— Yks kaks kolme! sanoi isä ja lykkäsi pitkillä säärillään pulkan menemään.
Voi hirveätä vauhtia, mitä pulkka luisti! Se lähti kuin jänis hyppelemään pitkin myötärinnettä…
— Hiiiiiiii! Hihiiiiiiii! huusivat kaikki lapset ja pulkka luisti ja isä ohjasi säärillään ja kintaillaan ja pulkka huristi niin kauheata vonkaa että täytyi panna silmät umpeen, kun niin hirvitti.
Nuorta Isäntää taisi vähän pelottaa, sillä poika huusi täyttä kurkkua että: kaatuu! kaatuu! vaan eihän sitä oman isän kanssa koskaan kaadu. Tyttöjä nauratti niin että vesi silmissä kihisi.
Pulkka luisti pitkän matkaa järven hankea myöten ja vasta sitten kun se oli pysähtynyt keskelle salmea, lupasi isä nousta ylös ja sanoi:
— Nyt lähdetään niitä punaisia poskia poimimaan!
Voi ihmeitten ihme, kuinka aamu oli kirkas ja kaunis! Koko järvi oli kuin valkoinen lattia ja hanki kova kuin sokeritopin pinta ja jääkentällä kimalteli, kimalteli aivankuin pieniä timanttihelmiä.
— Ne ovat Jumalan briljantteja! selitti isä. — Luojan sormus-jalokiviä.
Tuulikki hiihti omilla pikku suksillaan niin että tukka liehui suorana, Sinihilkka veti kelkkaa ja juoksi kuin hiiri ympäri ja Nuori Isäntä harppaili omilla säärillään eikä ollenkaan tahtonut istua pulkassa. Vaan pulkassa istui yksin Herra Pentu ja heilutti kättään niinkuin muka olisi ajanut porolla.
— Minä olen vuorsahirvas! sanoi isä ja alkoi koikkelehtia ja hypellä ja viskeli mutkia ja teki kiekuroita niin että pulkka liiteli kuin kellon heiluri, vaan pikku poika, se Herra Pentu, ei ymmärtänyt vähääkään pelätä.
Niinpä nyt mentiin pitkin jääkenttää ja tultiin saaren rantaan.
Siihen nyt jätettiin sukset ja kelkka, vaan pulkka otettiin mukaan ja nostettiin ylös maalle ja käveltiin saaren metsään.
— Eikös niitä punaisia poskia jo ala löytyä? kysyi Tuulikki.
— Pian niitä löytyy! lupasi isä.
Yhtäkkiä isä heitti lapset siihen ja loikkasi pulkka perässä kauvas metsän sisään ja alkoi sieltä huutaa että:
— Juoskaapas kilpaa tänne! Täällä niitä punaisia poskia kasvaa!
Lapset läksivät juoksemaan minkä kintuista läksi. Ensin tuli Tuulikki, sitten Sinihilkka, sitten Nuori Isäntä ja viimeisenä tulla toposteli Herra Pentu, joka aina vähänpäästä tuiskahti nenälleen, vaan nousi ylös reippaasti ja taas juoksi.
Isä seisoi suuren männyn takana ja nauroi, kun lapset perätysten juoksivat hänen luokseen.
Kun kaikki lapset olivat päässeet isän luo, niin isä koppasi yhden toisensa perästä ja paiskasi pulkkaan sylikkäin ja sanoi korkealla äänellä:
— Nyt on pulkka punaisia poskia täynnä: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan!
Silloin vasta lapset ymmärsivät että kun keväthangella juoksee, niin jokaisen posket tulevat ihan punaisiksi.
Ja tässä vielä yhdeksäs ja kymmenes punaposki! sanoi isä ja rupesi kontalleen kaikkien lasten päälle ja mörisi kuin karhu.
Lapsia nauratti niin että posket karahtivat yhä punaisemmiksi.
Sitten taas lähdettiin kotiin päin.
Vaan jäällä tuli äiti vastaan.
— Äiti hoi! äiti! huusi Tuulikki. — Mepä olemme poimineet punaisia poskia.
— Niinkö? sanoi äiti. — Saanko minäkin niitä maistaa?
Ja äiti kumartui suutelemaan kaikkia lapsia ja suuteli jokaista kummallekkin poskelle. — Kylläpä ne maistuvat makealle! sanoi äiti ja suuteli vielä isänkin partaisia poskia ja isä suuteli äidin poskia niin että lapsia ihan nauratti, niin hullunkuriselta se näytti, kun aikaihmiset toisiaan — muka suutelivat.
Vihdoin sitä sitten tultiin suurella melulla kotiin keväthangelta ja lapset huusivat kilvan että:
— Nälkä! nälkä! nälkä!
Sen pituinen se.
12.
Tiukukoipi tyttö.
Olipa kerran tyttö, jonka nimi oli Paitaressu. Se oli koko kiltti ja mukava tyttö ja oli se melko sieväkin ja aikalailla älykäskin. Ja isä ja äiti rakastivat sitä tyttöä ja kaikki veikot ja siukut myös pitivät siitä tytöstä.
Mutta silläpä tytöllä oli hupsunkurinen tapa. Heti kun se oli nukahtanut pikku-sänkyynsä, niin se alkoi potkia. Potki niin hurjasti että peitot lensivät ja sänky kolisi ja ratisi niin että ihan pelotti, joka sen sattui kuulemaan. Ja selkä jäi siltä tytöltä aina paljaaksi, jonka vuoksi tahtoi tulla yskä ja nuha ja lentsu.
Isästä ja äitistä oli ikävä että Paitaressu oli niin potkuri. Koetettiin sitoa peittokin kiinni nuorilla, vaan Paitaressu potki unissaan nuoratkin poikki. Sen jalat pyörivät kuin myllynsiivet ja käsivarret känkälehtivät kuin linnun kynkät. Paitaressua itseäänkin aamuisin hävetti, kun oli yökauden potkinut ja piehtaroinut.
— Mitähän minulle pitäisi tehdä etten minä potkisi? kyseli Paitaressu.
— Kyllähän minä keinon keksin! vastasi tytön isä.
— No sanoppas isä? pyysi Paitaressu.
— Saatpas nähdä! nauroi isä ja iski silmää. — Ensi yönä koetetaan.
Sitten kun Paitaressu oli nukahtanut, niin isä meni ja sitoi tytön molempiin jalkoihin hienon nuoran ja veti nuorat sängyn laidan yli ja nuorain päihin hän ripusti pari tiukua, oikein heleä-äänistä porotiukua…
— Tästä tulee hauska yö! sanoi isä äitille, — kun Paitaressu luulee ajavansa porolla.
Kello oli vasta 9 illalla, kun Paitaressu ensi kerran yhdellä jalalla potkaisi:
Kilikili kirrr! pani tiuku.
Paitaressu hieroi silmiään, mutta ei herännyt. Vähän päästä hän potkaisi toisella jalallaan.
Pilipili pirr! pani toinen tiuku.
Paitaressu hieroi taas silmiään, vaan ei herännyt.
Mutta puolen tunnin päästä tyttö alkoi hurjasti potkia molemmilla koivillaan:
Kili-pili kili-pili kirr-pirr!
Kili-pili kili-pili kirr-pirrr! helisivät molemmat tiuvut niin kirmaisevasti että Paitaressu yhtäkkiä heräsi ja kuunteli ihmeissään ja vähän peloissaankin että kuka nyt ajaa porolla ihan hänen sänkynsä päälle.
Vaan siinä seisoi isä ja äiti hänen vuoteensa vieressä ja nauroivat makeasti ja sanoivat:
— Tiukukoipi! Tiukukoipi!
Tyttö rukkaa itseäänkin nauratti, vaan samalla hän taas nukahti.
Taas hän rupesi potkimaan ja molemmat tiuvut kilisivät korvissa.
Nytpä Paitaressu tosiaankin luuli ajavansa porolla. "Hei! Hei! antaa mennä vaan! Hei isä, hei äiti, katsokaapas: näin se Tyttö päästelee porolla eikä pelkää! Hip hei!"
Tiuvut helisivät aivan korvia särkevästi, mutta tyttö vain potki potkimistaan.
— Ota pois tiuvut! pyysi äiti, mutta isäpä päinvastoin meni ja sitoi lisää tiukuja Paitaressun jalkanuorain päihin ja silloin rupesi makuuhuoneessa kuulumaan niin hirveä kilinä ja räminä että tytön oli pakko herätä, jos hän vähänkään jalkojaan liikutti.
Paitaressu kun huomasi että tiuvut rupesivat soimaan, jos hiukankaan liikahutti koipiaan, koetti nyt olla potkimatta.
Aamuyöllä tyttö jo makasi aivan hiljaa.
Mutta seuraavana iltana isä taas sitoi tiuvut Paitaressu paran jalkoihin, vaikka tyttö vähän itkikin.
— Ei tässä auta, sanoi isä, täytyy oppia pitämään koipensa kurissa.
Seitsemänä yönä peräkkäin isä sitoi tiuvut Paitaressun jalkoihin. Ja seitsemäntenä yönä ei tyttö enää potkaissut yhtään kertaa. Sitten kun tiuvut jätettiin pois, niin luuli Paitaressu unissaan että kyllä ne muka vieläkin ovat jaloissa — eikä uskaltanut potkia. Sillä tavalla vähitellen lakkasi kokonaan potkimasta ja peitot pysyivät paikoillaan eikä tullut yskää eikä nuhaa eikä muutakaan romuskaa.
Vaan kaikki ihmiset alkoivat sitten nimitellä Paitaressua"Tiukukoiveksi".
Semmoinen juttu.
13.
Pikku Pojan kirkko.
Isä ja äiti olivat sanoneet että ei pikku poikain tarvitse käydä kirkossa, kun eivät vielä ymmärrä mitä kirkossa tehdäänkään ja kun siellä viivytään niin kauvan että tulee kylmä ja ikävä ja rupeaa nukuttamaan. Vaan Pikku Poika vastasi että:
— Minäpä tuun kuitenkin!
— Eipä sinua oteta! inttivät tytöt, ne isommat lapset.
— Jos ei minua oteta, vastasi Pikku Poika itsepäisesti, niin minäpä haen itse itselleni kirkon.
Tytöt nauroivat, vaan Pikku Poika näytti hyvin totiselta.
Kun muut sitten olivat menneet kirkkoon, niin Pikku Poika läksi kävelemään pihalle. Ja yhtäkkiä karkasi metsään niin ettei kotimieskään nähnyt, mihin Pikku Poika katosi.
Pikku Poika viipyi kauvan metsässä, varmaankin kolme tuntia. Kotimiehellä, Pitkällä Piialla, oli jo hätä että Pikku Pojalle on käynyt huonosti, kun ei mistään löytynyt eikä mistäänpäin vastannut, vaikka Pitkä Piika huuhusi monta kertaa metsään.
Arvatkaas, missä Pikku Poika sitten oli? Kas: hän oli löytänyt metsän keskeltä suuren kiven, niin suuren ja korkean että vaivoin pääsi sen päälle, ja siellä poikanen istua törrötti ja kuunteli totisena niinkuin aikaihmiset kirkossa. Sillointällöin hän kalahutti päärärin kantta, jonka oli mukaansa ottanut, ja se oli olevinaan hänen kirkonkellonsa.
Sitten hän kuuli, kuinka toinen lintu toisesta puusta huusi, sanotaan.
Arvatkaapas mitä Pikku Poika kirkossansa kuuli?
Ensin hän kuuli, kuinka pikku lintu aivan hänen päänsä päällä lauloi: "Jumalan lapsi, Jumalan lapsi — kiltti poika, kiltti poika, kiltti poika!"
Pikku Poika ajatteli että se se nyt on Pappi, joka saarnaa kirkossa.
Sitten hän kuuli, kuinka toinen lintu toisesta puusta huusi: "Piu, piu piimäparta, älä usko kaikkea, etsi itse, itketkös, itketkös, naura vaan, naura vaan!"
Pikku Poika ajatteli että tuo se nyt on se Lukkari, joka veisaa.
Sitten Pikku Poika näki, kuinka orava pudotteli käpyjä puusta, ja Poika arveli että nyt se kirkonisäntä kantaa pakanakolehtia ja tiputtelee kultarahoja.
Ja Pikku Poika oli siis riemastuksissaan ja hyvillään että hänkin kerran sai olla kirkossa ja kuulla ja nähdä kaikki kummat. Rämpsistä, rämpsistä! rämisti hän päärärin kannella.
Vaan sitten hän äkkiä hiukan säpsähti. Ison kiven takaa katsoi karvainen otus, joka nuuski ilmaa.
"Se se on nyt se Paha Pöpö", ajatteli Pikku Poika, "se joka Jumalan lapsia puree ja potkii".
Pikku Poika kyyristyi kiven selkään niin ettei Pöpö häntä näkisi.
Pöpö menikin sivu ja läksi laukkaamaan niin että kangas tömähteli.
"Tai jos se olikin arkkipiispa!" ajatteli Pikku Poika eikä enää pelännyt.
"Vaan kuinkahan kauvan sitä saarnaa kestää?" ajatteli Pikku Poika. "Ja kuinka kauvan lukkari veisannee?"
"Pitääpä kysyä?" päätteli Pikku Poika ja nousi kiven päälle seisomaan ja huusi minkä jaksoi että:
— Pastori, pastori, jokos piisaa?
— Lukkari, lukkari, lopettakaa!
Silloin linnut lakkasivatkin laulamasta ja orava hyppäsi toiseen puuhun.
Pikku Poika luuli että nyt se kirkonmeno loppui ja aikoi laskeutua alas maahan, vaan samalla hän näki, kuinka muurahaiset kanervikossa raahasivat pitkää mustaa matoa: toiset vetivät ja toiset lykkäsivät.
Ahaa, ajatteli Pikku Poika, ne ovat kirkkomiehiä ja nyt ne hautaavat sitä Mustaa Aapelia.
Ja Pikku Poika hyrähti itkemään: "Voi Aapeli rukka, nyt sitä viedään kirkkomaahan eikä se enää saata puhuakkaan."
Pappi puun latvasta alkoi taas saarnata: "Jumalan lapsi, Jumalan lapsi" ja lukkari luritti sekaan "Piu, piu".
Pikku Poika kuunteli hartaasti ja pani kätensä ristiin.
"Miksikähän ei arkkipiispa pysynyt kirkossa?" ajatteli hän.
— Nau, miau, kurnau! kuului yhtäkkiä surkea ääni kiven vierestä. PikkuPoika ei ensin ymmärtänyt, vaan ajatteli: "Nyt luetaan kuulutuksia!"Mutta kun hän katsoi alas maahan, niin siellä seisoikin Kissa Mirri,häntä pystyssä kuin seiväs.
Silloin Pikku Poika vasta oivalsi että kyllä kai se on lähetetty häntä kotiin käskemään.
Ja poika hyppäsi alas kiveltä ja läksi totisena astumaan kissan jäljessä. Otti kiven laatan kainaloonsa ja asteli harvakseen ja tuumaili kissallekkin: näetkös — minä tulen kirkosta, tämä on virsikirja.
Ja aivan yhtaikaa kuin isä ja äiti ja tytöt, astui Pikku Poikakin toisesta portista kotipihaan huutaen tytöille:
— Hei! Terveisiä! Minäpä olin kirkossa!
— Älä narraa! sanoivat tytöt.
— Olinpahan! väitti Pikku Poika. — Ja nyt sitä Mustaa Aapelia retuutettiin kirkkomaahan.
— Älä höpötä! nauroivat tytöt.
— En höpötä! sanoi Pikku Poika. — Arkkipiispakin käväisi kirkossa, vaan ei ruvennut istumaan.
Isä ja äiti ihmettelivät ja hekin kysyivät:
— Miksei arkkipiispa ruvennut istumaan?
— Siksi — vastasi Pikku Poika totisesti — että sillä taisi olla märät pöksyt.
Kaikki oikeasta kirkosta tulijat pärskähtivät nauramaan, vaan PikkuPojan isä sanoi:
— Ensi pyhänä isä tulee kanssasi kirkkoon.
— Minunko kirkkooni? kysyi Poika suurin silmin.
— Niin juuri! vastasi isä.
— Niin isä, saneli Poika, minun kirkkoni taitaa ollakkin parempi kuin noiden tyttöjen. — Ei siellä tullut kovinkaan ikävä, kun pastori piti niin kauniin saarnan. Mutta käskethän isä äitin antaa meille mukaan muutamia voileipiä?
— Tokihan! sanoi isä nauraen.
Niin menivät kaikki päivällistä syömään ja Pikku Poika oli mielestään suuri mies, kun hänelläkin nyt oli kirkko.
14.
Kaiken Kyselijä Tyttö.
Olipas kerran Tyttö, joka kyseli kaikkea isältään ja äitiltään ja tätiltään ja joskus setältäänkin.
Kuule isä, mistä niitä pikkulapsia tulee?
Kuule äiti, miksikä se Mullikka-härkä ei ole poikinut?
Kuule täti, miksikä sinulla ei ole miestä?
Kuule setä, poltetaanko taivaassakin tupakkaa?
Isä vastasi että pikkulapsia tulee Rakkauden kaivosta. Äiti vastasi että Mullikka ei ole poikinut siitä syystä että se ei ole lehmä. Täti vastasi että kukas lapsia hoitaisi, jos hänelläkin olisi mies! Ja setä selitti että taivaassa ei luultavastikaan polteta tupakkaa.
Tyttö kuunteli kaikkia vastauksia, pyöritteli päätään ja keikahutti itseään kantapäällään. Sitten hän kysyi:
Kuule isä, onkohan Jumalalla partaa?
Kuule äiti, lieneeköhän enkeleillä kureliiviä?
Kuule täti, miksikä ei kesällä ole lunta?
Kuule setä, miksikä ei rahaa ole niin paljon kuin haluttaa?
Joihin kysymyksiin isä puolestaan vastasi että Jumala ei ole mikään maantien ukko niinkuin lapselliset ihmiset uskovat — eihän sitä Jumalaa kukaan ole nähnytkään, ja äiti selitti että enkeleitä näkee vain unissaan, vaan ei niiden vaatteista saa selvää, ja täti huomautti että kesä on kesä ja talvi talvi ja kesä juuri merkitseekin sitä ettei saa olla lunta, ja setä selitti että jos rahaa olisi jokaisella niin paljon kuin haluttaa, niin ei rahalla saisi ruokaa eikä tavaraa, vaan ihmiset taitaisivat kuolla nälkään.
Tyttö oli tyytyväinen vastauksiin, vaan hänen kysymyksensä eivät silti loppuneet.
Kuule isä, mikä se oikein on — Piru?
Kuule äiti, miksikä ei meille tilata paratiisia ulkomailta?
Kuule täti, miksikä ei pojille kasva pitkät hiukset?
Kuule setä, miksikä ei ihminen yletä aurinkoon asti että saattaisi paistaa kalaa?
Piruko? vastasi isä. — Ei Tyttö rukka sitä ole helppo sanoa. Kun tulet vanhemmaksi, niin näet itsekkin, kuinkaPahaihmistä ärsyttää.
Voi sinua Tyttö hupsua, vastasi äiti, eihän paratiisia saata tilata ulkomailta, sehän pitäisi itse istuttaa niinkuin kaunis ryytimaa eikä siihen ryytimaahan saisi päästää sisään ketään, joka pahaa tekee.
Jaa, jaa, vastasi täti, sitä minäkin olen aina ihmetellyt miksikä pojilla ja miehillä on lyhyt tukka, vaan minä luulen että kun ne ovat järkevämpiä kuin me tytöt, niin se järkevyys se lyhentää hiukset.
Oikea asia, vastasi setäkin, sietäisipä tässä tosiaankin ruveta venyttelemään käsivarsiaan, jotta yltäisi kalaa paistamaan auringossa ja vaikkapa pannukakkuakin.
Tyttö, kun taas kuuli vastaukset, oli hyvin tolkussaan, pyöritteli päätään ja juoksenteli ympäri, mutta kyseli vähän kuluttua:
Kuule isä, saattaisikohan sitä Jumalalle kirjoittaa että Paholainen, se pahankurinen poika, on taas särkenyt Maija-Liisan pään: että jos Jumala olisi hyvä ja lähettäisi uuden nuken jouluksi?
Johon isä vastasi että miksikäs ei, kirjoitetaan vain, kyllä Jumala lukeekin kirjoitukset ja muistaa pienetkin asiat, vaan pitää hänelle kirjeessä huomauttaa että jos on muita tyttöjä tarvitsevaisempia, niin olkoon hyvä ja lähettäköön ensin niille, sillä ei se nyt ole niin tärkeätä, jos emme me saakkaan, ja saattaahan Maija-Liisalle tehdä pään puustakin.
Äitille Tyttö tekasi tämmöisen kysymyksen:
Eikös sinne paratiisiin saa päästää lehmääkään?
Johon äiti vastasi että paratiisin lehmät eivät polje kukkia, vaan kurjat ihmiset ne pilaavat paratiisin onnen.
Tätille Tyttö tokasi että: Koska se niin on että järki kuluttaa tukkaa, niin kyllä vain minusta onkin hyvä että olen Tyttö enkä minä uskalla koskaan ruveta järkeväksi niinkuin nuo pojat.
Ja setälle Tyttö sanoi: Voi sinua setä parka, joka et pääse taivaaseen, koska poltat niin hirveästi tupakkaa!
Sitten Tyttö juoksi ulos leikkimään ja huutelemaan ja hyppelemään ja matkimaan kaikkia ääniä mitä kuuli, vaan illalla iltapuuron jälkeen hän paitasillaan vielä pitkän aikaa ahdisti kaikkia kysymyksillään:
Miksikähän ei kukko osaa munia niinkuin kana? Miksikähän minä olen syntynyt tytöksi enkä pojaksi? Miksikä isä on mennyt äitin kanssa naimisiin? Miksikä tähdet ovat niin pieniä? Ovatkohan pakanat pikimustia? Onkohan kuolema hauskaa vai vaarallista? Miksikähän sitä ihmisellä ei ole kuin kymmenen varvasta? Äiti hoi, jos minulla olisi häntä niinkuin koiralla, niin saattaisinkohan minäkin sitä liehuttaa? Miksikä eivät aikaihmiset leikittele nukeilla? Miksikä joka viikon päästä on sunnuntai? Miksei joulua ole kolme kertaa vuodessa? Pääsenköhän minä rouvaksi, jos tulen isoksi? Onko kaupunki isompi kuin maailma? Onko siellä hyviä pieksusuutareita? Ajavatko nokikolaritkin automobiileilla? Miksei meidän metsässä kulje yhtään junaa? Saapiko pyykinpesusta rahaa? Miksei katolla kasva marjoja? Miksei kyyneliä saata juoda?
Niin! jamikseimeidän Tyttö nuku? kysyi yhtäkkiä isä. Ja miksimiksion miksi? Sinähän olet kaiken kyselijä tyttö! Mutta kysele vaan, sillä tavalla opit ajattelemaan? Nyt on kuitenkin Nukku-Matin vuoro. Hyvää yötä, Kultaressu, huomenna minä sinulle vastaan kaikkiin kysymyksiin.
Niin sanoi isä ja arvatkaas mitä isä teki: Seuraavana aamuna hän veiKaiken Kyselijä Tytön — kouluun.
15.
Tuittupäät ja Keijut.
Kevät keikkuen tuleepi,Ilon kanssa ilmestyypi…
Gabriel Calamnius.
Oli toukokuun 20:s päivä — viime vuonna.
Jäät vielä viruivat järvessä, mutta rantaporeet jo välkkyivät ympärillä ja talon lapset uittelivat niissä lastulaivojansa. Isä maalasi punamullalla ulkohuoneita seisoen sivellin kädessä korkealla tikapuun ylimmällä pinnalla.
Yhtäkkiä kuului ukkosen jyrähdys ja ankara vihuri kulki yli jään. Sitten alkoi hirveästi tuulla. Huu! Huu! ulvoi tuuli, mutta se kuulosti sangen suloiselta.
— Nyt niille jäille taisi tulla lähtö! huusi isä tikapuulta. Aivan oikein: hirmuinen tuuli puski jäitä ja koko järven selkä läksi irti.
Isä heitti maalauksensa ja juoksi rantaan.
Kummallinen sorina ja ryminä ja kohina kävi järvellä.
— Heipähei! huusi isä, nyt meidän talvitie huilaa. Katsokaa kuinka viitat kaatuvat. Hyvästi Talvi! Sanokaapa tekin lapset hyvästi ukko Talvelle. Nyt hän menee pois.
— Hyvästi Talvi! huusivat lapset. — Ja terveisiä perään! Tule vastakin meille, mutta älä viitsi tulla liian varhain!
Jäät ryskyen purjehtivat sivu talon.
Kaikki katsoivat ihastuksissaan, kuinka Talvi teki lähtöä ja miten Kesä oli tulossa.
— Näettekös! huusi isä. — Tuossa ne TalvenTuittupäätistuvat jäälautalla ja itkevät ja parkuvat niin paljon kuin kurkusta lähtee. Ne huutavat että: emme me tahdo vielä mennä. Emme! emme! emme!
Mutta perässä — katsokaa tuolla viimeisellä jäälautalla — seisovat KesänKeijutja huitovat käsillään ja heiluttavat koivunoksia ja huutavat hihkuen iloisesti: Menkää, menkää! Menkää pian! Menkää Talven tuitut, Vilulan villit, Pakkasen penikat! Luistakaa matkoihinne että pääsemme soutamaan ja uimaan.
Lapset katsoivat jäälauttoja, joita isä osoitti, ja näkivät vielä enemmän kuin mitä isä näki. — Kuulehan isä, sanoi Valkotukka. — Tuittupäät tuolta huutavat että: mepä tulemme takaisin! Mepä vain käväisemme toisella rannalla. Ja otamme suuren poikajoukon mukaamme ja tulemme antamaan Kesän Keijuille selkäsaunaa. Saattepa vain nähdä. Muistakaa! Muistakaa! Varokaa! Varokaa marakatit!
Vaan Keijut huutavat vastaan: Suut kiinni! Me työnnämme teidät alas koskeen. Koskeen! Suinpäin! Pää edellä! Loiskis! Kuperkeikkistä!
Vaan silloin Talven Tuittupäät rupeavat itkemään kahta kauheammin. Voi voi voi! ne huutavat. Älkää olko niin julmat! Emmehän me ole niin pahoja kuin te luulette. Pysäyttäkää, pysäyttäkää, älkää lykätkö, me hukumme, me hukumme, armahtakaa — tehdään sovinto. Leikitään yhdessä!
— Mekö teidän kanssa yhdessä leikkimään? huutavat Kesän Keijut. —Hyi! että viitsittekin puhua! Ettehän te osaa leikkiä meidän kanssa!Tehän aina suututte ja purette kuin koirat terävillä hampailla.
— Itse ette osaameidänkanssa leikkiä! vastaavat Tuittupäät vihaisina. — Tehän aina puhallatte lämmintä henkeä niskaan. Ja varistatte kuumaa hiekkaa paidan alle.
Kesän Keijut ja Talven Tuittupäät kinastelevat kauheasti ja rupeavat painimaan.
Tuittupäät viskaavat jääsirpaleita Keijujen päälle, vaan Keijutpa heittävät Tuittujen silmille kylmää vettä. Vettä ja jäätä lentelee ilmassa ja jalat kopisevat…
Niin se onkin! saneli isä. — Nyt ne juuri tappelevatkin. Mutta katsokaa, lapset, samalla tulee Luojan puuska ja ajaa sekä Talven Tuitut että Kesän Keijut kauvas järvelle. Hirveä hätähuuto kuuluu. Ja yhtäkkiä kaikki yhdessä mylläkässä menevät alas koskenniskasta.
Sinne, koskeen, ne näyttävät hukkuvan molemmat sekä Tuitut että Keijut.
Vaan heti kun riitapukarit ovat painuneet veteen, katso: rannalle nousee aalloista ihmeellinen, ihana olento.
— Minä olen Suomen Kevät! huutaa kummitus. Minä olen Tuittujen ja Keijujen ystävä. Minä rakastan kumpiakin. Minä lämmitän Tuittupäät ja kylvetän Keijut, vaan älkää peljätkö: ne elävät kummatkin. Juhannusyönä taas saatte nähdä Keijut ihanissa kesäpaidoissa tuomentertut käsissä, mutta sitten — Kekrinä — saatte nähdä kaikki Tuittupäät valkoisissa turkeissa. Ei kukaan olekkaan kuollut! Enkä minäkään kuole, menen vain piiloon laakson liepeelle ja tulen jälleen takaisin, silloin kun minua tarvitaan.
Näin puheli isä ja lapset katsoivat ihmeissään liikkuvia jäitä, jotka hauskasti hajosivat. Ja rantavesi paisui ja kevättulva nousi ja vesi vei mennessään saunan portaatkin. Vaan illan tullen koko järvi oli auki, ei ainoatakaan jäälauttaa enää näkynyt. Kosket pauhasivat ja pienet linnut lauloivat.
Silloin isä lykkäsi veneensä vesille ja läksi lasten kanssa haukirysilleen.
Sitä nimittäin täytyy saada kalaakin elääkseen tässä surkeassaSuomenmaassa. Vaan eikös kevät sentäänkin ole suloinen?
Aalto loiskaa! Laine lyö!Nyt se alkaa hauska työ!Saapi uittaa lastulaivaa!Saapi hiekkakuoppaa kaivaa!Kuperkeikkis! Lapset hoi!Päivä paistaa! Leivo soi!
16.
Pojat ja tytöt järvenrannassa eli Kesälän uimakoulu.
Kesälän talo seisoi suuren järven rannalla. Talossa oli kymmenen lasta.Lasten nimet olivat seuraavat: Antero, Beela, Desdemoona, Erkki,Feeliks, Greeta, Hannes, Iipuska, Jeli ja Kauko. Antero oli 15-vuotias,Beela 14-vuotias, Desdemoona 12-vuotias, Erkki 10-vuotias, Feeliks jaGreeta 8-vuotiaita molemmat, Hannes 6-vuotias, Iipuska 5-vuotias, Jeli3-vuotias ja Kauko 1-vuotias.
Olipa siinä äitillä hiukan hoitelemista! Ja olipa isällä komentelemista ja korvien pitelemistä, kun lapset yhtaikaa nauroivat ja huusivat.
Hauskaa elämää sitä sentään Kesälässä vietettiin.
Varsinkin kesällä! Kun aurinko paistoi kuumasti ja rantavesi oli lämmintä ja linnut lauloivat metsässä ja kalat hyppelivät järvellä ja kukat ja marjat paistoivat mäenrinteessä, niin silloin oli niin mukava elämä ettei oikein tietänyt, mitä tehdäkkään!
Antero oli oravana, joka kiipesi puissa, ja Erkki ampui häntä piilipyssyllä koipeen, niin että poika pudota moiskahti maahan, ja sekös tytöistä oli hauskaa katsottavaa, miten isot pojat leikkivät. Beela ja Desdemoona kävelivät puujaloilla ja kaatuivat suoraan kuoppaan ja Feeliks juoksi panemaan kuopan kannen kiinni ja huusi toisille lapsille että hänpä oli saanut kaksi hiirtä elävinä ja tuolla ne nyt kuopassa vikisevät. Vaan Greeta pesi pyykkiä rannassa ja Hannes onki korennolla kaloja ja Iipuska hankasi kasvojansa savella ja Jeli leikki käpylehmillä hietikossa ja Kauko söi pieniä kiviä niin että hampaat narskuivat, vaikka eihän Kauko pojalla monta hammasta ollutkaan.
Mutta eräänä päivänä oli Kesälässä kekkerit.
Kaikki lapset riisuivat itsensä alasti jo aamupäivästä ja juoksivat kuin hupsut alas törmää, niin että hiukset hulmusivat ja paljaat pakarat paistoivat ja koko maailma raikui yhtenä riemuhuutona.
Beelalla, vaikka vain oli tyttö, oli sukkelammat sääret kuin veli Anterolla, ja Desdemoonalla samoin oli vikkelämmät koivet kuin veli Erkillä ja sentähden Beela ja Desdemoona ennättivät ensimmäisinä rantaan. Sitten vasta tulivat Antero ja Erkki läähättäen. Mutta Feeliks ja Greeta, jotka olivat kaksoset, juoksivat kilpaa niin kovasti että kumpikin loiskahtivat suoraan järveen ja vasta siellä pysähtyivät suut täynnä vettä. Sitten tulivat pikkupojat Hannes ja Iipuska ja raahasivat kissaa, jota aijottiin kylvettää. Sitten juoksi myös 3-vuotias pikkutyttö Jeli ja kiljui kovasti, kun toiset muka jättivät. Viimeisenä konttasi alas mäkeä pikku Kauko, suu auki röhkien kuin nassu, mutta uimaan muka hänkin tässä oli menossa.
Antero, vanhin poika, tietysti oli mainio uimari. Hän ui kuin vesilintu ja sukeltikin ja puljahti ylös veden pintaan ja heilutti kättään ja näytti jalkaansa ja heittäytyi seljälleen ja vihelsi kuin laiva sekä läksi sitten hyrskyttämään poikki salmen ja kävi saaressa. Tyttöjä kauheasti nauratti kun näkivät, miten Antero istui pienessä saaressa ja kyykötti kivellä ja matki kuikkaa. "Kuikka, kuikka — käkkäräpää!" Vaan osasipas Beelakin uida! Otti Iipuskan selkäänsä vaikka poika huusi kuin villitty. Vaan Desdemoona ja Erkki läiskyttivät vettä toistensa silmille, niin ettei kukaan uskaltanut tulla likelle. Mutta pienimmät lapset juoksentelivat matalassa vedessä ja leikittelivät häränpyllyä ja Jeli makasi mahallaan hietikkopohjassa ja porskutti jaloillaan ja huusi: katsokaa! osaanpas minäkin uida!
Kauko poikanen latki vettä kuin koira ja tahtoi väkisten kontata veteen, josta häntä toiset varoivat, Kauko kun oli vielä liian pieni, ja isä ja äiti olivat kieltäneet ottamasta häntä rantaan.
— Kuulkaas pojat! huusi Antero. Mepä rupeamme tukkimiehiksi. Pois edestä!
Ja Antero ja Erkki ja Feeliks ja Hannes ja Iipuska lykkäsivät vesille pitkän honkatukin ja ottivat seipäät käsiinsä; ja isot pojat seisoivat tukin päällä ja pienemmät ratsastivat hajalla reisin, ja hirveä huuto ja hoilotus kävi siinä rannassa; ja tytöt katsoivat ihmetellen, miten ne pojat kaikkea uskalsivat.
— Hei! Minä oontukkipäällikkö!huusi Antero.
— Hei! Minä oon_ pomo!_ huusi Erkki.
— Hei! Ja minä oontukkijunkkari!huusi Feeliks.
— Hei! kiljui Hanneskin. — Minä oonukkoherra!
— Hei! Mikäs minä sitten oon? karjui Iipuska.
— Ole sinä vaintukkipoika!sanoi Erkki, joka oli "pomo".
— Ei! en minä tahdo olla tukkipoika! väitti Iipuska itkua hieroen.
— Minäpä tiedän, mikä sinä olet, sanoi Antero. — Sinä oletvonkamies.
— Hei! huusi nyt Iipuska iloisesti iskien silmää tytöille. — Minä oon se vonkamies!
— Vonkamies, vonkamies! huusivat tytöt rannalta, katsohhan ettet puljahda sekaan, vonkamies!
— Minä otan Kaukonkympiksi!ehdotti Antero, tukkipäällikkö.
Mutta "kymppi" näytti kieltään rannalta eivätkä tytöt antaneet pikku poikaa noille isoille hurjille.
— Hei! Heistelee! huusivat pojat honkatukiltaan.
— Nyt sitä mennään alas Kivakkakoskea. Eikös sitä pojat lauleta?
— No lauletaanpas! sanoivat toiset.
Ja alastomat pojat alkoivat laulaa:
Heijuvee! Heijuvee!Poijat ne tukkia viäntelee!Karttimon järvestä KiehimäänNäin me seilaamme yhtenään.Mitäs on haittaa, ei ole paitaa —Pannu se olla pitää!Se mustakylkinen kyytimies!Ja rokulipäiviä rapiasti.Uittovee! Ankravee!Poijat ne aina pärjäilee!…
Miltäs se kuuluu? huusivat pojat ylpeästi ja keikuttelivat hirttä.
— Hyvältä kuuluu! vastasivat tytöt kateellisesti.
— Minäpä tuon teille kissanuittotarkastajaksi!esitti Beela sisko, joka oli hyvä uimarityttö, ja läksi uimaan kissan kanssa poikain luo. Kissa Mirri otettiinkin riemulla vastaan, vaikka se raukka naukui surkeasti ja pyrki pakoon.
Vaan kun Beelakin tahtoi kiivetä pyöreän tukin päälle, niin yhtäkkiä tukki pyörähti toisinpäin ja kaikki pojat tuiskahtivat päistikkaa veteen ja siinä hujakassa nyt myllersivät vedessä sekä tukkipomot että kissa raiska — ja olipa Anterolla ja Beelalla aikamoinen työ saada pelastetuksi pikku pojat, jotka eivät vielä pysyneet veden päällä, vaan osasivat ainoastaan sukeltaa ja purskuttaa vettä sieraimistaan, ne naskalit!
Kun taas selvittiin sotkusta, niin naurulla se tapaturma kuitattiin.Sitten läksivät tytöt opettelemaan tukkipojiksi.
— Hei! huusi Beela tanssien tukin päällä. — Nyt minä olen tukkikuningas.
— Hih! kiljui Desdemoona ojennellen valkoisia kinttujaan. — Ja minä olen puuprinssi!
— Heleijaa! hihkui Greeta tyttö hiukset pörröllään. — Minä se olen hongankolistaja.
— Mikäs minä sitten olen? kysyi Jeli, joka istui hajareisin hirren päässä kuin pieni marakatti.
— Ole sinäjätkäin kokki.
— Hei pojat! huusi pikku Jeli tolkussaan. — Minä olen jätkä-kokki.Minä keitän sakkapannua…
Mutta samassa tukki taas puljahti ympäri ja tytöt ryöpsähtivät veteen.
Kuulkaahan ihmettä! Pikku Jeli, vaikka vasta 3-vuotias, oppi silloin itsestään uimaan. Aivankuin koira veivasi Jeli käsillään ja jaloillaan ja pysyi veden päällä ja räpisteli rantaan ja tuumaili:
— Jätkä-kokki minä olen sittenkin, vaikka putosin!
Pojat olivat niin hämmästyksissään Jelin urheudesta etteivät osanneet sanoa halaistua sanaa.
Sitten kaikki pojat ja tytöt taas huutaen hyökkäsivät veteen eivätkä huomanneet isän ja äidin venettä ennenkuin se kopsahti Anteroa takapuoleen. Pumpsis!
— Onpa täällä kekkerit! sanoi äiti.
— Ja Kaukokin? nauroi isä. — Herran töpsykkä!
— Onkos herrasväellä aikomus esiintyä koko päivän alasti? kysyi äiti.
— Onpa hyvinkin! vastasivat isot pojat ja isot tytöt veikeästi seisoen kaikki rivissä.
— Vaan jos tulee vieraita? huolehti äiti.
— Niin riisumme nekin alasti! arveli Iipuska.
— Antaa lasten olla lekotella! lausui isä. — Lujempi pohjanahka tulee. Katsoppas äiti Erkin selkää. Intiaanin talja! ja Moonan polvia! Kuin pikitervalla pyyhkäisty. Kaunis tyttö!
— Iisä hoi! huusi Hannes. — Minullapa on variksensaappaat.
Poika näytteli ylpeänä punaisenkirjavia pohkeitaan ja nilkkojaan, joita sentään vähän karvasteli, kun hän monta kertaa päivässä kahlaili rantavedessä.
Kesälän kymmenen lasta saivat tosiaankin koko sen päivän olla ilman vaatteita, kun oli niin kuuma ilma. Isä ja äitikin riisuivat itsensä ja tulivat hietikolle lasten kanssa aurinkokylpyä ottamaan. Isällä ja äidillä sentään olivat hatut päissä, jotta ei aurinko polttaisi.
Ei tullut vieraita koko päivänä! Eikähän kesällä vieraita tarvitakkaan, vai kuinka?
Ja tämähän ei ole satu, vaan ihan tosi juttu. Eikös niin, lapset?
17.
Turjanlinnan akkunaruudut…
(Arvuutus alaikäisille.)
Tunnenpa kauniin linnan korkealla Pohjolassa, jonka nimi on Turjanlinna. Siinä linnassa asuu onnellisia ihmisiä, nimittäin korven kuningas ja korven kuningatar. Heillä on terveitä ja iloisia lapsia, jotka juoksevat pitkin mäkiä ja joita ei palele, vaikka olisivat avopäin ja ilman jalkineita. Olisi paljonkin ihmeellistä kerrottavaa tästä korven kuningasperheestä, mutta tällä kertaa juttelen vain yhdestä asiasta.
Turjanlinnassa näet on kummalliset akkunaruudut. Kun yhden läpi katsoo, näyttää maailma valkoiselta, kun toisen iäpi tirkistää, niin muuttuu metsä siniseksi, kun kolmannesta kurkistaa, näyttää koko maailma välkkyvän ruusunpunaisena. Neljäs ruutu tekee maailman kullankeltaiseksi ja viides värittää koko korven ihan vihreäksi — lumikin muuttuu vihreäksi ikäänkuin kesälaiho. Mutta sitten on yksi akkunaruutu, jonka läpi kuninkaan lapset eivät koskaan saa kurkistaa, eivätkä lapset tiedä, missä se kielletty akkuna onkaan. Linnan kuningas yksin sen tietää!
Turjanlinnan kuningas asuu ylhäällä tornissaan, mutta kuningatar ja lapset asuvat alakerroksessa. Käypi kuningas sentään alakerrassa aterioimassa ja kiipeää kuningatar joskus torniin kuningasta puhuttelemaan ja juosta kopistelevat sinne ylös usein lapsetkin, ne pienet prinssit ja prinssittäret, joilla on pieksusaappaat ja tuulessa liehuva tukka. Silloin lapset aina katselevat niiden koreiden ruutujen läpi. Ja koko maailma näyttää niin iloiselta ja kummalliselta ja kauniilta.
Tapahtuipa sitten eräänä päivänä, kun lapset olivat isän luona tornissa ja katselivat kauniiden ruutujen läpi, että isä yhtäkkiä syvästi huokasi. Huokasi!
Lapset katsoivat isään kummastellen.
— Miksi isä huokasi? kysyi vanhin lapsista.
Kuningas säpsähti.
— En minä sitä saata sanoa, rakkaat lapset! Ettekä te sitä ymmärrä.
— Kyllä minä ymmärrän! väitti vanhin lapsi, hyvin viisaan näköisenä ja nenä pystyssä.
— Niin, kyllä me ymmärrämme, miksi isä huokasi, sanoi tolkussaan toinenkin lapsi, jolla nenä oli vielä pystymmässä.
Ja kolmas lapsi, neljä-vuotias prinssipoika, lisäsi siskojen puolesta:
— Minäpä tiedän, miksi isä huokasi. Siksi että isä on katsonut ulos siitä akkunasta, josta lapset eivät saa katsoa.
Tytöt purskahtivat nauruun.
— Kylläpä se Veikko Kultimo puhuu tuhmasti!
Mutta kuningas lausui vakavana:
— Poika on oikeassa. Niin onkin asian laita.
Mutta enempää hän ei selittänyt, vaan laski lapset menemään alas ja istui itse nojatuoliin peittäen pään käsillään. Ja Turjanlinnan hiljaisessa tornissa kuului taas syvä huokaus, kun kuningas yksiksensä huokasi. Nurkissa vonkui syystuuli ja laineet pauhasivat tornin juurella. Mutta kuninkaan lapset, alakertaan päästyään, huusivat kuningattarelle:
— Kuules äiti, mitä isä teki ylhäällä! Etpä arvaa!
— No mitä? sanoi äiti pienintä lasta tuudittaen. — Varmaankin kantoi olkapäillä teitä kaikkia?
—- Ei, ei, ei! huusivat lapset, etpäs arvaakkaan?
— Antoi piskettiä? sanoi äiti.
— Ei, ei, ei! huusivat lapset. — Ei sinne päinkään!
— No en minä arvaa, sanoi kuningatar. — Mitä isä teki?
Lapset katsahtivat toisiinsa ja vanhin lapsi selitti toisten puolesta iskien silmää veitikkamaisesti:
—Isä huokasi!
— Huokasiko isä? sanoi äiti kummissaan, mutta samalla itsekkin — huokasi.
Lapset jäivät ihmeissään tuijottamaan äitiinsä.
— Niin, mutta tietääkös äiti,miksiisä huokasi? kysyi äidin lempipoika Veikko Kultimo.
— No miksi? kysyi äiti.
— Siksi, selitti poika, että isä on kurkistanut ulos siitä pahasta akkunasta.
— Hyvä Jumala! huudahti äiti, mitä se poika puhuu.
Kuningatar tuli vakavaksi ja päästi lapset ulos leikkimään.
Itse kyyristyi hän nurkkaan ja itki.
Lapset leikkiessään linnan pihalla keskustelivat näin:
— Minäpä tiedän, sanoi yksi, missä se paha akkuna on, josta lapset eivät saa kurkistella. — Se on isän sängyn alla.
— Sinähän olet hupsu! toitotti toinen. — Eihän lattian läpi näe mailmaa. — Vaan katon läpi näkee! Se paha akkuna on tietysti katossa.
— Mutta jos se on katossa, sanoi kolmas lapsi, niin eihän katon läpi näe mailmaa, vaan taivaan. Vaan jos näkee taivaan, niin eihän se ole paha.
— Niin, mutta ruutupa siinä akkunassa onkin musta, sanoi taas ensimmäinen lapsista. — Ja sentähden taivaskin näyttää mustalta. Ja siksi se isä varmaan huokaa, kun taivas on niin musta.
— Saattaa olla niin, myönsi toinen lapsi. — Kun minä tulen isoksi, niin ihan varmasti kurkistan siitä akkunasta ja sitten minäkin huokaan että "hohoi, hohoi tätä mailmaa!"
Toiset lapset ihmettelivät siskonsa suurta viisautta, mutta poika sanoi tolkussaan:
— Mutta minäpä kiipeän katolle ja tutkin, onko katossa sellaista akkunaa.
— Älä, älä, kielsivät tytöt, mutta samalla he itsekin läksivät kiipeämään pitkin tikapuita. Päätä huimasi! Mutta — antoi nyt huimata vaan!
Ja kaikki Turjanlinnan lapset kiipesivät linnan katolle.
— Tulkaa tänne! koikkui vanhin tyttö, jonka valkea tukka liehahteli tuulessa. — Minäpä sen löysin. Musta se tosiaan on! Voi hirveä, kuinka musta! Samalla tyttö kiipesi savupiipun päälle ja seisoi siellä hajareisin. — Hei! huusi hän, minäpä hyppään sisään tuosta mustasta reijästä, niin eiköhän isä hämmästy! Samalla tyttö jo hyppäsi. Rompeli pompeli! Huiskis! Ja vähän päästä hyppäsivät toisetkin lapset sisään savupiipusta. Sinne ne kaikki nyt katosivat!
Kuningas tornissa kuuli kummallista sohinaa savupiipusta ja avasi pellit. Samalla tulla tömähtivät lapset toinen toisensa jälkeen alas piipusta ja herra kuningas säikähti pahanpäiväisesti. Hän oli ihan valkea säikähdyksestä.
— Mitä vietävän variksenpoikia sieltä tulee? Hyi hornassa! Voi taivasten talikynttilät, voi sun seitsemän patasutia! Herran pieksut ja taavetin töppöset! Nokinaamat, ette suinkaan te kuninkaan lapsia ole?
— Kyllä me olemme! selittivät lapset irvistellen valkoisilla hampaillaan. — Ja kuule isä, nytpä mekin opimme huokailemaan, kun olemme mustasta reijästä läpi tulleet.
Kaikki lapset huokasivat yhtaikaa:
— Hohoi hohoijajaa — tätä pahaa mailmaa!
Kuningas oli pakahtua naurusta. Vedet tippuivat hänen silmistään. Niin hullunkurisilta näyttivät lapset. Ja kuningas soitti hopeakelloa ja huusi ovelta:
— Äiti hoi! Käske Priita-Kaisan heti panna sauna lämpiämään, sillä meillä on syytä nyt viettää suuri juhla. Eläkä suutu lapsiisi, vaikka ovatkin mustat. Päinvastoin saamme molemmat kiittää näitä nokineniä että sielumme tulevat valkoisiksi.
Ja koko kuninkaan perhe kävi kylpemässä sinä iltana.
Veikko Kultimolta pestiin kielikin. Kun sitten istuttiin illallispöydässä ja juotiin marjateetä, niin kuningas virkkoi:
— Rakkaat lapset! Jos isä ja äiti vielä huokaavat, niin kiivetkää vastakin savupiipun päälle ja tulkaa sitä tietä eteemme. Sillä tavalla tuo musta ruutu muuttuu valkeaksi.
Lapset olivat ihmeissään. Koko maailma loisti punaisena ja sinisenä, vihreänä ja kullankeltaisena. Eikä tämän jälkeen enää monestikaan Turjanlinnassa puhuttu tuosta mustasta akkunaruudusta.
18.
Sotapukki.
(Luettu joulukuusen juurella 1914.)
Kuulkaahan lapset sitä kummaa että kun tänä jouluaattona ei olekkaanJoulupukkia, vaan Sotapukki.
Joulupukki on vähän sairaana — tuo vanha, hyvä, antelias punalakkipukki. Sillä Joulupukilla on vatsa kipeänä ja sitä oksettaa kovasti niin ettei se saattanut lähteäkkään matkalle lapsille joululahjakelkkaa vetämään. Minne lienee jäänytkään sairastamaan, ukko raiska, Saksanmaalle?
VaanSotapukkion tullut! Sotapukki on tullut Saksasta ja Ranskasta ja Englannista ja Turkinmaasta ja monesta muusta maasta Pietarin kautta.
Sotapukki on tullut! Huu! huu! se panee ja puhkuttaa kuin automobiili ja se on niin kummallisen ja hirveän ja juhlallisen ja samalla komean näköinen. Huu! Huu! Puh, puh! Brr, brr! Terveisiä Berliinistä ja Konsti-Antin Noobelista!
— No, tule sisään Sotapukki! Täytyy kai sinunkin päästä sisään Pappilan saliin, koska nyt on jouluaatto. Tule sisään, kummitus, ettet palellu pihalle!
Ohhoh! Mikä sinulla on olkapäällä? Pyssykö? Pane pois pyssy ettei se laukea! Mikä sinulla on kädessä? Miekka — voi hirveä — sehän on terävä kuin viikate — anna se pian pois Pappilan Junnulle ja käske panna pirtin ylisille piiloon! Ja mitä ihmettä sinä teet sateenvarjolla keskellä talvea?
— Ei tämä ole sateenvarjo! murisee Sotapukki.
— Mikä se sitten on?
— No tällähän minä juuri lensin, tämähän on lentosiipi! selittääSotapukki ja irvistää ilkeästi.
Sotapukki astuu sisään etehisen ovesta ja alkaa rumpata. Sillä on iso rumpu niinkuin vesiamme ja pitkillä luukalikoilla se pieksää rummun pohjaa:
Rumpeli! Rumpeli! Rumpeli! Puli puli pumpeli!
— Joko piisaa?
— Piisaa! Piisaa! huutavat lapset. — Mitä sinulla paha Sotapukki, on tuossa selkäpussissa? Näytäppäs.
Lapset tulevat ympärille, kun Sotapukki aukaisee pussinsa.
— Tuossa sulle! Tuossa sulle! Tässä tälle! Tässä tälle!
Sotapukki lappaa pussista lapsille leluja. Mutta voi hirveätä, minkämoisia leluja!
Sisiliskoja, sammakoita, käärmeitä, susia, ilveksiä, ahmoja, karhuja, tiikereitä, shakaaleja, jalopeuroja ja ketunpoikia!
Ihan eläviä! — Lapset! Lapset! huutaa Sotapukki, elkää juosko pakoon.
Mutta lapset juoksevat kuin hupsut ympäri joulukuusta niin että kynttilät keikkuvat.
Sotapukki juoksee jäljessä ja kaikki tiikerit ja shakaalit ja jalopeurat ja möröt mölisevät perässä.
— Hippasilla! Hippasilla! hihkuu Sotapukki.
Sotapukki saapi kiinni pienimmän lapsen ja pistää sen pussiinsa.
— Minä vien tämän Lontooseen! sanoo Sotapukki.
— Voi elä rakas Sotapukki vie sitä lasta Lontooseen! sanovat isommat lapset. — Sehän on pikku tyttö!
— Uhhuh! ähkäisee Sotapukki. — Vai tyttökö se olikin? Enhän minä tyttöjä huolikkaan. Vaan tuon sievän pojan minä koppaan.
— Etpä koppaakkaan! sanoo Meidän Poika ja kiipeää kuin orava joulukuusen latvaan ja sieltä näyttää pitkää nenää Sotapukille.
— Kutti, kutti, Sotapukki. Pikiparta, nukkanuttu!
Vaan samalla kaatuu koko joulukuusi ja poika kirkaisee kuin porsas. Sotapukki yrittää pistää poikaa pussiin, vaan samalla tulee Pappa, se vanha, valkohapsinen Pappilan Pappa, ja sanoo Sotapukille:
— Fyy skammen! Fyy skammen! Vai sinä tässä rikeeraat, senkin rienaaja!Huuti ulos, vieras koira.
Lapset katsovat tarkemmin Sotapukkia että mitä se Pappa meinaa, kun pukkiakoiraksipuhuttelee, vaan samalla he huomaavat itsekkin että sehän on se vuokkilaisten juoksukoira, se röhökarva Mokulan Murre, eikä mikään Saksan sotapukki.
Miten lienevät silmät pettäneetkään? Voi hupsunkupsua! Ja ne lelut, jotka muka pussista tuohon lattialle pyörivät ja näyttivät kaikenlaisilta elukoilta, nehän ovatkin vain vanhan, hyvän Papan laittamia palikoita, kalikoita ja puupulikoita.
Syyti pois Sotapukki! Unsvotti! Hunsvotti! Syyti ulos verikuono! Eläkä tohdi toista kertaa. Mee sinne, jost' oot tullutkin! Loikkaa Lontooseen! Koikkaa Konsti-Antin Noobeliin! Surum-burum! Lennä Berliiniin, jos pitkällä hännälläsi pysyt ilmassa. Vie terveisiä Villi Viikolle että olla hyvä ja tulla joulutorttuja syömään ja heittää se ihmisten niittäminen ylihuomiseen. — Niinpä Sotapukki rökäle ajetaan ulos talosta. Vaan saapa nähdä, tuleeko sittenkään tuo oikea Joulupukki, jos se kerran on sairas?
19.
Sääskensyömäri Poika.
Syntyipä kerran muutamalle vanhalle muijalle tuolla Koirankuonan erämaassa seitsemäs poikalapsi, joka ei ruvennut syömään maitoa, vaan aukoi vain suutaan ja lipoi kieltään tyhjään ilmaan.
— Mitä tälle lapselle pitää antaa? kysyi poikalapsen äiti huolissaan.— Ihanhan tuo kuolee nälkään, kun ei mämmi kelpaa.
— Elähän hätäile, sanoi poikalapsen isä, jahka kesä kerkiää, kylläLuoja ruuakset lähettää.
Äiti ihmetteli että mitä se isä tarkoittanee, vaan kun muisti että ukot ne ovat älykkäämpiä kuin akat, niin jäi kärsivällisesti vuottamaan kesää ja hyssytteli poikalasta, joka kauheasti kirkui nälissään. Se sitä suutaan vain aukoi, aukoi ja lipoi kielellään tyhjää ilmaa… Äiti-muija pani merkille että sillä oli suukin tavallista suurempi ja kieli pitkä kuin muurahaiskarhulla.
— Elähän huutele, poikaseni, jupisi muija, kyllä Luoja ruuakset sinullekkin laittaa. Niin on isä sanonut ja isä se asiat tietää. Hys, hys, tys, tys, tys!
Ja kun kesä tuli, niin kuulkaahan, miten kävi!
Juhannusaattona, kun ilma oli parahiksi lämminnyt ja koivikot leimahtelivat täydessä lehvässä ja käki kukkui metsässä ja järven pinta päilyili tyynenä ja suuret sääskilaumat hyökkäsivät metsästä ihmisiä puremaan, silloin poikalapsi näytti, mikä ruoka hälle maittoi.
Se söi sääskiä kuin masina! Sen ei tarvinnut kuin avata suunsa suureksi ja pistää pitkä kielensä korkealle ilmaan ja vetäistä sisään, niin tuhat sääskeä yhdellä siemauksella meni sen poikalapsen suuhun. Kun se puolen kymmentä kertaa näin oli pistänyt kielensä ilmaan ja hotaissut suuhunsa, niin jopa lakkasi sääsken surina siinä paikassa ja muut lapset pääsivät rauhaan.
Äiti-muija kauhistui ensimältä hirveästi että mikä lapsi se tämä muka onkaan, kun itikoita imee, hyttysiä hotsii, sääskiä survoo.
Vaan isä-ukko virkahti siihen:
— Johan minä sinulle talvella tolitin että kyllä Luoja kuopukselle ruuakset laittaa, ja laittoipahan, kuten ennustin.
Äiti-muija, kun ymmärsi että tässä ei ole leikin sijaa ja että ukko se asiat älyää, tuli hyvin iloiseksi ja rauhoittui ja rupesi itsekkin pyytämään sääskiä ja tapaili niitä poikalapsen suuhun.
— Syö, syö, kullannuppuseni, hotsi, hotsi, kyllä äiti antaa lisää!
Vaan eihän sen muijan tarvinnut niitä sääskiä pyytää. Lapsi sai niitä itsekkin iltikseen niin paljon kuin tahtoi.
— Lähdemme tästä niitylle, tuumi isä juhannuksen jälkeen, niin saapi piltti massunsa täydeltä Jumalan viljaa.
Ja kun menivät niitylle, niin siellä poikalapsi, se seitsemäs mökin poika, ripustettiin riippakoivun oksaan kiikkumaan ja siinä se kiikkui ja ahmi sääskiä, joita pilvenään pelmusi hänen ympärillään. Poika söi varmaankin kolmesataa tuhatta sääskeä illassa! Yksi mäiske vain kuului.
— Kunhan se siitä kasvaa isommaksi, niin syöpi se kolme mokomaa enemmän ja tekee ihmeitä. Elähän huoli, akka — meistä paisuu vielä rikkaita ihmisiä emmekä enää tarvitse niityllä rypeä.
— Tuleeko meistä rikkaita? kysyi akka ihmeissään ja nojautui haravan varteen ja pyyhki kyyneleitään. Vaan ukko ei sen enempää selitellyt.
Olivat, elivät siitä seuraavaan kesään, niin se poikalapsi siitä sääskensyönnistään oli jo niin tullut maineeseen että sitä kävivät katsomassa kylän herrasväetkin. Kävi susivoudin rouvakin ja toi sokurikakkua, vaan lapsipa sylkäisi kakut suustaan ja sieppasi susivoudin komean rouvan nenän päästä ison kärpäsen, joka oli aikonut purra tuota hienoa nenää.
— Oh! huudahti silloin susivoudin rouva haltioissaan. — Minä en tiennytkään että lapsenne myös osaa syödä kärpäsiä. Minä en kärsi kärpäsiä kotonani enkä liioin nenäni päälläkään ja koska lapsi on kärpäsensyöjä, niin enkös saisi noin niinkuin lainata lastanne täksi kesäksi?
— Lainatakko lasta? tokaisivat ukko ja akka yhtäaikaa suut auki. Akalta jäivät leuvat tykkänään ammolleen, vaan ukkopa paukkasi suunsa nopeasti suppuun ja vilkutti silmää akalle. Mutta susivoudin rouvalle hän sanoi:
— Kiitoksia, arvoisa rouvasihminen, kunnianosoituksestanne, mutta sallikaa meidän ensin harkita asiaa. Vaikka meillä onkin seitsemän lasta ja köyhyys surkea, niin on sentään vähän vaikeata luopua rakkaimmasta lapsestaan.
— Niinhän se on, sanoi susivoudin rouva ja hyvästeli mökin väkeä.
Vaan kun susivoudin rouva oli lähtenyt mökistä, niin ukkopa pisti tuohipollot jalkaansa, paiskasi kontin selkäänsä ja läksi laputtelemaan suorinta tietä kaupunkiin. Ja kaupunkiin päästyä mökin ukko meni suoristaan sanomalehden toimistoon ja pyysi puhutella herra päätoimittaja. Sitten ukko taas hiidenhamppua laputti takaisin mökkiinsä ja myhähteli partaansa.
Vaan sanomalehti, joka levisi ympäri koko maailman, julisti seuraavana päivänä seuraavanlaisen uutisen:
Pohjolan Paratiisin avain löydetty!Täällä toimituksessa kävi eilispäivänä muuan mökin ukko kaukaisesta Napamaasta ja ilmoitti että hänellä on 2 vuotias poika, joka ei koskaan ole huolinut maitoruokaa, vaan syöpi ainoastaan sääskiä, itikoita, hyttysiä, mäkäröitä, herraskärpäsiä ja muita hyönteisiä. Ja koska me nyt kaikki tiedämme että sääsket ja muu metsän räkkä ovat Pohjoismaiden kirous, joka estää ihmiskuntaa nauttimasta Pohjolan tenhoa työssä ja huvissa, niin ymmärrämme, mikä tavaton merkitys on tuollaisella ihmelapsella. Hän tuopi meille sen kesärauhan, joka meiltä tähän asti on puuttunut, hän on — se avain, jolla Pohjolan paratiisin portti aukeaa. Kehoitamme kaikinpuolin kannattamaan tuota ihmelasta ja samalla muistamaan hänen köyhää isäänsä ja äitiänsä.
Tämmöinen ilmoitus oli sanomalehdessä luettavana siitä sääskensyöjästä lapsesta.
Ihmiset lukivat sen ilmoituksen!
Ja ukko tuli kolmessa viikossa rikkaaksi mieheksi.
Sillä tavalla nähkääs että kun ihmiset pyysivätlainatasääskensyömäri-poikaa mikä niitylle, mikä pellolle, mikä huviretkelle, niin siitä lainaamisesta ukolle aina maksettiin rahaa. Se poika näet jo popsi miljoonan sääskeä vuorokaudessa. Se söi sääskeä kuin masina silppua niin että ihan nauratti!
Vieläpä kehui että sääsket maistuvat erinomaisen hyvälle.
— Niissä on niin hienot ruodot ja imelä mehu! Ja ne sulavat niin helposti vatsassa! kehui poika.
Mutta siinä sääskensyöttämishurakassa oli lapsi unohtunut ristimättä.Eräänä päivänä tuli siis Koirankuonan pappi ja sanoi äkäisesti:
— Mikä nimettömälle nimeksi pannaan?
— No panepa hänet vaikka Itikka-Iisakiksi, hökäsi ukko, joka nyt oli äveriäs mies ja kulki verkatakissa ja sandaaleissa. Ja pastori otti ja risti sen pojan tosiaankin Itikka-Iisakiksi, koska isänsä niin tahtoi. Vaan toiset lapset nimitteli sitä velipoikaa monilla muilla hauskoilla nimillä. Yks sanoi Hyttys-Heikiksi, toinen Mäkärä-Matiksi, kolmas Räkkä-Ransuksi. Mutta koko mailman sanomalehdistö mainitsi sitä poikaa "Sääskimasinaksi", se kun söi sääskiä niinkuin masina.
Sitten kun poika oli täyttänyt seitsemän vuotta oli hän niin lihava etteipä niin lihavaa poikaa ennen oltu nähtykään Pohjolassa. Mutta sääsket Lapista ja Turjanmaasta alkoivatkin jo hävitä ja siitä saivat ihmiset kiittää yksistään Itikka-Iisakkia.
— Tule kultainen Itikka-Iisakki meille! pyytelivät kaikki ihmiset kilvan, missä vain Iisakin kohtasivat. Ja poika sai juosta kaikki talot ja vielä takaisin tullessaan natusteli, narskutteli niitä sääskiään. Varsinkin hienot rouvat käyttivät poikaa budoaareissaan ja makuuhuoneissaan, jotta saisivat nukkumarauhan. Ei susivoudin komean rouvankaan kauniin nenän päässä enää näkynyt yhtään vihaista kärpästä! Ja kun pappi kirkossa saarnasi, niin nähtiin Iisakki joskus papin selän takana sieppomassa kielellään kiinni vihaisia kärpäsiä, jotka uhkasivat papin pääkaljua.
Mutta eräänä kevätpäivänä, juuri kun ensimmäiset sääsket taas sinkosivat metsästä, sanoi Iisakki isälleen:
— Isä on nyt rikas eikä isällä ole mitään hätää ja äiti elää kuin ison talon emäntä. Minä lähden nyt maailmalle itsekkin rahaa keräämään. Minua hiukan tympäsevät nämä Pohjolan sääsket.
— Mihin sinä, Iisakki kulta, lähdet? hätäytyivät ukko ja akka. —Etkös tiedä että jos sinä menet pois, niin ei kukaan saa kesärauhaa?
— Mitäpä minä siitä välitän, vastasi ylpeästi Iisakki, seSääskensyömäri Poika, ja läksi kävelemään pois kotoaan. JaItikka-Iisakki käveli — maailman toiseen laitaan asti.
Ja Musulmannein keisari ja Hottentottien ja Bashiboshukkien kuningatar panivat hänet syömään moskiittoja ja muita myrkyllisiä hyönteisiä, jotka kuumissa maissa häiritsevät ihmisen onnea. Ja Moskiitta-Matiksi siellä nyt poikaa sanottiinkin.
Ja minä luulen että siellä etelämaissa se poika on vielä tänä päivänäkin kärpäsiä syömässä. Mutta täällä Pohjoismaissa on Itikka-Iisakin poislähdön jälkeen ilmestynyt vielä enemmän sääskiä ja purevaisia kuin mitä oli ennen Iisakki-poikaa. —
Voi jospa se kultainen Itikka-Iisakki, Hyttys-Heikki, Räkkä-Ransu vielä tulisi takaisin! Voi jospa se tulisi yhdeksikään kesä-illaksi, kun järvi on peilityyni ja käki kukkuu korvessa ja koivunlehdet tuoksuavat!
20.
Miten kesävieraita saadaan.
Jylhänmeren rannalla, Pohjantähden valtakunnassa, seisoi kaunis linna, jossa oli kaikkea hyvää, mutta yhtä puuttui — siellä ei käynyt vieraita, koska se oli niin kaukana. Turhaan kutsuivat kuningas ja kuningatar sinne ystäviään, ei kukaan sinne asti joutanut.
— Meillä ei käy ketään, näyttää melkein siltä kuin Jumala olisi meidät hyljännyt! oli kuninkaalla tapana sanoa joka päivä. Johon kuningatar aina vastasi näin:
— Niin, niin, miksi rakensimmekaan linnamme Pohjantähden alle, parasta että muutamme pois kuumempiin maihin, jossa asuu ylhäisiä ihmisiä.
— Poisko? sanoi kuningas. — Eihän nyt poiskaan sovi muuttaa, kun on kerran rakentanut näin kauniin linnan.
Ja kuningas kulki ympäri linnaansa pää harmaana murheesta ja kuunteli tunturimetsän huminaa ja katseli meren ulapalle, jolla ei koskaan vieraslaivaa näkynyt. Ja kuta useammin kuningas tuijotti Jylhänmeren ulapalle, sitä ikävämmältä hänen elämänsä tuntui. Eivät lapsetkaan, Villi ja Lilli, jaksaneet isän sydäntä ilahduttaa, vaikka isä heitä kyllä rakasti.
— Pilkkoisit puita! ehdotti kuningatar, — niin kukaties ikävä häviäisi?
— Tosiaankin, sanoi kuningas ja alkoi hakata halkoja pinottain, mutta eipä mielenmurhe helpoittanut.
— Se on sielussa! sanoi kuningas.
— Rupeaisit ihan rengiksi? ehdotti kuningatar, joka pelkäsi kuninkaan kuolevan murheeseensa ja tahtoi pelastaa oman miehensä.
Kuningas tosiaankin rupesi ihan renkimieheksi. Teki työtä aamusta iltaan, muokkasi peltoja, kynti ja karhitsi, raivasi rytöjä, korjaili valjaita, teurasti raavaita, veteli lantaa, kiskoi ja raatoi joka nurkassa niin että selkä höyrysi. Yhden kokonaisen vuoden oli kuningas renkimiehenä, mutta ihmettä ja kummaa — eipäs ikävä sittenkään eronnut.
— Se on sielussa! kertasi kuningas. — Kun ei meillä käy edes kesävieraita!
Kuningas parka kulkea kyökkäsi ympäri linnaansa, parta pitkällä ja selkä kumarassa, ja huokasi kilpaa syksylaineen kanssa. Ei ristinsielua näkynyt, lapsetkin olivat jo nukkumassa.
Silloin kuningas huomasi pääskyparven, joka leijaili ilmassa. Ne olivat naapurin köyhän mökin pääskysiä, jotka nähtävästi olivat muuttamassa etelään talveksi.
— Ah! huokasi harmaapäinen kuningas. — Lintusetkin pakenevat pois. Jospa linnani kartanossa asuisi edes pääskysiä, niin ei elämä tuntuisi niin painostavalta. Mutta Jumala ei lähetä meille pääskysiäkään! jatkoi hän ääneen, ukko parka.
Samalla harakka petäjän latvassa nauraa räkätti, kun kuningas näin itsekseen puheli.
— Mitäs siinä räkätät? kysyi kuningas synkästi.
— En sano! tokasi harakka ja lensi, julkea, tiehensä lekuttaen pitkää purstoaan.
Kuningas tuli yhä murheellisemmaksi. Harakatkin häntä härnäävät! Miksei se saattanut sanoa naurunsa syytä?
Herra kuningas ei saanut rauhaa ennenkuin läksi naapurin ukon pakeille.
— Miksikähän harakka minulle nauroi? kyseli kuningas naapurin ukolta.
— Minä sen selitän, vastasi ukko. — Harakka nauroi TeidänYlhäisyytenne tietämättömyydelle.
— Mitä minä sitten muka en tiedä? kysyi kuningas loukkaantuneena.
— Herra kuningas tietää sangen paljon valtakuntansa asioita, vastasi ukko siivokseen, — mutta sitä ei herra kuningas näy tietävän, miten kesävieraita saadaan.
— No sanoppas? ihastui kuningas.
— Naulatkaa laudanpätkiä kuninkaanlinnan räystästen alle, pohjoispuolelle pihaa, niin varmasti saatte kesävieraita!
Herra kuningas riemastui hengessään, palasi kotiinsa, alkoi sahata ja höylätä, kiipesi tikapuille ja naulasi räystästen alle laudanpätkiä aivan niinkuin naapurin ukko häntä oli neuvonut.
— Nyt se ikävä loppuu! sanoi kuningas kuningattarelle illallispöydässä. — Ensi kesänä tulee meille paljon kesävieraita.
Rouva kuningatar aivan säikähti.
— Mitä sanot, herra mieheni? Mistä minä heille kaikille ruokaa — noille hienoille herroille ja silkkileninki-naikkosille?