— Juuri sinun luonteesi vastahakoisuuden takia ja niitten julkeitten arvostelujen takia, joita sinä olet lausunut veljistä. Se on sinun iässäsi ja sinun asemassasi hyvin tyhmää ja tietämätöntä ja sinua täytyy rangaista sen takia. Juuri isä apotti oli hyväntahtoisesti puhunut, että sinut pitäisi siirtää konttoriin hiukan helpompaan palvelukseen, vaan kas mikä nyt tuli, niin se on…
Hän puhui kauvan, halveksivasti ja tunnottomasti; huomasin, ettei tuo ihminen sovita sanojaan omantuntonsa, vaan virkansa mukaan. Vaan isä Antonius katsoo minuun, nojaten sänkyyn ja hymyilee kauneilla silmillänsä, silittäen partaansa, ikäänkuin ärsyttäen minua. Minun teki mieleni näyttää hänelle luonnettani ja minä sanoin taloudenhoitajalle:
— Minä en hae ylennystä enkä myöskään halua ottaa vastaan alennusta, koska en ole ansainnut sitä, kuten itsekin tiedätte. Minä tahdon oikeutta ja kohtuutta!
Taloudenhoitaja punastui ja iski keppiä maahan.
— Hiljaa, hävytön!
Isä Antonius kumartui hänen korvansa luo ja sanoi hänelle jotain.
— Se on mahdotonta, — sanoi taloudenhoitaja. — Hänen täytyy ottaa rangaistus vastaan nurisematta.
Antonius kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun päin, — hänen äänensä oli syvä ja lämmin:
— Alistu, Matvei!
Hän voitti minut niillä kahdella sanalla ja ystävällisellä silmäyksellään. Kumartuen maahan saakka taloudenhoitajan eteen minä kumarsin hänellekin ja sitten kysyin taloudenhoitajalta, koska minun pitäisi lähteä metsään.
— Kolmen päivän päästä, — sanoi hän, — vaan nämä kolme päivää sinä istut vankilassa! Niin, niin!
Jos siellä ei olisi ollut isä Antoniusta, niin minä olisin luultavasti musertanut taloudenhoitajan luut. Vaan minä käsitin hänen sanansa jonkinlaiseksi viittaukseksi siihen, että se antaisi minulle mahdollisuuden lähestyä häntä, ja sen vuoksi minä olisin ollut valmis hakkaamaan pois käteni ja sanalla sanoen valmis kaikkeen.
Minut vietiin vankilahuoneeseen, se oli kuoppa konttorin alla, siellä ei voinut seisoa eikä maata, vaan ainoastaan istua. Lattialla oli olkia, jotka olivat märkiä. Oli hiljaista, ikäänkuin haudassa, hiiriäkään ei ollut ja niin pimeätä oli, että kädet siinä upposivat: ojennat käden kasvojen eteen, eikä sitä enää ole olemassa.
Istun ja olen vaiti. Kaikki minussa vaikenee ikäänkuin tinaa olisi valettu päälleni, olen raskas kuin kivi, kylmä kuin jää. Kiristin hampaitani yhteen ikäänkuin olisin sillä tahtonut pidättää ajatuksiani, vaan ne syttyivät sysinä, polttivat minua. Olisin ollut valmis puremaan, vaan ei olut ketään jota olisin purrut. Tartuin käsilläni hiuksiini, keikutin itseäni ikään kuin kellon kieltä, huusin, kiljuin, hulluttelin.
— Missä on totuutesi, Jumalani? Eivätkös häpäisijäsi leiki sen kanssa, eivätkö vallassaolijat tallaa sitä kurjasti juopuneina vallastaan? Kuka olen minä sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri tahi sinun totuutesi ja kauneutesi valvoja?
Muistuu nyt mieleeni luostarin elämän laatu. Kamalalta ja rumalta se näyttää. Miksi munkit ovat Herran palvelijoita? Millä he ovat pyhempiä kuin maailman lapset? Minä tunnen raskasta talonpoikaiselämää maalla. Kylmä ja ankara on talonpojan elämä! He ovat kaukana Jumalasta: he juopottelevat, varastavat ja tekevät kaikenlaista syntiä, vaan he eivät tunne Hänen teitään eikä heillä ole voimia eikä aikaa kulkea totuuden tietä, — jokainen on kiinni maassaan ja on sidottu taloonsa nälän voimakkailla kahleilla; mitä niiltä vaatisikaan? Vaan täällä elävät ihmiset vapaasti ja ylellisesti; täällä ovat viisaat kirjat auki heidän edessänsä, — vaan kuka heistä palvelee Jumalaa? Ainoastaan heikot ja verettömät, Grishan tapaiset, vaan muille on Jumala ainoastaan verho, jonka takana tekevät syntiä, ja valheen lähde.
Muistuu mieleeni munkkien kamala naisiin menevyys ja kaikki heidän lihanhimonsa, joka ei halveksi eläintäkään; heidän laiskuutensa ja ylensyömisensä ja heidän riitansa kolehtia jakaessaan. Grisha oli kertonut minulle, miten paljon talonpojat tekevät työtä luostaria varten ja miten heidän velkansa yhä vaan kasvaa.
Ajattelin itseänikin: Kas, tässä minä vaikeroin jo kauvan vaan mitä olen saavuttanut sielulleni? Ainoastaan haavoja ja mustelmia. Millä minä olen rikastuttanut järkeäni? Ainoastaan sillä että olen oppinut tuntemaan kaikenlaisia ruokottomuuksia ja vihaan ihmisiä.
Ja ympärilläni on hiljaista. Ei kellon äänikään saavuta minua, ei ole mitään millä mittaisin aikaa, ei minulla ole yötä eikä päivää — kuka uskaltaa riistää valon ihmiseltä!
Mätänevä pimeys painaa minua, sieluni palaa siellä, valaisematta tietäni ja samalla sulaa ja hajoaa sydämelle niin kallis usko oikeuteen ja kohtuuteen, usko Jumalan kaikkitietäväisyyteen. Vaan heleänä tähtenä loistavat edessäni isä Antoniuksen kasvot, ja kaikki ajatukseni ovat hänen ympärillään, ikäänkuin yöperhoset tulen ympärillä. Hänen kanssaan minä juttelen, hänelle valitan, häntä kyselen ja näen pimeydessä hänen kaksi ystävällistä silmäänsä. Kalliiksipa tulivat minulle nämä kolme päivää; kun tulin ulos vankeudesta, olivat silmäni puoleksi sokeat, pääni oli kuin vieras, jalkani vapisivat. Vaan veljet nauroivat?
— Mitä, saitko kunnian nauttia henkistä saunaa? Illalla kutsui apotti minut luokseen, käski minua lankeamaan polvilleni ja piti pitkän puheen.
— On sanottu: muserran syntisen hampaat ja taivutan hänen niskansa maahan…
Minä olin vaiti, pidin sydäntäni kourassani. Rauhoittava isä Antonius seisoi edessäni ja sulki vihaisen suuni hellällä silmäyksellään.
Vaan yhtäkkiä tuli apotti ystävälliseksi.
— Sinua, narria, pidetään arvossa; — sanoi hän, — sinun työintosi on huomattu, sinun järjellesi haetaan sopivaa työtä. Ja kas nyt minä ehdotan sinun valittavaksesi kaksi tointa: tahdotko istua konttorissa tahi lähteä isä Antoniuksen kammiopalvelijaksi?
Minusta tuntui kuin hän olisi kaatanut lämmintä vettä päälleni, minä olin tukehtumaisillani ja tuskin osasin lausua:
— Siunatkaa minua, kammiopalvelijaksi…
Hän rypisti kasvonsa, mietti hiukan ja katsoi minua tutkivasti.
— Jos sinä menet konttoriin, niin sinun ei tarvitsisi lähteä kantoja nostamaan, vaan jos aijot kammiopalvelijaksi, niin minä lisään metsätyötä.
— Siunatkaa minua, tahdon kammiopalvelijaksi. Hän kysyi ankarana:
— Miksi? sinä tyhmyri! Konttorissahan on helpompaa ja kunniakkaampaa!
Minä pysyin sanassani. Hän kallisti päätänsä ja mietti.
— No, minä suostun ja siunaan, — sanoi hän. — Oletpas kummallinen nuori mies, kuitenkin, sinua täytyy pitää silmällä… Kuka tietää, mikä tuli sinussa palaa? Mene rauhassa?
Minä lähdin metsään. Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.
Työ oli raskasta, metsä oli vanhaa, juuret olivat syvässä ja leveällä, — kaivat — kaivat, hakkaat ja hakkaat ja alat hevosella vetää ulos kantoa. Hevonen koettaa kaikin voimin, vaan se repii ainoastaan valjaita. Jo puolenpäivän aikaan luut narisevat, hevosenikin vapisee ja on ihan vaahdossa, katselee minua pyöreillä silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa:
— En voi, veli, se on liian raskasta! Silitän sitä, taputtelen sen kaulaa.
— Näetkös, kyllä huomaan. Ja taas alan kaivaa ja hakata, vaan hevonen katselee ravistaen nahkaansa ja nyökäyttäen päätään. Hevoset ovat viisaita; minä luulen, että he huomaavat ihmisten tekojen järjettömyyden.
Silloin minä kerran tapasin Mihailin; ja tämä tapaaminen oli vähällä loppua hyvin huonosti. Lähdin kerran päivällisen jälkeen työhön, olin jo melkein sisällä metsässä, kun yhtäkkiä huomasin hänen juoksevan perässäni keppi kädessä, kasvot eläimellistyneinä. Hampaat irvissä inisee hän ikäänkuin karhu… Mitä se merkitsee?
Minä pysähdyin, odotin häntä. Vaan hän puhumatta sanaakaan nosti keppinsä iskeäkseen minua. Minä kumarruin kumminkin aikanaan alas ja töyttäsin häntä päälläni vatsaan; kaasin hänet, istuin rintansa päälle, revin kepin hänen kädestänsä ja kysyin:
— Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten? Hän väänteleikse allani, kähisee:
— Mene pois luostarista…
— Mitä varten?
— Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut… Lähde pois!
Hänen silmänsä ovat punaset ja niistä juoksee kyyneliä, jotka näyttävät punasilta; huulillaan kiehuu vaahto. Hän repii vaatteitani, nipistää ihoani, raapii, yhä pyrkii vaan minun kasvojeni kimppuun. Minä likistin häntä hiukan, nousin pois hänen rinnaltaan ja sanoin:
— Sinä olet munkki säädyltäsi ja kuitenkin kannat sellaista vihaa itsessäsi! Ja minkä tähden?
Hän istui liassa ja vaati yhtä itsepäisesti:
— Lähde pois! Älä saata hukkaan sieluani… Minä en ymmärtänyt mitään! Sitten aavistin ja kysyin häneltä hiljaa:
— Kenties, sinä Miha, luulet, että minä olen jollekin kertonut sinun salaisesta paheestasi? Se on turhaa, minä en ole kenellekään kertonut, Herran nimessä!
Hän nousi, horjui puun luokse, ympäröi sen käsillään ja katsoi sitte minuun puunrungon takaa villeillä silmillään ja kiljui:
— Olisitpas sanonut koko maailmalle, se olisi helpompaa! Ihmisten edessä minä kadun, ja he antavat anteeksi, vaan sinä, roisto, halveksit kaikkia, — minä en tahdo olla kiitollisuuden velassa, sinä ylvästelyä, kerettiläinen! Mätäne, äläkä johdata minua verisyntiin!
— No, sehän on nyt kerrassaan hullua, mene itse pois, jos sinun täytyy, minä en mene, tiedä nyt.
Vaan nyt heittäytyi hän taas päälleni, me kaaduimme molemmat saastaan, likaannuimme kuin sammakot, minä olin paljon voimakkaampi häntä, nousin, vaan hän, onneton, makaa ja itkee.
— Kuule, Mihail, — sanoin minä. — Minä menen pois jonkun ajan päästä, vaan nyt en voi! Se ei ole itsepäisyyttä, vaan minun täytyy tehdä niin, minun täytyy olla täällä!
— Mene helvettiin isäsi luo, huokaa hän ja kiristää hampaitaan.
Minä lähdin pois hänen luotaan, vaan jonkun päivän päästä sai hän käskyn matkustaa luostarin maatilalle, enkä minä enää nähnyt häntä.
Minä päätin palvelukseni ja kas — seisoin siis kerran Antoniuksen luona, ihan uusi puku päällä. Tätä uutta elämänjaksoa sen ensimäisestä päivästä viimeiseen saakka muistan minä, ikäänkuin se olisi polttamalla poltettu minun sisääni ja leikattu ihooni.
Hän kuljetti minua kanssansa kammiosta toiseen ja opetti rauhallisesti, yksityiskohtaisesti, miten, koska ja millä minun täytyisi palvella häntä. Yksi huone oli vallan täynnä kaappeja ja nämä olivat täynnä sekä maallisia että hengellisiä kirjoja.
— Tämä, — sanoi hän, — on rukoushuoneeni!
Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan vieressä pehmeä tuoli, yhdellä puolella pöytää oli sohva, joka oli peitetty kalliilla matolla ja pöydän edessä oli tuoli, jossa oli korkea selkänoja ja joka oli hienolla nahalla vuorattu. Toinen huone oli hänen makuuhuoneensa: siinä oli leveä sänky, kaappi pukuja ja liinavaatteita varten, pesukaappi, jossa oli iso peili, siinä oli vielä paljon harjoja, kampoja, eri värisiä pulloja; vaan kolmannen huoneen seinissä, joka huone muuten oli kolkko ja tyhjä, oli kaksi salakaappia: yhdessä niistä oli viiniä ja ruokia, toisessa teekapineet, leivoksia, sylttiä ja kaikenlaisia makeisia.
Kun me lopetimme tämän tarkastuksen, vei hän minut kirjastoon ja sanoi:
— Istu! Katsos miten minä elän. Eikö totta, ei se juuri näytä munkkimaiselta.
— Niin, näettekös, ei se ole juuri sääntöjen mukaan.
— Katsos, — sanoi hän, — sinä tuomitset kaikkia, tulet kai minuakin tuomitsemaan.
Hän hymyili, ikäänkuin kellotornista, niin ynseästi. Minä pidin hänestä kovasti hänen kasvojensa kauneuden vuoksi, vaan tämä hymyily ei miellyttänyt minua.
— Minä en tiedä, näettekös, tulenko tuomitsemaan teitä, vaan minä tahdon välttämättömästi käsittää teitä!
Hän nauroi hiljaa syvää, vaan loukkaavaa naurua.
— Sinähän olet avioton lapsi?
— Kyllä.
— Sinussa on hyvää verta, — sanoi hän!
— Mitä se merkitsee, — hyvä veri? — kysyin minä.
Hän nauroi ja vastasi selvästi:
— Hyvä veri on aines, josta muodostuu ylpeä sielu! Oli selvä päivä, aurinko paistoi sisään ikkunasta ja Antonius istui ihan sen säteissä. Yhtäkkiä omituinen ajatus nosti päätänsä ikäänkuin käärme, ja pisti minua sydämeen — minä huudahdin ikäänkuin poltettu, hypähdin ylös tuolilta ja katselin munkkiin. Hän nousi myöskin ylös, — näin että hän otti veitsen pöydältä, leikki sen kanssa ja kysyi minulta:
— Mikä sinuun tuli?
Ja minä kysyin häneltä:
— Kenties olette te isäni?
Hänen kasvonsa tummenivat, tulivat liikkumattomiksi, sinertäviksi, ikäänkuin ne olisivat jäästä veistetyt; hän sulki puolittain silmänsä ja ne sammuivat. Hiljaa sanoi hän:
— Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Koska? Miten vanha sinä olot?Kuka on äitisi?
Ja kun minä kerroin, miten minut oli löydetty maasta, hymyili hän ja pani veitsen pöydälle.
— Siihen aikaan minä en käynyt niillä seuduin, — sanoi hän.
Minun oli epämukavata, vaikeata: ikäänkuin minä olisin kerjännyt almua, eikä minulle sitä annettu.
— No, vaan jos minä olisin sinun isäsi — mitä sitten? — kysyi hän.
— Ei mitään, — vastasin minä.
— Minäkin ajattelin samoin. Me sinun kanssasi elämme paikassa, jossa ei ole lihallisia isiä eikä lapsia, vaan henkisiä. Vaan toiselta puolelta olemme me kaikki maailmassa löytölapsia ja se tahtoo sanoa, veljiä siinä onnettomuudessa, jota kutsutaan elämäksi! Ihminen on sattuma maailmassa, tiedätkö sinä sitä? Hänen silmistänsä minä huomasin, että hän tekee pilkkaa minusta. Minä olin hämilläni ja musertunut tuon minulle itsellenikin käsittämättömän kysymykseni takia, minun teki mieleni puolustaa sitä jollain tavalla tahi unohtaa se. Vaan minä kysyin vielä hullummin:
— Vaan miksi te otitte veitsen käsiinne? Antonius katsoi minuun ja nauroi hiljaa.
— Sinä olet rohkea kyselijä! — sanoi hän. — Otinpa — otin, vaan miksi, sitä en tiedä! Pidän siitä, se on hyvin kaunis.
Hän antoi minulle veitsen. Se oli vino ja terävä, terään oli kullasta laitettu koristuksia, varsi oli hopeinen ja siinä hopeassa oli punanen kivi.
— Tämä on araapialainen veitsi, — selitti hän minulle. — Minä leikkaan sillä kirjojani auki ja pidän sitä öisin tyynyni alla. Minusta huhutaan, että minä olisin hyvin rikas, vaan ihmiset ympärilläni elävät köyhästi ja kammioni on kaukana muista.
Veitsestä ja Antoniuksen kädestä nousee jonkinlainen voimakas kirpeä haju, — se saattaa minut juovuksiin, ja pääni pyörtyy.
— No jatketaanpa keskusteluamme, — lausuu Antonius tummalla ja pehmeällä iltabassollaan. — Tiedätkö että minun luonani käy nainen?
— Minä olen kuullut.
— Se ei ole totta että hän on sisareni. Minä makaan hänen kanssaan.
Minä kysyin häneltä:
— Mitä varten te kerrotte kaikkea sitä minulle?
— Sitä varten, että sinä heti paikalla kummastuisit ja ainaiseksi lakkaisit ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?
— Minä en ole lukenut niitä.
Hän otti kaapistaan pienen punakantisen kirjan, antoi sen minulle ja komensi:
— Mene, pane samovari kiehumaan ja lue tuota! Minä aukaisin kirjan, jo ensimäisellä sivulla oli kuva, jossa seisoi nainen, jalat polviin saakka paljaina ja sen edessä mies, joka myöskin riisuutui.
— Minä en tule lukemaan sitä, — sanoin minä. Silloin hän lähestyi minua ja sanoi ankarana:
— Vaan jos sinun rippi-isäsi käskee sinua? Tiedätkös sinä mitä varten se on välttämätöntä?… Mene!
Sivurakennuksessa, jossa oli minun paikkani, istuin minä sängylleni ja jähmetyin pelosta ja ikävästä. Tunsin itseni vallan myrkytetyksi, olin heikko ja vapisin! En tiedä mitä ajattelisinkaan; en voi käsittää mistä minulle ilmestyi ajatus, että hän olisi minun isäni; tämä ajatus oli minulle vieras, tarpeeton. Muistelen hänen sanojansa sielusta — sielu syntyy verestä; sitten hänen sanaansa ihmisestä, että ihminen on sattuma maan päällä. Tämä kaikkihan oli selvää kerettiläisyyttä! Muistan miten hänen kasvonsa muuttuivat minun kysymykseni johdosta. Minä aukaisin kirjan, siinä kerrottiin jostain ranskalaisesta kavaljeerista ja hienoista naisista… Mitä se minuun kuului?
Hän soitti, kutsui. Minä menin, hän otti minut ystävällisesti vastaan.
— Missä samovari on?
— Miksi te annoitte minulle tuon kirjan?
— Jotta sinä tietäisit minkälainen on synti!
Minä tulin iloiseksi; minusta näytti, että minä nyt ymmärsin hänen aikomuksensa koetella minua. Syvästi kumarrettuani lähdin ulos, panin nopeasti samovarin kiehumaan, vein sen huoneeseen jossa Antonius jo itse oli kaikki valmistanut teetä varten; kun minä tahdoin poistua, sanoi hän:
— Jää tänne, juo teetä minun kanssani.
Minä olin hänelle, kiitollinen, koska minun niin äärettömästi teki mieleni käsittää jotain.
— Kerro minulle, — sanoi hän, — miten sinä olet elänyt ja miksi sinä olet tullut tänne?
Ja minä aloin kertoa itsestäni, peittämättä ainoatakaan salaista aikomusta, ainoatakaan ajatusta, jonka muistin; vaan hän, silmät puoleksi kiinni, kuunteli minua niin tarkkaan, ettei hän juonut teetäkään. Hänen takanansa katselee ilta sisään ikkunasta, punasella taivaalla piirtävät puitten mustat oksat kertomuksiaan, vaan minä kerron omaa kertomustani ja katselen Antoniuksen kätten valkosia sormia: hänen kätensä ovat ristissä hänen rinnallansa. Kun minä lopetin, kaasi hän minulle lasin tummaa ja makeata viiniä.
— Juo! Minä huomasin sinut jo silloin kun sinä kirkossa rukoilit ääneen, — sanoi hän. — Eikö luostari auta?
— Ei. Katsokaa, teidän suhteenne minulla on vahva toivo, auttakaa te minua! Te olette oppinut ihminen, teillä täytyy kaikki olla selvillä.
Sitte hän lausui hiljaa, katsomatta minuun:
— Minä tiedän yhden asian: jos nouset vuorelle, niin mene huipulle saakka; jos kaadut, niin kaadu kuilun pohjaan saakka. Vaan itse minä en seuraa tätä lakia, koska minä olen laiska. Matvei, ihminen on mitätön ja on käsittämätöntä, miksi hän on mitätön. Koska elämä on kaunista ja maailma on viettelevä! Miten paljon on annettu huvia sille, vaan ihminen on mitätön! Miksi? Tätä arvoitusta en ole ratkaissut… Enkä tahdo ajatellakkaan sitä…
Soitettiin iltajumalanpalvelukseen, hän vavahti ja sanoi minulle:
— Mene Herran rauhassa! Olen väsynyt ja täytyy lähteä kirkkoonkin.
Jos minä olisin ollut viisaampi, niin minun olisi jo samana päivänä täytynyt lähteä pois hänen luotansa: hän olisi silloin säilynyt minulle hyvässä muistissa. Vaan minä en käsittänyt hänen sanojensa merkitystä.
Minä tulin huoneeseeni ja panin maata, ja kylkeni alta löysin tuon kirjan. Sytytin tulen ja aloin lukea kiitollisuudesta opettajaani kohtaan. Luen, että joku kavaljeeri yhä pettää aviomiehiä, kiipeää öisin ikkunain kautta heidän vaimojensa luo; aviomiehet pyydystelevät häntä, tahtovat häntä lävistää miekoillaan ja hän välttää ne. Ja kaikki tämä oli hyvin ikävätä ja minulle käsittämätöntä. Se tahtoo sanoa, minä tietysti ymmärrän että nuori mies elämöi, laskee leikkiä, vaan minä en käsitä, miksi se kaikki on kirjotettu ja painettu, enkä ymmärrä miksi minun pitäisi sellaista tyhjää sanahelinää lukea?
Ja taas minä mietin: miksi minä yhtäkkiä rupesin epäilemään häntä isäkseni? Tämä ajatus syö sieluani ikäänkuin ruoste rautaa. Sitten minä nukuin. Unessa tunsin että minua ravistettiin; hypähdin ylös ja hän seisoi minun edessäni.
— Minä soitin ja soitin! — sanoi hän.
— Näettekös, antakaa anteeksi, Herran nimessä, minä olen tehnyt hyvin raskasta työtä!
— Tiedän.
Eikä sanonutkaan "Jumala anteeksi antaa", kuten on tapa.
— Minä lähden isä apotin luokse, — sanoi hän, — valmista kaikki kuten sinulle osotin. Jahah! Oletkos sinä lukenut sitä kirjaa? Se on vahinko, että sinä olet alkanut; se ei ole sinua varten, sinä olet oikeassa! Sinä tarvitset toista.
Minä laitoin vuodetta: lakanat olivat hienot, peite oli pehmeä, kaikki oli rikasta, sellaista, jota koskaan ennen en ollut nähnyt ja kaikessa oli tuo voimakas, äitelä haju.
Aloin minä elää siinä juopuneessa sumussa, ikäänkuin unessa, paitsi Antoniusta en nähnyt mitään, vaan hän itse oli minulle kokonaan varjossa ja jakaantui ikäänkuin kahtia. Hän puhui hellästi, vaan silmät irvistelivät. Jumalan nimeä hän lausui harvoin, — "Jumalan" sijasta hän lausui "henki", pirun sijaan "luonto", vaan minun mielestäni eivät sanat muuttaneet käsitteitä. Hän teki myös kevyttä pilaa munkeista ja kirkonmenoista.
Hän joi paljon viinaa, vaan ei hän horjunut, — ainoastaan hänen otsansa tuli kalpeansinertäväksi ja hänen silmänsä läpinäkyväisten poskiensa yläpuolella syttyivät tummaan tuleen, punaset huulensa mustenivat ja kuivuivat. Usein tapahtui, että hän tuli apotin luota kotia vasta puoliyön aikana, tahi vielä myöhemmin, herätti minut ja käski antamaan hänelle viinaa. Sitten hän istui, joi ja puhui syvällä äänellänsä lakkaamatta ja kauan, — joskus melkein aamujumalanpalvelukseen saakka.
Vaikeata minun oli käsittää hänen puheitansa ja paljon minä olen unohtanut niistä, vaan muistan, miten ne alussa pelottivat minua, ikäänkuin ne aukaisisivat jonkinlaisen kuilun ja työntäisivät siihen sisään kaikki mitä maailmassa oli olemassa.
Joskus, sellaisten hänen puheittensa jälkeen tuntui minusta kaikki niin pelottavalta ja tyhjältä ja minä olin valmis kysymään häneltä: — Ettekö te ole piru?
Hän oli tumma, puhui valtiaana, ja kun hän joi, niin hänen silmänsä jakaantuivat yhä enemmän kahtia, pudoten syvälle otsan alle. Hänen kalpeat kasvonsa hieman vääntyivät hymyilyssä; sormensa, ohuet ja pitkät, koko ajan nipistelivät hänen sinimustaa partaansa, ne vuoroin käyristyivät vuoroin suoristuivat ja koko hänen olemuksestaan tuuli kylmää.
Vaan, kuten jo aikaisemmin sanoin, minä en uskonut piruun ja tiesin myöskin raamatusta, että pirun voima on hänen ylpeydessään, hän taistelee aina, hänellä on intohimoa ja hän osaa vietellä ihmisiä, vaan isä Antonius ei viettele minua millään. Hän puki elämän harmaaksi, osotti minulle sen järjettömyyden, ihmiset olivat hänen mielestänsä mielipuoli sikalauma, jossa siat eri nopeudella juoksivat kuiluun.
— Tehän sanoitte, että elämä on kaunista!
— Niin, jos se tunnustaa minut, niin se on kaunis, — vastasi hän ja naurahti.
Ja ainoastaan tämä hymyily on minulle jäänyt kaikista hänen puheistansa. Tuntui siltä, että hän aina kaikkea katseli nurkan takaa, ihan kuin joku olisi hänet kaikkialta karkottanut, eikä hän ollut kovasti loukkaantunutkaan siitä, että oli karkotettu. Hänen ajatuksensa oli terävä ja kekseliäs, se oli notkea kuin käärme, vaan se ei jaksanut voittaa minua, — minä, näettekös, en uskonut sitä, vaikka joskus ihailinkin sen sukkeluutta, ihmisjärjen korkeita hyppäyksiä. Muuten joskus, — vaikkei usein, — suuttuikin hän.
— Minä olen aatelismies, — huusi hän, — kuuluisan suvun jälkeläinen, minun isoisäni ja isoisieni isät ovat rakentaneet Venäjää, ovat historiallisia henkilöitä, vaan sinä kurja, keskeytät sanojani, sinä loiseläin, tomu, jahaha?!… Kaikki kaunis häviää, jää jälelle ainoastaan matoja ja niiden keskellä yksi ihminen kuuluisasta suvusta!
Nämä hänen puheensa eivät huvittaneet minua, minä olen itse, kenties, kuuluisasta suvusta, mutta eihän mikään riipu esi-isästä, vaan totuudesta eikä eilinen enää tule takaisin, silloin kuin huomen varmaan tulee olemaan!
Tahi joskus istui hän nojatuolissaan, kasvot verettöminä ja kertoi:
— Taas, Matvei, pelasivat nämä munkit minut putipuhtaaksi. Mikä on munkki? Ihminen, joka tahtoo peittää muilta ihmisiltä ruokottomuutensa, peljäten sen voimaa. Tahi ihminen, jota heikkoutensa vaivaa ja joka pelossaan karkaa maailmasta, jottei maailma söisi sitä. Ne ovat parhaita munkkeja, kaikkein huvittavimpia, vaan muut ovat yksinkertaisesti suojattomia, kodittomia ihmisiä, maan tomua, sen kuolleina syntyneitä lapsia.
— Vaan te, — sanoin minä, — kuka olette te niiden joukossa?
Kenties minä kysyin sitä häneltä noin kymmenen kertaa, tahi vielä enemmän, ihan hellittämättä, vaan hän vastasi minulle aina jotain sen laatuista:
— Sinä olet satunnainen ihminen, niin täällä kuin kaikkialla ja aina!
Ja hänen Jumalansa oli vallan salaisuus minulle. Minä koetin kysellä häneltä jotain Jumalasta, kun hän oli selvällä päällä, mutta hän vastasi minulle naurahtaen jonkinlaisilla tutuilla raamatunlauseilla, — vaan minun Jumalani oli yläpuolella raamattua. Silloin minä aloin kysyä häneltä juopuneena, miten hän katselee Jumalaa.
Vaan Antonius oli juopuneenakin vahva.
— Oletpas sinä viekas, Matvei! — sanoi hän. — Sinä olet viekas ja itsepäinen! Minun on sääli sinua!
Ja minä myös aloin sääliä häntä, koska minä huomasin miten yksinäinen hän oli, minä kunnioitin ajatuksien runsautta hänessä ja säälin, että ne turhaan hukkuivat kammiossa.
Vaan vaikka minä säälinkin häntä, niin kuitenkin minä kiusasin häntä yhä itsepäisemmin ja kerran hän sanoi vastoin omaa tahtoansa:
— Minä en katsele Jumalaa samoilla silmillä kuin sinä Matvei!
— Vaan minä, näettekös, vaikken näe, niin kuitenkin tunnen hänet, enkä minä kysele hänen olemassaoloansa, vaan ainoastaan sitä, miten pitäisi käsittää niitä lakeja, joiden mukaan hän rakentaa elämää?
— Katsele sinä lakeja Nomokanonista! — sanoi hän! — Vaan jos sinä tunnet Jumalan, niin minä onnittelen sinua!
Hän kaasi minulle lasin viiniä, kilisti lasiaan minun kanssani ja joi; minä huomasin, että vaikka hänen kasvonsa olivatkin totiset, ikäänkuin kuolleella, niin kuitenkin silmät tekivät pilaa minusta.
Se, että hän oli herrasmies, alkoi jo vähitellen hävittää minun kiintymystäni häneen, koska hän oli jo useamman kerran sillä tavalla esiintuonut herrasmiehuutensa, että se minua oli vereen saakka loukannut.
Juopuneena puhui hän mielellään naisista.
— Katsos, luonto pitää meitä kamalassa ja raskaassa vankeudessa naisen, tuon makeimman syöttinsä kautta, ja jos ei olisi lihanhimoa, joka nielee ihmishengen parhaat voimat, niin kenties ihminen saavuttaisikin kuolemattomuuden!
Vaan kun veli Miha oli vielä paksummin puhunut siitä asiasta, niin minä jo tunsin tavatonta vastenmielisyyttä näitä ajatuksia vastaan; sitäpaitsi Mihail puhui naisista vihalla, haukkuen niitä vallan villinä, vaan isä Antonius jutteli tunnottomasti ja ikävästi.
— Muistatkos, — sanoi hän, — minä annoin sinulle erään kirjan? Sinun täytyi huomata siitä kirjasta, miten viekas, valheellinen ja irstas nainen on koko olemuksessaan.
Omituisen inhottavaa oli kuunnella miten ihminen, jonka nainen oli synnyttänyt ja imettänyt, likasi, soimasi äitiään, kieltäen siltä kaikki ominaisuudet, paitsi lihanhimon, miten hän alensi äitiraukkansa järjettömäksi eläimeksi.
Kerran minä sanoin hänelle jotain sen suuntaista, tietysti en niin suoraan, vaan sileämmin. Hän raivostui ja kiljui:
— Idiootti, puhunkos minä äidistäni!
— Vaan, näettekös, joka nainen on äiti.
— Usea on, — huusi hän, — mutta muut eivät ole muuta kuin irstailijoita koko elinikänsä.
— Muutamilla ihmisillä on kyttyräselkä, vaan eihän sentään kyttyrä ole määrätty kaikille ihmisille.
— Ulos, narri!
Upseeriakin vielä eli hänessä.
Usean kerran meillä oli yhteentörmäyksiä, kun oli kysymys Jumalasta; minua suututtivat hänen viekkaat verukkeensa ja kerran yöllä minä iskin häneen koko voimallani.
Minun luonteeni oli silloin tullut hyvin huonoksi; kärsin hirveitä tuskia ja kuljin Antoniuksen vieressä ikäänkuin nälkänen suljetun leipäkaapin ympärillä, — oven takana haisee leivältä, — ja siitä minäkin raivostuin ja sinä yönä hän ärsytti minua äärettömästi puoleksi lausutuilla sanoillansa.
Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin:
— Kertokaa minulle kaikki, miten ajattelette, muuten minä leikkaan itseltäni kaulan poikki, laitan teille skandaalin!
Hän hermostui, iski minua käteen, tempasi pois veitsen ja puuhasi niin etten minä enää tahtonut tuntea häntä.
— Sinua täytyisi rangaista siitä, vaan mitä rangaistus hullua auttaa! — sanoi hän!
Ja sitten hän puhui ja minusta tuntui, ikäänkuin hän iskisi nauloja päähäni:
— Katsos, mitä minä nyt sanon sinulle: olemassa on ainoastaan ihminen; kaikki muu on ainoastaan sen mielipidettä. Sinun Jumalasi on sinun sielusi unelma. Sinä voit ainoastaan itsesi tuntea, etkä sitäkään varmaan.
Hänen sanansa saivat minut horjumaan ikäänkuin tuulessa ja musersivat minut. Hän puhui kauvan ja selvästi ja minä tunsin, ettei siinä ihmisessä ollut surua eikä iloa, ei pelkoa, ei loukkausta eikä ylpeyttä. Ikäänkuin vanha hautausmaanpappi olisi pitänyt sielumessua haudalla: hän tuntee hyvin kaikki sanansa, vaan ne eivät liikuta hänen sieluansa. Alussa näytti hänen puheensa kamalalta, vaan sitten minä hoksasin, että hänen epäilyksensä ovat liikkumattomia, koska ne ovat kuolleita…
Oli toukokuu, ikkuna oli auki… yö hengitti lempeästi kukkaintuoksua… puutarhassa omenapuut näyttivät tytöiltä, jotka menevät ripille, ne olivat vaaleansinisiä kuutamon hopeassa. Yövartia lyö tunteja ja vaski, jota iskut vaivaavat, huutaa, vaan ihminen istuu edessäni kasvot jäässä ja jatkaa rauhallisena veretöntä puhettansa; tuhanharmaat sanansa kaikuvat kolkosti, minä olen loukkaantunut ja surullinen — huomasin kullan olevan metallikuonaa.
— Mene pois! — sanoi minulle Antonius.
Minä lähdin puutarhaan ja samalla soitettiinkin jo aamujumalanpalvelukseen; lähdin kirkkoon, valitsin pimeän nurkan, seisoin ja mietin:
— Ja miksi täällä rukoilisikin puolikuollutta jumalaa?
Veljeskunta kokoontuu, — tuntui ikäänkuin kuutamo olisi särkenyt yön pimeyden palasiksi, ja ne hiljaa hiipivät kirkkoon ja peittävät itsensä siellä.
Siitä ajasta alkaen tuli minulle kaikki sekaseksi.
Antonius puhui kanssani kuivasti, herrasmaisesti, oli suutuksissaan eikä kutsunut minua enää luokseen. Hän otti pois kirjatkin, jotka oli antanut minulle luettaviksi. Yksi niistä kirjoista oli Venäjän historia — se kertoi minulle hyvin kummastuttavia asioita, vaan minä en ennättänyt lukea sitä loppuun saakka. Ajattelin, millä minä olin voinut suututtaa häntä, enkä huomannut sitä.
Vaan hänen puheensa alku on jäänyt muistiini, ja elää siellä nytkin vielä kaiken yläpuolella, häiritsemättä minua.
— Jumala on sielusi unelma, — toistan minä itsekseni, — vaan en tunne juuri tarvetta riidellä sitä ajatusta vastaan, se näytti niin köykäseltä.
Pian ilmestyi sinne hänen neitinsäkin: se oli myöhään yöllä. Kuulin,Antonius soittaa ja huutaa:
— Nopeasti samovari!
Ja kun minä vein samovarin sisään, niin istui sohvalla nainen leveässä, vaaleanpunasessa puvussa, vaalea tukka hajalla olkapäillä; hän oli pieni, ikäänkuin nukke, kasvot olivat vaaleanpunaset, silmät siniset; hän näytti minusta vaatimattomalta ja surulliselta.
Asetin astioita pöydälle ja Antonius yhä vaan kiiruhti:
— Nopeammin, laitas nyt pikemmin!
— Katsos, — ajattelin minä, — miten hän on tulessa!
Hänen rakkausasiansa miellytti minua; koska oli hauskaa nähdä Antoniuksen johonkin kykenevän, vaikkakin vaan rakkauteen, joka ei tosin olekaan mikään vaikea asia. Itse minä olin sinä aikana hyvin kylmä siinä suhteessa ja munkkien irstaisuuskin minua iletti, vaan eihän isä Antonius ollut mikään munkki?… Hänen naisensa oli omituisen kaunis, sellainen tuo reenlainen, ikäänkuin joku uusi leikkikalu.
Aamulla minä menin siivoamaan huoneita, häntä ei ollut siellä, oli lähtenyt apotin luo, vaan nainen istui sohvalla kirja kädessä, jalat ristissä; hän oli ainoastaan puolittain puettu, eikä vielä kammattukaan. Hän kysyi, mikä minun nimeni on, — minä sanoin; sitten miten kauvan minä olen ollut luostarissa, — minä vastasin.
— Eikö täällä ole ikävätä?
— Ei.
— Kummallista, jos se on totta!
— Miks'ei se olisi totta? kysyin minä.
— Sinä olet niin nuori, kaunis.
— Onko luostari sitten hirviöitä varten!
Hän nauroi ja laski paljaan jalkansa alas sohvalta. Katseli minua ja alkoi jonkunverran huonosti käyttäytyä: paljasti käsiään olkapäihin saakka, aukaisi pukunsa rinnalta.
— Sitä sinä teet turhaan, ajattelin minä: — alastomuuttasi täytyy sinun säilyttää rakastettuasi varten!
Vaan hän, pikku narri, kysyi:
— Eivätkös sinua naiset saa levottomaksi?
— Näetkös minä en näe niitä, ja millä ne voisivat häiritä sielunrauhaani?
— Miten niin — millä? — ja hän nauraa hohotti. — Miten niin — millä?
Vaan ovella seisoi Antonius ja kysyi suuttuneena:
— Mitä se merkitse, Sonja? Mitä?
— Voi, — huusi hän, — hän on niin hauska tämä tässä!
Ja nyt hän alkoi visertää visertämistään, kertoi miten lystikäs minä olen. Vaan Antonius ei kuunnellut häntä yhtään, komensi minua vaan ankarana:
— Mene, järjestä siinä ne pussit ja laatikot, sitte täytyy osa viedä apotille!
Jopa päivällisen aikana sinä päivänä olivat he aika lailla juoneet, vaan illalla teen jälkeen oli se nainen jo vallan juovuksissa ja Antoniuskin oli nähtävästi enemmän päissään kuin tavallisesti. Ajoi minua nurkasta nurkkaan — tarjoo tuota, tuo sitä, lämmitä viiniä ja jäähdytä sitä. Minä juoksentelen, ikäänkuin lakeija kapakassa, ja he häpeävät minua yhä vähemmän, neidillä on kuuma ja hän yhä vaan riisuutuu vähitellen, vaan yhtäkkiä kysyi herra minulta:
— Matvei, onko hän kaunis?
— Menee mukiin.
— Ei, katseleppas oikein.
Vaan nainen nauraa hohottaa juopuneena.
Minä tahdoin poistua, vaan Antonius huusi raivossaan:
— Mihin nyt? Seis! Sonjka, näytä itseäsi hänelle alastomana…
Minä ajattelin, että kuulin väärin, vaan nyt nainen repii jonkun paitasen päältään pois ja nousee horjuen jaloillensa. Minä katson Antoniukseen ja hän minuun… Minun sydämeni ei juuri tyki hyvin, vaan kuitenkin on minun jonkun verran sääli tuota herrasmiestä: sikamaisuus ei juuri sopinut hänelle ja naisen takiakin häpesin.
Ja katsos hän huutaa:
— Ulos, sinä tolvana!
Minä huusin hänelle:
— Sitä olet sinä itse.
Hän hypähti ylös, pullot kaatuivat pöydältä, astiat vavahtivat ja jotain virtasi nopeana surullisena ojana permannolle. Minä lähdin puutarhaan, panin siellä maata. Sydämeni nyyhkytti, siihen koski. Kaikki oli hiljaista ja minä kuulin Antoniuksen huutavan:
— Ulos!
Vaan nainen vastasi vaikeroiden:
— Uskaltaapas, narri!
Sitten valjastettiin pihalla hevosia, ja nämä iskivät jalkojaan kuivaan maahan tyytymättöminä hirnuen. Ovet paukkuivat, vaunun rattaat narisivat ja aidan portti ritisi. Antonius käyskeli puutarhassa ja kutsui minua hiljaa:
— Matvei! Missä sinä olet?
Kas, siinä hänen pitkä musta vartalonsa liikkuu omenapuitten välissä, hän tarttuu käsillään oksiin, ravistaa maahan tuoksuvaa kukkaislunta ja mutisee:
— Narri… hoi!
Hän vetelehtii ohitse ja maata myöten vetäytyy hänen perässänsä hänen tumma, raskas varjonsa.
Minä makasin puutarhassa aamuun saakka, ja aamulla lähdin isäIsidorin luokse.
— Antakaa minulle passini, minä lähden pois! Hän kummastui, jopa hypähti ylöskin paikaltaan.
— Minkätähden? Mihin?
— Maailmaan, vaan en tiedä mihin, — sanoin minä.
Hän alkoi kysellä.
— Minä en selitä mitään.
Sitte tulin ulos hänen kammiostansa ja istuuduin sen vieressä olevalle penkille, vanhan männyn alle, — nimenomaan istuin tähän, koska tällä penkillä aina istuivat ne, jotka lähtivät pois, tahi jotka ajettiin pois luostarista. Veljet kävivät ohitse, katsoivat kierosti minuun, jopa muutamat sylkivätkin; minä unohdin sanoa että oli liikkeelle pantu sellainen huhu, että Antonius on ottanut minut rakastajakseen; luostariveljet olivat kateellisia minulle ja munkit minun herralleni, — niin sitten haukkuivat kumpaakin.
Ja veljet kulkivat ja juttelivat:
— Jaha, on tämäkin pois ajettu, Herralle kiitos!
Isä Assatius, viekas ja ilkeä vanhus, apotin salaurkkija, joka näytteli luostarissa jumalisen kerjääjähupsun osaa, alkoi minua haukkua, jopa niin inhottavilla sanoilla, että minä sanoin hänelle:
— Mene pois, vanhus, muuten minä otan sinua korvista kiinni ja laahaan itse sinut pois!
Vaikka hän olikin olevinaan hupsu, käsitti hän kuitenkin sanani.
Sitten vaati luostarin johtaja minut luokseen ja sanoi ystävällisesti:
Minä mainitsin sinulle, Matvei poikani, että olisi ollut parempi, jos sinä olisit lähtenyt konttoriin, siinä minä olin oikeassa! Ja niin ovat aina vanhemmat oikeassa! Voitko sinä, niin vastahakoinen kun olet, kestää kammiopalvelusta? Katsos, nyt oletkin niin pahasti soimannut kunniallista isä Antoniusta…
— Onko hän sen teille sanonut?
— Kuka sitten? Sinä et ole vielä kertonut.
— Vaan sanoiko hän myöskin miten hän minulle näytti alastonta naista?
Isä apotti teki ristinmerkin, oli vallan vanhurskaan pelon vallassa ja sanoi iskien kämmeniään yhteen:
— Mitäs sinä, mitäs sinä nyt, Herran nimessä! Mikä nainen? Se ei ole muuta kuin sinun unennäkösi, jota lihasi pirun kiusaamana on luonut! Voi—voi—voi! Ajattelehan toki, mistäs miesten luostariin olisi päässyt nainen!
Minun teki mieleni rauhoittaa häntä:
— Vaan kuka se oli, — sanoin minä, — joka teille eilen toi portviiniä, juustoa ja kaviaaria?
Hän ihmetteli vielä enemmän:
— Mikä sinun on, pelastakoon sinua Herra Jumala! Mitenkäs sinä sellaista olet osannut keksiä?
Minua iletti. Tästä olisi voinut tulla hulluksi.
Puolenpäivän aikana minä soudin järven toiselle puolelle, istuuduin rannalle ja katselin luostaria, jossa yli kaksi vuotta olin tehnyt raskasta työtä.
Metsä oli paiskannut auki siipensä ja näytti luostaria rinnallansa. Rehevässä vihreässä näkyivät selvästi valkoset, lovilliset seinät, vanhan kirkon siniset kupoolit, uuden kirkon kultanen kupooli, punaset katot; ristit säteilevät, loistavat kutsuvasti ja niiden yllä soi sininen taivaan kupooli iloista kevätmelua ja aurinko juhlii voittojaan.
Tässä kauneudessa, joka täyttää sielun voimakkaalla ihastuksella, ovat piilossa mustat ihmiset pitkissä puvuissa ja mätänevät siellä, eläen tyhjiä päiviä, ilman rakkautta, ilman iloa, järjettömässä työssä ja liassa.
Minun tuli sääli kaikkia ja itseänikin, melkeinpä olisin itkenyt.Sitten nousin ja lähdin.
Maa ja kaikki mikä siinä on elävää, hengittää tuoksua ja laulaa; aurinko kasvattaa kukkia kentillä, ne nousevat taivaaseen päin, kumartavat auringolle; puitten nuoret, vihreät lehdet kuiskuttelevat ja liikkuvat; linnut visertävät, kaikkialla palaa rakkaus, — multa on mustaa ja juopunut voimastaan!
Kun tapaan talonpojan ja tervehdin, niin hän tuskin nyökäyttää päätään minulle; jos tulee nainen vastaan, niin hän väistyy syrjään tieltäni. Ja minun teki niin mieleni jutella ihmisten kanssa ja olisin heille puhunut hyvin ystävällisesti.
Ensimäisenä vapauteni yönä minä olin metsässä yötä; makasin kauvan, katselin taivaaseen, lauloin hiljakseen ja nukuin. Aamulla minä heräsin aikaseen, koska minun oli kylmä ja taas astuskelin eteenpäin kohden uutta elämää, ikäänkuin minulla olisi siivet. Jokainen askel vetää yhä vaan etemmäs ja olen valmis juoksemalla juoksemaan kauvas, kauvas!
Vaan ihmiset, joita tapaan, katselevat minuun kierosti: talonpojat eivät pidä munkkien mustasta puvusta, suorastaan vihaavat sitä. Enkä minä voi riisua sitä pukua: minun passini on kyllä pidennetty, vaan apotti oli kirjottanut sen päälle todistuksen, että minä olen Savvatejevin luostarinveli ja olen lähtenyt vierailemaan pyhiin paikkoihin.
Ja niinpä lähdin minä matkalle sellaisiin paikkoihin yhdessä niiden kulkurien kanssa, jotka sadottain täyttivät meidän luostarimme juhlapäivinä. Veljeskunta oli niitä vastaan sangen kylmä ja vihamielinen, tietysti, olivathan ne ilmaiseksi syömässä, — ja koetti riistää niiltä niiden viimeisetkin viiskopeekkaiset, pakotti niitä tekemään luostarin töitä ja kaikella tavalla ilmaisi heille ylenkatsomistaan, pusertaen niistä viimeisenkin mehun. Vaan minä olin hyvin vähän tavannut niitä kulkureita, koska aina olin kiinni toimissani, enkä pyrkinytkään tapaamaan heitä, koska pidin itseni sellaisena ihmisenä, jolla oli omia erityisiä aikomuksia ja asetin itsekseni oman olemukseni yläpuolelle kaikkia muita.
Ja minä näin, että kaikkia teitä ja polkuja myöten kulki horjuen harmaita olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkivat hitaasti, päät syvästi alas painettuina; he kulkivat miettiväisinä, lempeinä, sydämet luottavaisesti avoinna. He virtaavat yhteen paikkaan, katselevat sitä, rukoilevat siellä, tekevät siellä hiukan työtä; jos siellä on joku vanhurskas vanhus, juttelevat he hänen kanssaan hiljaa jostain, ja uudestaan hajoavat teitä myöten, surullisina astuskellen seuraavaan paikkaan.
Heitä kulkee, kulkee, heidän joukossaan on nuoria ja vanhoja, naisia ja lapsia, ikäänkuin sama ääni olisi kutsunut kaikkia niitä ja tuntuu jonkinlainen ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa maan kaikkia teitä myöten, ja se voima vallottaa minut, kiihottaa, ikäänkuin se lupaisi jotain avata sielulleni. Kummalliselta tuntuu sellainen levoton ja nöyrä vaellus äskeisen liikkumattoman elämäni jälkeen.
Ikäänkuin maa itse tempaisi ihmisen irti rinnaltansa ja lausuisi sille käskeväisesti, työntäen sitä pois:
— Mene, kysy, tiedustele, ota selvää! Tuossa Ihminen kulkee tottelevana ja varovaisena; se hakee, katselee, kuuntelee herkkänä ja kulkee taas, kulkee eteenpäin. Maa soi hakijain jalkojen alla ja työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, metsien ja meren kautta, — vielä etemmäs, kaikkialle missä yksinäisinä seisoo luostareita, jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle missä hengittää toivo, joka lupaa muutakin kuin tätä katkeraa, vaikeata, ahdasta elämää.
Minua ihmetytti tämä yksinäisten sielujen hiljainen kapina, ja se teki minut inhimilliseksi; minä aloin ajatella mitä nämä ihmiset hakevat? Ja kaikki ympärilläni alkoi näyttää yhtä kiihtyneeltä ja horjuvalta, kuin minä itsekin.
Useat hakevat Jumalaa samaten kuin minä, eivätkä tiedä mihin menisivät; ja he ovat jo hajottaneet koko sielunsa hakemistensa teillä ja nyt kuljeskelevat eteenpäin ainoastaan sentakia, ettei heillä enää ole voimaa pysähtyä; he lentävät kuin sipulinkuoret ilmassa, kevyinä ja hyödyttöminä.
Toiset eivät voi voittaa laiskuuttansa ja kantavat sitä hartioillaan, alentuvat ja elävät valheella; toiset taas palavat halusta nähdä kaikkea, vaan heillä ei ole voimaa rakastaa mitään.
Näen vielä paljon tyhjiä ihmisiä, likaisia varkaita, hävyttömiä, ilmaiseksi eläviä, ahneita kuin sudet, näen kaikenlaisia, vaan kaikki se on ainoastaan tomua niiden ihmisjoukkojen takana, jotka jumalanhakemisen into on vallannut.
Vastustamattomana se vetää minua mukaansa.
Ja sen ympärillä juoksee huutaen ja meluten erilaisia ihmisiä, joiden inhottavaisuus kummastuttaa minua.
Kerran Bjelo-oserissa minä näin erään keski-ikäisen, sangen reippaan ihmisen; nähtävästi hän oli varakas, hän oli sangen puhtaasti puettu.
Hän oli asettunut puitten varjoon, hänen vieressänsä oli räsyjä, rasia jonkinlaista voidetta ja vaskinen vati — ja tämä ihminen huusi:
— Oikeauskoiset! Kellä on jalat haavoissa, tulkaa luokseni: minä teen ne terveiksi! Teen ilmaiseksi ne terveeksi, lupaukseni takia, jonka olen Jumalalle antanut!
Bjelo-oserissa oli silloin kirkkojuhla, rukoilijoita tuli kaikilta tahoilta kuin sadetta; he lähtivät hänen luokseen, istuutuivat, ottivat irti jalkariepunsa; hän pesi heidän jalkojaan, voiteli haavoja ja opetti:
— Oh, veli, oletpas sinä järjetön! Sinun tallukkasihan on liian iso — voiko nyt sellaisessa kävellä!
Ihminen, jolla oli iso tallukka, vastasi hiljaa:
— Minulle annettiin tämäkin Kristuksen nimessä pyydettyäni sitä!
— Se joka antoi teki hyvän työn, vaan että sinä sellaisessa tallukassa kävelet, se on sinun tyhmyytesi, eikä mikään urostyö, eikä Jumala sitä panekaan sinun laskuusi.
— Kas, — ajattelin minä, — tämäpä ihminen tietää hyvin Jumalan työt!
Tulipa hänen luokseen eräs nainen, joka ontui.
— Oh, naisraukka! huusi hän. — Eihän sinulla ole kanavarvasta, vaan on kenties, ranskan tauti! Oikeauskoiset, tämä on tarttuva tauti, kokonaisia perheitä se hävittää, äärettömän tarttuva se on!
Nainen tuli hämilleen, nousi ja lähti pois alakuloisena, vaan hän huusi yhä edelleen:
— Tulkaa tänne oikeauskoiset, pyhän Kyrilluksen nimessä!
Ihmiset astuvat hänen luokseen, riisuvat kenkänsä huoaten, hän pesee heidän jalkojansa ja he lausuvat hänelle:
— Palkitkoon sinua Kristuksemme!
Vaan minä huomasin, että hänen hyväntahtoiset kasvonsa tempautuivat suonenvedontapaisesti ja taitavat kätensä vapisivat. Pian hän sulkikin vanhurskautensa kaupan ja kiiruhti nopeasti johonkin:
Yöksi vei minut eräs munkki latoon, tuo ihminen oli myös siellä; minä asetuin hänen viereensä maata ja aloin hiljaa puhua hänen kanssaan.
— Miksi te, hyvä ihminen, olette täällä yötä likaisten ihmisten kanssa? Teidän vaatteistanne päättäen on teidän paikkanne hotellissa.
— Minä olen antanut sellaisen lupauksen, — sanoi hän, — että tahdon olla viimeinen viimeisistä kolmen kuukauden kuluessa! Tahdon kokonaisuudessaan täyttää pyhiinvaellukseni, — syökööt minua täit niinkuin kaikkia muitakin! Teen minä vielä paljon enemmänkin! Minä, näettekös, — en voi katsella haavoja, minua oksettaa, — vaan niin ilettävää kuin se onkin, minä kuitenkin pesen joka päivä vaeltajain jalkoja. Vaikeata on palvella Jumalaa, suuri on toivo Hänen armoonsa!
Minua ei enää haluttanut puhua hänen kanssaan, minä tekeydyin nukkuvaksi, makasin ja ajattelin:
— Eipä hänen uhrinsa Jumalalle ole kovinkaan viljava.
Heinä narisi minun naapurini alla, hän nousi varovaisesti polvilleen ja rukoili, alussa sanattomana, vaan sitten kuulin kuiskausta:
— Vaan sinä pyhä Kyrillus, rukoile Jumalaa syntisen puolesta ja parantakoon Jumala minun haavani ja naarmuni, kuten minä parannan ihmisten haavoja! Kaikkinäkevä Jumala, katso töitäni ja armahda minua! Minun elämäni on sinun kädessäsi: minä tiedän, että sinä olet leppymätön vihassasi, vaan minä olen jo tarpeeksi saanut rangaistusta; älä työnnä minua pois kuten koiraa, äläkä anna ihmistesi riistää vaimoani, minä rukoilen sinua ja minun rukoukseni nouskoon kuin suitsutus Sinun eteesi!
Tässä oli ihminen sekoittanut Jumalan lääkäriin, se iletti minua.Minä suljin korvani sormillani.
Ja kun hän oli rukoillut, niin hän otti pussistaan eväänsä ja massutteli kuin sika.
Paljon sellaisia ihmisiä olen minä nähnyt. Öisin he ryömivät Jumalansa edessä, vaan jo päivällä tallaavat he ilman sääliä ihmisten rintoja. He ovat alentaneet Jumalan ruokottomuuksiensa suojelijaksi, he lahjovat Häntä ja tekevät kauppaa Hänen kanssaan:
— Älä unohda, Jumalani, miten paljon minä olen antanut sinulle!
He ovat sokeita ahneuden orjia ja kohottavat sen yläpuolelle itseänsä, kumartuvat pimeän ja pelkurimaisen sielunsa inhottavan epäjumalan edessä ja rukoilevat häntä:
— Herra Jumala, älä anna minua ilmi vihoissasi, älä rankaise minua raivossasi!
He kulkevat, kulkevat maailmaa myöten Jumalansa salaurkkijoina ja ihmisten tuomareina; he huomaavat paikalla kaikki rikokset kirkon sääntöjä vastaan; touhuavat ja meluavat, syyttävät ja valittavat:
— Uskonto sammuu ihmisissä, voi meitä!
Eräs mies nauratti minua kovasti innollansa; me kuljimme yhdessä hänen kanssaan Perejaslavlista Rostoviin ja koko matkan hän huusi minulle:
— Missä ovat Fedor Studitin pyhät säännöt?
Hän oli lihava, terve mies, mustapartanen ja punaposkinen, hänellä oli rahaa ja yömajoissa hän touhusi naisten kanssa.
— Minä kadotin sielunrauhani, — sanoi hän, — kun näin miten laki oli kumottu ja miten ihmiset olivat irstaita; heitin toimeentuloni — tiilitehtaan — pojilleni ja, kas, nyt minä kuljen jo neljättä vuotta ja tarkastan kaikkea: kauhu täyttää sieluni! Pappien kirkkopukujen huoneissa on hiiriä ja niiden hampaat purevat rikki lain vahvoja pukuja, — kansa suuttuu kirkkoon, kääntyy pois siitä ruokottomiin lahkoihin ja kerettiläisyyksiin, vaan mitä tekee kirkko sitä vastaan; se, jonka täytyy taistella Jumalan puolesta? Kirkko lisää varojansa ja kasvattaa itselleen vihollisia! Kirkon täytyisi elää köyhyydessä; kuten köyhä Lazarus, jotta kansaraukka näkisi, että köyhyys, jota Kristus on opettanut, on tosipyhä; kansa näkisi sen, eikä nurisisi enää, eikä enää varastaisi vierasta omaisuutta! Onkos kirkolla muuta tehtävää? Pidä vaan kansaa oikein suitsissa — se on ainoa!
Nämä lainpuoltajat eivät kuitenkaan osaa peittää ajatuksiaan, kun he huomaavat lain heikkouden, vaan ilman häpeätä saattavat ilmi salaset tarkotuksensa.
Pyhien Vuorten luostarin luona eräs kauppias, tunnettu matkustaja, joka oli kuvannut pyhiinvaelluksiaan hengellisissä aikakauskirjoissa, saarnasi kansalle nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja hyvyyttä.
Hän puhui lämpimästi, melkein kyyneleet silmissä. Hän rukoili ja uhkaili, kansa kuunteli vaieten, päät alas painettuina.
Minä sekaannuin hänen puheeseensa, kysyin:
— Vaan mitenkäs on ilmeisen laittomuuden laita, täytyykö sitäkin kärsiä?
— Kärsi rakkaani! — huusi hän. — Välttämättömästi kärsi! ItseJesus Kristus kärsi, meidän ja meidän pelastuksemme puolesta!
— Vaan miten sitten, näettekös, marttyyrit ja kirkonisät, kutenJuhana Kultasuu, eivät hävenneet, vaan syyttivät itse kuninkaitakin?
Hän tuli vallan mielipuoleksi, punastui ihan luonnottomasti, polki jalkojaan maata vastaan.
— Mitä sinä lörpöttelet, sokaisija! Ketä he syyttivät? Pakanoita!
— Olikos, näettekös, tsaritsa Eudoxia pakana? Ja Iivana Hirmuinen?
— Ei siitä puhuta! — huusi hän ja heilutti käsiään ikäänkuin vapaaehtoinen palokuntalainen tulipalossa. — Ei puhuta kuninkaista nyt, vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se viisastelee epäuskoa, sillä ei ole enää oikeata pelkoa! Se on peto, kirkon täytyy se kesyttää — se on sen asia!
Vaikka he puhuivatkin yksinkertaisesti, niin en minä kuitenkaan vielä käsittänyt sinä aikana sitä heidän huolenpitoansa kansasta, vaikkakin selvästi tunsin siinä jonkinlaista pelkoa; en käsittänyt, koska minä olin sokea hengeltäni, enkä nähnyt kansaa.
Tämän väittelyn jälkeen tuon kirjailijan kanssa tuli luokseni muutamia ihmisiä ja sanoivat minulle, ikäänkuin he eivät odottaisi mitään hyvää minulta:
— Tässä on eräs nuorukainen, etkö sinä tahtoisi jutella hänen kanssaan?
Ja iltajumalanpalveluksen aikana laitettiin minulle tilaisuus jutella tuon nuorukaisen kanssa järven rannalla, metsässä.
Hän oli sellainen musta, ikäänkuin salama olisi hänet polttanut; hänen hiuksensa olivat leikatut, kuivat ja karheat; kasvoissa oli ainoastaan luita ja niiden välissä paloi kaksi ruskeata silmää: hän yski lakkaamatta ja ihan vapisi. Hän katseli minuun ilmeisen vihamielisesti ja lausui hengästyneenä:
— Nämä ihmiset kertoivat minulle sinusta, että sinä kiellät kärsivällisyyden ja lempeyden. Minkä vuoksi, selitä?
En muista enää, mitä minä silloin sanoin ja miten väittelin hänen kanssaan, muistan vaan hänen vaivaantuneet kasvonsa ja hänen kuolevan äänensä, kun hän huusi minulle:
— Me emme ole tätä, vaan tulevaista elämää varten! Taivas on meidän isänmaamme, kuulitko sitä?
Häntä vastaan esiintyi eräs ontuva sotilas, joka oli kadottanut jalkansa Kiinan sodassa ja sanoi ankarana:
— Minun mielipiteeni, oikeauskoiset, on se, että missä on vähemmän pelkoa, siinä on enemmän totuutta!
Ja kääntyen nuorukaisen puoleen, sanoi hän:
— Jos sinä pelkäät kuolemaa, niin on se sinun asiasi eikä muitten, älä pelota toisia! Me pelkäämme ilman sinuakin jo tarpeeksi, vaan sinä, ruskea mies, puhu!
Hän hävisi pian, tuo nuorukainen, vaan kansanjoukko, noin puolisataa ihmistä, jäi ja kuunteli minua. En tiedä millä minä sinä aikana olinkaan voinut herättää huomiota, vaan minun oli hauska, kun minua kuunneltiin ja minä puhuin kauvan pimeässä korkeitten mäntyjen ja totisten ihmisten keskellä.
Ja muistan miten silloin sulautuivat mielestäni kaikki kasvot yksiksi ainoiksi kasvoiksi, jotka näyttivät minusta miettiväisiltä ja itsepäisiltä, mykiltä, vaan rohkeilta, ja sadoissa silmissä näin lakkaamatta palavan saman tulen kuin omassa sielussani paloi.
Vaan sitten aika pyyhki pois muististani nämä useitten yhteiset kasvot ja vasta pitkän ajan päästä minä käsitin, että juuri yhteen ajatukseen keskeytynyt kansan tahto herättää lain käyttäjissä huolia kansasta ja pelkoa sen edessä. Olkoon vaan, ettei se ajatus vielä ole syntynyt, tahi ettei sitä vielä voi huomata, vaan jo liikkuu ilmassa epäilyksiä tuon vihamielisen lain pysyväisyyden suhteen, ja siitä johtuu lainpuolustajain levottomuus. He huomaavat tuon itsepäisesti kysyvän katseen; huomaavat, että kansa kulkee maan päällä hiljaisena ja mykkänä, vaari he tuntevat jo sen ajatuksen näkymättömät säteet, ymmärtävät että vaiteliaitten ajatusten salainen tuli polttaa poroksi heidän lakinsa ja että toisenlainen laki on mahdollinen, on mahdollinen!
He tuntevat sen hyvin herkästi, ikäänkuin varkaat varovat sen heräävän isännän liikkeitä, jonka taloa he olivat yöllä riistäneet ja he tietävät, että jos kansa aukaisee silmänsä, niin elämä kääntyy ylös alaisin.
Ihmisillä ei ole Jumalaa, niinkauan kuin he elävät hajallaan ja vihaavat toisiaan. Ja mitä tekee kylläinen elävällä Jumalalla? Kylläinen hakee ainoastaan jotain puolustuskeinoa, jolla hän voisi selittää minkätähden hänen vatsansa on kylläinen silloin kuin toisten vatsassa kurnii nälkä. Hänen elämänsä on naurettava ja säälittävä ja yksinäinen ja kaikkialla häntä ympäröi kauhut.
Kerran minä huomasin, että eräs vanhus, joka oli harmaa, pikkuinen ja paljaspäinen, tarkasteli minua ja kulki minun perässäni. Hänen silmänsä olivat vaipuneet syvälle, ikäänkuin ne olisivat jostain syystä peljästyneet; hän oli kuivettunut ja vahva kuin pukki ja nopeajalkainen. Aina hän tunkeutui ihmisten keskelle, katseli ihmisiä kasvoihin ikäänkuin hän hakisi jotain tuttua. Hän tahtoo jotain minulta, vaan ei uskalla kysyä. Minun tuli sääli tuota arkaa vanhusta.
Minä kuljin Lubnyiin "Istuvan Afanasjin" luo, vaan hän, mittaillen askeliaan pikkuisella valkoisella kepillä, hiipii hiljaan minun perässäni.
Sitte minä kysyin:
— Vanhus, oletko jo kauvan vaeltanut?
Hän tuli oikein iloiseksi, nosti päänsä ja nauraa hihitti.
— Jo yhdeksän vuotta, rakkaani, jo yhdeksän vuotta!
— No, mitäs, kannat kai suurta syntiä?
— Koskas on syntiä kapottain mitattu? — sanoi hän, — yksin HerraJumalani tuntee syntini.
— Mutta kuitenkin, mitä sinä olet tehnyt? Minä nauran ja hän hymyilee.
— Eipä juuri mitään. Elin niinkuin kaikki elivät. Minä olen Siperiasta, Tobolskin luota, nuoruudessani olin kyytipoika, vaan myöhemmin oli minulla kestikievari, kapakka myös… kauppakin oli…
— Mitäs, riistitkö jonkun putipuhtaaksi?
Ukko peljästyi.
— Miksi? Siitä on Jumalani minut pelastanut,… mitäs sinä!
— Minä, näettekös, lasken leikkiä. Näin, että tässä kulkee pikkuinen ihminen ja ajattelin, mitenkäs hän nyt olisi voinut tehdä suurta syntiä!
Vanhus suoristi itsensä ja raaputteli pikkuista päätänsä.
— Sieluhan on kaikilla yhtä suuri, — sanoi hän, — ja yhtä paljon niistä piru pitää! Vaan sano minulle, miten sinä ajattelet kuolemaa? Katsos sinä siellä yömajassa puhuit vaan: "elämä, elämä", vaan missä on sitten kuolema?
— Tässä, näetkös, jossain!
Hän uhkasi minua sormellaan noin hauskasti ja sanoi:
— Sehän se on! Se on aina täällä, niin!
— Noh, entä sitten?
— Ilman vaan!
Hän nousi varpailleen ja melkein kuiskasi minun korvaani:
— Sehän on juuri kaikkivoipa! Itse Jesus Kristus ei voinut sitä välttää. Säästä minua siitä maljasta, sanoi hän, vaan taivaan Isä ei säästänyt häntäkään, eipä voinut! On sanottu, että kuolemakulta tulee ja aurinkokulta kuolee, niin!
Ja ukko puhui ja puheensa juoksi kuin puro mäeltä.
— Kaikkien yllä se lentää ja ihminen kulkee ikäänkuin rimaa myöten kuilun ylitse, ja jos kuolema koskee siivellään hiukan ihmiseen,— niin ihmistä ei ole enää missään. Oh, Jumalani! "Sinun voimallasi vahvistukoon maailma", — vaan miten sen pitäisi vahvistua, kun kuolema on asetettu kaiken yläpuolelle? Sinun järkesi on rohkea, kirjoja olet niellyt paljon, vaan kuitenkin elät ainoastaan niinkauan kuin olet terve, niin se on!
Hän nauroi, vaan silmissään oli kyyneliä!
Mitäs minä voin hänelle sanoa? Minä en ollut koskaan ajatellut kuolemaa, eikä nytkään ollut aikaa siihen.
Vaan hän hyppii ja pilkistää minun kasvoihini, hänen silmänsä ovat tulleet vallan vaaleiksi, partansa vapisee, vasemman kätensä hän on peittänyt poveensa ja yhä vaan katselee hän ympärilleen, ikäänkuin vartoisi, että kuolema jostain pensaan takaa tarttuisi hänen käteensä ja heittäisi hänen helvettiin. Minä katselin häneen vallan ihmeissäni.
Meidän ympärillämme kiehuu elämä: smaragdimainen heinä peittää maan, leivoset laulavat, kaikki kasvaa ylöspäin päästäen eriäänisiä heleitä ilohuutoja.
— Miten sinä olet tullut sellaisiin ajatuksiin? — kyselen minä matkatoveriltani. — Oletko ollut hyvin sairas?
— En, — sanoi hän, — minä elin rauhallisena ja tyytyväisenä neljänteenkymmenenteenseitsemänteen ikävuoteeni saakka! Vaan silloin kuoli vaimoni ja miniäni hirtti itsensä, — molemmat hävisivät samana vuonna!
— Et suinkaan sinä itse ajanut miniääsi hirteen?
— En, — sanoi hän, — irstaisuudesta hän sen teki! Minä en ollut häneen koskenut, en! Ja jos minä olisin elänytkin hänen kanssaan, niin kyllä se leskelle anteeksi annettaisiin: minä en ole pappi, eikä hän ollut vieras minulle! Minä elin vaimonikin aikana leskenä: neljään vuoteenhan ei vaimoni enää tullut uunilta alas, oli niin kipeä; ja kun hän kuoli, niin minä tein ristinmerkin: Herralle kiitos, nyt olen vapaa! Tahdoin vielä kerran mennä naimisiin, vaan yhtäkkiä rupesin miettimään: minä elän, kaikki on hyvin, olen tyytyväinen kaikkeen, vaan yhtäkkiä täytyy kuolla; ja mitä varten? Tulin levottomaksi! Jätin kaikki pojalleni ja lähdin vaeltamaan! Ajattelin, ettei matkalla niin kovasti huomaakaan, että tie vie hautaan, — kaikki on kirjavata, liikkuu ja ikäänkuin viittaa pois hautausmaalta. Ja kuitenkin, se on kaikki samaa!
Sitte minä kysyin häneltä:
— Onko se vaikeata?
— Voi rakas, miksei se olisi kauheaa, en voi kertoakaan! Päivällä koetan olla ihmisten keskellä, ikäänkuin he muka jollain tavalla suojelisivat minua, kuolema on sokea, kenties se ei löydä minua tahi ottaa jonkun toisen minun sijastani! Vaan katsos, yöllä, kun kukaan ei varjele toista, silloin on kamalata maata unettomana! Aina näkyy musta käsi ylläni, se koskee rintaani, ja hakee minua. Se leikkii sydämelläni, ikäänkuin kissa hiirellä, ja sydän pelkää, vavahtaa… voi! Ja kun nouset, katselet ympärillesi, niin makaa vieressäsi ihmisiä, vaan tietämätöntä on, tokko ne koskaan nousevat! Tapahtuuhan, että kuolema vie ihan joukottain: meillä kylässä kuoli koko perhe, mies, vaimo ja kaksi lasta saunassa häkään. Hänen huulensa vapisevat, ikäänkuin hän hymyilisi, vaan silmistään vuotaa kyyneliä.