— Ei se vielä mitään olisi, jos kuolema tulisi yhtäkkiä, tahi unessa, vaan annappas kun tulee tauti ja alkaa vähitellen purra!
Hän rypisti silmänsä, kutistui kokoon, näytti vallan homehtuneelta; hän juoksi, hyppi, silmät sammuksissa ja mutisi hiljaa joko itsekseen tai minulle:
— Herra Jumala! Antaisitpas edes sääskenä elää maailmassa! Älä tapa,Herra! Vaikka kirppusena, tahi pikkuisena hämähäkkinä.
— Voi sinua onnetonta! — ajattelin minä.
Vaan yömajassa, ihmisten keskellä elvystyi hän taas ja alkoi paikalla kertoa emännästään ja kuolemasta ja vieläpä oikein reippaasti. Hän vakuutti ihmisille: te kuolette, näettekös, ettekä tiedä päivää ettekä tuntia; kenties kolmen virstan päästä tästä paikasta ukkonen teidät tappaa.
Muutamat surivat, toiset suuttuivat, haukkuivat häntä, vaan eräs nuori nainen huomautti hänelle:
— Kai sinun pussisi on piukkaan ahdettu kun kuolemaa pelkäät!
Ja hän sanoi sen niin katkeralla äänellä, että se painui mieleeni, vaan vanhus, tuo kuoleman pelkääjä, vaikeni.
Koko matkan Lubnyiin saakka hän lohdutteli minua ja toisinaan ikävystyttikin! Paljon minä olen nähnyt sellaisia, jotka pakenevat kuolemaa ja piilottautuvat sen edestä vallan typerinä. Noita pelkureita on nuortenkin joukossa ja ne ovat vielä inhottavampia kuin vanhukset ja kaikki he ovat tietysti jumalattomia nylkyreitä. Heidän sielussansa on pimeää kuin savupiipussa ja aina siinä viheltää pelko, jopa hyvälläkin ilmalla. Heidän ajatuksensa ovat vanhojen pyhiinvaeltaja-akkain kaltaisia: he tallaavat maata, kulkevat, tietämättä mihin, tallaavat sokeina elämän polkua, muistavat Jumalan nimeä vaan eivät rakasta Häntä, eivätkä voi mitään tahtoa. Ainoastaan yksi seikka heitä huvittaa: he koettavat jakaa pelkonsa kaikille ihmisille, jotta ihmiset ottaisivat heitä, kerjäläisiä, vastaan ja olisivat heille ystävällisiä.
Vaan he eivät tule ihmisten luo ainoastaan mettä syömään, vaan vieläpä koettavat kaataa muittenkin sieluihin mätänevää myrkkyä omasta mädäntyneestä sielustaan. He ovat itserakkaita ja äärettömän hävyttömiä mitättömyydessään; he ovat niiden kerjäläisilkiöitten kaltaisia, jotka kirkkokulkueitten aikana istuvat tien vieressä ja paljastavat ihmisten edessä haavojaan, naarmujaan ja ilettäväisyyksiään, herättääkseen ihmisissä sääliä ja saadakseen niiltä sitten vaskikolikoita.
He kulkevat ja koettavat kaikkialle kylvää levottomuutensa mustia siemeniä, he huokaavat ja pyrkivät kuuntelemaan muitten huokauksia vastaukseksi, vaan heidän ympärillään nousee mahtava valli, vaatimattomain jumalanhakijain valli ja tuhatvärisenä palaa ihmisten suru.
Ja katsos sitäkin vähävenäläistä tyttöä, joka vanhukselle huomautti rahapussista. Hän on vaiti, hampaat yhteenkiristettyinä, tummanruskeat kasvonsa ovat suuttuneet ja silmissäkin näkyy terävä viha. Jos kysyt jotain, niin hän vastaa niin terävästi, ikäänkuin veitsellä leikkaisi.
— Sinä, rakas, älä pelkää minua, vaan kerro minulle surusi… — sanoin minä, — kenties sinun tulee helpompi olla!
— Mitä te tahdotte minusta?
— Enhän minä tahdo mitään, älä pelkää!
Hän kiivastui:
— Enhän minä pelkääkään, vaan minua ilettää!
— Minkätähden minä sitte olen vastenmielinen teille?
— Miksi te kiusaatte minua? Minä huudan ihmisiä avukseni!
Ja sillä tavalla hän haukkui kaikkia niin nuoria kuin vanhoja ja naisiakin.
— Minä en tarvitse sinua, — sanoin minä, — vaan minä tarvitsen sinun suruasi, tahdon tietää mikä ihmisiä vaivaa.
Hän katsoi minuun sivultapäin ja sanoi:
— Lähtekää muitten luo! Kaikki valittavat, olkoot ne kirotut!
— Miksi heitä kirootte?
— Minä niin tahdon!
Hän näytti minusta hiukan hullulta.
— Kenenkäs edestä sinä lähdet rukoilemaan? — kysyin minä.
Hän naurahti koko kasvoillaan, kulki hitaammin ja puhui ikäänkuin itsekseen:
— Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille, puita uittamaan ja hävisi! Kenties hän on uponnut, kenties on löytänyt toisen naisen, kuka sen tietää? Appini ja anoppini olivat köyhiä, ilkeitä ihmisiä. Minulla oli kaksi lasta, tyttö ja poika, millä minä niitä olisin ruokkinut? Minä tein työtä, olin valmis tappamaan itseni työllä, vaan työtä ei ole ja mitä nainen saa työstään? Appini haukkui: "sinä olet lapsiesi kanssa kuin kivi kaulassamme, olet syönyt ja juonut meidät putipuhtaiksi!" Vaan anoppini sanoi: "sinä olet nuori, lähde kulkemaan luostareita pitkin, munkit ovat ahneita naisen perään, saat paljon rahaa". Minä en voi kärsiä, että lapseni näkisivät nälkää, — siksipä nyt kuljeskelenkin! Pitäisikö upottaa ne, mitä? Katsos, tässä nyt kuljeskelen. Hän puhuu ikäänkuin unessa, epäselvästi hampaittensa välitse, vaan silmänsä huutavat äidin tuskasta.
— Pikkupoikani on jo neljännellä. Hänen nimensä on Jooseppi ja tyttö on Hanka. Minä pieksin heitä, kun he pyysivät leipää, minä pieksin heitä. Minä olen kulkenut nyt jo kuukauden. Olen koonnut neljä ruplaa. Munkit ovat saitoja. Kunniallisella työllä olisin enemmän ansainnut! Voi piruja, piruja! Millä vedellä nyt pesen itseni puhtaaksi!
Täytyi jotain sanoa hänelle ja minä sanoin:
— Lasten takia antaa Jumala sinulle anteeksi! Vaan nyt hän huudahti, ulvoi!
— Mitäs minä siitä välitän? Minä en ole syypää Jumalan edessä. Jos hän ei anna anteeksi — niin olkoon antamatta; vaan jos hän antaa anteeksi, niin ei kuitenkaan itse voi unohtaa! Helvetissä ei ole kamalampaa! Siellä ei ole lapsia kanssani!
— Oh, — ajattelin minä, — turhaanpa minä häntä ärsytin kertomaan!Vaan hän ei enää voinut pysähtyäkään.
— Eikä köyhiä varten ole Jumalaa, ei ole! Kun me lähdimme Seleny Kliniin, Amurin joelle, niin pidimme jumalanpalveluksia, rukoilimme ja itkimme apua, — vaan auttiko Hän? Kolme vuotta vaivasimme itseämme siellä, ja ne jotka eivät kuolleet kuumeeseen, tulivat takasin kerjäläisinä. Isänikin kuoli, vaan äidiltäni mursi ratas jalan, kun olimme matkalla sinne, veljeni hukkuivat molemmat Siperiassa…
Hänen kasvonsa kivettyivät. Vaikka hän olikin synkkä, niin oli hän kuitenkin totinen, kaunis, hänen silmänsä olivat mustat, tukka paksu. Koko yön, aamuun saakka, juttelimme yhdessä, istuimme metsän reunalla, ratavartijan mökin takana, ja minä huomasin, että tuon ihmisen sydän oli palanut poroksi, hän ei voinut enää itkeäkään; ainoastaan silloin, kun hän muisteli lapsuusvuosiaan, hymyili hän kerran pari vasten tahtoaan ja hänen silmänsä tulivat pehmeämmiksi.
Ajattelin hänen puhuessaan:
— Hän veristää varmaankin jonkun, murhaa jonkun! Tahi tulee hänestä julma irstailija, hän ei pääse siitä mihinkään!
Jumalaa minä en näe, enkä rakasta ihmisiä! — sanoi hän. Mitä ihmisiä ne ovat, kun ne eivät voi auttaa toisiaan? Ihmiset! Voimakkaan edessä he ovat lampaita, heikon edessä susia! Sudetkin elävät laumottain, vaan ihmiset ovat kaikki hajalla ja ovat vihollisia toisilleen! Oh, paljon minä olen nähnyt ja näen, kaikkien pitäisi hävitä. He synnyttävät maailmaan lapsia, vaan eivät jaksa kasvattaa niitä, onko se hyvä? Minä, näettekös, löin omiani, kun ne pyysivät leipää, minä löin!
Vaan aamulla hän lähti pois luotani myymään ruumistansa munkeille, ja poistuessaan, sanoi hän häijynä:
— Noh, yhdessä makasimme ja sinä olet voimakkaampi minua, miksi et käyttänyt hyväksesi ilmaista lihaa? Oh sinua!
Tuntui kuin hän olisi antanut korvapuustin!
Minä sanoin hänelle:
— Turhaanpas loukkasit minua!
Hän loi silmänsä alas ja sanoi sitten:
— Tekee niin mieli loukata ihmistä, vaikka syytöntäkin! Kas, sinä olet nuori vielä, vaan jopa olet vallan kuivettunut ja ohimosikin ovat harmaat, ymmärrän, että sinullakin on suruja… Mutta minusta on kaikki samantekevää! En sääli enää ketään. Hyvästi!
Hän lähti.
Kuutena vaellusvuotenani olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka ovat olleet surun suututtamia: niissä on palanut sammumaton viha kaikkea vastaan, eivätkä ne ole voineet nähdä mitään, paitsi pahaa. He katselevat pahetta ja kylpevät siinä ikäänkuin kuumassa saunassa, he juovat sappea, ikäänkuin juopot viinaa ja nauravat, iloitsevat.
— Meidän totuutemme on: kaikkialla pahetta, kaikkialla onnettomuutta, ulkopuolella sitä ei ole ihmiselle paikkaa!
He lankeavat villiin epätoivoon ja sen särkeminä elävät he mitä irstainta elämää ja likaavat maailmaa kaikin tavoin, ikäänkuin kostavat sille, että se on synnyttänyt heidät ja että heidän, oman heikkoutensa orjien, täytyy kuolemanpäiväänsä saakka ryömiä voimattomina maailman teitä myöden.
He kohottavat surun Jumalakseen ja kumartavat sitä, eivätkä tahdo nähdä mitään muuta kuin omia haavojansa, eivätkä tahdo kuulla muuta kuin epätoivon huokauksia.
Niitä tulee sääli, koska ne ovat jo kuten mielipuolia, vaan se taas ilettää kun näet, että he ovat valmiita sylkemään sappea silmiin jokaiselle ja sammuttaisivat auringonkin sapellaan jos he vaan voisivat.
Toiset taas ovat hädän sortamina niin peljästyneitä, että he vaikenevat, piiloutuvat elämän edestä, pikkuisina, arkoina, vaan he eivät kuitenkaan voi lähteä vallan piiloon.
Paljon ihmisiä ja sanoja on painautunut muistiini, suunnattomia kyyneleitä on itketty edessäni, vaan ei minua kertaakaan vielä ole huumannut kamala epätoivon nauru; kaikkia myrkkyjä olen maistanut, olen juonut vettä sadoista lähteistä enkä kertaakaan ole vielä itse vuodattanut heikkouden katkeria kyyneleitä.
Elämä nousi eteeni hirveänä hourailuna ja unelmana, se oli levottomien sanojen lumivihuri ja kyynelien polttava sade, lakkaamaton epätoivon huuto ja koko maailmaa kiusaava suonenveto, joka oli kipeä jonkun pyrkimyksen takia, jota järkeni ja sydämeni eivät käsittäneet.
Sieluni voivotti:
— Ei se ole sitä!
Likaiset surun virrat vuotavat kaikkia maailman teitä myöten, ja kamalasti kauhistuen huomaan minä, ettei Jumalalla ole tilaa siinä sekavassa yksinäisten ihmisten joukossa. Hän ei voi missään ilmaista voimaansa, hän ei voi mihinkään tukea jalkojansa, surun ja pelon, vihan ja epätoivon, ahneuden ja irstaisuuden matojen syömä elämä hajoaa tomuksi, ihmiset yksinäisyyden heikontamina häviävät, koska he ovat erossa toisistaan.
Minä kyselen:
Oletko sinä tosiaankin ainoastaan ihmisen sielun unelma ja toivo, jonka epätoivo synkkänä voimattomuuden tuntina on luonut?
Minä näen, että jokaisella on oma Jumalansa ja jokaisen Jumala on ainoastaan hiukan korkeampi ja kauniimpi kuin sen palvelija ja synnyttäjä. Se painaa minua. Ihminen ei hae Jumalaa, vaan kärsimyksiensä unohdusta. Tuska karkottaa ihmisen kaikkialta ja hän lähtee pakoon itseään, tahtoo välttää omia tekojaan, pelkää olla mukana elämässä ja hakee vaan hiljaista nurkkaa, johon voisi piiloutua. Enkä enää tunne ihmisissä pyhää Jumalanhakemisen levottomuutta, vaan ainoastaan kuolemanpelkoa; enkä enää näe pyrkimystä iloita Jumalasta, vaan näen surua siitä miten pääsisi kärsimyksistään.
Sieluni huutaa:
— Se ei ole sitä!
Tapahtui, että tapasin jonkun ihmisen: hän oli vakavissa mietteissä ja hänen silmänsä paloivat puhtaina… Tapaat hänet toisen kerran, hän on vielä samanlainen, vaan kolmannella tahi neljännellä kerällä, katsos, on hän vihanen tahi päissään, eikä enää ole vaatimaton, vaan hävytön, raaka ja pilkkaa Jumalaa.
Etkä voi käsittää miksi ihminen on mennyt rikki, missä hän on särkenyt itsensä? Kaikki ovat ikäänkuin sokeita ja kompastuvat helposti; harvoin kuulet elävää, henkevää sanaa; liian usein puhuvat ihmiset tottumuksesta vieraita sanoja eivätkä käsitä niiden merkityksen hyötyä eikä vahinkoakaan.
He kokoavat autuaitten munkkien puheita, erakkojen ja pyhimyksien sanoja ja jakavat niitä toisilleen, ikäänkuin lapset vaihtavat leikkiessään rikkimenneitten astiain kappaleita. Lopuksi en näe enää ihmisiä, vaan ainoastaan hävitetyn elämän jätteitä, — likainen ihmistomu ajelehtii maailmaa myöten ja monenlaiset tuulet lakasevat sen kirkon rapuille.
Lukemattomat kansanjoukot hyörivät pyhäinjäännösten ja ihmeitätekevien jumalankuvien ympärillä, kylpevät lähteissä — ja kaikkialta ne hakevat ainoastaan unohdusta.
Kirkolliset juhlakulkueet tuskastuttivat minua, — ihmeitätekeviin jumalankuviin en uskonut enää lapsuudestani saakka ja luostarin elämä oli sen uskon lopullisesti hävittänyt minulta. Katselin joskus miten ihmiset suunnattomana harmaana matona ryömivät maantien tomussa, tuntemattoman voiman takaa-ajamina ja kiihtyneinä huusivat toisilleen:
— Jouduta askeleitasi! Pian!
Ja niiden yläpuolella ui jumalankuva keltaisena lintuna, painaa heidän päänsä maahan ja minusta näyttää, että sen paino on kaikille liian raskas.
Tomuun ja likaan, kansan joukon jalkojen alle heittäytyy hulluja naisia, kuuluu villi kiljunta ja ihmisjoukko virtaa vapisevan ruumiin yli, tallaa, iskee sitä ja huutaa Jumalanäidin kuvalle:
— Iloitse, kaikkein pyhin!
Kaikkien kasvot ovat tulleet inhottaviksi, ovat villiytyneet jännityksestä, märkinä hiestä, mustina liasta, — ja koko tämän joukon kulkue, kumea jalkojen töminä loukkaa maata ja surettaa taivasta.
Vaan tien vieressä, puitten alla näkyy kerjäläisrivejä kuin kaksi kirjavaa nauhaa: sairaita, raajarikkoja täynnä mätäneviä haavoja, kädettömiä, jalattomia, sokeita, seisovia ja makaavia…
Maassa kiemuroivat vaivatut ruumiit; ilmassa vapisevat inhottavat kädet ja jalat ojentuvat ihmisten puoleen herättääkseen niiden sääliä. Kerjäläiset voivottelevat ja ulvovat; heidän haavansa palavat auringossa, he rukoilevat ja vaativat itselleen kopeekkaa Jumalan nimessä. Siellä on useita kasvoja, joissa ei ole silmiä, muutamissa taas silmät palavat sysinä; lakkaamatta syö tuska ruumiita ja luita, ne näyttivät kauheilta kukilta. Näet, että ihmisiä ajetaan takaa ja minä vihaan sitä voimaa, joka vetää ihmisiä tomussa ja liassa, — mihin?
— Ei se ole sitä!
Kävin ihanassa Kiovan kaupungissa, hämmästyin tuon vanhan venäläisen pesän kauneudesta ja suuremmoisuudesta.
Koetin jutella siellä erään munkin kanssa, — häntä sanottiin hyvin viisaaksi.
Kerroin hänelle pitkin ja poikin, mikä minua vaivasi, ja etten voinut käsittää lakeja, joitten mukaan ihmisten elämä rakennetaan.
— Kuka sinä olet?
— Talonpoika.
— Osaatko lukea?
— Hiukan.
— Lukutaito on lakki, joka ei sovi teidän päähänne! — sanoi hän ankarana.
Huomasin, että hän tosiaankin oli viisas.
— Oletko sinä shtundisti? — kyseli hän.
— En.
— Jaha! Duhoboriko?
— Miten niin?
— Ajatuksistasi päättäen.
Hänen kasvonsa olivat vaaleanpunaset kuten keitetty kinkku ja silmänsä olivat pienet.
— Jos sinä haet Jumalaa, — sanoi hän, niin haet sitä tietysti kukistaaksesi hänet!
Ja hän uhkasi minua sormellaan:
— Tunnenhan minä teidät! Vaan katsos, etkö sinä tahtoisi lukea sata kertaa "Uskon?" Kas, lue! Ja kaikki sinun tyhmyytesi häviävät kuin savu. Vaan yleensä, teidät kerettiläiset pitäisi lähettää Abessiniaan, Afrikaan, ethiopialaisten luo, niin! Siellä te piankin kuumuuden tähden oikaisisitte koipenne!
Minä kysyin häneltä:
— Oletteko te olleet siellä Abessiniassa, te?
— Olen, — vastasi hän.
— Vaan katsokaas, ette olekaan siellä heittäneet henkeänne.
Munkki suuttui.
Tapasin erään ihmisen Dnjeprillä: hän istui rannalla, vastapäätä luostaria ja heitteli kiviä veteen; hän oli noin viisikymmentävuotias, parrakas, kalju, kasvot täynnä ryppyjä, pää oli iso; sinä aikana minä jo tunsin vakavat ihmiset heidän silmistänsä, — lähdin hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä.
Oli ilta. Likainen Dnjepr kuljetti kiireesti vesiään, ja Dnjeprin takana kukki mäki kirkkoja; kirkkokupoolien pöyhkeä kulta vapisi auringossa, ristit säteilivät, jopa ikkunoittenkin lasit paloivat ikäänkuin jalokivet, — näytti siltä kuin koko maa olisi avannut sylinsä ja olisi ylpeän anteliaana näyttänyt auringolle aarteitansa. Vaan ihminen minun vieressäni lausui hiljaa ja surullisesti:
— Koko luostari pitäisi panna lasin alle, pitäisi karkottaa munkit sieltä ulos, eikä pitäisi päästää sinne ketään, — ei ole enää olemassa ihmisiä, jotka ansaitsisivat elää sellaisen kauneuden keskellä.
Ikäänkuin satu, jonka joku viisas ja suuri mies oli kertonut, makasi luostari joen takana; kaukaa juoksevat sinne Dnjeprin aallot ja loiskivat iloisesti nähdessään sitä, vaan eipä sammu ihmisen ääni joen kummastuneessa laulussa.
— Miten voimakkaasti se oli alettu, miten valtavasti rakennettu!
Ikäänkuin vanhaa unta muistelen ruhtinas Vladimiria, Antoniusta,Feodosiusta, venäläisiä sankareita, ja minun tuli jotain sääli.
Äänekkäästi ja iloisesti soivat lukemattomat kellot toisella rannalla, vaan vielä paremmin kuulen surullisia ajatuksia elämästä.
— Emme kukaan muista sukulaisuuttamme. Kas, minä lähdin hakemaan oikeata uskontoa, vaan nyt ajattelen, missä on ihminen? En näe ihmistä. Näen kasakoita, talonpoikia, virkamiehiä, pappeja, kauppiaita, vaan yksinkertaisesti ihmistä, jolla ei olisi mitään tekemistä jokapäiväisten ja tavallisten asioitten kanssa, — sitä en näe. Jokainen palvelee jotain, jokainen komentaa jotakuta. Johtajan yläpuolella on vielä johtaja ja kaikki tämä nousee vaan korkeammalle ja korkeammalle, eikä silmä saavuta sen loppua. Ja siellä on Jumala piilossa.
Tuli yö; vesi joessa tuli siniseksi, ristit kirkoilla eivät enää säteilleet. Ihminen yhä vaan heittelee pikkukiviä veteen, enkä minä enää näe niiden tekemiä ympyröitä vedessä.
— Kolme vuotta sitten oli meillä Makopissa kapina eläinruton takia. Kutsuttiin rakuunoita meitä vastaan ja kristityt tappoivat kristittyjä. Eläinten takia! Useat ihmiset joutuivat perikatoon. Ja minä aloin itsekseen miettiä, mikä uskonto meillä venäläisillä oikeastaan on, kun me härkien takia tapamme toisiamme silloin kun Jumalamme on sanonut: älä tapa!
Luostari hukkuu sumuun, se tuntuu vaipuvan mäen sisään kuin harhanako. Kasakka penkoo maata ympärillään, hakee kiviä, löytää niitä ja heittää niitä jokeen. Vesi soi.
— Niin niin, ihmiseni! — lausuu kasakka, kumartaen päätänsä. — Jumalan laki on henkinen maito, vaan me saamme lopuksi ainoastaan heraa. On sanottu: "autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan" — vaan voiko sydämesi koskaan olla puhdas, kun et saa elää tahtosi mukaan? Ja jos sinulla ei ole vapaata tahtoa, niin ei ole todellista uskoakaan, vaan on ainoastaan unelma.
Hän nousi, ravisteli itseään, katseli ympärilleen; hän oli aika tanakka:
— Me emme ole vapaita Jumalaa varten, kas, siinä se on, ajattelen minä.
Hän nosti lakkiansa ja lähti, vaan minä jäin, ikäänkuin olisin ollut kiinninaulattu maahan. Tahdoin käsittää kasakan sanat enkä oikein osannut sitä, vaan tunsin, että niissä oli totuutta.
Pimeä etelänyö syleilee minua, vaan minä ajattelen:
— Onko ihmisen sielunkauneus tosiaankin ainoastaan tuskassa? Missä on se varsi, jonka ympärillä liitelee ihmisten vihuri? Mikä on tämän touhun tarkotus?
Talvella minä tavallisesti koetin päästä etelään, jossa oli lämpöisempää, vaan jos lumi ja kylmä saavuttivat minut pohjoisessa, niin silloin kävin luostareissa. Alussa tietysti munkit katsoivat minuun kierosti, vaan kun näytin itseni työssä, tulivat he paikalla ystävällisemmiksi, olihan heistä hauskaa, kun ihminen teki hyvin työtä eikä vaatinut heiltä palkkaa. Silloin jalkani lepäsivät, vaan käteni ja pääni työskentelivät. Silloin muistelin kaikkea sitä, mitä olin nähnyt kesän kuluessa, koetin saada tuosta taakasta jotain ruokaa sielulleni, — punnitsin, valitsin, koetin käsittää mikä mitäkin varten on olemassa ja sitten eksyin joskus kaikessa siinä ihan kyyneliin saakka.
Tunsin, että olin saanut jo tarpeekseni maan voivotuksista sekä tuskasta ja sieluni uskallus väheni; tulin synkäksi, vaiteliaaksi, minussa kasvoi viha kaikkea ja kaikkia vastaan. Ajottain minä tulin tavattoman alakuloiseksi: viikottain minä elin joko unisena tahi sokeana, en tahtonut mitään, en nähnyt mitään. Aloin miettiä: jos jättäisinkin tuon vaeltamisen ja alkaisin elää kuten kaikki, asettamatta itselleni arvotuksia ja nöyrästi alistuen muitten säädöksien alle? Päivä on minulle yhtä pimeä kuin yö; olen yksinäni maailmassa kuten kuu taivaalla, vaan en voi mitään valaista. Joskus ikäänkuin astun hiukan etemmäs itsestäni ja näen, miten terve, nuori mies seisoo tienhaarassa, hän on kaikille vieras, mikään ei miellytä häntä, hän ei usko mihinkään. Mitä varten hän elää? Miksi hän on poishakattu maailmasta?
Ja sieluni jäätyy…
Kävin myös naisluostareissa, olin niissä viikon, pari — ja kerran yhdessä niistä, Volgalla, löin kirveellä jalkaani, kun olin puita hakkaamassa. Minua hoiti siellä äiti Feoktista, hyvin ystävällinen ja hyvä mummo. Luostari oli pikkuinen, vaan rikas; sisaret olivat kaikki hyvin ruokittuja ja arvokkaita. Minua iletti heidän itaruutensa, siirappihymyilynsä ja heidän rasvaset kupunsa.
Olin kerran iltajumalanpalveluksessa ja kuulin köörin ihanaa laulua. Esilaulajatar oli solakka, kasvot tuliset, silmät mustat, ankarat, huulet heleänpunaset ja äänensä iso sekä uljas, hän lauloi kuin hän kyselisi jotain ja siinä äänessä tuntui tuskankyynel.
Jalkani tuli jo terveemmäksi, valmistauduin poislähtöön ja tein jo työtä. Kerran puhdistin teitä lumesta, kun se köörilaulajatar tuli kirkosta, hän käveli hiljaa ja ikäänkuin kivettyneenä. Oikeassa kädessään, joka likisti hänen rintaansa, oli rukousnauha, vasen riippui hervottomana; huulensa olivat yhteenpuristetut, silmäkulmansa rypistetyt, kasvonsa kalpeat. Minä tervehdin häntä, vaan hän tempasi päänsä ylös ja katsoi minuun ikäänkuin olisin minä häntä joskus pahoinpidellyt.
Se ärsytti minua, enkä minä yleensä pitänyt niistä nuorista nunnista.
— Mitäs, neitoseni, — sanoin minä, — ei elämä kai ole helppoa?
Hän pysähtyi, punastui.
— Mitä sinä sanoit? — kyseli hän.
— Näettekös, on kai vaikeata voittaa itsensä?
Vaan hän vastasi siihen yhtäkkiä vihasena ja hiljakseen?
— Voi pirua!
Ja lähti kiireesti pois, mustana kuin ukkospilvi tuulisena päivänä.
En osaa selittää miksi minä hänelle sanoin niin: siihen aikaan syttyi minussa usein sellaisia ajatuksia, ne syttyivät ja lensivät kipinöinä jonkun silmään. Minusta näytti, että kaikki ihmiset valehtelevat, teeskentelevät.
Jonkun ajan päästä näin hänet taas toisella polulla. Ja vielä enemmän nousi minussa viha: mitä varten hän tässä on kääriytynyt mustiin, kenenkä tähden hän on piiloutunut tänne? Kun hän meni ohitseni, sanoin minä hänelle:
— Tahdotko karata täältä?
Tyttö vavahti, nosti päänsä, suoristui kuin nuoli; minä luulin, että hän rupeaa huutamaan.
Vaan hän meni ohitse ja minä kuulin odottamattoman vastauksen:
— Illalla sanon.
Minä hämmästyin; luulin kuulleeni väärin, vaan vaikka hän sanoi sen hiljaa, niin kuitenkin se kuului vallan selvästi kuin kellon soitto. Ja vaikka minua nauratti, niin kuitenkin hermostuin, vaan sitten rauhotuin ja ajattelin, että tyttö laski leikkiä.
Sinä iltana makasin vuoteellani ja ajattelin itsekseni, että minun täytyisi oikeastaan lopettaa tuo kulkurielämä, — menen johonkin kaupunkiin leipomoon työhön. Enkä minä ollenkaan tahtonut ajatella tuota tyttöä.
Yhtäkkiä koputettiin hiljaa ovelle… hypähdin ylös, avasin oven, siellä seisoi vanha nunna, tervehti ja sanoi:
— Olkaa hyvä, tulkaa!
Ymmärsin mihin; en kysynyt mitään, lähdin mummon perässä ja uhkailin itsekseni:
— Vai niin? Odotappas rakkaani, kyllä minä sinun sieluasi ravistan!
Kuljettuamme monen käytävän ja oven kautta saavuimme sitte paikalle, akka avasi oven, työnsi minut sisään ja kuiskasi:
— Minä saatan sitte pois!…
Tulitikku leimahti, pimeydessä se valaisi tutut kasvot, kuulin äänen:
— Sulkekaa ovi!
Minä suljin. Löysin haparoimalla uunin ja nojauduin siihen, sitten kysyin:
— Eikö tulta tulekaan?
Tyttö nauroi hiljakseen:
— Minkälaista tulta? — kysyi hän.
— Voi sinuakin räsyä, — ajattelin minä.
Ja olin vaiti. Tuskin näin tyttöä, pimeydessä hän näytti tummalta pilveltä öisellä taivaalla.
— Miksi te olette vaiti? — kysyi hän. Ääni oli herrasmainen.
— Onpa nähtävästi varakas, — päätin minä ja sanoin:
— Puhevuoro on teillä!
— Sanoitteko vakavasti, että minä karkaisin?
Minä mietin miten voisin oikein myrkyllisesti vastata ja jonkun ajan päästä sanoin oikein levollisesti, ihan roistomaisesti:
— Ei, näettekös, minä vaan koettelin teidän vanhurskauttanne!
Taas hän sytytti tulitikun, kasvonsa leimahtivat, mustat silmänsä katsoivat julkeasti. Minun oli hiukan tukalaa. Näin pimeydessä miten hän seisoi solakkana ja mustana keskellä huonetta ja omituisen suorana hän seisoi.
— Minun vanhurskauttani ei kannattanut koetella, ei teitä sitä varten tänne kutsuttu, ja jos ette ymmärrä, niin lähtekää pois, — kuiskasi hän kiihkeänä.
Hänen kuiskauksensa oli raaka, ja siitä kuului jotain totisempaa kuin leikinlasku. Seinässä minun edessäni oli ikkuna, ikäänkuin uloshakattu käytävä yön syvyyteen, — minun oli vastenmielistä katsella sitä. Minun oli paha olla, tunsin, että olen erehtynyt jossakin, ja yhä vaan tulee tilani tukalammaksi, jopa jalkanikin vapisevat. Vaan hän sanoo:
— Minulla ei ole paikkaa johon karkaisin, setäni on väkisin sulkenut minut tänne… minulla ei ole voimaa elää täällä, hirtän itseni…
Sitten hän vaikeni, ikäänkuin hän olisi pudonnut kaivoon.
Minä olin vallan hämilläni, vaan hän tuli yhä lähemmäs minua, raskaasti hengittäen.
— Mitä te sitten tahdotte? — sanoin minä.
Hän tuli vallan lähelle, asetti kätensä minun olkapäälleni, käsi vapisi ja minä vavahdin myös, polveni taipuivat ja pimeys ryömi kurkkuuni, tukehutti minua.
— Kenties se on uskonhullu? — ajattelin minä.
Vaan hän jo itki ja kuiskutteli, kuuma hengityksensä koski kasvoihini:
— Minulle syntyi pikku poikanen, he ottivat sen pois minulta ja ajoivat minut tänne, enkä minä jaksa olla täällä. He sanoivat, että lapseni oli kuollut, setä ja täti sanoivat niin, he ovat holhoojiani. Kenties he murhasivat sen, heittivät sen pois löytölapsena, ajatteles, hyvä ihmiseni! Minun täytyy vielä kaksi vuotta olla heidän vallassansa kunnes tulen täysi-ikäiseksi, vaan täällä minä en voi olla!
Ja sillä tavalla hän nyyhkyttää, ruumiinsa vapisee; tunnen, että olen syypää hänen edessänsä, minun on sääli häntä, vaan samalla pelkään häntä, uskon häntä ja epäilen taas.
Vaan hän kuiskaa, läähättäin:
— Minä tahdon lasta… Jos tulen raskaaksi, niin he karkottavat minut täältä! Minä tahdon pienokaista, jos ensimäinen on kuollut, niin tahdon synnyttää toisen, enkä enää anna ryöstää sitä minulta, riistää sieluani! Minä pyydän armoa ja apua, hyvä ihminen: auta minua voimallasi, anna minulle takasin se, joka riistettiin minulta… Usko, Herran nimessä, — minä olen äiti, enkä irstailija, en tahdo syntiä, vaan poikaa; en tahdo huvia, vaan synnytystä!
Minä olin ihan kuin unessa. Minä uskoin häntä, mahdotonta oli olla uskomatta, kun nainen sillä tavalla puolustaa oikeuttansa, että kutsuu tuntemattoman ihmisen ja sanoo sille suoraan:
— Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, auta minua!
Ja minä muistelin tuntematonta äitiäni: kenties hänkin oli samalla naisellisella voimallaan heitetty isäni valtaan? Minä syleilin tyttöä ja sanoin hänelle:
— Anna anteeksi että minä niin huonosti ajattelin sinusta…Jumalanäidin nimessä — anna anteeksi!
Vaan täytettyään pyhän avioliiton sakramentin hänen kanssaan, taas paha ajatus hämmensi minua.
— Vaan jos hän on pettänyt minua, enkä minä ole ensimäinen tässä, jonka kanssa hän elää?
Hän kertoi minulle elämänsä. Hän oli lukkosepän tytär; setänsä oli koneenkäyttäjän apulainen, juoppo ja ankara ihminen. Kesällä hän oli laivalla ja talvella satamassa, eikä tytöllä ollut missä eläisi. Isä ja äiti olivat kuolleet tulipalossa sellaisella lossilaivalla, jota virta kulettaa; kolmetoista vuotiaana hän oli jäänyt orvoksi ja seitsemäntoistavuotiaana tuli raskaaksi eräästä herrasmiehestä. Hänen hiljainen äänensä vuosi sieluuni, hänen lämmin kätensä lepäsi kaulallani, päänsä minun olkapäälläni; kuuntelen häntä, vaan inhottava mato imeytyy sydämeeni, minä epäilen.
Me olemme unohtaneet, että nainen on synnyttänyt Kristuksen ja on nöyränä saattanut hänet Golgatalle; me olemme unohtaneet, että hän on menneisyyden kaikkien pyhien ja kauniitten ihmisten äiti ja että me kamalassa ahneudessamme olemme unohtaneet naisen arvon, käytämme häntä huviksemme ja kotieläimeksemme työtä varten, sentakia hän ei synnytäkään enää elämän pelastajaa, vaan kylvää siihen ainoastaan ilkiöitä, heikkoutemme hedelmiä.
Hän kertoo luostarista, kuulen että useat siinä elävät pakosta. Ja yhtäkkiä hän lausuu syleillen minua:
— Minulla on täällä ystävätär, hyvä, puhdas tyttö rikkaasta perheestä… voi miten vaikeata on hänelle, jos sinä tietäisit! Katsos, hänenkin pitäisi tulla raskaaksi: jos hänet ajettaisi ulos täältä, niin hän lähtisi kummiäitinsä luokse.
— Herra Jumala! ajattelin minä. — Voi onnetonta… Ja vielä kerran vavahti uskoni Jumalan kaikkitietäväisyyteen ja lakien oikeudenmukaisuuteen, — voidaanko ihminen panna sellaiseen asemaan, jotta laki tulisi täytetyksi?
Vaan Kristiina kuiskasi hiljaa korvaani:
— Jos sinä voisit myöskin hänen kanssaan…
Hän murhasi minut niillä sanoillaan, olin valmis suutelemaan hänen jalkojaan! Koska minä ymmärsin, että ainoastaan puhdas nainen, joka tuntee äitiyden arvon, voi puhua sillä tavalla. Minä tunnustin hänelle epäilykseni; hän työnsi minut pois ja alkoi itkeä pimeydessä, enkä minä enää uskaltanut lohduttaakaan häntä.
— Luuletko, ettei minua hävettänyt kutsua sinua? — sanoi hän nuhdellen. — Minä olen kaunis ja terve, luuletko, että minun on niinkään helppoa kerjätä mieheltä syleilyä kuin almua? Miksi minä lähdin luoksesi? Huomasin, että sinä olit ankara ihminen, sinulla olivat totiset silmät, puhuit vähän, etkä kiivennyt nuorten nunnain kimppuun. Ohimollasi oli harmaita hiuksia. Vaan sitäpaitsi, en juuri tiedä minkä tähden, vaan sinä näytit minusta hyvältä, ystävälliseltä. Ja kun sinä niin pahasti sanoit tuon ensimäisen sanan, niin minä rupesin itkemään, luulin että olin erehtynyt. Vaan sitten kuitenkin päätin, Jumala siunatkoon! — ja kutsuin.
— Anna minulle anteeksi, — pyysin minä. Hän suuteli minua.
— Jumala antaa anteeksi!
Tässä koputteli akka ovelle, ja kuiskasi:
— Lähtekää nyt, paikalla soitetaan aamujumalanpalvelukseen.
Ja kun hän saattoi minut käytävien läpi, sanoi hän:
— Antaisitteko minulle ruplasen? Minä olisin mielelläni tappanut hänet.
Noin viisi päivää elin Kristjan kanssa, vaan enemmän ei enää ollut mahdollista: niin köörilaulajattaret kuin nunnatkin alkoivat kovasti kiusata minua ja minun teki mieleni olla yksin ja miettiä tuota tapausta. Miten voidaan naista kieltää lapsia synnyttämästä, jos hän tahtoo niitä ja jos lapsia aina on ollut ja tulee olemaan uuden elämän alkuna, uutten voimien kantajina. Oli vielä yksi seikka, jota minun täytyi välttää; Kristja näytti minulle ystävättärensä: hän oli vieno, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen tyttörukka, kovasti Olgan näköinen. Kasvonsa olivat puhtaat ja äärettömän surullisena katseli hän maailmaan. Kaikki veti minua hänen puoleensa ja Kristjakin aina vaan kehotti. Vaan minusta oli hänen laitansa hiukan toinen: Kristiinahan ei enää ollut tyttö, vaan Julia oli viaton ja hänen miehensäkin täytyi olla samanlaisen. Enkä minä luottanut itseeni, en tiennyt kuka minä olen; Kristjan kanssa se ei häirinnyt minua, vaan sen toisen kanssa se voi häiritä; miksi, sitä en tiennyt, tunsin vaan, että se voi. Sanoin hyvästi Kristjalle; hän itki hiukan, pyysi että minä kirjoittaisin hänelle, tahtoi ilmottaa, jos hän tulee raskaaksi ja antoi minulle salaisen osotteen. Piankin minä kirjotin hänelle, hän vastasi hyvin hyvällä kirjeellä; sitten kirjotin taas, vaan en enää saanut vastausta. Ja vasta puolentoista vuoden päästä sain häneltä kirjeen Donin takaisilla seuduilla, se oli myös kauvan maannut postissa. Siinä hän ilmotti, että hänelle oli syntynyt poika, Matvei, se oli terve ja iloinen; setä oli juonut itsensä kuoliaaksi ja hän asui nyt tätinsä luona. Nyt, kirjotti hän, olen itse herrani ja käskijäni ja jos tulet, otan sinut ilolla vastaan. Minun teki kyllä mieleni nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, vaan sinä aikana olin juuri löytämäisilläni oikean tien enkä päässyt, lupasin myöhemmin tulla.
Sitten hän meni naimisiin erään kirja- ja kuvakauppiaan kanssa ja siirtyi Rybinskiin asumaan.
Kristiinassa minä tapasin ensi kerran ihmisen, jolla ei ollut pelkoa sielussansa ja joka oli kaikin voimin valmis taistelemaan olemassaolonsa edestä. Vaan silloin minä en vielä osannut pitää täydessä arvossa sitä suurta piirrettä hänessä.
Sen tapauksen jälkeen Kristiinan kanssa koetin minä työskennellä kaupungissa, vaan ei miellyttänyt siellä, oli ahdasta ja tukahuttavaa. Työnjohtajat eivät miellyttäneet minua sielunsa alastomuuden takia ja koska he noin avonaisesti antautuivat isännän valtaan, jokaisen käytös ikäänkuin huusi:
— Noh, ottakaa, syökää ruumistani ja juokaa vertani, minulla ei ole mihin menisin maailmassa!
Minun oli tuskallista heidän kanssaan, he joivat, haukkuivat toisiaan turhanpäiten, lauloivat tuskastuttavan surullisia lauluja, tekivät työtä yötä päivää ja isännät lämmittelivät vaan rasvasia kylkiään heidän vieressänsä. Leipomossa oli ahdasta, likaista, ihmiset nukkuivat kuin koirat, viina ja irstaisuus oli heidän ainoa ilonsa. Kun minä puhuin elämän epäjärjestyksestä, kuuntelivat he kyllä ilman mitään, tulivat surullisiksi, myönsivät; kun minä sanoin, että meidän pitäisi hakea Jumalaa, huokasivat he, vaan minun sanani eivät juuri pysyväisesti tarttuneet heihin. Joskus he yhtäkkiä alkoivat laskea leikkiä minusta, ilman, että käsitin miksi? Ja pilkkasivat hyvin pahasti.
Kaupungeista minä en pitänyt. Minä en kärsinyt ihmisten ahnetta melua ja huoletonta kaupantekoa kaikella ja kaikkien kanssa; suurkaupungin melusta hullaantuneet ihmiset olivat vieraita minulle. Siellä oli liiaksi kapakoita, liiaksi kirkkoja, oli rakennettu paljon ja suuria taloja, vaan ihmisten oli ahdasta elää; ihmisiä oli paljon eikä kukaan elänyt itseään varten, jokainen oli sidottu kiinni asiaansa ja nähtävästi juoksee elinikänsä yhtä rataa myöten kuten koira ketjussa.
Kaikissa äänissä kuulen väsymystä; jopa kirkonkin kello soi toivottomana ja koko sielullani tunnen, että kaikki ei ole juuri niin kuin sen pitäisi olla, ei ole!
Joskus teen pilaa itsestäni, kas kun on olemassa vielä sääntöintoilija! Vaan vaikka se on naurettavaa, ei se kuitenkaan ole lystiä: näen ainoastaan virheitä kaikkialla enkä kumminkaan käsitä järjelläni syytä siihen ja sitä enemmän se vaivaa. Vajoan pohjaan.
Öisin muistuu mieleeni vapaa elämäni ja erittäin selvästi yösijani kentillä.
Kentällä on maa ympyriäinen, käsitettävä, rakas sydämelle. Makaat joskus siellä kuin kämmenellä pikkuisena ja yksinkertaisena, ikäänkuin lapsi, puettuna lämpöiseen sumuun, tähtitaivaan peittämänä ja liitelet siellä sen kanssa tähtien ohi.
Väsynyt ruumis täyttyy voimakkaalla heinien ja kukkien tuoksulla; tuntuu ikäänkuin makaisi kehdossa ja näkymätön käsi liekuttaisi sitä hiljaa, nukuttaen ihmistä…
Varjot uivat, koskettelevat heinien varsia: yltympärillä on kahinaa ja kuiskauksia; jossain on maamyyrä ryöminyt esiin kolostaan ja viheltää hiljaa. Kaukana maan äärellä nousee jotain mustaa, kenties on se joku hevonen, se seisoo ja sulaa sitten lämpösen sumun mereen. Ja taas se ilmestyy toisessa paikassa, toisessa muodossa… Niin liikkuu hiljakseen koko yön kentillä maan unen mykkiä vartijoita, kesäöitten helliä varjoja. Tunnet, että sinun ympärillesi, koko maailman ympärille on elämä piiloutunut, leväten herkässä puoliunessa ja ihminen tuntee omantunnontuskia siitä, että se ruumiillaan on lämännyt heinää.
Yölinnut lentävät hiljaa, palanen maata on saanut elämää, on tempautunut pois maasta, on saanut siivet halultaan, ja lentää täyttämään sen.
Heinät kahisevat… Joskus vierii käteni yli pikkuinen pehmoinen hiiri, — vavahdan ja vielä syvemmin tunnen elämän runsauden, jopa maakin, mehukas maa elpyy allani, se tuntuu niin omaiselta.
Ja minä kuulen miten se hengittää, tekee mieli tietää, minkälaista unta se mahtaa nähdä ja minkälaiset voimat salaa kypsyvät sen syvyydessä, miten se huomenna katsoo aurinkoon, millä se ilahuttaa aurinkoa, joka sitä kaunotarta rakastaa.
Tuntuu ikäänkuin koko ihminen sulaisi nojaten sen rintaan ja koko ruumis kasvaa täyttyen lämpösellä ja tuoksuvalla mehulla rakkaan äidin rinnasta; näen itseni lakkaamatta, ikuisesti maan lapsena ja ajattelen kiitollisena: — Minun omaiseni!
Maasta vuotaa näkymätön hyvien voimien virta, ilmassa värehtii kirpeitä tuoksuja — maa näyttää taivaan suitsutusastialta ja ihminen on siinä sysi ja suitsutusaine.
Kiireesti palavat tähdet osottaakseen koko kauneutensa ennen kuin aurinko nousee; uni ja rakkaus syleilevät minua, juovuttavat ja sielusi kautta käy polttavan valoisa toivon säde: jossain on kaunis Jumala! — Hakekaa ja te löydätte — se on hyvin sanottu ja niitä sanoja ei pidä unohtaa, koska ne sanat ovat tosiaankin ihmisjärjen arvoiset.
Niin pian kuin vaan kevät pilkisti kaupunkiin, lähdin minä tieheni; olin päättänyt kulkea Siperiaan, koska kerran sitä minulle oli kiitetty, vaan matkalla minut pysäytti ihminen, joka antoi sielulleni siivet koko elinijäkseni ja osotti minulle oikean tien Jumalan luokse.
Minä tapasin hänet matkalla Permistä Verhoturjeeseen.
Makasin metsän reunalla, olin laittanut itselleni tulen ja keitin vettä teetä varten. Oli puolipäivä, kovasti kuuma, ilma oli täynnä puunpihkaa, tuntui öljyseltä ja paksulta, vaikea oli hengittää. Linnuillakin oli kuuma, ne olivat paenneet syvälle metsään, iloisesti rakentaen siellä elämätään. Oli hiljaista. Tuntui siltä kuin pian kaikki sulaisi auringon alla ja maata myöten olisi virrannut erivärisissä ojissa puita, kiviä ja minun kivettynyt ruumiini.
Yhtäkkiä kulkee Permin puolelta ihminen ja laulaa korkealla värisyttävällä äänellä. Nostin pääni, kuuntelin ja näin: sieltä päin astuskelee pikkuinen vaeltaja Valkosessa papinpuvussa, teekannu vyöllä ja vasikannahkanen laukku sekä pieni pata selässä. Hän kävelee reippaasti ja jo kaukaa nyökkää hän minulle päätään sekä hymyilee. Hän oli vallan tavallinen kulkuri, sellaisia on paljon ja se on vahingollinen ihmislaji: kulkeminen on heistä tuottava ammatti, ne ovat tyhmiä, lörpöttelijöitä, valehtelevat aina kamalasti; juovat paljon ja ovat valmiita varastamaankin. Minä vihasin heitä koko sieluni voimalla.
Hän tuli luokseni, otti pois lakin päästään, ravisti päätänsä, niin että hiuspalmikkonsa hyppi ja alkoi lörpötellä.
— Rauha sinulle, ihmiseni! Onpas tämä kuumuutta, kaksikymmentäkaksi astetta kuumempaa kuin helvetissä!
— Koskas te sieltä tulitte? — kysyin minä.
— Kuusisataa vuotta sitten!
Hänellä oli reipas, iloinen ääni, pää oli pikkuinen, otsa korkea; kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä, näytti siltä kuin hämähäkin verkko olisi peittänyt ne; hänen partansa oli sellainen puhdas, harmaa, vaan ruskeat silmänsä säteilevät kuin nuorella ihmisellä.
— Katsos, — mietin minä, — mikä lysti sääskinen!
Vaan hän yhä vain jutteli:
— Voi tuota Uralia!… Sehän vasta on kaunis! Onpa tuo Herra Jumala suuri mestari mitä tulee maailman koristamiseen: mitenkä hän on kaikki metsät ja joet ja mäet niin hyvin asettanut!
Hän riisui päältänsä matkatamineet, hyörii ja pyörii siinä pukin tavalla; huomasi, että minun teekannuni kiehui, nosti sen paikalla pois ja kysyi ikään kuin vanha toveri:
— Panetko omaa teetäsi sisään, tahi juommeko minun teetäni?
Minä en vielä ennättänyt vastata, kun hän oli jo päättänyt asian:
— Juodaanpas minun teetä, se on aika hyvää, eräs kauppiaanvaimo lahjoitti sitä minulle, se on kallista teetä!
Minä hymähdin:
— Oletpas sinä aika pukinnäköinen!
— Mitäs siitä! — sanoi hän. — Tuo kuumahan kuolettaa, vaan varroppas kun lepään, niin silitän kaikki ryppyni!
Hänessä oli jotain, mikä muistutti Savelkaa ja minun teki mieleni laskea leikkiä hänen kanssaan.
Vaan jo viiden minuutin päästä minä kuuntelin suu auki hänen puhettansa, joka tuntui niin kummallisen tutulta ja kuitenkin niin uudelta, kuuntelin häntä ja tuntui kuin ei hän puhuisi, vaan minun oma sydämeni laulaisi aurinkoisten päivien iloa.
— Katsos… Eikö tämä ole juhlaa, eikö tämä ole paratiisi? Juhlallisina kohoavat vuoret auringon puoleen ja nousevat metsät vuorten huipuille; pikkuinen tomuteränen jalkojesi alla nousee siivekkäänä elämän valoon, ja kaikki laulaa ilon psalmeja, vaan sinä, ihminen, sinä maailman isäntä, miksi sinä istut synkkänä?
— Mikähän kummallinen lintu tämä on, — kysyin minä itseltäni ja sanoin hänelle tutkivasti:
— Vaan jos surulliset ajatukset vaivaavat? Hän osotti sormellaan maahan:
— Mikä tämä on?
— Maa.
— Ei! Katso korkeammalle!
— Heinäkö?
— Vielä korkeammalle!
— Noh, varjoni!
— Sinun ruumiisi varjo, — sanoi hän, — vaan ajatukset ovat sinun sielusi varjot! Mitä sinä pelkäät?
— Minä en pelkää mitään.
— Valehtelet! Jos sinä et pelkäisi, niin olisivat ajatuksesi reippaita. Pelko synnyttää surua, vaan pelko tulee uskon puutteesta. Niin, niin! Juo teetä!
Hän kaataa teetä kuppeihin ja puhuu lakkaamatta:
— Tuntuu ikäänkuin olisin sinut jo kerran nähnyt, mitä? Oletko sinä ollut Walaamilla?
— Olen.
— Koska? Jahah, — sitten se ei ollut siellä! Vaan minusta näytti, että minä sinun punasen tukkasi olisin nähnyt siellä. Huomattavat kasvot! Niin! Olenkos nähnyt sinut Solovetzkissa?
— Minä en ole ollut Solovetzkissa.
— Et ole ollut? Se on väärin se! Luostari on vanha ja hyvin kaunis.Käy katsomassa!
— Niinpä et olekaan nähnyt minua! — sanoin minä ja tuntuu ikäänkuin loukkaavalta, että asianlaita on sillä tavalla.
— No mikä sitte! — huudahti hän. — Ennen en ole nähnyt, mutta nytpäs näen! Vaan silloin oli nähtävästi toinen siellä, joka oli sinun näköisesi. Eikö se ole sama?
Minä nauroin.
— Mitenkäs se sitten olisi sama?
— Miksi sitte ei?
— Vaan minähän olen minä ja toinen on toinen!
— Oletko sinä häntä parempi?
— En tiedä.
— Enkä minäkään tiedä.
Katselen häneen ja tulen kärsimättömäksi. Tahtoisin, että hän puhuisi ja puhuisi lakkaamatta. Vaan hän ryyppäsi teetä ja muistutteli jotain mieleensä:
— Niin, vaan sehän oli raajarikko ja häpesi sitä sangen kovasti. Kaikki nämä raajarikot, kierot, olkoot ne sitä sisältä tahi ulkoapäin ovat luonnottoman itserakkaita! Katsokaa, minä olen kierosilmä, — tahi siellä toinen sanoo: minäpä olen raajarikko, vaan te ihmiset älkää huomatko, että minä olen sitä. Ja tuokin oli sellainen. Hän kertoi minulle: "kaikki ihmiset ovat roistoja; he näkevät, että minulla on yksi silmä ja sanovat minulle: sinä olet kierosilmä. Ja sentakia ne ovat ilkiöitä!" Vaan minä sanoin hänelle: sinä, velikulta, olet itse roisto ja ilkiö, ellet ole narri, valitseppas kumpana tahdot olla mieluummin! Ymmärräthän: eihän se ole tärkeätä, miten ihmiset katsovat sinuun, vaan se, miten sinä itse katselet ihmisiin. Sentakia, ystäväni, olemmekin sekä kieroja että sokeita, että yhä vaan katselemme ihmisiä, haemme niissä likaa ja sammutammekin valomme toisten pimeydessä. Vaan valaise sinä valollasi toisten pimeyttä ja sinun tulee hyvä olla. Ihminen ei näe hyvää kenessäkään paitsi itsessään ja sentakia on koko maailma hänelle surullinen erämaa.
Hän ilvehtii ja katselee minuun, vaan minä kuuntelen häntä ikäänkuin metsään eksynyt kaukaista kellonääntä ja pelkään erehtyväni; ettei vaan pöllö huutaisi kaukaa! Ymmärrän, että hän on paljon nähnyt, on paljon rauhottanut itseään, vaan minusta näyttää, ettei hän pidä minusta, laskee minusta leikkiä jollain käsittämättömällä tavalla, hänen nuoret silmänsä hymyilevät. Sen jälkeen, kun olin kohdannut Antoniuksen, oli minun vaikeata luottaa ihmisen hymyilyyn. Minä kysyin häneltä kuka hän on.
— Minua kutsutaan Jehudiiliksi, — sanoi hän, — ihmisille olen iloinen narri, itselleni hyvä ystävä!
— Pappissäädystäkö?
— Olin pappina jonkun aikaa, vaan sitten riistettiin minulta arvoni ja istuin kuusi vuotta Susdal-luostarissa! Sinä kysyt kai miksi? Saarnasinpa minä kirkossa kansakullalle, vaan se käsitti minua sangen jyrkästi sielunsa yksinkertaisuuden takia ja sitten sitä piestiin sentakia, vaan minut tuomittiin, ja siihen asia päättyikin. En enää muistakaan, mitä saarnasin. Olihan se aikoja sitten, siitähän tulee jo kahdeksantoista vuotta — kyllä sen voikin jo unohtaa. Elin kaikenlaisissa ajatuksissa, eivätkä ne kaikki juuri mihinkään kelvanneet.
Kun hän nauroi, niin jokaisessa hänen kasvojensa rypyssä leikki nauru ja hän katseli ympärilleen, ikäänkuin juuri hän olisi luonut kaikki mäet ja metsät.
Kun ilma tuli viileämmäksi, jatkoimme matkaamme yhdessä etemmäs ja sitten hän kysyi tiellä:
— Vaan mistä sinä olet kotoisin?
Uudestaan, kuten Antoniuksen edessäkin, teki mieleni asettaa kaikki menneet päivät vielä kerran riviin silmieni eteen ja katsella vielä kerran niiden kirjaviin kasvoihin. Juttelin lapsuudestani, Larionista, Savelkasta; vanhus nauraa hohotti ja huusi:
— Voi rakkaita ihmisiä! Voi Jumalan hovinarreja, mitäs? Nämä, kultani, ovat ne oikeat, nämä vasta ovat Venäjän maan kukkia. Voi jumalanrakkaita!
Minä en käsittänyt niitä kiitoksia ja oli kummallista katsella hänen iloansa, vaan hän ei voinut kävelläkään naurun takia; hän pysähtyi pää selässä ja soi sekä huudahteli suoraan taivaaseen, ikäänkuin hänellä siellä asuisi hyvä ystävä jonka kanssa hän jakaa ilonsa.
Minä sanoin ystävällisesti:
— Sinä olet jonkunverran Savelkan kaltainen.
— Olenkos? — huusi hän. — Veli kulta, sehän on hyvin hyvä jos olen hänen kaltaisensa! Voi rakkaani, jos meidän veljeämme, tuota elävää ihmistä oikeauskoinen kirkko ei olisi hävittänyt jo aikoja sitten, olisivatkin asiat toisin Venäjän maassa!
Hänen puheensa oli käsittämätön.
Kerroin Titovista, vaan hän jo ikäänkuin näki appini edessään, pilkkasi sitä.
— Kas tuota! Olenhan nähnyt tuollaisia, olenpas nähnyt! Ahneita, typeriä, pelkurimaisia kirppusia…
Vaan kun hän kuuli kertomukseni Antoniuksesta, ajatteli hän hiukan ja sanoi sitten.
— Nii-iin! Tuomas. Vaan ei jokaisella Tuomaalla ole järkeä paljon, muutama Tuomas on itse typeryys!
Ja sivaltaen kädellä kimalaisia, koettaa hän niille vakuuttaa:
— Pois, pois täältä! Voi hullua, kiipeää suoraan silmään… no, varoppas!
Minä pyydystelen hänen sanojansa tarkkaan, en jätä mitään pois: minusta näyttää, että ne kaikki ovat suuren ajattelun lapsia.
Minä puhuin ikäänkuin ripillä; vaan joskus, kun koskettelin Jumalaa, minä takerruin: minua pelotti ja samassa oli sääli jonkun takia. Jumalan kasvot olivat ajankuluessa likaantuneet sielussani, tahdoin puhdistaa niitä päivien noesta, vaan huomasin, että pyyhkin sieluani tyhjyyteen saakka ja sydämeni, herkkä sydämeni vavahti siitä.
Vaan vanhus yhä vain rohkaisi minua nyökäten päällään:
— Ei mitään, älä pelkää! Jos salaat niin valehtelet itsellesi etkä minulle. Puhu, puhu! Älä säästä sitä, mitä omistat, jos säret sen, teet uuden sijalle taas!
Kaikkiin minun puheisiin vastaa hän herkällä kaiulla ja yhä helpompaa on minun olla hänen kanssaan.
Tuli yö.
— Seis, — sanoi hän. — Haetaan paikka yösijaa varten.
Me löysimme suojaa ison kiven alla, joka oli pois repeytynyt kotivuorestaan; siinä kasvoi pensaita, jotka mustana peitteenä riippuivat siitä alas, niiden lämpimään varjoon panimme maata. Sytytimme nuotiotulen, keitimme teetä.
Minä kysyin sitten:
— Mitäs sinä nyt kerrot minulle, isä?
Hän hymyili.
— Kerron kaikki mitä tiedän. Vaan älä sinä vain hae sanoistani kehotusta: minä en tahdo opettaa, vaan kertoa. Ne vain tahtovat kehottaa ja vakuuttaa, joille elämän kulku on vaarallinen, joita totuuden lisääntyminen vahingoittaa. He näkevät, että totuus palaa yhä heleämmin, koska yhä useammat ihmiset pitävät yllä sen tulta sydämissään, — he huomaavat sen ja pelkäävät sitä. He kokoavat kiireimmän kautta niin paljon totuutta kun se heille on edullista, pusertavat sen pikkuiseen lippaaseen ja huutavat koko maailmalle: tässä on totuus, puhdas hengenravinto, katsokaas, niin se on ja tulee ikuisesti olemaan! Ja ne kirotut istuutuvat totuuden kasvoille ja kuristavat sitä, tarttuvat sen kurkkuun ja estävät kaikella tavalla sen voimia kasvamasta; ne ovat meidän ja kaiken olevaisen vihollisia! Vaan minä voin sanoa ainoastaan yhden asian: tänä päivänä se on niin, vaan miten se huomenna tulee olemaan, sitä en tiedä! Koska näetkös elämässä ei ole oikeata laillista isäntää; hän ei ole vielä tullut, enkä minä tiedä, miten hän tulee järjestämään asiat kun hän kerran saapuu: en tiedä mitä suunnitelmia hän tulee vahvistamaan, mitä hän hävittää ja minkälaisia temppeleitä hän tulee rakentamaan? Apostoli Paavali on kerran sanonut: "kaikki mikä tapahtuu on parasta" — useat ovat ottaneet nämä sanat ikuiseksi totuudeksi ja ovat kadottaneet voimansa niiden takia, koska he ovat pysähtyneet yhdelle paikalle! Tämä kivi on voimaton, miksi? — koska se on liikkumaton, veljeni! Eikä saa sanoa ihmiselle: pysy tässä! vaan täytyy sanoa: — lähde etemmäs tästä!
Ensi kerran eläessäni kuulin sellaista puhetta ja se soi vieraalta korvissani, — sillä ihminen itse kielsi itsensä, vaan minä hain sitä mikä ihmistä vahvistaisi.
— Kuka sitten on se isäntä, onko se Jumala?
Vanhus hymyili.
— Ei, — sanoi hän, — se on lähempänä meitä! Minä en tahdo sanoa sen nimeä, on parempi että itse arvaat sen. Koska ennen muita ja kaikkein voimakkaimmin uskoivat Kristukseen juuri ne, jotka tunsivat Hänet sydämessään jo ennen kuin he tapasivat Hänet, ja heidän uskonsa voimalla Hän nostettiin jumaluuden korkeuteen.
Hän piti minua ikäänkuin oven edessä, hän ei avannut ovea eikä sanonut, mitä hän oli peittänyt tuon oven taakse. Minussa kasvoi kärsimättömyys ja jonkinlainen harmi. Vanhuksen puheet näyttivät hämäriltä ja vaikka ajoittain säteili jonkinlaisia herkkiä kipinöitä hänen sanoissaan, niin ne ainoastaan pimittivät minua, valaisematta pimeyttä sielussani. Oli kuutamoyö, mustat varjot ympäröivät meitä, metsä päällämme kohosi vaieten ylös vuorelle, ja vuorten huippujen yläpuolella, puunoksien välissä säteilivät tähdet, ikäänkuin tuliset linnut. Jossain lähellä surisi oja, metsässä huudahteli silloin tällöin huuhkain ja kaiken sen yli elää hiljaa yössä vanhuksen puhe. Kummallinen ukko! Katsos, nyt hän ottaa poskeltaan jonkinlaisen koppakuoriaisen, pitelee sitä kämmenellään ja kyselee:
— Mihin sinä, hulivili? Ai? Juoksepas heinään, olentoseni!
Tämä miellytti minua, minä pidän myös kovasti kaikista koppakuoriaisista ja aina minua huvittaa heidän salainen elämänsä heinien ja kukkien keskellä.
Asetin erilaisia kysymyksiä vanhukselle, tahdoin että hän puhuisi yksinkertaisemmin ja lyhyemmin, vaan sitte huomasin, että hän kierteli arvotuksiani, ikäänkuin hypäten niiden yli. Minä pidän hänen elävistä kasvoistaan, hellästi silittävät niitä nuotiotulen punaset heijastukset ja ne ihan vapisevat tuolla rauhallisella ilolla, jota minä niin haluaan. Kadehdin häntä; tämä ihminen on kokenut kaksin kerroin sen mitä minä ja vielä enemmänkin, vaan hänen sielunsa on nähtävästi kirkas.
Minä sanoin hänelle:
— Eräs ihminen on sanonut minulle, että uskonto on ihmisten keksintö, vaan mitä sinä sanot siitä?
— Minä sanon, että se ihminen ei tietänyt, mitä hän puhui, — vastasi hän, — koska uskonto on suuri ja luova tunne! Ja se syntyy ihmisessä sen elinvoimien yltäkylläisyydestä; voima on suuri tekijä ja häiritsee aina ihmisen nuorta järkeä, kiihottaen sitä toimintaan. Vaan ihminen on toiminnassaan sidottu ja ahdistettu, häntä estetään kaikilla tavoilla ulkoapäin, yhä vaan tahdotaan, että hän hankkisi leipää ja rautaa, eikä eläviä aarteita sielustaan. Ja ihminen on vielä tottumaton, ei osaa käyttää kaikkia voimiaan, pelkää henkensä kapinaa, luo hirviöitä ja pelkää epäsointuisan sielunsa heijastuksia eikä ymmärrä sen olemusta; ihminen palvelee uskonsa muotoja, omia varjojaan, sanon minä!
En tahdo väittää, että olisin ymmärtänyt häntä sinä silmänräpäyksenä, vaan minä suutuin kovasti jostain syystä ja ajattelin:
— No, nyt minä en päästä sinua mihinkään tästä paikasta ennenkuin vastaat minulle peruskysymykseen!
Ja ankarana minä kysyin:
— Miksi sinä kierrät Jumalaa?
Hän katseli minuun, kohottaen silmäkulmiaan ja sanoi:
— Mutta, rakkaani, minä juttelen koko ajan Hänestä! Etkö sinä tunne?
Hän asettui polvilleen ja tulen valaisemana ojensi hän minulle kätensä, lausuen hiljaa ja selvästi:
— Kuka on ihmeitätekevä Jumala? Oletko sinä meidän sielumme isä tahi poika?
Minä vavahdin ja muistan miten katselin ympärilleni, tuntui niin tukalalta: näin vanhuksessa jotain hullua. Ja mustat varjot lepäsivät ympärillämme kuunnellen; metsän kahina ryömii kaikkialta luoksemme tukahuttaen sysien heikon ryskeen ja ojan hiljaisen äänen. Minun teki myös mieleni asettua polvilleni. Hän puhui jo äänekkäästi, ikäänkuin väitellen:
— Ei ihmisen heikkous ole luonut Jumalaa, vaan sen voimien yltäkylläisyys. Eikä hän asu ulkopuolella meitä, vaan meidän sisässämme! Ihmiset ovat peloissaan sielun kysymysten edessä vetäneet sen ulos meistä ja ovat asettaneet sen yläpuolelle meitä, rajottaakseen ylpeyttämme, meidän tahtoamme, joka ei koskaan tyydy rajotuksiin. Minä sanon: voima on muutettu heikkoudeksi sillä, että sen kasvua väkivaltaisesti on estetty! Täydellisyyden perikuvia asetetaan liian hätiköiden; se on meidän vahinkomme ja surumme. Vaan ihmiset jakaantuvat kahteen rotuun: yhdet ovat ikuisia jumalanrakentajia, toiset ovat ikuisesti tuon kahlehtivan pyrkimyksen orjia, joka hakee valtaa noiden edellisten ja koko maailman yli. He ovat anastaneet tuon vallan ja vahvistavat sillä Jumalan olemisen ulkopuolella ihmistä, tuon Jumalan, joka on ihmisten vihollinen, maailman tuomari ja herra. He ovat pilanneet Kristuksen sielun kasvot, he ovat hylänneet Hänen käskynsä, koska elävä Kristus on heitä vastaan, Hän ei tahdo että ihmisellä olisi valta lähimäisensä yli!
Hän puhuu ja tuntuu ikäänkuin hän horjuttaisi kipeätä hammasta sielussani ja tahtoisi temmata pois sen; minulle tekee kipeätä ja tekisi mieli huutaa:
— Se ei ole sitä!
Vaan hänen kasvonsa ovat juhlalliset ja hän on vallan juopunut ja päihtynyt ilosta; minä näen hänen puheessaan hulluutta vaan ihailen vanhusta, vaikka sieluani särkee ja tuskastuttaa; ahneesti kuuntelen hänen puhettansa.
— Vaan jumalanrakentajat elävät ja ovat kuolemattomia; nykyaikana he luovat taas salaa ja innokkaasti uutta Jumalaa. Juuri sitä, mitä sinä ajattelet, kauneuden ja järjen, oikeuden ja rakkauden Jumalaa!
Hänen puheensa tärisyttää minua, nostaa minua jaloilleni ja ikäänkuin antaa aseen käsiini, kevyt varjo vavahtaa ympärilläni koskettaen kasvojani siivillään, minua pelottaa, maa pyörii jalkojeni alla ja minä ajattelen:
— Vaan kenties on totta että piru koettelee ihmisiä kauniilla puheilla ja tässä vanhus nyt sitoo viekkaita solmuja, takerruttaakseen minua suurimman synnin verkkoihin?
— Kuule, — sanoin minä, — ketä ovat ne jumalanrakentajat? Kuka on se isäntä jota sinä odotat?
Hän nauroi hellästi kuin nainen ja vastasi:
— Jumalanrakentaja on kansakulta! Lukematon maailman kansa! Se suurempi marttyyri kuin kaikki ne yhteensä, joita kirkko kunnioittaa, ja se on se Jumalakin, joka tekee ihmeitä! Kuolematon kansa, hänen sieluunsa minä uskon, hänen voimaansa tunnustan; hän on ainoa ja epäilemätön elämän alku; hän on kaikkien entisten ja tulevien jumalien isä!
— Vanhus on mielipuoli, — ajattelin minä.
Tähän saakka minusta oli tuntunut siltä, että minä hitaasti, vaan kuitenkin varmasti nousen ylös vuorelle; usein koskivat hänen sanansa tulisilla sormillaan sieluuni, ja minä tunsin polttavia vaan parantavia polttohaavoja ja pistoksia, vaan nyt yhtäkkiä tuli sydämeni raskaaksi ja minä pysähdyin matkalla katkerasti kummastuneena. Minun sielussani paloi erilaisia tulia, minun oli tuskallista olla ja kuitenkin olin käsittämättömästi iloinen, vaan samassa pelkäsin petosta ja olin hämilläni.
— Puhutko sinä tosiaankin talonpojista? — kysyin minä.
Hän vastasi äänekkäästi ja arvokkaasti:
— Puhun, koko maailman työläiskansasta, koko sen voimasta, siitä ainoasta ja ikuisesta jumalanluomisen lähteestä! Kas, tuossa herää jo kansan tahto, yhtyy se suuri, väkivallalla hajotettu, useat jo hakevat mahdollisuutta, miten sulattaa kaikki maailman voimat yhdeksi ainoaksi voimaksi ja siitä sitten muodostuu valoisa ja kaunis, kaikki käsittävä maan Jumala!
Hän puhui niin kovaa kuin ei yksin minun, vaan myöskin vuorten, metsien ja kaiken mikä eli ja valvoi yössä, täytyisi kuulla häntä; hän puhui ja vapisi kuin lintu, joka on lentämäisillään pois, ja minusta näytti, että kaikki tämä oli unta ja tämä uni alensi minua. Minä manaan muistostani esiin minun Jumalani perikuvan ja asetan Hänen eteensä arkojen, ällistyneitten ihmisten hämärät joukot — nämäkö luovat Jumalan? Muistelen niiden pikkumaista häijyyttä, pelkurimaista ahneutta, niiden työn ja alennuksen taivuttamia ruumiita, niiden surun himmentämiä silmiä, niiden henkistä änkyttämistä, ajatuksen mykkyyttä ja niiden kaikenlaisia taikauskoja, hekö, nämä hyönteisetkö voivat luoda uutta Jumalaa?
Minun sydämessäni syttyi viha ja katkera nauru. Ymmärsin, että vanhus oli jo jotain riistänyt minulta ja sanoin hänelle:
— Voi, isä! Oletpas sekottanut sieluni kuten pukki yrttitarhan, siinäpä on sinun puheittesi tulos! Vaan uskallatko sinä tosiaan kaikille puhua tätä? Minusta se on suuri synti, eikä sinussa ole sääliä ihmisiä kohtaan! Hehän hakevat lohdutuksia eikä epäilyksiä, vaan sinä kylvät epäilyksiä!
Hän hymyili.
— Tuletpas kulkemaan minun tietäni! — sanoi hän.
Minua loukkasi tämä hymy.
— Valehtelet, — näetkös. — Minä en tule koskaan asettamaan ihmistäJumalan rinnalle!
— Ei tarvitsekaan, — sanoi hän, — älä asetakaan, muuten asetat sen paikalla herraksi yläpuolelle itseäsi!
Minä en puhu sinulle ihmisestä, vaan maailman hengen koko voimasta, kansasta!
Minä suutuin; minua iletti tuo niinikenkänen jumalanluoja, joka oli täynnä täitä, aina juovuksissa, aina tapettu ja piiskattu.
— No, oleppas vaiti, vanha jumalanherjaaja ja mielipuoli! — sanoin minä. — Mikä on kansa? Se on likainen ruumiin ja ajatuksien puolesta, se on kerjäläinen järjeltään ja leivältään, se myy kopeekasta sielunsa…
Nyt tapahtui jotain ihmeellistä, hän hyppäsi jaloillensa ja huusi:
— Vaiti!
Hän heilutti käsiään, tömisti jaloillaan maata, oli valmis sylkemään minua kasvoihin. Kun hänessä oli jotain ennustavaa, seisoi hän kaukana minusta, niin pian kuin häneen ilmestyi jotain naurettavaa, tuli hän minua lähemmäs.
— Vaiti! — huusi hän, — sinä patahiiri!… Näkyy tosiaankin että sinussa on tuota mädännyttä herrasverta. Sinä kansan löytölapsi! Käsitätkö kenestä sinä puhut? Kas, niin te kaikki, verenimijät, loiseläjät ja maan ryöstäjät ette tiedä, ketä te haukutte, te rupiset koirat! Olette syöneet kuittiin ihmiset, olette riistäneet niiltä kaiken, ratsastatte niillä ja haukutte vielä, koska ne eivät tarpeeksi nopeasti kuljeta teitä!
Hän hyppii minun ympärilläni, hänen varjonsa ikäänkuin putosi minuun, iski minua kylmästi kasvoihin, minä siirryin kummastuneena etemmäs, pelkäsin että hän lyö minua. Minä olin kasvultani kaksi kertaa häntä pitempi ja voimia minulla oli kenties kymmenen kertaa enemmän, vaan minulla ei ollut tahtoa pysäyttää tuota ihmistä. Nähtävästi hän oli unohtanut, että ympärillämme oli yö ja erämaa ja että jos minä koskisin häneen, niin hän jäisi siihen paikkaan makaamaan hautaan saakka. Minä muistelen miten minua kerran haukkui vihreä, peljästynyt rovasti, haukkui villi Mihail ja muut vanhan uskon ihmiset. Kas tämäkin haukkui, vaan tämän viha paloi toisella tulella. Ne olivat minua vahvempia, vaan heidän sanoissaan minä kuulin vain yhä pelkoa, tämä taas on heikompi, vaan ilman pelkoa. Ja hän huutaa minulle ikäänkuin lapsi ja samalla ikäänkuin äiti: kummallisen hellä on hänen vihansa, ikäänkuin kevään ensimäinen ukkonen. Vanhuksen käsittämätön rohkeus saattaa minut hämilleni ja vaikka hänen vihansa on naurettava, on minun kuitenkin paha olla, koska olin ihmisen sillä tavoin saattanut suuttumaan. Hän haukkui sangen loukkaavasti, sillä minä ollenkaan en pitänyt siitä, että minua kutsuttiin löytölapseksi, vaan hänen vihansa teki minulle hyvää, koska ymmärsin, että tässä suuttui ihminen, joka vilpittömästi uskoi totuuteensa ja sellainen viha tekee aina hyvää sielulle, siinä on paljon rakkautta, sydämen makeata ruokaa.