kehumisesta. Tarjosi jo kolmannet kupit kahvia ja kainosteli nyt itseään, puhuen:
»Ka mitäpä häntä ihminen tarvitsee turhaa huikennella ja huvitella.Pääsee tuota vähemmälläkin synnin teolla maan rakoon, niin kuinMakkos-vainajakin pääsi… Ottaisitte siitä nyt kolmannet kupitlämpimiksenne!»
»Olisipa tuo jo entinenkin välttänyt», vastusteli Jussi, ja Antti taas puolestaan jatkoi muuta puhetta, myöntäen:
»Pääseehän sitä maan rakoon, vaikka ei yhtään huikentelisi. Eikä se tämäKaisa huikennellut nuoruudessaankaan, kun vielä sielläLiperintaipaleella tyttönä oli.»
»Vakavahan tämä Kaisa oli jo silloinkin», kiitteli Jussikin sokeria puraistessaan.
»Ka, ota nyt Ihalainenkin sitä kahvivettä!» kehotti Kaisa hyvillä mielin.
Oli jo puhuttu monet mutkat ja päästy lähelle asian ydintä, kun Kaisa oli tehdä turhaksi kaikki entiset vaivat, kääntäen äkkiä puheen toisaalle. Kysyi näet yht'äkkiä:
»Vartavastenko se Ihalainen ja Vatanen tulivat sitä porsasta kaupalle?»
Jussi pelkäsi, että nyt se Antti lopultakin pilaa asian ja sanoo, että oli sitä muutakin asiaa, ja sillä tavalla antaa ilmi Hyvärisen tytön. Sitä estääkseen, Anttia ja koko asiaa jotenkin hämmentääkseen, alkoi hän niistää turistella nenäänsä, kun ei itsekään keksinyt mitä vastata niin äkkinäiseen kysymykseen.
Mutta Antti osottautuikin oikeaksi puhemieheksi. Hän vastasi varmuudella:
»Sitähän me läksimme tuomaan tarjolle, kun niitä tällä Vatasella on liikenemään asti ja toisiahan ne siat siellä maalla vain porsivat.»
»Vai vartavasten porsasta tuomaan!»
»Vartavasten… Vaikka ajateltiin samalla, että jos sattuu, niin kysytään samalla, asuuko se vielä Joilla se Makkosen leski, niin olisi käyty kysymässä, jotta milloin se Makkonen kuoli, kun ei sen kuolemasta ole sinne Liperiin mitään kuulunut», lisäsi Antti, yrittäen vielä päästä takaisin asiaan kiinni.
Nyt oli Jussi kiitollinen Antille. Tosin molemmat miehet soimailivat sydämissään Kaisaa, se kun noin joutavalla kysymyksellä oli taas saanut aikaan, että kierros oli alettava alusta. Ei tahtonut enää keksiä mistä alkaa. Asian vaikeutta ajatellen otti Antti vertauksen, sanoen ikäänkuin itsekseen:
»Kyllä siinä näkyy olevan työtä ennen kuin saa porsaan kierrokseen ja siitä säkkiin.»
Mutta eihän Kaisa mistä tiennyt, että siinä oli vertaus. Hän käsitti siinä olevan paljaan äskeisen porsaskysymyksen puheena, ja neuvoi:
»Kyllähän siinä on työtä, jos tuhmasti ottaa kiinni… Vaan kun ottaa syöttiä ja osaa viisaasti maanitella ja keplutella, niin kyllä viisaankin porsaan säkkiin saa.»
Siinä tuntui olevan neuvoa ja ennustusta. Molemmat miehet olivat varmat siitä, että Kaisa ylpeilee ja jo tahtoo sanoa, ettei niitä kaupunkitalojen omistajia niin vain väkirynnäköllä viedä. Miettiviksi kävivät miehet. Kaisa heidän mielestään vielä ikäänkuin muka ilkkui, sanoessaan:
»Niinhän minä neuvoin Tikkalanvaaran Holopaistakin, kun siltä pääsi härkä karkuun, että ota kauroja vakkaan ja pyydä sillä ja helisytä jyviä vakassa, niin kyllä se tulee. Ja sillä lailla se Holopainen saikin härkänsä taas nuoraan ja möi sille lihakauppias Kinnuselle, joka osti Simo Tuunaisen talon.»
Silloin luulivat molemmat miehet Kaisan tarkottavan, ettei se kaupunkilainen, varsinkaan oman talon omistaja, lähde yhden Jussi Vatasen taloon, vaikka hänessä olisi kuinka hyvät heinämaat, vaan että parempi jyvävakka siihen tarvitaan, jos mieli houkutella. Asia synkkeni nyt kerrassaan ja Antti jo sanoi:
»Mistäpä sitä aina jokaiselle semmoinen jyvävakka riittää, ja varsinkin näin kaupunkireisulla sattuu käsille!»
Ja toivottomaksi kävi homma, kun Kaisa Antin puheeseen myönsi:
»Eihän sitä aina satu jokaisella jyvävakkaa olemaan… Mutta parempi on antaa silloin porsaan juosta yksinään, kuin ruveta sitä väkivallalla kiinni saamaan. Aikansa se kun juoksee, niin tottapahan väsyy ja menee jonkun taloon.»
Se oli kuin lopullinen neuvo pysyä erillään Kaisasta. Niin tuntui Jussin mielestä. Hän jo käänsikin puheen kokonaan toiseen asiaan, kysyen:
»Paljonkohan sitte Kinnunen maksoi siitä Tikkalan Holopaisen härästä?»
»Toista sataa markkaahan se taisi maksaa. Ja nahkan sai vielä Holopainen itse ja vei sen Haarasen karvariverstaan piiskattavaksi… Ja tulihan siitä ruojasta hyviä pieksunpohjia selkänahasta, ja liepeistä sai ruojuita ja kaustonahkoja.»
Antistakin tuntui, että asia oli toivoton, ja hän yhtyi puheeseen kysyen:
»Oliko se sarvipää härkä?»
»Mulipää se oli, punaisen kirjava väriltään. Isonlainen härän jurtikkahan se muutoin oli», ilmotti Kaisa.
»Olikohan monivuotinen jo?»
»Niinkö se Holopaisen härkä?»
»Niin.»
»Mitenkäs se olikaan?… No, herra siunatkoon! Jäiköhän se ikä minulta kysymättä, kun se nyt ei tule päähän!… Kyllä kai se unohtui kysymättä! Ja kas kun se Holopainen ei itsekään huomannut siitä puhua, vaikka se tässä istui ja joi kahviakin… Mutta eiköhän tuo lihakauppias Kinnunen sattuisi sitä muistamaan; se asuu siinä Liperiin menevän kadun varrella, niin että Liperiin mennessä ei tule väärää, jos pistäytyy kysymässä. Ja se Kinnunen on hyvin höyli mies. Kyllä se sanoo, kun vain sanotte, jotta se Makkosen leski neuvoi tulemaan.»
Masentuneet olivat miehet. Jussissa herännyt vanha rakkaus oli niin alkuunsa tukahdutettu. Kyynäspäät polvien nojassa hän imi piippuansa, katsoi lattiaan ja jo huokasi lopulta:
»Olisi tässä aika lähteä jo kotiin päin.»
»Eihän tässä nyt vielä mihin ole kiirettä. Ennättäähän tuonne nytLiperiin, vaikka myöhemminkin lähtee!» esteli Kaisa.
Mutta Jussista se estely tuntui ivailulta. Mielenkarvaus sen vaikutti. Hän ajatteli: »Se tahtoo tuolla sanoa, että ennättää tuota moiseen lystiin, kuin mikä se Liperikin on, mokomakin likaluoso, koko pitäjäs.» Hän luuli Kaisan siten ylpeilevän kaupunkilaisuudellaan, loukkautui ja alkoi juonitella, sanoen:
»Ka kotiinsapa sen pitää köyhänkin rientää, kun ei kannata näin kaupunkipaikoissa asua ja taloja ostaa.»
Kaisasta se oli viisaasti sanottu. Hän ihastui Vataseen ja myönsi:
»Kotihan se on aina koti köyhälläkin. Sinne se vain vetää, olipahan ihminen sitten ylhäinen tai alhainen. Ei se sillä väliä pidä!»
Jussia sisutti yhä enemmän. Hän sylkäsi, kumartui alemma ja juonitteli vastaan, pistäen:
»Ka pitäähän niitä olla alhaisiakin maailmassa, sillä eivät suinkaan ne muuten ylhäisetkään kaupungissa herrastelisi ja ylpeilisi, ja katsoisi ylen tätä alempaa kansaa.»
Herra isä, miten viisaasti se Vatanen tuntui nyt puhuvan! Kaisa oli hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Hän myönsi:
»Tottapa juuri sen tähden niin on laitettukin alussa, että pitää olla alhaisempiakin, jotta voisivat toiset ihmisiksi elää, jottei heidän tarvitsisi tuolla sateessa ja kylmässä puutosta kärsiä ja nähdä nälkää ja värjötellä.»
»Se pistelee … se pistelee, että jos hän tulisi minulle akaksi, niin pitäisi sateisellakin ilmalla lähteä esimerkiksi niittämään, tahi pakkasella viemään lehmille vettä», ajatteli Jussi, ja juonitteli yhä katkerampana, pistäen hänkin, jopa kehaisten:
»Tottapa se on niin laitettu… Vaikka eletäänhän sitä Liperissäkin ja omaa leipää syödäänkin, eikä tarvitse maidonkaan kalleuden tautta maidon puutetta kärsiä, kun omat lehmät lypsävät minkä vain nännistä kehtaa vetää. Rainnoittain vain kannetaan rieskamaitoa maitokammariin piimimään.»
Aivan heltyi Kaisan mieli, kun kuuli Liperiä noin kehuttavan. Hän oli nyt kuin muukalainen vieraalla maalla, ja Liperin maitopytyt juohtuivat mieleen. »Onnellisia ne, jotka siellä saavat asua ikänsä!» huokasi hän itsekseen, ja ääneensä hän sanoi:
»Ihmisiähän siellä Liperissäkin elää, ja mikäs siellä on eläessä semmoisessa pitäjässä!»
Se vielä puuttui: Kaisa tahtoi viitata, ettei hän muka liperiläisiäkään niin ylenkatso, ettei pitäisi niitä ihmisinä. Jussin mitta oli täysi. Vanha rakkauskin unohtui. Hän kerskasi pistäen:
»No ei ole meidänkään matkassa, tämän Ihalaisen kanssa, yhtään Liperistä tullutta porsasta, vaan ihmisiä olemme vielä molemmat, vaikka olemmekin ikämme Liperintaipaleella eläneet ja omaa kontua viljelleet. Eikä ole tarvinnut vielä kirnumaitoa tuoreeltaan suoraan kirnusta juoda, vaan on ollut vara hapattaa se niin muikeaksi, että se on kuin paras kalja.»
Hän viskasi jo porsassäkin selkäänsä ja jatkoi kerskaustaan:
»Neljä maitotiinua kun seisoo meidänkin talossa yhdessä rivissä, ja yhdestä kun otetaan, niin toiseen pannaan, jotta on siinä aikaa maidolla muieta… Ja pään kokoistakin kokkelia kun saa sieltä maitokapustalla leukansa alle ammentaa, niin ei siinä tarvitse maidon vähyyttä huutaa.»
Hämmästyi aivan Kaisa Jussin rikkautta ja arveli, ettei ollut ihme, jos jo vähän kehaseekin. Hän ihmetteli:
»No tietäähän tuon nyt, että on sitä Liperissä sitä maidon puolta!»
Mutta Jussi, joka oli hänet taas ihan väärin ymmärtänyt, menetti jo malttinsa. Äänestäkin piti jo huomata hänen olevan äkeissään, kun hän juonitteli ihan jo riitelemällä:
»Niinkö ne nämä kaupunkilaiset sitten luulevat, että Liperissä ei ole muuta kuin vain sitä maidon heraa ja sitä kokkelitörkyä! Kyllä ne liperiläiset vielä akkoja saavat, ja jos niikseen tulee, niin tulevat ne toimeen omankin pitäjänsä akoilla.»
»Onhan siellä akkoja», yritti Kaisa, mutta Jussi, joka luuli sitäkin ivaksi, oli jo niin julmistunut, ettei antanut suun vuoroa, vaan riiteli äkeissään:
»No on kyllä. Ei sinun tarvitse yhtään ylpeillä! Ja jos ei Liperistä tuotaisi Join markkinoille hevosiakin, niin näkisithän, olisiko täällä muuta nelijalkaista kuin se Joonas-mustilaisen kaakki!»
Kaisa ällistyi Jussin kiivastumista. Porsas vinkui säkissä kuin syötävä.Jussi huusi sille kiukuissaan:
»Vieläkö sinä vingut, senkin harjaselkä!… Kun potkasen kerran, niin tukkeat siinä sen kehnon vietävä kärsäsi!»
»Herra isä!» yritti Kaisa. Mutta Jussi oli kuohuksissaan. Hän viskasi porsassäkin olalleen ja sanoi Antille jyrkästi:
»Tule hiiteen täältä!»
He olivat jo menossa, kun asia saikin ihan toisen käänteen. Kaisa oli unohtanut yhden asian. Hätäyksissään kysyi hän, kun miehet olivat jo ovessa menossa:
»Hyvästikö se Vatasen Loviisa vain jaksaa ja onko se terveenä?»
»Loviisako?» pääsi silloin Jussilta, ja nyt vasta hoksasivat miehet, että Kaisalla ei ollut vielä tietoa koko Jussin leskeydestä. Arvaahan sen, mikä ällistys se oli! Kaisa sai toistaa kysymyksensä ennen kuin Antti tointui selittämään:
»Mikäpäs sillä Loviisalla lienee jaksaessa varsinkin terveyden puolesta, kun se pääsi sinne Vanhanpihan Ristiinan viereen hautuumaahan.»
»Herra isä tokiinsa siunatkoon», huudahti silloin Kaisa silmät pyöreinä hämmästyksestä, ja lisäsi:
»Mikä sen Loviisan nyt tappoi kesken ikäänsä! Kun ei ole kuulunut mitään koko asiasta, eikä tullut kysytyksikään! Vai siihen Loviisa haudattiin Vanhanpihan Ristiinan viereen!»
»Siihenhän se haudattiin… Koulun kanssa haudattiin, ja se vanha lukkari oli laulamassa», selitti leppynyt Jussi.
Kaisa siunaili kotvasen aikaa, ja miehet odottivat, että Kaisa pyytäisi istumaan… Peläten ettei Kaisa sitä huomaisi tehdä, huomautti Antti jo Jussille:
»Olisi pitänyt Kaisalta pyytää porsaalle maitoa juoda, jottei kuolisi janoon, kun mennään Liperiin.»
Silloin älysi Kaisakin ja pyysi:
»Eihän nyt vielä ole mihin kiire! Istuisitte tuossa vielä, niin minä annan porsaalle tuota illallista maidon tostolia ja saapi tässä kysellä siitä Loviisan kuolemastakin!»
Miehet istuivat, porsas vinkui säkissä. Jussi päästi sen nyt lattialle ja iloisena alkoi se pyörähdellä ja puhahdella, ja Kaisa riemastui siitä, varsinkin kun se oli muka Liperistä kotoisin. Hän toi maitoa ja arveli:
»Jokohan se osaa röhkiä!»
»Jo se röhkii!» myönsivät miehet. Kaisa riemastui. Porsas tuntui hänestä jo ihan läheiseltä. Hän otti sen syliinsä, syyhytti sen selkää ja hyväili:
»No voi herran terttu sentään sinua, pikku potsi! Ihan tämä on kuin läheisiä sukulaisia, kun on Liperissä syntynyt!»
»Vai niin se tuntuu Kaisasta!» pisti jo Ihalainen leikiksi.
Nyt alkoivat miehet kierroksensa alusta. Mutta he olivat ottaneet opiksi Kaisan puheet jyvävakasta ja muista maanituskeinoista ja Antti mietti uutta alkua. Kaisa syötteli porsasta. Jo ilmoitti Antti:
»Johan se Loviisa kuoli. On Jussilla se leskensänkykin maattu lailliseen määrään asti.»
»Vai jo se niin kauvan on Loviisa kuolleena ollut! Arvasihan sen jo Loviisan nuorena ollessa, jotta kuolema se hänellekin lopulta osaksi tulee. Se jo pienenä tyttönä ollessaan oli tulirokossa ja muutenkin semmoinen hinterä ruumiiltaan. Voi sitä Loviisa-raukkaakin!»
»Olihan se rokossa. Vaan paranihan se vielä siitä ja terveenähän se sitten eli Loviisa-vainaja kuolemaansa asti, paitsi milloin sattui vähän pienempiä heikkouksia sairastamaan», vakuutti Jussi.
»Vai terveenä se Loviisa eli!… Kun ei näet ole kukaan hisahtanutkaan, että Vatanen on jo leskenä vaimostaan!… Kas tuota porsasta, kun ei syö siivolla, vaan tolaa vain lattian maidolla!» päivitteli Kaisa. Antti taas puolestaan piti puhemiehenä asiaa nyt vireillä, sanoen:
»Leskeksihän se Jussi jäi! Vaikka olisi siinä Vatasen talossa tarvittu vaimonpuolikin!»
»Ka minkäpäs sille kuolemalle tekee, kun se kerran tulee. Ei se kierrä ketään. Veihän se sen Kontiolahden Pirisenkin, vaikka se oli vielä viime markkinoiden aikana niin vahva, jotta poliisit eivät saaneet sitä omin voimin putkaan köijätyksi, vaan piti pyytää Neppelän viinarännin miehiä apuun!»
Miehet vilkasivat nyt toisiinsa, sillä poliisi oli heille kuuma peruna pivossa, varsinkin tämmöisen asian aikana. Hämillään sanoi Antti:
»Vai rännin miehiä piti avuksi hakea ennen kuin Pirisen saivat putkaan!»
Ja hälventääkseen epäluulotkin ihmetteli Jussi:
»Vai on se täällä kaupungissa semmoinen laitos, johon viedään putkaan…Ei siellä Liperissä päin ole sitä kuultu olevan.»
»Mitäs niitä siellä kuulisi; kun siellä päin elävät kaikki ihmisiksi, niin kukas niitä siivoja miehiä putkaan veisi… Vaan kyllä sitä täällä kaupungissa asuja saa nähdä senkin seitsemän sorttista rötköä ja roikaletta… Nyt on kuitenkin herran kiitos ollut vähän aikaa hiljaisempaa, ennen kuin vasta tässä pari päivää sitten kuului kaksi mies-rötkälettä pitäneen semmoista jumalatonta elämää, jotta koko kaupungin olivat olleet panna nurin… Mutta kytkettypä nuo oli nekin roikaleet.»
Se puhe pani miehet ajattelemaan, sillä molemmat tajusivat, että siinä se nyt on pahin loukkauskivi. Olivat jo varmatkin siitä, että Kaisa tietää ketä ne kaksi rötkälettä ovat. Asia näytti entisestäänkin yhä vain pahenevan. Miehet vaikenivat. Varmuuden vuoksi kysäsi kumminkin Antti:
»Mahtoikohan tulla tietoon miesten nimet ja kotipaikka, että tietäisi ketä ne olivat?»
»Eipä tuo Kososen Ville sanonut joutaneensa kysymään nimiä. Mutta arvaamalla pani, että Kiihtelysvaaran miehiä ne ovat… Kaksi metsärosvon näköistä miestä sanoi olleen Ville», selitti Kaisa.
Miehet riemastuivat, ja Jussi vahvisti Villen kertomuksen todeksi, vakuuttaen:
»Tietysti ne ovat olleet kiihtelysvaaralaisia. Siellähän niitä oli ennen aikaankin suuria juoppoja, semmoisia kuin esimerkiksi sekin se Väänäsen Jussi-niminen poika, joka sieltä meni ensin sinne Puhokseen ja sitte eikö tuo liene Ameriikkaan joutunut.»
Kaisa uskoi sen ja valitti vain:
»Tuon viinarännin syyhän se on koko asia!»
»Sen se on… Eiväthän ne kiihtelykseläisetkään olisi ilman ränniä riivautuneet!» todisti Antti.
* * * * *
Asia alkoi siis taas selvetä ja toivorikkaampina vetelivät miehet savuja piipustansa. Sattui sitten vielä niin, että Kaisa itse joudutti asian kulkua, antoi ikäänkuin langan pään Antille, käskien: vedä nyt siitä. Hän näet kysyi:
»Mitenkä se Vatanen nyt jaksaa yksinään semmoisessa talossa työt tehdä ja maidot kirnuta?»
»Onhan sillä siinä vähä piika-apulaista. Vaan vaikeaksihan se hänellekin käy ajan pitkään, kun on talossa semmoinen julma karja lypsäviä ja siihen vielä tarpeellinen määrä pientä karjaa», selitti Antti puhemiehenä, ja Kaisa hämmästyi:
»No on siinä talossa yhdelle naimattomalle miehelle liehumista, jos lie tuossa sitä maitoakin! Johan siinä hovissa menisi ihan oma emäntä!»
»Menisihän se! Tarvittaisiin sitä riihtä puidessakin oma emäntä, joka puisi apuna! Kun on nytkin tällä Vatasella seitsemän suurta kekoa ruista ja siihen sitte vielä otrat ja muut kaurat.»
Jussia jo ujostutti se kehuminen. Hän oikasi:
»Se tämä Ihalainen panee aina omiaankin lisäksi. Eihän niitä varsinaisia ruiskekoja ole oikeastaan kuin kuusi, mutta se tämä Ihalainen ottaa huomioon sen suuren kasattukeon, jota ei viime talvena puitu, kun oli muutenkin salvot täynnä sitä rukiin roskaa. Mutta sen sijaan tämä Ihalainen on jättänyt huomioon ottamatta, että siellä uutispellolla on vielä yksi keko, niin jotta oikeastaan niitä kokoontuu siihen kahdeksan keon korville.»
»No voi, voi sitä Vatasta!» kummeksi Kaisa, ja Antti puolusteli Jussin vaatimattomuutta, selittäen:
»Se ei tämä Vatanen niillä rikkauksillaan kerskaile… Se on koko Vatasen sukumanni ollut semmoista, että ei se kehu varallisuudellaan niin kuin muut rikkaat.»
* * * * *
Vatasen suvun hyvät ominaisuudet olivat jo tarkastellut aina Jussin isän isästä, ukko Jussista lähtien. Kaisakin myönsi:
»Ahkeria ja kovia työmiehiähän ne ovat kaikki Vataset olleet. Eivätkä ole olleet mitään juoppojakaan! Tokko se tämä Jussikaan maistaakaan?»
Antti selitti nyt tavallista vakavampana:
»Ei tämä ole maistanut aikamiehenä ollessaan yhtään… Silloin yhden kerran sattui, kun se Riikosen tytön isä väkisin juotti, vaan siitä on jo alun kolmattakymmentä vuotta.»
Hän pinnisti ajatuksiansa, sotkeaksensa asian. Pysähdyttyään hän vahvisti vielä:
»Sen erän jälkeen ei ole Vatanenkaan maistanut. Ja mistäpä ne sielläLiperissä ottaisikaan, ja täällä kaupungissa taas jos rupeisierehtymään, niin eiköhän ne veisi sinne putkaan … vaikka emmehän meVatasen kanssa tiedä missä päin se putka onkaan.»
Muisti Kaisakin vielä sen Riikosen asian, sillä hän oli ollut niihin aikoihin Liperissä. Hän ihmetteli:
»Vai ei se Vatanen ole sen koommin viljellyt!»
»Ei.»
»Ei ole tullut viljellyksi!» todisti Jussikin, ja lisäsi:
»Ja mitäpä hyvää siitä sen viljelemisestä lieneekään! Tappelua vain saa aikaan ja pahaa elämää!»
»No voi, voi sitä Vatasta!» ihastui Kaisa, ja Antti huomautti vieläNiirasen asiasta:
»Se oli semmoista nuoruuden hulluutta tältä Vataseltakin silloin, mutta on sitä nyt jo siellä Liperissäkin viisastuttu.»
Kaisakin oli jo alkanut ajatella Liperiä, ja miten ihanaa olisi päästä taas entisille olomaille. Eivätkä Vatasen lehmätkään olisi olleet hyleksittävää tavaraa, varsinkin kun otti huomioon, miten kallista oli maito kaupungissa ja miten kunnon miehiä oli ollut koko Vatasen suku aina ukko Jussista lähtien. Sitä miettiessään ei hän keksinyt muuta miehille sanottavaa kuin huomautuksen:
»Tuo porsas näet ryvetti hameen siinä syöttäessä!»
Sen sanottuaan hoksasi hän jo, että hänellä olikin päällä jokapäiväinen hame. Kiireellä otti hän pyhähameen naulasta, pujotti sen ylleen ja riisui porsaan ryvettämän pois, valittaen samalla:
»Ei tässä tullut uutta hamettakaan pannuksi päälle, kun ei arvannutLiperistä asti vieraita tulevan.»
Hänen puheeseensa tarttui nyt Antti, jatkaen kosimista:
»Jäihän siltä tämän Vatasen Loviisalta hyvä vaatevarasto… Yksistään hameitakin jäi toista tusinaa.»
Jussi oli tyytymätön, kun Antti ei ollut erityisesti huomauttanut mustasta vihturiini- ja musliinihameesta. Kainona hän oikaisi:
»Se taas tämä Ihalainen laskee liiatkin siihen yhteen rytäkkään ja sillä tavalla saa nousemaan toiselle tusinalle. Eihän niitä huokeampia kirkkohameita oikeastaan jäänyt kuin kaksitoista, mutta jos ottaa lukuun sen vihturiini- ja musliinihameen, niin sitten tulee niitä yksitellen lukien neljätoista.»
»Pääkin tässä kiireessä on jäänyt kampaamatta!» valitti silloin Kaisa, joka jo puuhaili asiassa hänkin. Hän alkoi purkaa palmikkoaan, suoriakseen päänsä kuntoon, sillä hän aavisti kosimisen olevan menossa. Antti syleksi ja mietti miten jatkaa kierrosta. Jussi odotti. Viimein löysi Antti taas alun. Hän kysyi:
»Muistaahan se Kaisa sen Kenosen?»
»Senkö Tahvo Kenosen?»
»Niin … sen räätäli Kenosen.»
»Muistanhan minä Kenosen Tahvon… Vieläköhän sekin elänee.»
»Vielähän se elää… Se rikkaan Hyvärisen tyttö on taas siihen rakastunut», ilmoitti Antti, haihduttaakseen kaikki epäilytkin Jussin ja Hyvärisen tytön asiasta. Samalla iski hän silmää Jussille.
»Vai yhä se on Hyvärisen tyttö naimatta… No omansa olisikin Kenoselle… Ei siitä nyt viisas mies huolisi», huudahti Kaisa tukat silmillä. Antti jatkoi nyt:
»Tälle Vatasellehan ne ovat käyneet sitä tyttöä tarjoomassa, ja ukko on luvannut oriin ja tuhat markkaa rahaa, paitsi muuta tavallista kavetta, joka kuuluu tähän naima-asiaan!»
Kaisa katsahti tukkansa takaa Vataseen, mutta samassa ehätti Antti:
»Vaan eipä se tämä Vatanen sano huolivansa siitä… Ja mikäs hänellä on yksinäänkin semmoisessa talossa eläessä kuin Vatasen talo on!»
Kaisa teki sukkapuikolla jakauksen päähänsä ja palmikoitsi tukkaansa mietteissään. Antti nyt lisäsi:
»Vaikka eipä sillä Vatasella sen puolesta olisi mitään asiaa vastaankaan, jos sattuisi saamaan semmoisen sopivan, joka pystyy suuren talon rikastumista ja muuta porhallusta hoitamaan ja olisi muutenkin laatuun käypä ikänsä ja muun ulkonaisen rustinkinsa puolesta.»
Porsas oli nyt ruvennut lattiaa kastelemaan, ja kun Jussi itsekin siitä huomautti, neuvoi Antti:
»Pujota se säkkiin!»
Jussi totteli. Porsas vinkui taas säkissä. Antti jo aikoi käydä asiaan suorasti käsiksi, sanoen:
»Ja vielähän tämä Kaisakin on naimakunnossa oleva muija!»
»Oo-on!… Onhan tämä vielä!» miellytteli Jussi siihen. Kaisa arvasi asian ja alkoi ujostella:
»Mitä tästä minusta nyt enää haastaa! Onhan niitä nuorempiakin!»
Mutta Antti oli nyt asiassa kiinni, katsahtaa muljautti merkitsevästiJussiin, ja jatkoi rohkeana:
»Eikä tällä Kaisalla ole nuorempanakaan ollut mitään pahoja kujeita ja ilveitä niin kuin näillä nykyajan tyttö hetaleilla pyrkii olemaan!»
»Ei… Ei tällä ole ollut!» imarteli Jussikin. Kaisa kainosteli palmikkoa tehdessään:
»Mitä se nyt tuo Ihalainen joutavia leikittelee!»
»Ja muutenkin tämä on lujarakenteinen ja vankkaruumiinen ihminen … varsinkin näin nais-eläjäksi!» murisi Antti kumarruksissaan lattiaan katsoen ja piippuansa imien.
»Onhan tämä!» murahti Vatanenkin. Molemmat puhuivat ikäänkuin itseksensä. Kaisalla oli kampa hampaiden välissä, joten hän ei voinut vastata.
Nyt tuli pitempi vaiti-olo. Kaisa vain ujosteli. Mutta jo huomautti taasAntti:
»Eikä tämä ole nuoruudenkaan hullu niin kuin monet tyttöletukat ovat!»
»Ei!» murahti Jussi ja sylkäisi pitkän tupakkasylen.
* * * * *
Puhetta jatkui. Nyt vasta huomasi Kaisa, että olisihan sitä pitänyt, asiaa edistääkseen, vieraita pyytää yöksikin. Hän kysyi äkkiä:
»Missäs te olitte yötä?»
Se oli kysymys! Nousipa nyt käsi korvalliselle. Se putkassa olo se nyt oli kuin vierinkivi, joka aina vain kolisi jaloissa. Jussi yritti sotkea asiaa, tekeytyen kysymystä kuulemattomaksi ja tiedustaen sen vuoksi Antilta:
»Paljonko teille tuli tänä kesänä liinoja?»
Mutta siitä ei ollut apua. Sillä kun Antti oli vastannut Jussille, uudisti Kaisa taas kysymyksensä. Nyt yritti Antti sotkea, sanoen:
»Näistä kaupungin taloista ei saa selvää, mikä se on mikin talo, kun ei tiedä isännän nimeä. Ei näitä tunne muuta kuin väristä.»
»Olitteko te siellä Neppelän tuvassa?» kiirehti Kaisa. Antti muisti, että poliisikamari on valkea, ja selviytyi nyt sanoen:
»Ei me siellä Neppelässä… Osuttiin yhteen punaiseen taloon ja siinä kun sattui olemaan talli hevoselle ja porsaalle pahna, niin minä sanoin Vataselle, että ollaan tässä yötä.»
Nyt Kaisa hoksasi, sillä kaupungin itäreunassa oli Sutisen lesken punaiseksi maalattu talo ja leski haki itsellensä sulhasta, kuten Kaisalle oli kerrottu. Oitis pyysi hän:
»Olisihan sitä tässäkin tilaa hevoselle ja porsaalle! Menisitte nyt hakemaan hevosen sieltä tänne, niin laitettaisiin vähän ruokaakin ja juttelisi tässä Ihalainen niitä Liperin kuulumisia!»
Hän riepahti pankkoa pyyhkimään ja lisäsi mustasukkaisena:
»Sieltä Sutisen lesken talosta ne vielä varastavat hevosenkin, se kun on semmoinen kaikkien rosvojen pesä.»
Nyt vasta muisti Jussi, että hän oli jättänyt hevosen irti kadulle.Säikähtyneenä huudahti hän:
»Voi vietävä, kun se tamma jäi sinne!»
Silloin tuli kiire lähtö. Hädissään sieppasi Jussi porsassäkin ja kiirehti Anttia:
»Kyllä on parasta, että haetaan hevonen tänne… Varastavat vielä vaivatut sen sieltä punaisen talon pihalta, kun ei ole kuin nahkariimuvarrella kiinni pantu… Perhana!… Kun eivät jo olisi siepanneet.»
Ja rutosti riensivät miehet hevostaan hakemaan. Kaisa kuuli Jussin vain kiroilevan juoksujalassa mennessään:
»Kyllä ne korvennettavan vietävät ovat nyt varastaneet sen tamman!»
* * * * *
Ulkona miehet taivastelivat, mitä katua myöten lähteä. Kiireessä porsaan ajossa ei näet joutanut panemaan tietä muistiin, ja nyt ei tahtonut saada selvää missä päin se tamma odotteli. Maisteri Johan Forsman kulki siitä ohi ja häneltä kysyi hätäytynyt Jussi:
»Missä se on se katu, jolle jäi se tamma?»