The Project Gutenberg eBook ofTuppelan Kalle ja Koturi-Heikki: Kuvaus "Tukkipoikain" ElämästäThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki: Kuvaus "Tukkipoikain" ElämästäAuthor: Niilo KivinenRelease date: October 16, 2015 [eBook #50233]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUPPELAN KALLE JA KOTURI-HEIKKI: KUVAUS "TUKKIPOIKAIN" ELÄMÄSTÄ ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki: Kuvaus "Tukkipoikain" ElämästäAuthor: Niilo KivinenRelease date: October 16, 2015 [eBook #50233]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki: Kuvaus "Tukkipoikain" Elämästä
Author: Niilo Kivinen
Author: Niilo Kivinen
Release date: October 16, 2015 [eBook #50233]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUPPELAN KALLE JA KOTURI-HEIKKI: KUVAUS "TUKKIPOIKAIN" ELÄMÄSTÄ ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kuvaus "tukkipoikain" elämästä
Kirj.
NIILO KIVINEN (Niku)
Nikolainkaupungissa Waasan Painoyhtion Kirjapainossa v. 1889.
Eräällä länttä kohti viertävällä kankaalla Ätsärin järven pohjoispään puolella sijaitsi erillään muista ihmisasunnoista huononpäiväinen tölli, jonka ainoana kartanona oli tupamökki, vähän navettaa ja saunaa, Tölliaukkoa ympäröi taaja, keskulaisen korkea havumetsä muualta paitsi lännen puolelta, jossa oli ainoastaan harvaa metsää, niin että järvi, vaikka se oli jonkun matkan päässä, mökin perälasiin näkyi. Tähän mökkiin, jota nimitettiin Tuppelaksi, käykäämme aluksi tapaamaan vanhanpuoleista ukkoa ja eukkoa sekä heidän nuorinta poikaansa.
On sunnuntain iltapuoli toinen loppiaisen jälkeen. Pientä, savusta ja pölystä mustunutta tupaa valaisee takassa palava valkea. Vanha Kustavi istuu tuolilla ovenpuolella takan edessä vedellen savuja suuresta visapiipustaan, eukkonsa, vanha Kaisa, istuu toisella puolella takkaa kasvot perälasiin päin ja veisata hyräilee ulkomuistilta virttä: "Ah, mik' ompi elomm' tääll' Tuska vaiva tuskaa pääll" j.n.e. Kalle, heidän poikansa, istuu tantarin vieressä uuninruuhussa ja lukee hiljaa jotakin kirjaa.
— Niin se on, työ ja meno levotoin, silloinkin kuin se paras on, saatikka sitte kun köyhyys ahdistaa! huokaili vanha Kaisa lakattuaan veisaamasta.
— Sepä juuri, sanoi Kustavi vakavasti mutta levollisesti. Olen juuri tässä mietiskellyt keinoa mikä auttaisi, kun se ruuanpuoli on kohta lopussa ja kengätkin meiltä kultakin hajalla.
— Kyllähän se kovaa on, mutta "kyllä Herra avun tietää ja tahtoo avuksemm' rientää," veisataan Jumalan sanassa. Kaisa tätä sanoessaan näytti epäilystä vastaan taistelevalta.
Isä, katsoen poikaansa päin, sanoi:
— Ei suinkaan siinä nyt muuta neuvoa ole kuin että sinun, Kalle, täytyy lähteä ansiotöihin.
— Niin, tukinhakkuusenko? kysäsi Kalle, lakkasi kirjaan katsomasta ja osotti hieman lapsellista ihastusta.
— Mihinkäs muualle.
— Tänä päivänä kuulutettiinkin kirkossa, että tukinhakkuu ja -ajo alkaa keskiviikko-aamuna Rämeikön metsässä Multian puolella. Minä menen sinne, isä! Mutta jaksatteko te mennä Kumpulaan "taksvärkkiin?"
— No, kyllähän minä nyt jaksan; teemuili hänessä voimaini mukaan, päätteli ukko luotteliaasti.
— Kyllähän Kalle on vielä hyvin nerkonon niin kovaan työhön kuin tukinhakkuusen, viidennellätoista kun vasta on, mutta mikäs siihen auttaa, puheli äiti miettiväisesti.
— Niin, sepä juuri… mikäs muu auttaa, sanoi siihen ukko, sepä juuri, tuo kohtalon kovuus, on meidän köyhäin ihmisten pakoittaja ja käskijä. Emme suinkaan panisi jos muu keino auttaisi lapsisekaista tuommoisiin koviin töihin, joissa se kukaties loukkaa ja tärvelee itseänsä. Jospa minä olisin vähän nuorempi, niin menisin itse, mutta liika kömpelö ja raihnea olen jo sinne rähmimään ja vääntämään. Talossa koetan taksvärkin suorittaa. — Olisihan niitä meillä auttajiakin, jatkoi hän huo'ahtaen, jos Jussi ja Matti olisivat kotona, mutta niinpä niiden poikainkin täytyi mennä maailmalle elatustaan hankkimaan, heti kun kynsilleen kykenivät.
— Sepä se… Kalle, Kalle on nyt ainoa tukemme ja turvamme! paneskeli muija.
Seuraavana päivänä, maanantaina oli Kallen lähteminen matkalle. Useita muitakin tiettiin sieltäpäin Ätsärin rannalta olevan lähdössä.
Pojalle pantiin kotoa muutamia leipiä, aski voita ja juusto konttiin evääksi. Hän oli tätä lähtöään ajatellut eilisestä ruveten, yölläkin, niin ettei ollut tahtonut unta saada.. Ensi tuokiossa se oli häntä vähän ihastuttanut, että kun pääsee sinne näkemään maailmaa, kyliä ja metsiä semmoisia, joita ei ole ennen nähnyt. Mutta pian oli tuo ensimäinen ihastus lauhtunut, ja nyt lähtiessä tuntui pahalta jättää koti ja vanhemmat ja lähteä pakkaseen ja lumitahraan. Voi jospa olisi kannattanut tehdä kotona työtä! ajatteli hän.
— Kun raukalla olisi eis paremmat kengät, niin olisihan jotakin! pani äiti lempeästi surkutellen.
— Täytyy laittaa uudet pieksut jollain keinolla niinpian kuin ehditään ja lähettää hänelle sinne, puhui isä; kyllähän niitä menijöitä aina on. Tottapan Kumpulan Aapulta nahkaa velaksi saatanee.
"Hyvästi" olisi Kalle nyt mielellään sanonut vanhemmilleen, mutta vaikealta tuntui sitä sanominen. Ei ollut helppo osottaa tuommoista avomielisyyttä vanhemmilleen, mikä häneen liekään syynä ollut. Kyllähän sille äidille sanoisi; mutta isälle sanominen oli toista. Hänen mieleensä muistui kohtauksia semmoisia, että kun hän oli yrittänyt puhumaan isälleen taikka tämän kuullen vieraille jotakin oikein alttiisti ujostelemalla, niin hän oli joko yreilllä katseella taikka vähin, puoleksi ivallisesti nuhdellen kieltänyt häntä siitä, vaikkei hän mielestään ollut mitään pahaa yrittänyt puhumaan. Ei suinkaan se nyt sitä tekisi, ajatteli hän, mutta paha sitä kumminkin on sanoa kun nyt sentään ei mahda ijäksi mennä.
Tuskin kuuluvasti hän kuiskasi: hyvästi nyt! ja lähti.
— Katso nyt vaan eteesi ettet lyö kirveellä jalkaasi taikka ettet joudu puun alle siellä, varoittivat vanhemmat menevää poikaansa.
Käveltyään puolijuoksua järven rantaan ja siitä viistoon lännen puolelle järveä hän poikkesi Kanta-ahon tupaan, jossa talossa Heikki, eräs kyläkunnan tunnettu nuori irtolaismies oli koturina. Kalle toivoi hänestä, tästä tuommoisiin matkoihin tottuneesta reippaasta miehestä, saavansa itselleen turvallisen toverin, ja siihen tapaan olivat vanhemmatkin asiaa tuumineet.
— Hyvää päivää, Tuppelan Kalle! Yhdessäkös sitä nyt lähdetään tukinhakkuusen? sanoi Heikki heti Kallen tultua oven suuhun. Mutta etkö jo pelkää kun olet ensikertainen? Tukkityö on kovaa, talvi ankara!
— Mitähän tuosta pelkäisin, vastasi Kalle alakuloisesti,
Heikki ei ottanut ollenkaan evästä. — Mull'on kolme markkaa rahaa ja sillä nuoren pojan pitää uskaltaman lähteä vaikka Waasaan, rehenteli hän. Kirves minulla on hyvä; entäs sinulla?
Hyvänpuoleinen se oli Kallellakin.
Sitten lähtivät yhdessä junttaamaan lumitöhryistä tietä talojen ja metsäisten mäkien ohi. Kova pakkanen paukutteli nurkkia ja puiden runkoja. Toisia miehiä taloista ja tölleistä yhtyi tuontuostakin heidän tovereikseen samalle matkalle. Paksu lumi peitti maisemia kaikkialla; pellonaitojen ja kujain varsille se oli kokoontunut korkeiksi nietoksiksi; kuusikkoja ja männikköjä järven kahden puolen painoi raskas tykkä eli lumipeite. Järvelle tultua oli miesten helpompi kävellä, sillä lunta ei jäällä ollut yhtä paksusti kuin mailla syystä että tuuli oli sitä rannanpuoliin ajellut. Viuhkea pohjatuuli lunta nytkin siinä hienostaan hyppyytti. Järveltä katsoen ihmisasunnot, matalat huoneryhmät sen rannoilla, tykkäisten metsäin syrjässä, näyttivät varsin vähäpätöisiltä hökkeleiltä. Kummallinen jylhyys, kylmyys ja yksitoikkoisuus vallitsi kaikkialla. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan joku harakan nauru, koiran haukunta, rekien kolistukset, hakkaajien kirvesten kopsaukset ja hakorautojen tai mätäspiilujen napsaukset ja muksaukset. Aurinko säteili punertavana alhaalla lounaisen taivaan ranteella, ja se juuri antoikin tuolle muuten yksitoikkoiselle luonnolle ja iltapuolelle jotakin koristusta jopa viehätystäkin. Tuuli kääntyi myöhemmällä etelänpuoleen. Se oli nyt vastakkainen miehille ja vaikka se oli eteläinen, vihoilevasti se kumminkin karvasteli heidän poskiaan. — Pistellään vaan ahkerasti pieksuja lumeen, kyllä lämmitään! kehoittelivat miehet toisiaan.
Jotakuta pientä pysähdystä lukuunottamatta miehet kävelivät seuraavan yön ja päivän. Klo yhdeksän ajoissa tiistai-iltana he saapuivat tukinhakkuu-paikalle. Siellä, Rämeikön talossa, oli jo koolla paljon miehiä useista eri kunnista, toiset hevosineen toiset ilman. Vaikka talossa oli kaksi tupaa, toinen uudempi, hyvin avara, ei tänä ensi iltanakaan ollut liikoja tiloja niissä.
Aamulla einestä haukattua lähdettiin metsän kimppuun. Aika pätke syntyikin mahtavassa hongikossa kallioisella mäellä ja sen rinteissä Rämeikön kartanon itäpuolella, kirveet iskivät puiden tyviin kilvassa, ja pianpa kaatui petäjävanhuksia rätisevästi jymähdellen alas.
Kalle oli monasti ennenkin ollut hakkuulla metsässä, muttei hän moista julmaa ryskettä ollut ennen kuullut. Heikki liikkui sukkelasti ja reippaasti vyötärykseensä ulottuvassa lumessa; tuontuostakin päästi hän raikkaita korpisäveleitä, niin että hongikko kajahteli. Samoin osottivat useain muidenkin nuorukaisten hilpeät liikunnot ja loilotukset, ett'eivät olleet surunpoikia. Kallesta ei ollut nyt laulamaan ja hänen liikkeensäkin olivat kankeanpuoleisia. Kaikki oli hänen ympärillään niin rotevaa ja tylyä, että kotimökki, isä ja äiti muistuivat rakkaina mieleen.
Lumen polkemiseen louheisissa mäkirinteissä ja rummakoisissa rotkoissa kului ensimältä ainakin puoli työajasta. Sattui kumminkin ensimäisenä päivänä olemaan vähän suojainen ilma, niin että seuraavana päivänä, kun ilma kylmeni, alkoivat tallatut paikat kovettua. Ja muutamassa päivässä tallaantui tuo paksuluminen metsäseutu hevosten ja miesten jaloissa kovaksi tantereeksi, jossa reenjalakset, mäkirinnettä ajaa rotistaessa, piukeasti narisivat raskasten tukkikuormain alla. Hakkuupaikalta alas järvelle — noin puolen peninkulman matka — polkeentui tie, monta tietä eri haaroilleen, siinä kun kaiket päiviä, aamusta varhain iltaan myöhään, lähes neljälläkymmenellä hevosella ajaa juurrastettiin. Sillä tavoin karttuikin järvelle suuret röykkiöt pölkkyjä. — Tällä muuten syrjäisellä takamaalla oli nyt elämä niin vilkasta kuin pienillä markkinoilla: kulkuset pimpallivat, hevoset hirnuivat, miehet ärjyivät hevosilleen ja toiset sitte laulaa loilottivat. Laulut olivat lyhykäisiä, katkelmantapaisia, mutta osasta hyvin hauskoja. Yksi oli tämmöinen:
Jopa tulee ilman muute männynlatvan märkä,Huonon likan vieress' tulee ikävä ja nälkä.
Yön aikoina Rämeikössä oli ahtautta kummassakin tuvassa. Miehiä oli nimittäin sadan vaiheille, ja vaikka niistä osan täytyi täytymälläkin mennä jonkun matkan päässä oleviin torppamökkeihin, oli Rämeikön suuremmassakin tuvassa miehiä tungokseen asti, jonka tähden talonväen oli vaikea keittää ja tehdä välttämättömimpiä askareitansa. Voilla, piimällä ja maidolla oli hyvä menekki, ja monikaan ei ollut tuonut kotoaan tai kotipuolelta suuruksenpuoltakaan, jonka tähden he ostivat jauhonsa ja leipänsä talosta; heiniä ja silppuja olisi myöskin halulla ostettu, mutia niitä ei talossa riittänyt paljon myydä, jonka vuoksi tarvitsevien täytyi tätä hevosenrehua hankkia muualta, peninkulmain päästä. — Rahantuloa oli talossa kokolailla kun sen lisäksi huoneenlämpimästä tuli joitakuita lanttia mieheltä vuorokaudessa. Pittäähän sitä jottain tulloo ollakkin meilläi täällä syvänmaalla, — tapasi emäntä sanoa. Naurussasuin, tyytyväisen näköisenä liikuskeli tämä lihava, punaverinen vaimo lattialla ja takan edessä tukkimiesten joukossa ja väliin hän poistui edustupaan. Isäntä käveli, pitkävartisella piipulla poltellen, vuoroin tuvassa ja vuoroin edustuvassa. Hän oli laihanpuoleinen, keskikokoinen valkoverinen mies ja yllänsä arkipäivinä pitkä, tavallisesti jokseenkin likainen hurstimekko eli loiku, mutta pyhinä oli hän simusetissa ja verassa niin että kuhisi vaan. Halulla hän puheli rahoista, tuhansista markoista ja semmoisista suurenpuoleisista summista, ja silloin hän tavallisesti päätteli näin: On se sentään jottai tuo mehtäkin kun sillä saa rahhaa; ei sillä tulis mittää jossei tukkia ostettas. — Voimakas kahvinhaju edustuvasta pisti porstuassa tukkimiesten nenään, ja toisinaan oli isäntä tavallistaan iloisempi ja hauskempi tupaan tultuaan. — Se on taas vähän "maistanut" — kuiskailivat miehet silloin toisilleen.
Yöntietämät Rämeikön tuvissa olivat tavallaan hupaisia ja hauskoja miesten pakinoidessa. Varsinkin oli niin laita siinä suuremmassa, jossa isäntä ja emäntä väliin oleskelivat ja jossa Kalle ja Heikki majailivat. —- Koturi-Heikki, se on semmoinen velikulta, että kyllä se ajan saa kulumaan, sanoivat toiset hänestä. Siinä jutusteltiin kaikellaista; usein ilmestyi aikalailla naurettavaa. Monikin joukosta päästeli huvittavia komppasanoja ja kertoi urhotöistään, mutta Heikki se aina "päät kääri." Hän oli kulkenut paljon maailmaa, käynyt markkinoilla sekä Tampereella että Waasassa. Kaikki, jotka vaan hänen kanssaan olivat ruvenneet kinaamaan, olivat lopulta saaneet aika potkun. — Kerrankin kun yksi pahanpäinen miesräähkänä Waasan markkinoilla yritti takkini lakkarista siepata pitkäletkuvarsisen piippuni, annoin minät hänelle semmoinen pätkäykson vasten suuta että lensi monen sylen päähän koivet pystyyn. — Tätä kertoi hän monasti, samoin sitä, kuinka hän kerran Tampereen markkinoilla tappeli kolmea miestä vastaan, jotka ensin olivat hänelle nauraneet, ilveilleet ja pakkailleet täyttimään; nämä kolme turkulaista oli hän ruhjonut pahanpäiväisiksi; poliiseja oli ollut välissä, mutta hän oli pyytänyt, että eikö hän saisi näyttää miehuuttaan, koska kerran ensiksi olivat kimppuun käyneet. Poliisien oli täytynyt myöntyä. Joskus hän oli "pyrkinyt likkaan", tyttöjen aitanoveen koputellut, niin siellä oli ollut muita, mutta tytöt eivät olleet malttaneet olla avaamatta hänelle, ja — voi perhana, kuinka niille tuli kiire sieltä pois, miltä jäi saappaat, miltä lakki sinne. — Sitten taas hän "puri leipää niin että toinen vartaassa tärisi;" sanoi väliin silakalle "vasten silmiä että kyllä voi on parempaa." — Vielä tiesi hän taloja, joissa oli akkavalta. — Terva-aholla meidän kylässä — jutteli hän kerrankin — on semmoinen emäntä, että se välisiä panee miehensä, Kaappo-rasun, pahempaan kuin pulaan. Yhden kerrankin kun ukko tuli kotiin vähän päissään ja oli vaihtanut hevosta otti akka ja antoi luudantyvellä aika löylyn miesparalle, ja kysyi päälliseksi: vieläkö toiste hurvittelet? — — Minuapa siinä olisi tarvittu, sanoi siihen eräs keski-ikäinen mies joukosta. — Mitä! älä sano semmoista, vastasi siihen Heikki, näinpä minä kerran sinuakin akkasi tiippaavan, eikä se saanut takaisin. Toisella ei ollut mitään sanomista. Raikkaita naurunhöräyksiä kuului miesjoukosta. — Toisinaan katsoi Heikki sopivaksi esitellä toveriaan, Kallea, miehille oikein semmoisena kuin hän oli. — Tämä Tuppelan Kalle se on niin hiljainen poika; ei siitä ole tämmöisten hulivilipoikain joukkoon. Siellä kotonaan se miettii ja lukee kaikenmoisia kirjoja; pappi siitä luullaan tulevan. Mutta tänne tukkimetsään se Tuppelan Kyösti sen nyt ainakin pani. — Kallelta ei tuohon tullut juuri mitään vastatuksi, hyrähtihän joskus ujomaisesti: hm, pappi! — — Noh, eikös ne miehet rupee taas yöhirsiä vetelemään, — tapasi Heikki maatapanosta muistuttaa. Ja miehiä alkoi laskeutua kuin salkoja taajaan toinen toisensa viereen kostealle lattialle; pian rupesivat he kuorsaamaan ja ähkämään — Öinen hiljaisuus ja raskas, tukehduttava ilma vallitsi tuvassa.
Kallesta oli kummaa kun ne muut niin pian vaipuivat uneen. Noh, kyllähän häntäkin väsytti, mutta ei se uni siltikään heti tullut. Kotona sai maata sijalla, vällyissä. Ei sekään sija ollut hyvä; talossa — Kumpulassa — oli hän joskus maannut paljo siistimmällä ja kauniimmalla sijalla, mutta oli se kotonakin ison joukon parempi kuin nyt tämä kova, märkä lattia. Kotona oli hän tottunut lukemaan iltasilla takkavalkean ääressä mukavia kertomuksia Suutari-Matilta lainaamistaan ja muuten saamista kirjoista ja Uutta Testamenttia ja Katkismusta; hän oli tuohon lukemiseen niin tottunut ja mieltynyt, että olisi pitänyt välttämättömästi saada eis joka ilta lukea, mutta nyt ei ensinkään saanut lukea. Sen sijaan vaan kuulla tuota rähinää ja viisastelua. Ja kyllähän se Heikki oikein sanoi, kun sanoi minun miettivän ja lukevan, mutta ei sitä nyt olisi tarvinnut tuolla tavoin jokaiselle huudella, niin että sillä sitte nauravat. Hän oli saanut tuosta lukemisestaan arkaa tunnetta, sillä isä ja äiti sekä muut ihmiset siellä kotikylässä olivat tehneet hänestä pientä pilaa, jopa toruneetkin häntä siitä, että hän luki kaikellaisia maallisia kirjoja, mutta hänessä oli herännyt semmoinen halu niihin, ettei hän voinut lakata. Sen vuoksi se niin sattui kun Heikki siitä oli suuressa miesjoukossa ivaillen puhunut. — Vihdoin kuitenkin väsymys kokonaan saavutti ja hän vaipui uneen.
Sillä tavoin, kovassa työnteossa ja väliin hauskoissa pakinoissa vieri viikot, kuluipa kuukaudetkin huhtikuun keskipaikoille, jolloin tukinhakkuu ja -ajo loppui ja työmiehet lähtivät kukin kotiseudulleen. Kaikilla oli rahoja, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Kahden ja puolenkolmatta markan päiviä olivat miehet saaneet, hevosmiehet kuuden, seitsemän markan.
Vähästäkin sitä iloitaan kun ei paljoa ole totuttu vaatimaan. Niinpä oli Tuppelan vanhuksillakin koko riemu pojan kotiin tultua. Kalle toi kotiin noin 40 markkaa. Hän oli saanut kaksi markkaa päivältä, mutta ostanut ruuan paitsi mitä konttiin oli lähtiessä vähän pantu. Ja neljäkymmentäkin markkaa puhdasta rahaa! Sehän oli jo jotakin ahtaina aikoina Tuppelan oloissa.
— Mutta paljon minä olen nähnyt sen eteen vaivaa, paljon! — sanoi Kalle harvakseen ja totisesti. Kaikki kolme istuivat takkavalkean ympärillä ja riisuskelivat maata.
— Niin, ei ole vaivatonta viljaa, poika-parka, — vastasi siihen isä.
— Siltä näyttää! — lausui poika miettiväisesti.
— Olipa oikein hyvä ettei sinulle tullut siellä mitään vahinkoa. Minä olen pitkät ajat öillä valvonut ja murehtinut sinua; on ajatuttanut, että miten sinä siellä tulet toimeen, lapsisekainen ja tottumaton kun olet, — puheli äiti.
Nuo sanat ja ystävällinen hymy äidin kasvoissa panivat pojan ajattelemaan: kyllä se äiti on oikein hyvä.
Kallen ansaitsemat rahat kuluivat joutua kodin tarpeisin. Vanhempien oli täytynyt tehdä kaksikymmentä markkaa velkaa. Se oli nyt maksettava; toisella kahdellakymmenellä markalla ostettiin jauhoja ja suoloja. Pieksuja, jotka Kallelle oli jälestäpäin talvella laitettu ja lähetetty hänelle tukkimetsään, ei näillä rahoilla voitu maksaa, mutta Tuppelan eukko oli hyvä saamaan vähästäkin kokoon, — hän oli yhden lehmän maidosta valmistanut kevättalvella — lehmä oli poikinut muutamia viikkoja jälkeen Kallen lähdön — toista leiviskää voita. Kokonainen leiviskä voita oli myydä ja sillä saatiin viisitoista markkaa. Tällä saatiin pieksuvelka maksetuksi ja vieläpä saivat vanhukset sillä itselleen kengät. Mutta aikomus oli, että Kallen piti lähteä tänä kevännä uittoon heti vetten auvettua ja sen vuoksi tarvitsi hän pieksusaappaat. Taas niiden ainekset täytyi ottaa velaksi. Suutari otettiin kotiin niitä tekemään.
Tämä suutari — nuorenpuoleinen mies oli Kallesta niin mieluinen, että hän olisi aina ollut hänen kanssaan. Suutari-Matti oli lukenut sanomalehtiä ja muita semmoisia tietokirjoja, miten hän itse niitä nimitti. Sitäpaitsi oli hän matkustellut useita vuosia Savossa ja Itä-Suomessa. Tällä tavoin saamiaan tietoja hän kertoeli ja sitä Kalle mieleltään kuunteli. Kyllähän Matti saattoi välistä pistää vähän valettakin höysteeksi joukkoon, mutta paljon siinä oli tottakin, arveltiin hänestä tavallisesti. Kaikki mitä romaaneissa ja novelleissa kerrottiin, olivat hänen uskonsa mukaan rikusta rikkuun historiallisia tapahtumia Ja sen Kallekin uskoi. Eivät he kumpikaan osanneet eroittaa kaunokirjallisuutta historiasta ja tämmöisessä käsityksessään olisivat he hylänneet kirjan, jos vain olisivat tienneet ettei se kaikki mitä siinä kerrotaan olisi historiallista tietoa.
Heikki eli herroiksi pari viikkoa kotipuolelle tultuaan. Hänellä oli koossa viisikymmentä markkaa; enempää ei ollut karttunut vaikka hän oli saanut puolikolmatta markkaa päivältä; hän kun oli syönyt hyvänpuoleisen ruuan. Mutta Heikki ei aikonutkaan säästää. Nämä rahat tuskin olisivat kotipuolta nähneet jos siellä tukinhakkuuseudulla olisi ollut tarjona mieluista ostettavaa, mutta sitä ei tuolla sydänmaalla onneksi ollut. Nyt kotiseudulla sitä sai sentään kaikenmoista, kun viinaakin oli tuotu kaupungista kylään. Lujassa olivat nuo rahat kyllä olleet, mutta — mitä nuoren yksinäisen miehen on lukua, tuumasi hän; eipähän ole akkaa ja lapsia marisemassa. — Nyt piti ostaa sianlihaa, voita, kahvia, nyt piti kulkea häissä ja ryypätä. Eikä tahtonut kohmelo kohmelosta katketa näillä viikoilla.
Ylimaan paksut lumet alkavat vajota, pälviä näkyy vainioilla, kanervikkokankailla ja mäkilöillä; purot, joet ja järvet rupeavat aukenemaan jääkuorestaan. Vedenjuoksun aika on tullut. Ätsärin järvi on kauttaaltaan vesisiljulla, jää tummuneena, paikoittain vapaa vesi lainehtii etelätuulen puhalluksissa. Teeren kukerruksia, laulurastaan suloisen ihania liverryksiä ja monenmoisia isompain ja pienempien lintujen kaakotuksia ja viserryksiä kuuluu joka taholta metsäisiltä kankailta ja mäiltä. Kuusikko-mäellä Tuppelan läheisyydessä laulaa ryystävät kyyhkyset kamalan surullisesti, ihmisten matkien näin: "kyyh kyyh kyyh kymmenen munaa, kahteen katoomaan pitää." Kaikkialla huomaa nyt, että luonnossa on tulossa suuri muutos: talven yksitoikkoinen kylmyys ja jäykkyys taistelee viimeisiään suven suluttavaa, eloatuottavaa voimaa vastaan.
Kesäntulo ei tosin näyttänyt aivan varhaiselta, jollei kovin myöhäiseltäkään; oli nimittäin Vapunpäivä eli toukokuun alku. Pitkä kevät ja sitä seuraava kova nälkä- ja kuolovuosi olivat, vaikka niistä oli kulunut jo useampia vuosia, vielä ihmisillä tuoreessa muistissa; senpä vuoksi toivolla ja jännityksellä odotettiin kevättä ja kesää. Tuppelan Kallen oli nyt ensi kerran lähteminen uittoon kauemmaksi; kotilähellä oli hän jo muutamina edellisinä vuosina ollut uitossa. Vastenmielistä ja tukalaa oli lähteä sinne tuntemattomiin vaaroihin ja semmoisessa kevät-lumisohjussa kuin oli, mutta — täytyi. Hänestä ei tosin ollut maatyökään mitään mieluista eikä hän paljoa ollut ajatellut minkään työn päälle — hänen ajatuksensa ajelehtivat melkein alituisesti niissä asioissa ja seikkailuissa, joista hän oli lukenut sekä raamatusta että muista kirjoista, kirkkohistoriasta, Suomen historiasta ja muista semmoisista; paljon hän myöskin ajatteli eläimistä ja linnuista — mutta nyt kun maa rupesi paljastumaan ja uittoon oli lähdettävä, heräsi hänessä halu maamiehentöihin.
— Voi jospa meillä olisi maata niin paljon, että sitä asumalla voisimme toimeen tulla, sanoi hän vanhemmilleen.
— Eipä sitä ole annettu kaikille yhtä suurta osaa täällä maailmassa, täytyy kuitenkin tyytyä — lohdutteli äiti — vaikk'ei minusta silti suinkaan ole mieluista sinun lähtemisesi, varmaankin monta unetonta yötä saan taas valvoa sinua murehtien.
— Niin, mutta pitäähän sitä miehen oppia uskaltamaan eikä se murehtimisesta parane, sanoi siihen isä kokeneen miehen lujamielisyydellä, maailma on kovaa kestää, mutta kestää kumminkin pitää!
Eväskontti, johon pantiin suurenpuoleinen aski voita, juusto ja kahdeksan leipää, laitettiin pojalle. Konttiin pistettiin myöskin varreton keksi. Samoin kuin talvella tukinhakkuusen lähtiessä varoitti nytkin äiti poikaansa katsomaan eteensä, ettei mitään vahinkoa ja onnettomuutta tulisi.
Kun halpainen koti tuntuu rakkaalta, mitähän sitte jos olisi hyvä koti, ajatteli hän mennessään.
Nähtyään miesjoukon menevän mäkirinteessä Ranta-ahon tuollapuolen, otti Kalle juoksun saavuttaakseen heidät; raskas kontti ja vesinen ja hyhmäinen tie hidastuttivat juoksua.
— Kas, Tuppelan Kalle juosta ressuttaa perässämme, huusi Koturi-Heikki, jonka vilkas silmä sattui taakse vilkasemaan, — odotetaan Tuppelaisen poikaa!
Miehet, joita oli lähes kolmekymmentä, hiljensivät kävelyään. Kalle saapui joukkoon.
— Noh, astutaan nyt sitte kuin viimeistä päivää, kun Tuppelan Kyöstin poikakin on joukossa, komensi Heikki.
Kaikilla miehillä oli jaloissa pieksusaappaat ja useimmilla myöskin kontti selässä. Pukeutuneina olivat miehet toiset sarkavaatteisin ja toiset ohukaisempiin puolivillaisiin "kesäverhoihin"; kaikilla työkintaat kädessä. Kallella oli yllään paikattu sarkatakki, jalassaan kesäverkaiset housut. Heikki oli pukeutuneena paikattuihin verkavaatteisin. Rahaa ei hänellä enää ollut, sen itse sanoi; oli täytynyt tehdä jo vähän velkaakin kortteeritaloon; pari leipää ja vähäläntä aski voita oli hänellä nyytissä — siinä kaikki. — Mutta murehtikoon hevonen, joll' on suuri pää, ilveili hän. — Enempää matkavarustusta ei ollut muutamilla muillakaan.
Maikalla yhtyi joukkoon yhä lisää miehiä. Yötä pitivät jonkun verran ja haukkoivat eräässä talossa.
Runsaasti puolitoista päivää käveltyään vesi- ja kylmäsotkuista tietä saapuivat miehet matkansa päämäärään: pienoisen Tuhkionjärven luokse. Siellä jo oli joukottain miehiä muilta paikkakunnilta ja toisia yhä tuli.
Tuhkionjärven jäälle kasoihin ne tukit olivat talvella ajetut. Täältä niitä nyt oli alettava uittamaan vähäpätöistä, korpien, rämeikköjen ja nevamaiden läpi suikertelevaa Tuhkionjokea pitkin sekä muutamain vähäisten järvien, salmien ja koskentapaisten läpi Ätsärinjärveen.
Rämeikön molemmissa tuvissa oli taas tungosta ja pouhua yllinkyllin. Miehet asettuivat kontilleen päivällistä haukkomaan. Kaikellaista siinä puheltiin. Heikki sanoi:
— Taitaapa olla joukossa useampia ensikertalaisia. Meidän kylästä ainakin on yksi, Tuppelan Kalle, näetten.
— Enpä vain minä ole täällä uitossa ennen ollut, kuului muutamilta tahoilta… En minäkään, — en minä liion, lisäsivät useat.
— Eiköhän sitte ole kohtuullista että minä teille vähän selittelen näitä työaloja täällä. Minä ne tunnon kuin viisi sormeani.
— Kyllä se sopivaa on. Antaa tulla… sanoi moni joukosta.
— Niin tuota, alkoi Heikki, tästä järventapaisesta alkava Tuhkionjoki suunnittaa hiljaisen juoksunsa aluksi, kolmen virstan pituudelta, luodetta kohti virstaa pitkään Kivijärveen asti. Tällä välillä, joka on enimmäkseen nevoja ja paikoin vähän korpia, on neljä tammea oli lussia, joilla aina vettä paisutetaan; muuten ei kevät-tulvainkaan aikana saisi luistamaan tukkia Tuhkiolla, niin mitätöntä jokea se on; Kivijärvestä ohjaikse joki salmentapaisena eteläistä ilman suuntaa kohti Kortteisenjärveen, joka on kahta ryssän virstaa pitkä mutta hyvin soukka. Siitä alkaa joki vilkastua kosken tapaiseksi, kuohahtaen parhaimmilleen Myllykoskessa. Sitten on pitkältä aukeaa nevaa Lopotinkoskeen asti, joka laskee virstaa pitkään Pemunjärveen. Tästä on vähäinen salmi Niemisselkään, joka on kahta virstaa pitkä. Niemisvedestä alkaa isompaa, yhäti eteläiseen ilmaan suunnittavaa jokea. On sitten vielä Reijonkoski, Ohrakoski ja Nuutinkoski ja virstaa pitkä Moksunjärvi ja vähäinen salmi, niin tulee Hangonselkä, joka on kahta virstaa pitkä. Sitten tulee Nääsinsalmi ja siitä alkaa uitto vastavirtaan kahta virstaa pitkään Väliveteen ja niin mennään nivan pohjosta kohti kunnes on Nyyssösensalmi. Sitten ollaan Ätsärillä, joka niinkuin moni joukosta tietää, on kymmentä virstaa pitkä järvi. Ätsärillä on paljo saaria, ja kahta virstaa eli puolta peninkulmaa leveä on se järvi leveimmältä kohdalta.
— Kylläpä siinä on monta mutkaa ennenkuin siellä ollaan, sanoivat ensikertalaiset.
— Onpa niinkin, sanoi Heikki, lakkasi syömästä, oikoi ja haukotteli. Kyllä siinä rähmiä ja ponnistaa saadaan, muttei uittopojan sovi semmoisia kammoksua.
Keksi, tuo uittomiehen työase oli jokaisella kotoa muassa. Mutta varsia ne puuttuivat, jonka tähden miehillä nyt syömästä päästyä tänä iltapuolena oli varsipuiden etsiminen ja valmistaminen työnä. Semmoisten, noin kolmea syltä pitkien hoikkain kuusenorsien etsintään kului useita tuntikausia.
Uittoherra, hattupäinen, paksu lihava mies, käveli keppikädessä talon pihan ja järvenrannan väliä, ja puheli ylpeästi siitä seikasta, että miehiä oli niin kosolta uittoon tullut. — Niitä on nyt taas sakeassa kuin sääksiä, pahkiloi hän, — ainoastaan parhaimmille kannattaa antaa kolme markkaa päivältä; — semmoista palkkaa älköön toivoko moni!
Loppu päivästä meni miehiltä tyynni keksinvarsien tekemiseen. Seuraavana päivänä odoteltiin järven jään sulamista. Kyllä se jo hyvin löyhtynyttä oli; tukit enimmäkseen olivat irtonaisten jäiden vallassa, mutta kumminkaan ei vielä sinä päivänä saatu lauttaa oikeaan järjestykseensä.
Sen jälkeisenä aamuna tuli uittoherra edustuvasta suureen tupaan, jossa makasi miehiä salkonaan lattialla.
— Hoi pojat, ylös! komensi hän. Järvi on sula, lautta vesiajolla. Joku kymmenkunnan miestä menköön heti etimmäistä lauttaa kulettamaan ja ohjaamaan. Toiset jälkemmäisempiä, niin paljon kuin tilaa aukenee. Ja miehiä jokivarren täydeltä soluuttamaan siellä olevia tukkia!
Lauttaa ohjaamaan käsketyt miehet lähtivät heti järvelle. Muut miehet rupesivat einestä haukkomaan ja kiirehtivät sitten jokivarrelle.
Tukkikasojen ympärille järven jäällä oli talvella asetettu n.s. poomipuut. Ne olivat tukkipölkkyjä, joiden päihin, ensin kirveellä vähän litteäksi veistettyä, oli tehty reiät. Vitsantapaisesti väännetyillä kuusennäreillä nämä tukit olivat sidotut reikäin kautta päistä yhteen, ja se se nyt oli tukkilauttaa koossa pitävä poomi. Lauttaan kuuluu kahdeksan yhdeksän tuhatta ja suurimpaan kaksitoista tuhatta pölkkyä. Ponttoo myöskin tarvitaan ja ihan välttämättömästi lautan kulettamisessa; se on lautan pää ja ponsi. Kymmenkunnan pölkkyä oli kiinnitetty poikittaispuilla ja paksuilla närevitsoilla lujasti, taajasti rinnakkain. Tällä ponttoolla käy miesten seisominen kuin tuvanlattialla, vaikka se hylkkyilee läikkyvällä vedellä; siihen asetetaan pystyyn kela, joka miesten (täällä ei käytetty hevosvoimaa siihen tarkoitukseen) sitä pyörittäessä kiertää ympärilleen varppia ja kun varpin toinen pää on kiinnitetty ankkuriin, joka lepää etäämmällä järven pohjassa, niin täytyy tukkilautan mennä junnata ankkuriin päin, jollei käy kova tuuli vastaan.
Poomipölkkyjä sitomassa, ponttoota laittamassa ja muita semmoisia valmistavia töitä varten oli Tuhkionjärvellä jo viikonpäivät ollut vähäinen joukko miehiä.
Aika molsketta oli järvellä kun miehet repivät, oikoivat ja asettelivat tukkia poomin sisällä järjestykseen. Siinä kysyttiin pölkyllä pysymistaitoa. Ja uittoherra katsoi tarkasti perään, kutka joukossa parhaita olisivat. Ne samat miehet, jotka ennenkin, siellä nytkin ketteryyttä osottivat. Ja niiden joukossa oli Koturi-Heikki paras, myönsi uittoherra. Reippaasti hän siellä liikkui kuin kovalla tantereella ikään, vaikka pölkyt alla pahoin keikkuivat; lauleli vaan siellä ja huusi ja komensi.
Kun ensimäinen lautta oli saatu junnatuksi ahtaalle joen suuhun, lähti Heikki keksineen joelle uittamaan. Kovaa touhua oli sielläkin. Miehet täällä koettivat olla niin ketteriä kuin suinkin saattoivat; täytyi kumminkin ensi päivänä kolmen markan päiväin toivossa osottaa ahkeruutta. Kiivaasti siinä sohottiin joenpartailta kekseillä pölkkyihin, niin että ne keikutellen pakenivat eteenpäin. Miehet hajosivat yhä pitemmälle matkalle aina sen mukaan kuin etimmäiset pölkyt poistuivat. Huutoja semmoisia kuin: Hei pojat, töyttikää, repikää, vetäkää, älkää kuhnailko! kuului ehtimiseen, melkein yhtämittaa, ja siihen joukkoon kajahteli tuon tuostakin iloisia laulun loilotuksia. Lintusetkin metsissä kahdenpuolen jokea visertelivät parhaansa mukaan, mutta pauhaava miesjoukko ei juuri paljon joutanut kuuntelemaan tuota suven sanansaattajien suloista ääntä.
Uittopäällikkö tuli hänkin hyvin iltapuolella jokivarrelle kävelemään. Hän silmäili miesten liikunnoita ja sitä kuinka helposti pölkyitse joen yli pääsivät. Ei hän voinut tarkoin kutakin erikseen tuommoista miesjoukkoa katsoa perään; kyllä siellä oli ketteräjalkaisia miehiä joukossa, sen hän näki. Pyörittivät hyhmäisiä, näljäisiä pölkkyjä jalkainsa alla, keikistelivät ja kumartelivat. Kyllä ne uittomiehestä kävivät, ajatteli hän. Mutta kömpelöt miehet häntä suututtivat.
— Paljon on joukossa kömpelöitä kuin puuhevosia, semmoisia raukkoja kuhnuksia, ärjyi hän korvallistaan kynsien. Kuka se tuokaan kääpiö on, jonka housun-takapuolesta vesi tippuu tuolla jokivarrella?
— Se on Tuppelaisen poika meidän kylästä, huusi Heikki pyssynkantaman päästä; se on ensi kertaa kevät-uitossa Tuhkiolla; onkos se sitte kumma jos se joskus puikahtaa Ahvenen valtakuntaan?
— Kyllähän taitaakin olla aika tuppelainen, mutta mitä sillä täällä olisi tehty, kun kerran parempiakin miehiä on!
Kalle ei puhunut mitään; siinä vain seisoi ja värisi, kylmä tuuli puhalsi märkiin housuihin. Kyllähän hänellä oli ajatuksia, mutta mitäpä se puhumisesta parani. Nauraisivat vain. Hän tiesi, ettei tänne kukaan ollut tullut herrastelemaan; kaikilla noilla miehillä, sadoilla, oli sama pakoittaja kuin hänelläkin, köyhyys. Siinä oli eroitus, ajatteli hän, että ne miltei kaikki muut näyttivät huolettomilta jopa iloisiltakin köyhyydessään. Teki hänen mielensä vastaamaan päällikön sanoihin "mitä sillä olisi täällä tehty," että ei suinkaan hän tänne olisi tullut jos muu neuvo olisi auttanut, tottapa hän paljon mieluimmin olisi kotona ollut, maan työtä tehnyt, mutta — — — turhaa, sillä ei suinkaan hän säälisi ja jos hän joskus ihmistä säälisikin, niin hänellä olisi likeisempiä säälittävänä.
— Ohoh, toisen kerran! kuului yhtähaavaa monen suusta. Naurun remahduksia.
— Sen minä tiedän, että kun housut kerran kastuu, niin alaspäin ne miestä vie, huusi Heikki nauraa räkättäen.
Mene nyt joutua taloon, lämmittele siellä ja lähde sitten huomis-aamuna kotiisi! käski uittoherra; — ei saakelikseen täällä tuommoiset miehet kelpaa.
Kalle lähti kävellä reputtamaan taloon, joka oli noin puolen pitkän virstan päässä. Mihin hän oli joutunut! Kauas sydänmaalle, muiden naurettavaksi, uittoherran halveksittavaksi! Hirveän ilkeää tuo märkyys vaatteissa ja samassa surkean kylmä! Ja nyt käski vielä kotiin lähtemään. Mieluinen asia se hänelle olisi ollutkin, mutta, mutta! Mistä sitten rahoja polttavaan tarpeesen kotona? Täytyy kun täytyykin nöyrtyä pyytelemään tuota herraa, että hän ottaisi vielä työhön. Muuten ei hän matelisi riivatun edessä!
Tuommoisista ajatuksista paisuneena hän saapui taloon, Siellä tuvassa oli hänellä hyvää tilaa lämmitellä ja kuivailla vaatteitaan kun ei muita uittomiehiä sinne vielä tullut. Talon ihmiset puhelivat hänelle ystävällisesti, jopa surkuttelivatkin häntä kun hän kertoi itsensä ja vanhempainsa köyhyydestä. Se seikka ja lämpiäminen tekivät hyvää ja hän sai taas tyytyväisen mielen. Hän oli kotonaan lukenut suurten miesten matkustuksista kaukaisissa erämaissa ja vertaili nyi hienosesti itseään noihin masentumattomiin retkeilijöihin, ja se lisäsi tyytyväisyyttä tällä kertaa. Hän päätti pyytää päälliköltä työhön pääsemistä.
Seuraavana päivänä päivällisen aikana hän yritti, huolimatta luontonsa heikkoudesta.
Kun Kalle sai emännältä kuulla, että herra oli päässyt syömästä, lähti hän edustupaan. Aralla sydämmellä avasi hän oven. Herra makasi sijallaan peitteen päällä ja loi häneen tuiman silmäyksen.
— Minä tulin — — —
— Noh, hiisi vieköön! eikö nyt saa ruuanrauhaa! Kyllähän minä näen että sinä tulit, kelvoton. Sano asias!
— Minä tulin tuota että — ei — eikö herra ottas minua vielä uit-uittoon? Meil — meill' on niin köyhyyttä, e-en minä muuten — —
— Mitä tulimmaista minä teidän köyhyydestä! Joka ei katso eteensä, katsokoon taakseen tässä maailmassa. Uittoon ei sinusta olisi, mutta saathan koettaa, mosahdella siellä.
Kalle lähti ja ajatteli: siinäpä sanoi oikein, "Uittoon ei sinusta olisi;" siihen ei minusta olisikaan; maantyötä puolta mieluimmin tekisin, mutta kaikkein mieluimmin lukisin ja opiskeleisin. — Hirmuisen vihanen herra! Tämän viimeisen puolikuuluvasti.
Viikkoja useampia kesti uitto näillä metsäisillä sydänmailla ja melkein yhtämittaa oli tänä aikana ilma n.s. keväänkovuutta: väliin satoi lunta, väliin vettä, väliin lumi- ja vesiräntää, kylmä tuuli usein puhalteli. Toisinaan taas oli ilma ihana: aurinko paistoi lämpöisesti, ja lopulta saatiin kuulla käki. Kauniisti se kukkua helkytteli pitkien kuusten latvoissa, ja se tuotti ihastusta uittomiesten sydämiin. Väliin vanhapiika rämeiköllä lennellen paneskeli: viklon, viklon — möhöhöhöhöö! Useita oli miehissä hilpeitä luonteeltaan, toiset surullisempia, mutta ylipäätään näytti hilpeä puoli pitävän voiton. Leikkipuheita ja lauluja saatiin aina toimeen ja surullisuus näytti katoovan iloisuuden tenhoon.
Tosin ei ole mitään miellyttävää ja mukavaa laskea maata märissä vaatteissa kostealle lattialle, mutta eivät miehet siitä paljon välittäneet; kyllähän se vaikutti ruumiissa jotakin ilettävää, mutta hauskat pakinat syödessä iltasilla ja sitten varsin helppo unentulo tekivät tuon huonon olon monelle lähes huomaamattomaksi.
Tuppelan Kalle oli myöskin päässyt jokseenkin unettomuuden vaivoista; päivän pitkän joella "sohjaaminen" tuotti näet makean väsymyksen. Mutta hän tunsi jotakin ruumiissaan, tunsi jotakin semmoista, joka iletti ja hienostaan vaivasi; hän ei voinut uskoa, että kellekään muille olisi tämä olo niin tukalaa kuin hänelle. — Kotona työskennellessään oli hän paljon ajatellut; silloin olivat ajatukset liidelleet laajasti hänen mielestään, kaikilla niillä aloilla, joista hän oli lukenut. Se oli ollut huvittavaistakin. Mutia nyt ei jaksanut ajatella läheskään niin korkealle. Ajatukset liikkuivat kankeasti ja hiljoilleen juuri nykyisessä vastahakoisessa elämässä, tuossa uittotouhussa, ja koti-ikävä sen ohessa rasittelisi. Toisinaan hän kumminkin siirtyi ajatuksissaan toisille aloille; se tapahtui tavallisesti ruokalevolla. Muiden puheisin ja iloihin ei hänen huomionsa silloin paljoakaan osaa ottanut. Milloin hän ajatteli Kustavi Vaasaa tanskalaisten takaa-ajamana, kuinka hän kuleskeli metsissäkin pakoretkillään, makasi petäjän juuren alla yönsä, piilottelihe olkikuormassa, milloin hän kuvaili Israelin lapsia Siinain korvessa ja erittäinkin Moosesta, joka heitä johti, milloin taas mietiskeli hän sitä kuinka maa on pyöreä pallo, joka pyörii ja aurinko seisoo paikallaan; sitten tuli ajatus Jumalasta; sitä hän ei voinut käsittää, missä Hän oikeastaan asuu ja mimmoinen Hän on. Hän oli kuullut ja raamatussa sanottiin Hänen asuvan ylhäällä taivaassa, mutta kun nyt maailmarakennus oli semmoinen laitos, ettei voinut oivaltaa, missä sen "ylhäällä taivaassa" on, niin siinä ei auttanut enää muu kuin usko. Ja hän uskoi vahvasti mitä raamattu sanoo: Hän on henki, jokapaikassa läsnäolevainen, mutta kuitenkaan eivät taivaat ja taivasten taivaat voi Häntä käsittää. — Usein uittoherran kova ääni: joelle miehet! keskeytti hänet näistä ajatuksistaan.
* * * * *
Enimmät tukit olivat muutaman viikon kuluessa kuletetut Kivijärven jaKortteisenjärven läpi ja laskettiin niitä parasta aikaa Myllykoskesta.
Miehet tiesivät jo jokseenkin varmaan, minkälaista palkkaa heille kullekin tänä kevännä ja kesänä uitossa maksetaan. Ainoastaan joku pari kymmentä miestä oli tähänastisissa "likviikeissä" saanut kolme markkaa päivältä. Lauttamiehillä oli ominainen palkkansa lautankulettamisajalta. Suuri joukko, lapsisekaiset ja muuten kehnot uittomiehet, oli saanut I markka 75 penniä ja kaksi markkaa. Puolenkolmatta markan miehiä oli niinikään hyvä joukko. Ruokaan oli miehiltä kulunut melkein ylipäätään puoli palkasta, monelta enemmänkin.
Viimeisessä likviikissä oli Koturi-Heikki jäänyt tyytymättömälle mielelle. Hän kiekkuili:
— Jos ei minulle luvata nyt parempaa palkkaa, niin lähden heti pois, saakeli vieköön lähdenkin!
— Noh, mitäs siitä täällä intoilet, mene herran puheille taloon! sanoivat toiset.
— Menon kyllä ja uskallan kans, mutta nöyränä en mene. "Työmies on palkkansa ansainnut" sanotaan raamatussakin. Minä menen ja nyrkkivoimalla vaadin siltä kaljupäältä suurempaa palkkaa! (Lyö keksinsä kovasti kenttään ja menee.)
Hetken perästä hän palasi kosken varrelle.
— Mitenkäs kävi? kiiruhtivat miehet kilvassa kysymään.
— Hyvin. Puolineljättä markkaa saan nyt tässä jokiuitossa ja entistäkin joutui äijä vähän korvaamaan.
— No, eikö kironnut niinkuin hänen pyhä tapansa on?
— Kirosi kyllä ja repi korvallistaan, mutta mitä, ruma vieköön, tämän pojan kanssa antina; minä kirosin vastaan niin että tulta iski. Ja, tulimmainen peijakas, jos hän vielä hiemankin olisi vastaan kiukuillut, niin olisinpa selkänahkansa pehmittänyt — Hih! — Nyt saatte nähdä, että kyllä tälle pojalle kannattaa palkkaa maksaa. Uskaltaako kukaan mennä päästämään ruhkaa? Tulkaa! minä menen.
Yks, kaks oli Heikki koskeen ruhkaantuneiden pölkkyjen niskassa, repi ja töytti keksillään. Keksinvarsi katkesi ja pölkyt rupesivat kumpuamaan; hän oli nyt ehdottomasti tukkien vallassa kun ne mahtavasti poukutellen, alakivihin jymähdellen, syöksyivät kosken kuohussa alas. — Mitenkä hänen käy? Silmänräpäyksessä saattaa hän vierähtää pölkkyjen sekaan koskessa! Tuommoisia hätähuudahduksia kuului miesjoukosta. Hän hyppi, katsoa vilkasi sivulleen, taakseen ja jalkoihinsa. Nyt on hän joutunut yksinäiselle pölkylle! Toisia tukkia syöksyy perästä. Tuokio lyhyt — ja Heikki seisoo kosken alapuolella rannan alakivellä.
— Jo oli vähältä viedä! huudahti hän hengästyneenä. — Ai, mutta minä olen nyt keksitön uittomies; tuolla se on tynki. — Hän oli pölkkyjen päällä ollessaan viskannut katkenneen varrenpään, jossa itse keksi oli, rannalle. — Pitääpä mennä varsipuuta etsimään.
Ainakin kaksi tuntia viipyi hän varsipuun etsinnässä. Tultuaan istui hän kentälle sitä vuoleskelemaan. Siinä vuoleskellessaan puheli hän kaikenmoisia pilojaan. Hän oli varsin riuskea poika, sitä tuo katkennut keksinvarsikin todisti. Yritti käymään hullusti tuossa koskessa äsken, mutta nahkansa tämä poika piti.
— Kuule, Tuppelan Kalle! sanoi hän katsoen Kalleen, joka töytti pölkkyjä rannasta, mitähän jos sinäkin olisit niin uskalias ja pelkäämätön kuin minä. Silloin ei sinun tarvitsisi tyytyä markan seitsemänkymmenen viiden pennin palkkaan. Mutta sinä pelkäät kuolemaa ja helvettiä, ettet uskalla pölkylle mennä, ja siksi toisekseen, sinä pelkäät tuota herraressukkaa — vieläpäs tässä värkkiä — niin ettet uskalla näyttää sille kovaa. Mutta tää poika uskaltaa!
— Kyllä oikein puhut, Heikki-toveri, mistähän tuon kalkon niin arvaatkaan, sanoi Kalle naurusuin. Mutta enhän minä juuri suurempaa palkkaa ansaitsekaan muihin verraten. Enempää oi hän sanonut, mutta ajatteli: kyllä kai tuommoisella luonnolla on hyvä maailmassa olla? Uittoherra tuli joelle.
— Kuinka täällä nyt pölkyt luistan? kysyi hän ja näytti olevan hyvällä tuulella.
— Meneehän ne kun vaan töytitään, vastasi Heikki, joka vielä istui kentällä mutta oli juuri saanut keksinvarren valmiiksi.
— No, ethän sinä mitään töyti ainakaan tällä haavaa kun siinä istut.
— Hyvä herra, minä olen tehnyt jo oikein urhotyön, minä olin ruhkaa päästämässä henkeni kaupalla — henkeni kaupalla, sanon, muttei siinä vielä kuolema likelläkään ollut.
— Onko se tosi? kysyi päällikkö toisilta miehiltä.
— Kyllä se — — —
— No, saakeli, ettekö usko ennenkuin näette?
Heikki hyppäsi silmittömän hätäisesti yrittäen tukkien päälle kosken niskassa, mutta luiskahtikin väliin kun niitä oli siinä liian harvassa. Nyt olisi tainnut Heikin hukka periä jos vaan paikka olisi ollut vähän alempana, jossa virta oli kovempi. Vesi yritti häntä viemään, mutta eräs mies sai keksinvartensa poikittain eteen. Niukan minuutin oli hän jo upoksissa ennenkuin saatiin niskaan kiinni ja vedettiin maalle. Pikkuruisen aikaa hän pyrski ja ähkyili, mutta selvisi pian, vaan ei puhunut pilojaan isoon aikaan.
Kalle muisti nyt kuinka Heikki oli hänelle nauranut Tuhkiolla. Hänen olisi sopinut nyt puolestaan nauraa, muttei siitä mitään tullut.
Mutta oli niitäkin, jotka nauroivat ja pitittelivät, jollei aivan ääressä niin vähän edempänä. Muutamat sanoivat: se oli omiaan sille koiran leuvalle!
Kukaan koko miesjoukosta ei ollut mieluinen menemään ruhkaa avaamaan kun näkivät kuinka pinteällä Heikki oli heti ensi kerralla ollut ja kuinka huonosti häntä toisella kerralla onnesti. Eikä Meikkikään enää ollut ihan kerkäs sinne menemään. Sanoi hän nytkin, että kyllä hän menisi jos välttämättömästi tarvitsisi. Rannoilta nyt vaan koetettiin köytten ja kankien avulla avata pahinkin ruhka. Kerran vielä Heikki päätti kumminkin näyttää herralle sukkeluuttaan, sillä, sanoi hän, sydäntäni niin motkottaa kun se onnistui silloin niin huonosti. Sen yrityksen hän tekikin eräänä iltana sangen onnistuneesti ja sai päälliköltä arvolauseen: "oiva uittomies."
* * * * *
Kun ensimäinen lautta sinä kevännä Niemisselällä junnailemaan lähti oli miehistä kelpolailla hauskaa. Kevään kolkoin aika kylmine tuulineen ja lumirämpsyineen toivottiin ja näyttikin jo olevan ohi. Rannoilla viheriöitsi hienoinen ruohonalku, puissa oli lehti hiiren korvalla.
— Hei kuinka lystiä on kun taas saa kauniilla kesällä ponttoolla tepastella! huusi Heikki lautan lähdettyä junnaamaan. — Oli hyvin iltapuoli.
— Jaa-a, lystiä on uittopojillakin toisinaan! huusi eräs toinen lauttamies.
— Oikein riemastuttavaa on tämä! Niemisvesi hopealta välkkää alenevan auringon hohteessa. Me mennä heilutellaan; tytöt rannalta katsovat! lausui kolmas juhlallisella äänellä.
— Lauletaanpas nyt oikoin yhteen ääneen! kehoitti Heikki. Ponnistaa junnataan vivusta ja lauletaan:
Sytytä, likka, sun kamaris lasilleKynttilä palamahan!En minä jouda tänä yönäSinua halaamahan.
Viehättävästi, sointuvasti raikui uittopoikain laulu tuolla pienellä järvellä, komeasti se kaikui rannan metsissä ja mäkilöissä.
— Kuka tulee ankkuria soutamaan? minä olen yksi, kysyi Heikki kun varppimitta oli loppunut.
— Kyllä minä —
— Minä — —
- Minä kans.
— Ei siellä tarvita kuin kolme miestä.
Hauska oli miehillä koko sen yön koska ilma oli kaunis ja tyyni. Tyttöjä ja viinaa lauttamiehet kuitenkin vielä kaipasivat, mutta Heikki oli varma siitä että "kyllä niitä molempia saadaan kun tästä Ätsärille vihdoin tullaan."
Aurinko paistaa hellitti hyvästi korkealla idässä lautan saapuessa Reijonkosken puoleiseen päähän Niemisvettä. Miehet olivat vähin unisia ja väsyksissä, sen vuoksi he haukattuaan laskivat eräälle kedolle maata.
* * * * *
Kevät oli jo kulunut ensimäisen neljänneksen kesäkuuta. Viikon päivät sitten oli lautta lähtenyt Nyyssösensalmesta; pohjatuuli oli sen kulkua hidastuttanut, mutta oli se sentään jo saapunut puoliväliin tuota lähes kolmen peninkulman pituista Ätsärin järveä. Läntisen rannan puolta mennä junnasi lautta, jonka ponttoolla nyt tepasteli ja kelanvipuun ponnisteli kuusitoista miestä. Oli sunnuntai-ilta ja kauniisti päilyi tuo puolta peninkulmaa leveä järvi, länneltä heloittavan auringon säteissä; viehättävältä näyttivät viheriöitsevät oraspellot, lehtimetsät ja kedot rannoilla. Tuuli, joka päivällä oli kovanlaisesti puhaltanut, oli nyt tau'onnut jokseenkin vähäpätöiseksi.
Tyttöjä käveli joukoissa talojen pellonpyörtäneellä ja myöskin aivan järven rannassa. Muutamilla oli valkoinen hame, joka oli siihen aikaan uusi muoti paikkakunnalla, toisilla taas harmaa, jonka alareunassa oli suuria punasia raitoja. Useimmat olivat "hihasillaan" ja näissä paidanhihan suissa oli kauniit joko punaset tai valkoisot pitsit eli hetulat; muutamilla sitävastoin oli yllään harmaa punaraitainen mekko; päässään oli melkein kaikilla "valko- ja punavallainen ristiliina." Kauniisti kaikui heidän suloisen kimeä laulunsa kevätkesän tyyneydessä. Väliin oli laulussa sanoja, väliin taas ei ollut mitään sanoja, vaan muuten miellyttävää hieman rastaan viserryksen tapaista rallatusta.
Pitkä uljas mies pyörähtelee toisten keskellä ponttoolla. Hän on hihasillaan ja punanen paidanmiehustimensa loistaa kauas, samoin punanen sahviaani pieksusaapasvarsiensa suissa; punanen on pitkä piipunletkukin, joka riippuu housunlakkarista. Se on Koturi-Heikki, joka nyt on jo voinut hankkia itselleen tuommoiset "poikamiehen komeudet" vaikkei vielä uutta takkia. Hän laulelee soinnukkaasti:
Lauttamme poomin heiluttaaSe ankara pohjatuuli;Likat ne rannalla surivat,Ne hukkuvan meidät luuli.
— Eihän nyt käy ankara pohjatuuli, huusi eräs tytöistä veitikkamaisesti rannassa.
— Niin, ei se nyt käy, mutta on se käynyt ja heiluttanut ponttoota ja tytöt siellä pelkäsivät meidät hukkuvan, huusi Heikki vastaukseksi; mutta eikö likat sieltä nyt tule tänne ponttoolle? kyllä tämä kestää.
— Mitenkä me sinne päästään? vastasi tyttö.
— Onhan siinä vene; astukaa siihen ja soutakaa tänne! Taikka kyllä minä tulen hakemaan tällä meidän veneellä.
Heikki lähtee veneellä rantaan. Hän kättelee tyttöjä.
— Niinpä olette kauniita kuin kesänkukkia! Astukaa veneesen! Kyllä tämä kannattaa.
— Tulkaa vaan, likat; ei täällä pahaa tehdä, huudetaan ponttoolta.
Puolitoistakymmentä tyttöä astui veneesen. Toiset jäivät katsomaan rannalle. Heikki haastoi heitäkin tulemaan rannassa olevalla veneellä, mutta he eivät sanoneet uskaltavansa kun niin paljo, jo sinne tulee. Muutamat lähtivät kävelemään taloihin.
— Tässä on nyt jokaiselle yksi — eipähän, yhtä puuttuu, sanoi Heikki ponttoolle tultua. Pitääköhän Tuppelan Kallen jäädä ilmaseksi? Ei, ei, nuori poika; sen pitää jo tottua likkoja rakastelemaan. Kas, täällä onkin yksi äijämies, tuo Tanhusen Jukka; se ilman olkoon, mutta Kalle saakoon!
— Minä vain katselen kuinka nuorikot toisiaan ihailevat, vaikk'en juuri vanha ole itsekään, mutta se "leipäsusi" on jo tullut otetuksi, saneli Jukka leikillisesti.
— Aina se Heikki minua — — —
— Noh, eikö Tuppelan Kallelle tahdo kelvata. Älä huoli! Vaikka ensin tuntuisikin vähän vastahakoiselta — kyllä likoilla on suuri viehätysvoima puoleensa jo tuollakin ijällä, sen tiedän omasta kokemuksestani. Minä jo viiden, kuudentoista vanhana ahkerasti likastelin.
— Antakaa pojan olla, sanoi joku tytöistä.
— Ei, mutta kuulkaa, likat punaposket! Tämä Kalle on meidän kylästä erään yksinäisen mökin poika. Vanhempansa ovat totisia, jumalisia ihmisiä. Poika on kasvanut erillään maailman melusta. Se lukee ja opettelee kirjoittelemaan kaikkina joutohetkinään kotona. Hän on kovin ujonen; hänellä ei olo sitä reippautta ja vilkkautta, jota uittomiehellä pitää olla. Minä olen koettanut häntä väkisinkin totuttaa vilkkaaksi. Uittoherra on sille monasti kironnut kun se on niin kömpelö ja arka. Tänne lautalle ei se olisi suinkaan päässyt ilman minua. Minä tahdoin herralta häntä otettavaksi tänne eikä siinä mikään auttanut kun minä kerran tahdoin. Nyt hänen kans pitää minua totella ja rakastella likkoja.
Raikkaita naurun kajahduksia kuului tyttöjoukosta.
Niinkuin se varppi on kylmä ja kovaMun hoikille sormilleni;Eikä se ankkuri paljon painaMun täysille voimilleni.
Hei luulia lallallaa! Näin uittopojat laulaa saa! huusi Heikki laulunsa perään.
— Minulla on kielenkastintakin. Tässä halstoupinpottu ja tuolla kolme! Hän heilutti kädessään pulloa ja viittasi ponttoon nurkkaan, jossa pulloja peitti takkironttu. — Tuo takki näyttää huonolta, mutta pian teetän uuden samallaisesta kankaasta, verasta, kuin housutkin. — Tätä sanoessaan löi hän kämmenellään reiteensä.
Sitten kallisti hän pulloa suuhunsa, pani kukkarostaan tupakkaa piippuunsa, riipasi tulitikulla housuntakapuoleensa ja pisti tulen piippuunsa.
— Täällä olis maistettavaa! Hän tarjosi pullonsuuta eräälle pitkälle, soreavartaloiselle tytölle.
— Hyi, en minä —
— Maistakaa! Ei se ole mitään myrkkyä ainakaan vähästä.
Tyttö kastaa sievästi suutaan pullosta. Heikki houkuttelee ja tyttö maistaa vielä pari kertaa.
— Maistakaa te toisetkin likat!
— Ei tarvita, kuuluu vastauksia. Muutamat siihen useita kertoja houkuteltuna kuitenkin maistavat.
— Tuppelan Kalle! Tules ryyppäämään! Sinulle en ole vielä koskaan väkevää tarjonnut. Tule kulauttamaan ja ota heti kuin mies, äläkä niin nätysti kuin nuo tytöt simasuut!
Kalle arvelee; sanoo jotakin vastaan. Kerran oli hänelle enonsa luona annettu viinaryyppy, ja jälestäpäin oli se tehnyt hyvän vaikutuksen. Maistanpa koska tarjotaan! Kolmasti Heikki houkuttelee hänenkin ottamaan. Viimeisellä kerralla antoi hän kulahtaa hyvänlaisesti.
— Kas niin, poika; se hyvää tekee! Heikki ryyppäsi taas itse sekä tarjosi muutamille muille miehille. Hän otti toisen pullon esille ja pyyteli tyttöjä maistamaan; ja useat maistoivatkin.
— Ennustukseni on toteutunut. Minä sanoin Niemisselällä että kun tästä Ätsärille tullaan, niin kyllä viinaa ja tyttöjä saadaan, rehenteli Heikki ihastuksissaan. Meill' on nyt suuri lautta; siinä on kaksitoista tuhatta pölkkyä; katsokaa, kuinka mahtavana se leijailee tuossa järvenpinnassa.
— Mutta, Herra siunatkoon! eikö tämä uppoa ja hukumme kaikki, huudahti eräs tytöistä huomattuaan kuinka ponttoo oli painuksissa niin että vesi oli vähältä nousta sen päälle. Tytöt säikähtivät järkijärestään.
— Ei se uppoa, vastasi Heikki huoletonna, ja jos rupeekin vajoomaan, niin onhan tässä vene ja me miehet kyllä eteemme katsomme.
Tytöt rauhoittuivat, Lautan kulku oli pysähtynyt; sillä varppimitta oli loppunut. Vedenpinta oli tyyni kuin lasi. Laskevan auringon säteet punoittivat maisemia ja metsiä ja heijastivat kullankarvaisina ikkunalaseista. Ankkuria ei lähdetty nyt heti soutamaan vaikka miehet vähän pelkäsivät, että jos tämä viivytteleminen nyt, kun tuuli ei estä kulkua, tulisi herran korville, niin kyllä saataisiin toria häneltä. Noh, pianhan sitä sitten mennään kun kerran lähdetään, päättelivät miehet, eivätkä kiirehtineet. Uittoherra oli matkoillaan peninkulmain päässä.
— Kas, kuinka Tuppelan Kalle on nyt iloisen ja vilkkaan näköinen, sanoi Heikki huomattuaan hänen naurahtelevan ja puhuvan tavallista enemmän; — sen tiedän, että kyllä ryyppy riemastuttaa. Ryyppäätkö vielä? Kyllä täällä riittää. Kalle ryyppäsi taas ja tuumasi, että kyllä se nyt riittäisi.
— Ole nyt sitte oikein iloinen! Niin iloinen kuin minä olen, ja halaa tyttöjä niinkuin minäkin!
Heikki kävelee käsikaulalla sen pitkän, sorean tytön kanssa, jolle hän ensiksi oli viinaa tarjonnut.
— Silloin on tyttö tallella kun on poijan kainalossa, lausui hän rehevästi. Mutta lauletaanpas nyt oikein hauska laulu. Sitä ette tekään, tytöt, taida osata, mutta pian sen opitte. Minä olen sen oppinut eräässä ryyppypaikassa Tampereella, ollessani markkinoilla siellä. Se laulu on tämmöinen: (hän rupesi laulamaan kovalla äänellä ja vilkkaasti)
Minun kultani kaunis onVaikk'on kaitaluinen;Hei luulia illallaa!Vaikk' on kaitaluinen.
— Tämmöinen on ensimmäinen värsy. Niitä on monta värsyä ja yksi on tuommoinen:
Kun minä vien sen markkinoilleNiin hevosetkin nauraa;Hei luulia hah hah haa!Hevosetkin nauraa.
Tytöt nauroivat raikkaasti ja sanoivat, että voi jospa sen osais, tuon laulun. Heikki sanoi, että kyllä sen kohta opitte ja uudisti laulunsa monta kertaa. Eipä aikaakaan kun tytöt ja toiset lauttamiehet jo osasivat sen Heikin perässä. Raikkaasti kajahteli järvenpinnalla kesä-illan tyyneydessä lähes kaikkien yhdistynyt ääni:
Hei luulia illalla ja hah hah hah.
Sitten ruvettiin tanssimaan ja hypeltiin niin että vesi hulvahteli ponttoolle. Hypellessä laulettiin paitsi tuota laulua kaikellaisia paikkakunnalla siihen aikaan laulettavia polskia. Ja surua ei ainakaan voinut ulkoapäin kenessäkään huomata. Ihmisiä, ijäkkäämpiäkin, oli tullut taloloista rautaan katsomaan nuorten meluavaa iloa. Jotkut vanhat vaimot kauhistuivat sitä, huokailivat ja sanoivat: niin juuri kuin vedenpaisumisen edellä. Ei suinkaan Jumala mahtane sitä kauan kärsiä. Kun tytöt olivat jo menneet pois lautalta — Heikki oli heidät soutanut rantaan takaisin niinkuin hakenutkin —, ankkuri soudettu edemmäksi järven pohjaan ja lautta valoisana, hiljaisena kesäyönä mennä junnasi pohjoiseen päin, oli Heikki ja muutamat muutkin miehet vielä oivalailla iloisia ja laulunhaluisia. Heikki puheli sievistä tytöistä, kuinka hauska on heidän pateissaan olla; — mutta ei sen uittomiehen rakkaus saa olla mikään mieltä rasittava vaiva, lisäsi hän, "yhden otan toisen jätän mielellä keviällä."
Kalle myöskin oli iloinen, iloisempi kuin koskaan. Noh, kyllähän niitä piennä poikana oli ollut iloisiakin aikoja. Mutta tämä ilo oli kumminkin toisellaista. Tukkilautta ja ponttoo niin sukkelasti heiluivat silmissä. Entiset surut ja raskaat huolet missä ne nyt olivatkaan! Tytöissä oli muutamia ollut varsin kauniita ja miellyttäviä; mitähän ne hänestä ajattelivat? Surulliseksi ei hän luullut enää tulevansa, ei. Mitä syytä olisi toiste ruveta murehtimaan, kun kerran nyt tuntee maailman hauskaksi, hauskaksi kuin olon kiikussa ennen kodin mäellä. Hän ei nytkään juuri paljon huutanut ja melunnut, mutta nauru ja puhe oli varsin helpossa.
Puolitoista vuorokautta jälkeenpäin rupesi taas ankarasti pohjosesta tuulemaan. Lautta ei ottanut yhtään kulkeakseen vaikka miehet kuinka olisivat ponnistaneet. Ponttoo työnnettiin lähelle rantaa ja sidottiin lujasti varpeilla puihin kiinni. Nyt olivat miehet työttömiä, mutta palkka tuli kumminkin tältäkin ajalta.
Miehet saivat kuulla, että jonkun matkan päässä olevassa talossa oli parasta aikaa häät. Sen talon tytärtä vietiin erääsen rikkaasen taloon Multialla. Ja kun Heikki sai tietää häät niin lähellä olevan, niin hänkö, tuo huijaripoika, olisi malttanut sieltä pois olla! Ei; hän rupesi haastelemaan toisia miehiä mukaansa lähtemään. Niitä lähtikin kymmeneen asti, ja toiset, kuusi miestä, joihin myöskin Kalle kuului, jäivät vartioimaan lauttaa.
He kävelivät suuren koivu- ja havumetsän saartamaa tietä. Tuuli humuutti ankarasti metsää; väliin romahti joku kuusi tai petäjä romisten kumoon. Häätalosta alkoi kuulua laulua ja huutoja. — Oikeinpa minua jo riemastuttaa tuo ihmisten iloinen pauhina! sanoi Heikki.
Toiset miehet sanoivat heille tekevän samaa. Pihaan jo kuului tuvasta jalkoja liikuttava, viehättävä viulun ääni. Ja jo kuului tuvasta ja porstuasta huutoja: lauttamiehiä tulee! Pitkältä eivät miehet arvelleet sisälle menemistä. Portailla ja porstuassa oli miehiä, toiset paljain päin, toiset lakkipäässä, toiset hihasillaan ja toiset takki päällä, millä oli paita kaistaleina, millä takki revennyt. Jotkut kirosivat hammasta purren; heitä naiset pyytelivät ja pitelivät. Pian hajosivat lauttamiehet avaraan tupaan tunkeilevan, reippaasti hyppelevän hääväen sekaan. Siellä morsian "hopeineen" loisti toisten yli kuni kukkiva pihlaja vesakon keskellä. Kaksi "pelimannia" soitteli hiossäpäin pitkän pöydän päässä peränurkassa.
Lauttamiehet ensimmältä olivat vähän hiljaisempia, ja kankeampia kuin muut häissäolijat, itseppä Heikkikin seisoskeli hetken aikaa ikäänkuin arvellen tuossa reuhaavassa hääjoukossa. Mutta kun siitä muutamia ryyppyjä saatiin, niin hetipä oltiin kuin kotonaan. Jokainen heistä etsiskeli tyttöjä tanssitoverikseen. Ja Heikki tapasi täällä saman tytön, jota hän oli hienosesti rakastellut ponttoolla tuonoisena iltana. Ja kun hänen poskensa, hyppelystä lämminneinä, siinä varsin ihanasti ruskoittivat ja hänen tyylikäs, kookas vartalonsa sievässä kirjavassa karttuunatantussa näytti vasta oikein viehättävältä, niin väkisinkin tunsi hän entistä suurempaa mieltymystä tyttöön. Takkinsa huonoutta hän vähän paheksui, mutta arveli kuitenkin, että eihän tuota nyt uittomiehen tarvinne olla häissäkään kovin siistin. Useita kertoja hän vei tyttöä rahalla ja komeasti kilahutti hän tuontuostakin markan posliinilautaselle. Markka kuin lehmä! ja kelvata pitää raha uittomieheltäkin, sanoi hän isosesti markasta luopuessaan. Ja rohkeasti, rehennellen pyörähteli hän lattialla. Hänellä oli ainakin komeat pieksusaappaat, samoin housut ja piippu, ja olihan lakkikin verasta. Hän ei ollenkaan näyttänyt välittävän siitä, että jotkut rikkaat talon pojat heittivät häneen halveksivia silmäyksiä.
Mutta jonkun puolituntia reippaana ja iloisena temmeltyään hän huomasi, että eräs pulskasti puettu, myöskin mahtava-käytöksinen mies alkoi "sorkkiloida" uittomiehiä ylipäätään ja erittäinkin häntä. Kaikki rentut tässä ovat niin isosti kun ainakin kannattais, kuuli hän sen miehen sanovan. Ja sitäpaitsi hän huomasi, kuinka tuo mies, jonka hän oli kuullut olevan rikkaan tukkimetsää myyvän talon pojan Multian rajoilta päin, kuinka tuo mies pakkasi tuttavaksi hänen lemmikkinsä kanssa. Nyt valtasi hänet epäluulo. Hän arvasi, vaikkei hän aina selvästi kuullukkaan, kuinka mies halveksivasti puhui hänestä tytölle.
— Hei, suokaa köyhällekin jalansija! huudahteli hän mahtavalla äänellä ja hypähteli samassa lattialla.
Ei kauan kulunutkaan aikaa kuu hän oli kadottanut tilapäisen henttunsa. Rikkaan talon poika oli tytön puoleensa viekotellut, ajatteli Heikki ja sen hän varmaan näkikin.
— Luuletko sinä, pahuuksen vietävä, olevasi tukkipoikaa parempi! Tule koettamaan hulivili-Heikin kanssa! Tuhat tulimmaista! sinä et ainakaan voitollasi kiittele jos pannaan mies miestä vastaan! ärjyi Heikki rikkaalle miehelle vasten silmiä.
Muutama tuokio vaan, niin Heikki tunsi takaraivossaan nyrkin tuppauksen.
— Rahamassiko! eipä se — — —
Samassa kun hän yritti tuota viimeisiä sanomaan tyynnettiin hän väkirynnäköllä ensin porstuaan ja siitä portaille ja pihaan niin että hän lensi lopuksi suulleen hiedikkoon.
Mitään kovempaa ruumiinloukkausta ei hän ollut saanut. Senpävuoksi hän voikin heti nousta, sivalsi puukon tupestaan ja yritti ryntäämään portaille, mutta toiset huitoivat korennolla ja siihen ei ollut hyvä tulla.
Kiukuissaan meni hän raappanaan puukolla puodinseinää.
— Kun kirottu s——na olisi nyt tuossa, löisin niin että sielu tantereella hyppelis! Luuleekohan, sen keitettävä, olevansa minua parempi sillä että on tukkimetsillä saanut rahoja — ilman eestä. Ansaitkoon ensin tukinhakkuussa kirves kädessä ja uitossa keksikourassa rahaa, eli eis leipänsäkin, tulkoon sitten isottelemaan rahoillaan! Hänen äänensä sortui lopulta.
Ja siihen hänen täytyi taltua; toverinsa tulivat toinen toisensa perään ja pyytelivät häntä ettei olisi millänsäkään sekä huomauttivat, että hänessä itsessäänkin oli ollut paljo syytä. He eivät olleet juoneet itseään niin juovuksiin kuin Heikki oli ollut; mutta nyt oli hänkin jo ison joukon selvempi.
He lähtivät kävelemään metsätietä järven rantaan päin. Heikki ei ollut mihin aikaan tuntenut mieltään niin raskaaksi kuin nyt. Voi! Hänen elämässään olisi ollut jotakin parantamista. Viisaammin hänen olisi pitänyt elää, sen hän omassatunnossaan tiesi. Tulisikohan hän onnellisemmaksi jos hän nyt lakkaisi juomasta ja alkaisi järjellisesti elämään? Kenties… Mutta kuinka sitä rupeaisi siivosti elämään tässä pauhussa ja ryöpyssä…! Ja kyllä se tyttö oli ollut hänestä miellyttävä. Sen hän oikein sydämmessään tunsi. Se miltei pehmittänyt mieltä. Mutta eipä sillä tainnut olla minuun paljoakaan mieltymystä koska niin hevillä minut hylkäsi. Vai onko rikkaudella niin hirveän suuri voima tässä maailmassa, että se sammuttaa lemmen kuin vesi tulen! No, olkoon kans, hitto huolikoon! En sinä ilmoisna ikänä toivokaan pysyväistä lempeä. Kaikki on hulluutta! sulaa hulluutta! Silloin likastelen kun saama sattuu ja silloin juon kun rahaa on. Nuo ajatukset olivat niin voimakkaat että hän miltei kuuluvasti ne sipisi.
Rantaan kun saapuivat siellä lautanvartijoista toiset makasivat ja toiset istuivat.
— Kuinkas häämatka onnesti? kysyi joku heistä.
— Menihän se päivä siellä kuin "mustalaisen Sunissa", muttei koko reissu tuottanut muuta kun paljasta harmia. Matti on taskussani, saakeli vieköön! vastasi Heikki osottaen vähän masentumusta ja haukotteli.
Niin, niin, kyllähän sen hääreissun aina tietää — — — paneskelivat lautanvartijat sekä kertoivat sitten kuinka tuuli oli tahtonut väkisen repiä lautan irti ja hajalle, jonka tähden heillä oli ollut paljon työtä sitä pidellessä.
Tuuli oli vielä melkein yhtä kova. Vasta illalla päivän laskettua vähin tyyntyi ja lautta saattoi kulkea kello seitsemään asti aamulla. Sinä iltana ja yönä ei Heikki laulanut niinkuin hän ennen oli tehnyt, harvapuheisempi oli hän myöskin. Niin, seitsemän aikana aamulla se pohjatuuli taas tenäsi kulun ja pariin vuorokauteen ei lautta voinut siirtyä kuin vähän matkaa toisena yönä. Miehet saivat oikein kylläkseen makailla.
He pitivät väliin suurta nuotiota rannassa ja osa miehistä kävi vuoronsa talossa, keitättivät siellä kahvia, ja viinaa hankittiin myöskin eräästä töllistä, jossa muuan itsellisnainen piti viinan-salakauppaa. Häntä kiittelivät miehet edessä ja takana; hän kun piti huolen heidän virvoituksestaan tänä odotusaikana. Palkka tältä ajalta tiettiin tulevan, sillä — sanoivat miehet — nythän tekee semmoinen Ukko kiusaa, jolle meidän päällikkö ei kiukuissaankaan mitään voi. Tuo tieto palkansaannista ja kahvin ja viinan viehättävä löyhkä ja maku teki olon hauskaksi. Heikkikin oli saanut entisen hilpeytensä takaisin, ja vaikkei hänellä itsellään näinä päivinä rahaa ollut, niin auttoivathan muut, joilla oli, ja tiesihän hän saavansa rahaa kun uittoherra tulee.