The Project Gutenberg eBook ofTunnustus: NovelliThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tunnustus: NovelliAuthor: Maksim GorkyTranslator: Hella WuolijokiRelease date: July 1, 2016 [eBook #52467]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUNNUSTUS: NOVELLI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tunnustus: NovelliAuthor: Maksim GorkyTranslator: Hella WuolijokiRelease date: July 1, 2016 [eBook #52467]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Tunnustus: Novelli
Author: Maksim GorkyTranslator: Hella Wuolijoki
Author: Maksim Gorky
Translator: Hella Wuolijoki
Release date: July 1, 2016 [eBook #52467]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUNNUSTUS: NOVELLI ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Novelli
Kirj.
Suom. Hella Wuolijoki
Turku, Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta I. L. 1908.
Katso:
"… Kaikkia teitä ja polkuja myöten kulkee horjuen harmaita olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkevat ilman kiirettä, vaan kumminkin joutuisasti, päät syvästi alaspainuneina; he kulkevat lempeinä, miettiväisinä, luottavaisin, avonaisin sydämin…"
"Heitä kulkee, kulkee nuoria ja vanhoja, naisia ja lapsia, ikäänkuin yksi ja sama ääni olisi kutsunut kaikkia ja tuntuu jonkinlainen ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa maan kaikkia teitä myöten, ja se voima valtaa minut, saattaa sieluni kuohumaan, ikäänkuin se lupaisi jotain sielulleni?…"
— Mene, kysy, tiedustele!
"… Tuossa ihminen kulkee tottelevaisena, varovaisena; se hakee, katselee, kuuntelee herkkänä ja taas kulkee, vaeltaa. Maa soi hakijain jalkojen alla ja työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, metsien ja meren kautta, — yhä kauvemmas, kaikkialle sinne, missä seisoo yksinäisiä luostareita, jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle sinne missä hengittää toivo johonkin muuhun kuin tähän katkeraan, vaikeaan, ahtaaseen elämään."
Niin kulkee Venäjän kansa, talonpoikaiskansa, hakemassa jumalaa.
Elämä on tullut levottomaksi, sietämättömäksi; ihmiset ovat kadottaneet tuon vanhan jumalan, joka heillä oli vanhoina, rauhallisina aikoina. Nyt he hakevat. Ja ennen kaikkea vanhoista luostareista, kirkoista.
Löytävätkö he sen sieltä?
Maksim Gorjki tunnustaa tässä kirjassa oman jumalanhakemisensa.
Se on tarina jumalanhakijasta, joka löytää jumalansa kaikkien jumalien synnyttäjästä — kansasta.
Kirja on ensimäinen laadultaan, tarina siitä miten ajatteleva, syvästi tunteva ihminen taistelee itsensä personallisen jumalan uskonnosta köyhälistön maailmankatsantokantaan. Ihminen taistelee, kärsii äärettömiä sieluntuskia ja pelkoa, hyläten kaikkivaltiaan, auttavan, palkitsevan jumalakäsitteen sielustaan, sen jumalakäsitteen, jota se ei huomaa missään, vaan jonka olemassaolon edellytys on ihmisen turvana, — ja ihminen voittaa olemattoman edellytyksen sijaan avun elämälleen, turvan ja lohduttajan — uudesta jumalastansa, kansasta, tovereistaan.
Sellaisesta ihmisestä kirjoittaa Gorjki.
* * * * *
Jumalanhakijoita on koko maailma täynnä, on niitä Suomessakin.
Sellaisia hiljaisia, syviä, miettiväisiä ihmisiä, jotka tahtovat oikeutta ja hyvää ja kärsivät siitä, että he itse eivät aina kykene menettelemään oikein ja hyvin, tahi sen mukaan kuin heille on opetettu.
Hiljasilla metsäseuduilla lienee ihmisiä, jotka ennen muinoin elivät, työskentelivät, maksoivat veronsa, kuolivat, uskoen vanhaan jumalaan ja taivaaseen kuoleman jälkeen. Nyt ovat taloudelliset olot muuttumaisillaan, ajat ovat tulleet levottomiksi, maailman elämä koskee metsäseutujen asukkaisiinkin, torppari pelkää häätöjä, mökkiläinen työttömyyttä. Jostain kaupungista ilmestyy ihmisiä, jotka sanovat, että työväki siellä on laittanut puolueen, joka tappelee työtätekevän kansan etujen vuoksi, joka tahtoo, että kaikki saisivat pitää torppansa, mökkinsä, että työväki tahtoo parempaa palkkaa, työtaakkaa vähennetyksi ja muita elinehtojaan parannetuiksi.
Hiljainen ihminen metsäseudulla tuntee, että nämä ihmiset ajavat sen etua, liittyy niihin joko saavuttaakseen itse etuja ja suojaa tahi helpottaakseen lastensa elämää, jotka maattomina kulkevat työtä hakemassa.
Ja elämä tulee helpommaksi, valoisammaksi.
Mutta mitenkäs on uskonnon laita?
Toiset siellä sanovat, että nämä uudet ihmiset, jotka tappelevat kansan puolesta, tahtovat hävittää jumalan ja uskonnon; ja mitä ihminen sitte muka tekee kuoleman sattuessa?
Lorua, — kyllä metsäseudun mieskin tuntee, että nämä uudet ihmiset täyttävät paljoa paremmin rakkauden ja oikeuden ja puhtauden käskyt, he auttavat toisiaan ei ainoastaan sanoilla vaan teoilla, auttavat häntäkin, paremminkin kuin niiden vanhojen ihmisten jumala sitä on tehnyt. Mutta kuitenkin. Täytyy ajatella loppuun saakka: mikä tulee kuolemani jälkeen, onko siellä jumala, onko taivas? Mihin minä menen?
Uudet ihmiset tahtovat laittaa taivaan maan päälle, tahtovat että kaikilla ihmisillä maan päällä olisi vielä parempi kuin tuolla pappien lupaamassa taivaassa. Tuntuu siltä kuin ei jumalaa eikä taivasta enää tarvittaisikaan…
* * * * *
Tässä "Tunnustuksessa" sanoo vanha lukkari:
"Jumala on sitä varten, ettei ihmistä pelottaisi kuolla, vaan miten elät, se on sinun asiasi."
Jumalanhakija kulkee elämässä ja kyselee kaikilta minkälainen jumala kullakin on ja hän huomaa, että ihmiset elämässään eivät todellakaan enää tarvitse suurta, kaikille yhteistä jumalaa. Joka ihmisellä on oma jumalansa.
"Ihmiset ovat hajottaneet jumalan palasiin, jokainen tarpeensa mukaan."
Yhden jumala on puolittain lääkäri, toinen taas pitää jumalasta kiinni, koska pelkää kuolemaa; kolmannen jumala on hyvä, neljännen — hirmuinen. Papit ovat palkanneet sen rengikseen ja maksavat sille palkan rukouksilla ja pyhällä savulla.
Jumalaa komennetaan rankaisemaan ja palkitsemaan, jumalan täytyy ennättää täyttämään ihmisten mitättömät, pienet rukoukset.
Varas rukoilee että jumala auttaisi häntä varastamaan toisen omaisuutta, koska varkaan on nälkä. Omaisuuden omistaja taas rukoilee, että jumala suojelisi hänen omaisuuttansa varkaalta.
Niin! Elämässä ihmiset tulevat toimeen ilman jumalaa, he tarvitsevat ainoastaan palvelijaa, joka tekisi kaikkensa heidän hyvinvointiaan varten ja joka on erilainen jokaisen mielestä.
Ymmärrettävää on, ettei totinen ihminen voi palvella sellaista pientä jumalaa.
Entäs kuolema?
Niin, siinä ihmiset tarvitsevat jumalaa. Ihminen ei tahdo lakata olla olemassa.
Ja kuitenkin hän näkee, miten toiset ihmiset nauravat, iloitsevat, surevat ja kärsivät, miten he kuolevat kuin kärpäset, häviävät tuosta aurinkoisesta, säteilevästä maailmasta.
Kysymys jumalasta on sama kuin kysymys kuolemasta.
Ja ketkä kysyvät: mitä tulee kuoleman jälkeen, mistä ihminen on tullut, mihin hän menee?
Juuri ne, joiden elämä on tullut siksi levottomaksi, että usko siihen kaikkiauttavaiseen jumalaan on lakannut, usko siihen, ettei ihmisen pitäisi huolehtia nykyelämän suhteen, koska taivaassa kerran kaikki kärsimykset palkitaan. Juuri ne, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi, turvattomiksi maailmassa ja joilta kokemus on hävittänyt uskon kaikkivaltiaaseen jumalaan.
Siellä, missä kuten Venäjän talonpoikien keskuudessa, vuosisatain kuluessa taloudellinen elämä on ollut pysähtynyttä, jähmettynyttä, siellä ovat aina kehityksen ja epäilyksen kannattajina ja levittäjinä olleet sellaiset ihmiset, jotka jostain syystä ovat joutuneet ulkopuolelle yhteiskuntaa, joko rikkomalla tuon pysähtyneen yhteiskunnan tapoja vastaan tahi koska heidän taloudellinen asemansa on eronnut ympäristön taloudellisesta asemasta. Sellaiset ulkopuolella yhteiskuntaa "pohjalla" olevat ihmiset, juopot, rentut, paljasjalkaset "jumalan kukkaset" ovat Gorjkin lempilapsia, koska oikeastaan, niin ihmeelliseltä kun se kuuluukin, juuri nämät ovat Venäjän kukkasia, Venäjän liikkuvin aines, täynnä kiukkua tuota harmaata, likaista elämää vastaan, jossa kansan joukot makaavat sortavan virkavallan nukuttamina.
Juuri niin, koska sellaisen, luokkansa ulkopuolelle joutuneen ihmisen taloudellinen asema epävarmuutensa ja tavattomuutensa takia herättää epäilyksiä maailmanjärjestelmän suhteen. Sellainen epäilevä ja jumalaa hakeva ihminen on myöskin tämän kertomuksen sankari, ja sitä ovat muutkin huomattavimmat henkilöt, jotka siinä esiintyvät.
Kertomuksen päähenkilö on avioton lapsi, löytölapsi. Jo tämä hänen erikoisasemansa sellaisessa talonpoikaisyhteiskunnassa antaa hänen ajatuksilleen erikoisleiman, siihen suuntaan vaikuttavat vielä hänen kasvattajansa, juoppo, yksinäinen luonnonihminen, lukkari Larion ja tunnettu hevosvaras, leikinlaskija ja laulaja Savelka. Sellaisia olentoja on kertomuksessa useita ja kertoja Matvei on itse vallan samanlainen. Hänen erikoisasemansa panee hänet ajattelemaan ja hakemaan jumalaa, sellaista jumalaa, joka todenteolla olisi olemassa, joka voisi ja tahtoisi auttaa ihmisiä, sellaista eheätä, yleispätevää jumalaa, joka ei olisi pappien palvelija.
Pitkä on jumalanhakijan matka ja paljon ihmiskunnan tuskia ja suruja näkee hän sillä matkallaan, mutta samalla hän huomaa, ettei hän ole yksin, että paljon on maailmassa sellaisia hakijoita kuin hän, ja silloin hän saa käsityksen kansasta. Hän kuljeskelee luostareita pitkin, yhden erakon ja viisaan jumalanmiehen luota toisen luo ja huomaa, että useat itsekin epäilevät jumalan olemassaoloa, tahi ovat ainoastaan uhraamalla järkensä päässeet noista epäilyksistä. Ja se mies taas, joka nähtävästi on joutunut elämän huipulle, ainoa joka ei tuskastu jumalanhakijan kysymyksiin, kaunis, viisas, sivistynyt, nautinnonhaluinen munkki Antonius, myöntää kysyjälle vasten naamaa: "ainoastaan ihminen on olemassa, kaikki muu on vaan sen mielipidettä". Ja tämä tappaa Matvein uskon siihen olentoon, jonka sanottiin olevan ulkopuolella ihmistä ja ohjaavan ihmisen kohtaloa. Tästä lähtien tarkastaa jumalanhakija enimmäkseen juuri ihmisten kohtaloita ja miten eri kohtalot eri ihmisille ovat laittaneet eri jumalat, eri käsitteet jumalasta ja sitten hän tulee siihen johtopäätökseen, ettei ole olemassa sitä suurta jumalaa, joka hänet lapsena rukouksen aikana yhdisti koko suureen luontoon. "Ihmiset ovat repineet tuon lapsen jumalan kappaleiksi, jokainen tarpeensa mukaan."
Siis pääpaino tässä maailmassa on ihmisissä, eikä jumalassa.
Ja sitte kun maailma on opettanut Gorjkin jumalanhakijan katselemaan ihmisiä, tutkistelemaan niitä, niin löytää hän vaellusmatkallaan ihmisen, samanlaisen luokastaan ulospotkitun ihmisraukan, joka puolestaan on löytänyt jumalansa ja joka ilmaisee sen tällekin hakijalle.
"Kuka on jumalanrakentaja?" kyselee Matvei.
— Kansa se on! Lukematon maailman kansa! Suurempi marttyyri kuin kaikki ne, joita kirkko on pyhiksi tunnustanut! Kuolematon kansa… ja hän on kaikkien, niin entisten kuin nykyistenkin jumalien isä!
Ihmiskunta se on, joka on aina luonut jumalakäsitteensä sen mukaan kun se on tarvinnut niitä kehityksessään ja ihmiskunta se on, joka ne kerran hävittää, silloin kun se niitä enään ei tarvitse.
Matvei on jo nähnyt vaelluksensa aikana, että ihmiset itse muodostavat jumalansa ja nyt se lausutaan julki.
Kummallinen viha puhuu siitä vanhasta poispotkitusta papista, joka on tullut sosialidemokraatiksi ja taistelee salaista, vaan varmaa ja lakkaamatonta taistelua tuon jumalanluojan, kansan edestä! Hän vihaa tuota ihmisen yksinäistä, omia etujaan valvovaa "minää", joka on repeytynyt pois äidistään, kansasta, joka vapisee pelosta yksinäisyytensä takia ja joka turvatakseen itseään ja omaa hyvinvointiaan murhaa muita ja luo jumalia, jotta nämä palkitsisivat sitä jossain taivaassa, silloin kun elämä maailmassa tuottaa kärsimyksiä.
Ja tämä kulkuripappi jumaloi kansaa ja sen kärsimyksiä, siitä hänen vihiinsä yksilöllistä minää vastaan, joka on eronnut kansasta, jumalasta ja jumalanluojasta, on sortanut kansanjoukkoja, on luonut kaikki onnettomuudet maailmaan. Hän kertoo Matveille sorretun ihmiskunnan historiaa ja Venäjän kansan kohtaloita, mutta koska hän itse on voimakas taisteluluonne, joka kaikin elinvoiminensa tappelee tuota minäänsä vastaan, niin muodostuu hänen käsityksensä maailmasta ja sen kehityksestä vallan uudeksi uskonnoksi. Hän ei huomaa enää mitään siitä, miten paljon hyötyä tuo yksilöllinen minä on tuonut maailmaan. Hän vaan vihaa sitä, koska se nykyään on ihmiskunnan kehityksen tiellä, tuon jumaloidun kansan tiellä.
Matvei on ihan kuin huumauksessa, hän ei uskalla eikä kykene suostumaan tuohon uuteen oppiin, jonka hän jo kauvan on aavistanut. Pappi lähettää hänet erääseen tehtaaseen työläisten, uutten ihmisten luokse, näkemään omin silmin, että tosiaankin uusi ihmislaji on maailmassa muodostumaisillaan.
Mestarillisesti on Gorjki kuvannut Venäjän herääviä työläistyyppejä.
Jumalanhakija saapuu heidän luokseen kysymyksineen: "Missä on Jumala?Mistä ihminen tulee, mihin menee?"
Ennen kaikkea karsitaan tuolta hakijalta pois käsitys hänen erityisestä "minästään", osotetaan, että sellaisia kuin hän on, miljooneja maailmassa, jotka joko katselevat kipuineen maailmaa jokainen omasta luolastaan ja itkeä nyyhkyttävät tämän onnettoman maailman takia, tahi jos niillä on tilaisuus, niin ratsastavat toisten selässä, nylkevät muita ihmisiä.
Ja kun jumalanhakija on mielestänsä tullut tavalliseksi joukkoihmiseksi, silloin saa hän vastauksia kysymyksiinsä ja saa niitä kahdelta eri taholta.
Työläisissä siinä tehtaassa erottautuu kaksi eri tyyppiä jotka antavat tavallaan eri vastauksia niihin kysymyksiin.
Setä Pjotr, voimakas, taisteluhaluinen seppä, joka kokonaan on kiinni köyhälistön taistelussa, ei tarvitse jumalia eikä sellaisia kysymyksiä ollenkaan:
"… Ei ole jumalia! Uskonto, kirkkoja muu sellainen on kuin synkkä metsä; se on synkkä metsä ja siinä asuu ryöväreitä! Petosta vaan kaikki!"
Hän on työläinen, joka luokkavaistonsa kautta on löytänyt tehtävänsä elämässä, joka elää vaistonsa kautta luokkansa elämää, taistelee itsetietoisesti sen edestä, ei erota itseänsä eikä omia etujaan luokkansa eduista ja elämästä. Hän ei ajattele kuolemaa, ei tunne sitä, ei välitä elämän alusta eikä lopusta, kuten nuori tanssijapari, poika ja tyttö, jotka yhdessä sopusointuisesti, voimakkaasti liikkuen nauttivat musiikista, liikunnasta, sulautumisesta toisiinsa, välittämättä, tietämättä, että heitä koskaan maailmassa odottaa kuolema tahi jonkinlainen onnettomuus. Hän vihaa jumalan nimeä ja käsitettä, eikä kärsi, että siitä ollenkaan puhutaan, se on niin täydellisesti vierasta hänen maailmankatsantokannalleen:
"Sinä, Mishka, olet siepannut päähäsi kirkollisia ajatuksia, ikäänkuin olisit varastanut kurkkuja vieraasta yrttitarhasta ja hämmennät tässä ihmisiä! Jos sanot, että työläiskansa on kutsuttu uusimaan elämää, niin uusi se, äläkä kerää tomusta sitä, minkä papit ovat pitäneet rikki ja heittäneet pois!"
Hänen kannaltaan se on oikein, hän on luokkatietoinen työmies, hän elää luokassaan. Jos hän kuolee, niin se on hänestä luokkaruumiin osan aineellisen muodon muuttamista, jotta koko luokka voisi elää, jatkaa elämäänsä ja taisteluansa ja hän muassa siinä; ikäänkuin ihminen leikkaa kyntensä pois ja kynsi putoaa multaan, josta ihmisen ruumis saa ravintonsa elämänsä jatkamiseksi, samaten kuolee työläinen, osa hänen luokkansa ruumiista, jotka hän itse, hänen koko ruumiinsa, koko luokkansa voisi elää. Työläinen ei kuole koskaan, koska sen luokka ei kuole. Hänen ja hänen luokkansa edut ovat samat, vaistomaisesti ovat taloudelliset olot yhdistäneet työläisen hänen luokkansa kanssa samaksi kokonaisuudeksi. Ja setä Pjotr köyhälistöluokan edustajana ei kaipaa jumalia eikä turhia kysymyksiä siitä, mistä ihminen tulee, mihin hän menee. Hän tietää ne, ei järkiperäisesti, vaan vaistomaisesti, hänen mielestään nämä kysymykset ovat järjettömiä.
Setä Pjotrin on ollut helppo saada sellainen maailmankatsantokanta. Hän on työmies, hänen taloudellinen asemansa on vaistomaisesti painanut hänen mieleensä sen, että hänen ja toveriensa edut ja elämä ovat yhteiset, samanlaiset. Mutta meidän ja Gorjkin jumalanhakija on kotosin pikkuporvarillisesta talonpoikaiskylästä, jossa vielä kaikki "minä" vaistot kukostavat. Hän on joutunut tuon kotipiirinsä ulkopuolelle, sentakia hän onkin ruvennut epäilemään ja hakemaan, mutta hänen taloudellinen asemansa ei selvitä hänelle suorastaan niitä kiusaavia elämän ja kuoleman kysymyksiä. Hän hakee tukea niillä kysymyksillä, koska hänellä ei ole tukea elämässä, koska hän on yksinäinen, sentakia hän hakee Jumalaa, tiedustelee mistä hän on tullut ja mihin pitäisi mennä.
Ja koska hän ei löydä enää vastausta vaistomaisesti, täytyy hänelle sen selvitä järjen avulla.
Samassa asemassa ovat kautta maailman ne ihmiset, jotka jokin silmiinpistävä taloudellinen etu on tuonut työväenpuolueeseen, vaan joille kuitenkaan siitä huolimatta vielä ei vaistomaisesti tule luokkatietoisuutta, eheätä yhteistunnetta koko työväenluokan kanssa, sellaista tunnetta, että jokainen elää tuossa luokassa, ettei kenellekään tule minkäänlaisia kysymyksiä kuoleman tahi elämän suhteen ulkopuolella luokkaa. Mutta he kuitenkin pyrkivät yhtymään työväenluokan maailmankatsantokantaan kaikkine vanhoine käsitteineen, he hakevat jumalaa ja — kykeneekö sosialidemokratia tarjoamaan sitä heille?
He hakevat jumalaa, s.t.s. he kysyvät: mihin joudumme kuolemamme jälkeen? He hakevat tukea elämässä, koska heillä ei ole sitä, mutta samalla myöskin tukea kuolemassa. Kykeneekö köyhälistön maailmankatsantokanta antamaan heille sitä?
Opettaja Mihail tässä kirjassa koettaa auttaa jumalanhakijaamme, osottaa sille, että jumalaa vielä ei ole olemassa, vaan että kansa tulee luomaan ihmeitä tekevän jumalan, kansassa on pääpaino, kansa on luonut kaiken maailmassa.
Mutta mikä jumala se on, jonka kansa tulee luomaan?
Ihmiskunta oli kerran eheä, silloin kun kaikkien ihmisten kokemus oli samanlainen, silloin kuin kaikilla ihmisillä oli yhtäläiset taloudelliset edut. Mutta ihmisten oli pakko taistelussa olemassaolon edestä, ravinnon hankkimista varten luonnolta, antautua eri aloille; spesialiseerautua taloudellisen elämän suhteen. Silloin ihmisen kokemus tuli erilaisiksi, ihmisen "minä" erosi ihmiskunnan ja luonnon kokonaisuudesta, yksityistalous toi ihmisille eri etuja, ihmiskunta jakaantui orjiin ja herroihin, jakaantui kaikenlaisiin palasiin. Mutta kerran tulee aika jolloin työväenluokka, yhdistäen etujen samanlaisuuden kautta isomman osan ihmiskuntaa, aikaansaa taas sellaisen järjestelmän, että kaikille ihmisille tulee sama kokemus ja samat edut, että ihmiskunta tuntee taas itsensä eheäksi, jatkuvaksi, kuolemattomaksi kokonaisuudeksi.
Gorjki lausuu opettaja Mihailin sanoilla: "Tulee aika jolloin koko kansan tahto yhdistyy taas yhdeksi; silloin siinä herää vastustamaton, ihmeellinen voima ja — silloin nousee jumala kuolleista. Ja sitä te juuri haette…!"
Yhden sellaisista jumalanluomisen hetkistä näkee Gorjkin jumalanluoja erään luostarin luona, jossa koko kansa, ja hän mukana, yhdistää palavat toivomuksensa ja tahtonsa siihen, että eräs raajarikko tyttö nousisi kävelemään; tyttö itse uskoo ja kansa uskoo tahtonsa ja rukouksensa voimaan, ja tyttö tulee terveeksi.
Kansa tekee ihmeitä ja on aina maailmassa tehnyt ihmeitä, kansa luo jumalan.
Mikä jumala se on?
Se on kaikkea auttava, kaikkea armahtava jumala, koska se on kansan hyvä ja armelias tahto, joka rakastaa lapsiaan ja tekee hyvää kaikille.
Jumalanhakijat, te jotka haette jumalaa tueksenne — katsokaa: yhdistetyn kansan yhtenäinen tahto on voimakkain tuki mitä ihminen voi ajatella. Säästää ja suojaahan ihminen jäseniään, miksei kansa voisi samaten turvata jäseniään, joitten loukkaus tuntuu yhdistetyn kansan ruumiissa!
Jumalanhakijat, te jotka pelkäätte kuolemaa! Jos tahtonne, toimintanne, elämänne on sama kuin kansan elämä, niin olette kuolemattomia, koska kansa on kuolematon. Jos voitte sanoa: kansa ja minä olemme sama — kansan etu on minun etuni, kansan suru minun suruni, silloin ei ole kuolemaa. Jos voitte sanoa, että taistelu itsenne vuoksi on samassa taistelu koko kansan edestä, silloin elätte ikuisesti kuten taistelunne jäljetkin elävät.
Jumalanhakijat, jos tarkotatte jumalallanne onnen kaipausta, niin löydätte onnenne siitä yhdistetystä kansantahdosta. Muistatteko miten lapsena rukoillessanne sulauduitte yhteen koko maailman kanssa suureen hämärään kokonaisuuteen ja olitte onnellisia — lähtekää nyt sinne missä tuhannet ajattelevat, vaativat samaa, niin tunnette miten sulaudutte taas ihmisiin, maailmaan, Jumalaan, tulette hyviksi, onnellisiksi — kuten lapset!
* * * * *
Uskonnon siinä muodossa kun se nyt on, sosialismi kerran tulee hävittämään, mutta uskonnollinen tunnelma, tunnelma siitä, että koko maailma ja ihmisyys on sama, onnen tunnelma jota ihmiset tähän asti ovat koettaneet saavuttaa epätoivossaan keksien jumalia itselleen, se tunnelma tulee jäämään ja vahvistumaan ja taloudelliset olot, yhdistämällä ihmisiä samaan taloudelliseen, taisteluun, tulevat edistämään tämän tunnelman kartuttamista elämässä, joka on ihmisen suurin onni.
* * * * *
Gorjki on tunnustanut miten hän, jolle ei alkuaan taloudellinen asema ole antanut köyhälistön maailmankatsantokantaa, löysi sen, kulkien jumalaa, suurta voittamatonta jumalaa hakemassa, sellaista jumalaa, jonka ihmiset olivat riistäneet palasiksi.
Jumalanhakija löysi jumalansa kansan tahdosta!
Jospa pian, pian kaikki sen löytäisivät sieltä!
Silloin tulisivat ihmiset hyviksi, koska heillä ei olisi enää syytä olla pahoja…
Helsingissä 17 päivänä maaliskuuta 1909.
Hella Wuolijoki.
Sallikaa että kerron elämäni; tämä kertomus ei vie teiltä paljoakaan aikaa ja teidän kumminkin täytyy se tietää.
Minä olen nokkonen, löytölapsi, laiton ihminen; en tiedä kuka minut lienee synnyttänyt, minut löydettiin herra Lossevin maatilalla, Sokolin kylässä, Krasnoglinin piirikunnassa. Joko äitini tahi joku muu oli asettanut minut herrasväen puistoon, sen kappelin rappusille, johon vanha rouva Losseva on haudattu; Danila Vjalov, puutarhuri, löysi minut sieltä. Hän tuli varhain aamulla puistoon ja näki, että rukoushuoneen oven edessä liikkui lapsi räsyihin verhottuna ja sen ympärillä käyskeli harmaa kissa kuin vartijana.
Danilan luona minä elin neljänteen ikävuoteeni saakka, vaan hänellä oli itsellään paljon lapsia eikä minun ruuastani kukaan huolta pitänyt, söin mitä sain, ja kun en enään mistään löytänyt ruokaa niin porasin, porasin ja sitte nukuin nälkäsenä.
Kun tulin neljä vuotta vanhaksi, niin otti lukkari Larion minut luoksensa; hän oli yksinäinen ja hyvin kummallinen ihminen; hän otti minut ikävänsä takia. Hän oli pieni, pyöreä kuin pallo, ja kasvonsakin olivat pyöreät; hiukset punaset ja ääni kimeä kuin naisen ääni ja sydämensäkin oli kuin naisen sydän, niin hellä kaikille. Hän piti viinasta ja joi sitä paljon; raittiina hän oli vaitelias, silmät aina puoleksi kiinni ja oli aina sen näköinen kuin olisi hän jonkun rikoksen tehnyt, vaan juovuksissa lauloi hän äänekkäästi kirkkolauluja, piti päänsä suorana ja hymyili kaikille.
Hän oli kaukana ihmisistä, eli köyhästi, antoi maaosuutensa papille ja itse kävi talvella ja kesällä kaloja pyytämässä, ja huvin vuoksi joskus lintujakin, jonka viimemainitun konstin hän opetti minullekin. Hän piti linnuista, eivätkä ne peljänneet häntä; ihan liikuttavaa on muistella miten joskus punatulkku juoksenteli hänen päätänsä pitkin ja sekaantui hänen punasiin hiuksiinsa. Tahi joskus se istuutui olkapäälle ja katseli hänen suuhunsa, kumartaen pikkuista, viisasta päätänsä. Ja joskus panee Larion pitkäkseen penkille, ripottaa hamppua hiuksiinsa ja partaansa ja kas, jopa lentävät keltasirkut, tikliäiset, tiaiset, tilhit hänen luoksensa, myllertävät lukkarin hiuksissa, ryömivät hänen poskiansa pitkin, nokkivat hänen korviaan, istuskelevat hänen leuoilleen, vaan hän makaa ja nauraa hohottaa, silmät puoleksi kiinni ja puheskelee ystävällisesti niiden kanssa. Minä kadehdin häntä siitä, koska minua linnut pelkäsivät.
Hellä sielu oli Larion, ja kaikki eläimet käsittivät sen; ihmisistä sitä en sano, en sano sitä tuomitakseni heitä, vaan koska tiedän ettei vatsaa hellyydellä täytetä. Talvella hänellä oli vaikeanpuolista: puita ei ollut eikä ollut rahaa ostaa niitä, raha oli tullut juoduksi; mökissä oli kylmä kuin kellarissa, ainoastaan lintuset visertelivät ja laulelivat ja me makasimme kylminä uunin päällä, päällämme kaikki mikä vaan voi suojella pakkaselta ja kuuntelimme lintusten laulua… Larion vihelsi heille — hän olikin siinä aika mestari, ja hän itsekin näytti isolta käpylinnulta: nenä oli iso, nokankaltainen ja pää punanen. Sanoipa hän joskus minulle:
— Kas, kuunteleppas Motjka — minut oli ristitty Matvjeiksi — kuuleppas!
Hän asettuu selälleen, kädet pään alle, tirkistää silmillään ja alkaa kimeällä äänellänsä hyräillä jotain sielumessua. Linnut vaikenevat, kuuntelevat ja sitten alkavat itsekin laulaa kilpaa, vaan Larionin ääni kuuluu kumminkin yli kaiken ja linnut oikein vimmastuvat, erittäinkin keltasirkut ja tikliäiset tahi rastaat ja kottaraiset. Ja toisinaan hän lauloi, kunnes silmistään vuosi kyyneleitä, jotka kastelivat hänen poskensa ja hänen kasvonsa kyynelien kostuttamina tulivat vallan harmaiksi.
Sellainen laulu joskus kerrassaan pelotti ja kerran minä sanoin hänelle hiljakseen:
— Miksi sinä setä aina laulat kuolemasta? Hän lakkasi, katsoi minuun ja lausui nauraen:
— Älä pelkää, tyhmyri! Ei se merkitse mitään että minä laulan kuolemasta, sehän on vaan kaunista! Kaikkein kauniinta jumalanpalveluksessa on sielumessu: siinä on hellyyttä, sääliä ihmistä kohtaan. Meillä ei osata sääliä muita kuin kuolleita!
Nämä sanat minä muistan hyvin, kuten kaikki hänen puheensa, vaan silloin minä tietysti en voinut niitä ymmärtää. Ainoastaan vanhana, vasta viisaimpina vuosina käsitetään oikein kaikki lapsena kuultu.
Myös muistan kysyneeni häneltä: miksi Jumala niin vähän auttaa ihmisiä?
— Se ei ole Hänen asiansa! selitti Larion minulle. — Auta itse itseäsi, sitä varten sinulle järkesikin on annettu! Jumala on vaan sitä varten, ettei kuolema pelottaisi, vaan miten elät — se on sinun asiasi!
Liian pian minä vaan unhotin nämä hänen sanansa, ja kun ne uudelleen muistin — oli se jo liian myöhään, olin jo kärsinyt paljon turhia suruja.
Merkillinen mies hän oli! Kaikki ihmiset, kun ovat ongella, eivät huuda eivätkä puhu, jotteivät vaan pelottaisi kaloja, — vaan Larion laulaa lakkaamatta, tahi kertoo minulle kaikenlaisia pyhäin taruja tahi puhuu Jumalasta ja aina hän sai kaloja liiaksikin. Lintujakin pyydystetään hyvin varovaisesti, vaan hän viheltää koko ajan, ärsyttää niitä, puhuu niiden kanssa ja kaikesta huolimatta lintuja tulee vaan verkkoihin. Ja niinpä mehiläistenkin kanssa — kun siirretään niitä tahi tehdään niille jotain muuta, niin vanhat mehiläishoitajat rukoilevat ennen, eikä se silloinkaan vielä heille onnistu, vaan täytyy heidän kutsua avuksi lukkari, hän lyö mehiläisiä, likistää niitä, haukkuu, — ja tekee kumminkin kaiken vallan loistavasti. Hän ei pitänyt mehiläisistä: ne olivat tehneet hänen tyttärensä sokeaksi. Pikku tyttö, hän oli vasta kolmenvuotias, oli kiivennyt mehiläispesän luo, jossa mehiläinen oli pistänyt häntä silmään. Pikkusilmä tuli kipeäksi ja sitten sokeaksi, sen perästä myöskin toinen; sitten pikkutyttö kuoli päänkivun takia, ja äiti tuli mielipuoleksi…
Hän teki kaikki vallan toisin kuin muut ihmiset, oli minulle hellä kuin äiti; kylässä minua ei juuri kovinkaan suosittu: elämä oli ahdasta ja minä olin kaikille vieras, liikanainen ihminen… Ehkäpä soinkin laittomasti jonkun muille kuuluvan suupalasen!
Larion opetti minua kirkossakin käymään ja minä rupesin auttamaan häntä jumalanpalveluksessa, lauloin köörissä, sytytin suitsutusastioita, tein kaikkea mitä tarvittiin; autoin vahtimestari Vlassia kirkon siivouksessa, ja pidin kovasti niistä hommista, erittäinkin talvella. Kirkko oli kivestä, lämmitettiin hyvin ja oli siellä aina lämmin.
Iltajumalanpalvelus oli minusta vielä hauskempi kuin aamupalvelus, illaksi, työn kirkastamina, luopuvat ihmiset suruistaan, seisovat hiljaa, vakavina, ja heidän sieluissaan palavat pikkuiset, lämpöiset tulet, ikäänkuin vahakynttilät; silloin näkyy, että vaikka ihmisillä on erilaiset kasvot, niin suru heillä kumminkin on yhteinen.
Larion piti palveluksesta kirkossa: tällöin hän sulkee silmänsä, heittää punasen päänsä taaksepäin, kastelee kurkkuaan ja alkaa laulaa. Ja laulaa laulamisen, laulaa turhiakin, — niin että pappikin alttarilta hänelle tekee viittauksia, — mihinkäs nyt sinua tuuli vie? Ja hän lukee myöskin hyvin, laulellen sointuvasti, ääni on hellä, värisee, iloitsee. — Pappi ei kärsinyt häntä eikä hän pappia — ja usein tapahtui että hän valitti minulle:
— Mikä pappi hän on! Hän ei ole pappi vaan rumpu, johon hätä ja tottumus iskevät kepeillään. Jos minä olisin pappi, niin puhuisin niin ettei ainoastaan ihmiset, vaan pyhät jumalankuvatkin itkisivät!
Ja se oli totta — pappi ei kelvannutkaan paikalleen: hänen kasvonsa olivat mustat, ikäänkuin ruudilla poltetut, nenänsä oli nykerö, suunsa leveä — hampaaton, partansa haaskanen, hiuksia vähän, etupuolelta päätä oli hän aivan kalju, kätensä olivat pitkät. Hänen äänensä oli käheä ja usein hän hengästyi, ikäänkuin olisi hän kantanut liian raskasta taakkaa. Hän oli ahne ja aina suuttunut, mutta olihan hänellä iso perhe, vaan kylä oli köyhä, talonpoikien maat olivat huonot eikä mistään ollut lisäansioita.
Kesällä kun sääskiä oli paljon, olimme Larionin kanssa yöt päivät metsässä lintuja pyydystelemässä tahi joella kalastamassa. Vaan joskus tapahtui että yhtäkkiä tarvittiin lukkaria, vaan hän ei ole kotona, eikä kukaan tiedä mistä häntä hakisi. Silloin lähetetään kaikki pojat kylästä häntä hakemaan; ja ne juoksevat ikäänkuin jäniksenpojat ja huutavat:
— Lu-u-ukkari, Larioon, huuu… kotia!
Mutta tuskin he löytävät… Pappi haukkuu, uhkaa valittaa, vaan talonpojat nauravat.
Oli hänellä eräs ystäväkin Savelka Migun, tunnettu varas ja juoppo, usein hän oli saanut selkäänsä varkaudesta, oli istunut vankilassakin, vaan muutoin oli hän ylipäätään harvinainen ihminen. Hän lauloi lauluja ja kertoi satuja, niin että mahdotonta on muistaa häntä ihmettelemättä.
Lukemattomia kertoja olen kuunnellut häntä, ja aivan hän seisoo elävänä edessäni: kuivettuneena, vilkkaana, parrassaan ainoastaan kolme karvaa, hän on joka taholta ikäänkuin repeytynyt, kasvonsa ovat pienet, otsa iso ja sen alla kaksi varasmaista iloista silmää, jotka usein loistavat kuten kaksi mustaa tähteä.
Joskus toi hän viinapullon mukanaan, joskus taas pakotti Larionin ostamaan; sitten he istuutuivat vastakkain pöydän taakse ja Savelka lausui:
— No lukkari, paneppas "katumusta!"
Sitte juotiin… Larion on hiukan hämillään ja alkaa laulaa, vaan Savelka istuu, ikäänkuin kiinni naulattuna, vilkuttaa silmiään ja keikuttaa partaansa kyyneleet silmissä, silittää kädellään otsaansa ja hymyilee, karkottaen sormillaan kyyneleet poskiltaan. Sitten kimmoaa pallona ylös ja huutaa:
— Erinomaista, Larja! Minä oikein kadehdin herraa Jumalaa — onpa hänen kunniakseen laitettu hyviä lauluja! Onkos Larja ihminen, mitä? Mikä ihminen hän on? niin hyvä ja rikas sielultaan; mitä? Kyllä hänen kelpaa Jumalan edessä kulkea! Vaan Larja, hän sanoo Jumalalle: Sinä herra Jumala, — älä anna minulle mitään, vaan minä annan sinulle — koko sieluni!
— Älä herjaa Jumalaa! — sanoo Larion.
— Minäkö? — huutaa Savelka. — En mitenkään! Ei ole aikomustakaan! Mitenkäs minä herjaan? En mitenkään! Iloitsen vaan Jumalan puolesta — eikä mitään muuta! Ja nyt laulan minä sinulle! Hän nousee, ojentaa kätensä ja alkaa taikoa. Sitte laulaa hän hiljaa, salaperäisesti, silmänsä ovat selällään, niissä palaa jonkinlainen erityinen tuli ja hänen ojennetun kätensä kuivettuneet sormet liikkuvat ikäänkuin ne hakisivat jotain tyhjyydestä. Larion laskeutuu vasten seinää, nojaten käsillään penkkiin, avaa suunsa ja katselee ihmeissään: minä makaan uunilla ja sydämeni vapisee ihanan surullisesti. Koko Savelka mustenee, ainoastaan hänen pienet, valkoset hampaansa loistavat ja kuiva kieli liikkuu ikäänkuin käärmeellä ja hiki tilkkuu otsallaan suurin pisarin. Hänen äänellänsä ei ole loppua, se virtaa ja säteilee ikäänkuin puro kedolla. Kun hän lopettaa, niin hän heiluu hiukan, pyyhkii kädellään kasvojaan, sitte he juovat taas ja ovat molemmat pitkän aikaa vaiti. Sitte Savelka pyytää:
— No Larja, viritäppäs "Meren aalloilla!"
Ja sillä neuvoin he koko illan huvittelevat toisiaan, kunnes kumpikin ovat ihan juovuksissa; sitte Migun alkaa kertoa rivoja juttuja papeista, tilanomistajista ja kuninkaista: lukkari nauraa hohottaa, ja minä samaten, vaan Savelka juttelee väsymättä sadun sadun päästä ja niin hullunkurisesti, että joskus voi miltei kuolla naurusta.
Ja vielä paremmin laulaa hän juhlapäivinä kapakan vieressä: hän astuu kansan eteen, siristää silmiään niin että ohimotkin ovat rypyssä ja alkaa; ja kun häneen katsot niin tuntuu, kuin laulu suoraan maasta nousisi hänen rintaansa: kuiskaapa maa hänelle sanatkin ja äänenkin voiman maa hänelle antaa. Ja talonpojat istuvat ja seisovat hänen ympärillään; joku heistä on painanut päänsä alas ja puree olkea, joku taas katsoo Savelkan suuhun ja ihan säteilee onnesta, vieläpä naiset itkevätkin häntä kuullessaan. Ja kun hän lopettaa, niin kaikki pyytävät:
— Annappas veli vielä! Ja tarjoavat hänelle juotavaa.
Migunista kerrottiin seuraava juttu: hän oli jotakin varastanut kylästä, saatiin kiinni ja miehet sanoivat hänelle:
— No, — onpa sinun asiasi lopussa! Nyt me sinut hirtämme, emme enää voi kärsiä sinua!
Ja hän muka oli vastannut:
— Antakaa olla, miehet, ei se ole mikään miesten asia! Sen, minkä varastin, otitte pois minulta, niin ette ole mitään kadottaneet, ja uutta tavaraa aina voidaan hankkia vanhan sijalle, vaan mistäs te otatte sellaisen miehen kuin minä olen. Kuka teitä lohduttaa kun minua enää ei ole?
— Lörpöttele vaan, — sanoivat miehet.
Hänet vietiin metsään hirtettäväksi, vaan matkalla hän alkoi laulaa. Alussa astuttiin kiireesti, sitten lakattiin kiirehtimästä ja kun tultiin metsään, niin vaikka nuora olikin valmiina, odotettiin kumminkin kunnes hän viimeisen laulunsa lopetti ja silloin päätettiin:
— Laulakoon vielä kerran ja olkoon se hänen sielumessunsa!
Hän lauloi vielä kerran ja sitte vielä jonkun verran. Aurinkokin laskeutui ja miehet katsovat toisiinsa: jo nousee selvä päivä idästä, vaan Migun heidän keskellään hymyilee ja odottaa kuolemaa ilman minkäänlaista pelkoa. Miehet tulivat ihan hämilleen.
— No lapset, menköön hän helvettiin! — sanoivat viimein he. — Jos hänet hirttääkin, niin tulee siitä vaan syntiä ja menoa.
Ja niin päättivät he jättää Migunin vielä tähän maailmaan.
— Laulusi vuoksi, — sanoivat he, — kumarramme sinua maahan asti, mutta varkaudesta aina saat selkäsaunan.
Migun sai pienen selkäsaunan ja sitte he lähtivät kaikki yhdessä kotiin.
Kaikki tämä on kenties vaan keksittyä juttua, vaan osottaa se kumminkin ihmisistä hyvää ja asettaa Savelkankin korkealle. Ja ajatelkaas vielä, jos ihmiset keksivät niin hyviä juttuja, niin eivät he itsekään silloin ole huonoja ja — sehän se on pääasia!
Vaan ei ainoastaan lauluja laulelleet Savelka ja Larion keskenään, keskustelivatpa he monestakin asiasta, usein myöskin pirusta; eivätkä he ollenkaan pitäneet siitä.
Niinpä lausui kerran lukkari:
Piru on vihasi perikuva, sielun pimeytesi heijastus.
— Se tahtoo sanoa, tyhmyyteni? — kysyy Savelka.
— Juuri se, — eikä mitään muuta!
— Luultavasti, niin se onkin, sanoi Migun nauraen. — Koska, jos hän olisi olemassa, niin hänen olisi aikoja sitten jo pitänyt kraapata minut!
Eikä Larion ollenkaan uskonut piruja: muistan miten hän kerrankin riihessä huusi vanhauskoisille talonpojille, riidellessään niiden kanssa:
— Ei pirullinen, vaan — eläimellinen! Hyve ja pahe on ihmisessä itsessään; jos tahdotte hyvää — on hyvä olemassa; jos tahdotte pahetta — niin tulee pahe teistä ja teille! Jumala ei pakota teitä hyvään eikä pahaan, hänen tahtonsa on teidät luonut itsevaltiaiksi ja te teette vapaasti niin hyvää kuin pahaakin. Nälkäpä ja sokeus on teidän pirunne. Kaikki hyvä on tosi-inhimillistä, koska se tulee Jumalasta; pahe on taas teissä itsessänne — se ei ole pirullista, vaan eläimellistä!
Ne huusivat hänelle:
— Punapartanen kerettiläinen!
Mutta hän jatkaa kumminkin:
— Sentakia kuvataankin pirua sarvipääksi ja laitetaan hänelle pukinsorkka, koska hän on se eläimellinen alku ihmisessä.
Parhaiten puhui Larion Kristuksesta; itkinpä minä aina kuullessani hänen suustaan pyhän Jumalanpojan katkeraa kohtaloa. Alkaen hänen väittelystään temppelissä oppineitten kanssa aina Golgataan saakka seisoi hän edessäni puhtaana, kauniina lapsena, joka sanomattomasti rakasti kansaansa, hymyili herttaisesti kaikille, lohduttaen kaikkia hellillä sanoillaan, — kaikkialla oli lapsi, joka häikäisi kauneudellaan! Ja temppelinkin viisaitten kanssa, — kertoi Larion - puhui Kristus kuin lapsi, sentakia hän näyttikin olevan heitä korkeampana yksinkertaisessa viisaudessaan. Sinä — Motja, muista aina sitä ja koeta pitää sielussasi lapsuutesi koko elinikäsi, koska siinä on totuus!
Kysyinpä minä häneltä:
— Tuleeko Kristus pian takasin?
— Pianpa, pian, — sanoi hän. — Pian — koska kuuluu että ihmiset uudelleen hakevat häntä!
Kun nyt muistuvat mieleeni Larionin sanat, niin tuntuu minusta siltä, kuin olisi hän ajatellut Jumalaa kaikkein kauniimpien asioitten suurimpana mestarina, ja ihmisen luuli hän tyhmäksi olennoksi, joka oli sotkeutunut maailman menoihin — ja Larion sääli sitä typerätä suurten rikkauksien perillistä, jotka rikkaudet Jumala siltä oli kieltänyt tässä maailmassa.
Hänellä ja Savelkalla oli sama uskonto. Muistan miten yhtäkkiä ilmestyi meidän kyläämme ihmeitätekevä Jumalankuva. Kerran syksyllä, varhain aamulla tuli nainen kaivolle vettä hakemaan ja yhtäkkiä huomaa, että pimeässä kaivon pohjalla on ihmeellinen loisto. Hän huusi tietysti ihmisiä kokoon, tuli maakuntapäällikkö, pappi tuli, Larionkin juoksi sinne, ihminen laskettiin alas kaivoon ja sieltä nousi esiin Pyhän Neitsyen kuva. Tässä paikalla alkoi messu ja päätettiin rakentaa kappeli kaivon ympäri. Pappi huutaa:
— Oikeauskoiset, uhratkaa!
Maakuntapäällikkö myös käskee ja itsekin antaa kolme ruplaa. Talonpojat hakevat kukkaronsa esiin, naiset vetävät innokkaasti liinakankaita ja kaikenlaisia tavaroita, koko kylä juhlii ja minä olin iloinen kuin ensimäisenä pääsiäispyhänä. Vaan jo jumalanpalveluksen aikana huomasin, että Larionin kasvot olivat surulliset ja ettei hän katsonut kehenkään, vaan Savelka naureskeli ja juoksi ihmisjoukossa kuin hiirenpoika.
Yöllä minä kävin katsomassa ilmestynyttä: se seisoi kaivon yli ja siitä kävi savuntapainen, sinivalkonen valo, ikäänkuin joku näkymätön hellästi hengittäisi sen päälle, lämmittäen ja valaisten sitä; tuntui pelottavalta ja samassa hyvältä.
Vaan kun tulin kotiin niin kuulin, miten Larion lausui surullisena:
— Sellaista Jumalanäitiä ei ole olemassa! Ja Savelka toistaa nauraen:
— Minä tie-edän! Moses eli kauan ennen Kristusta! Ei, onpas varkaita olemassa? Ihme! Kas vaan! Voi teitä tyhmyreitä!
— Vankilaampa tästä pitäisi panna niin pappi, kuin maakunnanpäällikkö! — sanoo Larion ihan hiljaa. — Etteivät vaan tappaisi Jumalaa ihmisissä oman hyvänsä vuoksi!
Minusta tuntuu sellainen puhe vastenmieliseltä ja niinpä kysynkin uunilta:
— Mistä te puhutte, setä Larion?
He vaikenivat molemmat, kuiskuttelevat hiljaa, nähtävästi ovat molemmat levottomia. Sitte huutaa Savelka:
— Mitäs sinä? Itse tässä valitat, että ihmiset ovat pässinpäitä, etkä yhtään häpeä tehdä tyhmyriä Matveikasta? Miksi?
Sitten hän hyppäsi ylös ja sanoi minulle:
— Katsos Motjka, tässä on tikkuja! Kas — nyt hieron niitä käsissäni… Näetkö? Sammuta tuli, Larion!
Lamppu sammutettiin ja kas, pimeydessä loistavat Savelkan kädet juuri samaten, kuin ilmestynyt Jumalanäidin kuva, juuri sama sininen savu. Kamalaa ja loukkaavaa oli nähdä sitä.
Savelka puhuu jotain, vaan minä vetäydyin etemmäksi uunin päälle, tukin korvani sormillani ja olin vaiti. Silloin he hiipivät molemmat uuninpäälle minun luokseni, — viinan olivat he myös ottaneet mukaansa — ja kauvan kertoivat he minulle kilvan todellisista ihmeistä ja petturimaisista loukkauksista ihmisten uskoa kohtaan. Lopuksi minä nukuin heidän puhuessaan.
Vaan parin, kolmen päivän päästä tuli kylään paljon virkamiehiä ja pappeja, Jumalanäidin kuva otettiin takavarikkoon, maakuntapäällikkö erotettiin virasta ja pappia uhattiin myöskin oikeusjutulla. Vasta silloin minä uskoin petoksen, vaikka minun olikin vaikeata myöntää, että kaikki tämä oli tehty vaan kiskoakseen naisilta liinakankaita ja talonpojilta viisikopekkaisia.
Kun tulin kuusi vuotta vanhaksi, alkoi Larion opettaa minua lukemaan kirkonkirjoja ja kun kaksi vuotta myöhemmin meillä avattiin koulu, niin vei hän minut kouluun. Alussa minä siellä tulin jonkun verran vieraaksi Larionille. Minua miellytti lukeminen ja minä olin kiihkoisasti kiinni kirjoissa, niin että hän joskus kysyttyään läksyäni lausui:
— Erinomaista, Motjka!
Ja kerran hän sanoi:
— Hyvääpä verta sinussa on, nähtävästi ei isäsi ole ollut tyhmä!
Minä kyselin:
— Missä hän on?
— Kukas sitä tietää?
— Onko hän talonpoika?
— Ainoastaan yhden seikan voi hänestä varmasti sanoa: hän oli mies. Vaan mitä tulee säätyyn, niin se on aivan tuntematonta. Kuitenkin: tuskin hän on talonpoika! Kasvoistasi ja ihostasi päättäen, luonteeseen katsomattakaan, olet nähtävästi herrasmiehestä kotosin.
Nämä hänen satunnaiset sanansa jäivät mieleeni eivätkä juuri saaneet hyvää aikaan. Kun minua koulussa sanottiin löytölapseksi niin suutuin ja huusin:
— Te olette talonpoikaiskakaroita, vaan minun isäni — on herra!…
Ja kovastipa minä pysyin siinä kiinni, — pitihän jollain tavalla puolustautua irvistelijöitä vastaan ja muuta puolustuskeinoa en keksinyt. Eivät ne pitäneet minusta yhtään ja alkoivatpa ärsyttääkin minua, vaan minä rupesin antamaan heille selkään. Olin vahva poika ja tappelin taitavasti. Jo alkoi kuulua valituksia, ihmiset sanoivat, isät ja äidit valittivat lukkarille:
— Kesytähän luoksesi eksynyttä!
Vaan muutamat repivät itsekin korviani sen kun vaan kerkisivät.
Sitte Larion sanoi minulle:
— Kenties sinä, Matvei, oletkin kenralin poika, vaan ei se ole suurikaan kunnia. Kaikki ihmisethän syntyvät samanlaisina, niin on, siitä syystä — pitää olla sama kunnia kaikilla.
Vaan tämä hänen sanansa tuli liian myöhään — olin silloin jo kaksitoista vuotta vanha ja tunsin loukkaukset jo hyvin kipeästi. Jokin pakotti minua vetäytymään pois ihmisten seuroista ja taas tulin lukkaria lähemmäksi, koko talven me kiipesimme yhdessä metsää myöten, pyydystelimme lintuja ja minun lukuni menivät jo huonommin.
Kolmetoista vuotiaana pääsin pois koulusta ja Larion rupesi miettimään, mitä hänen nyt pitäisi tehdä kanssani. Joskus kun yhdessä istuimme venheessä, — minä airoissa, hän piti perää — niin johti hän minua ajatuksillaan ihmiskohtalon kaikkia polkuja myöten, kertoi kaikenlaisia elämänsuunnitelmia.
Jo näkee hän minun pappina, sitte taas sotilaana, kauppapalvelijana, ja kaikkialla aina vaan on pahaa minulle:
Ja kysyypä hän: — Miten sitte, Motjka?
Taas katsoo hän minuun ja lausuu nauraen:
— Ei mitään, älä pelkää! Joskin lankeat, niin kyllä kiipeät taas ylös! Ainoastaan sotapalvelusta vältä, siinä on ihmisen: loppu!
Elokuussa, pian neitsyt Maarian taivaasen astumisen päivän jälkeen, lähdimme yhdessä Ljubushajoelle monneja kalastamaan, Larion oli jonkun verran päissään ja oli hänellä viinaa mukanakin. Hän nieleskelee pullostaan vähitellen, meluaa ja laulelee.
Hänen venheensä oli huono, pikkuinen ja kiikkerä. Hän käänteli itseänsä siinä hiukan varomattomasti, venhe kaatui ja me molemmat löysimme itsemme yhtäkkiä vedestä. Eipä se ensimäisen kerran tapahtunut, enkä minä peljästynytkään. Nousin vedenpinnalle ja näen, että Larion ui jo aivan vieressäni, keikuttaa päätänsä ja sanoo:
— Ui rantaan, minä ajan tuon kirotun kaukalonkin sinnepäin!
Emme olleet kaukana rannasta, virta oli heikko, minä uin vallan rauhallisesti, vaan yhtäkkiä — tuntui ikäänkuin joku olisi vetänyt minua jalasta tahi olisin sattunut kylmään virranpyörteeseen ja katsoin taakseni. Siellä tuli kyllä venheemme kumoonkäännettynä, mutta Larionia — ei ole missään. Häntä ei ole olemassa!
Säpsähdin ikäänkuin kivi olisi sattunut päähän vavistus kävi läpi sydämeni, heikonsi koko ruumiini, ja minä vajosin pohjaan.
Juuri sinä hetkenä ajoi maatilan työnjohtaja Jegor Titov rannalla; hän näki miten venheemme kaatui, näki miten Larion hävisi; ja kun minä aloin upota, oli Titov jo riisuutumassa rannalla. Hän pelasti minut, vaan Larion löydettiin vasta yöllä.
Niin sammui hänen rakas sielunsa ja paikalla tuli minulle kaikki pimeäksi ja kylmäksi. Kun häntä haudattiin, makasin minä sairaana enkä voinut saattaa rakastani viimeiseen leposijaan, vaan kun nousin jaloilleni taas, oli ensimäinen asiani lähteä hänen haudalleen; istuin sinne, enkä itkeäkään voinut, niin oli ikävä. Muistelin hänen ääntänsä, muistuivat ilmielävinä mieleeni hänen puheensa, vaan sitä ihmistä, joka hellän kätensä olisi asettanut pääni päälle ei ollut enää maan päällä. Kaikki oli vierasta, kaukaista… Suljin silmäni, istuin. Yhtäkkiä — minua ottaa joku kädestäni kiinni ja nostaa ylös. Kas, Titov seisoo vieressäni.
— Mitä sinä täällä teet, — sanoo hän, — tule, lähdetään!
Ja hän vei minut. Minä menin. Hän sanoi minulle:
— Onpa sinulla poikarukka hyvä sydän, koska muistat hyväntekijääsi.
Vaan ei se minun sydäntäni keventänyt. Minä olin vaiti. Sitte lausuuTitov:
— Jo silloin kun sinut löydettiin mietin minä: jos ottaisi tuon lapsen luokseen; vaan enpä ennättänyt silloin. No, vaan nyt näyttää siltä että se on Jumalan tahto — kas, onpa hän uudelleen antanut elämäsi minun käsiini. Niin siis tulet elämään kanssani!
Minusta oli silloin vallan samaa, — elää tahi kuolla, niin miten elää, kuin kenen kanssa elää… Niin minä astuinkin yhdeltä pisteeltä toiselle vallan itse huomaamattani.
Muutaman ajan päästä minä aloin katsella ympärilleni.
Tämä Titov oli pitkä, synkkä mies, hiukset lyhyet kuten sotilaalla, viikset isot ja parta ajettu. Hän puhui hitaasti, ikäänkuin varoen ettei vaan sanoisi mitään liikaa, tahi ikäänkuin hän ei uskoisi itse omia sanojaan. Hän piti käsiään aina selän takana tahi taskuissa, ikäänkuin häveten niitä. Minä tiesin etteivät talonpojat kylässä — eikä oikeastaan koko piirikunnassa pitäneet hänestä, ja pari vuotta sitten olivat he häntä iskeneet nuijalla Malinovkan kylässä. Kerrottiin, että hän aina kulki revolveri taskussa. Hänen vaimonsa, Nastasja Vasiljevna, oli hyvin kaunis nainen, vaan hän oli aina sairaana; hän oli laiha, tuskin pystyi kulkemaan, hänen kasvoissaan ei ollut veren tilkkaa, vaan hänen silmänsä olivat isot ja paloivat arasti. Heidän tyttärensä Olga oli kolme vuotta minua nuorempi, myöskin kalpeahko ja sairaalloinen, ja kaikki heidän ympärillään oli hiljaista: lattialla oli paksut matot, askeleita ei kuulunut, ihmiset puhuivat hiljaa puoliääneen, jopa kellokin seinällä nakutti varovaisesti. Jumalanäidin kuvien edessä paloivat sammumattomat lamput, kaikkialla seinillä oli kuvia: tuomiopäivä, apostolien ja Pyhän Barbaran kärsimykset. Ja nurkassa makuusijalla makaa vanha, lihava, harmaa kissa ja katselee kaikkialle vihreillä silmillään, valvoo, että kaikki olisi hiljaa. Siinä varovaisessa hiljaisuudessa en voinut pitkään aikaan unohtaa en Larionin laulua enkä meidän lintujamme.
Piankin vei minut Titov konttoriin ja alkoi opettaa minulle konttoritöitä, kirjanpitoa. Niin minä elin. Ja minä huomasin, että Titov tarkasteli minua, yhä vaan katseli töitäni ja oli vaiti, ikäänkuin hän odottaisi jotain minulta. Minun oli paha olla, iletti.
Minä en ole koskaan ollut iloinen, vaan siihen aikaan tulin ihan synkkämieliseksi, ei ollut ketään, jonka kanssa olisin puhunut, enkä juuri tahtonutkaan puhua. Titov ja hänen vaimonsa kyselivät minulta usein jotain Larionista; vaan minä en tahtonut kertoa hänestä, jokin ikäänkuin esti minua tekemästä sitä.
Vaikealta ja kammottavalta tuntui kaikki sielussani, eikä minua yhtään miellyttäneet Titovit ja heidän epäilyttävän hiljainen elämänsä. Kävinpä silloin usein kirkossa avustamassa vahtimestari Vlassia ja uutta lukkaria, — hän oli nuori, kaunis mies, lienee ennen ollut opettajana; hän oli laiska jumalanpalveluksien suhteen, imarteli pappia, suuteli sen kättä ja juoksi ihan koirarakkina sen perässä. Minua hän aina haukkui ja vallan turhaan, koska minä tunsin messun yhtä hyvin kuin hän ja tein kaikki niin kuin tarvittiin.
Siihen aikaan minä aloinkin vaikean elämäni — minä aloin rakastaaJumalaa.
Kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilöitä jumalanäidin kuvan edessä, ja kas — niin Hän kuin Lapsensa katsoivat minuun vakavina ja niin herttaisesti… Aloin itkeä ja asetuin polvilleni Heidän eteensä, rukoillen jonkun, luultavasti Larionin edestä. Kauvanko minä rukoilin, sitä en tiedä, vaan minun tuli helpompi olla, sydämeni lämpeni ja minä elvystyin. Vlas hommasi alttarin luona ja mutisi käsittämättömiä sanoja. Menin hänen luokseen, hän katsoi minuun ja kysyi:
— Mitäs sinä iloitset? Kopeekanko löysit?
Minä tiesin, miksi hän niin kysyi, — olin usein löytänyt rahoja lattialta, — vaan nyt näyttivät hänen sanansa minusta vastenmielisiltä, ikäänkuin hän olisi purrut sydämeeni.
— Rukoilin Jumalaa, — sanoin minä.
— Minkälaista Jumalaa? — kysyy hän. — Onpa niitä Jumalia tässä meillä enemmän kuin sata! Vaan missä on hän, se elävä Jumala? Missä on se joka on se oikea, eikä ainoastaan puusta, niin! Haepas häntä!
Kyllä minä tiesin hänen sanojensa arvon, vaan kuitenkin ne loukkasivat minua juuri sinä hetkenä. Vlas oli hyvin vanha mies, tuskin pysyi enää jaloillaan, polvet koukussa kävi hän aina ikäänkuin astuskelisi riukua myöten, keikkuen edestakasin. Hampaita ei ollut enää ainoatakaan suussaan, hänen kasvonsa olivat tummat ja ikäänkuin vanhaa räsyä ja niistä pilkistivät esiin vallan hullut silmät. Ja Vlasin kuoleman enkelikin oli, luultavasti, vanha, ei enää jaksanut nostaa kättään iskeäkseen vanhukseen, vaikka tämä oli jo ihan järkeä vailla: joku aika ennen Larionin kuolemaa hän alkoi hourailla:
— Enpä olekaan kirkon, vaan eläimien vartija — lausui hän.
— Minä olen paimen, paimenena olen syntynyt ja niin kuolenkin! Kas — pian lähden kirkosta karjamaalle.
Vaan kaikki tiesivät, ettei hän koskaan ollut palvellut paimenena.
— Kirkko, — sanoi hän, — on hautausmaa, kuollut paikka, vaan minä tahdon elävää tointa, tahdon hoitaa karjaa, kaikki minun esi-isäni ovat olleet paimenina ja niin minäkin 42 ikävuoteeni saakka.
Larion teki pilaa hänestä ja kysyi häneltä kerran nauraen:
— Muinaisaikoina oli olemassa Veles, eläimien jumala, — ehkä hän on esi-isäsi?
Ja Vlas käski hänen enemmän kertomaan Velesislä ja kuunneltuaan tarkkaan, sanoi hän:
— Niin se onkin! Kauvanhan minä olen jo tiennyt kuka olen, vaan pelkään pappia! Sinä lukkari kuule, älä kerro sitä hänelle! Kun tulee aika, niin minä itse sanon ja…
Ja siihen vanhus pysähtyikin.
Ja vaikka minä tiesin hänen mielivikaisuutensa, niin kumminkin hän loukkasi minua.
— Varo, — sanoin minä, — kyllä Jumala sinua rankaisee!
Vaan hän mutisi:
— Minä itse — olen Jumala! Niin!
Ja yhtäkkiä hän tarttui kiinni jalustaan ja oli vähällä kaatua; minä käsitin sen ihan Jumalan sormeksi.
Siitä päivästä alkaen pidin kiihkosasti kaikista kirkollisista toimituksista; koko lapsellisen sydämeni innolla minä heittäydyin kirkon helmaan, niin että kaikki tuli minusta pyhäksi; eivätkä ainoastaan jumalanäidin kuvat ja kirjat olleet kalliita minulle, vaan myöskin kynttilänjalat ja suitsutusastiat sekä sydet niissä. Siihen kaikkeen minä koskin vavistuksella, pelonsekasella ilolla, ja jos astuin alttarin luo, niin sydämeni jähmettyi, olin valmis suutelemaan lattiakiviä. Tunsin olevani kaikkinäkevän silmän valosäteessä ja se suuntasi askeleeni, syleili minua taivaallisella voimalla lämmitti säteilevällä valolla, joka häikäisi silmiä, eikä ihminen enää nähnyt muuta kuin itseänsä. Joskus seisoin yksin kirkossa — ympärilläni oli pimeys, vaan sydämessäni oli valoisaa, koska siinä oli Jumalani, eikä siellä enää ollut paikkaa lapsellisille suruille ei loukkauksille, eikä millekään, mikä oli ympärilläni, mikä oli ihmisen elämä. Jumalan läheisyys johti kauvas pois ihmisistä, vaan sinä aikana minä en tietysti voinut käsittää sitä.
Rupesin lukemaan jumalisia kirjoja, — luin kaikki läpi mitkä vaan sain käsiini ja sydämeni täyttyi jumalansanan hiljaisella kauneudella; ahnaasti imi sieluni sitä lohduttavaa juomaa, ja siitä aukeni kiitollisten kyynelten lähde. Tapahtuipa, että tulen kirkkoon ennen kaikkia muita, asetun polvilleni Kolmiyhteyden kuvan eteen ja itken, kevyesti ja tottelevaisesti, ilman ajatuksia ja ilman rukousta: ei minun mitään tarvinnut rukoilla häneltä ja ihan omaa voittoa pyytämättä palvelin minä Jumalaa.
Muistelin Larionin sanat:
— Jos rukoilet huulillasi, niin rukoilevat ne ilmaa eikä Jumalaa; koska Jumala käsittää ajatukset eikä sanat, kuten ihmiset.
Vaan minulla ei ollut ajatuksiakaan: yksinkertaisesti seisoin polvillani ja laulan iloista laulua vaieten, ja iloitsen siitä, koska käsitän, etten ole yksin maailmassa, vaan Jumalan suojan alla ja Hänen lähellänsä.
Tämä aika teki niin hyvää minulle, tämä aika oli yhtä ainoata hiljaista, vaan kumminkin iloista juhlaa. Minä olin niin mielelläni yksin kirkossa ja niin, ettei pienintäkään melua tahi kahinaa olisi ympärilläni; silloin, hiljaisuudessa, minä aivan maailmasta hävisin, ikäänkuin nousin pilviin ja niiden korkeudesta hukkuivat minulta ihmiset ihan huomaamatta enkä nähnyt mitään, mikä oli inhimillistä.
Vaan Vlas häiritsi minua: hän laahasi jalkojaan lattiakiviä myöten, vapisi, ikäänkuin kuivettunut puunrunko tuulessa ja mutisi hampaattomalla suullaan:
— Mitä varten minä olen täällä, onkos tämä minun toimeni! Itsepä minä olen jumala, kaikkien maan päällä elävien eläimien paimen, juuri niin! Ja menen huomenna niitylle. Mitä varten minut on pakotettu tänne kylmään pimeyteen? Onko se minun asiani?
Hän teki minut levottomaksi jumalanpilkallaan, koska minusta silloin näytti, että hän rikkoo kirkon puhtautta ja että Jumala ei pidä hänestä talossaan.
Siihen aikaan muutkin huomasivat minun jumalisuuteni ja intoni, niin että papin nenä alkoi jollain erityisellä tavalla nuhista kun hän tapasi minut sekä siunasi minua — ja minun täytyi suudella hänen kättään, joka aina oli kylmä ja hiessä. Minä kadehdin häntä, koska hän sai olla niin lähellä jumalallisia salaisuuksia, vaan minä en pitänyt hänestä ja pelkäsin häntä.
Vaan Titov katseli yhä tarkemmin minuun pienillä, tummilla silmillään, jotka muistuttivat nappeja. Kaikki he käyttäytyivät minun kanssani niin varovaisesti, ikäänkuin minä olisin lasista ja pikku Olga kysyi usein hiljakseen minulta:
— Tuleeko sinusta pyhä mies?
Hän oli hyvin arka minun kanssani, myös silloin, kun olin ystävällinen hänelle ja kerroin hänelle pyhimyksien elämäkertoja, tahi jotain muuta jumalista. Talvella, iltaisin minä luin ääneen Prologeja [Jumalisia elämänopetuksia ja pyhimyksien elämänkertoja. Suom. muist.] tahi Mineitä. Ikkunain takana juoksentelee peltoja myöten koditon myrsky, naputtelee seiniin, huokaa ja ulvoo, kylmettynyt raukka. Huoneessa on kaikki hiljaista, kaikki istuvat, eivätkä liikuta sormeakaan; Titov on painanut päänsä syvään alas, eikä hänen kasvojansa näy, Nastasja katsoo minuun liikkumattomilla silmillänsä, pikku Olga uinahtaa, vaan kun kylmä iskee seinään niin hän herää, katselee ympärilleen ja hymyilee hiljaa minulle. Joskus, kun hän ei ymmärrä jotain slaavilaista sanaa, niin hän kysyy minulta, hänen pehmeä äänensä soi hetkiseksi ja taas on kaikki hiljaa, ainoastaan siivekäs tuuli laulaa, valittaa, hakee rauhaa, lentelee pelloilla.
Pyhät marttyyrit, jotka taistelivat Jumalan edestä, elämällään ja kuolemallaan ilmaisten Hänen valtaansa, ne olivat kaikkein lähinnä sieluani; ne autuaat ja armeliaat, jotka antoivat rakkautensa ihmisille, myöskin liikuttivat minua, vaan ne, jotka Jumalan tähden lähtivät pois maailmasta erämaahan ja luoliin, erakot, ne olivat vieraita minulle, minä en käsittänyt heitä: liian voimakas oli heistä saatana.
Larion kielsi pirun, vaan täytyi kumminkin suostua sen olemassaoloon, ilman pirua tuli ihmisen lankeemus käsittämättömäksi. Larion näki Jumalan ainoana maailman luojana, kaikkivoipana ja voittamattomana, — vaan mistä silloin tuli kaikki ruma? Pyhimyksien elämäkerroista näkyi, että kaiken rumuuden mestari juuri oli piru. Ja minäkin myönsin sen: Jumala luo kirsikkapuun, piru — rokon, Jumala leivän, piru — pöllön.
Vaan kumminkin, vaikka minä myönsin pirun olemassaolon, niin kuitenkaan en pelännyt sitä; minä käytin sitä selittääkseni paheen syntymistä, vaan samalla se kumminkin häiritsi minua, alentamalla Jumalan mahtavuutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä, vaan Titov johti alituisesti minut ajattelemaan syntiä ja pirun valtaa.
Minä luin, vaan hän kyseli minulta katse alas painettuna:
— Matvei, mitä merkitsee "kamo"? [Kirkkokielessä käytetty slaavilainen sana. Suom. muist.]
Minä vastasin:
— Se merkitsee: mihin.
Hiljakseen lausuu hän:
— Mihin lähtisin sinun silmistäsi ja mihin pakenisin vihasi edestä?
Hänen vaimonsa huokaa syvästi ja vielä enemmän pelästyneenä katsoo hän minuun, ikäänkuin odottaen jotain. Ja Olga, pilkistäen pikkuisilla sinisillä silmillään, ehdottaa:
— Vaan entä jos metsään?
— "Grjadu" [Kirkkokielessä käytetty slaavilainen sana. Suom. muist.] — merkitseekö se "lähden" — kysyy Titov.
— Kyllä.
Minä muistan mitenkä hän otti silloin kätensä ulos taskuista ja alkoi niillä kiertää pitkiä viiksiään, vaan kulmakarvansa otsalla vapisivat. Sitten hän nopeasti peitti kätensä ja sanoi:
— Se oli kuningas David, joka kysyi: mihin pakenisin! Jaa-ah! Kuningas hän oli, vaan kumminkin pelkäsi! Nähtävästi oli piru häntä paljoa voimakkaampi. Hän oli Jumalan voitelema kuningas, vaan piru hänet voitti… Mihinkä lähtisin? Pirun kynsiin lähdet — eikä kysyäkään kannata! Kas niin se on! Ja se tahtoo sanoa, ettei meidän, orjien, kannata yrittääkään vastustaa, kun kerran kuninkaatkin sinne joutuvat.
Hän kävi usein tätä polkua myöten ja vaikka minä en käsittänytkään hänen puheitaan, niin kuitenkin ne olivat minulle aina vastenmielisiä. Minun jumalisuudestani puhuttiin yhä enemmän ja nyt Titov alkoi rukoilla minua:
— Rukoile, rukoile minun ja perheeni edestä, Matvei! Kovasti sinua pyydän, rukoile! Olkoon se sinun palkkasi siitä, että olen antanut sinulle lämpösen ja ystävällisen kodin!
Vaan minä? Minun rukoukseni oli ollut ilman sisältöä, kuten linnun laulu auringolle — vaan nyt minä rukoilin hänen ja hänen vaimonsa edestä ja eniten pikku Olgan edestä, — hänestä tuli hyvä tyttö, hiljainen, kaunis, hellä. Minä käännyin Jumalan puoleen Davidin psalmien sanoilla ja myös kaikilla muilla rukouksilla, joita vaan tiesin ja minua miellytti kovasti lausua itsekseni hyvin sointuvia sanoja, vaan niin pian kuin Titov vaan muistui mieleeni, lausuin:
Armahda, herra Jumala, suuressa armossasi orjaasi Georgia…
Ja yhtäkkiä sydän jähmettyy ja tuntuu ikään kuin loppuisi rukoussanojeni virta, iloni ei enää ole puhdas, selvä, minä ikäänkuin häpeän Jumalan edessä — en voi enää! Ja silmät poiskäännettyinä, jotten vaan näkisi jumalanäidin kasvoja, nousen — olen hämilläni, tahi surullinen. Ja minä tulin levottomaksi, en tiennyt miksi niin tapahtui? Koetin ymmärtää, vaan en voinut, ja minun tuli paha olla kun iloni hävisi tuon ihmisen takia.
Ja kun ihmiset alkoivat panna huomiota minuun, niin minäkin aloin huomata heitä.
Tapahtuipa, että kun juhlapäivinä kävelin kadulla, niin kansa katseli minuun uteliaana, muutamat tervehtivät minua hyvin totisina, toiset taas nauraen, mutta kaikki katsoivat minuun.
— Kas — sanoivat he — siinä rukoilijamme!
— Varo vaan, Matvei, kai sinusta vielä pyhimys tulee?
— Kuulkaas te pojat, älkää naurako, hän ei ole pappi, eikä usko rahan vuoksi Jumalaan!
— Ikäänkuin talonpoikia ei olisi pyhimyksien joukossa?
— Meistä tulee kaikki hyve, eikä meille siitä hyötyä ole!
— Onkos hän talonpoika? Eikös hän ole salainen herrasmies…?
Ja niin he puhuivat, joko imartelivat tahi loukkasivat.
Siihen aikaan tahdoin minä kaikkien kanssa elää hiljaisessa sovussa ja niin että kaikki minuakin kohtaan olisivat ystävällisiä, vaan ihmisten irvistelyt aina estivät minua siitä.
Erittäin hullusti minua vainosi Savelka Migun; jos hän vaan huomasi minut, asettui hän heti polvilleen, kumarteli ja lueskeli:
— Teidän pyhyytenne, kumarran teille tomuun asti! Rukoilkaa Savelkan edestä, että sille tulisi jotain hyötyä Jumalasta! Opettakaa, miten pitäisi olla Jumalan mieliksi, pitäisikö lakata varastamasta tahi varastaa ja asettaa jumalanäidille parin puudan painoinen kynttilä?
Ihmiset nauroivat, vaan minusta tuntui kummalliselta ja ilkeältä kuulla Savelkan pilaa. Vaan hän yhä jatkoi:
— Oikeauskoiset, kumartakaa pyhälle miehelle! Hän pettää talonpoikia konttorissa ja lueskelee sitten kirkossa pyhiä kirjoja, silloin Jumala ei kuulekaan, miten talonpoika itkeä nyyhkyttää.
Minä olin silloin kuusitoista vuotias ja olisin voinut iskeä häntä vasten naamaa tämän irvistelyn takia, vaan sen sijaan minä aloin väistyä Migunin tieltä ja hän huomasi sen, sekä tuli vielä hullummaksi. Hän oli laittanut laulun; kävi juhlapäivinä katua pitkin ja lauloi, balalaikan säestämänä:
Herrat ne viettää likkain kanssaöitä pimiöitäJa likat ne kivulla synnyttäänoita orposikiöitä.
Jos likat ne joskus kakaransaherrojen hoiviin antaa,Niin silloin siitä tulee herrain renkimi köyhiltä veroja kantaa.