The Project Gutenberg eBook ofTuonen ahventa onkimassaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tuonen ahventa onkimassaAuthor: Juho HoikkanenRelease date: August 19, 2024 [eBook #74278]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1919Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUONEN AHVENTA ONKIMASSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tuonen ahventa onkimassaAuthor: Juho HoikkanenRelease date: August 19, 2024 [eBook #74278]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1919Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Tuonen ahventa onkimassa
Author: Juho Hoikkanen
Author: Juho Hoikkanen
Release date: August 19, 2024 [eBook #74278]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1919
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUONEN AHVENTA ONKIMASSA ***
Kirj.
Juho Hoikkanen
Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.
Kuuselan talon Antti-vaari ja hänen seitsenvuotias pojanpoikansa Unto, istuivat kantapäittensä nojaan kyykistyneinä saunan lauteitten alla ja etsivät onkimatosia karsinamullasta, tai oikeammin Unto etsi nuorilla silmillänsä ja vaari piti kädessänsä matos-astiaa, vanhaa tuohista nuuskarasiaa.
»Eikö noita riittänekin jo — yhden onkijan tarpeeksi», sanoi vaari vihdoin, sulkien rasian kannen ja nousten seisaalle.
Unto katsoi hämmästyneenä renkaiksi pyöristyneillä silmillään vaarin kasvoihin, ikäänkuin tutkiakseen, tarkoittiko tämä totta vai leikkiä.
»Yhden onkijan…? Enkös minä saa sitten mukaan tullakaan?» hän kysyi pettyneenä.
»Jäisit nyt kotiin sinä», vastasi vaari lyhyesti.
Unnon pää nuokahti alas, ja vastaamatta mitään hän, yhä kyyhkysillään ollen, hyppysissä kiemurteleva matonen kuin sisäisten tunteitten vertauskuvana, alkoi kaivaa karsinamultaa oikean jalkansa isolla varpaalla, kyynelten tipahdellessa kuoppaan, niinkuin olisi siihen haudannut pettyneitä toiveitansa.
Hän oli elänyt koko kevätkesän, jopa vuosikausia tämän onkimatkan odotuksessa, laittanut pyyntivehkeensä kuntoon ja kärttänyt vanhemmiltansa menoluvan jo aikoja sitten. Mutta vaari, jonka kanssa oli määrä lähteä, oli antanut hänen pyyntöihinsä kierteleviä vastauksia, jotka oudolla salaperäisyydellään olivat kiihoittaneet hänen uteliaisuuttansa siihen määrin, että tuntui ihan mahdottomalta nyt ratkaisevan hetken tullessa jäädä pois.
»Jos sinä pyytäisit minua onkitoveriksesi tähän kotijärveen, pyytäisit minun tekemään itsellesi kärryjä, marjatuokkosta, pajupilliä, tai jos sinulla on mikä hyvänsä muu kohtuullinen toivomus, niin minä vointini mukaan teen mieliksesi. Mutta Mäkikaipiolle… ei, ne sellaiset matkat eivät ole lapsia varten», koki vaari lohduttaa, nähtyään pojan kyyneleet.
Kun Unto oli huomaavinaan vaarin äänensävyssä tällä kertaa peräytymiseen vivahtavaa epävarmuutta, päätti hän voittaa ujoutensa ja tarttua viimeiseen oljenkorteen: karkasi syleillen vanhuksen kaulaan, kallisti päänsä hänen rintaansa vasten ja ratkesi entistä rajumpaan nyyhkytykseen.
Tätä vaarin sydän ei enää voinut kestää.
»No, no… älähän… tulehan sitten, tulehan sitten», hän soperteli, taputtaen poikaa kömpelösti hartioihin.
Kuin kiitokseksi Unto pusersi vielä kerta häthätää vanhuksen kaulaa ja pyyhkäisi nopeasti paitansa hihalla kyyneleet silmistänsä. Vaari ei ollut ehtinyt kunnolle lähdön alkuunkaan, kun hän jo mennä vilisti kaukana niityllä, jossa vihreän ruohon ohella kasvoi paikoittain polvenkorkuista kärpäskukkaa keltaisina pälvinä. Paitsi ilon aiheuttamaa innostusta häntä kiirehti halu saada toveriansa odotellessaan aikaa katsella, kuinka niityn keskellä olevissa suohaudoissa sammakkojen leuanalustat läpättivät kuin palkeen posket, kuinka ne ampuivat kärpäsiä kielellänsä ja pitkillä säärillään potkien uivat melkein samaan tapaan kuin ihmiset.
Jäljessä tuleva vaari ei ollut ehtinyt vielä suohaudoille asti, kun Unto taas lähti juoksemaan eteenpäin, ikäänkuin peläten, että ukon päähän pälkähtäisi käännyttää hänet taipaleelta takaisin. Tultuaan niityn ulkolaidassa olevaan lehtoon, jossa keväällä hakatut halkopinot loitommalta katsoen näyttivät paikallaan seisovalta valkoiselta lehmikarjalta, hän kiipesi suureen koivuun ja kukkui niin taitavasti, että vaari paikalle tultuaan töllisteli kummeksien puihin, kun käkeä ei näkynyt, vaikka kukunta kuului.
»Ei nyt hullumpaa», hän viimein ääneen ihmetteli.
Vasta koivun tuuheasta latvasta helähtävä iloinen naurun remahdus paljasti hänelle totuuden.
Niityn aidan takaa alkoi polku, jota myöten kumppanukset lähtivät samoamaan sydänmaata kohti valkoiset onkivavat kädessä, vaarilla lisäksi kalakontti selässä ja virsut jalassa. Poika piipersi paljain jaloin, milloin edellä, milloin jäljessä, kysellen senkin seitsemiä asioita.
»Minkätähden tähän tielle on levitetty olkia, vaari, ja miksikä niitä on vain jyrkkien mäkien rinteillä, aina samalla puolen, mutta ei ole tasaisilla mailla? Laitumella käyville lehmillekö niitä on tuotu vai jäniksille? »
Mutta kahisevilla oljilla allapäin kävelevä vaari näytti tällä kertaa niin syväin mietteisiin vaipuneelta, että hän tuskin kuuli puoliakaan pojan kysymyksiä.
Kiemurteleva polku kiipeili milloin vuorten yli, milloin kulki kumisevia kanervakankaita tai kaarsi rannoitse väkevätuoksuisia, vesiperäisiä soita, joissa siellä täällä värjöttävä kitukasvuinen vaivaismänty kohotti kuivunutta latvaansa ja muuraimenkukat kattoivat maata kuin vastasatanut lumi. Eräässä kohden polku jonkun matkaa seuraili kapeaa puron uomaa, joka oli niin täynnä kukkivia tuomia, että se Unnon mielestä oli kuin sadun keijujen valkoinen tie. Hän sukeltautui kukkien ja suloisen tuoksun keskeen. Uoman pohjassa lirisi näkymättömiin piiloutunut puro, ikäänkuin siellä alhaalla kivien koloissa olisi ollut satoja tonttujen perunapatoja hiljaisella tulella kiehua pulputtamassa. Harvoissa suvantopaikoissa, missä vettä oli näkyvissä, kihisi pikku nahkiaisia mustanaan.
Matkan hiljalleen jatkuessa muuttui sydänmaa, samoin kuin vaarikin, yhä vaiteliaammaksi. Alkutaipaleella metsän täyttänyt pikkulintujen liverrys oli heikkenemistään heikennyt ja vaiennut viimein melkein kokonaan. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin silloin tällöin kuoleman kolkkoutta muistuttavaa tikan yksitoikkoista koputusta kuivan hongan kupeeseen, tuon mustan linnun aina toisinaan päästäessä kimakan, korvia viiltävän kirkaisun, johon säestyksenä yhtyi ilmassa kaartelevan haukan hiljaisempi vihellys, joka oli kuin kissan naukuminen. Joskus kuului etäämpää palokärjen räikeää pärrytystä, jolloin vaari Unnon kysymykseen huomautti:
»Koro huutaa.»
Hiljaisuuden kasvaessa tuli sydänmaa samalla ikäänkuin herkkäkorvaisemmaksi ja ankarammaksi: jos vähänkin hihkaisi, niin kaikkialla ärjähdettiin heti vihaisesti vastaan. Vihreähameiset kuuset seisoivat vakavina kuin vanhat mummot seuroissa kotituvassa, ja kaljupäiset kelohongat, moniailla vielä hiukan vihreää haiventa korvallisilla, näyttivät pudistavan kyhmyisiä oksiansa, niinkuin oli joskus vaarin tapana varoittaa liiallisesta vallattomuudesta koukkuisilla sormillansa: »Hiljaa, hiljaa, nuori mies.» Tämä juhlallinen äänettömyys alkoi Untoa hiukan pelottaa, niinkuin oli pelottanut kerta hiljaisessa, kaikuvassa kirkossa ennen jumalanpalveluksen alkua, eikä hän uskaltanut udella enää.
Vihdoin heidän eteensä ilmestyi pieni, soikea lampi, joka oli kuin syvälle kuoppaansa painunut vanhuksen silmä kahden liikkumattoman kallioluomen välissä, silmäripsinä vuorten laella törröttävät korkeat petäjät. Itäisestä silmänurkasta lähti kyynelvirtana lirisemään pieni puro pitkin erämaan ryppyisiä jättiläiskasvoja, niinkuin se olisi alati itkenyt. Puron salaperäistä lirinää lukuunottamatta ei kuulunut mitään ääntä, eikä ollut muuta elävää olentoa näkyvissä kuin lammen keskellä uiskenteleva yksinäinen kaakko.
»Tämäkö se on nyt se Mäkikaipio, josta vaari aina on puhunut?» kysyiUnto innostuneena.
»Tämä se on», vastasi vaari vakavana ja lisäsi merkitsevästi kuiskaten:
»Uskallatko heittää onkesi näin mustaan veteen?»
»Tuohonko tervapyttyyn?… Onkos siinä pohjahakoja?» tutkaisi Unto, ymmärtämättä vaarin tarkoitusta.
»Ei tässä lammessa onkesi pohjaa tapaa, vaikka siimasi olisi sata syltä», liioitteli vaari.
»Mikäs siinä sitten on, etten uskaltaisi?»
»Eipä muuta kuin että jos sattuisi tuolta syvyydestä osumaan onkeesi oikein iso kala.»
»Kuinka iso?»
»Niin iso… niin iso, että se vie miehen mukanaan.»
»Ehee — ei minua vie», väitti Unto miehekkäästi. »Antakaahan toosa, niin tarjoan niille nuuskaa, että saavat aivastella.»
Vaari pudisti varoittavasti päätänsä ja mietti hetken.
»Hm… eipä ehkä voi viedä sinua, liianhan olet nuori vielä. Sylkäisehän sitten syöttiin ja nakkaa onkesi veteen — ei siihen: hiukan loitommalle minun pyydyksestäni, ettei iso kala satu ongista erehtymään.»
»Erehtymään…?» jämäsi Unto.
Toverit — hopeahapsi ja pellavakutri — istuivat rinnan sileällä rantakivellä, katseet kiintyneinä tyynen veden pinnalla kelluviin kohoihin ja kummankin kasvoilla kuvastuen jännittävää odotusta. Kuitenkin vaari silloin tällöin heitti salavihkaa lempeän silmäyksen vuoroin Untoon, vuoroin kaakkoon, joka kaula korkeana ja hiukan arkeissaan päätänsä käännellen oli uinut aivan onkijain lähelle, ikäänkuin vastatulleita tarkastellen ja itsekseen arvellen: »Jopa se on taas ukkokin kivellensä koteutunut; sillä näkyy nyt olevan poika mukanaan, vaan lieneekö tuohon viikariin luottamista!»
»Siinäpä rohkea lintu on, melkein yhtä kesy kuin kana», ihmetteli Unto.
»Ne tulevat linnutkin kesyiksi, kun huomaavat, että niille ei tehdä pahaa,» sanoi vaari.
»Mutta eikös tuolle tule ikävä yksin täällä sydänmaassa, kun sillä ei ole leikkitoveria vedessä pulikoimassa?»
»On sillä toveri, mutta se kai on tuolla vastarannalla pesässänsä hautomassa. Me olemme, kaakot ja minä, olleet täällä Mäkikaipiolla yksissä useita kesiä, ja meistä on tullut parhaat ystävät. Olen joskus huvikseni nakellut niille onkimiani ahvenia, ja siitä hyvästä ne ovat niin kesyttyneet, että siinä ja siinä, etteivät tule kädestä ottamaan. Niitä kai se kaloja nytkin tuossa kärkkyy.»
»Taitavat ollakin nämä niitä samoja kaakkoja, jotka täältä päin toisinaan lentävät rinnan ilmassa, että siivet vinkuu, ja kaulat ojossa huutavat: ‘Tottapa saat, kohtapa saat' — ja sitten tulee heinämiehille niin turkasen kiire.»
»Samoja rohveettoja. Aavistavat näet ruumiissaan ilmojen muutosta ja lentävät ennakolta sateitten ajaksi suuriin selkävesiin… Mutta nostahan onkesi, näkyy nykivän.»
»Hei! Tuommoinen tinttikö se vaarin iso kala nyt onkin!» nauroi Unto kiikuttaessaan ongessansa sormen mittaista ahventa, joka oli yhtä musta kuin lammen vesi.
»Annanko sen kaakolle?»
»Pistä hänet konttiin, että on jotakin kotiinkin viemistä. Mutta ei täällä ole tapana nauraa», varoitti vaari.
»Eikö saa nauraa?» kummasteli Unto.
»Ei kovalla äänellä puhuakaan,»
»Miksi ei?»
»Saattaa näet se, jota minä ongin, ottaa naurun pilkaksi ja painua ikipäiviksi pohjattomuuksiin. Ethän sinä voi vielä tuon isompaa toivoakaan.
»Minä… Voikos vaari?»
»Siitä asti kun mummosi kuoli, kun sinua ei ollut vielä olemassakaan, olen minä istunut tällä samalla kivellä ja odottanut onkeeni sitä isoa kalaa. Väliin olen pitänyt tänne suksenlatua talvellakin ja onkinut avannosta.»
»Vaan ettepä ole saanut.»
»Ei ole tullut aikani saada vielä.»
»Mutta äiti sanoo, että vaaria lapsettaa, ettei suinkaan tämmöisessä lätäkössä ole isoja kaloja ollenkaan.»
»Äitisi… Ne semmoisen sanojat eivät itse uskaltaisi pitää onkeansa tässä 'lätäkössä' sekunnin aikaa, vaikka ovat olevinaan uskovaisia. Siihen aikaan kun äitiäsikään ei ollut vielä olemassa ja minä olin yhtä nuori kuin sinä nyt, laski muuan mökin mies — Tupsu-Tanuksi sanottiin — mertansa tuonne puron suuhun kevätkutuun. Mökin muijan oli myös tapana käydä joskus pyydystä kokemassa. Erään kerran hän kalamatkaltansa juoksee kotiin henki kurkussa ja saamatta suustansa selvää sanaa huitoo käsillään miehellensä, että kiirehtiä katsomaan. Kun mies sitten nosti merran, oli siihen tunkeutunut ahven niin iso, että kun kuono sikkoa sipoi, heilui häntä nielun suulla.»
»Olipa se aika köriläs», ihmetteli Unto.
»Aika möhkäle oli se kivikin, joka muutamaa viikkoa myöhemmin vierähti hiekkahaudan partaalta Tanun päälle ja tappoi hänet.»
Uunolle alkoi vähitellen selvitä syy vaarin aiempaan salaperäisyyteen ja minkä vuoksi tämän oli niin vaikea ottaa hänet onkitoveriksensa tänne.
»Kuoleekos siitä sitten, jos tästä lammesta ison kalan saa?» hän kysyi.
»Ei suinkaan siitä kuole, mutta se on surman sanansaattaja», sanoi vaari.
»Sitä sanansaattajaakos vaari sitten on onkinutkin ja nytkin onkii?»
»Sitä… Tässä maailmassa udellaan ennakolta turhempiakin tapahtumia».
Oltiin vaiti kotvan aikaa.
»Käykös täällä ketään muita onkijoita?» alkoi Unto taas.
»Ei täällä juuri muita uskalla käydä kuin niitä, jotka ovat vaelluksensa alku- tai loppupäässä, niitä, joilla on ymmärrystä liian vähän tai liian paljon.»
»Ketäs ne semmoiset ovat?»
»Ne ovat lapsia, ensimmäistä tai toista kertaa, niinkuin minä ja sinä. Kaikki sillä välillä olevat huulillaan pilkkaavat ja sydämessään pelkäävät tätä paikkaa.»
»Minkätähden?»
»Sentähden, että he ovat jo ehtineet kiintyä tähän elämään, mutta eivät vielä kyllästyä siihen.»
Unto vaikeni hiukan raskain tuntein, koettaen turhaan seurata vanhuksen liian viisasta ajatuksenjuoksua.
Vaari jatkoi:
»Kuitenkin on tällä kivellä kuuleman mukaan istua könöttänyt maailman sivu vakituinen onkijansa, joku ikäpuoli ukko näinikään ongenvapa kädessä, odottanut isoa ahventansa ja sen saatuaan jättänyt jälkeensä tyhjän paikan, jolle ennemmin tai myöhemmin on ilmaantunut taas joku toinen pyytäjä. Nyt on minun vuoroni.»
»Mutta jos vaari kuolee, niin kenenkäs kanssa minä sitten ongin ja leikin?» kysyi Unto murheellisena.
Vastauksen asemesta vaari käänsi kyyneltyvän katseensa poispäin, tuntien rinnassansa kahden voiman kamppailua, joista toinen veti elämään, toinen kuolemaan, eikä hän voinut tietää, kumman ote oli lujempi.
He onkivat edelleen, kumpikin vaiti ollen, omissa mietteissänsä, ja saivat melko paljon ahvenia, mutta kaikki ne olivat kuin veljeksiä, yhtä pieniä ja yhtä mustia, suuripäisiä ja suurisilmäisiä.
Kun kaloja vaarin mielestä oli tullut jo tarpeeksi asti, niin hän ryhtyi risuista virittämään valkeata rannalle.
»Mitäs te tulella teette?» kysyi Unto.
»Aionpahan vain kiehauttaa kalakeiton päivälliseksi», sanoi vaari.
»Mutta eihän teillä ole pataakaan.»
»Tehdään se», sanoi vaari, kiskoi koivusta tuohilevyn ja valmisti ropeen, jonka kirkkaalla lähdevedellä täytettyään asetti tulelle.
»Siinä on nyt pata. Näin sitä ennen vanhaan nuotalla ollessakin kaloja keitettiin.»
»Mutta eikös se pala, tuohi tulessa?»
»Kyllä, jos tuli saisi yksin isännöidä; mutta nyt sanoo vesi tuokkosen sisästä vanhalle riitaveikolleen: pysy sinä sillä puolen, minä olen tällä puolen.»
Paljon pikemmin kuin oikeassa padassa alkoi vesi kiehua tuokkosessa, johon vaari perattujen kalojen höysteeksi pani suolaa ja eväsvakkasesta suuren kimpaleen voita. Aterioiminen siinä kivellä oli Unnon mielestä niin hauskaa, ettei oikein mahtunut nahkoihinsa. Herkullinen kalakeitto ja muutkin ruuat maistuivat täällä maukkaammilta kuin koskaan kotona.
Kesän kuluessa näkivät kaakot ja vuoren rinnassa pesäluolansa suulta kateellisena kurkistava kettu vaarin ja Unnon usein onkivan Mäkikaipion rannalla.
Heidän kerran jälleen eräänä hyvin kuumana päivänä äänettöminä istuessa tutulla kivellänsä, ongenkohojen huonon syönnin takia kekottaessa liikkumattomina kuin kaivon pinnalla, kysäisi Unto:
»Vaari?»
»No mitä?»
»Sitä minä vain tässä itsekseni aprikoin, että minkä tähden vaari sitä kuolemankalaa niin halulla toivoo. Onko paha ollaksenne maailmassa vai tekeekö teidän mielenne taivaaseen — tuonne ylös?» jatkoi hän viitaten sormellaan siniseen korkeuteen ja katsoen ukkoa kysyvästi silmiin.
»Taivaaseenko?» jamasi vaari neuvottomana ja jäi hetkeksi miettimään vastausta pojan pulmalliseen kysymykseen.
»Enpä voi väittää, että minulla olisi erikoista vetoa taivaaseenkaan, sen itsensä takia, mutta syytä, miksi sinne kuitenkin niin kiihkeästi pyrin, et taitaisi sinä kyetä tajuamaan vielä.»
»Olenko minä vaarin mielestä sitten niin kollo?»
»Ethän tuota ikäiseksesi mikään kollo ole, etpä suinkaan, mutta minä en ole niitä salaisuuksiani kertonut kellekään, vaan olen kätkenyt ne visusti sydämeeni.»
»Kertokaa nyt kuitenkin minulle», pyysi Unto rukoilevasti.
»No, jos osannet panna sulun suusi eteen, ettet tietojasi ympäri kylää kuuluttele, niin voinhan ajan kuluksi sinulle kertoakin.»
»Matti olen, jos sanaakaan hiiskun», vakuutti Unto.
»Hyvä on… Näet, siihen aikaan kun mummo-vainajasi ja minä luovutimme talomme ja tavaramme vanhimmalle pojallemme, isällesi, ja piirsimme ristit kauppakirjaan nimiemme alle, tuntui meistä siltä, kuin tuo paperi olisi ollut hautausmaa, johon me vapaasta tahdosta ja täydellä ymmärryksellä pystytimme kolkot kuolon merkit omille haudoillemme.»
»Kukas käski antamaan talonne?» tokaisi Unto pikkuviisaana.
»Vanhuus käski — niinkuin se kerta käskee isäsi jättämään talon sinulle ja sinun taas vuorostasi pojallesi, kun se aika joskus tulee. Semmoista on maailman meno.»
»Niin se taitaa olla… Sanotaankos minuakin sitten syytinkivaariksi?» kysyi Unto.
»Arvatenkin.»
»Ja sitten minä valkoisine partoineni ja tasatukkineni, hartiat kumarassa ja katajainen rusikkakeppi kädessä, suuri visainen piippu hampaissa ja tupakkakukkaro vyössä roikkumassa kävellä köpitän maantietä myöten arkipäivinä. Mutta pyhäisin luen suurta saarnakirjaa porstuanpohjakamarissa ja väliin muljautan silmälasien! yli vihaisia katseita vallattomalle poikani pojalle — näin — ja pudistan koukkuisia sormiani — tällä lailla — ja sanon ankarana: 'Hiljaa, hiljaa, nuori mies' — niinkö?»
»Hehehe… aivan niin», naurahti vaari hiukan väkinäisesti, huomattuaan pojan kuvauksessa oman itsensä.
»Vaarina-olo taitaa ollakin lysti virka», arveli Unto.
"Kelle on, kelle ei. Meille Kuuselan vanhuksille se oli kaikkea muuta kuin hauskaa", sanoi vaari.
»Kuinka niin?»
»Talon kauppakirjassa tosin pidätimme itsellemme riittävän elinkautisen eläkkeen, mutta emme olisi sitä sellaisenaan halunneet, vaan oksimme mieluummin, haltijavaltaa lukuunottamatta, tahtoneet olla ja elää kuten ennenkin: yhdessä asua ja vointimme mukaan talon töitä toimitella.»
»Ettekö sitten saaneet?»
»Emme saaneet. Kun isäsi ja varsinkin uskovainen äitisi tahtoivat meidät muuttamaan omiin leipiin ja eri asuntoon, tunsimme itsemme hyljätyiksi ja tarpeettomiksi tässä maailmassa. Porstuanpohjakamariin eristettyinä me vanhat ikäänkuin löysimme toisemme uudelleen, kuten kauan sitten nuoruutemme aikoina, ja aloimme, mummosi varsinkin, ikävöidä uutta vihkimystä.»
»Häitä, niin vanhat!» kummasteli Unto.
»Sitä niissä häissä tämä vanhakin nuortuu, ja ovatkin nämä maalliset häät koommin kuin kuuliaiset vain niitä vihkiäisiä varten», sanoi vaari ja jatkoi:
»Oli näin kesäinen päivä, kun mummosi hyvästellessään — siinä kun sängyssään maaten piti kättäni omassa kylmenevässä kädessään — minua jälkeenjäävää Jumalan nimen kautta penuutti: 'Antti', kuiskasi hän, 'minä lähden nyt, sinä viipynet hetken vielä, mutta yhtä pyydän: uutta aviota älä ota, siitä vain sinnempänä, ylösnousemuksessa, kiistaa ja sekaannusta syntyisi. Minä tuolla ylhäällä sinua, ylkääni, odotan, niinkuin odottelin ennen täällä alhaalla, kun nuoria oltiin. Ja kun sitten tulet, ja jos et ota siitä suuresta joukosta omaasi tunteaksesi, nuoria ja kauniita kun kaikki ollaan, niin siitä tiedät ja tunnet, että niinkuin sinä nyt täällä olet minua viimeisenä hyvästelemässä, minä sinua siellä ensimäisenä tervehtimässä'.»
Tässä vaarin kertomus keskeytyi, syystä että hän yhtäkkiä tunsi tulvahtavan kurkkuunsa jotakin hengen kulkua ahdistavaa, jota hän vaivoin koetti niellä alas. Katsoen samentuvin silmin onkensa kohoon, sitä kuitenkaan näkemättä, hän vihdoin kysyi Unnolta:
»Ymmärrätkö nyt, minkätähden minä sitä isoa ahventani ongin?»
»Kyllä minä nyt…»
»No minkätähden, sanoppas se!»
»Sentähden, että vaarin on ikävä mummon luokse.»
»Ikävä… niin, ikävä, ikävä… Mutta ei taida sinulla olla käsitystä siitä, minkälaista ikävä on, kun se on oikein suuri; et ole tainnut kokea mitään semmoista.»
»Eikö se lie samanlaista kuin oli minulla kerran — kuinkas monta vuotta siitä nyt onkaan — tätilässä.»
»Minkäslaista sinulla tätilässä oli?»
»Se oli semmoista, että itkeä möllötin vain niin kauan, että pääsin kotiin vaarin luokse.»
»No kyllä, vähän semmoista se on, sillä eroituksella vain, että tämän vanhan kyynellähteet ovat jo melkein maatuneet sammalten peittoon. Jos lie oloni eläkeaikana ollut yksinäistä ja eristettyä jo mummosi eläessä, niin hänen kuoltuansa olin kuin koppivanki, jonka sydämessä asuu vain yksi ainoa toive: päästä pois vankilasta. Tämä pyrkimykseni oli ajoittain niin ylen voimakas, että kun vartija ei ottanut rukoustani kuuleviin korviinsa, aioin turvautua oman käden oikeuteen ja murtaa itse oven auki — jos ymmärtänet.»
»Nyt en taida ymmärtää», myönsi Unto.
»Ehkä onkin parempi niin… Sitten synnyit sinä maailmaan, ja kun vuosien vieriessä kasvoit ja kehityit, tuli meistä oikein hyvät ystävät — vai eikö niin ole?»
»Niin on, vaari kulta.»
»Sinä olet ollut minun jalkaini kynttilänä ja valona teilläni, niinkuin Sana sanoo, ja nämä tämänkesäiset yhteiset onkimatkamme ovat, uskon minä, yhä lujittaneet varempaa kiintymystämme toisiimme. Sinusta säteilevä lapsellinen elämänilo on lämmittänyt ja virkistänyt kuin keväinen aurinko minun huurteista mieltäni ja sulatellut kymmenvuotisten kuolemanajatusten routiinnuttamaa rintaani siihen määrin, että sinne on saattanut juurtua vielä jokin jälkikesän harvoja kukkasia. Sentähden, ja kun minun vanhat silmäni haluaisivat nähdä sinun ylenevän mieheksi, on minusta alkanut tuntua, niinkuin sen ison kalan saannilla ei enää olisi erikoista kiirettä. Odottakoon mummo haudassansa vielä jonkun aikaa… Hohhoh… kylläpä se nyt raukaiseekin…»
Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä syvemmäksi painui erämaan äänettömyys. Lammen pinta lepäsi raskaana kuin sulatettu kulta; syvällä sen povessa hehkui toinen aurinko, ja kun sitä hetkenkin katsoi, näki senjälkeen keltaisen auringonkuvan, minne silmänsä käänsikin. Kaakot, joilla oli jo jäljessänsä kaksi mustaa poikaa, olivat hiljalleen soudelleet varjoisaan poukamaan ja kalat lakkauttaneet syöntinsä kokonaan. Koko sydänmaa tuntui torkkuvan, puron laulaa lurittaessa sille yksitoikkoista, nukuttavaa univirttänsä.
Ennen pitkää uinahtivat myös onkijat uneen. Kuinka kauan lienevät kivellänsä polvet koukussa, päät nuokuksissa istuneet, kun Unto alkoi nähdä unta.
Hän on istuvinaan vaarin kera kotituvassa kuumalla kiukaalla, äidin sohiessa piakalla leipiä uunista. Hetken kuluttua kuuluu alhaalta jonkun oudon miehen ääni, kysyen Untoa. — 'Tuolla kai se lie uunilla vaarin kanssa sirkan turkkia paikkaamassa', vastaa äiti jatkaen työtänsä. Outo mies nousee rappusia myöten heidän luoksensa, kädessä valkoinen kalikka, jonka vapaata päätä hän tarjoaa Unnolle kysyen: 'Uskallatko vetää kissanhäntää?'-—'Eiköhän tuota uskaltaisi', vastaa Unto tarttuen kalikkaan. Aletaan vetää kissanhäntää, junnataan kotvanen tasaväkisinä, mutta sitten mies yhtäkkiä tempaisee niin voimakkaasti, että vastustaja alkaa pudota uunilta alas.
Herättyään siihen tempaisuun ja tultuaan täysin tajuihinsa Unto näki onkensa siiman ja osan vavan latvaakin olevan vedettynä veden alle.
»Vaari, vaari hoi — nyt on ongessa iso kala», hän innoissansa huudahti.
»Iso kala!… Joko viimeinkin», sanoi vaari ja tempaisi onkensa ylös niin hätäisesti, että oli kellahtaa kivelle selälleen.
»Ei kuin minun ongessani», huomautti Unto.
»Sinun…!»
Vaarin kasvot läikähtivät kalpeiksi ja hänen ruumiinsa alkoi vavista niin ankarasti, että tuskin voi pitää Unnolta ottamaansa onkivapaa kädessänsä, ryhtyessään keinottelemaan kalaa kuivalle. Kun ei ollut yrittämistäkään mokomaa ahvenen körriä väkivalloin maalle niin heikolla pyydyksellä, täytyi se ensin väsyttää ja sitten ottaa ylös haavilla, joka vaarilla aina oli varalla vierellänsä.
Kun kalan niska oli nujerrettu, istui vaari jälleen kivelle, puhumatta sanaakaan. Kylmän hien valuessa suurina pisaroina otsalta, hengityksen tohistessa raskaana kuin huokaus, hän siinä kokoon kyyristyneenä oli niin nääntyneen näköinen, kuin olisi suorittanut jonkin ylivoimaisen työn.
»Kuolenkos minä nyt, niinkuin sekin Tupsu-Tanu?» kysyi Unto leikiten, sillä hän ajatteli vain edessä olevaa riemua, kun kotiin tullaan.
Vastaukseksi vaarin teki mieli sulkea Unto syliinsä ja pusertaa rintaansa vasten, mutta salatakseen mielenliikutustansa hän tyytyi vain kädellänsä silittämään pojan päätä.
»Niin, kyllä se niin on, että Mäkikaipiosta ei tällaisia kaloja saa kukaan muuta kuin yhden eläessään», sanoi hän ja asettaen kalakontin viilekkeistä selkäänsä jatkoi:
»Kun tässä ollaan kesän varrella kiinnytty toisiimme keskinäisen luottamuksen siteillä, kaakot ja me, oltu kuin saman perhekunnan jäseniä, yksissä kalasteltu ja yhteisestä kupista syöty, niin sinä voisit, ennenkun lähdemme, voisit sanoa niille… hyvästi… jos niinkuin sattuisi niinkin käymään, että… viim… että ette enää… tämän koommin… toisianne näkisi…»
»Hyvästi!» hihkaisi Unto niin vallattomasti, että kaakot säikähtäen kohottivat korkeita kaulojansa.
Paluumatkaa ääneti tehtäessä näytti vaarin selkä kumarammalta kuin ennen, ja hänen virsunsa loksahtivat kantapäistä joka askeleella, niinkuin ne yhtäkkiä olisivat tulleet liian väljiksi.
»Taitaapa olla kontti hyvinkin painava?» kysäisi Unto hiukan ylpeillen.
»Enpä ole näin raskasta taakkaa kantanut sitten kun mummo-vainajaasi hautaan saatoin», sanoi vaari.
»No kaikkea!» huudahti äiti ja läpsäytti kätensä yhteen, kun Unto kotiin tultua roikotti kontista ottamaansa ahventa kiduskansista hänen edessänsä.
Unnon toiveitten mukaan sattui niin sopivasti, että talon koko työväki oli vielä tupaisalla päivällisen jälkeistä ruokalepoa viettämässä ja verekseltään suurta saalista näkemässä.
»Eikös se ole pulska poika!» kehahti hän.
»No, on, on… Pulskapa on… Ja niin musta kuin tonttu», ylistettiin yhdestä suusta.
»Silmätkin suuret kuin härällä.»
»Mistä te tuon köllin olette saaneet — Selkäluodosta kai?» kysyi isä, luullen kalastajien olleen ongella kotijärvellä.
»Mäkikaipiosta», vastasi Unto erityisen painokkaasti.
Kuului yhteinen ihmettelyn hymähdys, penkeillä loikovat miehet kohoilivat istualle ja kaikkien katseet suuntautuivat kysyvinä Untoon.
»Mistä?» tutkaisi isä uudelleen, ikäänkuin olisi kuullut väärin tai epäillyt pojan valehtelevan.
»Kyllä se on Mäkikaipion antimia», puuttui penkillä istuva vaarikin puheeseen.
Unto oli odottanut tämän tiedonannon herättävän uutta ylistystä, mutta kävikin päinvastoin: tuvassa syntyi salaperäinen hiljaisuus. Penkeillä istuvat miehet nyökyttelivät päitänsä ja heittivät puhuvia salasilmäyksiä toisilleen. Äiti katsoi vuoron vaariin, toisen Untoon, niinkuin tutkisi, kumpi heistä kahdesta on kalan saaja, mutta ei rohkenisi kysyä sitä.
»Vai niin… vai jo vaari sen ison kalansa vihoviimeinkin yhdytti… No niin: pyytävä saa ja etsivä löytää», sanoi hän vihdoin teeskennellyn välinpitämättömästi ja jäi, hän kuten muutkin, henkeä pidättäen odottamaan vastausta kiertoteitse esittämäänsä kysymykseen.
»Vaari?…Minäsen sain», sanoi Unto melkein itku kurkussa; sillä vaikka hän olikin selvillä tuon salaperäisen vaiteliaisuuden syistä, koski häneen kipeästi kuitenkin se, että häneltä tahdottiin riistää vielä kalan saannin kunniakin.
»Sinä…!» pääsi äidiltä tahtomattansa niin maltittomasti, että Untoa alkoi hiukan pelottaa, varsinkin kun kaikki katsoivat häneen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: poika parka.
Isä kiiruhti rauhoittavalla äänellä tukahduttamaan äidin varomattomuuden aiheuttamaa vaikutusta:
»Aika urho se meidän Unto-poika, siitähän mies tulee. Olisi entiset ajat, niin vielä se karhun hangelle kellistäisi.»
Saatuaan näin pään silitystä Unto kertoi vilkkaasti, kuinka hän lämpimässä päiväpaisteessa oli nukahtanut kivelle, vetänyt unissaan kissanhäntää jonkun tuntemattoman kanssa, äidin paistaessa leipiä uunissa, mutta aikamiehen lujasti tempaistua alkanut pudota uunilta alas.
Ymmärrettiin kyllä, vaikka ei lausuttu julki, mitä oli miehiään se tuntematon kissanhännän vetäjä ja mihin tarpeisiin emäntä leipiä paistoi.
»Putositko uunilta alas asti?» kysyi muuan vanha torppari, ikäänkuin unen tämä kohta olisi ollut hyvin tärkeä.
»En muista oikein, ehdinkö pudota alas asti vai heräsinkö jo välillä», sanoi Unto.
»Mutta mitenkäs sinä, veikkonen, vaikka oletkin mies, yhtäkaikki jaksoit hinata tuommoisen jullin ongella maalle?» kysyi torppari taas.
»Vaari auttoi», sanoi Unto.
»Ahaa!… Se muuttaakin asian. Sittenhän kala pikemminkin on kuin vaarin saama.»
»Mutta se oli minun ongessani», kivahti Unto kärsimättömästi, kun kalan saanti ihan väkivetoon tahdottiin lykätä yksinomaan vaarin ansioksi ja hänet syrjäyttää melkein kokonaan.
»Kyllä kala oli Unnon ongessa», ratkaisi vaari lyhyesti väittelyn.
»Unnon!… Miksei se ollut vaarin ongessa — parempihan olisi ollut niin», sanoi emäntä vihaisesti ja melkein kuin syyttäen.
»Ehdon valta ahvenella. Vaan saattoihan tuo ongista erehtyä, nukuksissa kun kumpikin oltiin», vastasi vaari.
Se oli ainakin osittain vapauttava ajatus.
»Niin, tosiaan, saattoihan se olla ongista erehtynyt.»
»Kerrankos se, niinkuin nyt tässäkin tapauksessa, tuo kuolema…» alkoi vanha torppari jälleen, mutta sai samalla osakseen niin tuimia silmänluonteja, että lause katkesi kesken ja hän tuli ajoissa huomaamaan, kuinka tyhmää on puhua nuorasta hirtetyn huoneessa.
»… erehtyy, meinaan», jatkoi hän kuitenkin nolona vielä.
»Sitä ei voi valalla vannoa, onko asia niin vai näin, mutta jos ahven on ongesta hairahtunut, niin mikäli olen tässä kuunnellut, se mahtanee olla mieluisa erehdys meille kaikille», pisti vaari hiukan katkerasti ja lähti kamariinsa.
Oli alkamassa kiusallinen äänettömyys, kun metsästysmatkoiltaan palaava kissa pujahti raollaan olevasta ovesta sisään, vetäen kaikkien uteliaan huomion puoleensa: annahan olla, millä silmällä Mikko tuota kummaa katselee. Kissan huomattua lattialla kellottavan suuren kalan selkä hiukan köyristyi, silmät alkoivat palaa, häntä elää ja turvota. Matalaksi painautuneena se hiipi kalaa kohti ja luokse päästyään kurkotteli sitä kaukaa varovasti käpälällään. Mutta kun ahven ei osoittanut elon merkkiäkään, laukesi kissan jännitys ja se alkoi levollisesti nuuskia kalaa kuonosta häntään asti. Tämän tutkimuksen tehtyään Mikko istui hetken neuvottoman näköisenä pää kallellaan kalaa katsoen, päästi vihdoin pitkän naukaisun, lyödä sätkäytti häntäänsä sivulle ja lähti tassuttelemaan kuulumattomin askelin poispäin.
Hiljaisuuden vielä jonkun aikaa jatkuessa vaihdettiin taas puhuvia silmäyksiä ja hymähtelyjä. Vihdoin huomautti joku miehistä:
»Ei kelvannut.»
»Ei maistunut, ei», totesi toinen.
»Liekö katsonut saaliin liian suureksi vai olisiko ollut mako linnunpoikasia liian täysi», arveli kolmas.
»Mitähän lie katsonut ja mitähän lie hajua sieramiinsa saanut, mutta ei tuo ole ennen kissa kalaa kammonnut.»
»Mitenkäs se on, aikooko emäntä keittää tuon väelle?» kysyi muuan talon renki jotenkin karskisti.
»Niin, keitetäänkö se vai paistetaan?» yhtyi Untokin kysymykseen.
»Sepähän nähtäneen — ehkä säästämme vieraan varaksi», sanoi emäntä.
Mutta kun väki oli mennyt työhön, sanoi hän kahden kesken isännälle:
»Hautaa tuo hirviö maahan tai vie minne hyvänsä. Minä en ainakaan rupea mokomaa perkaamaan ja syömään enkä syöttämään muillekaan — kun siihen ei kissakaan koske.»
»Se häntä hautailemaan ja siunailemaan. Vieköön isä-ukko kalan sinne, mistä on sen tuonutkin», sanoi isäntä.
Suuren saaliinsa lopullisesta kohtalosta Unto ei saanut koskaan tietää. Milloin hän siitä jälkeenpäin mainitsi äidillensä, antoi tämä jollei juuri valheellisia, niin joka tapauksessa hyvin vähän valaisevia vastauksia. Tuntui aivan siltä kuin kotiväen kesken olisi salainen sopimus karttaa koskettelemasta koko kalajuttua.
Sen sijaan häneltä kiellettiin ehdottoman jyrkästi pääsy Mäkikaipiolle enää, varoitettiin menemästä yksin metsiin, varsinkin paljain jaloin, tai järven rannalle uimaan ja onkimaan; kiellettiin kiipeämästä puihin ja kapuamasta tikaportaita tai nurkkia myöten huoneitten katoille. Vieläpä varoitettiin kiekonlyönnistäkin ja häränpyllyn heittämisestä, ettei taittaisi niskojaan. Olipa Unto lisäksi huomaavinaan, että salaisesti vartioitiin hänen joka askeltansa: jos yritti poistua kotinurkkia vähänkin ulommaksi, niin heti oltiin huutelemassa ja huhuilemassa: »Unto, Uuntoo!… Missä Unto on?»
Tästä ankarasta valvonnasta huolimatta tuntui taas toiselta puolen, kuin kaikki olisivat hänelle erikoisen ystävällisiä ja huomaavaisia, täyttäen hänen pienimmänkin pyyntönsä. Äiti varsinkin ihan kyllästytti hänet viilillä, voilla ja makeisilla. Entistä useammin tapahtui niin, että äiti yhtäkkiä kaappasi Unnon pään syliinsä ja, sanomatta mitään, painoi sitä hellästi rintaansa vasten, kunnes poika puoliväkisin riuhtautui irti hänen syleilystänsä. Joskus hän tapasi äitinsä kamarista polvistuneena niin hartaaseen rukoukseen, ettei tämä kuullut hänen tuloansa. Ja vaikka äiti rukoili hiljaa sydämessänsä, saattoi kuitenkin muutamista huulilta varastautuneista sanoista ymmärtää, ettei hän rukoillut Jumalaa itsensä tähden, vaan poikansa puolesta.
Lammella sattuneen merkkitapauksen jälkeen myöskin vaari pysytteli poissa Mäkikaipiolta, ikäänkuin odotellen, mitä tuleva on. Ei kellään ollut niin raudanlujaa uskoa kuin hänellä siitä, että jossakin, näkymättömissä maailmoissa, lyötiin arpaa joko hänen tai Unnon kohtalosta. Mutta kumman pään päällä Damokleen miekka riippui, sitä hän ei voinut tietää.
Heti mummo-vainajan kuoltua oli vaarin talouden hoidossa tapahtunut sellainen muutos, että — ruuan laittajaa kun vaarilla ei enää ollut — hänelle annettiin talon keittiöstä valmis ravinto, jonka palvelustytöt tavallisesti veivät hänen kamariinsa. Mutta nyt viime viikkoina oli vaari pannut merkille, että ruuan, joka entiseen verraten oli kerrassaan herkullista, toi hänelle aina emäntä itse, ikäänkuin tehtävä olisi ollut niin tärkeä, että hän ei voinut uskoa sitä kenenkään muun käsiin. Näillä käynneillänsä hän usein viivyttelihe kamarissa, niinkuin hänellä olisi ollut vaarille muutakin asiaa kuin ruuan tuonti, mutta ei saisi sitä sanotuksi.
Tuotuaan kerta jälleen illallisen pöytään emäntä istui tuolille ovenpieleen ja katse lattiaan luotuna kuin syyllisellä alkoi hiukan arastellen:
»Olisi minulla vaarille pientä puhuttavaa, ollut siemenenä sydämelläni jo aiemminkin, vaikken ole saanut sitä sanaksi huulilleni kohoamaan.»
»Uskonko asioita?» kysyi vaari jotenkin tylyllä äänellä.
»Ei nyt ihan niinkään», vastasi emäntä.
»Mitä sinulla sitten on minulle muuta sanottavaa?»
»Sitä minä vain — ja sitä se Aleksikin — että jos lie vaarilla tuon ruokahuushollin, puhtauden puolen ja muunkin kohtelun suhteen salaista mielenkannetta meitä kohtaan».
Vaari heitti tutkivan silmäyksen miniäänsä, nähdäkseen tekikö tämä pilkkaa hänestä, mutta havaittuaan emännän totta tarkoittavan hän sanoi:
»Onhan tämä tässä, tuomasi ruoka, suun mukaista liiaksikin, veden kielelle herauttaa jo pelkällä näöllään. Eikähän ole ollut, viime aikoina, laittamista siivonkaan suhteen: pestyllä ja lakaistulla lattialla olen saanut kävellä, pehmeällä vuoteella maata ja lauantai-illoin pukea ylleni puhtaan paidan.»
»Viime aikoina, niinpä kyllä… vaan ehkei ole aina ollut, niinkuin olisi pitänyt olla».
»No, mitä niistä nyt sitten enää — mikä on ollutta, se on mennyttä.»
»Eipä sillä, että tehdyn saisi tekemättömäksi ja olleen olemattomaksi. Vaan jos sattuisi koittamaan eron ajat, ehkä piankin — sitä kun ei tämä ihminen tiedä, vanha liiatenkaan, milloin kuolinkello kohdalle kajahtaa — niin sitä minä vain, ja sitä se Aleksikin, että vaari ei huolisi sitten siellä syytellä eikä tuomiolle tultaessa menneitä muistella.»
»Mitäpä heitä ruvennen kouhimaan ja turhanpäiten suutani soittamaan… ja eikö tuolla lie kullakin tarpeeksi tietämistä omissakin asioissaan.»
»Sitähän minäkin, että omissa asioissaan. Se nyt oli oikeata puhetta se, ihan tekee mieleni kiittää vaaria siitä sanasta.»
Kun kiitos vaarin mielestä oli kuitenkin peitetty syytös, niin hän jatkoi toisin kuin oli alkujaan ajatellut:
»Ja siksi toiseksi, eikö tuo, viimeisen tuomion tuomari, kyenne kirjoistansa kaivelemaan valkeuteen itsekurikin rikkeet ja osanne ottaa huomioon, mitä heissä ehkä lieventävää lie, tarvitsematta lautamiehiä avuksensa syytetyn sotkuja selvittelemään.»
Tuntien anteeksisaannin tarvetta ylpeäluonteinen emäntä oli kaikin mahdollisin keinoin koettanut sulattaa vuosien kuluessa jäätämäänsä routaa vaarin sydämestä. Mutta kun hän nyt ensikertaa yritti varovaisesti tutkistella pyrkimystensä tuloksia, hengähti vaarin sanoista vastaan niin hyinen tuntu, että emäntää melkein vilusti ja hän suruksensa havaitsi päässeensä tuskin pintaa syvemmälle. Siitä huolimatta hän kuitenkin yhä paremmilla ruuilla, yhä nöyremmällä käyttäytymisellä koetti edelleen etsiä pääsyä vaarin sydämeen, kunnes vihdoin ikäänkuin katuen liian hätäistä katumustansa muutti menettelytapansa entisenlaiseksi.
Kului nimittäin viikko viikon jälkeen tuntemattoman tuskaisessa odotuksessa, mutta kun mitään erikoista ei kuulunut tapahtuvaksi, alkoi mielten jännitys laueta ja raskas paino keventyä sydämiltä. Hävettiin omaa herkkäuskoisuutta ja sitä, että oltiin, järkevät ihmiset, antauduttu vaarin taikauskoisen houreen huulesta vedettäviksi ja siten pohjaltaan paljastettu omakin taikuus.
Ainoa, joka pysyi horjumattomana kannallansa, oli vaari.
* * * * *
Oltiin elokuun alkupuolella. Pitkän poissaolon jälkeen vaarin teki mieli käydä kerta jälleen Mäkikaipiolla ongella. Tämä tapahtui kuitenkin enemmän ajan kuluksi ja vanhasta tottumuksesta kuin minkäänlaisen saaliin toivossa.
Vaikka Unnon vanhemmissa oli tapahtunut näköjään hyvin jyrkkä kannanmuutos kala-asian suhteen, lienee heidän sisimpäänsä jäänyt sentään kipinä entistäkin uskoa, päättäen siitä, että pojalta oli lammelle pääsy yhä kielletty ja muutkin hänen vapauttansa rajoittavat määräykset pysytetty edelleen voimassa. Kun vartiointi entiseen verraten oli kuitenkin paljon huolimattomampaa, päätti Unto, huomattuaan vaarin lähtöaikeet, käyttää viekkautta ja päästä mukaan varkain.
Niinpä hän vaarin lähdettyä kiersi metsän suojassa niityn aidan taitse ja päästyään tutulle polulle seurasi häntä loitompana, kunnes vasta matkan loppupuolella ilmaisihe edelläkulkijalle.
Vaari nuhteli lievästi Untoa kiellon tottelemattomuudesta, mutta kun oltiin jo näin pitkällä, ei hän tahtonut käännyttää poikaa yksin takaisin.
Unto oli ilosta vallan raisuna, niinkuin ainakin se, joka on juuri vankilasta vapautunut. Samoin kuin ensi kerralla lammelle mentäessä hän nytkin juoksi milloin kaukana vaarin edellä, milloin jättäytyen jälkeen jotakin katseleman. Eräässä kohden hän poikkesi polulta sivulle, aikoen poimia puolukoita suuhunsa. Vaan lieneekö ehtinyt noukkaista vielä ainoatakaan marjaa, kun vaari yhtäkkiä kuuli kipeän kirkaisun, näki samalla Unnon kyykähtävän alas ja tarttuvan käsin jalkaansa.
Hän kiiruhti pojan luokse ja kysyi pelästyneenä:
»Mikä — mikä on hätänä?»
»Niin kun käärme pisti», vastasi Unto itkien.
»Oh!… Voi onneton poika!» huudahti vaari, rouhaisi kaatuneen hongan oksan käteensä ja alkoi kiihkeästi etsiä käärmettä, ikäänkuin sen hengiltä saaminen olisi ollut tärkeämpää kuin haavoitetun huoltaminen.
Hän etsi kivien koloista, risukoista, kaatuneitten puunrunkojen ja lahokantojen juurien alta, ensin likempää, sitten edempää, mutta käärmettä ei löytynyt mistään. Huomattuaan vihdoin etsinnän turhaksi hän tuli Unnon luokse ja tarkastaen haavoittunutta kohtaa näki jalkapöydässä kaksi lähekkäin olevaa punaista pilkkua kuin neulan pistosta.
»Kyykäärme!» totesi hän.
Vaari veti kanervan varvulla piippunsa varresta ihveä, jota siveli haavojen ympärille, ja repäisi Unnon paidan helmasta kaistaleen kääreeksi jalkaan. Sen tehtyään hän otti puukon tupestansa ja tarkasteli ympäristöä, niinkuin etsisi katseellansa jotakin puuta, mutta kun sitä nähtävästi ei löytänyt, hän varmuuden vuoksi kysyi Unnolta:
»Ei suinkaan sinun nuoret silmäsi näe täällä missään kasvavata leppää?»
Kun Untokaan kuivalla kangasmaalla ei sellaista huomannut, kysyi vaari:
»Missä paikassa se käärme sinua puri, voitko näyttää ihan tarkalleen?»
Unto osoitti sormellaan.
»Tuon kannon juurella se pisti, tuossa noin. En tiennyt siitä mitään, ennenkun — tunsin jalkani alla semmoista liukasta ja kylmää. Silloin se suhahti, iski jalkaani kuin nuoli ja katosi samassa.»
»Minne päin se lähti?»'
»En minä sitä itseänsä nähnyt, mutta tuonne se kai meni, koska siellä päin kanervat liikkuivat», sanoi Unto viitaten kädellänsä.
»Hyvä on, että meni sinne päin», sanoi vaari ja pisti hongan oksan pystyyn neuvotulle paikalle. Sanoi sitten:
»Tässä ei ole aikaa enää viivytellä. Mutta kun sinä arvatenkaan et kärsi kävellä kipeällä jalallasi, niin minä kannan sinut kotiin selässäni — niinkuin kannoin monta kertaa ennen lapsempana ollessasi.»
Jättäen siihen konttinsa ja onkensa hän asettui kyykylleen, Unto kietoi kätensä takaapäin hänen kaulansa ympäri, ja vaarin kannattaessa käsin poikaa polvitaipeista pyörrettiin kohtalokkaalta matkalta kotiin päin.
Vaari koetti kiiruhtaa sen kuin vanhat voimat sallivat. Iso poika tuntui hartioilla aika painavalta, mutta paljon raskaampi oli kuitenkin se taakka, joka sydäntä painoi. Kun lisäksi piti kävellä tasaisesti ja joustavasti, ettei kulku kannettavaa kovin rasittaisi, alkoi häntä arveluttaa, miten käy, ennenkuin kotona ollaan. Tosin hätä yhtäältä antoi voimia, mutta onnettomuuden pelko lamautti niitä toisaalta.
»Miltä tuntuu jalkasi nyt?» kysyi vaari, kun oli kuljettu ääneti jonkun matkaa.
»Sitä alkaa pakottaa», vastasi Unto vaarin korvanjuuressa.
»Pakottaako kovastikin?»
»Ei kovin kovasti.»
Kun oli taas kuljettu hyvän matkaa ja tultu sille kohdalle, jossa polku seurailee tuomia ja tervaleppiä kasvavaa puron vartta, niin vaari hiljensi käyntiänsä, ikäänkuin miettisi jotakin ja aikoisi seisahtua. Mutta sitten hän kuitenkin näytti muuttavan mieltänsä ja jatkoi matkaa pysähtymättä.
»Mitenkä on… yhäkö sitä jalkaasi pakottaa?» hän jälleen tiedusteli.
»Tuntuu äityvän vain… ja alkaa oksettaa», sanoi Unto.
Se tieto oli vaarille kuin piiskanisku hevoselle. Hän lisäsi vauhdin melkein puolijuoksuksi, ikäänkuin korvatakseen äskeisen hidastelunsa aiheuttamaa ajan hukkaa. Mutta kun oli näin taivallettu jonkun matkaa, huomasi Unto vaarin selässä hieman epämukavasti ratsastaessaan, että sitä mukaa kuin nopeus hetki hetkeltä heikkeni, vaarin hengitys tuli yhä huohottavammaksi, hiukset märemmiksi, ja kaulasuonten jyskytys paljaita käsivarsia vasten tuntui nopeammalta. Väliin lipsahti virsu niin pahasti, että hän oli vähällä kaatua kantamuksineen.
Pojan mieli kävi surulliseksi vaarin vuoksi. Koettaen unhottaa omat kipunsa hän kysyi säälien:
»Vaari, eikö teitä ala jo väsyttää, kun pitää minua kantaa?»
»Älä minusta välitä. Mutta miten on sinun laitasi, onko vaikea ollaksesi?» kysyi vuorostaan vaari.
»Nyt alkaa särkeä päätänikin ja tuntuu pyörryttävän», sanoi Unto.
Tämä uusi isku jaksoi enää vain vähässä määrin kiihdyttää hetkellistä kulkunopeutta, varsinkin kun Unnon ote vaarin kaulan ympärillä alkoi höltyä, niin että hänen hervottomalta tuntuvan ruumiinsa paino lepäsi melkein kokonaan kantajan käsivarsien varassa.
Onneksi oli päästy jo kotiniityn aidan takana oleville halkopinoille, kun Unnon, hänen pinnistettyhän viimeisetkin voimansa, oli vihdoin pakko ilmaista:
»Nyt minä en jaksa pidellä vaarin kaulasta kiinni enää.»
»Sitten minun on koetettava kantaa sinua loppumatka sylissäni», sanoi vaari.
Hän notkistihe kyykylleen, että poika voisi helpommin laskeutua alas hänen selästänsä. Mutta kun Unto irroitti kätensä ja yritti asettua jaloilleen, huimasi päätä niin, että maailma mustui silmissä, ja hän kaatui maahan pitkäkseen.
Vaarin kiiruhtaessa nostamaan pyörtynyttä syliinsä oli hänelle käydä samalla tavalla, ja säikähtäneenä hän huudahti:
»Hyvä Jumala, hyvä Jumala!»
Pojan jalka oli turvonnut kuin pölkky ja hänen kasvonsa olivat kalpean-keltaiset kuin kuolleen kasvot.
* * * * *
Kun kotona oli huomattu Unnon katoaminen, oli se herättänyt hätäilyä ja levottomuutta. Mutta kun sitten nähtiin, että vaarikin oli poissa, rauhoituttiin jonkun verran, sillä arveltiin heidän menneen yhdessä jonnekin, ehkäpä juuri Mäkikaipiolle. Vaariin nähden tuki tätä otaksumaa se, että myöskin hänen konttinsa ja onkensa olivat poissa, jotavastoin Unnon onki näkyi olevan tavallisella paikallansa tuvan nurkan raossa. Lähemmin tarkastettuaan isä havaitsi kuitenkin, että siinä sentään olikin vain pelkkä vapa.
»Sitä vekkulia!» oli hän toruvinaan. »Nähtävästi on kiskaistu onki mukaan — ei ole keritty edes siiman solmua avaamaan — ja jätetty vapa siihen, jotta päästäisiin karkuun huomiota herättämättä ja jätettäisiin kotiväki siihen luuloon, että missä muualla oltaneenkin, ei ainakaan ole ongelle menty.»
Tästä havainnosta huolimatta vanhemmat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa tekivät tarkastuskäynnin järven rannalle, etsivät ullakoilta, ulkohuoneista ja muualtakin talon lähiympäristöstä.
He olivat juuri palanneet tupaan ja kahdenkesken ollen neuvottelivat, olisiko ehkä viisainta isän lähteä hakumatkalle Mäkikaipiolle, kun vaari, ponnisteltuaan miltei yliluonnollisin voimin niityn poikki, aitojen ja ojien yli, astui sisään kantamuksineen. Laskettuaan sairaan ovensuusänkyyn hän horjahti itsekin samalle vuoteelle Unnon viereen eikä kyennyt siitä isoon aikaan nousemaan.
Pojan jalassa olevasta siteestä päätellen luulivat suunniltaan pelästyneet vanhemmat aluksi, että hän oli loukannut jalkansa jossakin. Mutta kun he sitten saivat vaarilta sen verran selkoa, että onkin kyseessä käärmeen purema, oli järkytys niin suuri, että äidiltä pääsi sydäntä vihlaiseva kirkaisu, ikäänkuin hän sillä hetkellä olisi itse saanut käärmeen piston, ja hän olisi ehkä kaatunut pyörtyneenä lattialle, ellei miehensä olisi ehtinyt apuun.
Saatuaan emännän kylmän veden avulla jotenkin pian toipumaan isä kantoi Unnon kamariin, jossa vanhemmat yhdessä riisuivat hänet, pukivat ylle puhtaan paidan, sitoivat uuden, kylmän kääreen jalkaan ja asettivat hänet sänkyyn maata. Palvelijatar juoksutettiin niitylle lehmää lypsämään, ja kun hän sieltä kiuluineen palasi, annettiin sairaan juoda lämmintä maitoa, annettiinpa lusikalla viinaakin suuhun.
Äidin jäädessä Unnon luokse isäntä tuli kamarista tupaan katsomaan, olisiko ehkä vaarikin avun tarpeessa, mutta isä-ukkoa ei enää sängyssä ollutkaan. Hän vilkaisi tämän kamariin ja etsi hiukan muualtakin, mutta vaari oli kuin jäljettömiin kadonnut.
— Tämä on kai ymmärrettävä niin, ajatteli isäntä, että kun tällainen kauhea onnettomuus on kohdannut rakkainta, mitä ukolla maailmassa on, hän ei ole jaksanut sitä murtumatta kestää, vaan on tapansa mukaan piiloutunut jonnekin salatakseen kyyneliänsä.
Mutta niin ei ollut.
Samaan aikaan kun vanhemmat koettivat kamarissa antaa sairaalle apuansa ensi hätään, mikäli tiesivät ja ymmärsivät, puuhaili vaari pojan hyväksi omalla tahollansa, omine keinoinensa.
Kun hän oli levähtänyt pahimman väsymyksensä, lähti hän viivyttelemättä kulkemaan jälleen Mäkikaipion tietä. Tavattuaan ensimäisen lepän hän katkaisi siitä puukollansa kaksi kalikkaa, liitti ne ristiin ja käärmeen puremapaikalle tultuaan asetti ristin merkitsemällensä kohdalle.
Otti sitten onkensa ja konttinsa ja lähti paluumatkalle.
Kotiin tultuaan hän sai kuulla, että Unto on kaivannut vaaria puheillensa. Hän meni oitis kamariin, mutta ennenkuin ryhtyi keskusteluun sairaan kanssa, hän tahtoi, että heidät jätettäisiin hetkeksi kahdenkesken.
Kun vanhemmat hiukan väkinäisesti olivat poistuneet, sanoi vaari pojalle:
»Olet, kuulen ma, kaivannut minua puheillesi.»
»Niin.»
»Mitäs sinulla sitten olisi minulle asiata?»
»Sitähän minä vain tahtoisin tietää, että mitä vaari olisi tehnyt lepällä siellä metsässä, ja mitä varten te panitte hongan oksan pystyyn siihen kohtaan, jossa käärme minua jalkaan pisti.»
»Vai sitä», sanoi vaari ja näytti miettivän, olisiko oikein selvittää lapselle sellaisia asioita, joiden tietäminen kuuluu vanhoille harmaapäille.
Mutta pojan silmissä paloi niin kiihkeä tiedonhalu, että hän ei voinut sitä vastustaa, etenkin kun pyyntö hänen mielestänsä oli ikäänkuin kuolevan toivomus.
»Sen mitä silloin aioin, olen nyt jo toimittanut: tehnyt lepästä ristin ja pannut sen siihen puremapaikalle kannon viereen», sanoi vaari.
»Mitäs se siinä — risti…?» kysyi Unto.
»Kun ympäri käydään, on sillä siinä paljonkin ja monenmoista tehtävätä ja toimitusta. Ensinnäkin: sinä silmänräpäyksenä, jolloin minä ristin laskin siihen kohtaan, jossa käärmeen ruumis oli maata koskettanut, on sen ollut pysähdyttävä, niinkuin olisi noussut eteen seinä eli muu semmoinen.»
»Ja siihenkö on sitten pitänyt käärmeen jäädä, sen seinän viereen?»
»Ei niin, sen on ollut lähdettävä, vaikka hyvin vastenmielisesti, kulkemaan ristiä kohti. Ja olkoonpa ehtinyt paeta vaikka peninkulmien päähän, on sen viimeistään kolmen vuorokauden kuluessa oltava ristin luona, ja ellei sitä tapettaisikaan, ei se pääse siitä lähtemään, vaan sen on viimein itsekseen kuoltava siihen.»
»Minkätähden?»
»Se on näet, risti, pelastukseksi ihmiselle, mutta kuolemaksi käärmeelle — on ollut ja tulee olemaan.»
»Niin, vaan minkätähden sen ristin pitää olla leppää eikä mäntyä tai muuta puuta?»
»Sen pitää olla leppää sentähden, että Ristuksen risti oli sitä puuta.»
»Sen on pitänyt olla suuri leppä», arveli Unto.
»Kasvaahan tuo väliin meilläkin tervaleppä parasta lajia hyötyisässä puron kosteikossa paksuutta sen kuin hyvä tukkipuu. Ja kaippa siellä, kaukaisissa kesämaissa, lie lepät sen mukaisia kuin kuuluvat olevan muutkin puut.»
»Onkos siitä sitten mitä hyötyä sen käärmeen kuolemasta?» uteli Unto edelleen.
Vaari näytti tulevan surullisiin mietteisiin, ja ennenkun ryhtyi vastaamaan, hän teki vastakysymyksen:
»Et suinkaan sinä… pelkäätkö sinä…?»
»Mitä?»
»Kuolemata.»
»En minä pelkää — en yhtään», vakuutti Unto melkein iloisena.
Tämä vastaus liikutti vaaria niin syvästi, että hänen piti purra yhteen harvat hampaansa, estääkseen tunteensa purkautumasta pojan näkyviin. Kului ison aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa.
»Niin, niin… mitäpä pelkäämistä sillä onkaan… sillä, jolla on puhdas omatunto…
Mutta kyllä onkin asia nyt sillä portaalla, että jommankumman teistä kahdesta, sinun tai käärmeen, on kuoltava tai sitten molempien. Jos minä onnistun, niinkuin toivon, saamaan madon hengiltä sinun elossa ollessasi, niin sinä olet pelastettu. Nielettäkööt sinulla kaikki kaupungin apteekit, tipat ja rohdot, ja imekööt ihoosi sarvensa vaikka koko maailman kupparit, mutta muuta lääkettä paitsi mainitsemaani ei tähän tautiisi ole.»
»Eihän minulle ole annettu kuin maitoa ja vähän muuta — mitä se lie ollut semmoista kirkasta ja väkevätä,» sanoi Unto. »Mutta mitäs te siinä puron vartta tultaessa ajattelitte, kun aioitte pysähtyä?»
»Niin, siinä… Minulla oli siinä monenkinlaista mietettä ja meininkiä: aioin laskea sinut maahan ja, siinä kun puron varrella kasvoi leppiä, palata jo silloin tekemään sen, mikä minun sitten kotoa käsin oli käytävä tekemässä. Katselin myöskin, olisiko siellä ollut kasvavata pajua, josta olisin hampain kiskonut siteen jalkaasi. Vieläpä tuumailin uittaa sinua purossa, jos siinä olisi ollut sopivata kohtaa. Mutta kun sitten muistin näyttämäsi käärmeen lähtösuunnan ja tiesin, että saapa se luikertaja toisenkin kerran häntäänsä kierauttaa, ennenkuin siltä taholta vettä löytää, en pitänyt välttämättömänä toteuttaa tätäkään uittotuumaani.»
»Uittaa… minkä vuoksi minua olisi pitänyt uittaa?» ihmetteli Unto.
»Kerronpahan erään tapauksen, niin ehkä siitä ymmärrät syyn. Oli puraissut kerran, vaari-vainajani aikoina, käärme tämän talon palvelustyttöä jalkaan heinäniityllä. Tyttö oli tiennyt tempun ja hameet hulmuten, letti takana leiskuen lähtenyt juoksemaan lähintä suohautaa kohti, käärme kiekkona kintereillä. Siinä oli syntynyt kilpailu elämästä ja kuolemasta, kumpi ensin perille pääsee. Tuskin oli tyttö ehtinyt heittäytyä suinpäin suohautaan, kun siihen oli jo loiskauttanut itsensä käärmekin, joka aina ihmistä purtuaan pyrkii veteen.»
»Mutta tyttö ehti kuitenkin ennen?»
»Sekuntia ennen, ja siitä sekunnista riippui hänen elämänsä, sillä siinä tapauksessa, että purtu ehtii ensin veteen, menettää myrkky tehonsa.»
»Mutta mitenkäs käärmeelle silloin käy?»
»Sille käy, niinkuin sananlaskussa sanotaan: joka toiselle kuoppaa kaivaa, lankee itse siihen. Se rupeaa turpoamaan ja kuolee oman myrkkyynsä, joka kääntyy sitä itseänsä vastaan, ikäänkuin se olisi itseänsä purrut.»
Kun vaari oli mielestänsä selvittänyt kaiken sen, mitä Unto halusi tietää, sanoi hän lopuksi:
»Sinä kai ymmärrät, minkätähden minä tahdoin tämän keskustelumme kahdenkeskiseksi? »
»En minä ole sitä ajatellut», vastasi Unto.
»Se tapahtui sen vuoksi, että niitä asioita, joita olen sinulle nyt puhunut, ei saa tietää, ei sinunkaan kertomanasi, muut kuin me kaksi, muista se… Mutta miltä tuntuu jalkasi nyt?»
Unto ikäänkuin hätkähti.
»Minä olen kuunnellut niin tarkasti, etten ole ollenkaan joutanut muistamaan jalkaani ja tuntemaan kipua. Mutta nyt alkaa taas pakottaa, jalkaa ja päätä… ai-ai, voivoi…»
Vaari katsoi vaieten, tuskiaan valittavaa ystäväänsä kasvoihin. Unto ei voinut tietää, mitä hän lienee ajatellut, mutta hänestä näytti siltä, kuin vaarin sydämellä olisi vielä paljonkin, jota hän ei saa sanotuksi.
»Ehkä on niin nähty, että minun aikani ei ole tullut vielä, mutta jos sinä ehdit edelle, niin muistahan sanoa mummolle terveisiä», sanoi hän ja lähti.
Vaarin mentyä palasi äiti kamariin ja koetti udella, mitä tämä oli Unnolle puhunut. Mutta kun poika vaarin varoitukseen vedoten kieltäytyi kertomasta, oli äidin tyydyttävä siihen. Syleiltyään ja suudeltuaan sairasta hän kiiruhti jälleen viereiseen huoneeseen, lankesi polvillensa seinällä olevan lentävän enkelin kuvan eteen ja rukoili:
»Rakas Jumala, minä en rukoile Sinua poikani sielun puolesta, sillä se on puhdas, kuin talven lumi, vaan sitä yhtä ainoata minä sydämeni syvyydestä huudan, että Sinä armossasi sallisit jäädä eloon lapseni, minun ainoan lapseni. Ja jos olen liiaksi kiinnittänyt sydämeni lapseeni ja unhottanut Sinut, Jumala, ja Sinä sen vuoksi vaadit minulta Aaprahamin uhrin, niin anna, minulle, Herra, myös Aaprahamin usko — semmoinen usko, joka voi vuoria siirtää, sairaita parantaa ja kuolleita henkiin herättää. Mutta jos se ahven jotakin merkitsee, jos se sitä ennustaa, että Sinä välttämättä tahdot jonkun tästä talosta, niin lähetä enkelisi kuolemalle sanomaan, että se ottaisi vanhan vaarin uhri-oinaaksi poikani sijasta, pyhä Herra, Herra…»
Äiti oli rukoillut ennenkin, seuroissa ja muualla, mutta kun häneltä oli puuttunut erikoista sydämen tarvetta siihen, oli hänen rukouksensa ollut vain huulten huutoa.. Vasta nyt hän käsitti, mitä merkitsee raamatun lause: Herra, kun tuska tulee, niin sinua etsitään, kun sinä kuritat, niin he parkuvat surkeasti. Mutta mitä on uhrautuva alistuvaisuus kohtalon edessä, sitä hän ei vielä ymmärtänyt.
Isä koetti turvautua maallisiin parantajiin ja luonnollisiin lääkkeisiin.
Vaan vaikka näin kolmelta taholta ja kolmella eri tavalla apua etsittiin, näytti kuitenkin siltä, että pojan tila yhä vain heikkeni. Särky ja yleinen pahoinvointi lisääntyivät, ylenantaessa kuohutti suusta vihreätä vaahtoa ja iho haavojen ympärillä oli muuttunut mustaksi, alkaen hitaasti nousevan pilven tavoin kohota kalpeata jalkaa myöten ylöspäin, sydäntä kohti.
Jo kahtena iltana peräkkäin vaari oli käynyt kokemassa outoa pyydystänsä. Mutta kun odotettua saalista ei kuulunut, alkoi hänen alkujaankin heikko uskonsa asiansa onnistumiseen yhä enemmän horjua, vieläpä koko puuhansa tuntua rikolliselta. Jos kerta, niinkuin ennustus näytti viittaavan, pojan kohtalo oli edeltäpäin tällaiseksi määrätty, niin olihan silloin vaarin hyvääkin tarkoittava pyrkimys synnillistä ja kamppailemista taivaan tahtoa vastaan. Ehkei käärme ollutkaan tehnyt tekoansa omasta tahdostaan, vaan jonkun korkeamman käskystä. Hänen omatuntonsa arasteli siihen määrin, että hän oli jo aikeessa ottaa pyhän pyydyksensä pois. Mutta hänen rakkautensa poikaan ja siitä johtuva vihansa käärmeeseen olivat niin suuret, että ne voittivat pelon, ja kaiken uhalla hän jätti ristin paikalleen.
Kun vaari kolmannen päivän ikäpuolella meni lopulliselle tarkastusmatkallensa, ei hän suuresti kummeksinut, vaikka tulos näytti olevan samanlainen kuin edellisilläkin kerroilla. Mutta kun hän ennen poislähtöänsä varmuuden vuoksi kurkisteli kannon toisellekin puolelle, hän hiukan hätkähti ja tunsi ruumiissansa kylmiä väreitä: hän oli äkännyt kanervien alle kuin piiloon kääriytyneenä nauhaselkäisen, ruskean käärmeen, joka vatsaa pingoittavasta kuhmusta päättäen oli vastikään jonkun saaliin niellyt. Se ei näyttänyt yrittävänkään lähteä pakoon, tuijotti vain vaariin raukeasti soikeilla, liikkumattomilla silmillänsä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Tässä minä nyt olen, tee mitäs tahdot..
Ei johtunut vaarin mieleenkään, että käärme mahdollisesti olisi joku toinen kuin se, joka oli Unnon jalkaa purrut. Juuri siitä syystä hän hetken epäröi, ikäänkuin hänen olisi vaikea ratkaista, mitä nyt on tehtävä. Mutta kun hän muisti Unnon, hänen syyttömästi kärsimänsä tuskat ja kuoleman mahdollisuuden, syöksähti hänen rintaansa yhtäkkiä niin voimakas vihan aalto, että hän melkein tahtomattansa hujautti kädessänsä olevaa kankea olan yli ja löi, löi niin voimiensa takaa, että käärme kohona pomppoili kuin oljet varstan alla riihtä puidessa, ja joka iskulle hampaittensa välistä sanan kirahtaen lausui:
»Kyllä — kyllä sinä — kirottu — taisit jo — viimeisen — hiiresi — niellä. — Tai katsotaanhan — tarkemmin — mitä sinä oot — viimeksi — syönyt. — Ei mutta — sammakonhan — tuolta — näkyykin — sääret — mahastasi — työntyvän — eli linnunpa — taitaakin — olla — koivet ja — nokka. — Etkä sinä — saatana — tälleen — ihmistä — kantapäähän — pistä…»
Kerta alkuun päästyään hän pieksi vielä sittenkin, vaikka käärme oli jo melkein kappaleina. Otti vihdoin ristin ja lähti paluumatkalle.
Kotiin tultuaan hän tapasi pihassa palvelustytön, joka näytti itkeneeltä.
»Jo se nyt sitten Untokin muutti majaa», sanoi tyttö ja katsoi kyyneleisillä silmillänsä, millaisen vaikutuksen hänen surullinen uutisensa teki puhuteltuun.