Se oli oikeastaan pitkä laulu, ja kaikkia hän siinä pieksi, vaan eniten Tito via ja minua. Ja niin hullusti hän minua kiusasi, että kun sattumaltakin näin hänen haaskasen partansa, lakkiräysänsä ja kaljun päänsä, niin minä suorastaan vapisin; teki mieleni heittäytyä hänen päällensä ja olisin voinut repiä hänet kappaleiksi.
Mutta vaikka olinkin silloin nuori, niin osasin sentään pitää sydäntäni kurissa; hän kulki perässäni ja lauleskeli, vaan minä en välittänyt hänestä enkä yhtään näyttänyt ihmisille miten vaikeata minun oli, astuskelin vaan hitaasti enkä ollut mitään kuulevinani.
Yhä enemmän vaan rukoilin; tunsin, ettei minulla ollut mitään muuta suojaa kuin rukous, vaan nyt ilmestyi rukouksiini valituksia ja katkeria sanoja:
— Minkä tähden, Jumalani? Olenko minä syypää siihen, että äitini ja isäni eivät tahdo tuntea minua, että heittivät lapsen kuin kissanpojan pensastoon?
Enkä minä nähnyt muuta syytä itsessäni — koska ihmiset kaikki seisovat erikseen elämässä, jokainen on tottunut asiaansa ja on tehnyt tavastaan lain, mistä sitten yhtäkkiä pitäisi käsittää, ketä vastaan vieras voima suuntaa sinua?
Vaan kumminkin rupesin tarkemmin katsomaan ympärilleni, koska elämäni tuli yhä levottomammaksi ja käsittämättömämmäksi.
Meidän herramme, Konstantin Nikolajevitsh Losev, oli rikas ja sillä oli paljon maata; harvoin kävi hän meidän maatilallamme: heidän perheessään pidettiin tätä tilaa onnettomana, siinä oli joku kuristanut kuoliaaksi herran äidin, hänen isoisänsä oli pudonnut hevosen selästä itsensä kuoliaaksi ja hänen vaimonsa oli siellä karannut pois. Kaksi kertaa näin minä herran: hän oli pitkä, lihava mies, kultasankaset silmälasit nenällä, pitkä takki päällään ja lakissaan oli punanen reuna. Kerrottiin että hän oli hyvin tärkeässä virassa tsaarin palveluksessa ja hyvin oppinut — kirjottipa kirjojakin. Vaan Titovia hän oli kaksi kertaa kovasti haukkunut jopa uhkaillut nyrkilläänkin.
Sokolin maatilalla oli Titovilla kaikki valta ja voima. Tila ei ollut iso, viljaa kylvettiin ainoastaan niin paljon kuin tarvittiin taloutta varten ja muu maa vuokrattiin ulos talonpojille; sitten oli käsketty vähentää vuokramaa ja kylvää pellavaa, — koska lähistöön oli perustettu tehdas.
Paitsi minua, istui konttorin nurkassa Ivan Makarovitsh Judin, mykkäsieluinen ihmisraukka, joka aina oli päissään. Hän oli ollut sähkölennätinvirkamies, vaan oli karkotettu paikastaan juoppouden takia. Hän piti kaiken kirjanpidon, kirjotti kirjeet, sopimukset talonpoikien kanssa ja oli niin vaitelias, että suorastaan kummastutti; hänelle puhuttiin, vaan hän nyökkäsi ainoastaan päätään, naureskeli hiljakseen ja joskus lausui:
— Niin.
Ja siinä kaikki mitä voi sanoa hänestä.
Hän oli pikkuinen, laiha, vaan kasvonsa olivat pyöreät ja turvonneet, silmiä ei näkynyt juuri ollenkaan, pää oli kalju, hän kävi varpaisillaan, hiljaa ja horjuen, ikäänkuin sokea.
Kasanin jumalanäidin päivänä olivat talonpojat juottaneet Judinin juovuksiin, ja kun hän kuoli, — jäin minä yksin konttoriin. Titov asetti minulle palkaksi 40 ruplaa vuodessa ja käski Olgan auttamaan minua.
Jo ennenkin olin huomannut, että talonpojat kuljeksivat konttorin vieressä, ikäänkuin sudet loukkujen ympärillä: he kyllä näkevät loukun, vaan täytyy syödä, lihakappale viettelee, ja silloin he joutuvatkin kiikkiin.
Kun minä yksin jäin konttoriin, ja kun pääsin tarkastamaan kaikkia kirjoja ja suunnitelmia, niin tietysti huomasin paikalla omallakin pienellä järjelläni, että kaikki maatilallamme oli suorastaan rosvousta, talonpojilla oli veroja loppumattomiin, kaikki olivat velkaantuneita, ja tekivät työtä ainoastaan Titovin hyväksi. Enkä juuri voi sanoa, että minä kummastuin tahi häpesin. Ja vaikka minä käsitin nyt, miksi Savelka haukkuu, niin kuitenkaan hän ei ollut oikeassa minun mielestäni — enhän minä ollut aikaansaanut tuota rosvousta!
Huomaan, ettei Titov ole puhdas isännän edessä, että hän täyttää omia taskujaan mahdollisimman paljon. Jo aikaisemminkin minä käyttäydyin rohkeasti hänen kanssaan, aavistaen että hän tarvitsee minua jotakin varten; vaan nyt minä tuumin: kas, sitähän varten hän minua tarvitsee, että suojelisin häntä, varasta, Jumalan edessä.
Niin hän kuin hänen vaimonsakin kutsuivat minua aina vaan rakkaaksi pojakseen; he pukivat minut hyvin ja minä tietysti kiitin heitä siitä, vaan sieluni ei lähestynyt heitä, eikä sydämeni lämmennyt heidän hellyydestänsä. Vaan Olgan ja minun välillä yhä vaan kasvoi ystävyys; minua miellytti hänen hiljainen hymyilynsä, ystävällinen äänensä ja hänen rakkautensa kukkiin.
Titov ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä ikäänkuin hevoset, joilla on kuolaimet suussa, ja ikäänkuin peittivät alistuvaisella arkuudellaan jotain syntiä, joka oli vielä kamalampi kuin varkaus. Titovin kädet eivät miellyttäneet minua, hän yhä vaan peitteli niitä ja sillä aiheutti kaikenlaisia huonoja ajatuksia, kenties ovat hänen kätensä kuristaneet ihmisen kuoliaaksi — kenties ne ovat veressä?
Ja aina vaan niin hän kuin hänen vaimonsa pyysivät minua:
— Rukoile meidän syntisten edestä, Motja!
Kerran kun en enää voinut pidättyä, minä sanoin:
— Oletteko te sitte niin paljon synnillisempiä kuin muut?
Nastasja huokasi ja lähti pois, vaan Titov käänsi kasvonsa sivullepäin eikä vastannut mitään.
Kotona hän oli aina kiinni ajatuksissaan, puhui hyvin vähän vaimonsa ja tyttärensä kanssa ja enimmiten ainoastaan talonasioista. Hän ei haukkunut koskaan talonpoikia, vaan oli hyvin ylpeä heidän kanssaan — ja se oli juuri hänen luonteellaan paljon kamalampaa kuin haukkuminen. Ei koskaan, eikä missään hän antanut perään heille: jos hän sanoi jotain, niin siinä hän myöskin pysyi, ikäänkuin hän olisi vyöhön saakka kaivettu maahan.
— Jos antaisi heille perään? — sanoin minä hänelle kerran.
Ja hän vastasi:
— Ei koskaan saa tuumaakaan antaa perään ihmisille, muuten hukut!
Taas toinen kerta — hän käski minua laskemaan väärin, vaan minä sanoin hänelle:
— Tämä on mahdotonta!
— Miksi?
— Se on synti.
— Ethän sinä minua pakota syntiä tekemään, vaan minä sinua. Kirjota kuten minä käsken, sinulta ei sitä kysytä, sinä olet ainoastaan minun käteni! Et sinä sillä loukkaa vanhurskauttasi, älä pelkää! Ja kymmenellä ruplalla kuukaudessa en minä eikä kukaan muu osaa elää rehellisesti. Ymmärräthän?
— Voi sinua roskaa ja tomua! — mietin minä.
— Kuulkaas nyt — tämä jo riittää! — sanoin minä. — Tämä täytyy lopettaa. Ja jos te ette lakkaa pettämästä ihmisiä, niin minä annan teidät joka kerta ilmi kylässä.
Hän nosti viiksensä nenälle, kohautti olkapäitään korviin saakka, irvisteli ja murjotti pyöreitä silmiään. Mittailimme silmillämme toisiamme.
Sitten hän kysyi hiljaa:
— Onko se totta?
— Totta.
Silloin Titov nauroi sellaista naurua, joka kuului ihan siltä kun olisi kourallinen kahdenkymmenen kopekan kappaleita heitetty lattialle ja sanoi:
— Hyvä, vanhurskaani! Niin kai minun täytyy tehdä — jopa inhottaa pyydystellä kopekoita ruplien vieressä. Kun ahdistettiin varkaita — tuli niistä rehellisiä!
Sitten hän poistui paiskaten oven niin että ikkunanruudut helisivät.
Ja minusta näytti ikäänkuin Titov siitä päivästä saakka olisi tullut siivommaksi. Ainakin lakkasi hän minua ahdistamasta.
Hän oli suuri saituri ja vaikk'ei hän juuri itseltään mitään kieltänyt, niin kuitenkin tiesi hän kopeekan arvon. Hän piti hyvästä ruuasta ja himoitsi naisia vallan tavattomasti, ja kun hänen valtansa oli niin suuri ei kukaan nainen rohjennut kieltäytyä häneltä ja niitä hän käyttikin hyväkseen; tyttöihin hän ei juuri koskenut, nähtävästi pelkäsi; vaan naineista naisista jokainen varmaan kerran oli ollut hänen rakastajattarenaan. Ja yllyttipä hän minuakin usein siihen:
— Mitäs sinä, Matvei, häpeät? — sanoi hän. — Syleillä nainutta naista, on samaa, kuin antaa almua! Tässä joka nainen haluaa hellyyttä, vaan miehet ovat heikkoja, väsyneitä, mitäs niistä otat? Vaan sinähän olet voimakas nuorukainen, ja kaunis, — mitäs sinulle maksaa syleillä naista? Jopa itsekin saat hiukan nauttia…
Hän otti kaikki konnamaisuutensa noin sivultapäin, voi roistoa!Kerran hän kysyi minulta:
— Miten sinä luulet, Matvei, onkos vanhurskaalla paljon vaikutustaJumalan luona.
En yhtään pitänyt hänen kyselyistään.
— En tiedä, — sanoin minä. Hän mietti ja lisäsi:
— Katsoppas, Jumala johti Lotin Sodomasta ulos ja pelasti Noakin, vaan tuhannet hukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on sanottu: älä tapa! Joskus minusta näyttää, kun sentakia nämä tuhannet ihmiset hukkuivatkin, kun niiden joukossa oli vanhurskaita. Jumala näki, että vaikka hänen lakinsa olivatkin ankaria, niin kuitenkin muutamien onnistui elää vanhurskaasti. Ja jos ei ainoatakaan vanhurskasta olisi ollut Sodomassa — niin olisi Jumala huomannut, ettei kukaan, jaksa elää hänen lakinsa mukaan ja olisi kenties helpottanut ne hukuttamatta tuota ihmisjoukkoa. Hänestä sanotaan, että hän on hidas vihaan ja sangen hyvä — vaan missä hänen hyvyytensä näkyy?
En minä silloin vielä käsittänyt, että tämä ihminen hakee vapautta tehdä syntiä, vaan kuitenkin hänen sanansa hermostuttivat minua.
— Te herjaatte Jumalaa, — sanoin minä. — Te pelkäätte Jumalaa, ettekä rakasta häntä.
Hän tempasi kätensä ulos taskuista, heitti ne selän taakse ja tuli vallan harmaaksi kasvoiltaan, nähtävästi suuttui.
— Onko se oikein tahi ei, sitä en tiedä, — vastasi hän. — Vaan minusta näyttää, että te, jumalanmiehet, rukoilette Jumalaanne vaan osottaaksenne hänelle muitten syntiä. Jos teitä ei olisi olemassa, niin kaikki synnit menisivät sekasin Jumalan mielestä.
Vielä kauvan tämän jälkeen hän ei ollut huomaavinaan minua, vaan minun sielussani alkoi kasvaa vallan sietämätön viha häntä vastaan, — hän tuli mielestäni pahemmaksi kuin Savelka.
Yöllä, kun rukouksessani vaan mainitsin hänen nimeänsä, niin syttyi sielussani viha ja kenties juuri sinä hetkenä lausuin ensimäisen inhimillisen rukoukseni:
— En tahdo, Jumalani, sinun armoasi varkaalle: rukoilen sinulta hänelle rangaistusta! Ja älköön hän rankaisematta varastako kerjäläisiltä.
Ja niin kiivaasti minä puhuin Titovia vastaan, että ihan itsekin peljästyin hänen kohtalonsa vuoksi.
Vaan pian sen jälkeen minä tapasin Migunin — hän tuli konttoriin pyytämään niiniä, ja minä olin ihan yksin siellä.
Kysyinpä minä:
— Savelka, miksi sinä pilkkaat minua?
Hän osotti minulle hampaitaan, pistäen terävillä silmillään kasvoihini.
— Minulla ei ole paljon asiaa, — sanoi hän, — tulin vaan niiniä pyytämään.
Minun jalkani vapisivat ja sormeni puristuivat nyrkkiin; otin hänen kurkustaan kiinni ja puristin hiukan.
— Mitä minä olen tehnyt? Hän ei peljästynyt eikä loukkaantunut, vaan otti yksinkertaisesti käteni, ja vei sen pois kurkustaan, ikäänkuin en minä, vaan hän olisi vahvempi meistä.
— Kun ihmistä kuristetaan on sen vaikea puhua, — lausui hän. — Älä sinä koske minuun, olenpas kokenut kaikenlaisia iskuja — sinun iskusi ovat liikaa minulle. Ja tapella sinun ei sovi, sillä silloin kumoat kaikki Jumalasi käskyt.
Hän puhui levollisesti, leikillisesti, kevyesti. Minä huusin hänelle:
— Mitä sinä tahdot?
— Niiniä.
Näen etten sanoillani häntä jaksa voittaa ja vihanikin on poissa, minun on ainoastaan kylmä ja tekee kipeätä.
— Olettepas kaikki petoja! — sanon minä. — Voidaanko nauraa ihmiselle sentakia, että isä ja äiti siitä ovat luopuneet?
Vaan hän iskee minuun leikkisanoillaan, ikäänkuin kivillä:
— Äläpä viatonta teeskentele, kyllä me totuuden tiedämme; onko sokeus sinut lyönyt, kun olet varkaan leipää syönyt.
— Valehteletpas, — sanon minä, — minä teen työtä leipäni vuoksi.
— Ilman työtä ei sovi kanaakaan varastaa, se on tietty!
Hän katselee minuun pirullinen nauru silmissään ja sanoo myötätuntoisesti:
— Oh, Matvei, olitpas hyvä lapsi ennen! Ja nyt sinusta on tullut kirjaviisas, jumalansyöjä ja, kuten kaikki maamme varkaat, rakennat sinäkin Jumalan lakia sillä perusteella, ettei kaikilla ole yhtä pitkiä sormia.
Ajoin hänet ulos konttorista. Hänen pilasanojaan minä en tahtonutkaan ymmärtää, koska luulin itseni uskolliseksi jumalanpalvelijaksi ja samaten luulin, että minun ajatuksenikin olivat paljon oikeampia kuin muitten ihmisten ajatukset… Jäin yksinäiseksi, tuli ikävä ja tunsin että sieluni heikontui.
Valittaa en voinut ihmisten takia, en päästänyt itseäni siihen, joko ylpeydestä tahi sentähden, etten kuitenkaan vielä ollut fariseus, vaikka olinkin tyhmä ihminen. Asetuin polvilleni Abalatskin Jumalanäidin kuvan eteen, katselin sen kasvoja ja sen käsiä, joita se nostaa taivaan puoleen. — Tuli lampussani vapisi, hiljainen varjo liikkui kuvalla, vaan tämä varjo laskeutui kylmänä sydämelleni ja jotain näkymätöntä, tuntematonta asettui Jumalan ja minun väliin ja painoi minua. Minä kadotin rukousiloni, tulin surulliseksi enkä tullut toimeen Olgankaan kanssa.
Vaan hän katseli minuun yhä rakkaammin; olinpa silloin jo yli kahdeksantoista vuotta vanha, olin kaunis nuorukainen, suortuvani olivat punertavat, kasvoni kauniit. Ja minä tahdoin lähestyä häntä, vaan samalla häpesin, olin silloin vielä vallan viaton naisten suhteen; kylässä naiset tekivät minusta pilaa tämän takia; joskus minusta näytti että Olgakin hymyili hiukan pahasti. Ja usein jo minä ajattelin hänestä suloisesti:
— Tuossa on nainen minulle! Minä istuin hänen kanssaan konttorissa vaieten päiväkausia, jos hän kysyi minulta jotain asioista, niin vastasin ja siinä tavallisesti oli koko meidän keskustelumme.
Hän oli vieno, valkonen, ikäänkuin nuori pikkuinen koivu, silmät siniset, miettiväiset, hän oli kaunis ja kevyt hiljaisessa minulle tuntemattomassa surussaan.
Kerran hän kysyi minulta:
— Miksi sinä, Matvei olet tullut niin synkäksi?
Minä en ollut koskaan kenenkään kanssa puhunut itsestäni, enkä ajatellut, enkä ollut tahtonut puhua, vaan tässä yhtäkkiä avautui sydämeni, tässä hänen edessänsä, kaikki haavani ja kipuni esitin. Minun häpeästäni hänen vanhempiensa takia ja irvistelyistä, joita kärsin, yksinäisyydestäni ja sieluni köyhyydestä ja hänen isästänsä, kaikki minä kerroin. Ei juuri siten, että minä olisin valittanut, vaan yksinkertaisesti näytin hänelle kaikki ajatukseni —, niitä oli paljon ja kaikki ne olivat — roskaa. Minua suorastaan loukkasi, että ne olivat roskaa.
— Mieluummin lähden luostariin, — sanoin minä. Hän tuli surulliseksi, painoi päänsä alas eikä vastannut minulle mitään. Hänen tuskansa miellytti minua, vaan hänen vaitiolonsa teki minut taas surulliseksi. Mutta parin, kolmen päivän päästä lausui hän minulle hiljaa:
— Se on turhaa, että sinä niin paljon panet huomiotasi ihmisiin; etkös näe, että jokainen elää itseään varten? Tietysti olet sinä nyt yksin maan päällä, vaan kun perustat itse itsellesi perheen etkä tule ketään tarvitsemaan, niin elät kuten kaikki, oman seinän takana omassa talossa. Vaan minun isääni älä sinä tuomitse; minä kyllä huomaan, miten kaikki vihaavat häntä, vaan minkä puolesta hän olisi huonompi muita, Sitä en käsitä? Missä on rakkautta?
Hänen sanansa lohduttivat minua. Minä tein aina kaikki yhtäkkiä, — ja niin tein tässäkin:
— Tulisitkos sinä minun vaimokseni? — kysyin minä. Hän kääntyi pois ja kuiskasi:
— Tulisin.
Niin oli asia päätetty. Seuraavana päivänä sanoin Titoville miten asia oli.
Hän hymyili, kohenteli viiksiään ja alkoi ristiinnaulata sieluani.
— Se on oikea tie sinulle, Matvei, että tulet pojakseni, luulen että se on Jumalan osottama, siitä en väittele vastaan! Sinä olet vakava, vaatimaton ja terve nuorukainen, rukoilet Jumalaa meidän edestämme ja kaikin puolin olet suorastaan aarre, sanon ilman imartelua! Vaan elääkseen hyvin, täytyy osata tehdä afäärejä, vaan toimintahalu juuri on sinulla heikko. Tämä on yksi asia. Toinen on se, että sinut parin vuoden päästä kutsutaan sotapalvelukseen ja sinun täytyy lähteä. Jos sinulla olisi rahoja säästössä noin 500 ruplaa, niin voisit ostaa itsesi vapaaksi sotapalveluksesta, kyllä minä sen laittaisin… Vaan ilman rahaa täytyy sinun lähteä ja sitten jää Olga, ei juuri aviovaimoksi eikä leskeksikään…
Sillä tavalla sahasi hän sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen viiksensä vapisivat ja silmissään leikki vihreä tuli. Sotapalvelus nousee eteeni, se on kauhea ja inhottava sielulleni — mikä sotamies minä olisinkaan? Jo se, että kasarmissa aina täytyy olla ihmisten kanssa, ei ole minua varten, ja sitten juoppous, haukkuminen, tappelu? Siinä palveluksessa on kaikki vastoin ihmistä, sen tiesin. Titovin puhe musersi minut kokonaan.
— Noh, sitten lähden luostariin!… — sanoin minä.
— Nyt olet jo myöhästynyt! — nauraa Titov. — Eivät he paikalla vihi munkiksi, vaan ottavat sinut ensin palvelemaan luostariveljenä. Ei Matvei, muulla kuin rahalla et saa kohtaloa lahjotuksi! Silloin minä sanoin hänelle:
— Antakaa te minulle rahaa, teillähän on paljon.
— Aha! — lausui hän. — Sen sinä olet hyvin keksinyt. Vaan ajatteleppas, onko se minulta hyvin tehty? Ajattele nyt: minä olen kenties suurella synnillä ostanut rahani, kenties olen myynyt sieluni pirulle niiden edestä. Sillä välin kun minä elin synnissä ja liassa, elit sinä vanhurskaudessa, ja nyt tahdot tehdä samoin, vaan nyt jo minun syntieni kustannuksella! Hyvin helppoa on vanhurskaan päästä taivaaseen, kun hän elää synnillisen niskassa, vaan minä en suostu palvelemaan sinua hevosenasi! Teeppäs mieluummin nyt itse syntiä, kyllä Jumala sinulle anteeksi antaa, — kai sinä olet häneltä jo edeltäpäinkin ansainnut!
Minä katselin häneen, ja minusta tuntui kuin olisi Titov yhtäkkiä kasvanut syltä pitemmäksi minua ja minä ryömin jossain hänen jalkojensa luona. Sitten minä ymmärsin, että hän tekee pilaa minusta, lopetin keskustelun ja illalla kerroin Olgalle, mitä isänsä oli sanonut. Kyyneleet loistivat tytön silmissä ja hänen korvansa vieressä vapisi pieni sininen suoni ja tämä surkea vavistus löysi vastakaikua minunkin sydämessäni. Ja sanoipa Olga hymyillen:
— Katsoppas, ei se käykään niinkuin me tahdoimme…
— Ei, — sanoin minä, — kyllä se käy!
Minä sanoin sen vallan ajattelematta, vaan tämän kautta ikäänkuin annoin sanani niin hänelle kuin itsellenikin, — sanani, josta en voinut luopua.
Siitä päivästä saakka tuli elämäni likaseksi; alkoi pimeä ja päihtynyt aika, mies kierieli ikäänkuin kyyhkynen tulipalossa savupilvessä. Minun oli Olgaa sääli, tahdoin häntä vaimokseni, rakastin tyttöä, vaan pääasia oli se, että Titov oli jossain suhteessa vahvempi ja voimakkaampi minua ja sitä ylpeyteni ei voinut sietää. Minä halveksin varkauksia ja koko hänen likaista sieluansa, vaan yhtäkkiä tuli ilmi, että siinä sielussa oli jonkinlaista voimaa, joka katseli valtavana minuun.
Kylässä oli kuultu, että minä muka olin saanut rukkaset; tytöt naureskelivat, naiset lörpöttelivät, Savelka irvisteli ja kaikki se ärsytti minua, pilkko pimeäksi tuli sieluni.
Kun nousin rukoilemaan, niin tuntui ikäänkuin Titov seisoisi selkäni takana ja hengittäisi niskaani, sentakia rukoilinkin sekasesti, suorastaan herjasin sillä Jumalaa, koska en iloinnut hänestä, vaan mietin omia asioitani — miten minä toimeen tulisin?
— Auta, — rukoilin, — Jumalani, ja opeta minua, etten vaan kadottaisi Sinun teitäsi, ettei sieluni vaipuisi synnin likaan! Sinä olet voimakas ja armelias, suojele siis orjaasi paheessa ja anna sille voimaa taistella koettelemusta vastaan, älä anna vihollisen viekkauden voittaa minua, jotten epäilisi sinun rakkauttasi orjaasi.
Sillä tavalla minä alensin Jumalaa sen sanomattomien kauneuksien korkeudesta minun pienien asioitteni puolustajan virkaan, ja alennettuani Jumalani minä itse alennuin mitättömyyteen saakka.
Vaan Olga sulaa päivä päivältä surussaan ikäänkuin vahakynttilä. Minä ajattelen, miten hän tulisi elämään jonkun muun miehen kanssa; enkä voi asettaa ketään hänen viereensä, paitsi itseäni.
Rakkautensa voimalla luo ihminen itsensä kaltaisen, ja sentakia minä ajattelin, että tyttö ymmärtää sieluani, näkee ajatuksiani ja sen takia on minulle välttämätön, ikäänkuin minä itse itselleni. Hänen äitinsä tuli vielä synkemmäksi, katseli minuun kyynelsilmin, vaikeni ja huokasi, vaan Titov peitteli inhottavia käsiänsä ja kävi myös vaieten minun ympärilläni; hän kiertelee ikäänkuin korppi kuolevan koiran ympärillä, jotta hän siltä kuoleman silmänräpäyksenä voisi repiä ulos silmät. Meni koko kuukausi, vaan yhä vielä minä seisoin samalla paikalla, ikäänkuin olisin matkallani tavannut syvän haudan, enkä tiennyt miten pääsisin sen yli. Minun oli niin vaikeata, kaikki iletti. Kerran tuli Titov konttoriin ja sanoi minulle hiljaa:
— Katsoppas Matvei, tässä nyt on sinun onneksesi eräs asia, tartu siihen jos tahdot olla ihminen!
Asia oli sellainen, että siitä talonpojat olisivat paljon hävinneet, tila olisi jonkun verran voittanut, vaan Titovin taskuun olisi voinut tulla noin kaksisataa ruplaa.
Hän kertoi sen minulle ja kysyi:
— Mitä, uskallatko? Jos hän olisi kysynyt toisin, niin en olisi kenties mennytkään hänen käsiinsä, vaan nämä sanat suututtivat minua.
— Minäkö en uskaltaisi varastaa? — lausuin minä. Siihen ei tarvitse rohkeutta, vaan ainoastaan konnamaisuutta. Noh antakaa vaan tulla, ruvetaan varastamaan!
Ja hän, konna, naureskeli ja kyseli:
— Vaan entäs synti?
— Itse minä vastaan synneistäni.
— Noh, niinhän se on hyvin! — sanoi hän. — Nyt tiedä, että päivä päivältä yhä vaan hääsi lähestyvät!
Ikäänkuin sutta lampaalla hän niillä häillä pyydysteli minua pauloihinsa.
Ja niin se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioissa ja hävyttömyyttä minulla oli aina ollut tarpeeksi. Aloimme siis yhdessä ryöstää kansaa, ikäänkuin shakkipeliä pelattiin, — hän otti askeleen, ja minä vielä hurjemman. Olimme molemmat vaiti, katsoimme vaan toisiimme, hänen silmissään oli omituista vihreätä naurua ja minun silmissäni — vihaa. Tämä ihminen voitti minut, vaan kaikki hävittyäni hänelle, en minä kuitenkaan voinut antaa hänelle perään ilettävimmissäkään tapauksissa. Kun otin pellavaa vastaan, punnitsin väärin, sakkoja syöttövahingosta pidättelin itselleni, kaikilla tavoilla likistin kopeekoita talonpojilta, vaan rahaa minä en laskenut enkä ottanut käsiinikään, — kaikki meni Titoville; tietysti ei se minua helpottanut enempää kuin talonpoikiakaan.
Sanalla sanoen, minä olin sinä aikana kuin hullu, rinnassani tuntui raskaalta, ahdistavalta, kylmältä; niin pian kuin muistin Jumalaa, — niin kaikki pakotti ja poltti. Vaan kuitenkin minä usein nuhtelin häntä:
— Miksi — sanoin minä, — et sinä voimallasi pidättänyt minua lankeamasta; miksi annoit minulle koettelemuksen, johon järkeni ei pystynyt, tahi etkö näe, Jumalani, että sieluni hukkuu? —
Oli tunteja, jolloin Olgakin tuli minulle vieraaksi; katsoin häneen ja ajattelin vihaisesti:
— Sinun takiasi, onneton, myyn sieluni!
Vaan näitten sanojen perästä minä häpesin häntä, tulin hiljaiseksi ja niin helläksi hänelle kuin vaan voin.
Vaan, ymmärtäkäähän toki, en minä säälistä itseäni tahi ihmisiä kohtaan kärsinyt enkä kiristänyt hampaitani, vaan sentakia, etten voinut voittaa Titovia ja siitä hirveästä surusta, että olin myöntynyt hänen tahtoonsa. Kun joskuskin muistelin hänen sanojansa vanhurskaista, niin koko olemukseni jäähtyi. Ja hän nähtävästi käsitti kaiken tämän.
Hän iloitsi. Hän sanoi minulle:
— No pyhimys, nythän sinun täytyy ajatella kammiotasi, meidän kanssamme kun sinulla vaimoinesi on liian ahdasta, tuleehan teille lapsia?
Hän kutsui minua pyhimykseksi, minä olin vaiti.
Ja yhä useammin alkoi hän kutsua minua sillä tavalla, vaan tyttärensä tuli yhä rakkaammaksi, yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan, nähtävästi hän käsitti miten vaikeata minun oli.
Ja Titov kävi kumarrusmatkoilla Losevin pehtorin luona sekä sai siltä rukoilluksi kauniin paikan kartanon takana; siihen hän alkoi rakentaa taloa meitä varten, vaan minä yhä vainosin ihmisiä ja varastelin. Asiat menivät hyvin, kukkaro tuli yhä pulleammaksi, rakennuksen alla ja loisti auringossa. Kattokin tuli sen päälle, sinne asetettiin uunit ja syksyllä siinä jo voitiin asuakin.
Vaan kerran, iltasella, — minä juuri tulin Jakimofkasta, jossa panttasin talonpoikien karjaa, — saavuin metsästä kylään ja katselin — aurinko laskeutui, vaan siinä sen alla paloi taloni ikäänkuin kynttilä.
Alussa minä ajattelin, että se olisi ainoastaan auringon liekkiä, se oli ympäröinyt talon punasilla säteillään ja nosti sen ylös, taivaaseen, luokseen, kuitenkin huomasin, että ihmiset juoksivat ja jo kuulin miten tuli vihelsi ja puu paukkui.
Sydämeni sykki, luulin että Jumalakin oli tullut vihollisekseni ja jos minulla silloin juuri olisi ollut kivi kädessäni, olisin varmaankin sen heittänyt taivaaseen. Katselin, miten varastettu omaisuuteni savuna ja tuhkana hajosi, sydämeni paloi yhdessä sen kanssa ja minä lausuin:
— Tahdotko sinä osottaa minulle että tomun ja tuhkan takia olen saattanut hukkaan sieluni, sitäkö sinä tahdot? En usko, en tahdo että sinä alentuisit siihen, ei se pala sinun tahdostasi, vaan talonpojat ovat sen sytyttäneet, koska he vihaavat Titovia ja minua! En usko sinun vihaasi, ei sentakia, etten minä ansaitsisi sitä, vaan sentakia, ettei sellainen viha ole sinun arvoistasi! Sinä et tahtonut auttaa minua silloin kuin apuasi olisin tarvinnut. Et tahtonut auttaa heikkoa ihmistä hänen taistelussaan syntiä vastaan. Sinä olet syypää enkä minä! Minä painuin syntiin ikäänkuin pimeään metsään, se oli olemassa ennen minua ja miten minä olisin voinut pelastautua siitä?
Ei nämä tyhmät sanat lohduttaneet minua… Eivätkä ne myöskään kelvanneet puolustukseksi, vaan ne herättivät sielussani jonkinlaisen vihamielisen itsepäisyyden.
Minun taloni paloi poroksi ennenkuin vihani sammui. Yhä vielä minä seisoin metsän reunassa nojaten puuhun, ja kiroilin, vaan Olgan vaaleat, kyyneleiset kasvot eivät menneet silmistäni.
Ja minä lausuin Jumalalle rohkeasti, ikäänkuin vertaiselleni:
— Jos sinä olet vahva, niin olen minäkin vahva, — ja niin täytyykin olla!
Tulipalo sammui, kaikki tuli hiljaiseksi, pimeäksi, vain silloin tällöin vielä kiilsivät pimeässä tulikielet ikäänkuin pieni lapsi, joka on väsynyt itkemään ja hiljaa nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki loisti, kuin väännetty veitsi, joka oli hukkunut peltojen keskelle, ja minä tahdoin nostaa tuon veitsen ja iskeä sillä.
Puoliyön seudussa minä tulin kylään — maatilan portilla seisoi Olga ja hänen isänsä, he odottivat minua.
— Missä sinä olit? — kysyi Titov.
— Seisoin vuorella ja katselin tulipaloa.
— Miksi et juossut sammuttamaan?
— Olenkos minä ihmeittentekijä, mitä? Olisiko tuli sammunut, vaikka olisin siihen sylkenytkin?…
Olgan silmät olivat itkusta punaset, hän oli kokonaan noessa, savusta mustunut — oli niin naurettava.
— Teitkö työtä? — kyselin minä. Hän alkoi itkeä.
Titov lausui synkkänä:
— En tiedä mitä nyt pitäisi tehdä…
— Alkaa alusta, täytyy rakentaa taas, — vastasin minä.
Minussa kehittyi silloin sellainen itsepäisyys, että olin paikalla valmis hirsiä kaatamaan ja seiniä laittamaan, ja olisin vaikka lepäämättä paikalla saattanut työn loppuun, koska, vaikka minä vastustinkin Jumalan tahtoa, minun kuitenkin täytyi saada varmaan tietää, oliko hän minua vastaan tahi ei?
Ja uudelleen alkoi varkaus. Minä keksin jos minkälaisia kavalluksia. Entisinä aikoina, öisin rukoillen Jumalaa unohdin kokonaan oman olemassaoloni, vaan nyt makasin ja mietin vaan miten taas ruplasen saisin taskuuni; olin kokonaan hukkunut siihen, tiesin, että useat juuri samaan aikaan itkivät minun takiani, että niinä useilta olin vienyt leipäpalasen suusta ja että pienokaisia kenties oli kuollut nälkään minun ahneuteni takia, niin ilkeätä ja kamalata on nyt sitä tietää ja naurettavaakin — vaan silloin olin liian typerä ja ahne.
Pyhimyksien kasvot eivät katso minuun enää hyväntahtoisesti ja surullisesti, kuten ennen, vaan jollain tavalla varoen, samaten kuin Olgan isä. Kerran minä varastin kylänvanhuksen pöydältä viisikymmentä kopeekkaa — niin kauniiksi olin tullut.
Ja kerran, kun minulle jotain erittäin hyvin onnistui, niin tuli Olga luokseni, asetti kevyet kätensä minun olkapäilleni ja sanoi:
— Matvei, Jumala varjelkoon, minä rakastan sinua enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa!
Kummastuttavan yksinkertaisesti lausui hän nämä valoisat sanat, niinkuin lapsi lausuu sanan "äiti". Ja voimani lisääntyivät siitä, hän tuli minulle yhä rakkaammaksi. Ensi kerran hän sanoi että hän rakastaa minua ja ensimäisen kerran minä silloin syleilin häntä ja suutelin häntä niin, että minä kokonaan hävisin, lakkasin olemasta, kuten jo ennen oli tapahtunut kanssani palavan rukouksen aikana.
Pyhän neitsyen esirukouksen juhlaksi oli meidän talomme valmis — se oli sangen kirjava, muutamat hirret olivat mustia, palaneita. Pian vietimme häätkin, appiukkoni joi itsensä siellä juovuksiin ja nauroi koko ajan kuin piru, joka oli jossain asiassa menestynyt, anoppini katseli meitä, itki — hän oli vaiti, hymyili, vaan poskia myöten vuosi kyyneleitä.
Titov huusi huutamistaan: — No, äläpä poraa! Katsos minkälainen vävy meillä on? Pyhä mies!
Ja samalla hän päästi kamalan kirouksen.
Arvokkaita vieraitakin oli kutsuttu, — pappi, piiripäällikkö, kaksi kunnanvanhinta ja vielä muutamia haukia särkien joukossa, vaan ikkunain taka oli kokoontunut kylän kansaa ja niiden keskellä näytteli Migun suurinta osaa — tuo vanhoin päiviinsä saakka kuolemattoman iloinen ihminen. Hänen balalaikkansa vaan kilisi.
Minä istuin ikkunan vieressä. Savelkan kimeä ääni kuului vallan hyvin, vaikka hän pelkääkin äänekkäästi tehdä pilaa; kuitenkin kuulen, kun hän laulelee:
Juokaa kunnes kuralle tulette,Syökää kunnes vatsanne repee.
Hänen pilansa miellytti minua silloin, vaikk'ei minulla juuri ollutkaan aikaa miettiä sen johdosta. — Olga nojautui minuun ja kuiskutteli:
— Jospa tämä vaan pian loppuisi tämä syöminki ja juominki!
Hän voi pahoin tuosta ihmisten ahneudesta ja minuakin iletti.
Kun olimme tulleet kokonaan lähelle toisiamme, niin itkimme kumpikin; istuimme sängyllä syleillen toisiamme ja itkimme ja nauroimme suuren ja aavistamattoman aviopuolisoitten onnen takia. Aamuun saakka emme nukkuneet, yhä suutelimme toisiamme ja keskustelimme miten tulisimme elämään; nähdäksemme toisiamme sytytimme kynttilän.
Hän puhui minulle, syleillen minua lämpösillä käsillänsä:
— Eletään niin että kaikki meistä pitävät! Hyvä on sinun kanssasi,Matvei!
Olimme kumpikin ikäänkuin juovuksissa sanomattomasta onnestamme ja minä sanoin hänelle:
— Rangaiskoon minua Jumala jos sinä Olga koskaan minun takiani itket toisenlaisia kyyneleitä! Vaan hän sanoi:
— Minä otan sinulta vastaan kaiken, kaiken, olen sinulle äiti ja sisar, rakkaani!
Olimme nyt yhdessä kuin ihanassa huumauksessa. Toimiani löin laimin, en nähnyt mitään enkä tahtonut nähdä mitään, aina vaan kiiruhdin kotiin, vaimon luo; kävelin hänen kanssaan niityllä, metsässä.
Muistelin entisiä aikoja, hankin itselleni lintuja, talomme oli valoisa, iloinen, kaikkialla seinillä riippui häkkiä, linnut laulelivat. Hiljainen vaimokultani piti niistä; joskus kotiin palattuani kertoi hän mitä tiainen oli tehnyt ja miten viheriävarpunen oli laulanut.
Iltasin minä lueskelin Mineita tahi Proloogia, ja useimmiten kertoilin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, miten he lauloivat lauluja Jumalalle, mitä he hänestä puhuivat; sitten puhuin hullusta Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, puhuin kaikesta mitä tiesin — ja näkyi että minä tiesin aika paljon ihmisistä, linnuista ja kaloista.
Onneni koko suuruutta en osaa sanoilla kuvata eikä ihminen ylipäätään osaa kertoa iloistaan, hän ei ole tottunut siihen, — harvoja ovat ilonsa ja lyhyitä muuhun elämään nähden.
Kävimme yhdessä kirkossa, seisoimme vieretysten nurkassa ja yhdessä rukoilimme. Kiitollisuuden rukouksilla käännyin Jumalan puoleen, vaan oli niissä ylpeyttäkin — minusta tuntui kuin olisin saanut Jumalan voimaa, ikäänkuin olisin vastoin tahtoaan pakottanut Jumalaa antamaan minulle onneni; hän on antanut perään minulle ja minä kiitänkin häntä: kas, hyvinpäs olet Jumalani tehnyt, vallan kohtuullisesti, kuten pitikin!
Voi kerjäläispakanuutta!
Talvi meni minulta ihan huomaamatta, kuten yksi ainoa valoisa päivä; sitten sanoi Olga minulle, että hän on raskaana, — ja alkoi meillä uusi ilo. Appini kotkottaa synkkänä, anoppini katselee sääliväisesti vaimoani ja yhä kuiskuttelee sille jotain. Minä olin aikonut alottaa uutta tointa, suunnittelin rakentaa mehiläistarhaa ja nimittää sitä onnemme vuoksi Larionin tarhaksi, sitten päätin laittaa vihannes- ja hedelmätarhan ja ruveta linnunpyytäjäksi, — tällä kaikella olisi voitu tulla toimeen loukkaamatta muita ihmisiä.
Mutta kerran sanoi minulle Titov oikein ankarasti:
— Matvei, oletpa sinä liian varhain sokeroitunut, katsos vaan, ettet pian tule happamaksi. Kesällä sinulle syntyy lapsi — joko olet sen unohtanut?
Minä tahdoin jo kauvan sanoa hänelle totuuden sellaisena kun minä sen käsitin, ja niinpä sanoinkin:
— Minä olen tehnyt niin paljon syntiä kuin täytyi tehdä, tullakseni teidän kaltaiseksenne, — no, alemmas teitä minä en mene!
— En ymmärrä, — sanoo hän, — mitä sinä minulle tahdot todistaa. Minä sanon sinulle yksinkertaisesti: seitsemänkymmentäkaksi ruplaa vuodessa ei riitä perheelliselle ihmiselle ja tyttäreni myötäjäisiä minä en salli tuhlattavan! Ajattele nyt! Sinun viisautesi ei ole mitään muuta kuin vihaa minua vastaan, koska minä olen sinua viisaampi, ja siitä ei ole hyötyä ei sinulle eikä minulle. Jokainen on pyhä, siksi kuin piru hänet ottaa!
Minun oli hyvin vaikea, vaan kuitenkin säälistä Olgaa kohtaan olin lyömättä häntä.
Kylässä jo tiedettiin, etten minä elä sovussa appini kanssa, jopa alkoivat ihmiset kohdella minua ystävällisemmin. Minä itse tulin onneni takia hellemmäksi ja Olgakin oli sydämeltään hyvä — ja nyt minä aioin hiljakseen maksaa talonpojille velkaani mahdollisuuden mukaan. Minä aloin vähitellen hyvitellä heitä; avustin yhtä ja suojelin toista. Vaan maalla on ikäänkuin lasin takana jokainen kädenliike kaikkien näkyvissä. Titov suuttui suuttumistaan:
— Tahdotkos taas lahjoa Jumalaa? — sanoi hän. Minä päätin erota konttorista, sanoin vaimolleni:
— Kuusi ruplaa kuukaudessa ja vielä enemmänkin saan lintuja pyydystellen!
Ystävättäreni tuli surulliseksi.
— Tee miten paraiten osaat, jos vaan emme joutuisi kerjäläisiksi! Sääli tulee isää, sanoi hän, — hän tahtoo sinulle hyvää ja on ottanut paljo syntiä niskoilleen meidän takiamme…
— Voi, kyllä tiedän, rakkaani! Hänen varansa, juuri ne minua piinaavat.
Seuraavana päivänä minä sanoin apilleni, että minä lähden. Hän hymähti ja kysyi:
— Sotamieheksikö?
Paloipa siipeni. Ymmärsin hyvin, että hän voi sen tehdä minulle — se on vallan helppoa hänelle: hänellä on kaikkialla korkeita tuttavuuksia, kaikkialla miestä kunnioitettiin, ja jos minut otettaisin sotilaaksi, olisin hukassa kuten kivi vedessä. Hän ei tulisi säälimään tytärtänsä, — olipa hän muutenkin pelannut korkeata peliä Jumalan kanssa.
Ja solmu solmun päästä kietoo käteni: vaimoni on hiljakseen alkanut itkeä, silmänsä ovat aina punaiset. Kysyinpä häneltä:
— Mikä sinua vaivaa Olga? Vaan hän sanoo.
— En ole terve.
Minä muistan valani, jonka hänelle tein, minun on vaikea olla ja häpeän. Olisinpa silloin ottanut erään askeleen — ja päättäväisyyttäkin oli — vaan sääli tulee rakastettua naista! Jos häntä ei olisi ollut, olisin mennyt vaikka sotilaaksi, ainoastaan välttääkseni Titovia.
Heinäkuun lopussa syntyi meille poika ja minä tulin taas hulluksi joksikin aikaa. Synnytys oli hyvin vaikea, Olga huusi ja minun sydämeni aivan jähmettyi pelosta. Titov tuli ihan mustaksi kasvoiltaan, vapisi, nojautui pihalla rappuun, piilotti tapansa mukaan kätensä ja kuiskasi pää alaspainuneena:
— Jos hän kuolee on elämäni turha, Jumala armahda… Jos sinulle tulee lapsia Matvei, niin kenties käsität tuskani ja elämäni ja lakkaat pitämästä muita ihmisiä syntisinä.
Minä säälin häntä sillä hetkellä. Itse kävelin pihaa myöten ja ajattelin:
— Uudelleen uhkaat minua, Jumalani, uudestaan on kätesi raskaasti päälläni! Olisitpas ihmisen antanut parantua, olisitpas auttanut häntä väistymään sivulle! Tahi oletko tullut saidaksi armosi annossa, eikö voimasi olekaan hyvyydessä.
Kun nyt muistelen näitä puheita, häpeän tyhmyyttäni.
Lapsi syntyi ja vaimoni muuttui, äänensäkin tuli vahvemmaksi, koko vartalo ikäänkuin ojentui ja minua kohtaan hän nähtävästi tuli hiukan kieroksi. Ei siten että hän olisi tullut ahneeksi, vaan kuitenkin alkoi hän laskea leipäpalasia; jopa harvemmin antoi almuja, muisteli kuka talonpojista meille oli velkaa ja kuinka paljon. Tosin ne olivat viiden kopekan velkoja, vaan kumminkin hän ne muisti. Alussa minä ajattelin, että se menee ohi; minä kävin jo silloin aika reipasta lintukauppaa, pari kertaa kuukaudessa kävin häkkineni kaupungissa ja joka matka tuotti ruplia viisi tahi enemmänkin. Meillä oli lehmä, noin kymmenisen kanoja — mitäs vielä puuttui?
Vaan Olgan silmät kipenöivät pahasti. Jos satuin tuomaan hänelle lahjan kaupungista, valitti hän:
— Mitä varten? Säästäisit mieluummin.
Minun tuli ikävä ja sen ikävän takia minä kiinnyin lintujahtiin. Lähdin metsään, asetin verkon, ripustin paulat, paneuduin makaamaan, viheltelin ja mietin. Sielussani oli hiljaista, puhdasta, en tarvinnut mitään. Ajatuksia silloin syntyi, ne koskivat sydäntä ja hukkuivat taas tietämättömiin, ikäänkuin kivi järveen; ja sielu sen jälkeen aaltoili ja tunsi Jumalan läsnäolon.
Niinä silmänräpäyksinä on sininen taivas ja ääretön maailma jumalani ja kullalla kirjaeltu syys- tahi talvimetsä on hopeinen temppelini; joet, pellot, kukkulat, tähdet ja kukat, kaikki mikä on kaunista on jumalallista, kaikki jumalallinen on sukua sielulleni. Vaan kun ihmiset muistuvat mieleeni, niin sydämeni säikähtää ikäänkuin unessa peljästynyt lintunen ja hämmentyneenä se katsoo elämään — eipä sulaudu yhteen Jumalan kauneus ja ihmisen likainen kerjäläiselämä. Valon Jumala on jossain kaukana ja loistaa siellä voimassaan ja ylpeydessään, ihmiset taas ovat erikseen niukassa ja surkeassa elämässään. Minkätähden Jumalan lapset ovat uhratut tyhjyydelle ja nälälle, minkä tähden he ovat alennetut ja sorretut kuin madot liassa; minkä takia Jumala on sen sallinut? Mitä iloa hänellä on nähdä luomiensa lasten alennustilaa? Missä ovat ihmiset, jotka näkevät Jumalan ja tuntevat hänen kauneuttansa? Likainen, jokapäiväinen puute on pimittänyt sielun ihmisestä. Yltäkylläisyys lasketaan iloksi ja rikkaus onneksi, ihmiset hakevat synnin vapautta eivätkä ole vapaita synnistä. Ja missä on isän kauneuden voima, missä niissä on Jumalan kauneus? Onko Jumala elossa? Missä on jumalallinen?
Yhtäkkiä kiehahtaa sauhuna sielussa joku aavistus tahi viittaus, täyttää kaiken, tyhjentää kaiken ja sielussa on kylmää ja tyhjää, ikäänkuin talvella pelloilla. Silloin minä en uskaltanut sanoilla koskea siihen ajatukseen, vaan vaikk'ei se noussutkaan eteeni sanoihin puettuna, niin kuitenkin minä tunsin sen voiman ja pelkäsin sitä kuin pieni lapsi pimeätä luolaa. Hyppään ylös, hommaan asioitani, kiiruhdan kotiin, kokoon verkkoni, kävelen nopeasti ja laulan ääneen poistaakseni luotani voimatonta pelkoani.
Jopa alkoivat ihmiset ivata minua, koska lintujen pyydystelijöitä ei juuri kunnioiteta maalla ja Olgakin huokaa syvästi, nähtävästi hänestäkin hommani näyttää lapselliselta. Appini saarnaa saarnaamistaan, minä olen vaiti, odotan syksyä; minusta näyttää, että pääsen asevelvollisuudesta — siihen läpeen en tällä kertaa mene.
Vaimoni tuli uudelleen raskaaksi ja samalla synkkämieliseksi.
— Mikä sinua vaivaa, Olga?
Alussa hän kielsi — ei mitään, niin vaan, mutta kerran hän tuli luokseni, pani kätensä kaulaani ja purskahti itkuun.
— Minä kuolen, — sanoi hän, — minä kuolen synnytyksessä.
Minä tiesin, että naiset usein puhuvat niin, vaan kuitenkin minä pelästyin. Lohdutin häntä, vaan ei hän kuullut.
— Taas sinä jäät yksin, — sanoi hän, — eikä kukaan sinusta pidä.Sinä et tule toimeen ihmisten kanssa, olet kaikessa liian suora —minä pyydän sinua lasten tähden: älä ole ylpeä, kaikki ovat syypäitäJumalan edessä, etkä sinäkään ole oikeassa…
Usein hän minulle puhui sellaista ja minä tulin levottomaksi, säälin häntä, pelkäsin hänen puolestansa. Appini kanssa tuli jonkinlainen sovinto ja hän käytti sitä paikalla omalla tavallansa hyväkseen; tässä Matvei, kirjota alle. Ja hänellä oli tärkeitä tekosyitä — kutsunnat nenän edessä, — toinen lapsi lähellä.
Jopa alkoivat kutsuntajuopottelut, pojat kutsuivat minuakin; minä kieltäydyin — silloin meiltä särettiin ikkunalasit.
Tuli sekin päivä ja minä ajoin kaupunkiin arpaa nostamaan, vaimoni jo pelkäsi poistua talosta. Appini saattoi minua ja kertoi minulle koko matkan, miten paljon hän oli nähnyt vaivaa minun takiani, miten paljon hän oli tuhlannut rahaa ja miten hän kaiken oli hyvin saanut järjestetyksi.
— Kenties olettekin turhaan nähneet vaivaa, — sanoin minä.
Niin se olikin. Minun arpani oli yksi viimeisistä. Titov ei jaksanut uskoakaan onneani ja sitten nauroi synkästi.
— Tosiaankin, nähtävästi on Jumala sinun kanssasi! Minä olin vaiti, vaan kuitenkin sanomattoman iloinen; minut tämä vapautti kaikesta mikä painoi sieluani, vaan etenkin se vapautti minut rakkaasta apistani. Kotona oli Olga suunnattoman iloinen; itki ja nauroi, rakkaani, kiitti minua ja syleili ikäänkuin minä olisin karhun tappanut.
— Kiitän sinua, Jumalani, — sanoi hän, — nyt minä voin rauhassa kuolla.
Minä tein pilaa hänestä, vaan itsestäni kuului kamalalta, koska tiesin, että hän uskoo kuolemaansa ja ymmärsin, miten vaarallinen semmonen usko on, miten se hävittää elinvoimia hänestä.
Noin kolmen päivän päästä alkoi hän synnyttää. Kaksi vuorokautta hän kärsi kauheita tuskia ja kolmannella kuoli, synnytettyään kuolleen lapsen; hän kuoli, niinkuin hän, rakas ystäväni, oli itse uskonutkin.
Hänen hautajaisiansa minä en muista, koska minä jonkun aikaa olin vallan kuuro ja sokea.
Titov minut herätti, — se oli Olgan haudalla. Vielä nytkin näen sen selvästi — hän seisoi edessäni, katsoi minua kasvoihini ja sanoi:
— Kas, Matvei, toisen kerran me jo tapaamme toisemme kuolleitten luona; tässä alkoi ystävyytemme ja tässä sen pitäisi uudestaan vahvistua…
Minä katsoin ympärilleni, ikäänkuin olisin ensi kerran eläessäni tullut maailmaan; satoi vettä, sumussa heiluivat paljaat puut ja hautojen ristit näkyivät epäselvästi kuin sumumerestä kohoavat linnut, kylmä oli ollut riistomatkalla ja oli pukenut kaiken painostuttavaan märkyyteen, oli raskas hengittääkin, oli kuin sade ja sumu olisivat syöneet koko ilman. Minä sanoin Titoville:
— Mitä sinä tahdot? Mene pois!
— Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit suruani. Kenties sinunkin takiasi, sen takia että minä estin sinua elämästä sinun tahtosi mukaan on Jumala nyt rangaissut minua ottaen pois tyttäreni…
Maa sulaa jalkojeni alla tarttuvaksi liaksi, jalkani imeytyvät siihen.
Minä tartuin häneen ja heitin hänet likaan ikäänkuin säkin puita ja huusin:
— Ole kirottu!
Ja nyt minulle alkoi hullu ja järjetön aikakausi, — en voinut nostaa ylös päätäni, tuntui kuin joku olisi vihaisella kädellä heittänyt minua alas ja voimatonna minä makasin maassa. Sieluani särki, vihasin Jumalaa, jos silmäni sattui pyhiin kuviin, poistuin kiireesti niiden läheltä; minä en tahtonut katua vaan riidellä. Tiedän, että Jumalan käskyn mukaan pitäisi nöyrästi katua, pitäisi sanoa:
— Niin, Jumalani! Raskas oli kätesi vaan oikeudenmukainen, ja vihasi on suuri, vaan hyvä!
Vaan omantuntoni mukaan minä en voi sanoa näitä sanoja, seison kuin hukassa eri ajatusten välillä enkä löydä itseäni.
Ajattelin:
— Eiköhän tämä isku ole nyt tullut siitä syystä, että epäilin sinun olemassaoloasi?
Tämä pelottaa minua ja minä puolustaudun:
— Enhän minä epäillyt olemassaoloasi vaan armoasi, koska minusta näytti, että sinä olet jättänyt kaikki ihmiset ilman apua ja armoasi!
Vaan kaikki tämä ei ole sitä, mikä hehkuu sielussani, hehkuu ja sietämättömästi polttaa sitä. En voi maata, en tee mitään, öisin jonkinlaiset varjot tukehuttavat minua, näen Olgan, se on kammottavaa, eikä ole voimia elää.
Minä päätin hirttää itseni.
Se oli yöllä; minä makasin sängyssä puettuna ja vaivasin itseäni; muistossani ilmestyi viaton vaimoni; siniset silmänsä loistavat hiljaisella tulella, kutsuvat minua. Ikkunasta katseli sisään kuutamo, lattialla oli valojuovia — ne tekivät sieluni vielä synkemmäksi. Hypähdin ylös, revin nuoran lintuverkosta, löin naulan seinään, tein solmun ja asetin tuolin naulan eteen. Teki mieli ottaa takki pois päältäni, otin sen, revin paidasta kauluksen — ja yhtäkkiä huomasin miten seinälle salaa ilmestyivät pienet, epäselvät kasvot. Melkein huudahdin pelosta, vaan samassa huomasin, että ne olivatkin minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Tarkastin itseäni, näytin mielipuolelta, surkealta, hiukset pörrössä, posket lovilla, nenä terävänä, suu puolittain auki, ikäänkuin ihminen olisi ollut tukehtumaisillaan, vaan silmät niistä kasvoista katsoivat tuskastuneina, suuren surun valtaamina.
Minun tuli sääli niitä ihmiskasvoja, niiden entistä kauneutta ja minä itkin itseni takia, ikäänkuin loukkaantunut lapsi, ja kyynelien jälkeen näytti nuoran solmu vallan häpeälliseltä, kuin pilalta. Minä suutuin, revin nuoran pois ja heitin sen nurkkaan. Kuolema on myös arvoitus ja minä hain elämän arvoituksen ratkaisua.
Mitä minun pitäisi tehdä? Meni taas muutamia päiviä ja minusta näytti, että minä tahdoin rauhaa ja että täytyi pakottaa itsensä katumaan, kiristin hampaitani ja lähdin papin luo.
Pyhäpäivänä, illalla minä tulin hänen luokseen. Hän istui vaimonsa kanssa pöydän takana, joi teetä, mukana istui neljä lasta. Papin mustilla kasvoilla loisti hiki ikäänkuin kalan suomus. Hän otti minut oikein hyväntahtoisesti vastaan.
— Istu, juo teetä…
Huoneessa oli lämpöstä ja valoisaa, kaikki oli puhdasta, järjestyksessä; minä muistin miten huolimattomasti tämä pappi käyttäytyi jumalanpalveluksessa ja mietin itsekseni.
— Kas, missä hänen kirkkonsa on!
Ja minussa ei ole välttämätöntä nöyryyttä.
— Mitä, Matvei, suretko? — kyselee pappi.
— Kyllä suren…
— Jaha!… Täytyy tilata sielumessuja. Ilmestyykö hän unessa?
— Ilmestyy.
— Välttämättömästi messuja.
Minä vaikenin. Minä en voinut puhua papin vaimon läsnäollessa, en minä koskaan ole voinut kärsiä häntä; hän oli niin leveä, kasvonsa isot ja rasvaset, hän hengitti aina raskaasti ja liikkui sitten ikäänkuin suo. Hän lainasi rahoja korkoa vastaan.
— Rukoile innokkaasti! — opettaa pappi. — Äläkä sure — se on vastoin Jumalaa, hän kyllä tietää mitä hän tekee…
Minä kysyin:
— Tietääkö hän?
— Miten sitten? Voi nuorukainen, tiedän, että sinä olet ylpeä ihmisille, vaan älä uskalla ylpeydelläsi koskea Jumalan käskyihin, — sata kertaa raskaammin rangaistaan sinua siitä. Larioninko siemeniä sinussa itää? Vainaja oli juoppouden asioitten takia tullut vallan jumalankieltäjäksi, muista se!
Papin vaimo sekaantui puheeseen.
— Hän, tuo Larion, olisi jo aikoja sitten täytynyt lähettää luostariin, vaan isähän tässä oli liian hyvä eikä hänen päälleen kannellut.
— Ei ole totta, — sanon minä, — hän kanteli, mutta ei Larionin mielipiteitten takia, vaan huolimattomuudesta jumalanpalveluksessa, johon batjushka itsekin on syypää.
— Meille tuli riita. Alussa pappi syytti minua hävyttömyydestä, toisti sanoja, joita minä tunsin yhtä hyvin kuin hän ja sekottikin niitä suutuksissaan ja sitten niin hän kuin hänen vaimonsakin alkoivat suorastaan haukkua minua.
— Niin sinä, — sanoivat he, — kuin sinun appi-isäsikin — olette molemmat ryöväreitä, olette varastaneet kirkolta: Mokri dol — on aikoja sitten jo ollut kirkon niittynä, vaan te riistitte sen meiltä, sentähden nyt teitä Jumala onkin rangaissut…
— Se on totta, — sanoin minä, — Mokri dol on vääryydellä teiltä pois otettu, vaan te olitte sen ensin ottaneet talonpojilta! Minä nousin, aikoen poistua.
— Odotappas! — huutaa pappi. — Entäs rahat messuista?
— Ei tarvitse pitää, sanoin minä. Ja lähdin miettien:
— Etpäs vienyt sieluasi oikeaan paikkaan!
Noin kolmen päivän päästä kuoli lapseni Sasha; se oli ottanut arsenikkia sokerin sijasta, oli nuollut sitä ja kuoli. Se ei ihmetyttänyt minua ollenkaan, minä olin jollain tavalla tullut kylmäksi kaikkea vastaan, olin tylsistynyt.
Päätin lähteä kaupunkiin. Siellä oli eräs rovasti, joka vietti jumalista elämää ja oli hyvin oppinut — hän oli innokkaasti väitellyt harhauskoisten kanssa uskonnon asioista ja oli vallan profeetan maineessa. Minä ilmotin apilleni, että lähden pois sekä jätän taloni ja kaikki mikä minulle kuului hänelle ja pyysin siitä kaikesta sata ruplaa.
— Ei, — sanoi hän, — ei se käy! Kirjota minulle vekseli kolmestasadasta ruplasta puoleksi vuodeksi.
Minä kirjotan, otin passini ja lähdin. Juuri vartavasten lähdin jalkasin, toivossa, että tiellä kenties rauhottuisi sieluni myrsky. Ja vaikka matkustin katumusasioissa, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa, — joko pelosta, tahi koska minua tuskastutti, — kaikki ajatukseni olivat kieroja, ryömivät kuin mädäntynyt piikko ja musta ja pilvinen oli taivas minulle.
Suurella vaivalla pääsin rovastin luo, ei tahdottu päästää hänen luokseen. Joku virkamies, nuori ja turhamielinen kaunis poika otti vastaan hänen puheilleen pyrkiviä, vei minut noin neljään kertaan nurkkaan ja sanoi:
— Minä olen sihteeri, minulle täytyy antaa kolme ruplaa.
— Minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan.
— Vaan minä en päästä sinua sisään.
— Minä menen itse!
Sitten hän huomasi etten minä anna perään.
— Mennään, — sanoi hän, — minä laskin vaan leikkiä, oletpa sinä aika naurettava!
Hän vei minut pieneen huoneeseen. Siellä istui nurkassa sohvalla harmaa vanhus vihreässä papinpuvussa, hän yski, kasvonsa olivat laihat, silmänsä ankarat ja syvällä otsan alla.
— No, — mietin minä, — tämä sanoo minulle jotain!
— Miksi tulit? — kysyi hän.
— Sieluni on hämmennyksissä, batjushka.
Vaan se sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa minulle:
— Sano: teidän kunnianarvoisuutenne! Minä sanoin:
— Käskekää palvelijanne lähteä pois, minun on vaikeata hänen läsnäollessaan kertoa…
Rovasti katsoi minuun, liikutti huuliaan ja käski:
— Lähde oven taka, Aleksei! No, puhu, mitä olet tehnyt?
— Minä, näettekös, epäilen Jumalan armahtavaisuutta.
Hän pani kätensä otsallensa, katsoi minuun ja kuiskasi: — Mitä? Mitä teit? Tolvana!
Ei minulla ollut aikaa loukkaantua siitä, eikä se ollutkaan loukkaavaa, onhan meidän valtaihmisillämme sellainen tapa haukkua muita, eivätkä ne tee sitä niin paljon häijyyttään kuin tuhmuuttaan.
Ja minä sanon hänelle: — Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne!
Ja minä olin jo tuolille istumaisillani kun vanhus yhtäkkiä alkoi heitellä käsiään ja huusi:
— Nouse! Nouse! Polvillesi sinun täytyy langeta eteeni, sinä riivattu!
— Minkä takia polvilleni? sanoin minä. — Jos minä olen syypää, niin en ole sitä teidän vaan Jumalan edessä!
Mutta hän suuttui vielä enemmän: —. Kuka olen minä? Kuka olen minä sinulle? Kuka olen minä Jumalalle?
Minua hävetti riidellä hänen kanssaan sellaisen pikkuseikan takia. Minä laskeuduin polvilleni. — Vaan hän sihisi uhaten minua sormellaan:
— Minä opetan sinua kunnioittamaan pyhyyttä!
Haluni puhua hänen kanssaan hävisi ja ennättääkseni ennen sanoa asiaani kun se kokonaan oli hävinnyt, aloin minä puhua; aloin ja unohdin pian tuon vanhuksen — ensimäisen kerran lausuin ääneen ajatuksiani, ihmettelin omia sanojani ja olin ihan kuin tulessa.
Yhtäkkiä kuulen miten vanhus huutaa:
— Ole vaiti onneton!
Minusta tuntui kuin olisin juossut seinää vastaan. Hän seisoi minun edessäni, heilutti käsiään ja kuiskasi:
— Ymmärrätkö sanojasi, mielipuoli eläin? Tunnetko suurta kiusaustasi, sinä ilkiö? Valehtelet, kerettiläinen, et ole tullut katumaan, vaan piru on lähettänyt sinut kiusaamaan minua!
Minä näen että hänen kasvoissaan ei ole vihaa, vaan pelkoa. Partansa liikkuu ja minuun päin ojennetut kätensä hiljaan vapisevat.
Minä peljästyin myöskin.
— Miten niin, — sanoin minä, — teidän kunnianarvoisuutenne, minähän uskon Jumalaan!
— Sinä valehtelet, eksynyt koira!
Ja hän alkoi uhkailla minua Jumalan vihalla ja kostolla, — alkoi puhua hiljaisella äänellä, puhua ja pelotella. Hän aivan vapisee ja viittansa poimuilee kuten kiemurteleva joki ja liehuu vihreänä sauhuna.
Jumala astuu eteeni uhkaavana ja ankarana, kasvoiltaan mustana, sydämeltään vihasena, armoltaan saitana ja julmuudeltaan Jehovan, vanhan Jumalan kaltaisena.
Ja minä sanoin rovastille:
— Itse te tulette kerettiläiseksi, — onko se kristillinen Jumala? Mihin te peitätte Kristuksen? Minkä takia asetatte tuomarin ihmisten auttajan ja ystävän sijalle?
Tässä hän tarttui hiuksiini, kiskoi niitä, kuiskasi ja nyyhkytti:
— Kirottu, kuka sinä olet, kuka? Sinut täytyy antaa polisin käsiin, vankilaan, luostariin, Siperiaan…
Silloin minä tulin järkiini. Selvää on, että kun ihminen huutaa polisia tukemaan jumalaansa, niin luonnollisesti ei ole hänellä eikä hänen jumalallansa minkäänlaista voimaa ja vielä vähemmän kauneutta.
Nousin polviltani ja sanoin:
— Antakaa minun mennä… Vanhus perääntyi, tukehtui:
— Mitä sinä tahdot tehdä?
— Tahdon lähteä pois! En minä teiltä, näettekös, voi mitään oppia, teidän puheenne on kuollutta ja sillä te tapatte itse Jumalankin!
Hän alkoi taas puhua polisista, noh, minulle se oli vallan sama: ei polisi minulta ainakaan sen enempää riistä kuin mitä hän tahtoi tehdä.
— Jumalaa palvelevat enkelit mutta ei polisi, — sanoin minä, — vaan jos te toisin uskotte — niin menetelkää uskontonne mukaan.
Hän hyökkäsi minun kimppuuni vallan vihreänä naamaltaan.
— Aleksei, — huusi hän, — aja hänet ulos! Tuo Aleksei lykkäsi minut sangen innokkaasti kadulle. Oli ilta. Pari tuntia olin puhunut rovastin kanssa.
Kadulla oli sumuista, rumaa. Kaikkialla käveli ihmisiä, kaikkialla oli puhetta ja naurua — silloin juuri oli joulunpyhät. Kävelin heikkona, katselin ihmisiä, niin tuskastuttavaa oli kaikki, olisin mielelläni huutanut:
— Hei ihmiset! Minkä vuoksi iloitsette? Teidän Jumalanne tehdään rumaksi, varokaa!
Kävelin kuin juovuksissa, sydäntäni särki, en tietänyt mihin menisin. Vieraskotiin ei tehnyt mieleni yöpyä, siellä oli melua ja juoppoutta. Tulin johonkin kaupungin ulkopuolelle, siellä oli pieniä taloja, jotka keltaisilla ikkunoillaan katselivat pellolle päin; tuuli leikitteli lumen kanssa, peitteli taloja ja vihelteli niiden ympärillä. Janotti, olisin juonut vaikka itseni juovuksiin, mutta en ihmisten seurassa. Olin kaikille vieras ja kaikkien edessä syypää.
— Mitä minä välitän, — mietin minä, — kuljen peltoja myöten, johonkin kuitenkin tulen?
Yhtäkkiä hypähti jonkun portin takaa eräs nainen ulos, ilman päällysvaatteita, tuskin huivi pään peitteenä; hän katsoi minua kasvoihin ja kysyi:
— Mikä nimesi?
Minä ymmärsin, että hänen tarkotuksenaan oli taikoa ja sanoin: [Venäjällä on naisilla tapana joulunpyhinä juosta ulos ja kysyä ensimäisen vastaantulevan miehen nimeä; siten saavat he muka tietää tulevan sulhasensa nimen.]
— En sano, koska minä olen onneton ihminen.
Hän nauroi.
— Juhlapäivinäkö?
Minä en voinut iloita.
— Kuulkaa, olisiko täällä lähellä jonkinlainen kapakka, istuisinpa siellä hiukan, tässä on kylmää, — kysyin minä.
Hän katsoi minuun terävästi ja sanoi sitten oikein ystävällisesti:
— Tuolla on kyllä kapakka, vaan jos tahdot niin tule minun luokseni, saat teetä!
Minä en ajatellut mitään ja vallan tahdottomana lähdin hänen perässään. Pian olinkin hänen huoneessaan. Siellä paloi seinällä lamppu, nurkassa pyhäinkuvien alla istui lihava vanha nainen ja söi jotain, pöydällä kiehui samovari. Siellä oli kodikasta ja lämpöstä. Äskeinen nainen käski minut istumaan pöydän taakse; hän oli nuori, punaposkinen ja rintansa oli korkea. Akka katsoi minuun nurkan takaa ja myrisi jotain. Hänen kasvonsa olivat isot, lakastuneet ja ikäänkuin silmiä vailla. Minun oli epämukavata — mitävarten minä olin tullut? Ketä nämä ihmiset ovat?
Kyselin nuoremmalta:
— Mitäs tointa teillä on?
— Virkkaamme pitsejä.
Totta; hyllyltä riippuu pitsinappuloita.
Vaan yhtäkkiä hän hymyili viekkaasti ja sanoi minulle suoraan vasten silmiä:
— Ja sitäpaitsi — käyskelen kadullakin!
Akka nauroi rasvasta naurua.
— Voih, Tanka, oletpas sinä hävytön!
Jos akka ei olisi siten sanonut, niin minä en olisi käsittänytkään Tankan sanoja, vaan nyt ymmärsin ja jouduin hämilleni. Ensimäisen kerran eläessäni näen katutytön niin läheltä, ja tietysti ajattelin niistä pahaa. Tatjana nauraa.
— Katsos, Petrovna, hän punastuu!
Vaan minussa jo kiukkukin nousee: kas mihin jouduin! Suoraan katumusmatkaltani alennuin helvettiin!
Ja niinpä sanoinkin tytölle:
— Tokkohan sellaisilla asioilla kerskaillaan?
Hän vastasi julkeasti:
— Minä ainakin kerskailen!
Akka inisi taas:
— Voi sinua, Tatjana, Tatjana!
Vaan minä en tiedä mitä sanoa, ja miten lähteä pois niiden luota, pääni oli ihan tyhjä! Istun ja vaikenen. Tuuli naputtelee ikkunassa, samovari sihisee, vaan Tatjana puhuu aivan kuin hän tahtoisi ärsyttää minua.
— Voi, minun on kuuma!
Hän oli jo aukaissut puseronsa kauluksen. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja vaikka hänen silmänsä olivatkin julkeat, miellyttivät ne kuitenkin minua. Akka pani viinaa pöydälle.
— Kas, — mietin minä, — juon tässä lasillisen, annan heille sitte rahaa ja lähden pois!
Tatjana kyseli reippaasti:
— Mitäs suret?
En minä voinut pidättyä ja vastasin:
— Vaimoni kuoli.
Silloin hän kysyi jo hiljaa:
— Koska?
— Viisi viikkoa sitten.
Tyttö pani puseronsa kiinni ja tuli kuin toiseksi ihmiseksi. Se miellytti minua kovasti; minä katsoin häneen vaieten ja sanoin itsekseni: kiitos! Niin raskasta kuin minun olikin, niin olinhan kuitenkin nuori ja oli jo tottumusta naisiin, — kaksi vuottahan olin ollut avioliitossa.
Akka lausui hengästyneenä:
— Vaimoko kuoli — ei se mitään ole! Sinä olet nuori ja meidän tapaisia on kaikki kadut täynnä.
Mutta silloin Tatjana sanoi sille ankarasti:
— Mene, Petrovna, ja pane maata! Kyllä minä itse saatan vieraan pois ja suljen portin. — Sitte kun akka oli lähtenyt, kysyi hän minulta totisena ja ystävällisenä: