The Project Gutenberg eBook ofTuokiokuvia matkan varreltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tuokiokuvia matkan varreltaAuthor: Santeri IvaloRelease date: July 18, 2023 [eBook #71217]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Werner Söderström, 1892Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUOKIOKUVIA MATKAN VARRELTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tuokiokuvia matkan varreltaAuthor: Santeri IvaloRelease date: July 18, 2023 [eBook #71217]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Werner Söderström, 1892Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Tuokiokuvia matkan varrelta
Author: Santeri Ivalo
Author: Santeri Ivalo
Release date: July 18, 2023 [eBook #71217]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Werner Söderström, 1892
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUOKIOKUVIA MATKAN VARRELTA ***
Kirj.
Santeri Ingman [Santeri Ivalo]
Porvoossa, Werner Söderström, 1892.
Matkakertomus.I. Päivä selkeni.II. Lentiiran kirkonkylä.III. Anna Liisa.IV. Kappale todellista kurjuutta.V. Tiedemiehiä matkalla.VI. Lepopaikka.VII. Vanttajan vanhukset.VIII. Rukatunturi.IX. Kitka, Oulanganjoki ja Paanajärvi.X. Kirveskosken tarina.XI. Ämmän ruukilla.XII. Itselaskija.XIII. Seitenoikea.
Vaikka tämä kirjanen onkin tulos pieneltä kesämatkalta, riennän kumminkin jo alussa lohduttamaan lukijata ilmoittamalla, että se ei ole mikään matkakertomus. En uskaltaisi koskaan pyytää lukijata seuraani taivaltamaan maita ja matkoja, joissa minulla kyllä on voinut olla hauska ja kepeä kulku, mutta joissa hän kenties jo keskellä taivalta väsyisi ja ikävystyisi ja sitten syyttäisi minua pettymyksestään ja vaivoistaan.
Ei. Lukijan ei tarvitse, sen lupaan, rämpiä minun kanssani soita eikä kapuilla kallioita, ei poudalla eikä sateella, eikä yleensä tietää matkoistani, niiden vaivoista ja hankaluuksista, paljo mitään. Ne pidätän itselleni omana huvinani. Epäilenpä suuresti ketä huvittaisi tietää mistä me — sillä meitä oli kaksi, Erkki ja minä — milloinkin aamulla lähdimme ja mihin illalla saavuimme ja minkälaisessa kunnossa kulloinkin. Ketäpä huvittaisi tietää milloin jalan kulimme ja milloin veneellä ja montako virstaa kummallakin pelillä, missä yötä oltiin, missä syötiin ja mitä syötiin ja missä syöpäläiset meitä söivät?
Matkakertomusta en kirjoita. Senverran vain voinen ehkä ilmoittaa, että itäisellä Pohjanmaalla sitä liikutaan. Pohjois-Karjalan Nurmeksesta poiketaan Kuhmoon, sieltä Lentiiraan, Kiannalle, Hossaan, Kuusamon kirkolle, Alakitkaan, Paanajärvelle, Tavajärvelle ja taas vaikka eri jälkiä Kiannan, Hyrynsalmen ja Ristijärven kautta Kajaaniin. Siinä koko "matkakertomus". Lukija ei tarvitse karttaa avukseen. Mutta sen matkan varrelta jäi sieltä täältä mieleeni muutamia erityisiä ihmisiä, joku merkkipaikka, joku hetken huomio tai kasku, joita semmoisinaan, irtonaisina tuokiokuvina, pyydän esittää sille, joka niitä tahtoo silmäillä.
Taloon tullessamme illan suussa ihmettelimme mistähän syystä juuri se talo, Latvalan talo Kuhmon Korpisalmen kylässä, oli valittu kestikievariksi Nurmeksesta tulevan maantien varrella. Se oli köyhän ja raihnaisen näkönen talo, rakennukset matalat ja rappeutuneet, piha likanen ja aidat kallellaan. Vasta perillä kuulimme selityksen. Ei ollut muuta taloa koko sen järven rannalla, ja kun siellä kievari tarvittiin, piti ottaa mikä saatiin.
Isäntä oli tienhaarassa poikineen aitaa panemassa. Ukko oli kärtynä ja tyytymättömänä ja tylysti hän vastasi tervehdykseemme eikä näyttänyt halukkaalta puuttuakseen pakinoihin. Iski vihasesti kangen vetelään, pehmeään maahan, johon se painua hurahti puolen pituuttaan, kiskoi vielä vihasempana sen sieltä ylös, ja iski taas. Häntä nähtävästi joku vastoinkäyminen harmitti, eikäpä ollut vaikea huomata mikä se oli. Oli taas satanut senkin päivän, niinkuin oli satanut järjestään joka päivä jo parin kolmen viikon ajan. Kaikki oli märkää ja vetelätä, alavammat maat olivat veden vallassa, joet ja järvet tulvillaan niinkuin, kevätveden aikana, vaikka jo oli heinäkuuta alkupuoli kulumassa. Luhta- ja suoniityillä ei heinänkasvu vielä ollut päässyt alullekaan, eikäpä paljo vähäisillä alavammilla nurmillakaan. Ja pelloillakin pidätti kylmä sää ja alituinen vedentulo laihot kasvamasta, harventi rukiinoraat ja tärveli ohran idun. Joka päivä odotettiin sateen jo vihdoinkin loppuvaksi, toivottiin että huomisesta se nyt ilma lämpenee ja kirkastuu ja vakautuu poudaksi. Mutta huomenna satoi samalla tavalla kuin eilen, sataa vihmoi hienosti ja tuhuuttamalla, mutta tupruutti yhtenään, lakkaamatta.
Niin oli tuhuuttanut senkin päivää, illan suussa oli vähän herennyt, vaan taivas oli vieläkin harmajana ja raskaassa pilvessä. Tuuli oli yhä vain kolkolla pohjoiskulmalla, eikä näyttänyt sieltä hellittävänkään. Sinne se silmäili vähän väliä aina isäntäkin seivästä maahan takoessaan, ja loi sitten taas vähintäkään toivon aihetta löytämättä nolostuneet katseensa maahan.
Kun vielä pari kolme syltä aitaa oli syvässä äänettömyydessä saatu pannuksi, viskasi isäntä kangen olalleen ja kirveen toiselle ja tuli istumaan siihen samalle kivikasalle, jolla me lepäillen istuskelimme. Hetken hän siinäkin ääneti istui, vaan sitten rupesi verkalleen puhumaan.
— Niinpä on kuin rapakkoon tekisi tuossakin aitaa, vaikka on se maa toisinaan ollut liiankin kuivaa, saviperäinen maa. Mitähän siinäkin pellossa toki kasvanee, vetelässä liejussa! Siihen se olisi ruis pantava, vaan miten panet? Yritin kyntämään toissapäivänä, eipä kestänyt kyntääkään, tiesi milloin taas kestää, jos eivät säät poudistu. Eikä ne näy poudistuvan tänä kesänä.
Tämän hän lausui aivan tyynesti niinkuin usein lausutun tutun jutun. Istui siinä hetkisen maahan tähystellen ja paineli kannallaan tantereesen, johon heti vesikolot syventyivät. Sytytti piippunsa ja jatkoi sitten katsellen poispäin pitkin vainioitaan.
— Eihän tuo parane valittamalla eikä nurisemallakaan, vaan on se niin kolkkoa ajatella, miten häntä taas ensi talvikin elettänee. Lainaleipää piti menneen talven syödä, kukahan nekin velat maksanee. Ja velkaa sitä on otettava nytkin, eipähän omasta pellostaan eläne. Tuossa ohra märkänee ja ruis, sen vertanen minkä häntä lie korrelle noussut, lyöpyy lakoon. Kun vain ei jo näistä puolin poudistune…
Emäntä palasi navetasta haudekorvo kädessä, ja kun näki meidän istuvan tarinoissa, tuli hänkin siihen purkamaan sydäntään.
— Ja vaikka jo poudistuisikin, jatkoi hän miehensä lausetta, niin kato se on sittenkin käsissä. Eihän nuo touvot kerkiä tuolta määrältä mitenkään valmistua, — kas tuossakin ohraa, kun on aivan laihana laihona.
— Väleen ne siitä sentään nousevatkin, jos lämmintä tulisi ja paistetta, lohdutteli taas isäntä rohkeampana. Ja kun ei vilu kesken viene viljaa, kun kesää kestänee, niin kerkiäisivätkin ne.
— Vaan milloin se halla hennoo odotuttaa itseään, ja nyt sen pitäisikin jo liian kauan odottaa. Ainapa se Jaakon päivän seudussa muistaa näillä mailla käydä.
— Onhan se käynyt, tottahan se on.
— Ja herkiääkö se sitten satamasta, kuka sitä uskoo?
— Kun kääntyisi tuuli.
— On se kääntynytkin, kiertänyt ympäriinsä, vaan joka kulmalta se on satanut, ja pohjoseen se on jäänyt. Ei siinä ole enää toivon sijaa, kato siitä tuli.
Siinä istuttaessa oli jo idän kulmalla mustennut muutamia pilviä ja taas rupesi taivas vetistelemään. Me nousimme ylös tupaan lähteäksemme. Isäntä nousi myöskin.
— Yhä vihmoo, pois pitää lähteä. Ei se näy herkiävän, kyllä se on varmaa.
— Sataa, sataa ja yhä sataa, huokasi emäntäkin.
Alakuloisina olivat mielet, kun talossa maata ruvettiin, alakuloisina kuten ainakin. Sillä arvattiin, että kun aamulla herättäisiin, siitä herättäisiin taas siihen yhteen samaan sateesen.
Vaan eipä herättykään. Harvinaista vilkasta liikettä kuului jo aikusin aamulla pirtistä ja pihalta. Kukin valmistausi ilomielin ja rohkeana ulkotöihin, sillä päivä paistoi täydeltä terältään pilvettömältä taivaalta, paistoi lämmittäen ja kuivaten kostean maan. Tuuli oli heti puolelta yöltä tyyntynyt, selitti isäntä, joka moneen kertaan oli yöllä käynyt säätä katsomassa. Pilvet olivat hataroituneet, hajautuneet hienoina siekaleina sinne tänne ja kun päivä teki nousuaan, pakenivat viimeisetkin hattarat taivaalta. Ja kun tuuli heräsi, oli se jo lauhkeassa lännessä.
— Ja sinne tuo jo vihdoin vakautuneekin, selitti isäntä, valjastaessaan kiireisesti meille hevosta. Hän aikoi itse lähteä meitä kyytiin komennettuaan kaiken väkensä työhön. Oli näet asiata kirkolle.
Tuo eilen niin jörö ja raskasmielinen mies oli tänään hilpeänä ja reippaana, näytti nuortuneen monta vuotta yhdessä yössä. Hän tepasteli pihamaalla kuin poika kepeänä. Täynnään toivoa ja luottamusta kertoi hän nyt meille pitkin koko taivalta viljelyksistään ja aikeistaan, poiketen aina vähän päästä siihen kauniiseen kesäilmaan, joka nyt oli pukenut luonnon ihan toisenlaiseen väritykseen.
— Ei tässä olekaan viikkokausiin taas nähty vanhaa taivasta, oikein se nyt hyvää tekee. Kyllä ne tällä lämpimällä niityt kasvavat vaikka vähän alavammissakin luhdissa, ja pian se tuo paiste kuivaa pellotkin. Rukiin panoon pitää joutua kotiin tultua, kunhan siementä saan kirkolta. Hyvä oli, että sai sen sonnan edes vedetyksi pellolle, mutta huonoa se oli, kun ei tahtonut hevosta kestää. Vaan kovettuu se siitä väleen. — Hei ruuna hölkkäile pois! Se on tämmöisellä säällä aivan kuin eläväksi rupeaisi luonto, laihokin se kohoaa että kohisee yhtenä päivänä sen jälki jo näkyy, ja oikiaa se vielä ruiskin laosta. Oikiaa se. Ja vielä tästä eläminen tulee, vaikka jo pahinta pelättiin.
Lehtimetsästä levisi tuore, väkevä lemu ja kirkkaan vihantana helotti nurmi maantien varrella. Iloista viserrystä kuului lepikosta ja hienosti heilautteli länsituuli oksia kuivaten niitä pitkästä sateesta. Pitkin pieniä puroja virtasi liikavesi liristen alaspäin.
— Pian se vesi pakenee kuivemmilta mailta, kun kerran kuivamaan ruvennee. Oli se jo niin vaikeata, oli aivan surkeata, kun ei pystynyt tekemään mitään ja paras työaika oli käsissä. Myöhäksi se nyt tosin heinänteko jääpi, vaan anna jäädä, kunhan kesää piisannee. Mutta rukiinpanoa täytyy jouduttaa, ja jo se nyt joutuukin tällä säällä.
Hauskasti kului pitkäkin taival tuon yleisen hilpeän mielialan vallitessa, eikä ollut päivä puolessa kun kirkolle saavuttiin. Isäntä lähti hommaamaan niitä siemenrukiita, joita oli lupeessa lainaan, ja joilla jo alkoi kiire olla. Ja niissä hommissaan häneltä menikin päivä iltapuoleen.
Vaan silloin olivat taas ihanat toiveet häipyneet ja mieli mustaksi masentunut. Luottamus ja rohkeus oli mennyt yhtä väleen kuin oli tullutkin. Taas satoi.
Tuuli ei ollutkaan vakaantunut länteen. Se oli ainoastaan härnäillen pyöriskellyt sielläpäin ja paistattanut päivää, vaan keskipäivän tyynen jälkeen horjahti se taas luoteeseen ja sieltä pohjoseen. Ja samassa olikin taas harmaja sadeilma valmis. Pilviin peittyi sinervä laki ja jo illansuussa rupesi taivas tihkumaan vesiä.
Aivan samalla tapaa kuin se oli tehnyt jo kolmisen viikkoa järjestään joka päivä.
Satuin kievarin pihalle, kun Latvalan isäntä kiinnitti siemenjyväkuormaansa ja hankkiusi paluumatkalle.
Oudostellen katselin, miten miehellä haahmo taas äkisti oli muuttunut. Se oli taas synkkä ja kolkko kuin eilen illalla, synkempi ehkä vielä, koko ruumis näytti pettyneen toivon murtamalta ja silmistä sinkoili hurjan ärtyneen, äärimmilleen kiukustuneen mielen intohimoisia salamoita. Vihan voimalla tiukkasi hän köysiä säkkien ympäri ja puheli itsekseen kolkolla äänellä.
— Vetänenkö kotiin koko siemenjyviä, taitavat jo taipaleella kastua pilalle. Eipähän sitä sen vertaa poutaa piisanne, että yhden kuorman saisi kuivana tuoda. Sen pitää sataa ja liottaa kaikki uudelleen entistä vetelämmäksi. Eipä ole tuohon kuormalle ryysyä peitoksi heittää, vaan kastukoot, kastukoot nyt nekin! Kun sitä vielä heittäypikin niin höperöksi, että luuleekaan vedentulon lakkaavan. Ei tänä kesänä, ei vaikka itse jumala käskis… Saapihan nuo siemenet kotiinsa viedä, mutta peltoonhan niitä ei saa, — ja mitäpä nuo tehnevätkään siellä märkänemässä. Parasta kun syöpi pois semmoisinaan, syöpi suuhunsa kaikki mitä lie, kuolemahan siitä kumminkin kohta tulee.
Kamalilta kuulostivat nuo sanat epätoivoisen miehen, mutta ei ollut syrjäiselläkään mieltä siihen vastaan panna. Mies puhui toivonsa heittäneen mielen katkerasta kyllyydestä; ja tunnustaa se täytyi, että hänellä oli toivottomuuteensa syytä.
— Satele nyt taas viikon pari yhteen kyytiin, ja härnää sitten taas puolen päivää poudalla. Mutta silloin minä sanon: ei tästä tule poutaa, eikä tämä ole poutaa, tämä on vain sadetta, sitä yhtä samaa sadetta.
Hän nousi kuormansa päälle istumaan ja lähti ajamaan maantietä salolle päin.
Jos tahtoisi ottaa kuvatakseen syrjäisintä ja synkintä sydänmaanseutua maassamme alapuolella napapiiriä, voisi tuskin löytää siihen parempaa esikuvaa kuin on Lentiiran "kirkonkylä" Kuhmon perimmällä kulmalla. Sen vaikutuksen se seutu ainakin matkamieheen tekee. Ja sillä kulmakunnalla onkin kaikki edellytykset, jotka sen tekevät mitä kaukaisimmaksi ja kätketyimmäksi seuduksi Suomessa.
Sen maantieteellinen asema jo vaikuttaa, että se jääpi etemmäs kuin matkaa sinne peninkulmissa ja neljänneksissä oikeastaan olisikaan. Tapasin siellä vanhoja ihmisiä, jotka eivät eläissään olleet käyneet Kuhmon kirkolla, lähimmällä asemapaikalla sivistyneeseen maailmaan päin. On siksi pitkä ja hankala matka, eikä ollut sattunut pakollista asiata. Ei sitä matkaa kirkkojen väliä kumminkaan ole kuin viisi peninkulmaa vesitietä — olisiko vähän kuudetta — ja jos vetää veneen virstan pituisen kannaksen poikki pääsee vieläkin lyhyemmällä. Mutta sitäkään matkaa ei leikin lähde asiatta soutamaan. Selkiä on monta, aavoja ja suuria, Lentiira, Iivantiira y.m., joiden poikki pikku veneellä harvoin pääsee niin tyyneellä tai mennentullen myötäisellä, ettei siellä jo hätää näytä; koskia on monia ja kovia laskettavia ja noustavia ja levähdyspaikkoja harvassa. Talvella pääsee hevosella, milloin lie keliä että voi lähteä umpea ajamaan, mutta ei sitä huvikseen ajele.
Lentiiran "kirkonkylän" arvo tekee sen, omituista kyllä, vieläkin erakommaksi, kuin jos se olisi muu syrjäkylä. Niistä tulee toki kirkolla käyntiä jos ei muulloin niin ainakin silloin, milloin ihmistä kastetaan, ripillä käytetään ja haudataan. Lentiirassa ne kaikki temput saadaan kotikulmalla suoritetuksi. Lentiirassa on näet kirkko, ja pappi käypi siellä Kuhmosta muistaakseni neljänä pyhänä vuodessa, saarnaa, ripittää, kastaa lapset, vihkii pariskunnat, hautaa vainajat. Ne pyhät ovat Lentiiralaisille merkkipyhiä vuodessa, mutta muista merkkipäivistä ei siellä paljo tiedetäkään. Elämä on yhtä yksitoikkoista, katkeamatonta arkea yksien ainaisten koti-ihmisten parissa.
Sillä harvoin joku matkamies eksyy Lentiiran kulmalle. Ei ole kellään sinne asiata, matka ei vedä senkautta mihinkään päin. Venäjän karjalainen poikkeaa joskus laukku selässä sinne tyydyttämään salolaisten välttämättömimpiä ylellisyystavarain tarpeita, mutta hänenkin täytyy sinne kulkiessaan mutkautua varsinaiselta reitiltään. Sillä laukkuryssäinkin tie kulkee tavallisesti Kuhmosta suoraan Kalliojärvien kautta rajalle.
Matkamies on jo veneessä istumiseen aivan väsynyt kun vihdoin pitkien virtojen jälkeen selkä aukiaa ja Lentiiran pieni, yksinäinen ja yksinkertainen kirkonnyppylä kohoaa metsän keskestä vastakkaisella rannalla. Se on vähäinen ja vaatimaton, rakennettu isonlaisen talonpoikaistalon malliin, mutta kurkihirsi on nostettu korkealle teräväksi harjaksi. Harmaja ja vanhanaikainen se on, pari kolme pientä pirtinikkunaa räystään alla, toisessa päädyssä risti. Ja kirkonkylä on samansuhteinen. Yksi pieni ja raihnainen talontapainen on kirkon vieressä törmällä, toinen vähän isompi lahden takana. Muut talot etäämmällä järvien rannoilla aina puolen peninkulman päässä toisistaan.
Synkintä sydänmaata! Taloillakin on omituinen salomainen leimansa. Metsä kasvaa aivan navetan takana. Viljelyksiä on vähän, siellä täällä pellonriekaleita pitkin törmiä, eikä näy työntekijöitä kotona missään. Tervahaudalla ovat kaikki, jotka suinkin kykenevät. Siellä se on salonmiesten työpaikka, petäjiköstä se on elanto otettava, joskin lujasta on otettava ja vaikka siitä niukka monasti tuleekin. Muuten ei elä.
Lentiiran kirkonkylää katsellessa tulee mieli tahtomattakin tekemään epäileviä arveluita, tokko koskaan tulevaisuudessa, vaikka sivistys ja viljelys kuinka edistyköön ja levitköön meidän maassa, tuommoinen sydänmaan nurkkakunta voinee siitään elpyä ja seurata muiden askeleita vaurastumisen tiellä. Siltä näyttää puuttuvan kaikki mahdollisuudet siihen. Laiha ja hallainen maa ei voi elättää suurempaa asukasmäärää. Vuosittain täytyy liian väen joka talosta siirtyä pois, ja tavallisesti nuoret ja voimakkaat juuri muuttavat kotikulmalta hakemaan elantoaan Venäjän puolelta taikka muualta Suomesta, taikka, kuka suinkin pääsee, Ameriikasta. Luonnolla ei ole, metsiä lukuunottamatta, tarjottavana minkäänlaisia tuotteita teollisuuslaitoksiin, ja metsäinsä hävittämisestä pitää elävä sukupolvi jo kyllin huolta. Kalastus on huonoa, metsästys ei kannata… Lentiira näyttää todellakin olevan tuomittu elämään ja kuolemaan semmoisenaan erakolla kulmallaan.
Niin se näyttää, mutta voi se olla erehdyskin. Kenties untelo kansa vielä itse herää etuaan valvomaan ja ajamaan. Henkinen virkoaminen voi pian synnyttää vilkkaampaa aineellista toimeliaisuutta ja edistymistä, ja ensimmäisiä merkkejä siihen suuntaan on jo olemassa. Lentiiran kirkolta hiukan pohjoiseen päin rakennetaan parhaillaan kansakoulutaloa. Pojat ja tytöt saavat siellä tilaisuuden ammentaa tietoa ja valistusta, jota vailla heidän isien ja äitien on täytynyt olla, ja he voivat kasvaneina ainakin, siinä suhteessa asettua muiden kansalaisten rinnalle ja sovittaa tietonsa elämäänsä. Toisellakin, suoranaisemmalla, tavalla tulee Lentiira piakkoin vedetyksi muun maan yhteyteen: äsken on alettu rakentaa sinne maantietä Kuhmon kirkolta, ja se tulee epäilemättä valmistuttuaan tekemään liike välityksen helpommaksi ja vilkkaammaksi, varsinkin kun on tarkoitus jatkaa maantietä Lentiirasta rajalle asti, joten jonkunlainen väylä kääntyisi tällekin kulmalle. Kenties vielä joskus maailmassa kuivataan Lentiiran laajoja, kylmiä soita, kenties sen kansa oppii säästävämmin ja edullisemmin hoitamaan salojensa aarteita, metsiään, kenties vielä viljelys ja yritteliäisyys saa paremman jalansijan tässä nyt vielä raivaamattomassa sydänmaanseudussa.
Eihän sitä tiedä. Voipihan, jos olosuhteet ovat suotuisat, kansan vaurastuminen muutamissa vuosissa käydä enemmän eteenpäin kuin vuosisatojen kuluessa sitä ennen. Tämä kansa on ainakin vielä ytimeltään tervettä, voimakasta, pilaantumatonta; täytyyhän senkin kukoistusvuoron kerran tulla. Antaapas ajan kulua. Voipihan ehkä tulla aika semmoinenkin, jolloin Lentiiran kirkonkylä ei enää olekaan viimeinen Suomen kirkonkylistä eikä sen seutu sydänmaan seuduista synkin.
Mutta nyt elävä sukupolvi ei siitä ajasta uneksikkaan, ja sille onkin ehkä onnellisinta, ettei se osaakaan uneksia.
— Ettepä ole siellä Helsingissä tainneet tavata muuatta Loviisa nimistä ihmistä, joka on täältä Lentiirasta kotosin, kysyi meiltä soutajamme Anna Liisa Heikkinen, kun kiskoi venettämme tiukkaan vastatuuleen pitkin Lentiiran aavaa selkää.
— Eipä ole satuttu. Palveluksessako se siellä on vai muussako työssä?
— Palveluksessa. Monta vuotta kuuluu olleen muutamalla tirehtöörillä piikana, mutta nyt se jo on taas palannut tänne takasin, on jo mennyt naimisiinkin.
— Taloonko pääsi emännäksi?
— Taloonpa hyvinkin, elävän talon emännäksi pääsikin, tuohon juuriKaikkoseen, jossa Heikki jäi tässä keväillä ainoaksi isännäksi.
Tuon viimeisen lausui Anna Liisa tavallista kiivaammin viitatessaan kädellään taloa, joka sieltä etäämmältä rinteeltä hämärsi. Tuntui aivan kuin tuo Kaikkosen Heikin naiminen olisi häneen suoranaisemmin koskenut, sillä hänen silmänsä oikein säkenehtivät tuota sanoessaan. Sitten hän vaikeni taas ja rupesi ääneti soutamaan.
Anna Liisa Heikkinen oli talon tytär, ja komea tyttö olikin, aivan ensimmäisiä kuhmolaisen katsantotavan mukaan. Suora nenä ja hienosti punehtivat posket tekivät hänen kasvonsa tosin poikkeuksiksi toisten vertaistensa joukosta ja hänen rohkeassa katseessaan oli tavallista enemmän eloa. Mutta vartaloltaan ja jäntereiltään hän oli juuri kuin Kuhmon tytön pitää ollakin: tanakka ja luja. Rinnat eivät erittäin korkeat, mutta pystyt ja pyöreät, joten väljä röijy niiden kohdalta suorassa laskussa valahti alas, eivätkä ne näyttäneet pönkkiä tarvitsevan. Vartalo ei ollut hoikka, leveä rintakehä jatkui yhtäsuorana vankkana vartena lanteita kohden, jotka pullistivat hametta kahdenpuolen laajalle kupeutuviksi kaariksi — semmoiset lanteet juuri kuin pitää olla sillä, joka on luotu synnyttämään paljo ja terveitä lapsia.
Komea tyttö, talon tyttö, eikä vielä ollut naimisiin päässyt, vaikka jo parinkymmenen ikään oli elänyt. Olisi tuon luullut miehen saavan, vaan eipä ehkä ollut tainnut kaikista huoliakaan.
Hän vilkasi vielä kerran sinne Kaikkosen törmälle päin ja rupesi sitten taas puhumaan tuosta Loviisasta, joka oli Helsingissä ollut.
— Siellä se oli maailmalla ollut kymmenen vuotta, alulle toistakin, eikä tuota täällä enää muistettu paljo olevaksikaan, kun se tässä keväällä ilmestyi tänne kylälle kummitukseksi.
— Minkätähden kummitukseksi?
— No sen tuo oli näkönen, ei niitä täällä ennen ole semmoisia kouhotuksia näkynyt eikä suvattaisikaan omalla väellä. Päässäkin sillä oli hattu kuin miehillä, mutta siinä senkin kirjavat nauhat ja höyhenet… ja punanen varakatto oli kädessä kun meillekin veneestä nousi. Enpä ollut iletä kättä pistää kun tuli tarjolle. Totta tuo niin lie sen maan tapoja, mutta kouholta tuo meistä näyttää. Enkä minä sitäkään älyä, miten se oli saanut ruumiinsakin puristetuksi keskipalkalta… ei se ole lonkkain yläpuolelta minun reittäni paksumpi koko ihminen. Ja jalatkin kuin varpusella pienet ja vaatekengissä…
Anna Liisa puhkesi vieläkin vähäväliä ihmettelyihin kuvaillessaan tuota outoa ilmiötä, joka oli heidän kulmalleen äkkiä ilmestynyt, eikä hän näyttänyt olevan varmana, oliko tuo tuommoinen lintu oikea elävä vai mikä lie. Eipä siltä, sanoi hän, että hän Loviisasta olisi tahtonut mitään pahaa sanoa, — mitäpä hänestä tiettiin siellä sydänmaalla —, vaan niin se oli näyttänyt kummalle. Ja käytöskin sillä oli sitä sorttia, ettei tuosta olisi juuri luullut paljo olevan sinne heidän kylän köyhiin ja huonosiin oloihin, ei siellä paljo merkitä moisilla häntäniekka hameilla eikä kovin ahtailla röijyillä, jos työssä mieli olla.
— No kuinka se Kaikkosen Heikki semmoisen otti?
— Ka hulluudessaan, nekö lie hatun höyhenet ja hameen rekuleet häikässeet. Mutta kyllä se niistä tarpeensa saa, kun nuotalle tulee lähtö taikka suoniityille heinään. Ja mihinkäpä se Loviisakaan ne komeutensa panee, kun ne kerta ovat ja niihin on siellä päässyt tottumaan. Siellä voivat olla Helsingissä hyvätkin ja siellä tuo olisi mahtanut Loviisakin olla omiaan, mutta mitäpä tuo minuun kuuluu missä se on.
Ei voinut Anna Liisan puheessa olla huomaamatta: huonosti salattua katkeruutta ja kateutta tuota kummaa, tulokasta kohtaan, vaikka hän vähäväliä kyllä huomautti, etteihän se häneen kuulu, miten mikin kouhottelee. Erityisesti tuo Loviisan seikka näytti häntä liikuttavan, sillä hän oli tuskin ääneti puolta virstaa kun taas alotti:
— Sattuikin se tänne juuri siihen aikaan, kun Kaikkosesta Olli, vanhempi veli, kuoli, eikä Heikkikään epäröinyt, vaan heti riensi vihille kun Loviisan näki. Yhden kai minulle tekee, vaan soma on ajatella, mikähän siitäkin pariskunnasta tulee. Sen jo arvaakin, ettei se lintu kauan malta pysyä siellä Kaikkosen mäellä, kun on kaupunkeihin tottunut… nyt jo kuuluu Ouluun kärttäneen, mutta eipähän tuosta lie tervalastin soutajaksi, tuommoisesta hintelosta…
Anna Liisa nytkäytti halveksivasti hartioitaan ja sylkäsi. Hetken kuluttua lisäsi hän niinkuin itsekseen:
— Minä se toki jo olen pariin kertaan lastiveneen soutanut Oulussa mutkin…
Minustakin oli Anna Liisa aivan oikeassa väittäessään, että tuosta komeilevasta Loviisasta tulisi huono maalaisemäntä, ja hyvästi saatoin ymmärtää hänen oikeutetun harminsa ja halveksimisensa sellaista kouhottelemista kohtaan. Mutta en tiedä, mistä lie ilkeys silloin livahtanut mieleeni, kun en malttanut olla virkahtamatta:
— Anna Liisaako se Kaikkosen Heikki ensiksi oli emännäkseen aikonut?
— Mistä te sen tiedätte? kysyä tokasi tyttö punastuen ja melkein hypähtäen soutoteljaltaan. — Mitä lie aikonut, minä en hänen aikomisistaan ole paljon perustanut, enkä ole hänen varassaan koskaan ollut. Olisi noita semmoisia jo saatu ennenkin ja parempiakin… pitäköön röökynänsä minusta nähden, ei suinkaan minulle kateeksi käy.
— Eipä siltä, koetin parannella pahuuttani, tottahan noin korea tyttö miehiä saa vaikka valita asti. Mutta olisihan Anna Liisa ollut sinne sopivampi emännäksi…
Siihen ei Anna Liisa enää virkkanut mitään, ja minä otaksun että hän sydämmensä syvyydessä oli aivan yhtä mieltä minun kanssani, vaikkei kehdannut sanoa, kun se olisi tuntunut vähän itsensä kehumiselta. Eikä Loviisasta enää sen koommin puhuttu sanaakaan, puhuttiin vain muista maailman asioista. Kaikkosen ranta katosikin samassa näkyvistä pois muutaman niemen taakse, josta levisi eteemme uusi aava selkä ja puhalsi yhä vinhempi vastanen.
Se nähtiin Kuhmon ja Suomussalmen rajalla — Suomussalmen puolella kumminkin — juuri sen vesijakajan tienoilla, joka kapeana kannaksena haaroittaa vedet juoksemaan kahtahalle, toisaalle Vuokin ja Emäjoen päähaaraan luoteeseen päin ja toisaalle Lentiiran vesien kautta Kuhmon haaraan kaakkoon päin. Siellä jouduttiin matkalla poikkeamaan Keskisen taloon, jossa köyhyys ja kurjuus näytti olevan suurempi ja kaikkinaisten inhimillisten kärsimysten määrä täyteläämpi, kuin nähdä sai missään muualla matkan varrella, vaikka siellä sai nähdä yhtä jos toistakin.
Puutteellista ja huonosti elävää näytti olevan itse talonväkikin, mutta surkeampi oli vielä laita erään huonemiesperheen, joka asui siinä yhden tuvan ahtailla tiloilla.
Kumartuen astuimme sisään pirtin matalasta ovesta, josta ummehtunut, taudintapainen ilma lehahti vastaamme. Himmeät, pienet, paikkonaiset ikkunat pitivät pirttiä keskipäivälläkin puolipimeänä, niin että esineitä sisällä oli ensi aluksi vaikeanlainen erottaa. Mutta joukko apposen alastomia olentoja veti heti huomiomme puoleensa. Ne olivat lapsia, neljä tai viisi kappaletta, joukossa suurempia ja pienempiä. Ei repalettakaan päällä ollut yhdelläkään, ei viikunanlehden kokoista. Muuan tyttö, vanhin kai joukossa, noin 11 tai 12 vuoden ikäinen, näytti kumminkin vieraiden edessä ymmärtävän ujostella alastomuuttaan ja kirmasi uunin taakse. Sieltä hän ilmestyi kotvasen kuluttua; oli sitonut emännän vanhan hamerääsyn kaulaansa, niin että se säkkinä verhosi koko olennon. Muut temmelsivät ujostelematta aataminpuvussaan lattialla, sääret väärinä, mahat turvonneina, iho likasen kellertävänä.
— Talonko nuo ovat lapsia? kysäsimme tervehdysten jälkeen hetkisen ääneti istuttuamme.
— Tuon ne ovat huonosen huonemiehen, ja onhan noilla tuossa äitinsäkin ääressä, selitti emäntä, vanhanpuoleinen ihminen, punoessaan hamppulankaa polvensa päällä. — Ei ole raukoilla vaateriepua päälleen panna, ei ole vielä eläissään ollut talvella eikä kesällä, lisäsi hän hetkisen kuluttua.
Katselimme missä se huonemies oli, josta emäntä oli puhunut. Pimennossa nurkassa makasi joku olento ryysyvuoteella lattialla ja ähki tuontuostaankin. Siirryimme lähemmäs. Se näytti olevan nuorenlainen mies, eli oikeammin vähäsen miehen kuihtuneita jätteitä; siinä se makasi tai istui omituisen koukerossa asemassa, nojaten yläruumistaan kuihtunutta käsivarttaan vasten ja katsellen tylsästi eteensä syvistä silmäkoloista melkein sammumaisillaan olevilla silmillään. Pitkä tukka pörrötti harjamaisesti hänen päässään, harmajat, kapeiksi lutistuneet, kuihtuneet kasvot peitti harva vanukkeinen parta. Suu oli auki ja puoleksi paljastunut rinta läähätti vaivaloisesti. Vieressä penkillä istui hänen vaimonsa soudattaen pärevasussa pientä kirkuvaa lasta ja alaspäin herkeämättä katsellen.
Inhottava haju löyhki tautivuoteen läheistössä, täytyi pakostakin siirtyä edemmäs.
— Joko se on kauan sairastanut?
— Johan se perttulista; vähää ennen kuin tämä viimeinen syntyi se kääntyi tautivuoteelle, eikä ole siitä pystöön kyennyt.
Potilaan vaimo ei nostanut silmiään maasta tuota puhuessaan.
— Keuhkotauti vai mikä sillä on?
— Mene tiedä. Kylki tuolla on auki, sieltä märkii myötään, mutta ei vain tee loppuakaan.
Talon emäntä joutui siihen puuhistaan hänkin tuota kurjuutta selittämään.
— Niillä oli oma mökki, vaan se paloi mennä kesänä ja silloin ne koko joukolla asettuivat tähän meidän pirttiin. Eipä tässä liikoja tiloja olisi ollut, vaan mihinkäpä nuo hätääntyneet hääti. Ja mies, — tuo Ollikainen tuossa juuri — oli kova työmies, tukkimies erinomainen ja elätti kyllä joukkonsa. Vaan sitten sairastui lavantautiin ja niinpä kävi kolkosti, ettei siitä enää elpynytkään. Tämä löi häneltä kylen puhki ja siitäkös märkäpesä on tullut. Mutta niin se onkin nyt puolessa vuodessa vienyt terveen miehen, ettei siitä enää ole muuta kuin tuommoinen jälki jälellä. Riettaan näköinen on sillä se sivunsa, madoissa…
— Eikö sitä ole hoidettu mitenkään?
— Kukapa sitä olisi osannut hoitaa ja millä? Julmalta tuo on tuntunut, mutta siihen se on saanut märätä. Katsokaa te.
Hän rupesi vetämään syrjälle likaista paitaa miehen kyleltä. Kauheata!
— Eikä mitenkään hoidettu, ei edes millään puhtaana pidetty?
— Milläpä sitä? Kuhmon apteekkiin on matkaa toistakymmentä peninkulmaa, ja jos sinne joku kulkija olisikin, niin millä rahalla sen rohdon ostaisi.
— Mutta sellainen rohto ei monta penniä maksa.
— Vaan kun ei ole penniä yhtään kuukausiin nähtykään, — tuskin lie koko kylässä.
Potilaan vaimo herahti itkemään.
— Vieläpä tässä olisi rohtojen saantiin kyetty, kun on päiväseltään aina niukuin naukuin jaksettu lapsilauman kanssa hengissä pysyä, siinä on ollut kykenemistä tarpeeksi. Jos hyviltä ihmisiltä on maitotilkan jaksanut sairaalle saada, muuta rohtoa ei.
— Tottapa teitä on kunta auttanut ja muut hätäavut?
— Muutenpa tässä olisi jo kuoltukin koko joukolla. Mutta kun en minäkään näiltä lapsilta ja sairaalta pääse sen vertaa liikkeelle, että aina saisi käydä kerjäämässäkään apua…, ei puhettakaan siitä että mihinkään työhön pääsisi. Kuinka kauan vielä kitunee tuokin raukka tuossa, ei se kyllä koskaan kostu.
Ei se kostu, kyllä sen näimme mekin. Mitenkä tahansa siinä ajattelikaan puolelle ja toiselle, niin täytyi huomata, ettei tuolla huonemiesperheellä ollut millään puolella yhtään mutkaa, jonka kautta se pääsisi puikahtamaan kurjuudestaan onnellisempiin oloihin. Armoleipä on katkerata, vaan kun sekään ei riitä….
— Ja tuo lapsiliuta söisi paljokin, jos saisi, säesti emäntä.
Kurjin oli kumminkin laita tuon kuolemaan tuomitun potilaan. Siinä täytyi hänen maata ja nähdä miten hänen omat lapsensa kärsivät nälkää ja kurjuutta ja nähdä miten hän itse joka päivä yhä enemmän suorastaan märkäni pois, miten viimeiset voimat loppuivat, ja kumminkin piti elää. Eikä minkäänlaista, mikä tuskia hetkeksikään lieventäisi. — Otimme taas puheeksi, että pitäisi Kuhmolaisten kirkkomiesten kautta hankkia apteekista jotakin rohtoa, vaikkapa vain karboolivettä haavan puhtaana pitämistä varten. Mies kuuli "karboolin" nimen ja elpyi siitä hetkeksi. Sen nimen oli hän ennenkin kuullut. Muuan kulkeva tukkilainen oli jo keväillä puhunut että kun olisi silläkään pestä. Yhtäkaikki siitä vielä kostuisikin, kun kerran tuo haava rupeaisi paranemaan…
Hän toivoi vielä miesraukka. Toivokoon vain, se ehkä vähänkään lievittää hänen kurjuuttaan. Mutta turhaan hän toivoi!
Nuo alastomat kakaratkin kuulivat isänsä puhuvan paranemisestaan ja keräysivät siihen pyylevinä kummissaan kuuntelemaan sitä pakinaa. Oli tuossakin ihmisen alkuja. Mikähän niistäkin raukoista vielä mahtaa tulla? Tulevatko jatkamaan vanhempainsa ylen, kovaa elämistä, vai paraneeko olo heillä maailman taipaleella?
Vaikeaksi kävi olo ummehtuneessa pirtissä, ja me lähdimme jatkamaan taivalta. Pistimme mennessämme kumminkin muutaman markan potilaan vaimon kouraan kehottaen häntä rohtoa hankkimaan, jos ei muun vuoksi niin rohkaistakseen sairasta. Ja jälestäkäsin oli hyvä mieli että senkään tulimme tehneeksi, sillä tuo kurjuuden kuva ei hevillä tahtonut hälvetä mielestä.
Pitkin matkaa Kuhmon ja Suomussalmen välisiä salokyliä kulkiessamme kerrottiin meille taloissa vähäväliä, että "kulki tästä pari miestä toissakin päivänä, mitä lienevät nekin olleet, sanoivat kulkevansa Hämeen maasta". Ylen on harvinainen tapaus että näissä kylissä matkustajia kulkee, eikä kummakaan siis jos meiltä udeltiin, mitä retkeilijöitä ne ovat mahtaneet olla. Arvelimme heidän mahdollisesti olleen joitakin tiedemiehiä eli tutkijoita, vaikkemme sitäkään oikein osanneet käsittää, kun he missään pitemmältä viipymättä matkustivat yhtä nopeasti kuin me, joilla ei ollut mitään tutkimusasiata.
Mutta muutamassa talossa — muistaakseni se oli Suomussalmella Vuokin rannalla — pääsimme siitä varmuuteen.
Siinä talossa olimme yötä, ja kylvimme illalla. Kylyn päälle istuttiin tuvassa makeasti levähdellen ja tavan mukaan tarinoiden talonväen kanssa, ja taas tulivat ne toissapäivänä kulkeneet puheeksi.
— Kävivät ne tässäkin, tulivat tuossa iltahämärässä vähän ennen kuin talossa makuulle ruvettiin, kertoi isäntä, pistäen vieraan kukkarosta "vaappitupakkaa" visakoppaiseen piipunkänäänsä. — Satuin tuohon juuri pihalle näinikään kylyn jälkeen, katselin sitä yhtämittaista sadetta, että ei kai se sinäkään yönä herkeä. Näin silloin tuolta mäen alta nousevan parin kummallista olentoa: jalat kuin ihmisellä, vaan pään kohdalla laajat, pyöreät kommervenkit. Minulta jo vähän sydäntä hyppäytti. No, tunsinhan minä ne sitten lähempää ihmisiksi, niillä oli vain semmoiset varataivaat pään suojana, jommonen on meidän rovastillakin. Mutta vaivaloisesti ne nousivat sieltä, aivan käppyrässä kumpanenkin. Kovin niillä olikin molemmilla isot ja raskaat laukut selässä.
— Ja oli niillä vielä kolmaskin laukku, vaan sitä oli kantamassaAholasta piikatyttö, säesti emäntä väliin.
— Oli kolmaskin. Ja se niiden Aholaan tulo se vasta kuuluu kummannäköistä olleen. Suota kulkea retuuttaneet raukat sateessa, ja korennossa kantaneet laukkua välissään, arvaa sen miten siinä pysyy kapeilla, heiluvilla suoportailla.
— Mutta pestäpä ne oli saaneetkin housunsa, säesti taaskin emäntä.
Isäntä, joka ei oikein näyttänyt pitävän siitä, että toinen hänen puheeseensa puuttui, sytytti uudelleen piippunsa ja oli hetkisen ääneti ikäänkuin miettien että mihinkä hän jäikään. Sitte jatkoi:
— Niin olivat tuiki väsyneitä pirttiin tullessaan että laukkunsa viskasivat laattialle, — kirjoja ja papereita kertoivat olevan laukut täynnä — ja itse istualleen retkahtivat. Sanoivat olevansa runon kerääjiä ja niitähän ne lie olleetkin, vaikka tässä akkaväki jo säikkyi että mitä lienevät.
Taas puuttui emäntä puheeseen:
— Säikähtivät ne vähän muutkin, ei yksin akat. Ja oliko tuo kumma, kun heti taloon tultuaan rupesivat velhoja kyselemään.
— Niin ne todellakin kysyivät, että onko täällä muka velhoja, ja toinen veti heti paperit taskustaan ja rupesi kirjoittamaan, pistelemään sinne kaikki mitä me puhuttiin. — Ei hyvät herrat sanoin minä, eihän meidän kulmalla mitään tiettyjä velhoja ole, ei me ainakaan ole kuultu puhuttavan. Eikä niitä olekaan, — sanovat ne muutaman miehen tuolla Ylävuokissa taitavan taikoja, mutta en minä sitäkään usko, eikähän sekään mikään velho ole. No sitten nämä utelemaan, oliko täällä meillä muka ketään joka loihtuja tuntisi. Mitä loihtuja, kysyin minä, ei me hyvät herrat täällä sydänmaalla tiedetä niistä mitään. Mutta akkaväki kun täällä pirtissä rupesi pelkäämään, että mitä hyvinkin lienevät, eivätkä tytöt uskaltaneet makuulleen ruveta puoleen yöhön. Ja mietitytti se vähän minuakin, kun se toinen herra koko ajan pisteli paperille juuri kaikki mitä minä satuin sanomaan; ajattelin että mitä rotokollaa se tekee. Mutta tottapa se kirjoitti siinä omiksi huvikseen.
Me koetettiin selittää siihen, että ne on mahtaneet kirjoittaa muistiin jonkunlaisia kielennäytteitä, saadakseen selville minkälainen kielenmurre eli puheenparsi täällä on. Mutta naispuoliset eivät varsinkaan näyttäneet paljokaan uskovan sitä selitystä. Mitä varten ne sitten muka olisivat velhoja kyselleet? Isäntä oli kumminkin ymmärtävinään koko asian.
— Sanoinhan minä jo heti, että oikeita kulkijoita ne ovat, tuommoisia tietomiehiä, nuoria vielä olivatkin, melkein poikasia, — eihän ne mitä ilkimyksiä olleet. Ja ruunun rahoillahan nuo vielä sanoivat kulkevansa, ja kaikki maksoivat rehellisesti yösijasta ja muusta. Ne olivat näet tässä meillä yötä, ja aamulla lähti Jaakko niitä saattamaan veneellä alaspäin.
— Reissuapa siinä oli ollut Jaakollakin, väitti emäntä vieläkin sekaan.
— Niin, ne kun taas veneessä olivat ruvenneet Jaakolta kyselemään minkä mitäkin ja pistäneet paperille kaikki mitä Jaakko taas sanoi, niin oli tämäkin siitä vähän ällistynyt, ja jo lopulla taivalta herennyt aivan ummikoksi, aivan puhumattomaksi. Mutta se kun ei hänkään sitä älynnyt, että mitä varten ne niitä kirjoittelevat.
Kaikista selityksistä päättäen tulimme siihen varmaan käsitykseen, että tiedemiehiä ne on olleet, ja että ovat ehkä pikakirjoituksella panneet muistiin kaikki mitä kuulivat, niinkuin kuuluvat tekevän tiedemiehet. Mutta sen vakuutuksemme saimme vielä monessa paikassa vakuuttaa useille uteliaasti kyseleville, sillä ne samat tiedemiehet kummittelivat vielä pitkät matkat meidän edellämme.
Taival oli pitkä ja autio, niinkuin ovat taipaleet Kiannan ja Kuusamon syrjäkylien välisillä kinttuteillä. Talosta lähdettyä oli jo pari tuntia kävelty poikki soiden ja pitkin kankaita, samoiltu sitä yhtä tavallista, tasaista tahtia, ja vielä oli parin tunnin matka lähimpään taloon. Ääneti kuin ainakin astuttiin pitkin karua, harvapuista koleikkoa, hypittiin kiviltä keloille ja mättäille ja kierrettiin aavan suon laitaa tarpeettomasti mutkittelevaa polkua myöten. Noustiin harjulle siitä, käveltiin sen selkää kappaleen, niin jo tultiin laakson jyrkälle rinteelle, jonka pohjalla tiheitten leppäpensaikkojen välissä puro koskena lirisi.
Omituisen sulavasti soveltui sen ääni silloiseen hetken mielialaan, enkä malttanut olla istahtamatta siihen sammaltaneen kannon tyngelle levähtäissäni kuuntelemaan sen sointia ja nauttimaan ja mietteisiini vaipumaan. Alakuloinen tunne tuntui vallitsevan koko luonnossa, tuommoinen maltillinen, pehmeä, vehmainen tunne, joka herpasee vaan samalla viehättää. Päivä paistoi himmeästi hattarapilvien takaa ja siitä kävi metsän vehreys hiukan tummahtavaksi. Öisen sateen ja aamusen kasteen jälkeen oli maa vielä kosteuttaan notkuva, ja talttuneesti kaikui astuessamme tantereesta askelten säännöllinen töminä. Ne askeleetkin ikäänkuin säestivät sinä aamuna jotain surunvoittoista, haaveilevaa säveltä, niinkuin ne toisenvuoron taas takoivat reipasta, yllyttävää tahtia.
Laakso tuossa, reheväkasvuinen, tuoreuttaan tuoksuva, oli kuin kosteikko korvessa, tai tuntui ainakin siltä. Heinikko oli korkea ja hyötyvä pitkin rinnettä, maa hedelmällistä mullikkoa ja korkeat koivut loivat siihen hauskan siimeksen. Ja puro siinä alla porisi vaahtoavana putouksena ja ajeli alla olevaan avarampaan kosteikkoon virkkuja, valkopäitä aaltojaan.
Siinäpä soisin minä voivani viettää elämäni alakuloiset hetket, niin tuntui mielestäni tuossa levätessäni. Sinneppä tahtoin vetäytyä loitolle maailman mylläkästä, koska korkeimmillaan käyvät inhimillisten intohimojen ja kilvoittelujen tuimat laineet ja tahdon tarmo väsähtää puolettomissa ponnistuksissa. Toisinaan halaa mieli niin hartaasti täydellistä yksinäisyyttä ja lepoa. Tässäpä olisi lepopaikkani rauhainen ja rakas, olisi suvantoni ja suojarantani. Ei loiskuisi kaukaisinkaan maininki elämäntaistelujen ulapalta hiljaisen lepolaaksoni kuuluville, vaan sydänmaan tyyneesti hilpeilevä puro soittaisi yksin viehkeätä virttään huuhdellen mielestäni kaihon ja katkerat mietteet. Ja minä kuunteleisin sen alakuloista soittoa, kunnes jo rauhottunut mieleni kuulisi siitä virkistävää kehoitusvirttä ja elämän halua ja iloa.
Ja siinä yksinäisyydessäni, vaikuttamatta minkään ulkomaailman tavan tai kiihoittimen, kävisin sitten äänettömiä käräjiä itseni kanssa, ja tuomitseisin vinouteni ja vääryyteni. Siellä oppisin ajattelemaan itsenäisesti ja vapaasti ja arvostelemaan maailman turhuuden ja maailman hyveen ja saisin luoduksi silmistäni karstat pois, jotka himmentävät ja harhauttavat katseeni ja puhdistumaan saisin maailmalla tarttuneesta kuonasta alkuperäiset ihannekuvani. Ja niin varustettuna tahtoisin taas rientää takaisin elämän hälinään, sillä silloin osaisin minä taas oikein taistella ja oikein nauttia, oikein viljellä, kehittyä ja kehittää.
Mutta lepopaikkani olisi väsymyksen hetkien varalta aina täällä laaksoni rinteellä koivujen siimeksessä, syrjässä syrjäisimmältäkin polulta. Ja kun kerran huomaisin taipaleellani kokonaan uupuvani, silloin rientäsin taaskin tähän kuuntelemaan puron lievittävää lirinää ja hengittämään reheväkasvuisen laaksoni tuudittavaa tuoksua. Istuisin mättäälle nurmikkoon, nojaisin pääni koivun valkoista kylkeä vasten ja katselisin kuinka sopuisassa leikissä taivaalla harmajat hattarat ajelevat toisiaan, kuunteleisin tuulen leikkiä latvoissa ja unhottaisin kaikki, kaikki. Ja silmäni ummistaisin siinä ja nukkuisin pois kuin rukoukseensa nukkuva lapsi.
Tässä tämmöisessä lepopaikassa voisi — niin minusta tuntui — ihminen kerrankin tuntea itsensä vapaaksi kaikista, tuntea itsensä ihmiseksi. Mutta mistäpä löytäisi elämän taipaleella lepopaikan tämmöisen, syrjäisen, rauhallisen ja helmaansa noin hellästi tuudittavaisen?
Oli niin suloista levätä tuossa laakson pehmeässä liepeessä ja sen siimeksessä vilvoitella hiestynyttä päätään ja samalla antaa ajatusten mielinmäärin tehdä retkiään unelmain rajamailla. Tuommoisessa lepopaikassa on ihana haaveksia ja siinä sitä voipikin vapaasti tehdä. Hevillä en malttanut siitä erota.
Vaan matkaa oli jatkettava. Lepopaikka jäi siihen jälelle kun taas lähdettiin samoilemaan salon halki, kiikkumaan suoportailla ja hyppimään karujen kangasten kivillä, enkä sen koommin tavannut levähdyspaikkaa sen makuista. Vai liekö vika ollut siinä, etten muulloin sattunut samassa mielialassa istahtamaan helteissäni henkäsemään? En tiedä, vaan jos sellaisen lepopaikan vasta mistään taipaleillani tapaan, niin lepäänpä silloinkin tahallani tarkoin ja kauan.
Kauan pysyvät muistossani Vanttajan vanhukset, isäntä ja emäntä. Jos ken Iijärven yli Poussusta päin soudettuaan kävelee kannaksen poikki aikeessa soudattaa itsensä Kuusamon kirkolle, eikä ole Mustaanniemeen välttämätöntä asiata, pistäytyköön Vanttajaan pyytämään venettä, se kannattaa hauskojen vanhusten tähden hyvin tehdä.
Tulimme sinne eräänä aamupäivänä sateen hienosittain vihmoessa. Talossa ei ollut kotona muita kuin molemmat vanhukset, päälle kuudenkymmenen kumpanenkin. Eukko paistoi leipiä, ukko oli vuoleksivinaan haravanpiitä siinä ikkunapenkillä. Muu väki oli lehtimetsässä.
— Eikä sitä toki meillä enää paljo muuta omaa väkeä olekaan, pahoitteli muori tervehdysten jälkeen, juostessaan siinä niin sukkelana kuin kankeat jalat suinkin sietivät uunin ja leipälaudan väliä. — Kohta ei meillä ole lapsia luonamme yhtään. Ei sillä, ettei noita olisi tehty, jo vain niitä tehty on kahdeksan kappaletta ja eläviä niistä on tullut kaikista, mutta tähän sitä vaarin kanssa lopuksikin aivan kahden jouduttanee.
Eukolta melkein kyynel vierähti luomen alta tuota kertoessaan, vaikka hän koettikin puhua äkäisellä ja suuttuneella äänellä. Vaan ukko hymähti hyväntahtoisesti ja lohduttavasti ja rupesi tarkemmin selittämään sitä eukkonsa surua.
— Sitä se ei meidän muori voi unhottaa, että pojat hänet tänne ovat jättäneet ja itse pyrkineet paremmille elantopaikoille. Ameriikassa meiltä on kaksi poikaa ja kolmas tässä juuri menneen pyhän seudussa sanoi hyvästit ja lähti sille samalle reissulle. Ja sehän se varsinkin nyt tuoreimmiltaan muorin sydäntä kirvelee. Eikähän se ole kummakaan — nuorin poika meni, äitinsä ilo —, pakottamaanhan tuo panee vähän itsekunkin mieltä, mutta parempihan niillä pojilla siellä on kuin täällä hallan kanssa tappelemassa, paljokin ehompi elämä, kunhan vain tervennä pysynevät. Ja sieltä ne elättävät vielä meitäkin, — vaikk'eihän meillä tässä mitään hätää olekaan, talonhan nuo meille jättävät mennessään.
— Vaikka jättänevätkin, mihinkä me tässä talossa paljo pystymme, kaksi vanhaa. Ja ainahan tuota sentään elettänee, en minä sitä itke, vaan sitä ikävätä ja kaipuuta. Ei niitä enää tietysti elävin silmin saa koskaan nähdä, — sinne Heikkikin huilasi. Olli ensiksi lähti vuotta kolme sitten sotaväkeen joutumista pakoon, kun niin pahan arvan tuli vetäneeksi, ja jo Iikan kirjoitti sinne seuraavana kevännä, vaikka sillä tuota ei olisi ollut sotaväkeenkään lähtöä, kun oli kupeestaan puhki. Ja nyt Heikki. Sattuikin se tänne pahimmoilleen tuo Ojalan Paavo, joka jo viisi vuotta on Ameriikassa ollut, ja se kun pääsi houkuttelemaan, niin jo Heikki heti matkaan työntyi. Tytötkin meiltä on naitu aivan yhdettömiin mikä minnekin, ei kotona enää ole muita kuin vanhin poika, ainoa joka on vähän löyhä. Toteen niitä on kasvattanut ja elättänyt ison poikueen…
Taas herahti muori itkemään, ja ukonkin silmään jo kierähti kyynele. Vaan hän koetti itkevälläkin silmällä hymyillä, nousi haravanteostaan ja käveli eukkonsa luo tätä lohduttamaan. "Vielähän ne sieltä löytyvät, löytyyhän mies meren takaa… Iikka se vissistikin tulee meitä katsomaan, niinhän se jo kirjoitti, eikä niitä tiedä toisiakaan, kun elettänee… Ja miksei elettäisi, eihän me vielä ikäloppuja olla…"
— Ei! Puhut nyt sinäkin kun ei satu sivujasi kolottamaan. Minähän tässä toki vielä vähän jaksan liukkaamminkin liikkua.
Muorikin koetti heittäytyä reippaaksi ja notkeaksi leipiä uuniin juoksutellessaan, mutta ei sattunutkaan siinä kiireessä paremmin, kuin että leipälapio hiukan heilahti uunin suulla ja leipä liukahti tuhkaan… Eukko kirosi vihasesti vaan ukko rämähti nauramaan.
— Näyt liikkuvan sinä toki vähän liukkaammin, olet totta vähän notkeampi…
Muori pauhasi kiukuissaan voimatta kumminkaan olla hymähtämättä hänkin vahingolleen ja ukko tuli tyytyväisenä meille kertomaan:
— Muutamia vuosia sitten riitelivät pojat tässä perinnöistä ja maan jaoista ja vähältä jo käräjiin toisiaan vetivät. Me vanhat jo heittäysimme syytingille. Mutta sitten pojille tuli semmoinen iili, että Ameriikaan heidän pitää päästä. Yksi toisensa jälestä heitti perintöriidat ja maanoikeutensa toiselle ja matkusti pois, ja niin me tässä taas kahden hoidetaan isännyyttä…
Saattajia ei ollut muita ketään kotosalla, ja kun vanhuksia emme arvelleet voivamme pyytäkään soutajiksi, mietimme jo lähteä etempätä hakemaan. Silloin ukko ikäänkuin sivumennen tuumasi eukolleen, että "ethän sinä mahtaisi jaksaa lähteä toiseksi soutamaan, jos minä tästä lähtisin näitä vieraita pikkuveneellä viemään…?"
— Miks'en se minä jaksa siinä missä sinäkin… kunhan tässä leivät saadaan uunista… eikä se sulla taas vene yksin tulisikaan takasin.
— Tulisikin se, mutta kun jaksanet…
Leivät saatiin uunista ja lähdettiin rantaan. Vaari varoitti muoria ottamaan lämpimämmän nutun mukaansa sateen varalta ja muori muistutti vaarille samaa. Kirves olalla käveli vaari edellä muka reippaan ja teerevän näköisenä, ja katseli aina taakseen että mitenkä se eukko sieltä pääsee kankeilla jaloillaan, kun tie rantaan kulki suon poikki ja pyöreitä portaita myöten piti hyppiä. Mutta tarkkaan sai ukko itsekin katsella mihin jalkansa laski, ja kun hän muutaman kerran juuri eukostaan huolehtiessaan rupesi horjahtamaan pyörivältä polalta, säpsähti eukko ja torui että "katso eteesi, kyllähän minä täältä; paremmin suoriudun". Mutta rantaan tullessaan, kun me muut jo olimme kuivalla maalla, liukahtivat eukolta äkkiä jalat ja hän hulahti kahdenreisin portaalle istumaan, eikä päässyt siitä mihinkään.
— Säret itsesi, huolitteli ukko apuun rientäessään. Kun minä pyysinkin sinua mukaan, kankeathan sinulla jalat ovat… Kasteli hameensa muori parka aivan likomäräksi, eikö lie saappaihinkin jo vesi päässyt…
— Eikä päässyt ja kesä kuivaa, älä siinä hätäile, porisi eukko helmojaan väännellen, mutta ilmeisesti häpeissään kun se hänelle taas oli pitänyt vahinko sattua.
Eukko asettui soutamaan, niinkuin tapa vaatii naiselta, ja veti ravakasti alkumatkasta, Mutta pian ilmestyi vikaa hankavihtoihin ja toinen airo oli kiero. Ja niin rupesi taas sydänalaakin kouristamaan…
— Piippukin jäi kotiin, olisi edes saanut savut vedetyksi sydämmeensä.
— He, tässä minun piippuni, vetele siitä, helpottaisiko, puhui ukko ja huopasi yksin sen ajan. — Se sanoo sydäntään helpottavan kun savut saapi… ja hyväthän ne on savut levähtäissä ilmankin, ivaili vaari meille hiljemmin.
Loppumatkalla, kun eukolle jo kävi soutoteljo kovin matalaksi ja airot kovin raskaiksi, houkuttelimme hänet lepäämään ja vetelimme itse Tolpanniemeen saakka. Kirkolle ei näet mentykään kuten ensiksi oli aijottu, sillä ukkokin arveli jo, että jos ne airot niin kierot ja raskaat ovat, niin miten niillä sieltä asti sitten takasin pääsee. Ja Tolpanniemestä onkin kirkolle kävelytie kuiva ja hyvä.
Siellä rannassa sanoimme jäähyväiset hauskoille ja ystävällisille vanhuksille, ja katselimme vielä hetkisen törmältä kun he paluumatkalle lähtivät. Eukko asettui perään viilettämään, ukko rupesi soutamaan. Hän oli hiukan pilkkaillut eukkoaan, kun tämä ei soutaa jaksanut, nyt huomasi hän jo itsekin ensi nykäsemisellä, ettei se olekaan vanhan työtä.
— Ka, raskaathan nämä ovatkin airot, huonoa tekoapa ovat. Miten sinä jaksoitkin näillä kiskoa, mullekin tuntuu olevan aivan täysi paino.
— Sanoinhan minä, näet nyt. Ja kyllä minä muuten siinä kiskon missä sinäkin.
Vene eteni jo verkalleen selällepäin, eikä kuulunut enää mitä nuo Vanttajan herttaiset vanhukset siellä kahdenkesken keskustelivat, soutaessaan autioksi jääneesen kotiinsa.
Vuorista maata kulkee se maantie, joka vetää Kuusamon kirkolta Alakitkan kylään. Se kiertelee pitkin harjujen kaltevia rinteitä ja laaksojen jyrkkiä äyräitä, joiden pohjalla pilkistelee sydänmaan syviä lampia. Vaan siellä täällä kahdenpuolen tietä kohoavat vuoriselänteet pystyiksi, jykeiksi tuntureiksi, joiden jyrkät, kallioiset huiput kaukaa kajastavat matkailijan silmään ja viekottelevat katkaisemaan taipaleen ja nousemaan sinne korkeuteen ihmettelemään luonnon suuruutta.
Tuskin malttaisi matkustaja ajaa ohi juhlallisen Pyhätunturin, joka Pyhäjärven rannalta nostaa pystysuoraan korkealle pienempäin vaarojen yli kaljun, raskaan päänsä, ellei se olisi siksi syrjässä tieltä, että hän säälii ajan hukkaa, ja ellei jo hänelle vielä muhkeampana näkyisi etäämmältä Rukatunturin itäinen rinne ja sen yläpuolelta huippu toistaan korkeammalta. Sinne hän ajaa, pysäyttää hevosensa läheisen mökin aitovierelle ja lähteä kiipeämään ylös tiheätä lepikkoa ja louhikkoa myöten.
Rinne on sakeasti metsäistä, vaikka se onkin niin jyrkkää, että loivimmillakin paikoilla saa tarkoin katsoa mistä ylös pääsee, eikä käsien avutta pääse sittenkään. Näköalan sulkee siellä metsä kokonaan. Noustessa kohoaa rinne rinteen takaa, kukin vankan nousumatkan edellistään ylempänä. Vasta tunturin kallioisella harjanteella harvenee metsä ja käy vaivasen matalaksi, kunnes se aukealla laella katoo kokonaan. Ja silloin on maailma suurena ja avarana edessä ihailtavana katsojan ahmivan silmän.
Silmä tyhmistyy ensi katseella tuota näkyä, se ei arvaa tähystellä kyllin laajalle, ei osaa mitata sitä suunnatonta avaruutta. Katse osuu yhtä suuntaa kohden, etenee sinne yhdeltä hämärtävältä kukkulalta toiselle ikäänkuin etsien, mihin hävisi taivaan ranta. Se näkee vesiä ja vuoria, vesiä ja metsiä, suuria metsiä ja soita, vaan ne ovat kaikki yhdessä mylläkässä, pieniä ja vähäpätöisiä. Mieli on kuin sekasin, se tarvitsee hetkisen aikaa ikäänkuin kokoontuakseen yhteen voidakseen käsittää yksityisyyksiä tuosta suunnattomasta suuruudesta. Ahnaasti ahmii silmä yhä etäämmältä, yhä laajemmalta, koettaen muka yhdellä näkemällä tempasta omakseen koko eteensä levitetyn avaruuden, nielasta sen ehyeltään yhdessä tuokiossa juurikuin peljäten että siitä säästämällä jotakin kuluu pois. Vaan katse siirrähtää taukoamatta yhdestä näköalasta toiseen, kiertelee summissa näkemättä selvästi mitään. Sen täytyy sittenkin tyytyä pala palaltaan nauttimaan voidakseen ensinkään nauttia.
Mutta silloin onkin luonto edessämme jo kadottanut osan tenhoavaisuuttansa. Mieli ei ole enää hurmauksissaan, se voi jo arvostella ja erotella eri näkemät edessään, voi lajitella mikä paikka on kaunista, mikä kolkkoa, mikä hymyilevää. Nyt me näemme koko joukon vaaroja jotka muodostavat tummia selkiä ja ovat kiinnitysvöinä tuossa repaleisen näköisessä maisemassa. Niiden välissä näemme kimaltavan vaaleansinisiä järviä, jotka tuhansina mutkina, lahdelmina, salmina ja selkinä pilkkovat palasiksi maat. Me näemme yksikseen jo nuo laajat, puuttomat, harmajankeltaset suot, jotka ikäänkuin muodostavat katseltavana olevassa kohokartassa tasaisen keskikerroksen, ja joita alempina ovat laaksot ja lammensilmät niiden pohjalle ja ylempänä säännöttömästi kohoilevat harjut ja vaarat. Ja harjanteiden rinteillä näemme korkeat, suorat ja mahtavat havumetsät tumman vehreässä karvassaan ja vaaleammin, viehkeämmin vihannoivan näemme lehtimetsäin notkelmissa ja järvien rannoilla.
Mitähän lienevätkin kaikki nuo järvet ja lammet ja tunturit sitten? On kai asutus niillekin kaikille nimen keksinyt. Tuossa nyt on ainakin muutamana takalistona Pyhätunturin lakea pää. Se on kuin suunnaton kupera kalliomöhkäle, jonka hartioille vielä toinen vertainen kallio on nostettu tasalakeiseksi hatuksi. Iivaaralle tuo, joka siintää etelästä päin rajattoman metsän keskestä. Ja Nuorusen kukkuloita nuo taivasta hiipovat, teräväpäiset huiput, jotka idässäpäin sulkevat avaruuden… Sulkevat, ei, tarkemmin tähystellen näkyy niidenkin takaa vielä hämärästi taivaan rantaa reunustavia tuntureita, näkyy särmikäs Kipakka kaukaa rajan takaa ja mitä lienevätkään muut. Nyt se selviää missä taivaanrantakin oikeastaan on. Se on tavallista ylempänä ja tavallista etempänä ja sulaa paikotellen yhteen kaukaisuuteen häipyvän maan kanssa.
Ja taas siirtyy silmä lähemmäs tarkastelemaan tystemmin paikkoja tunturin alla. Miten pieni onkin tuo Rukajärvi tuossa näöltään kivenheiton matkan päässä, — sama selkä, jonka rantaa äsken kotvasen ajan saatiin ajaa. Miten kapeita kaistaleita ovat nuo lukemattomat järvet — mutta kapeita siukaleita ovat maatkin niiden välillä, vaikka lie peninkulmittain suota ja metsää lomassa. Näkyy jossakin joku viljelystilkkukin, ilmaisten talonpaikkaa. Se näkyy vihantana pilkkuna jollakin varjonpuoleisella rinteellä eikä sitä silmä keksi muuten kuin tahallaan hakemalla. On kuin lastu laajalla selällä.
Katse väsyy kiertokulkuunsa. Me lähdemme liikkeelle itse tunturia tarkastamaan. Huomaamme että olemme saaneet silmäimme eteen vasta puolen näköalan kehää; toisen, läntisen ja lounaan ilmansuunnan peittävät meiltä Rukatunturin läntisemmät huiput, jotka ovat itäistä korkeammat. Siirrymme niitä kohden. Kävely tunturilla on päivän helteessäkin kepeätä ja vilposta, keuhkot vetävät vaivatta sisäänsä ylängön ilmaa ja jalat siirtyvät tavallista liukkaammin louheikossa. Nousemme matkallamme muutamalle äkkijyrkänteelle, vyörytämme siitä alas suuria kiviä. Verkkaan pyörien ja jyristen lähtee kivi solumaan rinnettä alas. Jo vierähtää jyrkänteen syrjältä, putoo hetken, ei kuulu mitään; jo paukahtaa, taisi loheta, ja kumeasti jyskäten ja särähdellen kolajaa se kallion rinnettä pitkin, katkasee mennessään kuin puikkoja nuoria näreitä ja karkaa yhä jyristen alaspäin ehtymättä vauhdissaan. Pauke kuuluu jo hiljemmin vaan kuuluu kumminkin, kaiku vastaa jostain vastapäisestä rotkosta. Jo pysähtyi… Ei. Vielä jyrisee, jyrisee…. Korvissa kuuluu kauan sen talttuva kaiku, eikä siitä saa selvää, milloin se oikeastaan vierimästä herkesi.
Kuinka syvä liekään tao kuilu. Astumme jyrkänteen reunalle, silmällemme alas… Ei, takasin täytyy vetäytyä, päätä huimaa, se on niin musta ja syvä.
Kiipeemme ylöspäin, notkoon alas ja taas ylös. Poro, joka syöpäläisiä pakoon on noussut jäkälää puremaan tänne viileälle tunturille, katsoo kummissaan meitä, outoja vieraita, jotka tulemme sen rauhoitetuille aloille. Säikähtyneenä lentää havukka päältämme muutamasta vuorenseinän halkeamasta peljäten kai että pyrimme ahdistelemaan sen kätkettyä pesää ja lentoon kykenemättömiä poikia. Muutamassa notkossa kallionkielekkeen suojassa on tanner valkea. Se on lunta, — lunta heinäkuun keskipalkoilla, — iso, vankka kinos, joka arvatenkaan ei kesän lämpimimmälläkään ajalla ehdi jäätynyttä pohjaansa myöten sulata. Olemme lumisilla siinä hetken, onhan se tähän aikaan vuotta harvinaista.
Kiipeämme taas, laskeumme vieläkin notkoon ja nousemme vihdoin Rukatunturin läntiselle korkeimmalle laelle. Kun viimeinen kallio siirtyy pois näköpiirin edestä, leviää aukea, kimalteleva, päiväpaisteinen valomeri eteemme. Se on Kitkan avara ulappa, joka sieltä säteilee ja huikaisee silmämme, Kitkajärvi ja sen monet jatkot ja haaraiset lisävedet. Järvi järven takana, maata riepuna välissä, kaistaleittain vaan koossa. Raukoilta saarekkeilta näyttävät vesien välissä nuo suuret metsät, joiden uljaimpia petäjiä ei vielä ole viety ruhtinaiksi maailman puutavaramarkkinoille. Ja sitä vuorottelua on länttä kohden kunis silmä kantaa. Luulet viimeisen järven vilahtelevan etäisyydessä, vaan katsot tarkemmin, näet vielä senkin takana järvensilmän pilkoittavan kirkkaana pisteenä, ja sitä leikkiä näet aina tunturin juurelle saakka. Lähimmässä järvessä kokee kalaukko verkkojaan. Voi verkkoukko kuin olet köykänen ollaksesi ihminen, luomisen ruunu!
Luoteeseen ei ole näköala niin aukea kuin länteen. Sallan tunturit Kuolajärveltä häämöittävät sieltä vankkana, jylhänä aitana, ja siitä pohjoiseen päin muistuttavat korkean ylänköinään vaarat missä Kuusamon kehuttu kaunotar — vuorten kiertämä Paanajärvi — pitää asentoa. Katsellessaan tuota luonnon suuruutta viihtyy matkailija pitemmänkin hetken istumassa kivennykyrällä vuoren paljaalla laella. Muistuupa mieleen ettei Kuusamoa suotta ole kehuttu alppimaisemaksi, Suomen Sveitsiksi. Mutta tuota näköalaa katsellessa ei kumminkaan voi hyväksyä sitäkään lausetta. Ei tämä maa tässä alla ole Sveitsiä. Nuo kapeat lehtevärantaiset järvet, nuo avarat, hallavat suot, nuo metsäiset harjut ja karut kankaat, eiväthän ne ole Sveitsiä. Se maisema on läpeensä meidän omaa, pohjoista Suomea.
Onko se siltä vähemmän kaunista kuin Sveitsi? En tiedä, arvatenkin. Vaan kun katselen syrjästä noita metsäisiä kukkuloita, joiden toinen kylki iltapäivän hohteessa vihannalta helottaa, toinen siimeksen puolella ikäänkuin suree tummuuttaan, noita lammen silmiä soitten pohjalla, joita vuoroin päivän eteen kulkenut hattarapilvi varjostaa, vuoroin aurinko kimalluttaa täydeltä terältään, kun katselen taivasta, joka kelmeydessään on niin rauhallinen ja himoton, silloin tunnen sen niin välittömästi, että tämä on minulle kauniinta.
Hyvät ystävät, ei se ole Sveitsiä. Se on Kuusamoa.