— Onko teillä sukulaisia?
— Ei ole ketään.
— Vaan tovereita?
— Ei tovereitakaan ole.
— Mitä te sitten tahdotte tehdä?
— Minä en tiedä.
Hän mietti ja nousi sitten.
— Näettekös, — sanoi hän, — näyttää siltä, että sielunne on hyvin levoton ja hämmennyksissä, enkä minä neuvo teitä kulkemaan yksin. Ensimäisen sanan perästä tulitte paikalla tänne, sillä tavalla voitte vielä joutua sellaiseen paikkaan, josta niin helposti ei pääsekään pois: tässähän on kaupunki. Jääkää yöksi tänne minun luokseni, — kas, siinä on sänky, maatkaa Jumalan rauhassa! Jos ette ilmaiseksi tahdo maata, niin maksakaa Petrovnalle niin paljon kuin tahdotte. Ja jos minun takiani teille on vaikeata, niin sanokaa vaan — minä lähden pois…
Minua miellyttivät hänen puheensa ja hänen silmänsä, enkä minä voinut pidättää jonkinlaista omituista iloa, ja sanoin:
— Voi esipappia! Tatjana ihmetteli:
— Mitä esipappia?
Vallan hassua, — minä tulin taas hämilleni.
— Tämä on, näettekös, sellainen lauseparsi vaan minulla… tahi oikeastaan se tahtoo sanoa, se ei ole oikeastaan — lauseparsi, vaan minä näen unessa joskus rovastin…
— No, — sanoi hän, — hyvästi!
— Ei, näettekös, pyydän, älkää lähtekö pois, istukaa minun kanssani, jos teille ei ole vaikeata!
Hän istui, hymyili:
— Olen hyvin iloinen.
Hän pyysi minua juomaan likööriä tahi teetä, kysyi, tokko minä tahtoisin syödä. Minun silmiini tuli kyyneleitä hänen totisen hellyytensä takia, sydämeni iloitsi kuin aamulintunen kevätauringosta.
— Antakaa anteeksi suora sanani, — sanoin minä, — vaan tahtoisin tietää, puhuitteko totta itsestänne, tahi tahdoitteko vaan laskea leikkiä minun kanssani?
Hän rypisti kulmakarvojaan ja vastasi:
— Totta se oli. Minä olen niitä sellaisia. Mitä sitten?
— Minä näen ensikerran eläessäni sellaisen tytön. Minua hävettää.
— Mitä te sitten häpeätte, enhän minä istu alastomana!
Hän nauroi hiljaa, hellästi.
— Näettekös, enhän minä häpeä teidän vaan itseni takia, oman tyhmyyteni takia!
Minä kerroin hänelle avomielisesti kaikki ajatukseni katutyttöjen suhteen. Hän kuunteli minua tarkkaan, rauhallisesti.
— Meidän joukossamme on erilaisia, — sanoi hän, — on huonompiakin kuin te kuvasitte. Liianhan helposti te luotatte ihmisten sanoihin!
Minun oli omituista tottua siihen ajatukseen, että sellainen tyttö möi itsensä. Taas minä kyselin häneltä:
— Mitenkäs te sitten — puutteenko takia?
— Alussa, — kertoi hän, — eräs minua petti, silloin hänelle kostaakseni otin toisen ja niin jatkoinkin leikkiä… Ja nyt joskus täytyy leivänkin takia ottaa joku mies vastaan.
Hän puhui yksinkertaisesti, eikä hänen sanoissaan tuntunut mitään sääliä itseään kohtaan.
— Käyttekö te kirkossa?
Tässä hän säikähti ja tuli ihan punaseksi.
— Kirkon tielle, — sanoi hän, — ei pakoteta ketään.
Minä ymmärsin, että olin loukannut häntä ja sanoin nopeasti:
— Te ette ymmärtäneet minua oikein! Minä tunnen raamattua ja muistanMaria Magdaleenaa ja syntistä vaimoa, jolla fariseukset kiusasivatKristusta. Minä tahdoin kysyä, ettekö te ole äkäinen Jumalalleelämänne takia, ettekö te epäile hänen hyvyyttänsä?
Hän rypisti silmäkulmiaan, mietti hiukan ja kysyi kummastuneena:
— Minä en näe mitä tekemistä tässä on Jumalalla?
— Miten niin, — näettekös, Hän on meidän paimenemme ja isämme jaHänen valtavassa kädessään on ihmisen kohtalo!
Vaan hän sanoi:
— Enhän minä tee mitään pahaa ihmisille, mihinkäs minä olen syypää? Keneenkä se kuuluu etten minä pidä itseäni puhtaana? Ainoastaan minuun itseeni!
Minä tunsin että hänessä silloin oli jotain hyvää, sydämellistä, vaan minä en jaksanut käsittää.
— Syntieni edestä vastaan minä itse! — sanoi hän, kumartuen luokseni ja hymyillen. — Eikä minun syntini näytä suurilta… Kenties se ei ole hyvä mitä minä puhun, vaan se on totta! Minä käyn hyvin mielelläni kirkossa; meillä on uusi kirkko, sellainen valoisa, hyvin rakas! Laulajat laulavat vallan erinomaisesti. Joskus liikuttavat niin sydäntä että rupean itkemään. Kirkossa lepää sieluni eikä tiedä mitään maailman menosta…
Hän vaikeni ja lisäsi sitten:
— Tietysti on muutakin huvia — miehet katselevat! Hän kummastutti minua niin, että suorastaan hiki tuli otsalleni, enkä minä käsittänyt miten hänellä tämä kaikki niin eheästi ja yhtenäisesti sopi yhteen.
— Pidittekö kovasti vaimostanne? — kysyi hän.
— Kovasti, — sanoin minä.
Ja yhä enemmän miellytti minua hänen hyvä yksinkertaisuutensa.
Ja minä aloin hänelle kertoa kaikkia sielunasioitani. Kerroin hänelle vihastani Jumalaa vastaan, koska hän salli minun tehdä syntiä ja rankaisi minua sitten kohtuuttomasti Olgan kuolemalla. Hän vuoroin vaaleni vuoroin tuli alakuloiseksi, sitten yhtäkkiä hänen poskensa tulivat tulipunasiksi ja hänen silmissänsä syttyi tuli, joka minuakin kiihotti.
Ensi kerran elämässäni minä luulin käsittäväni koko ihmiselämän ympyrän, ja se seisoi edessäni rikkinäisenä, särettynä, hävyttömänä, likaisena, vihan ja heikkouden, huutojen, huokauksien ja valituksien keskeltä.
— Missä täällä on jumalallisuuden alku? — sanoin minä. — Ihmiset istuvat ihan kirjaimellisesti toinen toisensa päällä, imevät toinen toisensa verta, kaikkialla käy eläimellinen tappelu leipäkannikan edestä — mikä tässä on jumalallista? Missä on hyvyys, rakkaus, voima ja kauneus? Olkoonpa että olin nuori, vaan minä en ole sokeana tullut maailmaan — missä on Kristus, Jumalan lapsi? Kuka on saastuttanut ne kukat, jotka hän on kylvänyt puhtaalla sydämellänsä, joilla hän on koristanut rakkautensa viisauden?
Minä kerroin hänelle rovastista, miten se pelotti minua mustalla jumalallansa, miten hän tahtoi huutaa polisia jumalansa avuksi. Tatjana nauroi ja minustakin rovasti tuli naurettavaksi, hän näytti vihreältä sirkalta; nariseepa sirkka ja hyppii, ikäänkuin jotain hommailisi, vaan katsoppas, eipä se itsekään niin varmasti usko asiansa totuutta! Vaan naurettuaan tuli hyvä tyttö surulliseksi.
— Kaikkea minä en käsittänyt, — sanoi hän, — ja muutama asia kuuluu ihan kauhealta: ajatteletpa sinä aika uskaliaasti Jumalasta!
Minä sanoin:
— Mahdotonta on elää kun ei näe Jumalaa!
— Niin, — sanoi hän, — tehän aioitte vallan nyrkeillä tapella hänen kanssaan, onko se sitte oikein? Vaan se, että elämä ihmisillä on vaikeata, se on totta, minä myöskin ajattelen joskus, miksi se niin on? Tiedättekö, mitä minä sanon teille? Tässä lähellä on naisluostari ja siinä on eräs erakkonainen, hän on hyvin viisas vanha ihminen! Hän puhuu niin hyvin Jumalasta — jos kävisitte hänen luonaan.
— Vaikkapa menisinkin! Minä käyn nyt kaikkialla, kaikkien pyhien ihmisten luona, minun täytyy rauhottua!
— Vaan minä menen nyt maata ja niin tekin pankaa maata, — sanoi hän ojentaen minulle kätensä.
Minä tartuin siihen, pudistin sitä ja sanoin koko sielustani:
— Kiitän teitä! Miten paljon te minulle olette antaneetkaan, en tiedä, enkä tiedä nyt vielä, miten kallista se on, vaan tunnen että hyvä ihminen te olette, kiitoksia teille!
— Mitä te nyt, — sanoi hän, — Jumala varjelkoon!
Hän punastui, hämmentyi.
— Minä olen niin iloinen jos teille tuntuu helpommalta.
Ja minä näen, että hän tosiaankin on iloinen. Mitä minä olen hänelle?Vaan hän on iloinen siitä, että hän on hiukan rauhottanut ihmistä.
Minä sammutin tulen, panin maata ja ajattelin:
— Kas kun odottamatta satuin juhlaan.
Niin, vaikkei sydämeni olekaan kevyt, niin kuitenkin siinä tuntuu jotain uutta ja hyvää. Näen Tatjanan silmät joko veitikkamaisina tahi totisina; niissä on enemmän inhimillistä kuin naisellista; ajattelen häntä puhtaalla ilolla ja eikö se ole juhlapäivä, kun voi sillä tavalla ajatella ihmisestä?
Minä päätin huomenna hänelle lahjottaa sinisillä kivillä varustetun sormuksen. Vaan sitten unohdin enkä ostanutkaan. Kolmetoista vuotta on siitä kulunut, vaan yhä vielä muistelen sitä tyttöä ja aina kaduttaa, etten sille sormusta ostanut.
Aamulla hän naputti ovelle.
— Aika on nousta.
Me tapasimme toisemme kuin vanhat ystävät, istuimme teetä juomaan, ja hän yhä kehotti minua käymään tuon erakkomummon luona, otti minulta sananikin että niin tekisin. Jätimme sydämellisesti toisillemme hyvästit ja hän saattoi minut portin taakse.
Minä olin kaupungissa yksin kuin erämaassa. Luostariin oli kolmekymmentäkolme virstaa, minä lähdin paikalla matkalle sinne ja seuraavana päivänä olin jo siellä kirkossa.
Minun ympärilläni oli musta nunnain joukko, tuntui ikäänkuin joku vuori olisi hajonnut ja kappaleet pudonneet kirkkoon. Luostari oli rikas, sisaria oli paljon ja kaikki olivat sellaisia isoja; kasvot olivat lihavia, pehmeitä, valkosia, ikäänkuin taikinasta tehtyjä. Pappi saarnasi innokkaasti vaan lyhyesti, ja oli myöskin syötäissä ollut kotona, hänellä oli iso bassoääni. Laulajat olivat valiojoukkoa, kaikki kaunottaria ja lauloivat ihanasti. Kynttilät itkivät valkosia kyyneliä, niiden tulet vapisivat, säälien ihmisiä.
— Sieluni ikävöi temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi… nöyrästi laulavat nuoret äänet.
Aivan tottumuksesta toistin itsekseni messun sanoja, vaan katselin kuitenkin ympärilleni ja tahdoin päästä selville kuka oli erakko, eikä minussa ollut mielestäni tarpeellista hartautta. Ymmärsin sen ja häpesin… Enhän ollut tullut leikkimään — vaan sentähden että sielussani oli tyhjää. Enkä millään voinut koota itseäni, kaikki minussa on rikkinäistä, ajatukseni hyppivät. Näen muutamia uupuneita, kuivettuneita kasvoja — vanhoja puolikuolleita vaimoja, jotka katsovat pyhiin kuviin, liikuttavat huuliaan, vaan kuiskaustakaan ei kuulu.
Jumalanpalvelus loppui. Minä kävelin kirkon ympärillä. Oli kirkas päivä, aurinko säteili lumella, puissa hyppelivät tiaiset, jotka ravistivat lunta oksilta. Astuin aidan luokse ja katsoin kauas, kauas sinisiin maan syvyyksiin; luostari seisoi vuorella ja sen alla makasi maaäiti komeasti puettuna lumen sinertävään hopeaan. Pikkuisia kyliä näkyi metsän takana, jonka joki leikkasi kahtia, teitä näkyi ja olivat ne kuin pudonneita nauhoja ja kaiken sen yli kylvi aurinko salaisia säteitään. Kaikkialla oli hiljaista, rauhaa ja kauneutta…
Jonkun ajan päästä olin minä äiti Fevronian kammiossa. Hän oli pieni akka, silmissään koko ajan kyyneleet, ja ryppysillä kasvoillaan vapisi lakkaamatta hyvä hymy. Hän puhuu hiljaa, melkein kuiskaamalla ja laulavalla nuotilla.
— Älä syö, — sanoi hän, — nuorukainen, omenaa ennen Kristuksen kirkastumisen juhlaa, varo, kunnes rakas Jumala sen kasvattaa valmiiksi, kunnes sen siemenet mustenevat.
Minä ajattelin: mitä varten hän tuota puhuu?
— Kunnioita, — sanoi hän, — isääsi ja äitiäsi…
— Näettekös, ei minulla ole niitä!…
— Rukoile kuitenkin heidän sielukultansa pelastuksen puolesta…
— Vaan kenties ne elävät vielä?
Hän katselee minuun ja pyyhkien kyyneliä silmistänsä hymyilee minulle säälivästi. Sitten hän taas nyykäyttää päätään ja laulaa:
— Herramme on hyvä Jumala, kaikille oikeudenmukainen, kaikille hän jakaa armoansa!
— Vaan minä, — näettekös, epäilen sitä…
Minä näen miten hän pelästyy, laskee kätensä syliinsä ja vaikenee räpyttäen silmiään. Sitte vetää hän henkeään ja laulaa taas hiljaa:
— Muista, että rukouksella on siivet ja että se on kaikkia lintuja nopeampi ja aina se saavuttaa Jumalan valtaistuimen! Hevosella ei ole kukaan ajanut Herran valtakuntaan…
Minä käsitän nyt, että Jumala hänen mielestään on hyväntahtoinen ja rakas herra, eikä vanhuksen mielestä ole mitään lakia jota ei Jumala seuraisi. Ja yhä hän vaan eksyy vertauskuviinsa, vaan minä en käsitä niitä ja minua se kiukuttaa.
Kumarsin hänelle ja poistuin. — Katsos, ajattelin itsekseni, ihmiset ovat jakaneet Jumalan eri kappaleisiin, jokainen on siitä ottanut tarpeensa mukaan, — yhden mielestä hän on hyväntahtoinen, toisen mielestä pelottava, papit ovat Hänet palkanneet apulaisekseen ja maksavat Hänelle pyhällä savulla sen, että Hän hyvin ravitsee heitä. Ainoastaan Larionin Jumala oli rajaton.
Nunnat vetivät lunta reellä, ajoivat ohi, nauraa hihittivät, vaan minun oli raskas olla enkä minä tiennyt mitä tehdä. Lähdin ulos portista, siellä oli hiljaista. Lumi loisti, härmällä peitetyt puut eivät liikkuneet, kaikki oli mietteisiin vaipunutta. Ja taivas sekä maa katselivat ystävällisesti hiljaista luostaria. Vaan minua pelotti, että minä yhtäkkiä häiritsin tätä hiljaisuutta jonkinlaisella huudolla.
Soitettiin iltajumalanpalvelukseen… Ihana kello! Kutsuu lempeästi ja selvästi, vaan minulla ei ollut halua lähteä kirkkoon. Päässäni on ikäänkuin pieniä nauloja.
Ja jollain tavalla vallan yhtäkkiä minä päätin: lähden elämään johonkin luostariin, jossa on mitä ankarimmat säännöt. Elelenpä siellä yksin kammiossani, mietin, luen kirjoja… Enköhän yksinäisyydessäni saa kootuksi rikkinäistä sieluani eheäksi, vahvaksi voimaksi.
Viikon päästä seisoin Savvatejevin erämaassa apotin edessä; hän miellytti minua. Kasvonsa olivat kauniinmuotoiset, hän oli harmaa, kalju, punaposkinen ja muutoin vahva, vaan katsantonsa oli totinen ja silmänsä lupaavat.
— Minkävuoksi, poikani, tahdot välttää maailmaa? kysyi hän.
Minä selitin, että sieluni on murheissaan vaimoni kuoleman takia, enkä minä mitään muuta voinut sanoa, jokin ikäänkuin esti minua… Hän katsoi minuun terävästi, nipistäen partaansa ja sanoi taas:
— Onko sinulla rahaa sisäänmaksua varten?
— On minulla noin sata ruplaa.
— Anna tänne! Mene pyhiinvaeltajain asuntoon, huomenna jumalanpalveluksen jälkeen puhun vielä sinun kanssasi.
Pyhiinvaeltajista piti huolta isä Nifont, joka myös miellytti minua.
— Meillä, — sanoi hän, — on yksinkertainen luostari, ihan tosiveljellinen, täällä kaikki tekevät yhtä paljon työtä Jumalaa varten, eikä niinkuin muissa paikoissa. On meillä muuten eräs herrasmieskin, vaan hän ei koske mihinkään eikä häiritse ketään. Täällä sinä löydät lepoa ja rauhaa sielullesi!
Päivän kuluessa minä olin jo tarkastanut koko luostarin. Se oli ennen nähtävästi ollut vallan metsässä, vaan nyt oli metsä pois hakattu, muutamissa paikoin portin edessä näkyi nytkin vielä kantoja; vaan aidan takana alkoi heti metsä, ikäänkuin kaksi mustaa siipeä syleili se vaalean sinistä kirkon kupoolia ja valkosia rakennuksia. Vastapäätä makaa Sinijärvi jäässä, se on puolikuun muotoinen, pituudeltaan kymmenen virstaa ja leveydeltään neljä; järven takana näkyy kolme Kudejarovin kirkkoa, Tolokontsevin Nikolan kultakupooli, vaan luostarin toisella puolen näkyy Kudejarovin kylä, kaksikymmentäkaksi taloa. Yltympäri on mahtava metsä.
Kaikki on kaunista. Sieluni heltyi hiljaa. Kas tässä minä tulen keskustelemaan Jumalan kanssa, avaan Hänen eteensä kaikkein salaisimmankin sieluni sopukan ja nöyrällä itsepäisyydellä minä pyydän Häntä osottamaan minulle tietä Hänen lakiensa tuntemiseen.
Olin iltajumalanpalveluksessa. Se kävi ankarasti kirkon sääntöjen mukaan ja kaikki olivat innokkaita; kuitenkin laulu oli epäsointuisaa, ei ollut hyviä ääniä.
Minä rukoilin:
— Herra Jumala, anna anteeksi jos olen julkeasti ajatellut sinusta, tiedäthän etten ole tehnyt sitä uskottomuudesta, vaan rakkaudesta sinuun, kaikkitietäjä, koska olen janonnut sinua.
Yhtäkkiä edessäni seisova munkki katsoi taaksepäin ja hymyili minulle, nähtävästi minä olin liian äänekkäästi lausunut kirottuja sanojani! Hän hymyili ja miten kauniit kasvot minä näin!… Jopa päänikin painui alas ja silmäni sulkeutuivat, en koskaan ennen enkä myöhemmin ollut nähnyt niin kaunista miestä. Minä siirryin likemmäs häntä ja katselin hänen ihmeellisiä kasvojaan, ne olivat valkoset kuin vaahto, partansa oli musta, siinä näkyi vaan muutamia harmaita karvoja. Silmänsä olivat isot, kosteahkot ja himmeät sekä ylpeät, hän oli hoikka ja korkeavartaloinen. Nenä oli hiukan käyrä ja muistutti hiirihaukan nokkaa, koko hänen olemuksessaan näkyi jotain jalosyntyistä. Hän hämmästytti minua niin, että sinä yönäkin vielä näin hänet unissani.
Varhain aamulla herätti minut Nifont.
— Isä apotti on sinulle määrännyt työtä, — sanoi hän, — mene leipomoon, tämä nöyrä munkki johtaa sinut sinne, hänpä on juuri sinun käskijäsikin! Tässä saat kruunun vaatteetkin!
Minä pukeuduin luostarin vaatteisiin, puku sopikin vallan hyvin, vaan se oli kokonaan kulunut ja likainen, eikä toisessa kengässä enää ollut anturaakaan. Minä tarkastin päällysmiestäni: hän oli kömpelö, hartiansa olivat leveät, otsassaan ja poskissaan oli hänellä ruuppia ja näppylöitä, joista kasvoi harmaita karvapensaita, kasvonsa olivat ikäänkuin lampaanvilloilla peitetyt. Hän olisi ollut muuten hyvin naurettavan näkönen, — vaan hänen otsassaan oli suunnattoman syviä ryppyjä, huulensa olivat ankarasti yhteenlikistetyt ja pienet silmänsä synkät.
— Kuule sinä, tule nopeammin! — käski hän. Hänen äänensä oli raaka, vaan repeytynyt, ikäänkuin rikkinäinen kello.
Hymyillen sanoi Nifont:
— Häntä kutsutaan veli Mihaksi! Jumala kanssanne!
Me lähdimme pihalle, siellä oli pimeätä; Miha tarttui johonkin kiinni ja päästi kamalia kirouksia. Sitte hän kysyi:
— Osaatko taikinaa vastata?
— Olen nähnyt, — sanoin minä, — miten naiset vastaavat.
Hän myrisi:
— Akat! Annappas teille akkoja, yhä vaan akkoja! Niiden takia on maailma kirottu, täytyy se muistaa!
— Mutta olihan Jumalan äitikin nainen.
— No?
— Ja paljon on pyhiä marttyyreja naisia.
— Lörpöttele vaan. Pirun luo helvettiin sinä joudut!
Kuitenkin minä luulen, että hän oli totinen ihminen.
Me tulimme leipomoon ja hän sytytti tulen. Siellä seisoi kaksi isoa säkeillä peitettyä kaukaloa ja pitkä hinkalo, siellä oli jauhomatto ruisjauhoja täynnä ja nisujauhoja säkissä, kaikki oli likaista, hämähäkin verkkojen ja harmaan tomun peittämää. Miha repi yhden kaukalon päältä säkit pois, heitti ne lattialle ja komensi!
— Opi! Kas tässä on nuija! Näetkös huokosia? Siis se on valmista, on noussut!
Hän otti jauhosäkin, nosti sen kaukalon reunalle ikäänkuin kolmevuotisen lapsen, leikkasi sen veitsellä irti ja huusi kuin tulipalossa.
— Kaada vettä neljä ämpäriä! Vastaa taikinaa!
Ja hän oli jo ihan valkonen, ikäänkuin puu härmässä. Minä heitin pois takkini ja käärin hihani ylös.
Hän sanoi:
— Mihin sinä nyt, se ei kelpaa, riisu housut… Jaloilla! —Näettekös, minä en ole kauvaan aikaan ollut saunassa…
— Kuka sinulta sitä kysyi?
— Mitenkäs sitten likaisilla jaloilla? Mutta nyt hän huusi:
— Oletkos sinä minun päällysmieheni, tahi minä sinun?
Hänen suunsa oli iso, hampaansa olivat isot, kädet pitkät ja hän heilutti niitä sangen epäystävällisesti.
— No, mietin minä, koira sinut vieköön!
Minä pyyhkin jalkani märällä räsyllä, kiipesin kaukaloon, vaan päällysmieheni hyörii leipomoa pitkin ja mutisee:
— Minä sinut taivutan, mamman poika!… Minä sinulle opetan nöyryyttä!
Vastasin minä yhden kaukalon, jopa oli toinen valmis; vastasin toisen — ja jopa valmistui nisujauhotaikinakin vastattavaksi; sitä piti jo käsillä vastata.
Olin minä vahva poika, vaan en ollut juuri tottunut työtä tekemään: jauhot tunkeutuivat nenääni, suuhuni, korviini ja silmiini, tulin kuuroksi, en nähnyt enää mitään, hiki virtasi otsaani myöten, vuosi taikinaan.
— Tiedättekös, eiköhän teillä löytyisi jotain räsyä hikeä pyyhkiäkseni?
Miha suuttui:
— Samettihantuukeja me tässä hankimme sinua varten. Kaksisataa kolmekymmentä kaksi vuotta on luostari ollut olemassa ja on yhä odottanut sinun sääntöjäsi!
Minua nauratti.
— Enhän minä, näettekös, itseäni varten tahdo! Ihmisethän sitä leipää tulevat syömään!
Hän tuli luokseni, nosti karvansa pystyyn ikäänkuin siili, vapisi miesraukka ja hirnui:
— Pyyhki itseäsi säkillä, jos olet herkkusuu! Vaan sinun julkeudestasi minä ilmotan apotille!
Tämä ihminen kummastutti minua niin, etten ollenkaan voinut hänelle suuttua. Hän teki työtä äärettömästi, viisi puutaa raskaat säkit olivat hänen käsissänsä kopeekoita, hän oli ihan jauhoissa, murisi, haukkui, rähisi:
— Nopeammin tee!
Minä koetin niin seurata häntä että pääni aivan pyörtyi.
Vaikeita olivat minulle ensimäiset palvelukseni päivät. Leipomo oli ruokasalin alla kellarissa, siinä oli matala holvikatto ja yksi ainoa kovasti suljettu ikkuna, ilmaa oli vähän, jauhon tomu aikaansai aina paksun sumun, Miha siellä juoksenteli kuin karhu ketjussa, sekavasti säteili tuli uunissa, se oli painajainen, eikä työ! Ja koko sen ajan olimme kahden, ainoastaan harvoin jotakuta rangaistiin sillä että lähetettiin meitä auttamaan. Ei ollut aikaa käydä kirkossa jumalanpalveluksessa. Miha opetti minua joka päivä ja tuntui siltä kuin hän sitoisi minut vahvalla nuoralla johonkin kiinni; hän paloi kokonaan vihasta maailmaa vastaan, ja minä hengitin hänen puheitaan ja olin jo sisältäpäin ihan noessa.
— Sinä olet nyt erossa ihmisistä, — sanoi hän, — he tekevät syntiä siinä maailmassa ja sinä olet pois siitä. Ja kun sinun ruumiisi on pois sieltä, niin sinun täytyy poistua siitä myös ajatuksissasi, täytyy unohtaa se. Kun alat ajatella ihmisiä, niin et voi välttää naistenkin muistelemista ja hän se on, joka maailman on heittänyt synnin pimeyteen ja on sen ikuisesti sitonut!
Tapahtui joskus, että tuskin ennätin aukaista suuni kun hän jo huusi:
— Ole vaiti! Kuuntele kunnioituksella vanhempaa, kokenutta ja ota huomioon hänen sanansa! Minä tiedän että sinä mutiset Jumalanäidistä! Vaan sentakia Kristus kuolikin ristinpuulla, että nainen hänet oli synnyttänyt, eikä hän siis ollut tullut taivaasta pyhänä ja puhtaana, vaan elämänsäkin aikana oli ystävällinen niille konnille, akoille. Hänen olisi pitänyt heittää kaivoon tuo Samarian nainen, eikä puhua hänen kanssaan ja sitä langennutta naista olisi pitänyt heittää kivillä otsaan, ja — katsos, maailma olisikin pelastunut!
— Mutta eihän se olisi ollut kristillistä!
— Ja vielä kerran minä sanon: suus kiinni! Mitä sinä tiedät kristillisestä tai eikristillisestä. Kirkko on kokonaan maallisen henkisen säädyn käsissä, kerettiläisten, keikarien häväistävänä; he itse siinä kävelevät silkkipuvuissa, ikäänkuin naisten alushameissa! Kerettiläisiä ne ovat kaikki, heittiöitä, heidän pitäisi tanssata eikä kirkon sääntöjä kirjottua! Voiko nainut mies puhtaasti miettiä Herran asioita? Hän ei voi, koska hän jatkaa hirveätä huorintekoa, jonka vuoksi Jumala on karkottanut ihmiset paratiisin puutarhoista! Tuon synnin kautta olemme kaikki halpamaisesti heitetyt ikuiseen hätään, olemme tuomitut hampaita kiristämään, pirua pelkäämään, olemme pimitetyt, emmekä ikinä näe Jumalan kasvoja, emme ikinä! Pyhä sääty, joka itse kutoo synnin verkkoa, siittäen vaimolle lapsia, se ainoastaan vahvistaa maailman häviötä, ja puolustaakseen rikostansa Jumalan lain suhteen on se väärentänyt kaikki lait!
Yhä enemmän likistää tämä ihminen minua seinien kivien väliin, laskee rakennuksen holveja pääni päälle, minun on ahdas ja vaikea olla hänen sanojensa takia.
— Miten sitten, näettekös, Jumala on sanonut: hedelmöitykää, lisääntykää?
Opettajani tuli vallan siniseksi, polki jalkaansa ja huusi:
— On sanonut, on sanonut!… Mutta tiedätkös sinä, miten hän on sanonut, sinä narri? Hän on sanonut: hedelmöitykää, lisääntykää ja täyttäkää maa, annan teidät pirun valtaan ja olkaat kirotut nyt ja aina ja ikuisesti — kas, niin hän on sanonut! Vaan haureilijat ovat muuttaneet Jumalan kirouksen Hänen käskykseen! Ymmärrätkö inhottavaisuutta ja valhetta?
Hän luhistuu päälleni ikäänkuin mäki ja tukehuttaa; kaikki mustenee minun ympärilläni. Minä en voi uskoa, vaan en myöskään jaksa kumota hänen hulluuksiaan, minä jouduin ihan hämilleni hänen intohimoisen kiihkonsa painon alla. Minä esitän hänelle raamatunlauseen, vaan hän tuo minulle niitä kolme ja riistää rohkeuden ajatukseltani. Raamattu on kirjava kukkaisniitty; jos tahdot punasia kukkia — niitä on, jos tahdot valkosia — niin kasvaa siellä niitäkin. Minä vaikenen hänen edessänsä puolikuolleena, vaan hän iloitsee, hänen silmänsä polttavat kuin suden silmät. Ja koko ajan me pyörimme työssä; minä vastaan taikinaa, hän tekee leipiä ja asettaa niitä uuniin; kun ne ovat kypsiä, ottaa hän ne ulos ja minä asetan ne hyllyille, polttaen käteni. Minä olen ihan taikinan ja jauhojen peittämänä, sokea ja kuuro ja käsitän huonosti väsymyksen takia.
Meidän luonamme kävi muita munkkeja, he puhuivat jostain viittauksilla ja irvistelivät; Miha haukkui vihasena kaikkia, ajoi ne ulos leipomosta, vaan minä olin kuin keitetty: olin tullut synkkämieliseksi ja minun oli vaikea olla Mihailin kanssa, en pitänyt hänestä, pelkäsin häntä.
Joskus hän kysyi minulta:
— Näetkös alastomia naisia unissasi?
— En, en koskaan.
— Valehteleppas vielä! Miksi valehtelet?
Hän suuttuu, kiristää hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa:
— Valehtelija, haureilija!
Minä vaan ihmettelen häntä. Mistäs siinä ottaisi alastomia naisia? Ihminen kun tekee työtä kello kolmesta aamulla kello kymmeneen illalla ja kun panee maata, niin luut laulavat ikäänkuin kerjäläisillä talvella, ja hän vain naisista lörpöttelee!
Kerran minä lähdin kellariin hakemaan hiivaa, se oli samassa kerroksessa, vastapäätä leipomoa, — näen, ovi ei ole lukossa ja lyhty palaa. Avasin oven, ja näen että Miha ryömii vatsallaan lattiaa myöten ja kiljuu:
— Herra Jumala, vie pois naisen halu, rukoilen sinua! Vie pois naisen halu! Vapauta.
Minä lähdin, tietysti, paikalla pois, enkä käsittänyt mitä se oli.
Hän puhui inholla naisista ja aina ilkeästi, haukkui kaikkea naisellista raa'asti, talonpoikaismaisesti, sylki puhuessaan niistä, kouristi sormensa ja veti niillä ilmassa, ikään kuin hän olisi ajatuksissa repinyt ja nipistänyt naisen ruumista. Minun oli sietämätöntä kuulla sitä, tukehduin. Muistelin vaimoani ja meidän onnellisia kyyneleitämme avioliittomme ensimmäisenä yönä, puoleksi häveliästä ja hiljaista ihmettelyä toistemme edessä ja suurta iloamme…
— Eikö se ole Sinun suuri lahjasi ihmisille, Herra Jumalamme?
Muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, sen yksinkertaisuutta ja minä loukkaannuin kyyneliin saakka naisen puolesta! Ajattelin itsekseni:
— Kun apotti kutsuu minua puheilleen, sanon hänelle kaikki!
Vaan hän ei kutsunut. Päivät menivät toisensa perästä, ikäänkuin sokeat kapeata metsätietä törmäten toinen toisensa päälle, vaan apotti ei vieläkään kutsunut minua. Sieluni oli pimeä.
Silloin minun päähäni ilmestyivät ensimäiset harmaat hiukset.
Minä tahdoin puhua tuon kauniin munkin kanssa, vaan näin hänet harvoin ja ohimennen — jossain kaukana lensivät ohi hänen ylpeät kasvonsa ja minun ikäväni kulki hänen perässään näkymättömänä varjona.
Kerran minä kysyin Mihaililta jotain tuosta munkista.
— Jahah! — huusi Miha. — Tuo? Niin, hän on eläin, joka muka elää jumalista elämää, niin! Korttipelin takia hänet erotettiin sotapalveluksesta, naisskandaalien takia hengellisestä akatemiasta! Mitäs, hän on oppinut! Upseeri lähti akatemiaan. Tshudovin luostarissa hän pelasi kaikki munkit korteilla puti puhtaiksi, maksoi seitsemän ja puolituhatta ruplaa sisään, sitte hän tuli tänne, lahjotti maakappaleen ja osti sillä itselleen suuren kunnian, niin! Täällä hän myös pelaa korttia — apotti, muonavarain- ja rahastonhoitajat ja hän niiden kanssa. Sitte käy täällä tyttö hänen luonaan… Voi roistoja! Hänellä on erityinen kammio, no, siellä hän elääkin miten vaan tahtoo! Voi kamalata ruokottomuutta!
Minä en uskonut sitä, en voinut.
Tapahtui sitte, että minä kerran pyysin muonavarainhoitajaa, isäIsidoria päästämään minut apotin puheille.
— Mistä asiasta sitte puhuttaisi?
— Uskonnosta, näettekös.
— Mitä sitten uskonnosta?
— Minulla on eri kysymyksiä.
Hän katseli halveksivasti minuun; hän oli päätänsä pitempi minua, laiha, isoluinen, silmänsä olivat viisaat, nenänsä oli kiero ja terävä, partansa pitkä.
— Sano suoraan — lihako viettelee? Olipa niillä aina se liha niin tärkeä.
Ei minulla juuri ollut halua, vaan kuitenkin kerroin hänelle lyhyesti epäilyksiäni. Hän synkistyi, hymyili.
— Sitä vastaan, poikani, on rukous päälääke, rukouksella teet terveeksi sielusi taudin! Kuitenkin, ottaen huomioon sinun ahkeruutesi ja sinun omituisen pyyntösi minä ilmoitan sinut apotille. Odota!
Sana "omituinen" kummastutti minua, minä tunsin siinä tyhjyyttä, joka oli viholliseni.
Ja niin kutsuttiin minut isä apotin luokse. Hän katsoi terävästi minuun, kun minä kumarsin hänelle ja sanoi minulle valtavalla äänellä:
— Isä Isidor kertoi minulle, että sinä tahtoisit koettaa voimiasi minun kanssani uskonnon asioissa…
— Näettekös, en minä tahdo väitellä…
— Älä keskeytä vanhimman puhetta! Jokainen kahden henkilön keskustelu samasta asiasta on jo väittely ja jokainen kysymys on ajatuksen viettely, tietysti, jos se vaan ei koske jokapäiväistä veljeselämää, juoksevia asioita! Tässä meillä on työtätekevä veljeskunta, me teemme työtä lihan ylöspitoa varten, jotta siinä väliaikaisesti asuva sielu voisi kääntyä Herran puoleen, rukoillen ja kumartuen Hänen eteensä, tämän maailman syntien takia. Täällä ei ole viisastelukouluja, vaan on työtä; emmekä tarvitse viisautta, vaan sielun yksinkertaisuutta. Sinun väittelysi veli Mihailin kanssa minä tunnen, enkä voi sitä hyväksyä. Malta ajatuksesi julkeutta pelastuaksesi kiusauksesta, koska irtipäästetty ajatus, jota ei uskonto sido, on pirun terävin ase. Järki tulee lihasta ja liha pirusta, vaan sielun voima on osa Jumalan hengestä; ilmestys tulee vanhurskaalle syvään rukoukseen vaipumisen kautta. Veli Mihail, sinun päällysmiehesi, on ankara munkki, vaan hän on todellinen taistelija ja veli, josta kaikki täällä pitävät hänen töittensä takia. Minä asetan sinulle rangaistuksen — päivätyösi loputtua täytyy sinun vasemmassa syrjäalttarissa ristiinnaulitun kuvan edessä lukea ylistysvirttä Kristukselle kolme kertaa yössä kymmenenä yönä. Sitte minä määrään sinut puhumaan pyhän munkki Mardariuksen kanssa, aika ja tunti ilmotetaan sinulle sitten. Sinähän olit kai jossain maatilalla pehtoorina? Mene rauhassa, minä tulen muistamaan sinua! Sukulaisia kai sinulla ei ole maailmassa? Mene, minä rukoilen sinun puolestasi! Toivo kaikkein parhainta!
Minä tulin takaisin leipomooni ja aloin punnita sitä puhetta ajatuksissani — ja se painoi niin vähän!
Kenties järki erehtyykin hakemuksissaan, vaan tuskin on ihmisarvoista ja jumalista elää pässinä. Ja rukouksellisen miettimisen käsitin minä sinä aikana syventymiseksi sieluni syvyyksiin, jossa on kaikki juuret, joista ajatus pyrkii ylös, ikäänkuin hedelmäpuu. Minä en löytänyt omassa sielussani mitään vihamielistä tahi itselleni käsittämätöntä, vaan tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielistä maailmassa, se tahtoo sanoa, ulkopuolella itseäni. Vaan se, että veljeskunta piti Mihailista, oli suorastaan valhe; vaikka minä seisoinkin sivussa kaikista enkä sekaantunut puheisiin, niin kuitenkin katselin kaikkia ja huomasin, että niin varsinaiset munkit kuin luostariveljetkin halveksivat Mihailia, pelkäsivät ja inhosivat häntä.
Minä huomasin myös, että luostarilla oli aika suuri liike: se kävi metsäkauppaa, vuokrasi maita talonpojille ja kalastamisoikeutta järvellä, sillä oli mylly, iso yrtti- ja hedelmätarha; se möi omenia, marjoja ja kaalia. Tallissa oli kahdeksantoista hevosta, veljiä oli enemmän kuin viisikymmentä ja kaikki olivat vahvoja, työskenteleviä miehiä, vanhuksia oli vähän, niitä tuskin riitti paraadin ja pyhiinvaeltajien varalta. Munkit joivat viinaa ja harrastivat innokkaasti naisia; nuoremmat juoksentelivat öisin kylässä, vaan vanhempien luona kävivät naiset kammioissa, muka lattiaa pesemässä; tietysti käytettiin myös naisia, jotka kävivät rukousmatkoilla. Vaan tämä kaikki ei ollut minun asiani, enkä minä heitä voinut tuomita, en nähnyt siinä minkäänlaista syntiä, vaan valhe minua iletti. Luostariveljiä oli paljon, vaan palvelukset olivat niin raskaita, että harvat pysyivät paikallaan, muut karkasivat. Minun aikanani, niiden kahden vuoden kuluessa kun luostarissa olin, karkasi siitä yksitoista ihmistä; elivät pari kuukautta — ja auta, Herra, jalkojani! Oli raskasta!
Tietysti oli myös houkutuksia pyhiinvaeltajia varten: pyhän munkin Josafat-vainajan kahleet, jotka auttoivat polvisärystä; hänen patalakkinsa, joka paransi päänsärkyä, jos se asetettiin pään päälle; metsässä oli lähde, jossa oli hyvin kylmää vettä, joka pesuvetenä vaikutti kaikkia tauteja vastaan. Neitsyt Maarian taivaaseen astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisille; pyhä munkki Mardarius ennusti tulevaisuutta ja lohdutti ihmisten surua. Kaikki oli niinkuin pitikin olla ja keväällä, toukokuussa, kävi meillä kovasti ihmisiä.
Tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin kanssa, olisin mielelläni lähtenyt toiseen luostariin, jossa olisi ollut köyhempää, yksinkertaisempaa, eikä olisi ollut niin paljon työtä; jossa munkit olisivat lähempänä asiaansa ja tämän maailman synnin tuntemusta, vaan erinäiset tapahtumat saivat minut vallan luopumaan aikomuksestani.
Minä tutustuin erääseen toiseen veljeen, Grishaan, — hän oli luostarin konttorissa työssä. Jo kauvan aikaa sitten olin huomannut hänet: veljien keskellä kävi aina kiireesti ja meluttomasti eräs nuorukainen tummat lasisilmät päässä, hänen köyristyneet kasvonsa eivät herättäneet juuri huomiota; hän käveli pää alas painettuna, ikäänkuin hän ei tahtoisi nähdä mitään paitsi omaa tietään.
Seuraavana päivänä tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin kanssa, ilmestyi tämä Grisha leipomoon. — Mihail oli silloin juuri rahastonhoitajan puheilla. Hän tuli hiljaa, tervehti minua ja kysyi:
— Veli, olitteko apotin luona?
— Olin.
— Juttelitteko?
— En.
— Ajoiko hän ulos?
— Kuinka niin?
Hän korjasi silmälasiaan, tuli hämilleen ja sanoi:
— Anteeksi, Herran nimessä!
— Onko hän teidät ulos ajanut?
Hän nyökäytti päällään.
Hän istui hinkalolle, ihan kokoon luhistuen, yski kuivasti, kolisteli kengänkorollaan seinää, ja minä kerroin hänelle, mitä apotti sanoi minulle. Ja yhtäkkiä hän hypähti jaloilleen, vetäysi suoraksi, kuin vieteri ja puhui heleästi, lämpimästi:
— Miksi sitten kutsutaan tätä paikkaa sielun pelastamispaikaksi, kun täällä kaikki on rakennettu rahalle, elämme rahaa varten, kuten muussakin maailmassa? Minä juoksin tänne kauppaa pakoon, kaupan syntiä pakoon, vaan se on täällä taas minua vastassa; mihin minä juoksen nyt?
Hän ihan vapisi ja kertoi kiiruusti kaikki itsestään; hän oli kauppiaan, leipurin poika, oli lopettanut kauppakoulun ja oli jo isossa kaupassa toimessa.
— Jonkinlaisilla vähäpätöisimmillä asioilla minä kyllä olisin voinut käydä kauppaa, vaan ei leivällä — se oli vaikeata, häpeällistä! Leipää tarvitsevat kaikki, ei saa koota sitä yhteen käteen ja ottaa välihyötyä ihmisen puutteesta! Isä olisi kenties saanut minut murretuksi, vaan hänet itsensä oli ahneus murtanut rikki. Minulla oli sisar, kimnaasin oppilas, iloinen, reipas, sillä oli ylioppilastuttuja, hän luki kirjoja, ja yhtäkkiä ilmoitti isä hänelle: "Jätä opintosi, Lisaveta, olen sinulle löytänyt sulhasen." Hän itki, raivosi ja huusi: "Minä en tahdo!" vaan isä otti sen palmikosta kiinni ja pakotti pikkusiskon tottelemaan itseänsä. Sulhanen oli hyvin rikas teekauppiaan poika; kierosilmä, iso mies, raaka ja yhä vaan ylvästeli rikkaudellansa. Liisa inhosi häntä kuten hiiri koiraa, mies iletti häntä! Vaan isä sanoi: "tyhmä tyttö, hänellä on kauppa useimmissa Wolgan kaupungeissa!" No, hän vihittiin, vaan hääpäivällisen aikana hän lähti huoneeseensa ja ampui itseänsä revolverilla rintaan. Minä löysin hänet vielä elävänä, hän sanoi minulle: "Hyvästi Grisha, tahtoisin kovasti vielä elää, vaan en voi — pelottaa, en voi, en voi!"
Minä muistan miten Grisha puhui hirveän nopeasti, ikäänkuin juosten pois menneisyydestä, ja minä kuuntelin, katselin uuniin. Sen suu oli edessäni ikäänkuin jonkinlaiset vanhat sokeat kasvot, musta kita oli täynnä iloitsevan tulen vihasia kieliä, se märehti, puut vihelsivät, sihisivät. Näin tulessa Grishan sisaren ja mietin vihasena: miksi ihmiset tekevät väkivaltaa toisilleen ja turmelevat toisiaan?
Ja ikäänkuin syksyn kuivat lehdet putoilivat Grishan nopeat sanat:
—… Isä tuli mielipuoleksi, polki jalkaansa maata vasten, huusi: "häpeään hän on saattanut vanhempansa, sielunsa hän on saattanut häviölle!" Ja ainoastaan hautauksen jälkeen, kun hän näki, että koko Kasan oli tullut saattamaan Liisaa ja että koko ruumisarkku peitettiin seppeleillä, silloin hän sai järkensä takaisin. — "Jos koko kansa on noussut hänen puolestansa", sanoi hän, "niin olin kai minä konna tyttäreni suhteen!"
Grisha itki, pyyhki silmälasiaan, ja hänen kätensä vapisivat.
— Minulla oli jo ennen sitä onnettomuutta aikomus lähteä luostariin, ja sitte minä sanoin isälle: päästäkää minut pois! — Hän sekä haukkui että löi minua, vaan minä sanoin varmasti: minä en tahdo olla kauppiaana, päästäkää minut! Hän oli jo peljästyksissään Liisan takia ja antoi minulle vapauden ja, näettekös, neljän vuoden sisällä asun jo kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käy kauppa, eikä missään ole tilaa sielulleni! He kauppaavat maata, Jumalan sanaa, mettä ja ihmeitä… En voi katsella sitä!
Hänen kertomuksensa herätti sieluni, vähäpä minä olin ajatellut, työni oli väsyttänyt minua, kapinalliset ajatukseni olivat nukahtaneet — ja yhtäkkiä kaikki syttyi uudestaan.
Kysyinpä Grishalta:
— Missähän on Jumalamme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta, paitsi mielivaltaista ja mielipuolta ihmisen tyhmyyttä, pientä petosta, joka synnyttää suuria onnettomuuksia, — missä on Jumala?
Vaan sitte tuli Mihail ja karkoitti meidät toistemme luota.
Siitä päivästä alkaen alkoi Grisha usein juosta luokseni, minä kerroin hänelle ajatukseni, vaan hän kauhistui ja neuvoi minulle nöyrtymistä. Minä sanoin hänelle:
— Mitä varten ihmisillä pitää olla niin paljon suruja?
— Heidän syntiensä takia, — vastasi hän. — Ja kaikki hänen mielestään tuli Jumalan kädestä, niin nälkä kuin tulipalo, onnettomat kuolemantapaukset, hävittävät vedenpaisumukset — kaikki!
— Näettekös onkos Jumala sitten onnettomuuksien kylväjä maan päällä?
— Muista Jobia, sinä hullu! — kuiskaa hän minulle.
— Job, — sanoin minä, — ei liikuta minua ollenkaan! Minä hänen sijassaan olisin sanonut Jumalalle: älä pelota, vaan vastaa selvästi — missä on tie sinun luoksesi? Koska minä olen sinun poikasi ja olen luotu sinun kaltaiseksesi, — älä alenna itse itseäsi, työntäen pois lastasi!
Ja tapahtui että Grisha itki näitten tyhmien hävyttömyyksieni tähden ja syleili minua.
— Rakas veljeni, — kuiskasi hän. — pelkään kauheasti sinun takiasi! Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat pirusta kotoisin.
— Minä en usko pirua — jos Jumala on kaikkivoipa…
Hän kiihtyi yhä enemmän; hän oli puhdas ja hellä ihminen, minä rakastin häntä.
Minä kärsin silloin rangaistustani. Niin pian kuin lopetin työni, lähdin kirkkoon. Veli Nikodim avasi minulle ovet ja sulki minut sinne lukon taka, häiriten kirkon hiljaisuutta raudan kalinalla. Minä odotin oven luona, kunnes se melu hävisi kivilattialla, sitten lähdin hiljaa ristiinnaulatun kuvan eteen ja istuin laattialla sen edessä — ei mulla ollut voimaa seisoa, luut ja ruumiini olivat kipeät työstä, eikä minua haluttanut lukea ylistysvirttä. Istuin, kädet polvien ympärillä, katselin ympärilleni unisilla silmilläni, ajattelin Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä, yöt olivat lämpösiä, vaan täällä oli viileän hämärä, siellä täällä pyhimyksien kuvien edessä vilkkuivat lamput, siniset tulet kohosivat ylöspäin, ikäänkuin ne tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle, aina taivaaseen asti, kesäisten tähtien luo. Kuului hiljainen tulien rätiseminen, se soi ikäänkuin monenlaisia äänillä, siinä uinailussani minusta näytti, että kirkossa asui joku näkymätön, joka salaa jutteli aralla tulivilkkunalla. Lämpösessä hiljaisuudessa ja sumussa vapisivat pyhimyksien miettiväiset kasvot, ikäänkuin niidenkin edessä olisi seisonut jotain ratkaisematonta. Tontun tapaiset varjot, hiljaa koskettaen kasvojani, tuoksuvat makeata öljyn ja kypressin tuoksua. Kulta ja vaski olivat tulleet pehmeämmiksi ja vaatimattomammiksi, hopea loistaa lämpimästi ja ystävällisesti ja yhä sulaa, hajoaa, sulautuu laajaan, suureen unelmaan. Ikäänkuin iso tuoksuava omena vapisee ja ui kirkko minulle käsittämättömän rukouksen hiljaisessa huminassa. Minä pyörin varjojen piiritanssissa ja hellä uni nostattaa minut ylös lattialta. Vaan ennen kuin soitetaan aamujumalanpalvelukseen, astuu luokseni vaitelias veli Nikodim, herättää minut, koskettuaan hiljaa päähäni ja lausuu:
— Mene Jumalan nimessä!
— Anna anteeksi, olen taas nukkunut!
Nousen ja horjun jaloillani, vaan Nikodim, tukien minua lausuu aivan hiljaa:
— Jumala sinua armahtakoon, hyväntekijäni!
Nikodim oli vanhus, joka ei juuri herättänyt huomiota, hänen tapansa oli peittää kasvonsa, ja joka ihmistä hän kutsui "hyväntekijäkseen".
Kerran minä kysyin häneltä:
— Kuule Nikodimushka, lupausko sinut vaikenemaan sitoo?
— Ei, — sanoi hän, — muuten vaan. Ja huokasi.
— Jos tietäisin mitä sanoa, niin puhuisinkin!
— Miksi sinä tulit pois maailmasta?
— Tulin vaan.
Jos kysyt häneltä enemmän, niin hän ei vastaa, joskus hän katselee sinua kasvoihin sellaisen näköisenä, kuin olisi hän johonkin syypää ja sanoo hiljaa:
— En tiedä, hyväntekijäni! Joskus ajattelet:
— Kenties tämäkin ihminen haki kerran vastauksia… Ja tekee mieli karata luostarista.
Vaan sitte tuli sinne vielä eräs herrasvekkuli, — yhtäkkiä, ikäänkuin pallo olisi lentänyt aidan ylitse, — vahva, reipas, pikkuinen hyppijä. Silmät olivat pyöreät, ikäänkuin pöllöllä, nenä oli kookas, suortuvat vaaleat, parta kuohkea, hampaansa loistivat lakkaamattomassa hymyilyssä. Hän huvitti kaikkia munkkeja leikinlaskullaan, kertoi naisista rumia juttuja, hankki naisia öisin luostariin, sai jostain viinaa vallan rajattomasti ja oli kaikessa ihmeellisen näppärä. Minä katselin häntä ja kysyin:
— Mitä sinä luostarista haet?
— Minäkö? Syötävää!
— Leipää hankitaan työllä!
— Sen on Jumala säätänyt talonpoikien tehtäväksi, — sanoi hän, — vaan minä olen porvari ja sitä paitsi olen palvellut vielä kaksi vuotta rahatoimikamarissa, niin lasken itseni jonkun verran virkamieheksikin.
Minä aloin tutkistella tuotakin lystiniekkaa — nyt minun täytyi tietää kaikki vieterit, jotka panevat eri ihmisiä liikkeelle. Kun minä totuin työhöni, niin Mihail alkoi laiskotella, yhä karkasi johonkin, ja vaikka minun olikin vaikeata työskennellä yksin, niin oli se kuitenkin hauskempaa. Toiset kävivät vallan vapaasti leipomossa ja aina silloin juttelimme.
Useimmiten olimme me kolme: Grisha, minä ja iloinen Serafim, yhdessä. Grisha kiihtyy, heiluttaa käsiään minuun päin, Serafim viheltää, ravistaen suortuviaan ja hymyilee.
Kerran minä kysyin häneltä:
— Serafim sinä kulkuri uskotko sinä Jumalaa?
— Myöhemmin sanon, — lausui hän, — odota kolmekymmentä vuotta. Kun tulen noin kuusikymmentä vuotta vanhaksi, niin tulen varmaan tietämään uskonko tahi en, vaan nyt minä en ymmärrä sitä; eikä ole halua valehdellakkaan!
Ja hän alkoi kertoa merestä. Hän kertoi siitä ikäänkuin suuresta ihmeestä, kummallisilla sanoilla, hiljaa ja ääneen, pelolla ja rakkaudella, hän ihan paloi ilosta ja tuli vallan tähden näköiseksi. Me kuuntelimme häntä, vaikenimme ja ne olivat ihan liikuttavia nuo hänen kertomuksensa tuosta suuresta elävästä kauneudesta.
— Meri, — sanoi hän tulisesti, on maan sininen silmä, joka katselee taivaan korkeuksiin. Se näkee kaiken mikä on maan yläpuolia, ja vedessä, joka on elävä ja herkkä kuin sielu, näkyy tähtien leikit — valojen salainen juoksu. Ja jos kauvan katselet meren aaltoilemista, niin taivaskin tuntuu kaukaiselta mereltä ja tähdet ovat kultaisia saaria siinä.
Grisha kuunteli häntä kalpeana ja hymyillen hiljaista kuutamon hymyä kuiskaa hän surullisesti:
— Ja kaikkien niiden salaisuuksien ja kauneuksien silmien edessä me ainoastaan teemme kauppaa! Eikä mitään muuta… Oi Herra Jumala!
Tahi Serafim puhuu meille Kaukaasiasta, kuvaa meille synkän ja kauniin maan, paikan, joka näyttää ihanalta sadulta, jossa helvetti ja paratiisi syleilevät toisiaan, ovat sopineet ja loistavat kauneudessaan veljellisen samanlaisina, ylpeinä suuruudestaan.
— Nähdä Kaukaasia, — juttelee Serafim, — se merkitsee nähdä maan todelliset kasvot, jossa ilman ristiriitaa sulautuu yhteen hymyilyyn lumipuhdas lapsen sielu, ja pirullisen ylpeä naurahdus. Kaukaasia on ihmisen voimien koe, heikko sielu sortuu siellä ja vapisee peloissaan maan voimien edessä, vaan voimakas saa lisää vahvuutta, kohoaa korkeaksi ja teräväksi ikäänkuin vuoreksi, joka kohottaa jalokivisen huippunsa taivaan erämaitten syvyyksiin, ja tämä huippu on salamain valtaistuin.
Grisha huokaa ja kysyy:
— Kuka osottaa sielulle tietä? Täytyykö lähteä maailmaan, tahi pois siitä? Mitä täytyy hyväksyä, mitä kieltää?
Serafim hymyilee hajamielisenä ja valoisana.
— Ei auringon voima juuri lisäänny eikä vähene siitä, että sinä,Grisha katselet taivaaseen; älä välitä siitä, rakkaani!
Minusta tuntuu kuin käsittäisin Serafimia, enkä kuitenkaan käsitä.Kysyn häneltä kiukkusesti:
— Vaan mitä ovat ihmiset sinun käsityksesi mukaan? Mitä varten he ovat olemassa?
— Hän kohottaa olkapäitään, hymyilee.
— Mitä ovat ihmiset? Ihmiset ovat kuten kasvit, kaikki erilaisia. Sokean mielestä on aurinkokin musta. Jos joku itse itsestään ei pidä, ei hänestä pidä Jumalakaan. Muuten ovat ihmiset niin nuoria — kolmevuotista Ivania ei vielä kutsuta isän nimen mukaan!
Sanasutkauksia oli hänellä, kuten Savelkalla, suu täynnä, ja hän heitteli niitä ikäänkuin omenapuu kukkiansa. Niin pian kun hänelle asetat jonkun totisen kysymyksen, niin hän heittelee sinne paikalla sukkeluuksiaan, ikäänkuin kukkia lapsen ruumisarkulle. Minua kiukuttaa tämä hänen karttavaisuutensa, olen suutuksissani, vaan hän, piru, nauraa hohottaa.
Joskus sanon hänelle kiukkusena:
— Turhanpäiten sinä vetelehdit, laiskuri! Ilmaiseksi syöt vierasta leipää!
— Se joka meillä syö omaa leipäänsä, näkee nälkää, — sanoi hän. — Kas, talonpojat laittavat koko elinikänsä leipää, eivätkä kuitenkaan rohkene syödä sitä. Vaan se on totta etten minä pidä työstä. Sillä näenhän minä että työstä ihminen vaan väsyy, eikä kumminkaan tule rikkaaksi, vaan se joka paljon makaa, on, kiitos Jumalalle, — vallan kylläinen. Sinä, Matvei, olet myöskin pitänyt varasta veljenäsi, olet itsekin ottanut vierasta varaa!
Riitelet siinä hänen kanssaan ja naurat lopuksi. Hän oli niin yksinkertainen ja veti sillä puoleensa, eikä hän teeskennellyt, vaan puhui aina suoraan:
— Minä olen pieni elävä, enkä suurtakaan vahinkoa tuota ihmisille sillä, että pyydän leipäpalasen ja syön sen.
Minä huomasin että sillä ihmisellä oli Savelkan sielunlaatu ja ihmettelin, miten sellaiset ihmiset voivat kesken elämän kuohuntaa säilyttää henkensä selvyyden ja järkensä ilon?
Serafim oli Grishan vastakohta, ikäänkuin selvä kevätpäivä on syysillan vastakohta, vaan kuitenkin he sopivat keskenään paremmin kuin minun kanssani. Se loukkasi minua jonkun verran. Pian he lähtivätkin yhdessä pois, Grisha oli päättänyt lähteä Olonetzkiin, vaan Serafim sanoi:
— Minä saatan häntä, lepään siellä viikon verran ja sitten taas Kaukaasiaan! Ja sinunkin Matvei, pitäisi tulla kanssamme, liikkuen löydät nopeammin sen mitä tarvitset. Tahi hukkaat sen ja sekin on hyvä! Et sinä maasta Jumalaa voi esiin kaivaa!
Vaan minä en voinutkaan lähteä — kävin siihen aikaan juttelemassaMardariuksen kanssa ja minä olin sangen huvitettu hänestä.
Tavattoman surullisena olin minä saattamassa heitä, hiljaista iltaani ja iloista päivääni.
Pyhä munkki Mardarius asui kirkon seinän luona, alttarin takana maakuopassa; ennen, vanhaan aikaan oli tämä kuoppa ollut salapaikka, johon kätkettiin luostarin kalleuksia ryöväreiltä ja suoraan alttarin luota oli sinne maanalainen käytävä. Tuon kuopan yli oli laitettu kiviholvi, joka oli peitetty paksuilla laudoilla ja joitten päälle oli asetettu pikkuinen kammio, katossa ikkuna. Vaan lattialla oli käsipuitten ympäröimä ristikko, jonka läpi pyhiinvaeltajat katselivat pyhää munkkia. Kammion nurkassa oli ylösnostettava, ovi siitä menivät kiertoportaat alas Mardariuksen luo. Kuoppa oli hyvin syvä, kaksitoista askelta pohjaan saakka, valoa siinä oli ainoastaan yksi säde, vaan ei sekään ulottunut lattialle saakka vaan hajaantui maanalaisen asunnon märkään pimeyteen.
Kauvan ja aika terävästi täytyi katsoa ristikon lävitse, kunnes syvyyden pimeydessä huomaa jonkun tummemman esineen, joka näyttää isolta kiveltä tahi multamöhkäleeltä, ja se onkin juuri pyhä munkki, joka istuu liikkumattomana.
Jos laskeudut alas hänen luokseen, niin ympäröi sinua lämmin, haiseva märkyys ja alussa et näe suorastaan mitään. Sitten erotat pimeydessä alttarin ja mustan ruumisarkun, ja siinä istuu kokoonkäyristyneenä pikkuinen vanhus, mustassa kuolinpuvussa, jossa on valkoisia ristejä, pääkalloja, kalkki ja keihäs, kaikki se on rypistynyttä ja rikkinäistä hänen kuivettuneella ruumiillaan. Nurkassa on pieni pyöreä rautauuni, siitä kohoaa ylös piippu, ikäänkuin paksu käärme; tiilit seinässä ovat vallan vihreät homeesta. Valon säde lävistää pimeyttä, ikäänkuin valkonen miekka.
Höylänlastuilla liikuttelee itseään pyhä munkki hiljaa, ikäänkuin varjo, kädet polvilla sormitellen rukousnauhaa, pää on painettu rinnalle, selkä on käyristynyt kuin luokka.
Muistan miten minä tulin hänen luokseen, asetuin polvilleni ja vaikenin. Hän oli myös vaiti ja kaikki meidän ympärillämme oli täynnä kuollutta hiljaisuutta. Minä en nähnyt muuta hänen kasvoistansa, kuin terävän nenänsä tumman huipun.
Hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:
— Noh…
Vaan minä en voinut puhua, minua säälitti niin äärettömästi hän, joka oli elävänä pantu hautaan.
Jonkun ajan päästä hän kysyi taas:
— Mitäs tahdot?… puhu…
Hän käänsi kasvonsa minuun päin, ne olivat tummat, eikä niissä näkynyt silmiä, vaan ainoastaan valkoset silmäkulmat, parta ja viikset. Kuulen äänensä kuiskaavan:
— Sinä itse riitelet… Miksi riidellä… Jumalaa täytyy palvella nöyränä. Mitäs Hänen, Jumalan kanssa riidellä: Jumalaa täytyy vaan yksinkertaisesti rakastaa.
— Minä, näetkös, rakastan Häntä.
— No niin. Hän rankaisee, mutta älä sinä ole huomaavinasikaan sitä vaan sano — kiitän sinua Jumala, kiitän sinua! Ja aina sano niin. Ei mitään sen enempää.
Nähtävästi hänen oli vaikeata joko heikkouden takia, tahi oli hän unohtanut puhumisen, — hänen sanansa tuskin elivät ja hänen äänensä kuului kuolevan linnun siipien kohinalta.
Minä en voinut mitään kysyä vanhukselta, minun tuli sääli häntä ja pelkäsin häiritseväni hänen kuolemaa kaipaavaa hiljaisuuttaan… Seisoin liikkumatta. Ylhäällä kuului kirkon kellon ääni, se liikutti hiuksia pääni päällä ja minä tahdoin niin sanomattomasti nostaa päätäni ja katsella taivaaseen, vaan pimeys painoi raskaana niskaani ja minä en liikkunut.
— Rukoile sinä, — sanoi hän minulle. — Ja minä rukoilen sinun edestäsi.
Hän jähmettyi. Kaikki oli hiljaista, kummallinen pelko tunkeutui ruumiiseeni vuodattaen rintaani jäistä kylmää.
Jonkun ajan kuluttua hän kuiskasi:
— Oletko sinä vielä täällä?
— Olen.
— Minä en näe. Noh, mene Jumalan nimessä! vaan älä riitele.
Minä poistun hiljaa. Kun nousin ylös ja hengitin puhdasta ilmaa, tulin vallan juovuksiin ilosta, pääni pyörtyi. Olin ihan märkä, ikäänkuin olisin ollut kellarissa. Vaan hän, Mardarius istuu siellä jo neljättä vuotta!
Minun oli määrä viisi kertaa jutella hänen kanssaan, vaan minä olin aina vaan vaiti. En voinut. Laskeusin hänen luokseen, hän kuunteli ja kysyi äänellä, joka ei ollut maan päältä kotoisin.
— Joku on tullut. Onko se eilinen?
— On, se olen minä.
Silloin hän alkaa kuiskata keskeytyen silloin tällöin:
— Älä sinä loukkaa Jumalaa… Mitä sinä tarvitset… Kenties palasen leipää. Vaan on synti loukata Jumalaa. Se on jo perkeleestä. Perkele asettaa kaikin tavoin jalkansa ihmisten eteen. Kyllä minä tunnen sen. Hän on kiukkuinen. On suutuksissaan. Hän on loukkaantunut, sen takia se on vihainen. Älä sinä loukkaannu, muuten tulet pirun kaltaiseksi. Sinua loukataan, vaan sano sinä heille: pelastakoon teidät Kristus! Ja lähde pois. Mitäs niistä! Mätää ne ovat kaikki. Pääasia on se sinun omasi. Etteivät vaan sielua pois ottaisi. Peitä se, silloin he eivät ota sitä pois.
Hän kylvää hiljaa sanojaan ja ne putoavat päälleni ikäänkuin kaukaisen tulipalon tuhka, enkä minä tarvitse niitä, eivätkä ne liikuta sieluani. Tuntuu kuin näkisin mustaa unta, jotain käsittämätöntä ja raskasta ja ikävää.
— Sinä olet vaiti, — sanoo hän miettiväisesti, — se on hyvä. Olkoot muut miten vaan tahtovat, vaan ole sinä vastedeskin vaiti. Toiset, jotka käyvät luonani, puhuvat. Puhuvat paljon. Enkä voi käsittää mistä. Jonkinlaisista naisista. Vaan mitä se minuun koskee? Kaikesta he puhuvat, vaan mitä se on se kaikesta? Käsittämätöntä. Sinä, tiedätkö, ole vaiti. En minäkään puhuisi, vaan tässä apotti vaan käskee, — lohduta, ja täytyy lohduttaa! No, hyvä. Vaan minä itse olisin hyvin mielelläni vaiti. No, menkäät kaikki Jumalan luo! Minulta on kaikki otettu pois. Ainoastaan rukous on jäänyt. Älä ole huomaavinasi että sinua vaivataan. Pirut vaivaavat. Vaivasivat minuakin. Oma veljeni. Löi minua. Ja sitten vaimoni. Tahtoi myrkyttää minut arsenikilla. Olin hänen mielestänsä nähtävästi hiiri. Varastivat minulta kaiken. Sanoivat että minä muka olin sytyttänyt kylän palamaan. Tahdottiin heittää minut tuleen. Jopa istuin vankilassakin. Kaikkea, kaikkea oli. Sitten tuomittiin. Istuin vieläkin vankilassa. Jumala armahtakoon niitä! Minä olen kaikki antanut anteeksi. En ollut syypää ja kumminkin annoin anteeksi. Se on itseni takia. Minun päälläni lepäsi kokonainen vuori loukkauksia ja kärsimyksiä. En voinut hengittää. Vaan kun annoin anteeksi ei ollut enää mitään! Ei ollut enää sitä vuorta. Pirut suuttuivat ja poistuivat. Kas niin tee sinäkin — anna kaikille anteeksi… Minä en tarvitse mitään. Ja sinun kanssasi tulee olemaan juuri samaten. Neljäntenä päivänä hän pyysi minua: Tuoppas minulle hiukan leivänkuorta. Imeskelisin hiukan sitä. Olen niin heikko — anna minulle anteeksi Kristuksen nimessä!
Minun oli niin sääli häntä, että sydäntäni särki. Kuuntelin hänen hourailuaan ja ajattelin:
— Mitä varten sellaista, voi Jumalani, mitä varten? Vaan hän suhistaa kuivettuneella kielellään:
— Luitani särkee. Särkee yötä ja päivää. Kun imen pikkusen leivänkuorta, niin kenties tulee helpommaksi. Vaan niin luut nyyhkyttävät, häiritsevät. Häiritseväthän rukoustani. Kaikkien täytyy rukoilla joka hetki. Ja unessakin täytyy. Muuten paikalla muistuttaa piru olemassaoloansa. Muistuttaa mieleesi nimesi, ja missä elit ja kaiken. Hän istuu, kas, täällä uunilla. Hän ei välitä siitä että se joskus on kuuma, tulipunanen. Hän on tottunut siihen. Sitten se harmaa istuu minun vastapäätäni. Minä teen ristimerkin, enkä enää katso häneen! Hän kyllästyttää jo minua. Olkoon vaan. Ja joskus hän ryömii seinällä ikäänkuin hämähäkki. Tahi keikkuu ilmassa harmaan räsyn muodossa. Se minun piruni on niin monena… Sillä on niin ikävätä vanhuksen kanssa. Vaan hän on kerran asetettu tänne ja hänen täytyy vartioida. Eikä hänenkään ole suinkaan hauskaa vanhuksen kanssa. Enkä minä enää ole yhtään äkäinen hänelle. Ei pirukaan ole vapaa. Minä olen tottunut häneen. Noh sinua, sanon, sinä ikävystytät minua! Enkä katsele sinuun päin. Vaan hän on niin vaan, hän ei ole vallaton. Ainoastaan muistuttaa minua, mikä minun nimeni oli.
Ja vanhus nosti päänsä ja sanoi aika äänekkäästi:
— Nimeni oli Mihail Petrovitsh Wjahirev!
Ja taas istuutui hän kokonaan ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:
— Kuitenkin piru työnsi… Voi sinä, piru! Oletko sinä täällä vielä veli? Mene Jumalan nimeen!
Sinä päivänä olisin minä itkenyt vihasta… Mitä varten se vanhus on niin? Mitä kauneutta on hänen sankarityössään? En ymmärrä kerrassaan mitään! Koko päivän ja vielä kauvan yölläkin minä muistin häntä — ikäänkuin minuakin ärsyttäisi joku piru, laittaen kaikenlaisia irvisteleviä naamoja.
Kun minä viimeisen kerran läksin hänen luokseen, niin minä panin taskuni täyteen lämmintä, pehmeätä leipää — vihaten ja halveksien ihmisiä vein hänelle tuota leipää. Ja kun annoin sen hänelle niin hän kuiskasi:
— Ohohoho! Lämpönen! Oho-ho-ho! Hän liikkui arkussaan, lastut narisivat hänen allaan, hän peitti leivän ja yhä vaan kuiskutteli:
— Ohoho…
Ja pimeys ja home seinillä kaikki liikkuu ja toistaa hiljaisella huokauksella pyhän munkin kuiskausta:
— O-o-o.
Hän otti vaan neljä kertaa viikossa ruokaa, tietysti oli hänen nälkä.
Sinä viimeisenä kertana hän ei puhunut enään mitään minun kanssani, maiskutteli vaan suutaan, imien leipää, nähtävästi ei hänellä ollut enää ollenkaan hampaita.
Minä seisoin jonkun aikaa ja sanoin sitte:
— No, anna minulle anteeksi, Kristuksen nimessä, isä Mardarius, minä menen nyt enkä tule enää! Ota vastaan kiitokseni!
— Niin, kyllä, — vastasi hän kiireesti, — kiitoksia sinulle, kiitoksia! Älä sano munkeille. Näes, siitä leivästä. Kenties ottavat vielä sen pois. Ne ovat niin kateellisia ne munkit. Heitähän pirut kanssa kiusaavat. Pirut tuntevat kaikki. Mutta ole sinä vaan vaiti!
Pian sen jälkeen hän sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin hyvin juhlallisesti — piispa ja papit tulivat kaupungista ja piispa piti kirkossa sielujumalanpalveluksen. Sitten minä kuulin, että vanhuksen haudalle öisin itsestään syttyy sininen tuli.
Miten surkeata se kaikki on ja miten häpeällistä ihmisille.
Pian sen jälkeen kääntyi elämäni yhtäkkiä hyvin jyrkästi.
Vielä Grishan aikana tapahtui minulle inhottava asia: tulin kerran kellariin, vaan siellä makaa Mihail jauhosäkeillä ja tekee onanismin syntiä. Minua se iletti sanomattomasti, muistin minkälaisia raakuuksia hän minulle oli kertonut naisista, muistin hänen vihansa niitä vastaan, syljin, juoksin leipomoon, ihan vapisin vihasta, minua hävetti ja oli niin surullista. Hän tuli minun perässäni… Lankesi polvilleen ja rukoili minua, jotta minä vaikenisin, karjui:
— Kiusaahan se sinuakin öisin, minä tiedän. Pirun valta on suuri…
— Valehtelet, — sanoin minä, — ja mene helvettiin, mätäne! sinähän paistat leipiä, koira!
Haukuin häntä, en voinut pidättyä.
Vaan hän yhä ryömii vaan ja rukoilee että minä vaikenisin.
— Ja voiko sitä nyt kertoa ihmisille? — sanoin minä. — Hävettäähän. Vaan työtä en enää tahdo tehdä kanssasi! Ja sinä mene ja sano, että minulle annettaisi jotain toista työtä.
Ja pysyin sanassani.
Sinä aikana minä en vielä osannut nähdä ihmisiä, eivätkä ne minusta vielä olleet eläviä, minä koetin ainoastaan pysyä syrjässä kaikista.
Mihail sairastui ja lähti sairashuoneeseen, minä tulin nyt päällysmieheksi ja sain kaksi apulaista; meni kolme viikkoa, vaan yhtäkkiä muonavarain hankkija kutsui minut luokseen ja ilmotti minulle, että Mihail on tullut terveeksi, vaan ettei hän enää tahdo työskennellä yhdessä minun kanssani minun vastahakoisen luonteeni takia ja että minut väliaikaisesti määrätään metsään kantoja nostamaan. Tätä pidettiin siellä rangaistuksena.
— Minkä takia? — kysyin minä.
Yhtäkkiä tuli konttoriin sisään tuo kaunis munkki isä Antonius, ja asettui vaatimattomasti sivulle ja kuunteli. Muonavarain hoitaja selitti minulle: