The Project Gutenberg eBook ofTunturikoski: Jemtlantilainen kertomusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tunturikoski: Jemtlantilainen kertomusAuthor: Onkel AdamRelease date: April 12, 2010 [eBook #31958]Most recently updated: January 6, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUNTURIKOSKI: JEMTLANTILAINEN KERTOMUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tunturikoski: Jemtlantilainen kertomusAuthor: Onkel AdamRelease date: April 12, 2010 [eBook #31958]Most recently updated: January 6, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Tunturikoski: Jemtlantilainen kertomus
Author: Onkel Adam
Author: Onkel Adam
Release date: April 12, 2010 [eBook #31958]Most recently updated: January 6, 2021
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUNTURIKOSKI: JEMTLANTILAINEN KERTOMUS ***
Produced by Tapio Riikonen
Jemtlantilainen kertomus
Kirj.
ONKEL ADAM [Carl Anton Wetterbergh]
Suomennos.
Tampereella,Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881.Emil Hagelberg'in kustannuksella.
TuntureillaOppi ja elämäKjell Kjellsson ja hänen lapsensaKosken AnnaTestamenttiJemtlantilaiset häätHuvimatkailijaKodeissaKaksikymmentä vuotta jälkeenpäin
Tuntureilla.
Suvella on tuo pieni järvi levoton; olkoon miten tyyni tahansa, niin pyörteilee vesi sen pohjalla ja pinnalla, sillä järvi oikeastaan ei ole mikään muu kun suvantopaikka tunturivirrassa, joka silloin tällöin paisuu sen mukaan kuin lumi sulaa ylhäällä kukkuloilla tahi usvaa jähmistyy harmaiden kivien syviin pintoihin ja sirisee alas halkeamiin. Silloin liikkuu jälleen vesi ankarammin; mutta milloinkaan se ei ole oikein hiljaa paitsi taimelta, kun vesi jäätyy melkein pohjia myöten ja lepää vakavana ja hiljaisena, kuolleena ja kylmänä kuin vanha mies, joka täydellisellä levolla kokee sovittaa kaikkia niitä hullutuksia, joita hän on tullut tehneeksi vireänä ollessaan. Kuitenkin näyttää tuo pieni järvi talvella melkein ystävällisemmän näköiseltä kuin suvella, jolloin se näyttää lähes mustalta; sen vaikuttaa osaksi sen alituinen liike ja pienet katkonaiset laineet, osaksi sen ylt'ympäri kiertävä melkein musta havu-metsä, joka kuvastuu järven veteen. Tuolla ylhäällä tuntureilla, maan loppukohdilla, näkee kasvikunnan köyhyyden, samoin kuin nähdään suurinta ihmisellistä kurjuutta yhteiskunnan alimmissa kerroksissa. Täällä nähdään kuusia, jotka sammaleisina ja vanhoina, vaivaskasvuisina typistyneine oksineen ja murtuneine kuorineen seisovat ja kerjäävät lämmintä ja kevättä, ja pienen pieniä koivuja, jotka ikään kuin kauniit kerjäläislapset kapuilevat esiin tunturiroukkioiden väliltä, kurottavat hienoja oksiansa aurinkoa kohden ja rukoilevat: "hyvä herra, anna meille vähän kullastasi!" Tuollainen kasvullisuus peittää koko someroisen tunturiseudun tuon pienen järven ympärillä, ainoastaan yhdellä kohdalla näkyy aukea paikka ja siinä on pieni tupa; se on uudisasunto.
Nyt oli yö, tyyni ja juhlallinen talviyö. Lietunturia ja Norjaa kattaa tuolla ylhäällä kirkas, lempeä valo: se on revontulien loisto; se on hiljaista ja tyyntä, tähdet vilkkuvat sen lävitse ikäänkuin ne olisivat hopeaharson takana, ja kuitenkin on niin valoisa, että voi nähdä pienimmänkin esineen. Etenkin jääkiteet välkkyvät oivallisesti; pieni järvi ja puiden latvat säteilevät ikään kuin ruusutimantit tuossa lumoavassa valossa ja tuolla korkealla pään päällä aivan lähellä näyttää leijuilevan ilmassa lumikupooli juuri kuin väsymättömäin käsien kannattamana; se on eräs tunturihuippu, johon on tältä paikalta kaksi penikulmaa, — sillä tavalla pettävät silmät etäisyyden suhteen, kun ne eivät ole tottuneet tunturiseudun luontoon. Tuvan ainoasta pienestä akkunasta loistaa valo kirkkaasta liekistä, joka palaa liedellä; tuo loiste tekee kummallisen seoituksen noille kiiluville tähdille ja ihanille revontulille, jotka johtuvat taivaan korkeimpaan kohtaan ikään kuin liehuvilla silkkiköynnyksillä verhoillut hopeapylväät. Tuo punertava valo tuvan akkunasta vilkahtelee niin huolellisena puiden välillä noiden suurten taivaalla loistavien valojen suhteen, juuri kuin ihmisen himmeät ajatukset verrattaessa niitä Jumalan omien ajatusten selkeyteen.
Tuvan matalasta savutorvesta tuli savua, sillä huoneessa paloi muutamia hyviä "kuivia juuria" liedellä ja "vuolukivi," s.o. pata tästä kivilajista Handöl'in vuolukivilouhoksesta, riippui sangastaan sitä varten laitetulla vivulla valkean päällä. Lieden edessä istui keski-ikäinen nainen puhtaine ja kauniine muodonpiirteineen, jommoisilla jemtlantilaiset talonpoikaisnaiset ovat merkityt. Rehellisyys, uskollisuus ja urheus esiytyi noissa sinisissä silmissä ja uljuus näkyi kirjoitettuna tuohon valkeaan otsaan ja kuvautui pyöreiden huulien kaarevuudessa. Nainen, minä sanon, oli kuitenkin jo neljänkymmenen vuoden ikäinen ja siis oli nuoruuden sekä ensimäinen ihanuus että kukoistus käynyt lopulleen; sillä kovassa ilmanalassa kovettuvat myöskin muodot; mutta kuitenkin näkyi jäljellä olevan vielä jotakin nuorenmoisuutta: sitä ilmestyi katsannossa, joka on viimeinen kauneuden hengettären turvapaikka, kun hän muuttelee, viimein varsin pois paetakseen.
Tuo hyvä nainen istui siinä puuropatansa ääressä; tämä oli ainoa, joka piti yllä keskustelua puhkinallansa, sillä nainen oli yksinänsä, jos ei oteta lukuun yhtä paria vuohia, jotka nurkasta häkkinsä takaa pistivät esiin päitänsä ja pitkäkkäisillä silmillänsä tarkastelivat liesivalkeata sillä aikaa, kun yksi vuona, joka käveli vapaana huoneessa, silloin tällöin käyskenteli edes ja takaisin ja kiipeili vuoteisiin ja pöydälle sekä yritti päästä laudalle, jossa virsikirja oli karstojen ja kopan vieressä, missä karvat säilytettiin.
"No, Piiro! annapas olla, hyi, kun sinä olet ilkeä!" nuhteli nainen. "Vartoohan vaan siksi, kun Olli tulee kotiin, silloin saat sinäomanherrasi, no, joudupas alas sieltä!"
Vuona totteli, vaikka vastahakoisesti, jonka se parhaiten osoitti sillä, että se pian uudestaan yritti kiivetä ylös korkeuteen, joka harjoitus erittäin näytti huvittavan sen nuorta luonnetta.
"Eilen oli ankara ilma," kertoi nainen, "saanhan nähdä … keskiviikkona he kulkivat Levanger'ista ja torstaina lähtivät he Koululta, eilen olivat he tunturilaaksoissa; sillä he eivät kulkeneet suoria teitä… Niin, matkaviskaalit nyt tulevat tähän maahan ja menettelevät täällä aivan kuin 'tuolla etelässä,' hm, he eivät tiedä, että meillä ovat omat tapamme täällä maassa ja poikani kyllä varoo itsensä, — niin aina, hän on niin viisas kuin itse Kjell Kjellsson, niin rikas kuin hän onkin … kunhan vaan hän ei olisi joutunut nyt mihinkään onnettomuuteen."
"Tänä iltana on muuten kaunis ilma, mutta varmaankin on nyt kylmä," lisäsi hän, kun hän ensin oli puhellut läven akkunan jäähän; "mutta ei Juho palele eikä Ollikaan, sillä vuohennahkaiset vaatteet ja jalkineet, jotka minä laitoin, ovat kyllin lämpimät. Oi, jospa voisi hankkia Juholle koirannahkaiset turkit; minä tiedän, että Kjell Kjellsson kasvattaa niin paljon koiria saadakseen nahkoja, että hän kyllä voisi antaa Juholle turkin aineet; mutta sitä tehdäkseen hän on liiaksi saituri, Kjell … rikas Kjell Kjellsson Nordhallissa, niin aina."
"Hm, jospa he nyt tulisivat!" oli nainen sanonut jo kumminkin parikymmentä kertaa puuroa keittäessään, eivätkä he olleet kuitenkaan vielä tulleet, vaan tuon äkäisen puuropadan täytyi nostaa pois tulelta; mutta juuri silloin kuului lumi narisevan ja kellot hiljaisesti helisevän, ja katsohan, tuolla järvellä tuli kaksi paria satuloittuja hevosia, joista kaksi kantoi ratsastajaa, toinen suurta ja toinen pientä, toisilla oli muuta kannettavaa.
"Tuollahan he ovat," huudahti vaimo itseksensä ja hypähti ylös; "Jumalan kiitos …. Jumalan kiitos! minä pelkäsin niin tunturimyrskyä eilen; Herra Jumala, semmoisilla matkoilla saattaa tapahtua paljon pahaa ihmisille, jotka ovat ulkona."
Viimein pysähtyi ratsasmatkue tuvan edustalle, mutta ei kukaan tullut tupaan; sillä ensin täytyi tavarat ottaa alas ja viedä puuvajaan.
Vaimo meni sillä aikaa ulos; mutta hän näki siellä vaan yhden KjellKjellssonin rengin ja Ollinsa; isä ei ollut mukana, hän oli jäänytLevangeriin, niin hänelle sanottiin.
"Levangeriin, se ei ole mahdollista, Levangeriin! Mitä Jumalan nimessä teki hän Levangerissa?" kyseli vaimo kiivaasti tuolta pitkältä valkeanverevältä rengiltä.
"Hm … niin, näettekö, Brita, siellä oli enemmän tuotavaa," sanoi renki hätääntyneenä; "hän tulee kyllä heti jäljessä."
"Nyt eivät ole asiat oikein, ei, asiat eivät ole oikein!" huudahti vaimo ja tarttui poikansa molempiin käsiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut pakolla vaatia totuuden, "sano, Olli …. missä isäsi on?"
Olli oli noin yhdentoista vuotias, kaunis poika, jolla oli avoimet ja puhtaat piirteet ja jotakin nerokkaisuutta osoittavaista koko hänen kasvoinsa muodossa; nyt hän kuitenkin näytti alakuloiselta ja käänsi poispäin kasvonsa.
"Puhu, poika, missä on isäsi?" huudahti äiti, pudistaen häntä ja luoden häneen silmäyksen, joka näytti tunkevan sydämeen asti.
"Hän on Levangerissa, äiti, hän on Levangerissa, hän tulee pian jäljessä," lausui poika viimein vilkkaasti.
"Ei, Olli, hän ei ole Levangerissa," sanoi äiti; "sinä valehtelet, Olli … ethän sinä ole koskaan valehdellut minulle … nyt on tapahtunut jokin onnettomuus!"
"Elä vaivaa poikaa, Brita," virkahti renki; "mutta ole rauhassa, ei Juholla ole mitään vaaraa, hän voi hyvin siellä, missä hän on … hm…"
Vaimo istautui ikään kuin uupuneena. "Lienee sitten niin, — minä uskon teitä," kertoi hän hetkisen aikaa. "No, minkä tähden jäi Juho jälkeen?"
"Niin, näettekös, hän jäi kauppias Denissen luokse, kun hänellä ei vielä olleet kaikki pakat valmiina," lausui renki; "niin, senhän voitte uskoa…"
Vaimo näytti tyyntyneeltä; mutta hän ei uskonut ainoatakaan tuon kelpo rengin sanaa; sillä hän huomasi pojastansa, että kaikki asiat eivät olleet oikein ja että vaan sääliväisyydestä ei tahdottu heti ilmoittaa hänelle totuutta. Tavallista oli aina Ollin kotiin tullessa, että vuona tuli hänen luoksensa ja alkoi leikkiä; nytkään ei se unhottanut osaansa, vaan tuli aivan oikein, nuuski leikkikumppaniansa ja asettui kahdelle jalallensa herättääksensä huomiota, mutta Olli ei ollut niin kuin ennen, hän ei tarttunut sen pieniin sarviin eikä ojentanut jalkaansa sen puskettavaksi; hän ei edes huomannutkaan hienokarvaista ystäväänsä, joka viimein kärsimätönnä astui muutaman askeleen taaksepäin, ryntäsi sieltä ja antoi uneksivalle leikkikumppanillensa virkistysiskun kylkeen. Mutta tämäkään ei herättänyt pojassa leikkihalua eikä suuttumustakaan, hän vaan astui pois syrjään ja vuona seurasi häntä taukoomatta.
Tämän kaiken huomasi äiti; mutta hän oli liiaksi ylpeä kysyäkseen vielä jotakin ja saadakseen samanlaisia kierteleviä vastauksia kuin ennenkin: pianhan oli renki, joka oli läheisestä uudistalosta kotoisin, lähtevä pois ja silloin jäi hän ja Olli kahden kesken.
Viimeinkin nousi vieras, lausui jäähyväiset ja ratsasti hevosillansa polkua myöten metsän lävitse Römyreen päin — ja tuvassa oli hiljaisuus.
"Tahdotko syödä, Olli?" kysyi äiti ja vei puuroa pöydälle. "Tule ja syö!"
"En, kiitoksia, äiti; minun ei ole nälkä," vastasi poika.
"Koska olet viimeiseksi syönyt?"
"Syönytkö? … niin tänään varhain … aamulla varhain, niin, ihan varmaan söin silloin!"
"Sinä et muista, milloin olet syönyt," sanoi äiti, "sehän on ihmeellistä. No, Olli … olittehan te tunturi-myrskyllä tois'iltana tuntureilla? Se oli silloin vaarallista täällä kumminkin."
"Myrskylläkö tuntureilla?… Emme … sitä en minä tiedäkään."
"Nyt et sinä puhu totta, Olli," virkahti äiti; "katso minuun, poika, älä pelkää, Olli, en minä pelästy … varmaankin on minun iloni täällä maailmassa loppunut, mutta se ei tee mitään … tiedätkö, Olli … sinun isäsi on kuollut; hänelle on tullut loppu, voithan sinä sen paremmin sanoa minulle kuin pappi, jota te tahtoisitte puhutella… Juho on kuollut!"
Olisi tarvinnut tarkastella puhujan kasvoja, ennen kun voi käsittää, millä äärettömällä voimalla sellainen tunturiluonto kuin hänellä oli, voi lannistaa jokaisen tuskan piirteen. Olli nousi ylös ja käänsi ensimäisen kerran tänä iltana kasvonsa äitiänsä kohden.
"Niin, äiti, isä on siellä, jossa hänen on parempi olla kuin täällä. Tiedätkö äiti, hän on Jumalan, taivaallisen isän luona … hän sai loppunsa tois'iltana, niin kuin sanoit."
"Herra antoi ja Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty!" kuiskasi leski raukka; mutta Olli astui hänen eteensä, laski kätensä hänen olallensa ja tarkasteli häntä kauan silmillänsä, jotka ajatuksista säteilivät ja välkkyivät tukahdutetusta itkusta; sillä hän oli kuitenkin lapsi, hyvä, hellä lapsi, joka nyt ensimäisen kerran seisoi elämän tunturimyrskyssä ja taipui siinä vähän — mutta kuitenkaan ei kimmausvoima murtunut.
"Äiti," sanoi hän, "näetkö, äiti, että isäni on poissa, hän ei enää hoida kotiansa eikä omaisuuttansa, sinä olet yksinäinen, äiti!"
"Niin, rakas Olli … niin olen yksinäinen, yksinäinen, ihan yksinäinen täällä vuorten ja sammalien keskellä … yksinäinen Jumalan ja sinun kanssasi, poikani … mitenhän käynee?… Se ei tee mitään minulle; mutta sinä, poika raukka!"
Jokaisessa onnen kohtalossa on aina vastapaino, joka kyllä ei vaikuta ensimäisessä silmän räpäyksessä, mutta joka kuitenkin vähitellen alkaa. tuntua ja saattaa tunteiden ylipainon heilumaan sille puolelle, joka osoittaa pyrkimistä tasapainoon. Ilossa on tämmöisenä ajatus onnen vaihtelevaisuudesta ja, jos sitä ei ole, tottumus, joka tasoittaa meidän tunteemme; murheessa on se aika ja tottumus tässäkin — taikka myös joku aate, joka herää ja saattaa sielun eräänlaatuiseen hiljaiseen heilahtelevaan liikkeesen, joka ei ole murhetta eikä lohdutusta. Niin oli nyt Ollinkin laita.
"Tiedätkö, äiti," alotti hän innokkaasti, "minä olen iso potka … älä pelkää, minä pidän kyllä huolen meidän taloudestamme … minä olen ajatellut paljon sillä aikaa kun me ratsastimme Suurlaaksosta tänne … minä pidän huolta kaikista, minä pyydän riekkoja ja otan pauloilla jäniksiä, rupean kauppiaaksi, ostan vähän lisää ja matkustan kylään (Trondhjemiin) ja Tukholmaan, siitä tulee oikein hauskaa … hm. Kjell Kjellsson oli köyhä raukka niin kuin minäkin, mutta hän ryhtyi toimeen ja on nyt rikkain talonpoika koko tällä paikkakunnalla ja Herra tiesi, onko niin rikasta miestä mailla kuuluvillakaan."
"Sinä olet lapsellinen, Olli raukka," keskeytti äiti, johon kuitenkin pojan lämpimät, loistavat kuvailukset tekivät vaikutuksensa.
"Lapsellinen … niin, äiti! Mutta katsohan, minä päätin, nähdessäni isän olevan poissa, että minä tulen mieheksi ja oikein kelpo mieheksi kauppatoimissa … ja tiedätkö, äiti, kun minä niin sydämessäni Jumalalle ja isälle vannoin, että minä autan sinua taikka kuolen, niin tuntui minusta, vaikka oli niin kylmä, että jää helisi, ikään kuin lämmin hengähdys olisi käynyt lävitseni ja juuri kuin lauhkea kesäinen tuuli olisi minuun puhaltanut … ja minä uskon täydellisesti ja lujasti, että se oli isä, joka hyväksyi sillä tavalla minun ajatukseni."
"Jumala siunatkoon sinua, poika … niin, sinä olet oikeassa, Juho kyllä Jumalan luona rukoilee sinun ja minun puolestani ja korkeudesta tulee voimaa ja siunausta."
Hetkisen keskusteltua, jolla ajalla Olli selitteli aikomuksensa, kysyi äiti, miten Juho hukkui; hän sen kyllä tiesi entiseltä, sillä semmoiset tapaukset kuin tämäkin, eivät ole niin outoja tämmöisillä vaarallisilla talvimatkoilla umpipoluilla ja tunturilaaksoissa, joissa kolkko kuolema on levittänyt peitteensä vuorien ja syvyyksien yli. Olli kertoi tapauksen muutamilla sanoilla, jotka olivat tarpeeksi äidille. Minä tahdon, selvittääkseni asian teille, jotka ette ole yhtään talvea olleet tässä ilmanalassa, kertoa sen myöskin.
Oli ilta, kun tuon pienen seuran piti kulkeman niin sanotun Suurlaakson lävitse, joka on rajatuntureilla, ennättääksensä ennen yötä erään tunturijärven rannalla olevalle uudisasunnolle. Näissä laaksoissa on nähtävänä omituinen ilmiö tässä luonnossa, joka ikään kuin saita äitipuoli näännyttää nälkään ja ruoskii lapsi raukkojansa. Suvella peittää punainen sammal koko laakson vetisen pohjan, jonka muodostaa ainoastaan yksi alanko tunturin ja matalan vuoriselänteen välillä; siellä ja täällä laakson kulmilla lepäävät ikuiset lumikinokset, mutta toisilla suunnilla, joihin auringon valo saattaa vaikuttaa, kasvaa koivumetsä pitkin matalaa vuoriharjannetta. Mutta nämä koivut eivät ennätä kunnaita korkeammalle; koko metsä on vaan noin paria kyynärää korkeata. Koivut kuitenkin ovat toisin tahtoneet; niiden rungot ovat pyrkineet kasvamaan ja ovatkin kasvaneet hyvin pitkiksi, mutta ei korkeuteen päin, vaan ne ovat koukistelleet tuhansiin kiemuroihin kuin korkkiruuvit, juuri kuin ukonnuolet kohonneet ylös ilmaan ja taas taipuneet alas maata kohden juuri kuin saadaksensa uutta jalan sijaa vieläkin paremmin kestääksensä lännen myrskyjä, jotka pyyhkielevät kallioiden sivuja; mutta turhaan, ne eivät ole päässeet sittenkään sen korkeammiksi. Tästä käärmeen kaltaisesti monista valkeista, tuskin käsivarren paksuisista koivujen rungoista kudotusta ruhosta kohoaa yksi lehtiviuhko taivasta kohden, ikään kuin nuo kylmät tuulet olisivat ne semmoisiksi aitakasveiksi kerinneet. Nyt oli taas tämä laakso peitetty lumella, joka sekanaisissa kinoksissa lepäsi läjättynä juuri kuin myrskyinen meri jähmettyneenä; tuossa oli tuo umpinainen erämaan tie, jota matkustajat kulkivat, silloin kun he menivät yli Ruotsin rajan, jossa he saattoivat varrota veljeskansasta tuotujen kiellettyjen tavarain tarkastusta. Se oli nimittäin niin sanottua salakuljetusta, jota nämä henkilöt harjoittavat hevostensa selissä salaisesti kuljettamalla joitakuita pakkoja huiveja ja vähän englantilaista verkaa, joka kentiesi sittemmin tuli Tukholmassa olemaan koristeena suurelle maailmalle.
Tämän tähden täytyi heidän kulkea semmoisia teitä.
Oli iltapäivä; tuolla ylhäällä tuntureilla laskee aurinko myöhempään, ja se loisti vielä silloin taivaan rannalla, kun he tulivat laaksoon; pian se kuitenkin laskeusi erään kaukaisen tunturikukkulan taakse ja heti alkoivat tähdet kiilua täydessä kirkkaudessaan ja revontulet alottivat leikkinsä. Kaikki ennusti onnellista matkaa ja nuo kaksi miestä ja poika olivat hyvällä tuulella, vaikka pakkanen oli ankara ja hevoset usein horjahtelivat lumihalkeamiin ja niitä täytyi nostaa ylös. He juttelivat ja laskivat leikkiä kuitenkin, aina siihen asti, kun Juho seisahdutti hevosensa.
"Mitä tuo on? Jumala varjelkoon tunturimyrskyn nousemasta!" lausui hän ja katseli taivasta kohden, jossa sumu kerrassaan himmenti tähdet; näytti siltä, kuin jos valkea huntu olisi vedetty yli taivaan kannen ja revontulet leimusivat yhä heikommasti ja heikommasti siksi, kunnes ne kokonaan sammuivat.
"Jumal' varjelkoon meitä!" sanoi Juho; "kiirehtikäämme! Täällä edessämme on eräs tunturin haara, sinne pääsemme suojaan; aja, Olli ja sinä Lassi! Meidän täytyy mennä eteenpäin; kiirehtikää, muuten olemme hukassa!"
Molemmat nuoret tottelivat, sillä Juho oli ainoa, joka oli ennen matkustanut tuntureilla; Olli ja tuo nuori renki olivat ensimmäistä kertaa semmoisella retkellä. Tämä juuri vaikutti sen, että kumpainenkaan heistä ei erittäin hämmästynyt tästä eikä uskonut mitään todellista vaaraa edessä olevankaan; mutta he kiirehtivät kuitenkin niin paljon kuin he voivat, sillä Juho oli niin sanonut.
He olivat kappaleen matkaa ratsastaneet, kun he kuulivat, että Juhon hevonen horjahti lumihalkeamaan, mutta hän käski heidän jatkaa matkaansa.
"Tunturille vasemmalle! Kiireesti, kiireesti!" kuului hän huutavan heille; "joutukaa kiireesti! — minä tulen perässä," kuulivat he kaikuvan jäljessänsä.
Kaikki oli vielä kuitenkin tyyntä, vaikka kaikki kääriytyi tiheään huntuun, joka vähitellen muuttui valkeasta vaalean harmaaksi, mustan harmaaksi ja viimein ihan mustaksi.
"Missä on tunturi vasemmalla?" kysyi Olli, "minä en näe mitään semmoista edessämme."
Vielä kuulivat he takaansa kaukaa Juhon huudon: "vasemmalle! kiireesti!"
Tuskin oli viimeinen sana "kiireesti" kuulunut, ennen kun kerrassaan, ikään kuin koko vuori olisi käännetty ylösalaisin, myrsky viskautui alas laaksoon tuoden mukanansa lumivirran, joka kuohuen, juuri kuin vaahto koskessa, nuolen nopeudella ryntäsi kallioita vastaan, pyörtyi takaisin, lensi suoraan jyrkkää vuoritietä myöten ja katosi pimeyteen. Myrsky ulvoi, möyrysi, niin että ei ollut mahdollista kuulla mitään huutoa; yhtä mahdotonta oli myös pimeällä yöllä nähdä eteensä lumivirran lävitse; hevoset seisahtuivat ja lankesivat polvillensa, — noilla kahdella seikkailijalla oli siitä se onni, että he siten joutuivat niin matalalle, että lumivirta meni heidän päidensä ylitse, ainoastaan muutamia tuumia, mutta kuitenkin niin paljon ylempää, että se ei heitä kohdannut; niin suoraan lentää lumi silloin, kun sitä tunturimyrskyn siihen kuljettavat.
Hevoset, tottuneina tämmöisille matkoille, käydä tarpoivat lumessa varjoisaa vuoritietä kohden ja pian olivat he kaikki suojassa. Myrskyä kesti, lumi raivosi, lumivyöryjä viskautui alas tunturien kukkuloilta, mutta he olivat rauhassa tuon vahvan etuvarustuksen takana, kyyristyneinä semmoisen koivikon juurella, josta olen edellä kertonut. Sillä tavalla kului yö ja aamu tuli, aurinko nousi; silloin tapahtui lämpimän vaihdos ylhäisessä ilmassa ja myrskyn kotka sortui päivän kultaisten nuolien kohtaamana. Kaikki jäi tyyneksi, selkeäksi, ja ainoastaan hiljainen tuulen henki lähellä maata osoitti, että ilma vielä oli liikkeessä. Silloin kiirehtivät matkustajat kätköstänsä. He toivoivat vielä, että Juho, joka niin hyvin tunsi tunturimyrskyn, olisi pelastunut; mutta laakso, josta he olivat kulkeneet, oli tasoitettu, sitä ei ollut enää; ei kuulunut huutoihin vastausta, kaikki lepäsi hiljaa päivänpaisteessa, joka kimalteli lumessa; mutta syvällä lumessa nukkui tuo rehellinen, urhea Juho; eikä kukaan voinut, ennen kun suvella, sanoa, missä hän oli. Olli oli isätön.
Silloin alkoi uusi ajatus liikkua hänen nuoressa rinnassaan ja hän tuli kerrassaan täysi-ikäiseksi.
Oppi ja elämä.
Kiertävä koulumestari on oikeastaan kaikista Jumalan luomista ja yhteiskunnan asettamista olennoista eriskummaisin. Onpa eräs kasvilaji, jolla ei milloinkaan ole varsinaista paikkaa maassa, vaan joka uiskelee ympäriinsä veden pinnalla, aina sen mukaan, mihin tuuli sen ajaa, ja jonka juuret riippuvat ja koukkuilevat milloinkaan pohjaa saavuttamatta; ja jos ne sen saavuttavatkin, eivät ne huoli siihen kiinittyä. Sellainen muuttelehtava olento on myöskin kiertävä koulumestari ja etenkin semmoinen kuin herra Koskinen, joka oli valistuksen edustajana semmoisella maapalalla, joka oli yhtä suuri kuin koko joukko saksalaisia ruhtinaskuntia yhteensä. Herra Koskisesta saattoi huomata, että ihmiset kuitenkin ovat joitakin sangen tärkeitä täällä maallisissa asioissa; sillä jos hänellä olisi ollut yhtäläinen asema jonkun pienen herttuakunnan suhteen, kuin hänellä nyt oli tässä suuressa valtakunnassa, kotipitäjäässänsä, niin olisi hänellä varmaankin ollut hovi- tahi salaneuvoksen arvonimi, hän olisi ollut Jumala tiesi minkä ritarikunnan ritari ja kuitenkin kahdentoista tusinan oppineen seuran jäsen. Nyt sitä vastaan oli herra Koskinen kiertävä koulumestari vähäväkisessä maassa ja hänen täytyi siis päin vastoin kuin muut oppineet tekevät, kulkea ympäriinsä oppivan nuorison luokse sen sijaan, kun oppilaat olisivat matkustaneet hänen luoksensa.
Herra Koskinen oli yksi niistä ihmisistä, jotka pakottavat ihmiset huudahtamaan: "Herra Jumala! miten hän on pieni hyväntahtoinen ihminen." Hän oli nimittäin pieni, pian harmaapäinen, perin hyvänluontoinen mies, joka piti sunnuntaisin mustia mansesterihousuja ja hännystakkia, siten erkaantuaksensa "talonpoikajoukosta;" sillä herra Koskinen, vaikka hän oli hyvänluontoinen kuitenkin, tiesi sen, että hän oli valistunut mies ja osasi, jos niin tarvittiin lukea sataan asti sekä tunsi Ruotsin kohtalot niin tarkoin, kuin niitä on mahdollinen oppia tuntemaan Wåhlin'in isänmaan historiasta, jota hän käytti tietolähteenänsä. Tämän varman vakuutuksensa tähden kävi herra Koskinen jotenkin suorana, ja kun hän kohtasi matkustavaisia herroja, jotka tulivat katsomaan Tunturikoskea, ei hän koskaan unhottanut antaa heidän tietää, että jos kohtalo ei olisi toisin määrännyt, niin hän kentiesi istuisi Upsalassa professorina, etenkin kun hän oli käynyt lävitse Frösön koulun ja ollut yhden lukukauden Hernösandissa. Mutta tämän tien sulki häneltä lavantauti, vanhempain kuolema ja erityiset kovan onnen kohtaukset, jotka olivat seurauksina eräästä hellästä tunteesta jotakuta neitiä kohtaan Hernösandissa, jonka tähden hän siitä alkaen oli ollut ylimysvaltiaiden vainon esineenä; sanalla sanoen, sekä oppinsa tähden että politikin ja sukuylpeyden uhrina esiytyi herra Koskinen huomiota puoleensa vetävänä henkilönä. Asia oli oikeastaan niin, että hän oli käynyt lävitse Frösön koulun, mutta Hernösand, tuo ihana neiti ja vaimo, joka oli pakottanut hänen pakenemaan tuntureille, ne olivat vaan koukkuja tuolla hyvänluontoisella miehellä, joka aina vähän häpesi, kun talonpojat vierasten läsnä ollessa nimittivät häntä sanalla "te," jota hän ei niin mielellään suvainnut kuin "herra" nimeä.
Minun on mahdotonta sanoa, missä herra Koskinen — minä sanonherraKoskinen, sillä minä kunnioitan hänen kuolematonta olentonsa osaa, joka kentiesi vielä lukee, mitä minä kirjoitan ja kentiesi vihastuisi minulle, jos en sanoisi häntä herraksi — oikeastaan asui; kysy pilviltä, missä ne kulkevat, kysy meressä uiskelevalta lastulta, missä se aikoo maalle nousta — niin et saa mitään vastausta. Niin oli herra Koskisenkin laita; hän asui "jokapaikassa ja ei missään." Usein oleskeli hän Nordhallin kylässä, ei sen tähden, että tätä kylää, sen ollessa korkealla tuntureilla, ympäröitsi koivumetsä ja ohrapellot — viimeiset tuntureilla, — pitkin Norenjärveä, joka kiiltävänä juuri kuin rikkinäinen kuvastimen lasi tunkeutuu terävinä kiiloina metsäisten ja kallioisten niemekkeiden välille; ei sen tähden, että Nordhallista näki etäältä tuon kauniin Tunturikosken, "Ruotsin Niagaran," syöksevän Tunturijärvestä Norenjärveen; ei, syy, jonka tähden hän mieluummin oleskeli täällä, oli asiallisempi, nimittäin se, että hän asui Kjell Kjelssonin luona, joka oli rikas kuin noita ja, niin kuin oikea kauppaa tekevä talonpoika ainakin, vapaamielinen, etenkin kansaa kohtaan, joka, enempää kuin Koskinenkaan, ei millään tavalla kilpaillut hänen kanssansa, joka sitä paitsi ei ollut "Etelämaalainen," s.o. kotoisin etelä-Ruotsista, jotka kaikki semmoiset Kjell Kjellssonin mielestä olivat yhtä laatua ulkomaalaisia, joilla ei ollut "maassa" mitään tekemistä.
Rikkautensa puolesta oli Kjell Kjellsson poikkeuksena tavallisesta "talonpoikajoukosta" ja herra Koskinen puhui sen tähden mielellänsä Nordhallilaisesta "ystävästänsä" Kjell Kjellssonista, huomauttaaksensa, että hän oli ystävyydessä hänen perheensä kanssa.
Tätä teki hän myös tavallansa senkin tähden, että Kjell Kjellssonilla oli, paitsi poikaa, joka kävi Frösön koulussa, pieni tyttö, jolle piti opetettaman kristillisyyttä ja muita tietoja ja hänen opettajaksensa oli herra Koskinen valittu. Hänen opettajakutsumuksensa ei kuitenkaan supistunut siihen, vaan hänellä oli koottuna kaikki seudun lapset Kjell Kjellssonin kesätupaan, jossa luonnollisesti pieni Ingepori oli etevin henkilö naisväen puolella. Jos haluatte nähdä oikein kauniita, raittiita, ravakoita ja vilkkaita lapsia, niin käykää semmoisessa koulussa Norlannissa. Ilmanala on karaissut, mutta ei koventanut heitä. Pontevuus ja voima, liittyneenä hienouteen ja noreuteen, osoittaitse koko heidän muodossansa ja ilmestyy kaikissa heidän liikkeissänsä. Pikku "Inka" — jokapäiväisellä nimellänsä — oli kahdeksanvuotias sellainen pieni olento, jolla oli suuret tumman siniset silmät, vakaisesti hymyilevä muoto, pienet kuopat poskilla ja puhdas väri iholla kuin mansikalla ja maidolla. Harvat lapsista olivat niin ahkeria kuin hän; sillä vaikka hän oli oikein hypähtelevän iloinen, oli hän kuitenkin totinen silloin, kun niin tarvitsi olla. Ei voi mikään näyttää rakastettavammalta, kuin tuo kaunis lapsi silloin, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena läksyjensä salaisuuksia miettien istui ja katseli suoraan eteensä kauniilla ajatuksellisilla silmillänsä.
Itse herra Koskinen ajatteli itseksensä, että tuo Hernösandin neiti olisi näyttänyt samanlaiselta ja väitti usein, että pikku Inka oli ihan samanlainen kuin "Itävallan Maria Loviisa," joka oli naimisissa Napoleonin kanssa. Inka oli siis hänen lemmikkinsä, eikä ainoastaan vanhempainsa, vaan myös itsensäkin tähden.
Tuollaiset lemmikit ovat kuitenkin vaarallisia kenelle tahansa, ja heikkoluonteiset ja etenkin turhamaiset ihmiset ovat enimmän joutuvia tähän vallanalaisuuteen, joka tulee siten, että he helposti löytävät lemmikkinsä eli hankkivat itsellensä epäjumalat, joita he palvelevat, tietämättä minkä tähden, ja tottelevat luullessansa käskettävän. Herra Koskinen ei ollut, totta puhuen, juuri mikään kovaluontoinen ja sen tähden oli hänellä aina muutamia lemmikkiä oppilaittensa joukossa; toisia hän taas ei voinut ensinkään kärsiä ja näitä paitsi oli hänellä koko joukko semmoisia oppilaita, jotka saivat olla ja elää jonkunlaisessa kiirastulessa; he kun eivät vielä olleet lemmikkiä eivätkä vihattujakaan.
Tapahtuipa eräänä kauniina päivänä, kun aurinko hymyili oikein ystävällisesti ja jää oli juuri sulanut Norenjärvestä ja kun koivut tuoksuivat hentoine vaalean viheriöine lehtineen, että herra Koskinen ei ollut oikein hyvällä tuulella; tämä oli sitä paitsi hänelle hyvin tavallista koulussa, jossa hänen täytyi yllä pitää arvoansa ja esiytyä kunnioitettavana, ja tässä heikoille ihmisille käy aina sillä tavalla, että he tulevat kärsimättömiksi.
"Kuulehan, pikku Inkeri eli Kaunis Ingebori", lausui hän lempeästi, sillä nyt oli lemmikki kysymyksessä, "kuulehan: Toinen Laulu?"
Pikku Inka hypähti ylös hämmästyneenä, sillä hänelle ei ollut sitä läksyksi annettu ja hänen ystävänsä Koskinen oli erehtynyt kysyessänsä.
"Miten monta käskyä, lapseni?"
"Seitsemän."
"Mitä ne vaativat?"
"Ne vaativat … vaativat…"
"Rak … k…"
"Rakkautta Jumalaa kohtaan," lausui tyttö hädissään.
"Jumalaako? Lähimmäistämme tarkoitat kai," keskeytti koulumestari puoleksi närkästyneenä, sillä se ei kuitenkaan ollut hyvin, että lemmikki tuolla tavalla soperteli. "Hm … hm… Kuinka meidän tulee rakastaa lähimmäistämme?"
"Niin kuin itseämme".
"Se oli oikein vastattu," virkahti herra Koskinen jotenkin sovitettuna. — "No, sinä Lassin Anna Koskitorpasta", jatkoi hän kääntyen toisen tytön puoleen, joka oli melkein saman ikäinen kuin Inka; "kuka on meidän lähimmäisemme?"
Lapsi, joka oli Inkaa onnellisempi siinä suhteessa, että hän tiesi entiseltä, mistä kysymys oli, vastasi heti: "Kaikki ihmiset, sekä ystävät että vihamiehet, tutut ja tuntemattomat, köyhät ja rikkaat."
Se on kuitenkin ihmeellinen asia, että köyhäin lapset kaikki lukevat nämä sanat, vaeltavat sitte ulos maailmaan ja kuitenkin uskovat, että heillä on kristitty maailma edessänsä…
"Oikein, no niin, se kävi sentään päinsä," lausui herra Koskinen, sillä Anna ei ollut mikään lemmikki, vaan oikeastaan yksi noita varsinaisia syntipukkia, joita hän ei voinut kärsiä. "No, entäs raamatunlause?"
"Rak … rakast … rakastakaatte vihollisianne…?"
"No, entäs sitten?"
"Rakastakaatte vihollisianne, tehkäätte niille…"
"Mitä se on?" ärjyi herra Koskinen ja samassa silmänräpäyksessä sai lapsi raukka viivaimesta kolauksen päähänsä.
"Miten se on?"
"Siunatkaatte niitä …," kertoi lapsi itku silmissä, "jotka teitä kiroilevat…"
"Onko se niin?" — taas lyönti — "sadattavat se on."
"Tehkäätte niille hyvää, jotka teitä vihaavat … ja …," nyyhkytti pieni Anna.
"Ja? … tahdotko, että minä opetan sinun lukemaan, minä? … ja?…"
Ei mitään vastausta.
"Vai niin sinä et osaa paremmin! No, sinä saat jotakin muuta tekemistä, että et joudu lakkaamatta nauramaan ja ilveitä tekemään," jatkoi hän ja aikoi vielä kerran lyödä häntä, sillä tämän oppineen miehen vihan syy oli oikeastaan se, että hän luuli huomanneensa Annan nauraneen häntä jonkun kerran, juuri silloin kun hän muutti muotonsa mahdollisimman juhlalliseksi, pitääksensä nuhdesaarnoja. Mahdotonta kyllä on keksiä syitä niin kaukaa takaapäin, mutta luultavaa se kuitenkin oli, sillä Anna nauroi mielellänsä ja herra Koskisella oli sellaisissa tilaisuuksissa niin perin huvittavainen muoto ja liikkeet, että nauruansa pidättääksensä olisi tarvinnut katsoa aivan toiselle suunnalle.
Aiotusta lyömisestä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä Inka nousi ylös ja otti kumppaninsa pään käsiensä väliin. "Lyökää minua, jos niin tahdotte, Koskinen, mutta jos nyt lyötte, se kohtaa minua. Näettehän, että Anna on minun lähimmäiseni, hän on köyhä, minun isäni on rikas, siinä on kaikki. Mutta hän osasi paremmin kuin minä ja koska minua ei kuritettu, niin häntä ei myöskään saa lyödä."
Ihmiset, jotka näkevät ukonnuolen iskevän maahan ihan juuri eteensä, hämmästyvät kyllä varmaan, mutta herra Koskinen joutui, sanan koko siveellisessä merkityksessä hämille, niin että hän ei osannut sanaakaan lausua.
Olipa juuri kuin sala-kapina laivalla; koko tuo vallaton väestö voisi tehdä ryntäyksen, puhumalla lähimmäisestä ja oikeudesta lain edessä; sanalla sanoen, herra Koskinen näki täydellisen vallankumouksen pienennetyssä muodossaan tässä muutoin rauhallisessa sekatuvassa, jossa hän ennen oli vallinnut itsevaltiaana ja juuri itse parhain hänen lemmikkinsä kohotti kapinallisen lipun. Hän oli samanlaisessa tilassa kuin eräs Itämaiden sultaani, jota hänen omat suuri-visiirinsä, hänen omat silmäteränsä ja lemmikkinsä uhkasivat. Semmoiset ajatukset risteilivät kuin mehiläisparvi tuon hämmästyneen opettajan pienessä päässä.
"Mi … tä? … o … let … ko hurja, Inka?… Hm … istu! … hm … oletko hurja?" olivat ainoat katkonaiset sanat, jotka hän voi lausua, sillä hänelle ei pälkähtänyt päähän langeta pylvästä vasten niin kun Cesar ja lausua: "sinäkin Brutoseni!"
"Niin, herra Koskinen, se on väärin," lausui Inka, "mutta ei se haittaa mitään. Sinä Anna tulet minun kanssani kotiini, siellä saat jotakin, kun vaan nyt et itke… Ei se ole minun syyni, että hän ei lyönyt minua, joka en osannut," lisäsi hän ikään kuin itseänsä puolustellen ja kiihkeästi liikutettuna.
"Istu, lapsi, kas niin, hiljaa nyt, Anna jää rauhaan", virkkoi herra Koskinen, joka tappiostansa huolimatta kuitenkin tahtoi pitää jonkun osan taistelutannerta itsellensä.
Mutta kuitenkin näytti siltä, kuin jos hänen pieni valtansa anastajatar ei olisi suonut hänelle edes ainoata voiton hiukkastakaan, sillä hän kohosi taas ja sanoi: "Niin, hänen täytyy jäädä rauhaan, sillä minä olen sen luvannut hänelle, kuitenkin niin kauaksi kuin minä olen koulussa."
Näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksensä ja että tämä kohtaus kovasti liikutti häntä, sillä muuten oli hän perin hyvä, tottelevainen ja iloinen lapsi. Ja juuri sellaiset luonteet ovatkin koko elämän koulussa taipumattomimpia ja semmoisia, joihin mikään ei voi pystyä. Ei kehu eikä hyväilykään voi semmoista lempeätä ja iloista luonnetta taivuttaa, kun se kerran vakuutuksensa, pyhimmän aatteensa, puolesta vastarintaan kiihoitettuna nousee ylös ja ravistelee sisunsa jalopeuranharjaa, koska sillä ei ole liikuteltavana sen kissanhäntää.
Se on juuri tämä opin ja elämän erilaisuus, joka koulussa usein saattaa selville käsityksen oikeudesta ja vääryydestä. Näin oli tapahtunut Ingalle ja se oli herätys, jonka kentiesi vielä kerran näemme esiytyvän toisessa muodossa.
Herra Koskinen oli tämän jäljestä aina vähän hämillänsä; mutta hänellä ei ollut rohkeutta käyttää hyväksensä oikeata keinoa eli esittää pienelle lemmikillensä, että hän oli tehnyt väärin siinä, että hän koulussa vastusteli hänen valtaansa silloin, kun hänen olisi pitänyt sovituksen enkelinä astuman esiin välittäjäksi. Tämä erehdys teki vaan sen, että hän päin vastoin tuli vieläkin myöntäväisemmäksi ja se vaikutti ihan toisapäin kuin tarkoitus oli. Ingan luonne muuttui siis siten omavaltaisemmaksi kuin se muuten olisi tullut, sai liiallisen jäntevyyden ja itseensä luottavaisuuden uljuuden, jonka ainoastaan hänen hyvä sydämensä ja hänen selvä päänsä estivät kärsimättömäksi ylpeydeksi tulemasta, semmoiseksi, joka ilmestyy etenkin rikkaiden vanhempain lapsissa, jotka kaipaavat kasvatusta.
Kjell Kjellssonilla oli muuta tekemistä, kuin pitää huolta tyttärestänsä, joka siis jäi äitinsä ja herra Koskisen huostaan. Kumpikin heistä teki kaikki pahentaaksensa häntä, ja, aivan oikein, tyttö siten sai taipumuksen elää aina oman tahtonsa mukaan ja oppi tavallansa halveksimaan heikkoja ihmisiä. Toiset ihmiset ovat kuitenkin erinomaisen kykenemättömiä turmeltumaan, samoin kuin toiset taas ovat kykenemättömiä jalostumaan, mutta tämä ei oikeastaan ole mitään muuta kuin voimaa ja voimattomuutta, tahtoa ja epävakaisuutta; edellinen kasvaa itse parhaiten, jälkimäinen lankee, jos sitä ei tueta ja se voi tuskin sittenkään pysyä pystyssä.
Kjell Kjellsson ja hänen lapsensa.
Varsin helppoa on paperilla siirtyä jonkun vuoden ajassa eteen tahi taaksepäin ja sen tähden siirrymme mekin noin kahdeksan vuotta eteenpäin ja tirkistämme ensin Kjellssonin kauniisen rakennukseen tuolla ylhäällä Nordhallissa.
Se ei olekaan mikään mökki, vaan se on kokonainen kerros, jossa tämä jemtlantilainen talonpoika asuu. Täällä näette seinillä ranskalaisia tapeeteja, kuvastimia, kuvastinpöytiä, lattioilla mattoja ja salin katossa kristalliruunuja. Jos te olette vieraita, otetaan teitä vastaan jotenkin yhtä suurellisesti kuin jonkun Tukholman tukkukauppiaan luona, mutta vilpittömällä, talonpoikaisella vieraanvaraisuudella, joka vaikuttaa sen, että teille ei ole vaivaksi mikään muu kuin kentiesi liikanainen "hyvää tarkoittavaisuus." Sellainen on Kjell Kjellssonin talo. Mutta jos te tahdotte tietää, mistä kaikki tämä rikkaus on tullut, niin älkää luoko silmiänne pelloille, joilla vilja on huonoa ja harvaa. Tuolla niittykummuilla juoksee kyllä koko joukko varsoja, jotka vielä vaihdetaan rahaan ja viedään tunturimaailmasta alas Tukholmaan juomanpanijain rattaita vetämään ja tulevat viimein eläinrääkkäyksen uhreiksi, jota vielä meidän kristitty kansamme harjoittaa; mutta nämäkään eivät voi niin paljoa tuottaa. Ei myöskään metsää, jota on täällä ympärillä kaikkialla, voida rahaksi vaihtaa, sillä siis ei täältä mihinkään saateta kuljettaa. Siis ei vapaa luonto, talonpoikain varsinainen kultakaivos, voi olla näiden rikkauksien lähteenä, jotka kiiltävät vastaanne ja jotka itse Kjellille ovat antaneet semmoisen mahtavuuden muodon, jota hän ei oikein voi salata, vaikka hänellä on vähän mairittelevainen, varovainen ja ulkonaisesti ujosteleva luonto.
Mutta rikkauden lähde on huoneessa — puodissa: siellä näette suuren varaston silkki- ja verkapakkoja sekä paljon muuta kauppatavaraa, joka on tuotu naapurikansalta ja aiotaan ensi tilaisuudessa lähettää alas Ruotsiin. Selvää on myöskin, että Kjellssonilla tätä kauppaansa paitsi on vielä koko joukko kaikenmoisia raukkoja, jotka pyytävät riekkoja ja myyvät ne sitten polkuhinnalla tuolle mahtavalle, jonka vallassa he ovat, ja että koko pitäjään köyhä kansa tuo hänelle voinsa — kaikki ulos vietäviksi. Mutta varsinaisena rikkauden lähteenä olivat kuitenkin kankaat, silkkivaatteet ja huivit. Itse Kjell Kjellsson, joka aina jonkunmoisella itseensä tyytyväisyydellä nimitti itseänsä talonpojaksi, vaatetti itsensä kuitenkin niin kuin herra, vaikka hänellä milloinkaan ei ollut hännystakkia; mutta kuitenkin olivat hänen vaatteensa semmoiset, että hänen helposti voi eroittaa muista pitäjään asukkaista, jotka osaksi olivat hänen käskettäviänsä ja osaksi kunnioittivat häntä rikkaana miehenä, mutta jotka muuten mielellänsä "hammastivat" Kjell Kjellssonia eivätkä oikeastaan kärsineet häntä, vaikka ei milloinkaan uskaltanut kukaan "avata suutansa" pitäjään kokouksissa, kun Kjell Kjellsson jotakin ehdoitteli. Me näemme siis, että hän oli oikea rahaylimys, joka vaan purjehti talonpoikaisen lipun varjossa ja joka muuten mielellänsä ja suunnassansa oli semmoinen mies, joka purjehtii herrain lipulla.
Kjell Kjellssonin vaimo sitä vastaan oli iloinen talonpoikaisnainen mustine, myssyn tapaisesti sidottuine päähineineen, ihan juuri samoin kuin muillakin talonpoikaisnaisilla. Totta kyllä on, että hän käytti silkkistä esiliinaa ja kalliita, pehmeitä ja komeita villahuivia, mutta hän oli ja pysyi sittenkin talonpoikaisena naisena, vaikka näkyi, että hän oli rikas.
Molemmat nämä puolisot olivat aivan erilaisia luonteeltaan. Kjell Kjellsson oli taipuvainen, varovainen, nöyrä herroja kohtaan, mutta käytti hyväkseen jokaisen tilaisuuden, missä hän voi vaatia ystäviltänsä ja oman säätynsä jäseniltä samallaista kohtelua itsensä suhteen. Hän oli siis hyvin nöyrä, niin kauan kun hän näki semmoisesta hyötyvänsä, mutta muuttui, niin pian kun hän näki varma olevansa, samassa määrässä ylpeäksi ja kopeaksi ja masensi sillä tavalla jokaisen, joka asettui hänen valtaansa vastaan. Hänen Elsansa sitä vastaan oli iloinen, ei milloinkaan oikein kohtelias, mutta vähemmän kursaileva, jotenkin miehekäs olennossaan, mutta hän ei milloinkaan tahtonut ketään sortaa. Häntä pitivät myös ylhäiset ja alhaiset, sekä lähellä että kaukana, hyvänä perheen äitinä ja uskollisena ihmisenä, joka kaikki parhaaksi käänsi sen mukaan kun hän voi sen tehdä.
Nyt oli poika tullut kotiin. Hän oli käynyt kaksi kertaa isänsä kanssa Tukholmassa ja asunut siellä "Kruunussa" Heinätorin varrella, juonut viiniä kauppakonttoorissa ja tavallansa ollut suurissa asioissa. Hän oli pitkä, kaunis nuorukainen, mutta hänen katsannossansa ilmestyi jotakin semmoista, jota ei oikeastaan voi hyväksyä. Hänkin harjoitti pientä kauppaa omasta puolestansa ja hänelläkin oli rahoja korolla monilla seudun raukoilla, joita hän nyt vuorostansa, harjoituksen vuoksi, alkoi nylkeä. Tämä kaikki oli hyvin ja Kjell Kjellsson kiitti Jumalaa poikansa tähden, joka ymmärsi omin neuvoinsa tulla toimeen, ja äiti, joka siitä ei niin paljon huolinut, mietti, että Yrjö oli pitkä ja kaunis poika — ja vielä sitten niin vilkas kuin tuli. Ainoa, joka ei ollut tyytyväinen, oli Inka. Hän oli vieläkin sama ylpeä, mutta kuitenkin hellä sielu, joka niin kuin ennenkin vielä muisti, että meidän lähimmäisiämme ovat: "kaikki ihmiset, köyhät ja rikkaat." Hän auttoi uskollisesti äitiänsä taloustoimissa ja kun tuli vieraita, oli tuo kaunis tyttö aina tarjoojana, vaikka hän aina punastui, kun isä kehuen lausui: "No, Inka, olethan sinä tuonut vanhaa viiniä kellarin perältä, näin harvinaiselle vieraalle et saa tuoda jokapäiväistä viiniä — ha, ha, ha." Muuten oli hän myös ahkera kuin mehiläinen, kun Yrjö sitä vastaan täällä kotona käveli kuin suuri herra ja poltti tupakkaa hopeoitulla piipullansa sekä vähän autti isäänsä laskuissa. Muuta hän ei tavallisesti tehnyt mitään kuin poltti tupakkaa ja nukkui, jos ei sattumalta tullut hänen luoksensa joitakuita muita varakkaiden talollisten poikia; silloin saattoi hän koko yön istua heidän kanssansa kammarissa ja pelata "killeä."
Inka puhui harvoin veljensä kanssa, joka silmin nähtävästi vastenmielisesti ryhtyi keskusteluun hänen kanssansa, vaan karttoi häntä niin paljon kun hän voi. Mutta eräänä päivänä tuli tästä äkkiä poikkeus, ja hän pyysi sisartansa käymään kanssaan kammariin saadaksensa puhua hänen kanssansa.
"Mitä tahdot sitten, Yrjö?" virkahti Inka vähän tyytymätönnä, sillä hän ei pitänyt tämmöisestä salaisesta keskustelusta.
"Niin, näethän, hyvä Inka," lausui veli huoletonna sytyttäessään piippuansa ja heittäytyi sen jälkeen vuoteelle. "Niin, näethän, Inka, minä olen sinun veljesi ja saan sanoa sinulle, että minä tiedän kaikki."
"Mitä sitten?" kysyi Inka ja punastui.
"Niin, näethän, minä sanon sinulle, että jos sinä ja äiti vieläkin autatte Juho Larssonin leskeä ja jos sinä vaan yhä vieläkin pidät Ollista, niin minä ilmoitan sen isälle ja sinä saat nähdä, miten käy koko tuolle rojujoukolle."
Inka punastui kovasti ja loi silmänsä maahan, mutta sitä ei kestänyt kauan, pian kohotti hän taas päänsä, ylpeänä kuin kuningatar ja lausui kovasti ja vakavasti:
"Vai niin; sinä tiedät, että Olli ja minä pidämme toinen toisestamme ja että äiti tietää myöskin sen. No hyvä, mitä sinä aiot sen suhteen tehdä?"
"Sinäkö ottaisit Ollin, sinä? Et sinä; vielähän isä on naittaja ja sitten minä, ja mekö ottaisimme sukuumme kerjäläisen!"
"Onko Olli kerjäläinen?" keskeytti tyttö, tulipunaisena loukatun tunteen tähden, "kerjäläinenkö?… Onko hän kerjännyt sinulta jotakin? Ei, vaan hän on auttanut monta, jotka sinä olet nylkenyt luihin asti, hän on tuottanut äidillensä iloa, hän on ahkera ja hyvä poika, säästäväinen ja viisas… Mutta mikä sinä olet? Röyhkeä poika, joka luotat isäsi rahoihin, joka et tee mitään koko pitkään vuoteen… Jumala nähköön, ei ole vielä silläkään hyvä, että et tee mitään — sinä olet huono ihminen, Yrjö… Jumala armahtakoon sinua, veljeni!"
"Ha, ha, ha!" nauroi Yrjö ja puhalsi savuja piipustansa.
"Niin, sinä naurat; vielä tulee semmoinen aika, jolloin sinun täytyy tehdä tili töistäsi," lausui Inka. "Muistatko tuota köyhää Paavalia, häntä, jolta sinä ryöstit koko sen pienen omaisuuden, mitä hänellä oli … nyt hänen leskensä käy ja kerjää, sitten kun hän itse murhasi itsensä, — ja kaksi lasta on nääntynyt nälkään… Niin siinä on ja kolme, jotka seisovat Jumalan luona ja huutavat kostoa Yrjö Kjellssonille, niin nuori kuin hän onkin, — nauratko, Yrjö, sen sijaan, kun sinun pitäisi itkemän … niin, kuuletko, äitisi ja siskosi ovat usein itkeneet sinun tähtesi. Jumala antakoon sinulle paremman tahdon!"
"Koska sinä aiot saarnata kirkossa?" kysyi Yrjö, kohoutuen toisen käsivartensa nojaan. "Sinähän olet oikea pappi, sinä, yhtä hyvä kuin autuas pastori Helisevä, joka lepää jo maan povessa ja jolla oli niin kaunis ääni ja niin ilkeä vaimo, että sinä et voi hänelle vertoja vetää … saarnaa vähä vielä, se käy päinsä, soimaa minua, oikein hyvin!"
"Rakas Yrjö!" lausui Inka, asettui vuoteen ääreen ja tarkasteli häntä kirkkailla silmillään, joissa vihan liekin oli sammuttanut pari kyyneltä, jotka tunkeutuivat silmäripsien välille; "rakas Yrjö: sinä olit ennen niin hyvä poika, voisitko tulla vielä semmoiseksi?… Katsohan minuun, Yrjö, katso rehellisesti, katso minuun, kas niin… Luuletko sinä tulevasi onnelliseksi sillä tavalla — etkö luule, että Olli, tuo köyhä Olli, on onnellisempi kuin sinä?"
"Hittokos tiesi, mistä hän olisi onnellinen," jupisi Yrjö hampaittensa välistä.
"Hän on onnellinen sen tähden, että hänellä on hyvä omatunto ja että hän on ahkera. Hänen ei tarvitse kuunnella leskein ja orpoin huokauksia silloin kun hän tahtoo levätä; hän ei tunne yhtään kyyneltä putoovan kädellensä silloin, kun hän lukee vähiä rahojansa, hänen ei tarvitse — huomaa se, Yrjö! — kiittää ketään muuta kuin itseänsä siitä vähästä omaisuudesta, mikä hänellä on. Ei kukaan muu kuin hän ole rakentanut lämmintä ja sopivaa tupaa äidille, ei kukaan muu kuin hän ole vaatettanut eukkoa lämpimiin ja hyviin vaatteisin — kaikki on hän tehnyt. Kaikki on hän oppinut itsestänsä. Rakas Yrjö, älä vihastu, vaan muuta luontosi — niin tulet paremmaksi!"
"Paremmaksi?… Minun ei tarvitse; minulla on, Jumalan kiitos, kaikkia, mitä minä tarvitsen," keskeytti veli, joka hetkisen näytti kuunnelleen sisarensa sanoja. "Kuitenkin on se minun tahtoni," lisäsi hän, "että sinä et ajattele Ollia! Menisikö rikkaan Kjellin tytär naimisiin semmoisen pojan kanssa, jolla on vaan uudisasunto?… Ha, ha, ha, sepä olisi hauskaa nähdä!"
"Sen tahtoo ja sen voi rikkaan Kjellin tytär tehdä," lausui Inka. "Tiedätkö, että sinun aikasi on pian ohitse, niin olet sinä alkanut … sinun täytyy pian kadota, sillä näethän, että sinun tiesi johtaa alas päin, ymmärrätkös… No puhu vaan kaikki isälle, sen sinä saat kyllä tehdä. Sinä voit saada aikaan sen, että Olli ei saa käydä täällä … mutta sinä et voi kertaakaan peijata häntä pelissä… Mutta meistä ei tule eroa niin kauan kun me elämme… Tahdotko vielä jotakin enemmän…?"
"En, en, siinä on jo kylliksi," virkkoi Yrjö huoletonna ja sisar lähti.
"No, Herran nimessä, millaiselta sinä näytät, Inka!" huudahti äiti, joka väelle päivällistä laittaessaan vireydessänsä itse oli tarttunut hallitusohjiin taikka oikeastaan hallitussauvaan, sillä hän seoitti puuropataa, vaikka se oli hänelle sangen vaikeata sen tähden, että hän oli jotenkin lihava. "No, Herran nimessä, millaiselta sinä näytät, hyvä Inka! Mikä sinua vaivaa, olethan sinä — niin vaalea kuin ruumis?"
"Niin, se ei ole mitään, äiti, ei mitään," selitti tyttö ja koki hymyillä. Keskustelu veljensä kanssa oli kuitenkin koskenut kovasti häneen vasta jäljestäpäin, samoin kuin me usein hyvällä rohkeudella kestämme taistelun hengen vaarassa ja vasta sitten, kun siitä olemme onnellisesti pelastuneet, katsomme kauhulla taaksemme ja hämmästymme.
"Eikö mitään, Inka kulta? Se ei ole totta: sano minulle, mitä se on!Katsohan, sinä olet miltei kuoliaaksi säikähtynyt."
"Niin, äiti! Yrjö tietää kaikki ja hän on uhannut ilmoittaa isälle, että Olli ja minä pidämme toisestamme; siitä tulee katkera leikki"
"Herra siunatkoon, mitä sinä sanot, lapseni!" huudahti äiti, "ei koskaan mitään hyvää! Yrjö on murheenlapsi, aina hän on kova ja ilkeä… Herra Jumala, kun minulla pitääkin oleman semmoinen poika!… Tiedätkö, Inka, että minä kuulen niin paljon valitusta hänestä joka taholta, että minä olen kuullut hänestä enemmän yhtenä vuotena kuin Kjellistä kahtenakymmenenä — vaikka hänkään varmaan ei ole mikään hyvä, kun vaan hänellä on oikeus puolellansa, se on selvä itsestänsä, mutta Yrjö tuottaa vaan pelkkää onnettomuutta. Tiedätkö sinä, mitä … mutta kukatiesi on parempi…"
"Mitä sitten, äiti? Minä voin kyllä kuulla enemmän," keskeytti tyttö.
"Niin, näethän, hän käy silloin tällöin, niin kuin tiedät, Bergissä ja minä olen kuullut Kjellin sanovan, että hän aikoo kosia rikasta tyttöä Viggessä … niin, se olisi kyllä hyvä, vaikka rahoissakaan ei ole kaikki onnellisuus. Mutta tiedätkö, että hän käy nyt hyvin usein tuolla Kalastajan Annan luona Koskitorpassa… Jumala varjelkoon hänen uskottelemasta tyttöä jollakin hullutuksella."
"Anna, minun pieni, kelpo Annani — hän, jota Koskinen kuritti, silloin kun hänen olisi pitänyt minua kurittaman," surkutteli Inka; "minä varoitan häntä."
"Niin, minä en tiedä varmaan," lisäsi äiti varovaisesti. "Koskinen oli vaan täällä eilen ja puhui, ei siitä, että Yrjö tahtoisi pettää Annan, mutta että hän vaan on liiaksi hyvä ollaksensa Annan, joka on niin köyhä, — ja sitä paitsi, niin kuin tiedät, Koskinen ei pidä oikein tytöstä, hän aina morkkaa häntä, vaikka hän ei tiedä mitään pahaa sanoa hänestä."
Herra Koskisen turhamainen, tuollainen lampaan viha, joka todellakin itsessään on niin viaton ja hyvänluontoinen, kuin milloinkaan viha saattaa olla, oli kuitenkin pysyväinen, kuin ijankaikkinen vihmasade, joka kestää kauemman aikaa ja on paljoa tukalampi kärsiä kuin ukkosen sade. Sitkeys vaikuttaa heikoissa ihmisissä voiman sijassa.
"Ja taas siis Koskinen," lausui Inka; "hän on semmoinen raukka sekä silloin, kun hän on hyvä, että silloin, kun hän on paha. Mutta minä tahdon varoittaa Annaa; usko minua, äiti, Anna on aina luottanut minuun ja minä kerron koko kosimisen Bergissä. Kyllä se tuntuu katkeralta alussa, mutta se on parempi, kuin kärsiä katkeruutta ijän kaiken."
"Mutta jos nyt Yrjö," muistutti eukko, "kertoo kaikki Kjellille? Sinä saat nähdä, että hän tekee sen ja silloin sinä et milloinkaan saa Ollia, sillä ennen kun hän ennättää yletä, siksi olet sinä jo naitettu."
"Naitettuko?" kysyi Inka halveksivaisesti hymyillen. "Ei, äiti, se ei tapahdu, se on varmaa… Minä olen isäni tytär, mutta en mikään huonekalu, jonka hän voi myydä taikka vaihtaa."
"Mutta, Inka, Kjell … minä tunnen isäsi, Inka, hän tekee sinun onnettomaksi… Hän vainoo Ollia kuolemaan saakka ja antaa Yrjölle kaiken sen vähän, mitä meillä on … tekee sinun perinnöttömäksi, lapseni, niin, hän tekee kyllä niin; sillä Kjell, niin hyvänluontoinen kuin hän muuten onkin, saattaa myöskin olla kova kuin kivi ja kylmä kuin jää, jos joku asettuu hänen tahtoansa vastaan. Jumala varjelkoon Yrjön ilmoittamasta asiaa hänelle ja sillä tavalla tuhoamasta kaikkia. Muuten näyttää siltä, että Olli menestyy, niin että, jos hän saisi aikaa, Kjell kyllä suostuisi tähän asiaan."
Kosken Anna.
Kun katselette Tunturijärven ylitse, näette tuolla etäällä vasemmalla, miten kokonainen pilvi seisoo hiljaa veden pinnalla, missä järvi näyttää kaitaisen juovan kautta liittyvän mereen, jonka rajoja ette eroita. Tämä on kuitenkin näön hairahdus; se on nimittäin ilmanranta, jonka näette tuon juovan kautta; siinä päättyy Tunturijärvi ja syöksee vetensä alas Noreniin. Tämä putous on niin sanottu Tunturikoski, jossa arvaamaton veden paljous syöksyy kallioiden syrjien ylitse ja putoo suorastaan alas Noreniin, joka alkaa alhaalta kallion reunasta. Tämä vesiputous on kentiesi uhkein kuin mitä Ruotsin vaihteleva ja yksivakainen luonto tarjoo nähtäväksi; se ei kyllä raivoa niin kuin Trollhättan putous, ei vaahtoa niin kuin Elfkarlebyn koski, mutta se on siitä huolimatta kauniimpi ja vaikuttaa luontoon voimallisemmin kuin nuo edellä mainitut. Näyttää siltä, kuin jos Tunturijärvi muinoin olisi ollut kaikilta suunnilta eheä vesiallas, jonka vesi juoksi pois muutamia puroja myöten, joiden sijat vielä tuntuivat sammalistossa lähipaikkeilla, mutta joku luonnon mullistus lienee lohkaissut palasen pois sen laidasta ja pudottanut syvyyteen; silloin tunki vesi heti sen jäljessä aukosta ulos ja syöksyi samaa tietä, muodostaen siten Norenjärven niemineen ja monine lahtineen. Nyt on Tunturikoski putous, jossa vesi kallioitten reunain ylitse syöksyy alas luotisuoraan alla olevaan järveen noin kahdeksankymmenen jalan korkeudesta. Tätä paikkaa on nimitetty "Ruotsin Niagaraksi," ja tämä, samoin kuin Amerikan Niagarakin, on jakautunut kahteen puoliskoon, mutta sen keskellä ei ole saari, vaan suuri kallionlohkare, joka lepää keskellä kallion syrjää ja jota paikkakunnalla nimitetään Karhunkiveksi. Kansa kertoo, nimittäin, että kerran karhu, joka aikoi uida Tunturijärven poikki, joutui virran valtaan ja kulki siten putousta kohden, mutta onnistui juuri oikeassa silmänräpäyksessä heittäytymään kalliolle, jossa hän istui, millään tavalla sieltä pois pääsemättä. Muutamat lapset rannalta näkivät "tuon voimakkaan" tilan ja alkoivat kaikin voimin viskellä kivillä sitä. Karhu kärsi kauan aikaa tuota solvausta, mutta viimein loppui kärsivällisyys; karhu alkoi möyrytä hirmuisesti ja näytti noille ilkeille pojille hampaitansa, mutta kaikki turhaan; ei ollut mahdollista saada heitä säikähtymään niin pitkän matkan päästä. Viimein otti se oikein oivallisen hypyn päästäksensä kosken ylitse, mutta se oli kuitenkin liiaksi lyhyt: vesi vei karhun vastustamattomalla voimalla alas syvyyteen, hautasi sen kuohuvaan kattilaansa tuolla alhaalla, viskasi pyörteesen ja nosti viimein sen ylös rikki revittynä ja silvottuna Norenjärven tyynelle pinnalle. Tämän tähden nimitetään kiveä Karhunkiveksi.
Muinoisina aikoina oli Jemtlannissa summattomasti enemmän metsäeläviä kuin nyt; suuret laumat hirviä ja peuroja, koko karavanit karhuja ja suuret joukot susia kuleksivat noissa hiljaisissa, asumattomissa metsämaissa. Silloin ui tuhansittain eläviä Tunturijärven poikki, joka eroittaa ylämaan alamaasta, ja moni näistä elävistä sai kuolemansa Tunturikoskessa. Tästä syystä harjoittivat nuo harvat ihmiset, jotka olivat asettuneet Norenjärven ympäristölle, jonkunlaista hirvi-, peura- ja karhukalastusta ja kun semmoisia eläviä syöksyi alas koskesta, ottivat he nuo kuolleet metsäläiset, jotka itse olivat onnettomuuteen menneet. Olipa vielä tapana tuolla ylhäällä Tunturijärvellä peloitella uivia eläviä lähestymään kosken niskaa kohden ja sillä tavalla hankkia itselleen hyviä saaliita. Kaarlo XI kävi Jemtlannissakin ja vielä on nähtävänä hänen nimensä erään Nordhallissa olevan huoneen kattohirressä, merkkinä siitä, että hän makasi siinä huoneessa. Hän tiesi kaikki kääntää rahaksi ja veroitti siis Nordhallin kylän erittäin "eläväin pyynnistä Tunturikoskessa," joka veronmaksu jatkui aina Kustaa III aikaan asti, siksi kunnes se katosi tahi sai toisen nimen, etenkin kun Tunturikoskesta ei enää saatu mitään eläviä.
Tunturikoskea rajoittaa yhdellä rannalla metsäinen vuori, joka penkereen tavoin kohoutuu ylöspäin, jotenkin jyrkästi, niin että kuuset kasvavat ja nojaavat kosken päälle ja usein kukertuvat siihen ja sitten tulevat takaisin valkeuteen kuin alastomat ruumiit, haaransa ja oksansa tummine neulasineen ovat ne kadottaneet pyörteesen. Toisella rannalla on luonto paremmin hymyilevä, kaunis koivumetsä peittää jyrkänteen laidan Tunturi- ja Norenjärvien välissä ja heti ylhäällä mäellä, lähellä sitä tavallista paikkaa, johon noustaan maalle, kun veneellä kuljetaan putousta katsomaan, oli, siihen aikaan kun tämä on kirjoitettu, pieni maja, jossa Lauri Larsson asui.
Lauri Larsson oli pieni kelpo mies, yhtä kelvollisen vaimonsa kanssa; hän eli kalastamalla "sumussa" eli Tunturijärven laskulla kosken niskassa, jossa usein nähtiin ukon ainoastaan muutamia syliä syvyyden reunasta soutelevan pientä ruuhtaan edes ja takaisin pyytääksensä nieriäisiä ja muita pieniä kaloja, sillä ainoastaan nuoret kalat ovat niitä, jotka uhkamielisinä virtaa pelkäämättä leikkivät putouksen partaalla. Mutta ukko Larsson oli myöskin se, joka kuljetteli matkustajia molempain järvien ylitse ja joka kertoi kertomuksen Karhunkivestä ja, jos joku oikein tahtoi tutkia, monenmoisia tarinoita noidista ja pienistä tontuista, jotka asuivat noissa mustissa kallioissa ja jotka silloin tällöin pitivät tanssiaisia Karhunkivellä tahi istuivat veden pinnalle ja luistelivat alas syvyyteen kuin hurjapäiset lapset. Tunturijärvessä asui myös haltijatar, joka oli ihana nähdä silloin, kun häntä sai katsoa päin kasvoja, mutta joka muutoin oli ontelo kuin kaukalo eli allas; hän oli vihollinen toiselle samanlaiselle haltijattarelle, joka asui alhaalla Norenjärvessä, ja toisinaan istuivat he kumpainenkin omalla alueellansa ja riitelivät keskenänsä. Sanalla sanoen, Lauri ukko oli ihan taikauskoinen ja uskoi lujasti luonnonhaltijat, menninkäiset, hongattaret ja kaikki muut sekä vanhat että uudet hullutukset, ainoastaan toisilla nimillä.
Oli syksyinen ilta. Sakea sumu peitti järvet ja metsät; metsä oli synkkä ja pimeä, vesi loiskui levottomana epätasaisten tuulenpuuskain tähden, jotka kiirehtivät alas kaukaisilta tuntureilta. Ukko Laurin ruuhi oli maalle vedettynä, mutta silloin tällöin liikuttelivat sitä kuitenkin loiskuvat laineet. Tunturikoski kohisi jymisevällä äänellä, juuri kuin jos kuljetettaisiin joitakuita pattereita kanoonia horjuvaa siltaa myöten — maa vapisi vienosti niin kuin se tavallisesti ennenkin teki, ja tuo valkea usva, joka alituisesti peitti putouksen, näytti tiheämmältä ja tiheämmältä kuin tavallisesti.
"Nyt he ovat liikkeellä," lausui ukko Lauri, kun hän astui tupaan, jossa hänen vaimonsa askaroitsi lieden edessä ja hänen tyttärensä Anna istui ja kehräsi.
"Ketkä sitten, isä?" kysyi tyttö hiljaa nauraen.
"Hm, hiiden seurue, tietääkseni; näinhän minä pitkän varjon tuolla alhaalla laaksossa hiipivän puiden välillä, hm, ja kuulinhan minä huudon metsässä; 'jänispyytäjä' huutaa ja se tietää onnettomuutta."
"Niinpä niin, nythän on ollut paha ilma koko ajan," virkahti akka ja sysäsi oivallisia kuusipuitansa, niin että kipinät lensivät korkealle ilmaan matalan savutorven kautta; "nyt on paha aika."
"Niin, sekä isä että äiti uskoo niin paljon," nauroi Anna, "minä en pelkää ensinkään aaveita, minä; ainoa, jota minä olen pelännyt aikoinani, oli tuo pieni Koskinen, silloin kun hän löi minua koulussa, mutta se aika on jo ohitse."
"Ja sitä sinä loruat vielä," muistutti ukko Lauri vähän suuttuneena, "sinä, joka olet valkea ja punertava, pullakka ja iloinen kuin talvinen uusi kuu, sinä et ajattele mitään muuta kuin naurat vaan etkä käsitä, että vielä on paljon semmoista, jota et sinä eikä Koskinenkaan ymmärrä, niin oppinut kun hän luulotteleekin olevansa."
"Niin, niin, isä! Älä pahastu siitä, että minä leikkiä lasken," lausui tyttö surullisesti hymyillen; "minä en paljoa ymmärrä ja sen tähden puhun minä toisinaan vähän tuhmia, mutta, näethän, isä, minä olen tänä iltana niin perin iloinen, saadaan nähdä, että vielä tapahtuu jotakin oikeen hauskaa."
Anna olikin yksi semmoisista perinpohjin iloisista ihmisistä, jotka eivät silmänräpäystäkään epäile sitä, että elämä ei olisi täynnä onnellisuutta ja hauskuutta ja jotka katsovat murheen, ei miksikään välttämättömäksi varjoksi, jota paitsi valolla ei olisi mitään vaihtelevaisuutta, vaan ainoastaan muutamiksi mustiksi viivoiksi, jotka silloin tällöin sattumalta tulevat taululle, mutta jotka eivät millään oikeudella ole siihen kuuluvia eivätkä osia itse siinä käsittämättömässä taideteoksessa, jota nimitetään kohtaloksi.
Koko Annan ulkomuotokin ilmaisi semmoista silmänräpäyksestä riippuvaa luonnetta. Näissä kirkkaissa sinisilmissä, jotka eivät olleet suuret, vaan semmoiset, että ne vetäytyivät kiini joka kerralla kun hän nauroi, niissä oli jotakin niin iloista, niin lepertelevää, että ehdottomasti täytyi katselijan auttaa tuota hyvää lasta nauramaan, etenkin kun tuo pieni suu, poskikuopat, terve väri ja nuo täyteläiset posket antoivat koko hänen kasvoilleen semmoisen iloisuuden ja luottavaisuuden muodon, joka veti alakuloisenkin mielen vähän ylöspäin siltä savitieltä, jossa se kaikessa totisuudessaan vaivalla kulkea tarpoo eteenpäin.
Anna oli myös iloisen luonteensa ja kauniiden kasvojensa tähden, joille kaikeksi muuksi, vaan ei rumennukseksi, olivat nuo veitikkamaisesti tirkistelevät silmät, tähti kaikissa naapuriston juhlatilaisuuksissa: hän tanssi parhaiten "jemtpolkkia;" kukaan ei osannut niin vikkelästi ja taipuisasti kuin hän pyöriä ympäri tuossa loihtuvaisissa tanssissa, jossa soitto käy semmoisella säveleellä ja semmoisessa tahdissa, että kukaan ihminen ei sitä saata matkia eli merkitä nuoteilla. Kukaan ei osannut niin paljon kertomuksia kuin Kosken Anna, eikä kukaan laulanut niin selvästi ja puhtaasti kuin hän. Niistä monista, jotka silloin tällöin synkässä metsässä antoivat jonkun kansanlaulun säveleet kaikua kalliosta kallioon ja puusta puuhun, tahi niistä, jotka kirkossa veisasivat virsiä, ei ollut kenelläkään niin puhdasta, selvää ja eheästi helisevää ääntä kuin Annalla: "soi kuin kello," sanottiin, kun Anna lauloi.
"Saadaanpas nähdä, että tänä iltana tulee vieraita," lausui Anna. "Minä näin, miten harakat hetkinen sitten hyppelivät oven edessä ja nauroivat niin erinomaisen hyvänlaatuisesti; vieraita tulee, sen saa isä nähdä."
"Oh, kehrää sinä vaan äläkä siinä istu ja ennusta!" virkahti äiti vähän vihaisesti; "kyllä minä tiedän, ketä sinä tarkoitat, mutta sinä et saa Yrjöä, rikkaan Nordhallin Kjellin poikaa, sinä saatat kyllä semmoista luulotella."
"Kukapa tiesi, äiti? Niin ihmeellisiä asioita on ennenkin tapahtunut,Yrjö on kylläksi rehellinen poika."
"Oh, oh; hänen rehellisyytensä taitaa olla samanlaista kuin hänen isänsäkin," jupisi ukko Lauri ja sysäsi vähän pyöreätä karvalakkia päässänsä; "hän, varmaan on hän rivakka aina ja ymmärtää koota rahaa, — mutta tapahtuuko se aina oikein kunniallisesti…"
"Kunniallisestiko?" keskeytti Anna, "vai niin, Yrjökö ei menettelisi kunniallisesti? Niin, sen minä sanon," jatkoi hän suuttumuksesta punastuneena, "sen minä sanon, että kaikki, mitä pahaa sanotaan Yrjöstä, se on vaan kateudesta tullutta, sen tähden, että he eivät ole niin rikkaita kuin hän, siksi he eivät oikein tiedä kaikkea sitä pahaa mitä he tahtoisivat hänestä juoruta — se on oikein synti, puhua Yrjöstä kaikkea semmoista."
"Niin kyllä, saattaa niin olla; varmaan on hän rehellinenkin," virkkoi ukko, "hän antoi minulle yhden kartuusin, se oli hyvää tupakkaa,"
"Ja minulle hän antoi hopeavitjat ja neulat helyineen ja kelloineen," muistutti Anna. "Mutta vaiti, joku tulee ulkona, se on hän, minä tunnen hänen astuntansa."
Tuskin oli tytön valvova korva huomannut tämän astunnan, ennen kun matala ovi aukeni ja ihan oikein — Yrjö astui kumartuen sisään, sillä ovi oli niin matala.
"Hyvää iltaa — hyvää iltaa, isä Lauri ja te, Laurin vaimo," virkkoiYrjö lempeästi, "ja sinä, Anna, joka istut siinä niin ihanana jahienona. Näettehän, minä olen ollut iltamatkoilla, ollut tuolla PekkaPietarinpojan luona ja poikkesin tännekin tirkistääkseni sisään."
Ukko Lauri tunsi itsessään sellaista kunnioitusta, joka köyhällä kansalla on rahan ja rikkauden suhteen, — hän kohotti lakkiansa ja tervehti hyvin kohteliaasti vastaan; ainoastaan Laurin vaimo näytti vähemmän ujostelevan rikkaan Kjellin poikaa, ja tämä tuli siitä, että hän ei mielellään nähnyt hänen niin usein käyvän torpassa, sillä hänestä oli mahdotonta, että Yrjöllä olisi ollut täydellä todella jotakin tekemistä Annan kanssa.
Yrjö oli myös jo kauan tietänyt sen ja hän taas tarttui tavalliseen apukeinoonsa. "Kuulkaahan, Laurin vaimo, minä olen monta kertaa juonut maitoa täällä," sanoi hän, "ja niin monta kertaa lainannut Laurin ruuhta ilmaiseksi, että minä, kun lähdin kotoa, ajattelin, että Laurin vaimo ei siitä pahastuisi, jos hän saisi pienen palasen pyhähameeksensa, joka hänellä ennestään on vähän vanhamainen. Mutta Laurin vaimo on niin kelpo nainen, että hänen ei tarvitse pitää huonompaa hametta kuin muidenkaan." Näin sanoen otti hän esiin mytyn, joka sisälsi mustan kamlottisen hamekankaan.
Laurin vaimo tarkasteli tuota kaunista lahjaa iloisesti hymyillen ja Anna katseli vuoroin äitiänsä vuoroin isäänsä riemuitsevilla silmäyksillä.
"Oi, se on liian paljo," lausui vaimo ja tarkasteli kangasta kaikin mahdollisin tavoin, sillä se ei ainoastaan mielistyttänyt hänen turhamaisuuttansa, vaan se ihastutti häntä, koska hänen mielestänsä semmoinen lahja olisi ollut liiaksi suuriarvoinen, jos ei Yrjön matkoilla Koskitorppaan olisi ollut mitään todellista tarkoitusta. Laurin vaimolle oli lahja kylläkin liiaksi suuri, mutta se oli kuitenkin erittäin sopiva hänelle, jos Yrjö tahtoi, että hänen tuleva anoppimuorinsa olisi näyttänyt maailmalle jonkunmoiselta.
Oli siis aivan luonnollista, että hän otti lahjan vastaan todellisella kiitollisuudella.
"No, Anna," alkoi Yrjö ja istui tytön viereen, "sinä olet ahkera, sinä; siinä teet oikein, sillä Jumalan pelolla ja ahkeruudella ihminen voittaa kaikki, semmoinen on minun uskoni."
Anna loi salaisen silmäyksen vanhempiinsa, nähdäksensä, mitä tämä lause heihin vaikuttaisi. "Niin, mitäpä muuta köyhällä tytöllä olisi tehtävää," kuului vastaus.
"Mutta vaikka sinä tulisit rikkaaksikin, Anna, niin tarvitset sittenkin ahkeruutta, sillä Jumala ei siunaa meitä, jos emme ole ahkeria ja syö leipäämme otsamme hiessä." Niin puhui Yrjö oikein kauniita asioita hetkisen, siksi kun äidin tarkkuus näytti keskeytyvän rohtimia kehrätessään ja Lauri meni ulos, hakatakseen vähän puita valkeaan. Silloin alkoi Yrjö kuiskua: "tiedätkö sinä, Anna, että minun isäni on hyvin sairas … hän oli toisiltana ulkona ja istui silloin eräällä kivellä, ja silloin joku paha meni häneen. Meillä on ollut vanha Kirsti Noitatorpasta ja hän on heittänyt arpaa ja kysynyt: oletko sinä ilmasta, vedestä tahi maasta? ja arpa sattui maahan, sillä näethän, hän istui kivellä ja silloin se tuli; Jumala tiesi, miten isälle käynee!…"