Minä pyörin hänen jalkojensa välissä, vaan hän huutaa ylhäältä:
— Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, sokea narri, tunnetko sinä historiaa? Sinä, lueppas tuota elämäkertaa joka on korkeampi kaikista, meidän pyhän isämme suurimman marttyyrin, kansan, elämänkertaa! Sitten kenties onneksesi ymmärrät kuka sinun edessäsi on, mikä voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinä, suojaton kerjäläinen vieraassa maassa. Tiedätkö mikä on Venäjä? Ja mikä on Kreikka, entinen Hellas ja myös Rooma? Tiedätkö kenenkä tahto ja henki on rakentanut kaikki valtiot? Kenenkä luilla seisovat kirkot? Kenenkä kieltä puhuvat kaikki viisaat? Kaikki mikä on maailmassa ja sinun muistissasi, kaikki se on kansan luoma, ja tuo valkonen luu on ainoastaan poleerannut sen työtä…
Minä olin vaiti. Hauska oli nähdä ihmistä, joka ei pelännyt puolustaa totuuttaan.
Hän istuutui, hengästyi, oli ihan punanen ja kokonaan hiessä, ja näin kyyneliäkin hänen silmissänsä. Se hämmästytti minua, koska muut entiset opettajani, joita minä olin loukannut, eivät koskaan olleet näyttäneet minulle kyyneliään. Hän huusi:
— Kuules, kulkuri, minä kerron sinulle nyt venäläisestä kansasta!
— Katsohan, jos lepäisit hiukan…
— Vaiti! — sanoi hän, uhaten minua kädellään. — Ole vaiti, muuten lyön sinua!
Minä aloin nauraa, en voinut pidättyä.
— Vaari, rakas! Sinä olet niin sanomattoman kummallinen! Anna Herran tähden anteeksi, jos olen loukannut sinua!
— Tyhmyri, millä sinä olisit voinut loukata minua? Vaan sinä sanoit pahaa suuresta kansasta, sinä onneton sielu… Herrojen kyllä vielä voi sallia haukkuvan kansaa, täytyyhän heidän sammuttaa omaatuntoaan, he ovat vieraita maan päällä, vaan kuka olet sinä?
Hauskaa oli katsella häntä sinä hetkenä, — hän oli arvokas, jopa ankarakin, äänensä oli alentunut, syventynyt, hän puhui sujuvasti ja laulellen, ikäänkuin olisi saarnannut, kasvonsa olivat taivaaseen päin käännetyt, silmät ympyräisinä. Hän seisoi polvillaan, vaan kuitenkin oli hän ikäänkuin kohonnut kasvultaan. Minä aloin kuunnella hänen puhettansa epäluottavasti hymyillen, vaan pian muistui mieleeni Antoniuksen kirja, Venäjän historia, ja tuntui ikäänkuin se taas olisi ollut avoinna edessäni. Hän laulelee minulle ihmeellistä satuaan, vaan minä seuraan tuota satua kirjan mukaan, kaikki on oikein, vaan ainoastaan ajatus on toinen. Hän tuli Kievin Venäjän hajoamiseen ja kysyi:
— Oletkos kuullut?
— En ole, kerro, — sanoin minä.
— No, tiedäppäs nyt: sellaisia sankareita ei ole ollut olemassa, kansa itse on kuvannut omia urotöitään niissä henkilöissä, on sillä tavalla pannut muistiin suuren työnsä Venäjän maan rakentamisessa.
Ja sitten hän jatkoi Susdalin maasta.
Muistan että jossain vuoren takaa jo nousi aurinko; yö piiloutui metsiin ja herätti linnut; vaaleanpunaisia pilvenhattaroita liiteli yllämme, vaan me istuimme kiven vieressä kasteisella heinällä ja toinen meistä kutsuu muistiinsa vanhoja aikoja, vaan toinen laskee ihmeellisesti ihmisten lukemattomia töitä eikä usko satuun vihollisen metsämaan voittamisesta.
Vanhus on ikäänkuin itse nähnyt kaikki: raskaat kirveet tömisevät voimakkaissa käsissä, ihmiset kuivaavat soita, rakentavat kaupungeita, luostareita, siirtyvät yhä etemmäs kylmien jokien virtauksia myöten paksujen metsien syvyyksiin, voittavat villiä maita ja se tulee hyväksi, viljavaksi. Vaan ruhtinaat, kansan herrat, leikkaavat, särkevät sitä pieniin palasiin, tappelevat keskenään kansan nyrkeillä ja ryöstävät sitä. Ja katsos, tuli arolta tatarilaisia, vaan ruhtinaissa ei löytynyt taistelijoita kansan vapauden edestä, ei löytynyt ei kunniaa, ei voimaa eikä järkeä; he kavalsivat kansan tatarilaisille, möivät sen kaaneille, ikäänkuin eläimiä myödään, ostivat talonpojan veren hinnalla itselleen kaaneilta vallan juuri tuon talonpojan yli. Vaan sitten kun he oppivat kaaneilta miten täytyy hallita, niin alkoivat he lähettää toisiaankin kaaneille tapettaviksi.
Yö ympärillämme oli hellä kuin meidän viisas vanhempi sisaremme.
Jopa keskeytyy vanhuksen ääni väsymyksestä, jopa aurinko katselee häntä, vaan hän yhä vain kuljeksii menneisyydessä, valaisee minulle totuutta palavilla sanoillaan.
— Näetkös nyt, — kysyi hän, — mitä kaikkia kansa on tehnyt ja miten sitä on vaivattu ja sorrettu kunnes sinäkin tulit haukkumaan sitä tyhmillä sanoillasi? Minä olen tässä nyt kertonut enimmäkseen siitä, mitä se on tehnyt pakosta, vaan kun olen levännyt niin kerron, millä sen sielu on elänyt ja miten se on hakenut Jumalaa!
Hän kääriytyi palloksi ja nukkui kuin pikkuinen lapsi.
Mutta minä en voinut nukkua vaan istuin kuin tulisilla hiilillä. Sitäpaitsi oli aamuaurinko jo korkealla, linnut lauloivat, metsä peseytyi kasteessa ja kahisi hellänä ja vihreänä.
Tietä myöten kävi ihmisiä, vallan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka kulkivat päät alaspainettuina, en nähnyt niissä mitään uutta, eivät ne ollenkaan olleet nousseet silmissäni.
Minun opettajani nukkui ja kuorsasi, ja minä hänen vieressänsä jähmetyin ajatuksissani; ihmiset kulkivat yksi toisensa perässä meidän ohitsemme, katselivat meihin kierosti eivätkä nyökänneet päätäänkään vastaukseksi tervehdykseeni.
— Onko se mahdollista, — ajattelin minä, — että nämä ovat niiden vanhurskaitten maan rakentajien lapsia, joista minä äsken kuulin?
Minun väsyneessä päässäni sekaantuivat uni ja todellinen elämä, käsitin vain, että tämä kohtaaminen oli kohtaloni käännekohta. Vanhuksen sanat Jumalasta kansan hengen lapsena tekivät minut levottomaksi, minä en voinut myöntää sitä, en tuntenut muuta henkeä kuin sen, mikä eli minussa itsessäni. Ja minä tarkastin muistissani kaikkia talonpoikia, kaikkia ihmisiä, joita olin tuntenut; tongin niistä läpi kaikki sopukat, muistutin mieleeni niiden puheet: sukkelia sanan tapoja siinä oli paljon, vaan ajatuksia vähän. Vaan toiselta puolelta näin elämän hämärän pakkotyölaitoksen, lakkaamatonta työtä vain leivän vuoksi, nälkätalvia, tyhjien päivien loppumatonta tuskaa ja kaikenlaista ihmisen alennustilaa, sen syljettyä sielua.
— Missä on Jumala tuossa elämässä, missä siinä on tilaa Häntä varten?
Vanhus nukkui. Minun teki mieleni ravistaa häntä ja huutaa:
— Puhu!
Pian hän heräsi itsekin, räpytti silmiään, hymyili.
— Ohoh, — sanoi hän, — aurinko on jo keskitaivaalla! Täytyy minunkin lähteä!
— Mihinkäs nyt tällaisessa kuumassa lähtisitkään? Meillä on leipää, teetä ja sokeria. Enkä minä voikaan päästää sinua pois, anna ennen se, minkä lupasit!
Hän nauroi:
— En minä itsekään luovu sinusta, sinä äkäpää!
Sitten hän lausui miettivästi:
— Kuule Matvei, heitäppäs tuo kulkeminen helvettiin; se on sinulle liian myöhäistä ja liian aikaista! Täytyy lukea; kas se olisi oikein!
— Eikö se ole jo myöhäistä?
Katsos minuun, — sanoi hän, — viisikymmentäkolme vuotta olen vanha, vaan vielä tähän päivään saakka opin lapsilta lukutaitoa!
— Minkälaisilta lapsilta? — kysyin minä.
— On sellaisia olemassa! Katsos, sinun pitäisi elää niiden kanssa noin vuosi tahi pari. Lähdeppäs sinä täältä erääseen tehtaaseen, se ei ole kaukana täältä, noin satasen virstaa, siellä minulla on hyviä ystäviä!
— Näetkös, kerro sinä ensin mitä aioit kertoa, sitten minä mietin mihin lähtisin!
Me kävelimme polulla tien vieressä ja taas minä kuuntelin hänen sointuisaa ääntänsä ja omituisia sanojansa.
— Kristus, ensimäinen tosikansallinen Jumala syntyi kansan hengestä kuin fenikslintu liekistä.
Ja samassa hän itse leimahti tuleen, heilutti pientä kättänsä kasvojensa edessä, ikäänkuin hän olisi pyydystellyt ilmasta uusia sanoja ja lauloi:
— Kauvan on kansa kantanut hartioillaan yksityisiä ihmisiä, lukemattomia kertoja se on antanut niille työnsä ja tahtonsa; on kohottanut ne yläpuolelleen ja on nöyrästi odottanut, että ne näkisivät niille laitetuista korkeuksista oikeuden ja kohtuuden teitä. Vaan kansan valitsemat päihtyivät, noustuaan korkealle ja turmeltuivat nauttien valtaansa, unohtivat sen, joka heidän oli kohottanut, jäivät huipuille, vaan iloisen helpotuksen sijaan tulivat he vaikeaksi sorroksi koko maailmalle. Kun kansa huomasi, että hänen lapsensa, joita se oli imettänyt verellään, olivat tulleet sen vihollisiksi, lakkasi se luottamasta heihin, se tahtoo sanoa, kansa ei ruokkinut niitä enää vaan jätti hallitsijat yksinäisiksi ja ne kaatuivatkin, sekä samalla hävisi heidän valtioittensa suuruus ja voima. Kansa käsitti, ettei elämän laki ole siinä, että kun on kohotettu yksi jäsen perheestä ja ravittu häntä kansan tahdolla, sitte eletään hänen järjellään, vaan että elämän todellinen laki on siinä, että kaikki itse nousevat korkeuteen, jotta jokainen omilla silmillään näkisi elämän tiet, — ja sinä päivänä jolloin kansa käsitti välttämättömäksi, että kaikkien ihmisten pitäisi olla samanlaisia, sinä päivänä syntyi Kristus! Useat kansat ovat eri tavalla koettaneet kuvata unelmiaan oikeudesta ja kohtuudesta elävässä henkilössä, ovat koettaneet luoda kaikille samanlaisen Jumalan ja usein ovat yksityiset ihmiset, joita kansan ajatus siihen on pakottanut, koettaneet takoa sitä vahvoihin sanoihin, jotta se ikuisesti eläisi. Ja kun kaikki nämä ajatukset tulivat yhteen liitetyiksi niin syntyi niistä elävä Jumala, kansan rakas lapsi, Jesus Kristus!
Se, mitä hän puhui Kristuksesta, nuoresta Jumalasta, oli läheistä minulle, vaan sitä kansaa, joka synnytti Kristusta, en voinut käsittää.
Minä sanoin sen hänelle, vaan hän vastasi:
— Jos tahdot tietää, niin kyllä kerran tulet käsittämäänkin, jos tahdot uskoa, niin tulet tietämään!
Kolme vuorokautta me kävelimme pitämättä kiirettä ja koko ajan hän opetti minua, jutellen menneistä ajoista.
Hän kertoi koko kansan elämäkerran siihen päivään saakka; kertoi meteliajasta ja siitä miten kirkko vainosi narreja, iloisia ihmisiä, jotka herättivät kansan muistoa ja kylvivät sille totuutta leikinlaskullaan.
— Ymmärrätkö, — kysyi hän, — kuka sinun Savelkasi on?
— Kyllä huomaan!
— Niin, niin! Muista: pieni tulee suuresta ja suuri on kokoonpantu pienistä osista!
Saavuimme Verhoturjeen Stefanin luo, sitte sanoi ukko minulle:
— Tästä käännyn minä pois ja sinun tiesi kulkee toisaalle päin!
Minun ei tehnyt mieleni erota hänestä, vaan huomasin että täytyi se tehdä, koska hänen ajatuksensa masensivat minua, hän oli herättänyt sieluni syvyyksiä myöten, hän oli kyntänyt sen ylös kuin keväisen pellon.
— Mitä sinä mietit? — kysyi hän. — Meneppäs tehtaaseen ja työskentele siellä sekä juttele ystävieni kanssa; et sinä sillä mitään häviä, usko pois! Se on selväpäistä kansaa siellä, katsos, minä olen oppinut niiden luona, ja näethän etten olekaan vallan tyhmä, vai mitä?
Hän kirjotti jonkinlaisen kirjelapun ja pisti sen minun kouraani.
— Tosiaankin, mene sinne! Kyllä näet, etten tarkota sinulle pahaa.Siellä on uudestisyntynyttä ja elävää kansaa? Etkös usko?
— Näetkös, pikkuiset silmät näkevät paljon, vaan onko se kaikki olemassa, mikä heistä näkyy?
— Sinä, — huusi hän, — katsoppas koko olemuksellasi, sydämelläsi, sielullasi! Sanoinkos minä sinulle; usko? Minä sanoin — hanki tietoja!
Me suutelimme toisiamme ja hän lähti. Hän kulki kevyesti, ikäänkuin hän olisi kaksikymmentävuotias ja ikäänkuin pelkät ilot odottaisivat häntä tulevaisuudessa. Minusta tuntui niin ikävältä seurata silmilläni tuota lintua, joka lensi minulta pois tietämättä minne, johonkin, jossa hän taas tulee laulamaan laulunsa. Minun päässäni oli hirveä epäjärjestys, ajatukset vetelehtivät siellä kuin vähävenäläiset aamulla varhain markkinoilla; hitaasti, unisesti, kömpelösti, eivätkä mitenkään löytäneet oikeata paikkaansa. Kaikki oli omituisesti sekasin: minun ajatuksellani oli vieras loppu, vieraalla ajatuksella minun alkuni. Minua kiukutti ja nauratti, olin ikäänkuin survottu sisältäpäin.
Kun tulin pois Verhoturjeesta ja kysyin ihmisiltä mihin tie vie, vastasivat he minulle:
— Issetin tehtaaseen.
Sinne juuri lähetti minut vanhus, sentakia käännyin siltä tieltä paikalla pois. Minua ei haluttanut lähteä sinne.
Kuljeskelin kyliä myöten, katselin. Kansa oli siellä paikkakunnalla synkkämielistä ja korskeaa, eikä minua haluttanut puhua kenenkään kanssa. Kaikki katselivat minua epäluulosesti, nähtävästi pelkäsivät, etten vaan mitään varastaisi.
— Jumalanrakentajia, — ajattelin minä, katsellen rokonarpisia talonpoikia. Kysyin heiltä: minne matka?
— Issetin tehtaaseen.
— Mitä nyt, vievätkös tässä kaikki tiet siihen tehtaaseen? — ajattelin minä ja lähdin kiertämään kyliä ja metsiä, ryömin ikäänkuin koppakuoriainen heinää myöten ja yhtäkkiä huomasin kaukaa tuon tehtaan. Siitä nousi savu, vaan ei se houkutellut minua. Minusta näytti että olin hukannut puolet itsestäni, enkä voinut ymmärtää mitä minä tahdoin. Minun oli paha olla. Harmaa, laiska kiukku liikkui sielussani, ilkeä nauru leimahti, kipinöi, teki mieleni loukata kaikkia ihmisiä ja itseänikin.
Ja yhtäkkiä, vallan itsekin huomaamatta minä päätin: menen tuohon tehtaaseen, piru vieköön menenkin.
Ja minä lähdin siihen likaiseen helvettiin: laaksossa, vuorien välissä, joilta metsä oli hakattu pois, makasivat rakennukset; kattojen alta kävi tuli ylös, pitkät savupiiput kohosivat taivaaseen, kaikkialta herui höyryä ja savua, maa oli likaantunut noesta, vasara ulvahteli kumeasti; ryske, vinkuna ja villi kitinä tärisyttivät savuista ilmaa. Kaikkialla rautaa, puita, tiiliä, savua, höyryä ja pahaa hajua ja siinä kuopassa, joka on täynnä kaikenlaista raskasta ja painavaa, vilahtelevat ihmiset, mustat kuin kekäleet.
— Kiitoksia vaari! — ajattelin minä. — Oletpas lähettänyt minua oikeaan paikkaan!
Ensi kerran eläessäni näen tehtaan läheltä, tulen vallan kuuroksi tottumattomuudesta ja on vaikea hengittää.
Kävelen katuja myöten, haen lukkoseppä Pjotr Jagihia. Kysynpä keneltä tahansa, kaikki vastaavat karkeasti, ikäänkuin olisivat kaikki aamulla tapelleet keskenään eivätkä vielä ole rauhottuneet.
Mietin itsekseni:
— Jumalanrakentajat!
Tulipa vastaan mies, joka näytti ihan karhulta, hän oli liassa kiireestä kantapäähän saakka, hänen vaatteittensa rasvanen lika vallan säteili auringossa, — minä kysyin häneltä, eikö hän tuntisi lukkoseppää Pjotr Jagihia.
— Ketä?
— Pjotr Jagihia.
— Mitä varten?
— Tarvitsen häntä.
— Minä se olen!
— Päivää!
— No, päivää! Mitäs sitte?
— Tässä teille on kirjelappu.
Mies oli pitempi minua, hänellä oli leveä parta ja leveät hartiat, kasvot noessa, pieniä harmaita silmiä tuskin näkyi tiheitten kulmakarvojen alta, lakki oli takaraivolla, hiukset lyhyiksi leikatut. Hän näytti talonpojalta eikä kuitenkaan näyttänyt siltä.
Hän luki nähtävästi suurella vaivalla, hänen kasvonsa rypistyivät kokonaan, viiksensä vapisivat. Vaan yhtäkkiä kasvonsa sulivat, valkoset hampaat pilkistivät esiin, avautuivat hyvät lapsensilmät ja iho poskillaan alkoi kiiltää.
— Jahah, — huusi hän, — onpahan elossa tuo Jumalan kukkanen! Hyvä. Meneppäs poika tuota katua loppuun saakka, sitte käänny vasemmalle metsään; päin, siellä on vuoren juurella talo, jossa on vihreät ikkunaluukut, siellä kysy opettajaa, häntä kutsutaan Mihailiksi, hän on veljenpoikani. Näytä hänelle tuo lappu; minä tulen pian itse sinne, näkemiin!
Hän puhui ikäänkuin sotamies puhaltaa torvella merkinantoa, heilautti kättään ja lähti pois.
— Aluksi on tämäkin huvittavaa! — ajattelin minä. Talossa otti minut eräs kömpelö poika vastaan, jolla oli karttuunipaita päällä ja esiliina edessä, hänen hihansa olivat ylöskäärityt, kätensä hienot ja valkoset. Hän luki paperilapun ja kysyi:
— Onko isä Joonas terve?
— Jumalan kiitos, kyllä.
— Eikö hän luvannut käydä täällä?
— Hän ei puhunut siitä mitään. Kutsutaanko häntä Joonaaksi.
Nuorukainen katsoi minuun epäluulosesti ja luki vielä kerran tuon lapun.
— No mitenkä sitte? — sanoi hän.
— Hän sanoi itsensä Jehudiiliksi.
Nuorukainen hymyili.
Se on vaan lisänimi, niin minä häntä kutsun.
— Katsos sinua, — ajattelin minä.
Hänellä oli suorat, pitkät hiukset kuin papilla, kalpeat kasvot, vesisiniset silmät ja hän oli joka suhteessa ikäänkuin jostain muusta maailmasta kotoisin, ei ainakaan hänen oikea kotinsa ollut tässä likaisessa maapalasessa. Hän käveli huonetta pitkin ja mittaili minua silmillään ikäänkuin verkaa; minua se ei miellyttänyt.
— Oletteko jo kauvan tuntenut isä Joonaan?
— Neljä vuorokautta.
— Neljäkö vuorokautta? — toisti hän. Se on hyvä.
— Miksi se on hyvä? — kysyin minä.
— Niin vaan! — sanoi hän kohottaen olkapäitään.
— Miksi teillä on esiliina edessänne?
— Sidoin kirjoja? — sanoi hän. — Pian tulee setä, alamme syödä illallista; kenties te tahdotte pestä itsenne, kun tulette matkalta?
Minun teki mieleni olla hänelle hävytön, — hän näytti liian vakavalta eikä se sopinut hänen iälleen.
— Pestäänkö täällä itseänsä?
Hän kohotti kulmakarvansa.
— Miten sitte?
— En minä juuri nähnyt pestyjä! — sanoin minä.
Hän räpytti silmiänsä, katsoi minuun ja sanoi ihan levollisesti:
— Täällä ihmiset eivät ole tyhjäntoimittajia, vaan tekevät työtä; niillä ei ole aikaa usein peseytyä.
Huomasin, etten ollut satuttanut oikeaan paikkaan, tahdoin vastata hänelle, vaan hän kääntyi ja lähti pois. Istuin siellä vallan narrina, katselin ympärilleni. Huone oli iso ja puhdas, nurkassa oli pöytä ja sinne oli laitettu illallinen, seinillä oli kirjahyllyjä, kirjat olivat enimmäkseen maallisia, vaan löytyi myöskin raamattu, evankeliumi ja vanha slaavilainen virsikirja. Lähdin pihalle ja peseydyin, sieltä tuli setäkin, lakki vielä enemmän takaraivolla, heilutti käsiään ja kulki kuten härkä. — No, minäkin yritän peseytyä; — sanoi hän, — kaada minulle vettä.
Äänensä soi kuin torvi, kahmalonsa oli sopiva vati kaalisoppaa varten. Hän pesi nokea jonkunverran pois ja sen alta ilmestyivät punertavan vasken väriset kasvot, josta poskipäät aika lailla ulkonivat.
He istuutuivat syömään, söivät ja keskustelivat asioistaan, kysymättä kuka minä olen ja miksi olen tullut. Kehottivat minuakin syömään ja olivat muuten ystävällisiä.
Heissä oli hyvin paljon jonkinlaista varmuutta, näkyi paikalla, että maa oli vahva heidän jalkojensa alla. Vaan minä tahdoin että se vavahtelisi, — missä suhteessa he olivat minua parempia?
— Oletteko te vanhauskoisia? — kysyin minä. Mekö? — sanoi setä. —Emme.
— Merkitseekö se, että olette oikeauskoisia?
Veljenpoika synkistyi, vaan setä kohautti olkapäitään ja hymyili.
— Mihail, kenties meidän täytyy näyttää hänelle passimme?
Minä ymmärsin käyttäytyneeni tyhmästi, vaan kuitenkaan en tahtonut siitä lakata.
— Näettekös, minä en ole tullut katsomaan teidän passianne, vaan ajatuksianne!
Setä alkoi kiljua:
— Ajatuksiako? Paikalla, teidän ylhäisyytenne! Ajatukset, — riviin! järjestykää!
Ja hän nauroi ikäänkuin kolme aika isoa varsaa olisi hirnunut.
Vaan Mihail lausui rauhallisesti, kaataen teetä:
— Minä kyllä tiedän, että te sentakia tulitte. Te ette ole ensimäinen, kenenkä Joonas on lähettänyt luoksemme; hän tuntee ihmiset eikä lähetä tänne tyhjiä päitä.
Vaan setä työnsi minua otsaan kämmenellään ja yhä vain kiljui:
— Oleppas iloisempi? Äläkä paikalla rupea trumffaamaan, muuten häviät koko pelin!
— Nähtävästi he pitivät itsensä sangen varakkaina sieluina ja minä olin heidän mielestänsä vain kerjäläinen, ja nyt he valmistautuivat, ilman kiirutta, juottamaan janoavaa sieluani viisautensa lähteestä Tekisi mieleni väitellä, riidellä heidän kanssaan, vaan en osaa enkä näe mihin voisin käydä kiinni ja se ärsyttää minua vielä enemmän. Kysyin niin vaan ilman minkäänlaista tarkotusperää.
— Mikä on tyhjä pää? Setä vastasi:
— Se jota millä tahansa voidaan täyttää!
Yhtäkkiä istuutui Mihail hiljaa lähemmäs minua ja tiedusteli lempeällä äänellä:
— Uskotteko te Jumalaa?
— Uskon.
Vaan minä tulin hämilleni vastaukseni johdosta: ei se ollut sitä!Uskonkos minä — tosiaankin? Mihail kysyi uudelleen:
— Kunnioitatteko te ihmisiä?
— En, — vastasin minä.
— Eivätkö ne teidän mielestänne ole luodut Jumalan kuviksi ja Hänen kaltaisikseen? — kysyi hän.
Tuo setä, piru hänet periköön, hymyili kuin vaskinen vati auringossa.
— Ei, ajattelin minä, — niiden kanssa täytyy taistella avomielisyydellä; hajotanpa itseni palasiksi heidän edessään, pankoot he sitten taas kokoon!
Ja minä sanoin:
— Tarkastaen ihmisiä, aloin epäillä Herran voimaa…
Eihän se taas ollut oikein: minulla oli epäilyksiä Jumalan suhteen jo ennen kuin näin ihmisiä. Mihail katsoi minuun miettien silmät pyöreinä, vaan setä käveli huonetta myöten raskain askelin, silitti partaansa ja mutisi hiljaan. Minun oli paha olla, kun olin alentunut valehtelemaan. Sielussani oli kaikki niin omituisen läpinäkyväistä. Ajatukset hyörivät järjettöminä ja levottomina kuin pelästynyt mehiläisjoukko ja minä aloin kiihtyneenä ajaa niitä ulos, teki mieleni tyhjentää itseni kokonaan. Kauvan minä puhuin, huolimatta siitä oliko puheeni johdonmukainen ja oikeastaan koetin sitä vallan tarkotuksella joskus sotkea: jos he ovat viisaita, niin pääskööt itse kaikesta selville. Sitten väsyin ja kysyin äreästi:
— Millä ja miten te sitten hoidatte sairasta sielua?
Mihail vastasi hiljaa, katsomatta minuun:
— Minä en lue teitä sairaaksi…
Setä taas nauraa hohotti, jyrisi ikäänkuin piru olisi pudonnut uunilta.
— Silloin vasta on ihminen sairas, — jatkoi Mihail, — kun hän ei tunne itseänsä, tietää ainoastaan oman tuskansa ja elää sillä. Vaan te ette ole nähtävästi kadottaneet itseänne: te haette elämän iloja, — sitä voi tehdä ainoastaan terve ihminen.
— Vaan miksi sitten sieluani särkee?
— Koska se teistä on hauskaa, — sanoi hän.
Minä kiristin hampaitakin, en voinut sietää enää hänen levollisuuttansa.
— Näettekös, tiedättekö te varmaan, että se on niin hauskaa?
Hän katselee minua suoraan silmiin ja iskee ilman kiirettä nauloja rintaani.
— Avomielisenä ihmisenä teidän täytyy tunnustaa, että tämä sielunne tuska on teille välttämätön, — sanoi hän, — se asettaa teidät korkeammalle muita ihmisiä, ja te suojelette sitä, koska se erottaa teidät jonkun verran muista ihmisistä; eikö se ole niin?
Hänen laihat kasvonsa kuivettuivat, vetäytyivät pitkiksi, silmänsä tummenivat, hän silitteli poskiansa ja puhdisteli minua kuin vaskea hiekalla.
— Nähtävästi te pelkäätte sekaantua muitten ihmisten kanssa ja sen takia ajattelette, kenties, vallan itsetiedottomasti; vaikka ne ovatkin haavoja, niin ne ovat kuitenkin minun haavojani! Eikä sellaisia haavoja ole kenelläkään muulla kuin minulla!
Teki mieleni vastata hänelle, vaan en löydä sanoja. Hän on nuorempi ja heikompi minua, en voi uskoa että minä olisin tyhmempi häntä. Setä nauroi kuin pappi saunan lauteilla.
— Vaan se ei yhtään erota teitä ihmisistä, te erehdytte, — sanoi Mihail. — Kaikki ajattelevat niin. Sentakia elämä onkin voimaton ja ruma. Jokainen koettaa vaan päästä pois elämästä, koettaa kaivaa maahan oman kuoppansa ja katsella siitä yksinäisenä maailmaa. Kuopasta päin näyttääkin elämä matalalta, mitättömältä; ja yksinäisen on edullista nähdä se sellaisena. Minä puhun niistä ihmisistä nimittäin, jotka jostain syystä eivät kykene ratsastamaan lähimäisen selässä ja ajamaan sen päällä sinne missä parhaiten ruokitaan.
Hänen sanansa kiukuttavat ja loukkaavat minua.
— Tämä mitätön ja ihmisjärjelle arvoton elämä alkoi siitä hetkestä, kuin ensimäinen ihmisolento repeytyi irti kansan ihmeitätekevästä voimasta, irti joukosta, äidistään, ja pelosta yksinäisyytensä ja voimattomuutensa edessä se pusertui mitättömään ja ilkeän pikkumaisten halujen mykkyrään, joka sai nimekseen — "minä". Kas tämä "minä" juuri on ihmisen suurin vihollinen! Itsensäpuolustuksen vuoksi ja vahvistaakseen maan päällä se on hyödyttömästi tappanut kaikki sielun voimat, kaikki suuret ominaisuudet, joilla olisi voitu luoda henkisiä hyveitä.
Minusta näytti, että kuulin jo tuttua puhetta ja sanoja, joita jo kauvan salaa olin odottanut.
— Se "minä" on hengeltään köyhä, on voimaton luomaan mitään. Se on kuuro elämän suhteen, se on sokea ja mykkä, sen päämäärä on itsepuolustus, rauha ja mukavuus. Se luo kaiken mikä on uutta ja tosi-inhimillistä ainoastaan välttämättömyydestä, useitten ulkoapäin tulevien työntien jälkeen, suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät" pidä sitä arvossa, vaan vihaavat ja vainoovat sitä. He vihaavat sitä, koska kokonaisuudesta repeytynyt "minä", muistaa sukulaisuuttaan tuohon kokonaiseen ja pyrkii yhdistämään särettyä ja revittyä kokonaiseen ja suuremmoiseen.
Minä kuuntelin ja ihmettelin: kaikki se oli vallan selvää minulle, eikä ainoastaan selvää, vaan se näytti vielä likeiseltä, oikealta. Ikäänkuin minä itse jo kauvan olisin ajatellut sillä tavalla, vaan siihen saakka ilman sanoja, mutta nyt löytyivät sanat ja asettuivat järjestyksessä eteeni, ikäänkuin rappujen portaat, joita myöten sopii nousta. Muistelen Joonaan puheita, ne elävät edessäni selvinä ja monivärisinä. Vaan samassa minusta tuntuu levottomalta ja epämukavalta, ikäänkuin minä seisoisin heikolla keväisellä jääpalasella keskellä virtaa. Setä oli huomaamatta lähtenyt pois, me istuimme kahden kesken; huoneessa ei ollut tulta, oli kuutamoinen yö ja minun sielussanikin tuntui ikäänkuin kuutamon sumua.
Keskiyöllä lopetti Mihail puheensa, vei minut nukkumaan ulos, latoon; panimme siellä heiniin maata, hän nukkui pian, vaan minä lähdin ulos, portin taka ja istuin siellä jonkinlaisille hirsille. Katselin ympärilleni…
Kuu ja kaksi isoa tähteä kulkevat vartioina taivaalla. Vuoren yläpuolella näkyy selvästi sinistä taivasta vastaan hampaallinen metsänranta, vaan itse vuorella on metsä kokonaan hakattu pois ja hakattu palasiksi, maassa on mustia hautoja, ikäänkuin haavoja. Alhaalla ahneesti irvistelee tehdas, osottaen punasia hampaitaan: se meluaa, savuaa, sen kattojen alla ja yläpuolella kiitää tuli, nousee ylös, vaan ei voi repeytyä irti ja hajoaa sauhuna. Haisee käryltä, minua tukehuttaa.
Ajattelen ihmisen yksinäisyyttä. Mihail puhuu huvittavasti, hän uskoo ajatuksiaan, minä näen että niissä on totuutta, vaan miksi minun on kylmä? Minun sieluni ei sulaudu tuon ihmisen sieluun, se seisoo yksinäisenä kuin keskellä erämaata…
Ja yhtäkkiä minä huomaan, että minä jo ajattelen Joonaan ja Mihailin sanoilla, että heidän ajatuksensa valtavina elävät minussa, vaikkakin syvällä sielussani liikkuu jotain heille vihollista, joka tarkastaa kaikkia heidän sanojansa.
Missä minä olen ja mikä kuuluu minulle? Minä pyörin epäilyksissäni kuin hyrrä, yhä vain nopeammin, niin että korvissani meluaa ja viheltää.
Tehtaassa alkoi pilli soida, alussa kimeästi ja valittaen, sitten vihlovasti kiljuen ja käskevästi. Vuorilta katseli aamu-unisena alas; yö, joka hiljaa laskeutui laaksoon, nosti ohuen peitteensä puista, kääri sen kokoon ja kätki sen sitten luoliin ja vuorenrotkoihin. Riistetty maa paljastui, yltympäri oli kaikki poiskynitty ja nielty ikäänkuin joku jättiläisnulikka olisi hyppinyt vuorenrotkossa olisi repinyt ylös kokonaisia metsäpalstoja, iskien maahan syviä haavoja. Umpilaaksossa makasi tuo tehdas, likaisena, rasvaisena, sauhun peittämänä ja inisi. Kaikilta tahoilta kulki siihen mustia ihmisiä ja se nieli ne yhden toisensa perästä.
— Jumalanrakentajia! — ajattelin minä —. Ovatpas rakentaneet laitoksen!
Setä tuli ulos portista, hiukset pörrösinä, raappi itseänsä; haukotteli niin että poskipäänsä ratisivat ja hymyili minulle.
— Jaha, — huusi hän, — oletkos jo noussut?
Vaan paikalla kysyi hän hellästi:
— Tahi etkö vielä olekaan pannut maata? Noh, ei se mitään tee, makaat päivällä. Tule sisään, juodaan teetä!
Pöydässä hän kertoi:
— En minäkään, veljeseni, nukkunut öitä ja oli aika jolloin teki mieli iskeä kaikkia vasten naamaa! Minulla oli jo ennen sotapalvelusta sieluni sekasin, vaan siellä minut tehtiin kuuroksi, — eräs upseeri löi korvalle, nyt en enää kuule oikealla korvallani mitään. Mutta eräs välskäri auttoi minua, antakoon…
Hän aikoi nähtävästi lausua Jumalan nimen, vaan pysähtyi, nyki partaansa ja hymyili. Minusta se näytti hiukan lapselliselta, ja hänen silmänsäkin säteilivät lapsellisesti, niin yksinkertaisesti ja luottavasti.
— Kovin hyvä ihminen hän vaan oli! Huomasi minun haavani — mitäs tämä on? Minä vastasin: onko tämä inhimillistä elämää? Totta, vastasi hän, — kaiken täytyy muuttua! Annappas, Pjotr Vasiljev, minä tulen sinulle opettamaan kansantaloustiedettä! Ja alkoikin opettaa. Alussa minä en ymmärtänyt mitään, vaan sitten yhtäkkiä pääsin selville kaikesta tästä jokapäiväisestä ja ikuisesta ilettäväisyydestä. Minä tulin melkein hulluksi ilosta, — voi teitä roistoja, kiljuin minä! Tuo tiedehän avautuu aina yhtäkkiä: alussa kuulet ainoastaan uusia sanoja, vaan sitten tulee sellainen silmänräpäys, jolloin ne kaikki yhtyvät ja muuttuvat valoksi! Ja tuo silmänräpäys on kummallinen, se on ihmisen todellinen uudestaansyntyminen.
Hänen kasvonsa tulivat iloisiksi, hänen silmänsä hymyilivät lempeästi, hän nyökäytti kerittyä päätään ja sanoi:
— Tämä kaikki on sinulla vielä edessä!
Oli hauska katsella häntä, hänessä yhä vaan lisääntyi lapsellisia piirteitä. Ja minä olin jonkunverran kadekin.
— Kaksi kolmannesta osaa elämästä olen elänyt kuin hevonen — se on surullista! Noh, ei mitään, koetan nyt saada takasin niin paljon kuin mahdollista! Minulla ei ole vaan tarpeeksi järkeä vielä. Järki on niin kuin käsi, joka vaatii harjotusta. Vaan minun käteni ovat viisaammat kuin pääni.
Minä katselen häntä ja ajattelen.
— Miksi nämä ihmiset eivät pelkää puhua kaikesta?
— Sensijaan on Mishkalla järkeä kahta varten, — jatkoi hän. — Hän on kirjaviisas! Odota vaan, kyllä hän vielä näyttää itsensä! Tehtaan pappi kutsui häntä kerettiläispiispaksi. Valitettavasti on hänellä Jumalan suhteen jotain sekaannusta päässä. Se tulee hänen äidistänsä. Minun sisareni oli kuuluisa nainen jumalisuuden asioissa, hän jätti oikeauskoisuuden ja meni lahkolaiseksi, vaan ne karkottivat hänet taas sieltä pois. Hän puhui ja valmistautui samassa työhön, hommasi nurkasta nurkkaan ja kaikki hänen ympärillään järähti, tuolit putosivat, lattia vapisi. Minua nauratti ja oli niin hyvä nähdä hänet sellaisena.
— Mitä ihmisiä ne ovat? — ajattelen minä.
— Saanko minä elää kolme päivää teillä?
— Anna tulla, vaikka kolme kuukautta! — sanoi hän! Voi sinua kummaa! Eihän meillä ole ahdasta, Jumalan kiitos!
Hän raappi päätään ja lausui nauraen:
— Katsos vaan, kuitenkin taas muistelen tuota Jumalaa! Voi tottumusta!
Taas soi uudestaan tehtaan piippu ja setä lähti pois. Minä menin latoon. Siellä makasi Mihail, kädet ristissä rinnalla, kasvot punasina, kulmakarvat ankarasti rypistyneinä. Hän oli parraton, ilman viiksiä, poskipäät ulkonivat siihen määrään että hän kokonaisuudessaan näytti vain vahvalta luulta.
— Mitä ihmisiä nämä ovat? Näin ajatellen minä nukahdin.
Kun minä heräsin, oli ympärilläni vaan melua, huutoa, vihellystä, ikäänkuin olisivat kaikki pirut koolla. Katsoin ovesta ulos — piha oli täynnä pikkupoikia ja Mihail seisoi niiden keskellä valkosessa paidassaan ikäänkuin purjelaiva pienien venheitten joukossa. Hän seisoi ja nauroi. Pää oli selässä, suu auki, silmät puoleksi kiinni eikä hän yhtään ollut eilisen paastoavan ihmisen näköinen. Lapset sinisissä, punasissa ja vaaleissa paidoissa säteilevät auringossa, hyppivät, huutavat. Minua veti jokin heidän joukkoonsa, kiipesin ulos ladosta, eräs niistä huomasi minut ja huudahti:
— Katsokaas pojat, munkki!
Ja ikäänkuin olisivat höylänlastut syttyneet palamaan leimahtivat lapset, hyörivät ympärilläni, kiljuivat, säteilivät…
— Katsos, mikä punatukka!
— Oih, katsos hiuksia.
— Varoppas, hän antaa sinulle selkään.
— Jaah, piru vieköön, kun on vahva mies.
— Se ei ole munkki, vaan kirkontorni!
— Mihail Ivanitsh, kuka se on?
Opettaja tuli jonkun verran hämilleen, vaan nämä pirunpenikat vain nauraa hohottivat. Minä en tiennyt, millä minä ne sain nauramaan, vaan nauru tarttui minuunkin — nauroin ja huusin:
— Ush, hiiret!
Ja tässä oli aurinkoa ja ilmassa oli monenlaista melua — tuntui ikäänkuin kaikki ympärillämme, vapisten ja juopuneena ilosta, kiitäisi johonkin huumaavalla vihurilla ja veisi minua mukanaan, häikäisten minua valolla, käärien minut lämpimään vaippaan. Mihail tervehti minua, likisti kättäni.
— Me menemme metsään, — sanoi hän, — ettekö te tahdo tulla kanssamme?
Se kaikki oli niin hauskaa: eräs lihavahko pikkupoika oli pistänyt päähänsä minun patalakkini ja lensi nyt perhosena pihaa myöten.
Minä menin metsään tuossa hulivilijoukossa ja sitä päivää minä tulen vielä kauvan muistamaan.
Lapset riensivät kadulle ja kevyesti, ikäänkuin höyhenet tuulessa kiisivät he vuorelle, minä kuljin heidän opettajansa vieressä ja minun täytyi tunnustaa, että ensikerran eläessäni näin niin hauskoja lapsia. Mihail ja minä kävelimme heidän takanaan, hän komensi, huusi, vaan lapset eivät kuunnelleet häntä, työnsivät toisiaan, painivat, heittivät toisiansa männynkävyillä ja kiistelivät. Ja kun he väsyivät, piirittivät he meidät, pyörivät jalkojemme välissä ikäänkuin koppakuoriaiset, nykivät opettajaansa käsistä, kysyivät häneltä jotain jonkinlaisista heinistä, kukista. Hän puhui kaikille, ikäänkuin heidän kaltaisensa ja kohosi kuitenkin yläpuolelle heitä ikäänkuin valkonen purje. Kaikki olivat reippaita lapsia, vaan muutamat heistä, olivat ikäisikseen liiankin totisia ja miettiväisiä, ja ne kävelivät enimmäkseen opettajan läheisyydessä ja olivat vaiti.
Myöhemmin hajaantuivat lapset jonkun verran ja silloin sanoi Mihail minulle hiljaa:
— Ovatkos nämä ainoastaan työtä ja juoppoutta varten maailmassa? Jokaisessa niissä asuu elävä henki ja he voivat kiiruhtaa sen ajatuksen kasvamista, joka meidät vapauttaa epäilyksiemme vankeudesta. Vaan he astuvat tuohon samaan pimeään ja ahtaaseen uomaan, jossa sekavina virtaavat heidän isiensä elämän päivät. Heitä käsketään tekemään työtä ja heitä kielletään ajattelemasta. Useat heistä ja kenties kaikki alistuvat kuolettavan voiman alle ja alkavat palvella sitä. Maailman tuskan lähde on se, että ihmisen henki ei saa kasvaa vapaasti!
Hän puhui, vaan vieressämme käveli muutamia poikia jotka kuuntelivat häntä ja minua huvitti se huomaavaisuus! Mitä voivat nämä nuoret elämänidut ymmärtää hänen puheistansa? Muistelin omaa opettajaani: hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein juovuksissa!
— Elämä on täynnä kauhua, — sanoi Mihail, — keskinäinen viha syö ihmisen hengenvoimat. Elämä on ruma! Vaan antakaa lapsille aikaa kasvaa vapaasti, älkää tehkö heistä työeläimiä, ja vapaina ja reippaina he valaisevat koko elämän teidän sisässänne ja ulkopuolella teitä sielun nuoren uljuuden kauniilla liekillä, lakkaamattoman toiminnan suurella kauneudella!
Meidän ympärillämme oli kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä silmiä, punasia poskia, ikäänkuin eläviä kukkia tumman vihreässä havumetsässä, oli naurua ja iloisten lintusten, uuden elämän ennustajien sointuisia ääniä.
Ja kerran ahneus tallaa likaan koko tämän elävän kauneuden. Mitä järkeä siinä on? Syntyy rakas lapsi, iloiten kasvaa kaunis poika, ja kas sielläpä se aikaihmisenä kiroo haukkuu inhottavilla sanoilla, voivottelee katkerasti, lyö vaimoaan ja tukehuttaa tuskansa viinalla.
Ja ikäänkuin vastaten ajatuksiini, lausuu Mihail:
— He hävittävät kansan, elävän Jumalan, ainoan todellisen temppelin ja hävittäjät itse hukkuvat raunioitten alle, katselevat ilkityötään ja huutavat: kauheata! He kiitävät ympäri maailmaa ja ulvovat: missä on Jumala? Ja he itse ovat tappaneet sen.
Minä muistelin Joonaan puheita Venäjän kansan jakaantumisesta ja ajatukseni kulkivat helposti ja hauskasti Mihailin sanojen rinnalla. Vaan minä en käsittänyt miksi hän puhui niin hiljaa, ilman vihaa, ikäänkuin koko tämä vaikea elämä olisi jo eletty?
Maa hengitti lämpimästi ja hellästi juovuttavaa pihkan ja kukkien tuoksua. Linnut lentelivät ja lauloivat.
Lapset hyörivät ja pyörivät, voittivat metsän ja sen hiljaisuuden ja minulle selvisi yhä enemmän, etten tähän päivään saakka vielä ollut käsittänyt heidän voimaansa, enkä ollut nähnyt heidän kauneuttaan.
Niin kauniilta näytti se Mihail heidän keskellään, rauhallinen hymy kasvoilla.
Sanoin hänelle hymyillen:
— Lähden hiukkasen etemmäs, minun täytyy miettiä!
Hän katseli minuun, hänen silmänsä säteilivät, kulmakarvansa vapisivat ja minun sydämeni vavahti hänelle vastaukseksi.
Minä olin harvoin saanut osakseni hellyyttä, osasin pitää sitä arvossa ja sanoin hänelle:
— Olettepas te hyvä ihminen!
Hän häpesi hiukan, painoi silmänsä alas ja minä jo tulin siitä kovasti hämilleni. Seisoimme vaieten. Sitte minä lähdin. Hän huusi minun jälkeeni:
— Älkää lähtekö liian kauvas, voitte eksyä!
— Kiitos!
Minä käännyin metsään, hain itselleni paikan ja istuuduin. Lasten äänet hukkuivat etemmäs, nauru katosi tiheässä metsän vihreässä, metsä huokasi. Oravat nirskuttelivat minun yläpuolellani, viheriävarpunen lauleskeli. Minä tahdoin sielullani syleillä kaikkea mitä tiesin ja olin kuullut viimeisinä päivinä, vaan se kaikki sulautui sateenkaareen, syleili minua, aaltoili hiljaa ympärilläni, täytti sieluni; se kasvoi rajattomasti ja minä unohdin itseni ja hukuin äänettömien ajatuksien kevyeen pilveen.
Yöksi minä lähdin kotiin ja sanoin Mihailille, että minä tahtoisin asua heidän kanssaan, kunnes oppisin tuntemaan heidän uskontonsa ja pyysin, että Pjotr hakisi minulle työtä tehtaassa.
— Älkää te juuri hätäilkö! — sanoi hän, — levätkää, ja täytyyhän teidän lueskellakin!
Minä luotin häneen.
— Antakaa minulle kirjojanne!
— Ottakaa.
— Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa minulle itse jotain mikä minulle olisi välttämättömintä, esimerkiksi Venäjän historiaa?
— Ihmisen täytyy tietää kaikkea! — sanoi hän ja katsoi kirjoihin yhtä hellästi kuin lapsiin.
Ja nyt minä aloin lukea; luin kokonaisia päiväkausia. Minun oli vaikeata ja suorastaan kiukutti. Kirjat eivät väitelleet kanssani, ne eivät yksinkertaisesti tahtoneet tuntea minua. Eräs kirja vaivasi minua kovasti: siinä puhuttiin maailman ja ihmisen elämän kehityksestä ja se oli kirjotettu raamattua vastaan. Kaikki se oli hyvin yksinkertaista, käsitettävää ja välttämätöntä, vaan minulla ei ollut tilaa siinä yksinkertaisuudessa, minun ympärilleni nousi koko joukko mitä erilaisimpia voimia ja minä olin niiden keskellä kuin hiiri loukussa. Minä luin sen kahteen kertaan: luin ja vaikenin, tahdoin itse siinä löytää jonkun aukon, jonka kautta olisin voinut kiivetä vapauteen, vaan en löytänyt.
Kysyin opettajaltani:
— Mitäs tämä merkitsee? Missä on ihminen?
— Minusta tuntuu myöskin ettei se ole totta, — sanoi hän, — vaan en voi selittää missä olisi virhe! Kuitenkin se on hyvin kaunis, kuin aavistus maailman suunnitelmasta!
Minua miellytti hänen sanansa "en tiedä", "en voi sanoa", ja se vei minut niin kovasti lähelle häntä, sillä siinä näkyi hänen rehellisyytensä. Jos opettaja uskaltaa myöntää tietämättömyytensä, niin se merkitsee, että hän tietää paljon! Hän tiesi paljon, josta minulla ei ollut aavistustakaan ja kertoi kaikesta kummallisen yksinkertaisesti. Hän puhui joskus siitä, miten aurinko, tähdet ja maa tulivat luoduiksi ja tuntui ikäänkuin hän itse olisi nähnyt tuon tuntemattoman ja viisaan käden tulisen työn!
Minä en ymmärtänyt hänen Jumalaansa, vaan se ei häirinnyt minua. Hän kutsui jonkinlaista ainetta maailman päävoimaksi, vaan minä asetin ajatuksissani aineen sijaan Jumalan ja kaikki meni hyvin.
— Jumalaa ei ole vielä olemassa! — sanoi hän hymyillen.
Jumalakysymys oli alituinen kiistan aihe Mihailin ja hänen setänsä välillä. Niin pian kuin Mihail lausui sanan "Jumala", suuttui setä Pjotr.
— Kas se alkoi taas! Älä sinä usko sitä, Matvei! Se on häneen tarttunut äidiltään!
— Varoppas, setä! Jumala on Matvein pääkysymys!
— Älä valehtele Mishka! Heitä sinä se helvettiin, Matvei! Ei minkäänlaisia Jumalia! Uskonto, kirkko ja muu tuon kaltainen on pimeä metsä, pimeä metsä, jossa ovat ryövärit sisällä! Petosta vaan!
Vaan Mihail väitti itsepäisesti:
— Se Jumala, josta minä puhun, oli silloin olemassa, kun ihmiset sen loivat ajatuksen aineesta, valaistakseen olemisen pimeyttä; vaan kun kansa jakaantui orjiin ja herroihin, kappaleisiin ja palasiin, kun se katkaisi ajatuksensa ja tahtonsa, — silloin Jumala hukkui, Jumala hävisi!
— Kuuletkos, Matvei? — huutaa setä Pjotr iloisena, — Levätköön hän rauhassa!
Vaan veljenpoika katsoi häntä suoraan silmiin ja jatkoi matalalla äänellään:
— Elämän herrojen päärikos on siinä, että he ovat hävittäneet kansan luomisvoiman. Tulee aika, jolloin koko kansan voima taas yhtyy yhteen pisteeseen; silloin siinä syntyy ihmeellinen ja vastustamaton voima ja Jumala nousee haudasta! Hän on juuri se, jota te haette, Matvei!
Setä Pjotr heilutti käsiään kuin puunhakkaaja.
— Älä usko häntä, Matvei, hän valehtelee!
Ja kääntyen veljenpoikansa puoleen haukkui hän tätä:
— Sinä, Mishka, olet nokkinut niitä kirkollisia ajatuksia ikäänkuin olisit varastanut kurkkuja vieraasta tarhasta, ja nyt sinä sekotat ihmisiä! Jos sinä sanot, että työläiskansa on kutsuttu uusimaan elämää, niin uusi, äläkä noki ylös sitä minkä papit ovat pitäneet rikki ja ovat heittäneet pois luotaan!
Minua huvitti kuulla näitä ihmisiä ja he ihmetyttivät minua sillä, että he yhtä paljon kunnioittivat toisiaan; he väittelivät kiihkeästi, vaan eivät kuitenkaan loukanneet toisiaan ei vihalla eikä haukkumisella. Setä Pjotr joskus tuli veripunaseksi ja vallan vapisi, vaan Mihail alensi ääntään ja painoi tuon ison miehen ikäänkuin maahan. Nämä kaksi ihmistä kilpailivat edessäni ja kumpikin oli täynnä todellista uskontoa, vaikka he kielsivätkin Jumalan.
— Vaan mikä on minun uskontoni? — kyselen itse itseltäni, — enkä osaa vastata.
Sinä aikana kun elin Mihailin kanssa, hävisivät minun ajatukseni Jumalan paikasta ihmisten keskellä, heidän voimansa hukkui, niistä hävisi entinen itsepäisyyteni, useat toiset ajatukset tunkivat ne ulos. Ja tuon kysymyksen sijaan: missä on Jumala? — nousi toinen: mikä minä olen ja miksi olen olemassa? Siksikö, että hakisin Jumalaa?
Ymmärrän, että se on järjetöntä.
Iltasin kävi työmiehiä Mihailin luona ja silloin syntyi aina huvittava keskustelu. Opettaja puhui heille elämästä ja paljasti sen hävittäviä lakeja, — hän tiesi ne ihmeellisen hyvin ja osotti ne vallan selvästi. Työmiehet olivat enimmäkseen nuoria, tulen kuivattamia, heidän ihonsa sisään oli noki imeytynyt, kaikilla oli tummat kasvot ja tulehtuneet silmät. Kaikki ahnehtivat totista puhetta, kuuntelivat vaieten ja vakavina. Alussa he näyttivät minusta surullisilta ja aroilta, vaan myöhemmin minä huomasin, että elämässä nämä ihmiset kyllä osasivat myöskin laulaa ja tanssia ja huvitella tyttöjen kanssa.
Mihailin ja hänen setänsä puheet koskivat aina vaan yhtä asiata: rahan valtaa, työläisten alennustilaa, välttämättömyyttä hävittää ihmisten jakaantuminen säätyihin. Vaan minä en ollut työmies enkä myöskään isäntä, minun sieluani nämä puheet eivät liikuttaneet. Minusta vaan näytti, että nämä ihmiset panevat liian paljon huomiota pääomiin ja alentavat sillä itsensä. Aloin väitellä Mihailin kanssa, — todistelin, että ihmisen ensin täytyy löytää henkinen isänmaa ja silloin hän löytää myös paikkansa maailmassa, löytää vapautensa. Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työläiset kuuntelivat puhettani hyväntahtoisesti ja tarkkaan, rehellisinä tuomareina, vaan ne, jotka olivat vanhempia, olivat joskus samaa mieltä kanssani.
Mutta niin pian kuin minä lopetin, alkoi Mihail puhua rauhallinen hymyilynsä kasvoillaan, ja pyyhkikin pois minun sanani.
— Sinä olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää pimeydessä, eikä tiedä, onko Jumala ja sen henki vihollinen tai ystävä, vaan sinä et ole oikeassa, kun väität, että me, orjat, raskaan jokapäiväisen työn kahlehtimina, voimme vapautua ahneuden vankeudesta, hävittämättä tuon aineellisen vankilan… Ennen kaikkea meidän täytyy oppia tuntemaan tarkemmin vihollisemme voima ja sen rikkaudet. Sitä varten meidän täytyy löytää toisemme, täytyy jokaisessa avata se mikä kaikille on yhteistä ja se yhteinen on meidän voittamaton, sanon ihmeitä tekevä voimamme! Orjilla ei ole koskaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloineet ihmisten lakeja, jotka heille ulkoapäin ovat annetut, eikä orjilla koskaan tule olemaan Jumalaa, koska Hän syntyy siinä suuressa tunnelma-liekissä, jossa jokainen käsittää henkisen sukulaisuutensa kaikkien kanssa! Temppeleitä ei rakenneta puupalasista ja kivikappaleista, vaan vahvoista, kokonaisista kivistä. Yksinäisyys on tunne siitä, että sinä olet pois revitty omasta kokonaisuudestasi, se on sielun voimattomuuden merkki ja sen sokeus; kokonaisuudessa sinä löydät kuolemattomuuden, yksinäisyydessä välttämättömän orjuuden ja pimeyden, lohduttamattoman tuskan ja kuoleman.
Ja kun hän puhui sillä tavalla, niin minusta näytti, että hänen silmänsä näkivät kaukana suuren valon, hän veti minunkin piiriinsä, kaikki unohtivat minut ja katsoivat ilolla häneen.
Alussa se loukkasi minua; minä ajattelin, että minun ajatukseni otetaan huonosti vastaan, eikä kukaan tahdo niihin syventyä yhtä mielellään kuin Mihailin ajatuksiin.
Joskus lähdin vallan heidän huomaamattaan pois heidän luotansa, istuuduin johonkin nurkkaan ja juttelin hiljaa ylpeyteni kanssa.
Tulin hyväksi ystäväksi koulupoikien kanssa; pyhäpäivinä he piirittivät minut ja setä Pjotrin kuin varpuset ruissitomet, hän mestaroi heille jonkinlaisia kapineita, vaan minulta lapset kyselivät kaikkea, mitä minä olin nähnyt maailmassa, Kiovaa ja Moskovaa ja muuta. Mutta usein joku niistä asetti minulle sellaisen kysymyksen, että minä kummastuneena vaan jäin silmiäni räpyttämään.
Siellä oli eräs Fedja Satshkov, hiljainen ja totinen poika. Kerran minä kävelin hänen kanssaan metsässä ja puhuin sille Kristuksesta, vaan yhtäkkiä hän lausuu oikein aika totisena:
— Eipäs ymmärtänyt Kristus koko elinijäkseen jäädä pieneksi, noin, esimerkiksi, minun ikäisekseni! Olisipa hän jäänyt sellaiseksi, olisi elänyt, nuhdellut rikkaita ja auttanut köyhiä, niin ei häntä olisikaan ristiin naulittu, koska hän olisi ollut pikkuinen! Olisivatpa säälineet häntä! Vaan nyt, kun hän on niin tehnyt, on ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan olemassa…
Fedja oli yksitoistavuotias, hänen pikkuiset kasvonsa olivat kalpeat ja läpinäkyväiset ja silmänsä olivat epäluuloiset.
Toinen, Mark Ljubov, oli jo korkeammalla luokalla, hän oli vallaton ja terävä poika, tavaton hulivili ja tappelupukari: hän vihelsi hiljaa, nipisteli, hakkasi, tuuppasi lapsia kuten pikkuinen paimenpoika tekee lampaille. Kerran minä satuin näkemään, miten hän kiusasi erästä hiljaista poikaa joka pian alkoi itkeä.
— Mark, — sanoin minä, — vaan jos hän puolestaan lyö sinua?
Mark katsoi minuun ja vastasi nauraen:
— Hän ei lyö takasin! Hän on hiljainen ja kiltti poika.
— Miksi sinä sitten loukkaat häntä?
— Niin vaan, — sanoi hän.
Ja sitten lisäsi hän, viheltäen:
— Hän on niin nöyrä!
— Mitäs sitte? — kysyin minä.
— Mitä varten sitten nöyrät elävät maailmassa?
Hän sanoi tämän kummallisen rauhallisena, — nähtävästi oli tämä kaksitoistavuotias ihmisenalku jo vakuutettu siitä, että nöyrät ihmiset ovat olemassa loukkauksia varten.
Jokainen lapsi oli tavallaan viisas ja yhä enemmän he huvittivat minua, yhä useammin minä rupesin ajattelemaan heidän kohtaloansa. Millä nämä lapset ovat ansainneet tuon raskaan, loukkaavan elämän, joka heitä odottaa. Muistelin Kristusta ja omaa poikaani ja sielussani heräsi ilkeä ajatus:
— Kenties sentakia kiellättekin naisia vapaasti synnyttämästä, koska pelkäätte, ettei maailmaan vaan syntyisi joku vaarallinen ja teille vihamielinen henkilö? Ehkä te sentakia teettekin väkivaltaa naisen tahdolle, koska pelkäätte sen vapaata poikaa, jota eivät mitkään siteet sido teihin? Kasvattaessanne lapsianne ja opettaen heille elämää, on teillä aikaa ja oikeus pimittää heitä, vaan te pelkäätte, ettei vain lapsi, joka ei kuulu kenellekään, kasvaisi kaukana teidän tarkastusvallastanne, ettei siitä vaan tulisi teidän leppymätön vihollisenne!
Olipa siinä tehtaassa myös sellainen ihminen, joka ei kuulunut kenellekään, nimensä oli Stepa. Hän oli musta kuin sysi, rokonarpinen, ilman kulmakarvoja, silmänsä pikkuiset. Muuten hän oli hyvin taitava ja iloinen nuorukainen.
Meidän tuttavuutemme alkoi sillä, että hän eräänä pyhäpäivänä tuli luokseni ja kysyi:
— Munkki! Sinä kuulemma olet avioton lapsi? Minä olen samanlainen!
Ja sitte hän käveli rinnallani. Hän oli noin kolmetoistavuotias, oli jo päässyt koulusta ja teki työtä tehtaassa. Hän käveli, pilkistäen silmiänsä ja kyseli:
— Onko maailma suuri?
Minä selitin hänelle miten vaan osasin.
— Vaan mitäs sinä sillä teet?
— Tarvitsen! Mitäs minä sitten samassa paikassa tulisin istumaan? En ole puu. Katsos, kun vaan oikein osaan lukkosepän ammatin, niin lähden Venäjälle, Moskovaan, ja mihinkäs sitten vielä olisi lähdettävä? — Kaikkialle minä lähden!
Hän puhui niinkuin hän olisi uhannut jotakuta:
— Minä — tulen!
Tämän perästä minä aloin katsella tuota poikaa ja huomasin, että poika pitää totisista asioista. Missä vaan Mihailin toverit juttelivat keskenään, siellä oli hänkin, kuunteli ja pilkisteli silmillään, ikäänkuin tähdäten mihinpäin vaan suuntaisi itsensä.
Ja hänen kepposensakin olivat erityisiä: hän koetteli vaan kiusata niitä ihmisiä, jotka olivat paremmissa suhteissa esivaltaan, — hän kätki niiden työvälineitä, särki niiltä jotain, riputteli niille hiekkaa sorvauspenkkeihin.
Kerran päivällisen aikana hän sanoi minulle:
— Täällä on niin ikävätä, munkki!
— Miksi?
— En tiedä. Ihmiset elävät niin vetelästi! Ainoastaan työtä ja huolia! Jospa vaan pikemmin oppisin ammattini, niin kylläpä minä täältä lähtisin!
Ja kun hän puhui tulevasta sotaretkestänsä, niin hänen silmänsä avautuivat, katselivat rohkeasti etemmäs ja hän näytti voittajalta, joka ei usko mihinkään, paitsi omiin voimiinsa. Minua miellytti tämä olento ja hänen puheissaan minä tunsin kypsyyttä.
— Tämäpä ei huku! — ajattelin minä joskus, katsellen häntä. Ja sieluni ikävöi poikaani: minkälainen hän on ja mikä on hänen kohtalonsa maailmassa?
Aloin huomata itsessäni uusien tunteitten lievää värinää, ikäänkuin joka ihmisestä kävisi minuun terävä ja hieno valonsäde, ja yhä herkemmin otti sydämeni vastaan niitä salaisia säteitä. Joskus työmiehet kokoontuivat Mihailin luokse ja ikäänkuin hengittivät siellä kokoon sellaisen ajatusten pilven, joka kätki minut kokonaan ja nostatti minut ylös niin eriskummallisesti. Yhtäkkiä kaikki käsittivät minut puolesta sanasta, minä seisoin ihmisten keskellä ja he olivat ikäänkuin minun ruumiini, vaan minä olin heidän sielunsa ja tahtonsa sinä hetkenä. Ja minun puheeni oli heidän äänensä. Joskus tunsin itsenikin jonkun ruumiin osaksi, kuulin sieluni huudon toisten suista ja niinkauvan kuin kuuntelin sitä, oli minun hyvä olla, vaan muutaman ajan päästä se vaikeni ja minä olin taas yksin, vain itseäni varten.
Muistelin entistä yhtymistäni Jumalaan rukouksissani: oli niin hyvä, kun minä hävisin muististani, lakkasin olemasta! Vaan yhteensulautumisessani ihmisten kanssa minä en poistunut itsestäni, vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin yläpuolelle itseäni ja sieluni voima lisääntyi monenkertaiseksi. Tässäkin oli itsensä unhottamista, mutta se ei hävittänyt minua, vaan ainoastaan sammutti katkeria ajatuksiani ja minun levottomuuttani yksinäisyyden takia.
Tämä aavistus tuli minulle heikkona ja epäselvänä: tunsin että sielussani iti uusi siemen, vaan en voinut käsittää sitä; huomasin vain, että jokin minua veti ihmisiin yhä itsepäisemmin. Niinä päivinä minä työskentelin tehtaassa ja sain neljäkymmentä kopeekkaa päivässä, vedin hartioillani ja kärryillä kaikenlaista, malmia, kuonaa ja tiiliä — ja vihasin tuota helvetin paikkaa ja kaikkea sen likaa, melua, kiljuntaa ja sen ruumista vaivaavaa kuumuutta.
Tehdas oli tarttunut kiinni maahan, oli likistänyt sen kokoon, ja täyttymättömän ahneena se imi sitä yöt ja päivät, hengästyen ahneudesta se kiljui ja sylki ulos tulisesta kuonostaan tulista maan verta. Tämä jäähtyi, musteni, vaan tehdas sulatti sen taas, kumisi, tömisi, likistäen punasta rautaa, räiskytti säteitä ja vavahtaen kokonaan veti se pitkiä eläviä kaistaleita, ikäänkuin suonia maan ruumiista.
Minä näin siinä villissä työssä jotain kauheata, melkeinpä mielipuolista. Ulvova hirviö tyhjensi maan sisintä, kaivoi kuilua alleen ja tietäen, että se kerran putoaa siihen, inisi se vihaisena tuhansilla äänillä:
— Nopeammin, nopeammin, nopeammin!
Tulessa ja jyrinässä, tulisäteitten sateessa työskentelivät mustentuneet ihmiset, — näytti siltä kuin heillä ei olisi siellä tilaa, koska kaikki heidän ympärillänsä uhkasi tehdä heidät tuhaksi, likistää heidät raskaalla raudalla; kaikki teki kuuroksi ja pimitti, sietämätön kuume kuivatti verta, vaan kuitenkin tekivät he rauhallisina tehtäviänsä, hommasivat isäntien varmuudella kuin pirut helvetissä; he eivät pelänneet mitään, tunsivat kaiken.
He käänsivät vahvoilla käsillään pieniä vipuja ja kaikkialla niin ihmisten ympärillä kuin heidän päittensä päällä liikkuivat nöyrinä ja kamalina konehirviöitten leuat ja käpälät, märehtien rautaa… Oli vaikeata ymmärtää kenenkä tahto ja järki siinä pääasiallisesti hallitsi! Joskus näytti, että ihminen oli asettanut suitsiin tehtaan ja johti sitä niinkuin halusi, vaan joskus taas luulin, että niin ihmiset kuin koko tehdas tottelivat pirua, joka nauraa hohotti juhlallisesti ja ilkeästi, katsellen tuon raskaan homman järjettömyyttä, jota ahneus ohjasi.
Työmiehet sanoivat toisilleen:
— Nouskaa työhön, hoi!
Vaan minä en käsittänyt, kulkivatko ihmiset työn päällä, tahi työkö likisti ja sorti niitä — minä en ymmärtänyt! Työ oli raskasta ja valtavaa, vaan olipa ihmisenkin järki terävä ja taitava.
Joskus siinä helvetin töminässä ja koneitten jyrinässä yhtäkkiä voittavana ja huolettomana leimahti iloinen laulu, — sitte minä hymyilin sielussani, muistelin Ivanushkaa — tyhmeliiniä, joka oli matkalla taivaaseen ihmeellistä tulilintua hakemaan.
Minä pidin ihmisistä siinä tehtaassa: he olivat kaikki jyrkkiä, rohkeita, ja vaikka he kirosivatkin paljon, juoksivat hameitten perässä ja juopottelivat, olivat he kuitenkin vapaita ja pelottomia. He olivat vallan toisenlaisia kuin ne pyhiinvaeltajat ja maan orjat, joiden arkuus, sieluntoivottomuus, voittamaton tuska ja pikkumainen petollisuus Jumalan asioissa ja heidän omassa keskuudessaan loukkasivat minua.
Nämä ihmiset olivat rohkeita ajatuksiltaan, ja vaikka he olivatkin alinomaan vihaisia tuon pakkotyön takia, vaikka he riitelivät keskenään, jopa tappelivatkin, vaan jos esivalta rikkoi kohtuutta vastaan, nousivat he kaikki yksimielisinä esivaltaa vastaan.
Vaan ne pojat, jotka kävivät Mihailin luona, olivat aina kaikkien edellä, juttelivat kovemmin kaikista, eivätkä pelänneet kerrassaan mitään. Kun minä ennen ajattelin kansaa, niin en huomannut ihmisiä, vaan nyt minä katselin niitä ja yhä vaan koetin löytää erilaisuutta niiden välillä, jotta jokainen seisoisi erikseen edessäni. Joskus se onnistui vaan toisinaan taas ei: heillä oli erilaisia puheita ja jokaisella oli eri kasvot, vaan heillä kaikilla oli yksi uskonto ja sama aikomus kaikilla, — hätäilemättä, vaan yhteisesti ja innokkaasti rakensivat he jotain.
Jokainen heistä oli ihmisten keskellä valoisa ja hyvä, niinkuin niitty on tiheään metsään eksyneelle; jokainen veti puoleensa niitä työläisiä, jotka olivat järkevämpiä ja kaikki Mihailin pojat pitivät aina yhtä puolta sekä muodostivat tehtaassa jonkinlaisen henkisen piirin ja valoisain ajatusten lieden.
Alussa he olivat epäystävällisiä minulle, huusivat ja pilkkasivat:
— Hei sinä punanen kärpänen! Pyhä kirppu! Loiseläin! Selässä kannettava!
Joskus joku tuuppasikin minua, vaan sitä minä en voinut sietää enkä sellaisissa tapauksissa säälinyt nyrkkiäni. Ja vaikka voima miellyttääkin ihmisiä, ei kuitenkaan nyrkillä juuri voi hankkia itselleen kunnioitusta eikä huomaavaisuutta, ja minä olisin kai aika tavalla saanut selkääni, jos erääseen minun riitaani ei olisi sekaantunut Gavrilo Kostin, Mihailin ystävä, nuori valaja, hyvin kaunis ja huomattava poika tehtaassa.
Noin kuusi miestä hyökkäsi päälleni, eivätkä ne juuri hellyyttä uhanneet kylkiluilleni, vaan hän asettui rinnalleni ja sanoi:
— Miksi te, toverit, ärsytätte ihmistä? Eikö hän ole samanlainen työläinen kuin me kaikki? Se on kohtuutonta, toverit, eikä se ole hyvä teille! Meidän voimamme on keskinäisessä ystävyydessämme…
Hän ei sanonut montaa sanaa, vaan hyvin ja yksinkertaisesti hän ne sanoi. Samaten kaikki Mihailin toverit käyttivät jokaista tilaisuutta hyväkseen kylvääkseen hänen ajatuksiansa. Minun viholliseni tulivat hämilleen Kostinin sanoista ja minunkin sydämeeni; ne sattuivat, — minäkin aloin puhua:
— Näettekös, en minä mennyt munkiksi sentähden, että olisin tahtonut paljon syödä, vaan koska sieluni oli nälässä! Minä elin ja huomasin, että kaikkialla oli ikuista työtä ja jokapäiväisintä nälkää, petollisuutta ja ryöstöä, surua ja kyyneliä, eläimellisyyttä ja kaikenlaista sielun pimeyttä. Kuka sen kaiken on asettanut, missä on meidän oikeudellinen ja viisas Jumalamme; näkeekö Hän ihmistensä ikuista, loppumatonta piinaa? Meidän ympärillemme kokoontui paljon ihmisiä, he kuuntelivat totisina, kun minä lopetin, niin olivat kaikki vaiti. Sitte sanoi vanha metallityöläinen Krjukov Kostinille:
— Kenties tuo munkki näkee vielä syvemmälle kuin sinä ja toverisi!Hän alkaa kaiken alkujuuresta; kuulitko?
Minun oli hauska kuulla sellaisia sanoja ja Krjukov taputti minua olkapäälle ja sanoi:
— Sinä, veli, puhu, se on hyvä! Vaan hiuksesi sinä kuitenkin leikkaa, vaikka arshinan verran: sellainen läjä tulee likaiseksi ja ihmisetkin tekevät pilkkaa!
Ja joku iloinen vielä huusi:
— Ja tapellakin on epämukavata, katsos vaan!
He laskivat leikkiä, se merkitsi että viha oli pois. Missä on naurua, siinä on ihmistäkin; peto ei naura.
Kostin vei minut hiukan sivulle:
— Sinä, Matvei, — sanoi hän, — ole varovaisempi sellaisten sanojen kanssa, niiden takia pääset vielä vankilaankin, sellaista tapahtuu! Minä kummastuin.
— Mitä?
— Vankilaan… Etkö tiedä? Hän nauroi.
— Minkä tähden?
— No katsos, arvostelun takia!
— Lasketkos leikkiä?
— Kysy Mihaililta, — sanoi hän, — vaan minun täytyy nyt lähteä työhön!
Hän lähti. Minä olin kovasti ihmeissäni enkä uskonut koko asiaa, vaan illalla Mihail vakuutti kaiken oikeaksi. Koko illan hän kertoi minulle miten julmasti ihmisiä vainotaan; kuulin, että sellaisten puheitten takia, kuin minä olin pitänyt, oli ihmisiä telotettu ja tuhansia oli kuollut Siperiassa pakkotöissä, eikä Herodeksen vaino vieläkään ollut lakannut, vaan uskovaisten luku kasvoi kuitenkin salassa.
Silloin sielussani kaikki kohosi ja tuli valoisaksi, kaikki Mihailin ja hänen toveriensa puheet saivat toisen merkityksen. Ennen kaikkea, jos ihminen uskontonsa vuoksi on valmis kadottamaan vapautensa ja elämänsä, niin se merkitsee, että hän uskoo koko sielullaan ja on niiden ensimäisten marttyyrien kaltainen, jotka kärsivät Kristuksen opin vuoksi.
Kaikki Mihailin sanat liittyivät toisiinsa, puhkesivat kukkimaan ja painautuivat sieluuni sinä hetkenä.