The Project Gutenberg eBook ofTurjanlinnan satukirjaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Turjanlinnan satukirjaAuthor: Ilmari KiantoRelease date: September 3, 2017 [eBook #55481]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TURJANLINNAN SATUKIRJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Turjanlinnan satukirjaAuthor: Ilmari KiantoRelease date: September 3, 2017 [eBook #55481]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Turjanlinnan satukirja
Author: Ilmari Kianto
Author: Ilmari Kianto
Release date: September 3, 2017 [eBook #55481]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TURJANLINNAN SATUKIRJA ***
Produced by Tapio Riikonen
Omille ja muille Suomen lapsille tehnyt opiksi ja huviksi
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
Kirjantekijän esipuhelma1. Tutteliini2. Kissa Mirri Valkonen3. Kotikoiramme Hurtta Pystykorva Fox…4. Uni-Matti5. Ruoka-Jussi6. Itku-Iikka7. Ämmy8. Porosta ja porolla-ajaja-tytöstä9. Pappilan kanakammiosta10. Pöksy-Paavo ja Paita-Maija ja Puuro-Petteri ja Pörrö-Kerttuja Klosu-Klisu-Kaaperi11. Punaiset posket12. Tiukukoipi tyttö13. Pikku Pojan kirkko14. Kaiken Kyselijä Tyttö15. Tuittupäät ja Keijut16. Pojat ja tytöt järvenrannassa eli Kesälän uimakoulu17. Turjanlinnan akkunaruudut18. Sotapukki19. Sääskensyömäri Poika20. Miten kesävieraita saadaan21. Kummitus on kultainen herra!
Kirjantekijän esipuhelma.
"Jylhää jymymiestä" olivat ystävät joskus kehoittaneet sorvaamaan satuja. Vasta sitten kun itselläni oli lapsiliuta, joka ahdisteli sadunkerronnalla, kiinnitin huomiota satukokoelmiimme. Moniaat Suomen kansan vanhat tarinat olivat mainioita luettavia, mutta suurin osa herrassatuja sekä entis- että nykyajalta oli minusta jonninjoutavia. Huomasin että niitä sepittävätkin enimmäkseen sellaiset kynäniekat, joilla ei itsellään ollut onni olla isiä eikä äitejä. Ikävintä oli se — ja on yhä edelleen — että sadut olivat vaikeatajuisia, ainakin maalaislapsille, jotka niin vähän tuntevat "kuninkaita tai prinssityttöjä". Tai olivat ne kovin teennäisiä, väkisin pinnistettyjä loruja. Minä kaipasin kirjahyllylläni sellaisia satuja, joita lapset ymmärtävät. Niitä ei ollut…
Viisivuotias tyttöni sanoi: Isäpä kirjoittaisi itse!
Oli pitkä talvi ja kovat pakkaset. Elimme täydellisesti erillään sivistyneestä maailmasta. Lapseni ottivat tavakseen sunnuntaisin rynnistää huoneeseeni ja silloin ei auttanut muu kuin että minäkin otin tavakseni ennen heidän tuloaan koettaa sepittää jotakin, jota voisin heille lukea. Tietysti tahdoin kirjoittaa sellaisia satuja että ainakin omat lapseni niitä ymmärtäisivät ja että he samalla, kun saisivat naurun tai ihmettelyn aihetta, myös jotakin oppisivat. Tiesin että didaktisuus on vaarallinen elementti, mutta tokihan olin herra omassa linnassani. Pääasiaksi jäi että jutut kelpasivat omille lapsilleni. Ja itseäni huvitti antaa niille sellainen leima että ne jotenkin kuvastaisivat sitä erämaata, johon kohtalo meidät oli sijoittanut. Näin ruvettiin satuja tekemään. Yksi viikossa oli määränä, vaan saduntekijä usein karkasi porollaan pois juuri pyhäpäivänä. Sommitteluja sentään karttui vähitellen ja niitä luettiin useampaankin kertaan. Omat lapseni ovat ankaria arvostelijoita. Kyllä he nauravat makeasti Pörrö-Kertun puurosaaville ja nauttivat Uni-Matin töppösistä, mutta muutamia satuja he haikeasti hautovat: "Miksi isä sillä lailla?" Minulla on tapana kysyä heti luettuani, onko satu hauska vai ikävä, jolloin saatan saada "ikävänkin" vastauksen. Satuni eivät siis kaikki liene ensiluokkaisia, mutta hyvin ne sentään ovat kaluksi käyneet.
Muutamille jutuille ovat lapset itse aiheet keksineet, josta heille olen sangen kiitollinen. Kirjoittaa paksu kokoelma "sellaisia satuja, joita lapset ymmärtävät", sehän olisi sadunkerronnan kultaisin huippu. Jos uhraisi siihen koko elämänsä ajan ja tutkimuksen, kenties onnistuisi. Mutta — nykyaikana ei ole "aikaa"…
Nämä minun sepitykseni eivät ole tarkoitetut lasten itsensä luettaviksi, vaan lapsia-rakastavien aikaihmisten esitettäviksi — ja taidolla esitettäviksi — lapsille. Kolmea juttua enempää kerrallaan ei mielestäni pitäisi lukea.
Erityisesti huomautan että nämä sadut ovat tulleet kirjoitetuiksi lapsille, joista vanhin on vasta 7-vuotias — mitä he sanonevatkaan, kunhan pääsevät toiselle kymmenelle? Jos he kehoittavat minua jatkamaan, niin jatkan — sunnuntailukemiseksi — jos pitävät kaikkea huonona ja kuuntelevat mieluummin muita kertojia, niin luovun kilpailusta. Eläköön lasten valintavapaus! Kaikissa tapauksissa tahtoisinkin että tätä Turjanlinnan tarukirjaa pidettäisiin vain "Turjalasten" omana koekokoelmana, jonkunlaisena Pohjoissuomen satukonttina. Vai ottanevatko muiden lapset vastaan tätä meidän lasten lorukirjaa?
"Turjanlinnassa" syksyllä sotavuonna 1915.
Ilmari Kianto.
1.
Tutteliini.
Olipa kerran pikku lapsi, jonka nimi oli Tutteliini. Sen nimen se oli saanut siitä että se aina vain imi tuttia, tyhjää tuttia, jota kasteltiin vesilasiin, taikka myös tuttipulloa, jossa oli lämmintä maitoa. Kun isommat lapset söivät voileipää ja puuroa, niin pikku Tutteliini ainoastaan imi tuttia. Jos ei sillä ollut tuttia suussa, niin se oli hirveän tyytymätön ja huusi aivankuin porsas. Keskellä yötäkin, kun muut lapset nukkuivat, alkoi Tutteliini uikuttaa, jos tutti putosi suusta. Tutti! Tutti! huusi se. Missä onkaan taas minun tuttini? Ja kun äiti oli hypännyt ylös vuoteestaan ja pistänyt tutin Tutteliinin suuhun, niin Tutteliini tyyntyi ja nauroi äidille niin makeasti että äiti ei muistanutkaan kuinka hirveän väsynyt äiti oli, kun hänen aina piti hypätä tuota tuttia hakemaan. Nuku nyt Tutteliini! sanoi äiti — ja näe makeaa unta!
Ja Tutteliini nukkui ja näki makeaa unta. Semmoista unta näki nyt pikku Tutteliini että koko maailma oli täynnä tuttipulloja. Niitä tippui taivaalta, niitä tippui katolta, niitä tippui kattolampustakin. Ja ne tuttipullot olivat aivankuin eläviä nukkeja, jotka keräytyivät Tutteliinin lullun ympärille ja pyörivät piiriä ja lauloivat kilisevällä äänellä:
Tutteliini, Tutteliini!Ota kiinni, ota kiinni!
Tutteliini katsoi niitä suurilla silmillä ja koetti tarrata käsillään kiinni kaikista isointa tuttipulloa. Ja kun oli saanut sen kiinni, niin alkoi vimmatusti imeä. Mutta voi hyvä ihme sentään, mikä tapahtui! Tutteliini, kun oli juonut ison tuttipullon pohjaan asti, potkaisikin samassa pois peittonsa ja hyppäsi alas lattialle ja alkoi kävellä aivankuin iso ihminen. Pitkät hiukset kasvoivat Tutteliinin päähän, ja suuhun tuli kolmekymmentä hammasta ja koko ruumis kasvoi niin pitkäksi kuin isällä ja äidillä tai niinkuin tädillä tai niinkuin lapsenhoitaja-neidillä tai niinkuin tuolla Anna-Marialla. Ja Tutteliini itsekin alkoi tanssia ja hyppeli niin korkealle että pää paukkui laipioon ja niin että kattolamppu heilahti. Ja Tutteliini, joka vielä äsken ei osannut puhua, lauloi nyt hurjasti kovalla äänellä että:
Minä olen se Tutteliini,Vaan pitäkää suunne kiinni,Niin ettei äiti herää.
Mutta samassa heräsikin äiti! Ja kun näki Tutteliinin lattialla niin isona ja hurjana huutamassa ja sata tuttipulloa ympärillä pyörimässä, niin säikähti äiti rukka niin pahanpäiväisesti ettei tuntenutkaan pikku Tutteliinia, vaan luuli sitä naapurin Isoksi Liisaksi ja juoksi toiseen huoneeseen kutsumaan isää.
Mutta ennenkuin isä ennätti tulla, ryyppäsi Tutteliini kaikista pienimmästä tuttipullosta ja voi ihmettä: — yhtäkkiä muuttui Tutteliini taas pieneksi ja kiipesi lulluunsa, ja kun äiti isän kanssa tuli katsomaan, niin ei huoneessa Isoa Liisaa ollutkaan, vaan Tutteliini yksin huutamassa niinkuin ennenkin että: Tutti! Tutti! Missä tutti?
— Voi sinua sen pientä penskaa! sanoi äiti. — Katsohan isä, kun on kapalonsakin potkinut ja peitot kaikki lattialla.
Mutta Tutteliini iski silmää äidille aivankuin olisi muka tahtonut sanoa että "eipä äiti tiedäkkään, mitä minä olen tehnyt ja mitä minä olen nähnyt!"
Semmoista unta Tutteliini näki!
2.
Kissa Mirri Valkonen.
Kis kis kis kissa rukka! Tules tänne Mirri. Missä olet taas ollut,Mirri kulta?
— Miau, miau! vastasi kissa.
Mitä sinä sanot, samettikäpälä? Miksis näytät niin surkialta? Etkös ole saanut yhtään hiirtä? Vai onko koira sinua purrut partaan? Ethän vain ole pikkulintuja tappanut? Ethän vain lihapuodissa käynyt? Kuule sinä Mirri ketkale! Tunnustappas, tunnustappas!
— Mirnau, mirnau! sanoi Mirri vain ja nuoleskeli viiksiään ja nosti häntänsä pystyyn ja katseli lapsia kirkkain silmin ja oli olevinaan hyvin viaton.
Oletpas sinä oikea veijari. Eilen kaasit kermakannun ja toissa päivänä nuolit tuttipulloa ja kesällä kaappailit pikkukaloja verkosta. Muistatkos, muistatkos?
— En mie mitään muista! maukasi kissa ja hyppäsi pirtin uunin päälle.
Kuulkaas lapset, kun Mirrikin puhuu. Tulkaa tänne leivinuunin juurelle, niin kuuntelemme, sanooko Mirri vielä jotakin muutakin.
Kis kis kis, kissa kulta, kerroppas sieltä uunin päältä meille jotakin hauskaa, niin annamme sinulle maitoa.
Ja kissa Mirri nuolaisi pehmeitä käpäliään, pyyhkäisi viiksiään kuin mikäkin herrasmies ja alkoi jutella leivinuunin päältä:
Kerran minä olin kissojen kinkerissä. Siellä oli sata mustaa kissaa — minä yksin valkea. Kissa pastori saarnasi ja Kissa lukkari veisata luikkasi. Ja sitten meitä kaikkia luetettiin että osaammekos lukea kirjaa. Ne mustat kissat kyllä tunsivat kaikki kirjaimet A:sta Ö:hon asti ja osasivat myös veisata. Kissa pastori ja Kissa lukkari kiittelivät niitä ja silittivät selkää. Vaan sitten tuli minun vuoroni.
— Mirri Valkonen! tuleppas lukemaan! käski Kissa pastori ja minä astuin oven suusta Kissa pastorin eteen pitkän pöydän päähän. Minua pelotti, jalkani ihan vapisivat.
— Ohoh, sanoi Kissa pastori, eikös sinulla olekaan mustaa takkia?
— Se jäi kotiin, vastasin minä.
— No lueppas tuosta, sanoi Kissa pastori ja rypisti silmälasien takaa ja pani eteeni aapisen.
—Miau!sanoin minä.
— Se on oikein! sanoi pastori. — Entäs sitten?
—Niu nau!sanoin minä.
— Hyvä tulee! sanoi pastori. — Lueppas lisää!
—Kurnau moru-moru!panin minä hädissäni. Mutta silloinkos herra Kissa pastori tarttui minua häntään ja lennätti lukkarin eteen ja huusi hirveästi:
— Laulattakaa sitä kelvotonta morupäätä, jos tuo osaa laulaakaan!
— Virsi seitsemän tuhatta seitsemän sataa seitsemän kymmentä seitsemän? komensi lukkari, koppalasit nenällä.
Ja minä aloin laulaa niin kauniisti kuin suinkin osasin. Että:
Kissa olen kis kis kis,Mirri muuan miss miss miss,Hiirtä himoon, kalaa myös,Koiraa pelkään konnan työss',Metsämies — lintu ties,Lämmin mulle kotilies,Kissa-kullat riemuitkaa,Kermat kaikki latkikaa!
Niinpä minä vain lauloin ja — tiedättekös: Kissa pastori leppyi ja Kissa lukkari katseli minua vesissä silmin ja koko kissain seurakunta alkoi itkeä että minäniinkauniisti lauloin, vaikka en lukea osannut.
Ja kun kissain kinkerit sitten loppuivat, niin Kissa pastori sanoi kaikkien kuullen:
— Mirri Valkonen saapi anteeksi sen ettei osaa lukea kirjaa ja että ei ole muistanut ottaa mustaa takkia, sillä Mirri Valkonen osaa laulaa kauniimmin kuin kukaan muu. Ja sentähden minä kissain seurakunnan päämiehenä käsken kaikkia läsnäolevia kunnioittamaan Mirri Valkosta ja annan hänelle arvonimen:Direktor Kantuus. se tahtoo suomeksi sanoaKissakoraalin kuningas, naukumisen tirehtööri.
Siihen loppuivat kinkerit ja minä juoksin kotiin.
Semmoisen hauskan tarinan jutteli kotikissa pirtin uunin päältä lapsille, jotka totisina uunin juurella kuuntelivat.
Ja kissa Mirri sai maitoa palkaksi.
3.
Kotikoiramme Hurtta Pystykorva Fox…
Minä olen vain koira. Nimeni on Hurtta Martta Sopuli Kopuli Pystykorva Jyskyleuka Fox. Minä puhun koirankieltä. Hau! hau! hau! Vou vou vou! Prrr ja buh! Se merkitsee niin paljon kuin: Hyvää päivää, pirpanat! Tervetulemaan, vierahat! Kukas oletkaan sinä? Varoppas itseäsi, ihminen! Minä olen tämän talon vahtimestari. Minun nenäni on niin herkkä että jo kaukaa vainuan, kun vieras kulkee. Minun korvani on niin tarkka että jo kolmen kukkulan takaa kuulen, kun kärryt jyrisee ja reki ritisee. Jos lintu pörähtää lentoon metsässä, senpä vasta kuulenkin! Linnun lemun tunnen yhtä hyvin kuin lihapullan hajun. Ai ai kuinka se haiskahtaa makealta, jospa tietäisitte, lapset!
Olen Hippa-Heikki, serkkuni on Kettu-Mikko, mutta pikkuserkkuni — herra Susi Hukkanen. Minä olen aina hippasilla. Minä ajan takaa Pappilan Ruunaa ja Toppilan Tammaa, minä juoksen leskeä Jänis-Jussin kanssa ja koetan kopaista kärppää kiinni hännästä. Ahdistan minä lehmääkin, jos niin tarvitaan, kyyditsen toki poroakin ja puren kintusta. Olen urhoollinen kuin sotasankari — koko lammaslauman hätistän järveen. Mutta rakas ruustinna on minua kieltänyt höyhentämästä pappilan kanoja. Antakaa minulle luupalanen, niin olen aika kiltti.
Minä olen Jumalan armosta hännänheiluttajataiteilija. Hännälläni nauran ja itken — naurakaa te suullanne, mutta se on tosi että minä hännälläni hymyilenkin. Ja hännällänipä sanon hyvää huomenta. Joskus ihan ingelskaksi:gud bai!
Olette kai nähneet, minkämoinen painimestari olen, kuinka minä pitelen jalkaini alla naapurin Nallia?
Minä olen loikka-leijona ja harppa-tiikeri. Ja uimamaisterikin olen — enkä minä koskaan riisu uimapöksyjäni. Osaan minä laulaakkin, olettekos sitä kuulleet? Vetelen aarioita, molleja ja duureja. Silloin kun minulla on oikein ikävä, menen istumaan perunakuopan päälle ja katselen metsään tai järvelle tai autiolle tielle, nuuskaan ilmaa ja laulan esimerkiksi näin:
Oi voi voi kuinka ikävä on mulla!Ei maistu maito, ei limppu, ei pulla!Saispa nyt kultani kaukaa tulla,Kuutamo kuiskaa: tui tussalulla!Hei hali lali laa,Voi tätä mailmaa!Missä on koirien taivas? —
Niin, niin. Mutta kissaa en kärsi! Kyllähän Mirri kaunis on, mutta minun mielestäni Mirri on koketti. Ymmärrättekös lapset, mikä se on —koketti? Kun hipsuttaa ja sipsuttaa ja muikistaa ja kuikistaa ja nostaa häntänsä pystyyn tai panee silmät sirrilleen, pyörittää päätään ja hieroo poskiaan ihmisen polvia vasten: niin se se on koketti. Hyi kuinka minusta Mirri on koketti — ja sentähden minä sitä komennan.
* * * * *
Vaan minäpä kerron teille kummallisen jutun. Kerran huomasin, kuinka kissa Mirri istui puussa ja vahtasi pikkulintua. Se oli juuri sieppaamaisillaan pikkulinnun kynsiinsä, kun minä satuin puun alle. Hau! huusin minä ja samalla pikkulintu läksi lentoon. Kutti parahiksi! huusin minä. — Tule alas! — Enpäs tule! ilkkui kissa — paha koira, pötki kotiisi! — Tule heti! haukuin minä. — Etpäs saa minua kiinni! pilkkasi kissa. Pah! sanoin minä ja kiipesin puuhun. Kissa kiipesi ihan puun latvaan ja alkoi surkeasti naukua. Mutta minä — kiipesin perässä. Silloin kissa Mirri pörhisti häntänsä paksuksi ja — läksi lentämään. Mutta minä ennätin tarttua hampaillani hännän huipusta kiinni ja — niin lensimme molemmat. Mutta voi ihmettä: kissa lensikin ylöspäin, lensi kuin hullu enkä minä uskaltanut heittää irti, jotta en putoaisi maahan. Heipparallaa! huusi kissa ja pian oltiinkuunpäällä. Tämäpä koko reissua! murisin minä ja päästin irti kissan hännästä, sillä sieraimissani haisi niin kauheasti juustolta. Koko kuu oli hirmuinen juusto! Samalla tuli kuun tonttu ja sanoi: syökää vaan lenturit-häntyrit juustoa, jotta jaksatte! Niin me aloimme kissan kanssa molemmat jyrsiä sitä juustoa, toinen toisesta kyljestä. Mutta kun juusto loppui, niin — voi hirveä paikka: ei ollut minkä päällä enää seistä.
— Miau, kurnau? kysyi kissa.
— Hau-huut! vastasin minä hermostuneesti. Meillä oli melkoinen hätä. Mutta Mirri se oli, joka keinon keksi. Hän hyppäsi nyt vuorostaan minun niskaani, löi ruoskalla selkään ja huusi: Heipparallaa, moksista vaan! Näin sitä sessulla ratsastetaan! Ja niin me putosimme molemmat vinhaa vauhtia alaspäin ja — molskahdimme järveen tuonne saunan eteen. Hulahti hieman vettä nokkaan, mutta minähän olen uimamaisteri ja Mirri on vanha perämies. Ja niin sitä taas päästiin kuivalle maalle.
— Kyllä minä sinut opetan! ärisin minä ja lipsautin kissaa korvalle.
— Kiitos kyydistä! vastasi Mirri kuivaillen itseänsä pyyheliinalla ja voiteli viiksiään juuston rasvalla.
En minä mahtanut hänelle paljon mitään!
Siispä me menimme molemmat pirttiin emmekä hiiskuneet isännälle halaistua sanaa että jo olimme syöneet päivällistä — tuolla taivaan valtakunnassa.
Niin, rakkaat lapset, saattaa sitä kissankin kanssa kuuhun lentää, vaan ei silti tarvitse joka pojan naskalin puun latvaan kiivetä!
4.
Uni-Matti.
Olkaa hiljaa lapset, niin Uni-Matti tulee! Ei Uni-Matti tule, jos huutaa ja heittää häränpyllyä sängyssä. Vaan kun on aivan hiljaa eikä puhele toisen kanssa ja panee silmät sirrilleen ja vuottaa, vuottaa, niin silloin hän pian tulee, se Uni-Matti.
Isähän sen äsken näki sen Uni-Matin! Tuollahan tuo kyykisteli ulkona nurkan takana ja kuunteli seinän läpi että jokos lapset nukkuvat sisällä. Vaan kun kuuli hirveätä melskettä ja häränpyllyn heittoa, niin juoksi metsään ja sanoi että "eipä kannata vielä mennäkkään" ja murisi kovasti. Vaan nyt se taas tupsahti takaisin ja hiipii paraikaa ympäri taloa ja kuuntelee, kuuntelee. Kyykistelee joka nurkassa ja kurkistelee, kurkistelee. Taitaapa akkunaankin kiivetä! Kunhan ei vain pukkaisisi päällään ruudun läpi? Olkaapas vähemmällä. Nyt se hyppäsi alas maahan, kun ei kynnet kestäneet, ja kiersi pihan puolelle! Nyt se jo tuli sisään keskiportaista ja hiipii tuolla kylmässä etehisessä. Nyt se on ihan oven takana! Painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee… Jos nyt yhtäkkiä aukaisisi oven, niin paukahtaisi ovi sen nokkaan ja Uni-Matti loukkaisi nenänsä. Tai saisi sinisen sarven otsaansa! Mutta eihän kukaan halua Uni-Matille pahaa tehdä, sehän on oikein hyvä mies, se vanha setä, se lyhyt lyllerö, jolla on niin kauniit silmät kuin lemmikin kukat ja niin pehmyt parta kuin linnun untuva. Antaa Uni-Matin vain kuunnella oven takana! Kohta se sieltä tulee tännekkin, aukaisee oven niin ettei lukkokaan rasahda ja kävellä hössyttää sängyn viereen. Ensin se tulee kontallaan eikä sen kengän kärjet panekkaan klop klop klop, vaan sillä on huopasyylingit jalassa, oikein semmoiset paksut, valkoiset poromiehen syylingit, joita tehdään tuolla Paltaniemessä. Kyllä sillä metsässä on paulapieksutkin, vaan se jättää ne aina portaille ja tissuttaa, tassuttaa, sipsuttaa ja hipsuttaa tossuillaan.
Sitten kun lapset ovat ihan hiljaa ja panevat silmät sirrilleen, silloin Uni-Matti nousee kontaltaan ja puhaltaa silmiin. Sitten kun on puhaltanut, niin sitten pehmeällä parrallaan hipaisee otsaan ja poskiin ja suuhun ja leukaan ja rintaankin — ja niin se lapsen nukuttaa ja sitten se alkaa sitä kuletella, kuletella…
Ohhoh! Minnekkäs viet minut, Uni-Matti kulta? Annappas minulle tänä yönä pikkunen pulkka ja pikkunen poro, niin että minä saan ajaa huristaa tuolla Kuusamon tuntureilla. Viime yönä se Uni-Matti antoi meille lapsille oikein kauniin veneen ja me soutelimme kuin vesilinnut ympäri kaunista saarta ja siitä saaresta me poimimme sinisiä ja punaisia ja vaikka minkä värisiä kukkasia ja monenlaisia marjoja, mustikoita ja mansikoita. Kiitoksia, Uni-Matti, kiitoksia vaan paljon! Danke schön! Saatamme me saksaksikin kiittää. Ja anna huomeniltana Pojalle komia hevonen ja Tytölle lehmä ja pikkutytölle karitsa, joka kimeästi määkyy että: mää-mää-mää! Voi sinua Uni-Matti, juoksitkos sinä taas pois, kun luulit että minä herään? Höpsistä töppöseen, tule takaisin! En minä sinuun katso, katson vain kattoon.
Uni-Matti, setä kulta,Väännä hiukan lampun tulta,Tule viereen istumaan,Korvan juureen kuiskimaan:Annatkos, annatkos,Minulle sen poron, josPysyn aivan hiljaa,Katson taivaan liljaa?Tule Matti, joudu nyt,Kyllä oonkin väsynyt,Niinpä niin, niinpä niin,Paina nyt jo silmät kiinn'!
— Mutta mikä kumma siinä onkaan ettette te nuku, lapsukaiset? Minäpä kerron teille niistä Uni-Matin paulapieksuista. Kerronkos?
Kerran kun Uni-Matti oli lasten huoneessa lapsia nukuttamassa ja parrallaan hipomassa, niin isä luuli niitä Uni-Matin pieksuja omikseen ja sanoi äidille että: kas kun on koira veitikka — se Hurtta Sopuli Jyskyleuka Pystykorva Fox — kuljettanut minun paulapieksuni pihalle.
Ja isä pisti ne pieksut jalkoihinsa ja läksi metsään kävelemään. Mutta voi ihmettä kuinka nuo Uni-Matin pieksut rupesivat hyppelemään ja hyppyyttivät isää niin kauhiasti että isä ihan säikähti että minkä kummituksen töppöset hän oli saanut. Eikä voinut pysähtyäkään, vaan hyppeli, hyppeli vain niinkuin suuri jänis ja loikkasi oikein korkealle ilmaan ja putosi alas ja taas heti pinkaisi ilmaan aivankuin kumipallo niin että päätä huimasi. Mutta sitten alkoi kuulua pieksunnokista vikinää ja aivankuin hiiret olisivat puhuneet ja kutittelivat isä rukkaa:
Kutti kutti parahiksi!Miksis otit, miksi miksi?Hypi nyt, hypi nyt —Niin on Matti määrännyt.
Ja isä vain hyppeli puiden välissä eikä tiennyt että miten pysäyttää, vaan silloin Jänis-Jussi, se taiteilija-hyppymestari, alkoi pensaan juuressa ääneensä nauraa ja nauroi niin makiasti että Uni-Matti kuuli taloon asti ja jätti lapset ja läksi takaa ajamaan omia pieksujaan. Hiidenhamppua! Hiidenhamppua!
Töppöseni — seis seis seis!Minne reissu, hipsun heis!Nipsis napsis tui tui tui,Untis antis ui ui ui!
Niin se Uni-Matti pieksujansa kutsui ja isä herkesi hyppimästä ja potkaisi Matin kengät jaloistansa korkealle ilmaan ja Matti sieppasi ne kiireenvilkkaa ja solahutti jalkoihinsa ja melkein lentämällä meni isää pakoon niin ettei isä ennättänyt nähdä kuin parran heilahtavan ja kantapäiden vilahtavan puiden välistä.
Ja kun isä tuli kotiin metsästä, niin oli isä niin ihmeissään niistä Uni-Matin pieksuista ettei saattanut nukkua koko yönä, kun niitä vain mietti ja kummasteli että minkälaiset paulapieksut ne oikein olivatkaan, kun niin hullusti hyppelivät?
Isä on sitten kieltänyt kaikkia ettei saa suinkaan milloinkaan, ei erehdyksissäkään, ottaa niitä Uni-Matin saappaita.
— Jokos te nukutte lapset, vai vieläkö kerron uudestaan?
5.
Ruoka-Jussi.
Ruoka-Jussi on Uni-Matin velimies.
Se aina vahtii, syövätkö lapset kiltisti!
Mutta se on semmoinen kummallinen vanha setä ettei sitä näe, vaikka hän usein istuu vieressä ja nauraa.
Se Ruoka-Jussi aina nauraa niin makiasti, kun näkee lasten syövän. Mutta silloin kun lapset eivät syö, vaan mököttävät ja juonittelevat ja sotkevat ja huutavat ja puhelevat toisilleen — silloin Ruoka-Jussi itkee ja on vihoissaan.
Ui ui ui! se uikuttaa. Hyi hyi hyi! se hyitittää. Voi noita nokineniä. Pumppis, pumppis puuroposki. Vellityttö, pottupoika, maitomaija, piimäpiltti! Nassu naurusuut, sussut surriaiset! Sillä lailla! Sillä lailla! Vieläkös oot muuta vailla? Sotku-Saara! Metku-Mikko! Mäiskis mäski! Kuka käski? Syöppäs läski! Voitaleipä! Älä heitä! Pistä, pistä! Kasta, kasta! Voipas lasta! Sepäs vasta! Hotsis, hotsis! Ratsis, ratsis! Joutukaapas, joutukaapas! Muuten lentää — Jussin saapas!!
Näin se Ruoka-Jussi lapsia kiirehtii, kiittää ja toruu sekaisin ja aikoo lennättää saappaansa, jos eivät lapset joudu, vaan istuvat liian kauan pöydässä.
Kerran se potkasi sen saappaansa, kun Melulan lapset oikein melusivat eivätkä totelleet Ruoka-Jussia!
Pitääkö se kertoa se tarina?
No niin. Kun ei Melulan Maijalle ja Pellervolle ja Kullervolle jaKaarina-Taarinalle eräänä pyhäaamuna talkkuna kelvannut, niin yhtäkkiäRuoka-Jussin saapas lensi keskelle talkkunakulhoa ja — arvatkaapasmitä tapahtui?
Koko talkkunamöhkäle muuttui suureksi kiviläjäksi ja Ruoka-Jussi alkoi pistellä joka tytön ja joka pojan poskeen niitä pikku kiviä ja huusi hirveällä äänellä:
Kilkkis! Kalkkis!Naksista vaan!Näin niitä lapsia syötetään!Kratsis! Krätsis!Purkaa vaan!Näin niitä hampaita hijotaan!
Ja lapsirukat olivat niin kauhuissaan että pikku Pellervolta pääsi itkun poru ja Kaarina-Taarinalta katkesi kolme kaunista hammasta, ja kaikki huusivat ja kirkuivat ja vatsa tuli niin kipeäksi ettei kukaan saattanutkaan syödä päivälliseksi lettuja, joita äiti oli paistanut.
Mutta Ruoka-Jussi istui pöydän alla ja virnisteli ja sanoi että:Näin minä tekemä jokama kertama jos eivät lapset tottelema!
Vaan senjälkeenpä ne Melulan lapset aina söivätkin siivosti talkkunansa ja tulivat Ruoka-Jussin kanssa hyviin väleihin.
Ja Ruoka-Jussi antoi niille joskus pannukakkuakin, semmoistaJussin kakkua, jota ei joka pojan mamma osaa laittaakaan ja joka on oikein herkullista ja jolla on niin mukava nimikin. Että mitenkä se olikaan:
Kakkara — Sakkara — Nisu — Krisu — Makkara — Manteli Kanteli —Rusina — Rapa — Daadeli — Tilulilu — Päärynä — Appelsiini —Aprikoosi — Pium — Paum — Pähkinä — Siirappi — Kartemumma — Höly— Pöly — Pippuri — Inkivääri — Pitkäsääri — Viinitilkka —Hillahilkka — Ooterklongi — Sinappi — Anoppi — Galoppi — Schnaps!
Hullun pitkä nimi! Mutta semmoista pannukakkua se vain Ruoka-Jussi syötti noille Melulan lapsille.
Ja pitäisipä meidän lasten varoa ettei Ruoka-Jussi potkaisisi saapastaan huomenaamuna puurokuppiin ja että saisimme tulevana pyhänä maistaa sitä ihmeellistä Jussin pannukakkua!
6.
Itku-Iikka.
Se on hyvin hyvin hyvin pieni pikkarainen poikaressu se Itku-Iikka! Se on niin pieni että se mahtuu avaimen reijästä ja lattian raosta ja kaikkien lasten jalkain välistä. Ja se on niin surkian ja hullunkurisen näköinen että sen surkiampaa pikku poikaa ei taida olla koko tässä maailmassa! Sillä on aina suu ristissä kuin jänisjussilla ja aina leuka väärässä ja aina naama kurtussa ja nokka kippurassa ja posket pollollaan ja silmät vesissä. Oi voi sentään kuinka surkia, surkia surkia se on, ja kun häntä vain katsoo, niin silloin sitä vasta itsekkin, ihminen, tulee surkiaksi.
— Kenenkä poikia sinä olet, Itku-Iikka?
— Minä olen Iisakki Itkosen poika!
— Vai niin, vai niin, kyllä tunnetaan, vieläkös äitisi elää?
— Vielä se elää, ui ui ui!
— Missä mökissä te asutte?
— Mököttäjän mökissä, Itikkalammin rannalla.
— Vai niin, vai niin. Onko sinulla yhtään siskoa?
— O-o-o-onhan mi-mi-mi-minulla y-y-y-yksi siukku!
— Mikä sen nimi on, vastaa sinä selvästi, poika, äläkä volise!
— Ti-ti-ti-ti! Pi-pi-pi-pi! Tilli-Pilli-Piipari sen siukun nimi on.
— Vai niin, vai niin. Ja sinun nimesi on Itku-Iikka. Onko se oikein niin ristitty?
— Ky-ky-ky-kyllä!
— Oletpa sinä koko surkia kun aina voliset. Heitä pois!
— I-i-i-isä on sanonut että mi-mi-mi-minun aina aina pitää itkeä.
— Voi surkiata joukkoa! Ja mitä sinulla, Iikka raiska, on käsissä!
— Ve-ve-vesikuppi!
— Mitä sinä sillä teet?
— Minä pir-pir-pirskottelen!
— Mihin sinä pirskottelet?
— La-lasten silmiin!
— Kuka sinun on käskenyt?
— I-isä ja äiti ja se Tilli-Pilli-Piipari!
— No voi hyvänen aika! Sinähän surkia poika olet! Kun aina vikistä vollotat ja muita itketät! — Pane pois tuo vesikuppi ja tule meijän lasten kanssa leikkimään janauramakiasti ja ole kiltti, niin saat pullaa!
— — —
Mutta silloinkos Itku-Iikka säikähti!!! Kun hänellenäinsanottiin! Säikähti niin hirveästi että vesikuppi läikähti ja ihan muuttui siniseksi koko poika rukka, ja huulet menivät huipparaan ja leuka vääntyi vänkkyrään ja tukkakin tutisi ja koko poika vapisi ja alkoi ihan silmäin edessä laihtua ja muuttui niin laihaksi ja litteäksi kuin mikä liera ja — yhtäkkiä pujahti ulos avaimen reijästä ja katosi koko poika niin ettei koirakaan nähnyt että minne se hupeni se Itku-Iikka.
Se meni pakoon tuo Itku-Iikka, kun hänen käskettiinnauraa!
Surkia poika.
Ei siitä nyt viitsi sen enempää kertoa semmoisesta itikasta, joka aina itkeä tillittää tyhjästä.
7.
Ämmy.
Kosken nimi on_ Ämmä_ ja vanhan mummon nimi onämmäja aapiskirjassa on vielä kolmasämmä, vaan meijän lehmän nimipä onÄmmy.
Ja kun Ämmy ammuu, niin koko maailma kaikuu.
Ammuu! Ammuu! Ammuu! se panee. Se puhaltaa aivankuin sotatorvella soitettais.
Mutta tiedättekös lapset, mitä se Ämmy oikein tarkoittaa, kun se ammahtelee?
Minäpä luulen että se tahtoo huutaa koko maailman korviin että: — Hauska on olla ja elää lehmänäkin! Lehmänäkin! Ei ole hullumpaa! Ei ole hullumpaa!
Vaan kun ei Ämmy osaa sanoa kolmea sanaa niinkuin me osaamme, niin sentähden se vain ammuu ammumistaan:
"Hauska on olla ja elää! Ja heiluttaa häntää! Ja tulla kotiin lypsylle ja antaa lapsille lämmintä maitoa! Ei ole hullumpaa! Ei ole hullumpaa!"
Sitä se Ämmy puhelee, sitä se laulaa loilottaa.
Hyvä Ämmy, tule illalla kotiin, älä jää metsään, muuten Tutteliini itkee.
Tprui, tprui, tprui, huhuu! Niin sitä Ämmyä tpruitetaan. Vaan kerranpa se Ämmy ei tullutkaan ja minäpä kerron nyt siitä asiasta. Kerronkos?
* * * * *
Eräänä kauniina kesäpäivänä Ämmy läksi kotoa ja huiskutteli häntäänsä ja mölähteli juhlallisella äänellä.
— Hyvää huomenta, Ämmy! huusi sille pikku lintu, se järripeippo männyn latvasta.
— Ammuu! vastasi Ämmy eikä kääntänyt päätänsäkään, vaan lönkytteli eteenpäin.
—God morgon!huusi Jänis-Jussi ruotsiksi, vaan sillekin Ämmy äyskäsi suomeksi vain että
— Ammuu! Älä häiritse minua!
Mutta orava, se hieno herra, huusi ranskaksi kuusen latvasta:
—Bon jour! Bon jour Madame!mutta Ämmy vain mölähteli että:
— Möö! möö! Muu! muu! ja lönkytteli eteenpäin.
Vaan sammakko nousi kahdelle jalalle ja nosti hattuaan ja tervehti venäjänkielellä:
—Dobroje uutro, Emma Ivanovna!Kak vyi spaali?Se kyseli että mitenkä Ämmy muka oli nukkunut, mutta ei Ämmy siitäkään herrasta suuria välittänyt, vaan lönkytteli, lenkutteli, lonkutteli eteenpäin.
Vaan kun Kettu-Mikko, se huiskuhäntä, näki Ämmyn tulevan, niin mennä luikerteli hyvin matalana Ämmyä vastaan ja niiata niksautti kuin nuori tyttö ja alkoi oikein imelästi puhua Ämmylle selvällä suomenkielellä että:
— Terve Ämmy kulta! Sinähän nyt vasta varhain olet liikkeellä. Kuinkas sinä oikein voit? Olikos viime yönä hammastauti? Eihän vatsasi vain ole vetelä? Jumalan kiitos, sinä näytät niin terveeltä. Minäpä kerron sinulle suuren uutisen.
Silloin Ämmy pysähtyi ja katsoa tuijotti hölmistyneenä Kettu-Mikkoon että mitähän se veijari tarkoittaa.
— Ammuu! Puhu suusi puhtaaksi! mölähti Ämmy.
— Tilu lilu leijaa! vastasi kettu. —Mörkö on metsässä!
— Mörkökö? Mikä Mörkö? kysyi Ämmy suu auki ja näytti hyvin tollolta.
— Eikö rouva Ämmy tiedä, mikä on Mörkö? Se on meidän suuriruhtinaamme ja kuninkaamme, Hänen MajesteettinsaKarhu Kontio Mesikämmen.
— Voi kauheata! mulahti Ämmy ja säikähti niin hirveästi että koivet alkoivat vapista ja kurkussa tuntui oksennus.
Mutta Kettu-Mikko, kun näki Ämmyn säikähtävän, luikki tiehensä ja nauroi partaansa ja jätti Ämmy rukan siihen vapisemaan ja oksentamaan.
Mutta sitten kun Ämmy oli vähän toipunut, niin se rupesi miettimään ja ajatteli että kukaties kettu oli häntä peijannut. Lieneekö koko Mörköä olemassakaan? Varmaan repo roikale oli häntä jutkauttanut? "Mikko valehtelee!" ajatteli Ämmy ja huusi monta kertaa koko metsän täydeltä niin että kangas raikui:
— Ammuu! Mikko valehtelee! Valehtelee! Muu!
Ja Ämmy läksi juoksujalkaa kovasti mölähdellen lynkkimään pitkin korpea ja huusi huutamistaan että "Mikko valehtelee".
Vaan sitten se tuli suuren suon laitaan ja pysähtyi kauhistuneena. Sillä sen edessä tökötti mustanharmaja, hirveä möhkäle, jota se ei älynnyt että mikä se oli. Ja Ämmy rupesi uudestaan vapisemaan ja — luuli että siinä se nyt on Mörkö. Ja Ämmy pelkäsi että Mörkö hänelle tekee pahaa.
Niin se rohkaisi itsensä ja painoi niskansa alas ja ojensi terävät sarvensa ja hyökkäsi tuon mustanharmajan möhkäleen päälle kaikin voimin, kaikin voimin.
— Pusken! Pusken! Puhki pusken! mölisi Ämmy, ja kuului hirveä rytinä.
Ämmy puski sen möhkäleen läpi terävillä käyrillä sarvillaan. Vaan möhkäleppä ei liikahtanutkaan! Se möhkäle kun olikin vain — suuri musta puun kanto, jota Ämmy peloissaan oli luullut Möröksi. Vasta sitten kun oli puskenut, Ämmy itsekin hoksasi että eihän se Mörkö ollutkaan.
Ja Ämmy koetti päästä erilleen koko kuvatuksesta. Vaan — voi hirveätä — sarvet olivat tarttuneet lujasti kiinni. Ei Ämmy rukka saanutkaan omia sarviaan irti, vaan täytyi jäädä siihen seisomaan. Ja Ämmy rukan täytyi siinä seisoa koko päivä ja koko yö! Sentähden se ei päässyt kotiin, vaikka karjakko Vappu tpruitutti koko illan.
Tutteliini raukkakaan ei saanut sinä iltana lämmintä maitoa, kun Ämmy oli metsässä. Ja siksi se itki.
Mutta aamulla varhain meni Vappu katsomaan että mihin se lehmä kulta oli jäänyt. Ja löysi Ämmyn vielä elävänä puun kannosta. Ja sai Ämmyn kiskotuksi irti niin että veri tursusi sarvien juurista. Ja Vappu saneli Ämmylle että nyt lähdetään kotiin, vaikka onkin aamu. Ja Ämmy tulla lönkytteli kotiin, kun tyttö sitä koivun oksalla ajeli. Mutta kylläpä ne muut metsänotukset nyt osasivat pilkata Ämmy raukkaa, kun Ämmy väsyneenä nilkutti kotiinsa.
Sammakko pilkkasi venäjäksi että:
—Durak! Durak! Vot tebje naa!ja kurnutti rumasti.
Orava kuusen latvassa heilutti hännystakkiansa ja sanoi nyt saksaksi:
—Dummkopf! Dummkopj! Guten morgen!
Ja Jänis-Jussi pensaan takaa huusi ruotsinkielellä:
—Passar det nu att hälsa tillbaka?
Mutta Kettu-Mikko juoksi ihan kintereillä veräjälle asti ja hyräili marseljeesia:Allons enfants de la patrie!
Ämmy parka oli surkeasti häpeissään eikä iljennyt ammuakkaan, vaan nilkutti nöyrästi kotiin ja antoi lypsää itsensä potkaisematta kertaakaan maitokiuluun.
Vasta sitten kun se oli levähtänyt ja saanut suolaa ja jauhoja, katsoi se ympärilleen, avasi suunsa suureksi ja huusi vimmatusti:
— Ammuu! Mikko valehtelee! Ammuu! Ammuu! Ammuu!
8.
Porosta ja porolla-ajaja-tytöstä.
Kali! kali! kali!
Niin sitä poroa maanitellaan.
Vaan lappalaisukko sanoisi: botso, botso! Katsokaa lapset tantereelle.Tuolla se seisoo meidän mainio poromme, jota ei pakkasessakaan palele.
Katsokaa sen pitkiä, kauniita, kaarevia sarvia. Katsokaa sen sileätä, tiheätä karvaa, joka hohtaa kuin huurre. Katsokaa sen leveitä sorkka-kavioita ja hienoja koipia, joilla se hyppää aidasta yli. Mutta voi kummaa: ei olekkaan porolla häntää niinkuin koiralla, tupsun kalikka vain, jota sanotaan — saparoksi.
Kali! kali! kali! Mitä sinä siellä tanssit ympäri patsasta? Vastahan isä sinulle antoi jäkälää ja vastahan äiti sinulle leipää syötti. Märehdi, märehdi "Kuninkaan kypäri". Ja pane maata nyt! Lumivuoteelle! Lumivuoteelle! Paina pääsi kinostyynylle, vedä korviisi valkoinen pyrypeitto. Sukella huppuun niinkuin piika Pirkko, nuku kuin havupölkky. Kali, kali, kali! Katsokaas lapset, mitä ihmettä tuo sarvipää siellä kujeilee. Kujooni! Kujooni! Nyt se nostaa neljännen koipensa korkealle ilmaan ja hieroo korviaan kavioillaan. Minäpä tiedän mitä se tekee. Isä on sanonut että voitelee, voitelee poskiaan semmoisella hyvänhajuisella rasvalla, jottei poskia palelisi. Niinkuin täti Duura voitelee leukaansa pomaadalla.
On se hyvä poro tuo meidän Reppakorva! Se nulkkaa ja tolvaa ja laukkaa ja lentää ja vetää isää ja vetää äitiä ja vetää kaikkia lapsia niin että huiskista luiskista vaan — liukkaalla kelillä pappilaan! ja kaviot kaikuu kop kop kop! ja pulkka luiskaa lop lop lop! ja isä huutaa hop hop hop!, vaan pienet tiuvut poron kaulassa, kulkuset kultaiset loiminauhassa — laulaa, soittaa sirr! sirr sirr! kili kili kirristä pom pom pom! Ja niin sitä mennään heissuli hei! Korpien halki leiskuta lei! Huiskuta hihnaa, tuulia lei, velikulta, velikulta minnekkä vei?
Tpruu! Tpruu! Tpruu! Etkö sinä ymmärrä hevosen kieltä! Eläpäs sinä siinä vikuroi, eläkä kiekeroa kierrä, Juonijussi, Äkäpussi, Lapatossu, Pakkaspässi! Huts huts Hutikka-Mikko! eläkä heilu kuin lekkeri Kajaanin markkinoilla. Hihhei, pojat! Hui hai, tytöt! Noin se kiltti kipparisarvi oikaisee yli kinoksen niin että tierat vain sinkoilee vasten suuta ja hihat on täynnä lunta.
Silmät auki, silmät auki!Nyt se tormaa Pohjan hauki!Ei pysy susi poron eilläEikä koira kintereillä!Pois nyt eistä, pois nyt alta!Täss' on sarvipäällä valta!
Vaan kerronkos minä teille tarinan, te huimapäät?
Että tuota!
Olipas kerran Poro, jonka nimi oli Heiluri — Seiluri — Pohjanleimu — Samettisarvi — Kultatuppi — Naskalijussi — Rumahinen — Runtukka — Eemi — Sukkela — Kirppu — Loppakorva — Hyppyriheikki — Liukasleikki — Mäkimys — Käkimys — Hihnansotkuri — Pulkanpotkuri — Tanssitaavetti — Katrillikaija — Aitomus — Raitomus — Kiekeronkukko — Aasintamma — Purstotähti — Linnunsiipi — Antinlaiva — Bimbelibiili — Monoplaani — Lemmenleija — Kipakka — Kakkara — Sultsinashanki — Suleima Sulitelma — Halditshok — Kultarusina — Kiannankinkeri Lumiaura — Pyrinä — Pärinä — Ikitärinä — Kilinä — Kolina Kopsista — Lopsista ja siunatuksi lopuksi yksinkertaisestiSaparo-Matti!Se on kyllä vähän pitkänpuoleinen poronnimi muistaa, eikä sitä kukaan uskoisi että lyhythäntäisellä elukalla saattaa olla niin pitkä titteli, mutta hyvällä lapsella on monta korkonimeä ja niinpä oli tälläkin porolla.
Se oli kotoisin tuolta Hyrynsalmen Kalitali-paliskunnasta ja Paltamon perma-terva-herrakunnasta ja sitä kiinniottamaan tarvittiin sata poropolskapoikaa ja kolmekymmentä jyskyleuka-koiraa, ja suopunki piti olla punottu silkistä ja kultalangoista, muuten sitä villihärkää ei metsästä kiinni saatukkaan.
Vaan tiedättekös, lapset, kenenkä Poro se oli tuo Heiluri Seiluri — Pohjanleimu — Hyppyriheikki — Halditshok — ohhoh, ei sitä jaksa kaikkia sen nimiä luetella, vaan sanokaamme sitä nyt vaikka Kultakilinäksi. Niin että tiedätteköskenenkäPoro se oli tuoKultakilinä-Saparo-Matti?
Se oli Tytti Hyttisen poro, sen reippaan tytön, joka asuiTuiskulinnassa Valkiavaaralla, tuolla kaukana, kaukana Kaijakaupungintakamailla, ihan Kuusamon kulmilla ja Hossan honkanummilla. TyttiHyttinen, se reipas tyttö, hänpä se sillä Kultakilinällä ajeli.
Eipäs joka tytön repale olisi uskaltanutkaan Kultakilinällä ajaa!
Siksi vuoksi että Kultakilinä oli hiiden hullu poro, niin hurja laukkaamaan, että pulkka vain lenteli ilmassa, kun kuka pulkassa istui, niin että aikamiehetkin olisivat luiskahtaneet pois pulkasta ja menneet sen tuhannen kuperkeikkistä ja sen seitsemäntoista häränheikkistä, jos olisivat Kultakilinän pulkassa istuneet.
Vaan Tytti Hyttinenpä ei pulkasta pudonnutkaan! Ei milloinkaan.
Se pulkka oli kuin kultalusikka ja kullasta se oli tehtykin ja se oli niin liukas että kun se pääsi vauhtiin, niin se luisti ylös mäkiäkin. Se oli niin kevyt kuin linnun höyhen ja sentähden kai se lentikin ilmassa, vaikka kyllähän tuo Porokin lensi.
— Hyvää huomenta, prinsessa Tytti Hyttinen, minnekkäs sinä nyt lähdet, koskapa Kultakilinää valjastat?
— Minä lähden pistäytymään tuolla Ruijan rannalla gobeliinin mallia hakemassa.
— Onnea matkaan! elähän vain pulkasta putoa!
— En minä putoa, huiskista vaan. Seis, seis Saparo-Matti, eläpäs siinä koparoi, jotta saan vuottoraipan kiinni.
— Kauvankos luulet viipyväsi matkalla, prinsessa Tytti Hyttinen?
— Iltakuutamossa kello kymmenen tulen takaisin! Presiis!
— No morjens sitten ja näkemiin asti. Terveisiä Ruijan rannalle.
Ja samalla Tytti Hyttinen paiskautui kultaiseen pulkkaansa, heilautti hihnan Poronsa selkään ja läksi kuin tuuliaispää Tuiskulinnan pihalta alas jyrkkää Valkiavaaraa.
Voi hirmuista vonkaa, mitä tuo tyttö meni! Ei näkynyt kuin lumitupru vain ja pienet kellot Kultakilinän kaulassa panivat yhtenä surinana että sirrrrrrrr! ja sarvet keikkuivat ilmassa ja taivaan rannalla heilahti tytön kinnas ja sitten näkyi vielä punakultahiippa horisontissa, vaan vähän päästä ei näkynyt kuin kärpäsen kokoinen musta pilkku valkialla ulapalla ja pian katosi sekin silmistä. Olipas siinä tyttöä, hih helkuti sentään!
Ei pääskynen kiinni saa, ei pyssynluoti ennätä, ei taivaan tuuli tavota, ei ihmisen ajatus perään lennätä!
Missä asti olet jo, prinsessa Tytti Hyttinen?
— Nuorusella! Sallatunturilla! Pyhätunturilla! Nattastunturilla!Ounastunturilla! Koutokeinossa! — Koutokeinossa pikkusen annanpuhaltaa. Seis seis Bimbelibiili! Botso, botso Pohjanleimu! Halditshok!Halditshok! Hiukkasen jäkälää — sitten hop!
Ja Tytti Hyttinen, se Tuiskulinnan reipas prinsessa, ajaa karahuttiKoutokeinosta yhdellä vilauksella Ruijan rantaan. Hammerfest!Hammerfest! Minä tulin tänne vain pistäytymään ja sitä gobeliininmallia hakemaan.
Vær so söd, pige lille!vastasi Ruijan kuninkaan tytär ja antoi Tytti Hyttiselle gobeliinin mallin, sen, jossa Norjan tukkipojat tanssivat porofranseesia jenttain kanssa ja jossa revontulet hulmuavat.
Mutta sitten joi Tytti Hyttinen myös punaista kahvia sinisestä kupista keltaisen kerman keralla, ja Kultakilinälle annettiin kolme kiloa pumpernikkeli-kakkaraa Ruijan hovileipurista.
Vaan heti kun kuu nousi kello kuusi illalla, niin prinsessa Tytti Hyttinenkin nousi ylös ja niiasi syvään Ruijan kuninkaan herrasväelle ja sanoi että oli vähän kiiru kotiinpäin, kun piti ajaa pikkumutkan kautta, nimittäin Gellivaaran tietä.
Ja Gellivaaran ja Aavasaksan kautta Tytti Hyttinen sittenKultakilinällään tulla tuiskahti takaisin ja lauleli kuutamossa…Niin, mitenkäs hän lauloikaan? Että:
Oi Kultakilinä!Mun pulska Poroni!Oi villi vilinä!Oi oiva Oroni!Kuin sukkelastiSie loppuun astiTyttöä lennätät!Ja ennätät —Oi hengen heija!Oi lemmen leija!Halditshok! Halditshok!Pulkka lentää hop hop hop!
Vaan muistattekos lapsukaiset tuon Poron koko nimeä, sillä nyt loppui jo tarina, kun Tytti pääsi Tuiskulinnaan?
9.
Pappilan kanakammiosta.
— Kukkokiekuu! Kello on kolme! huusi Pappilan iso kukko yöpuullaan kanakammiossa, jossa vielä oli pilkkosen pimeä.
Mutta kaikki kanamammat vastasivat surkeasti vikisten kuorossa:
— Älä häiritse meitä, Pappa kulta! Meitä niin hirveästi nukuttaa…
Kukko herra totteli kanarouvien rukousta ja pimeässä hiljaisuudessa kuului ainoastaan että jotakin tipahtaa lätsähti alas lattiaan — luultavasti Kukko Papalta putosi vatsakääre.
Mutta kun kanarouvat kuulivat että ukko kukko viskasi pois vatsakääreensä, niin he niin säpsähtivät että yhtaikaa jokaiselta myös putosi hammaskitti alas lattiaan. Kanarouvilla oli nimittäin hiukan huonot hampaat.
Senjälkeen oli pitkän aikaa hiljaista eikä kuulunut risahdustakaan.
— Kukko kiekuu! huusi sitten toisen kerran kukko herra. — Kello on neljä!
— Mutta rakas kulta Pappa! vastasi yksi rouvista, jonka nimi oliSerafiina Eufemia Nordensvan. — Anna nyt meidän vielä hiukan uinahtaa.Nukuttaa niin hirveästi!
— Vot, vot, sanoi Kukko Pappa venäjäksi, mutta ei ruvennut rouvainsa kanssa riitelemään, pisti vain tupakaksi ja jäi punaisena istua kököttämään yöpuulleen. Ja kun kaikki olivat hiljaa, niin Kukko Pappa itsekkin torkahti paperossi suussa.
Mutta sitten hän kolmannen kerran huusi hirveällä äänellä pöyhistäen kaikki höyhenensä:
— Kirkon kinkerit! Kiukkuni kiehuu! Kello on jo puoli kuus!
Silloinkos kaikki kanarouvat heräsivät ja alkoivat hieroa silmiään ja rupesivat keskustelemaan ja väittelemään ja kertomaan uniaan, ja toiset pauhasivat ja nurisivat ja yksi haki sukkiaan ja toinen alushamettaan ja kolmas kysyi hermostuneesti että "kuka on ottanut minun hiusneulani" ja neljäs sanoi nenäkkäästi että "miksi ei kukaan ole noussut kahvia keittämään?" ja viides väitti että lakanoissa oli ollut lutikoita, mutta kuudes kanarouva laulaa lallatteli niin heleästi ja sydäntä liikuttavasti että "Aamulla varhain kun aurinko nousi, kun minä unissani heräsin, sydämeni oli niin suurusta raskas, miksikäs kultani hyljäsit mun?" Ja kun kaikki kanarouvat olivat pukeutuneet ja päänsä kammanneet ja vetäneet korkeakantaiset kengät jalkoihinsa, niin hyppäsivät he toinen toisensa jälkeen alas lattialle. Ensin hyppäsi piikarouvaElsa Stiina Juntunenja pani tulta hellaan ja alkoi keittää kahvia. Sitten hyppäsi huushollerska-matamiAuruura Matilda Töttermanja rupesi silittämään eli stryykäämään "oikiain rouvain" pitsipaitoja ja silkkipöksyjä sekä nuorten kukkoherrain kauluksia ja mansetteja. Ja sitten hyppäsi alas lattialle kaunis, valkearintainen kanarouvaIsabella Belladonna Appelsiinja rupesi kirjoittamaan rakkaudenkirjettä kaupunkilaiselle herralle, jonka nimeä hän ei itsekään oikein muistanut. Ja sitten hyppäsi alas hyvin ruma ja hermostunut markiisitar-rouvaTipa-Kripa de la Krinoliin, joka riiteli kaikkien kanssa vaikka hänellä oli kultaiset korvarenkaat, mutta markiisittarella oli aina korvapistoksia ja sentähden hän oli niin ärtyinen, joka tietysti täytyy antaa anteeksi, sillä ovathan ihmisrouvatkin hyviä, vaikka heitä joskus häijynkurisiksi sanotaan. Ja sitten hyppäsi alas lattialle oikein "fiini ja ulospuettu tyköistuvaan aamutröijyyn" rouvaAdeliine Henrietta Hellantetta Klingendal, joka oli kotoisin Tukholmasta ja puhui hyvin huonosti suomea, ja tämä kanarouva nyt alkoi itseään peilailla edestä ja takaa ja pullisteli rintaansa ja pyllisteli purstoansa sekä kysyi nokka pystyssä että:
—Vem haaver faarit oo meed min piipsaks — min piipsaks — min piipsaks?Hän haki nimittäin käherryspihtiään tuo hienonhieno rouva, joka hieman oli harmissaan, että hänet oli tuotu Ruotsista asti ja tehty suomalaisen Kukko Pappasen rouvaksi.
Vaan sitten lensi alas yöpuulta paksu rouvaRebekka Makkonen, joka oli kotoisin Leppävirroilta ja oli erinomainen munimaan, milloin vaan Kukko Pappa niin määräsi.
Ja sitten taas hypätä pomahti lattialle muuan rouva, vaan kukapa niiden kaikkien nimet muistaa; viimeisenä tuli ennenmainittuSerafiina Eufemia Nordensvan, joka oli kotoisin tavallisesta talonpoikaistalosta, vaikka hänellä oli niin kovin herraskainen nimi.
Vaan Kukko Pappa yhä istui ja tupakoi orrella ja aina vähän väliä lauloi, ja hänen takanaan kiljuivat kukkopojat, ja kaikki kukkoherrat hyppäsivät alas vasta sitten kun kahvi oli valmis.
— Nyt on kaunis ilma! sanoi Kukko Pappa miettivästi, eikös herrasväki lähde aamupromenaadille? — Kot, kot, kot! vastasivat rouvat, joka merkitsi niin paljon kuin että "saattaahan tuota lähteä". Mutta kanarouva markiisitar Tipa Kripa de la Krinoliin piti hirveätä porinaa, kun ei heti löytänyt sulkahattuaan, ja rouva Klingendal myös oli hermostuksissaan, kun ei ompelijatar vielä ollut tuonut hänen uutta leninkiään. Hän komensi Kukko Papan heti telefonoimaan "sömmerskalie".
Vaan sitten kun kaikki olivat valmiit ja nuoret kukkopojat olivat puetut polvihousuihin, aukesi ovi ja koko kanahovin herrasväki työntyi ulos.
Ja aurinko paistoi ja keisarinkruunut loistivat ryytimaassa ja kanaherrasväki käveli ympäri aitoja ja ihaili luontoa, ja rouvat juoksivat kilpaa pellolla ja Kukko Pappa marssi kuin kuningas armeijansa keskellä ja selitti kanarouville geologiiaa eli kivennäistiedettä. Mutta pappilan ryytimaasta löysivät rouvat dilliä ja persiljaa, krassia ja herneitä, ja nuoret kukkopojat nyppivät punaisia viinimarjoja pensaista.
— Tämä on paratiisi! Tämä on himmelriikki! visersivät kanarouvat riemuissaan. — Täällä on hyvä olla. Täällä saattaa ottaa sekä ryöppyä että mutakylpyä…
Mutta silloin yhtäkkiä tapahtui hirveä asia. Pappilan isäntä, Ukko Rovasti, oli näet sattunut olemaan aamukävelyllä ja huomasi kanat ryytimaassa penkomassa ja kaivamassa, ja Ukko Rovasti juoksi keppi pystyssä kanalauman keskelle huutaen kovalla äänellä että:
— Hutsh, hutsh, hävyttömät! Mars, mars matkoihinne!
Samalla oli Pappilan koirakin, seKaijus Julius Seesar, siinä kanalauman kintereillä ja alkoi haukkuen ajaa kanarouvia ja kukkoherroja tiehensä.
Kaikki kanat juoksivat pakoon ja Kukko Pappa kiroili pyrstö pystyssä ja markiisittarelta putosi päivänvarjostin ja rouva Klingendalilta kirposi jalasta toinen sandaali ja se iso koira Kaijus Julius Seesar otti sandaalin hampaisiinsa ja puri sen pieniksi palasiksi vieläpä haukkui perään että: "tulkaapas toisen kerran, niin höyhenetkin nykin pyrstöistänne!"
Kaakattaen ja pauhaten ja itkien ja räyhäten koko kana-armeija pakeni oman kana-aitansa sisäpuolelle. Vaan hetken kuluttua Kukko Pappa komensi seurueensa taas liikkeelle ja nyt mentiin kaikessa hiljaisuudessa navetan taakse, suurelle tunkiolle, joka höyrysi päivänpaisteessa.
Kukko Pappa oli niin hyvällä tuulella että rupesi rouvansa, sen tukholmalaisen Adeliine Henrietta Hellantetta Klingendalin, kanssa laulamaan gluntteja:
Häär äär guuda-gott att vaara…
Kukko Pappa seisoi tunkion korkeimmalla huipulla ja kaikki tipat-kripat noukkivat hänen ympärillään…
Mutta silloin äkkiarvaamatta tulla tömisti se Pappilan suuri sika,Jumbo, tunkiolle ja hyökkäsi suoraan Kukko herran niskaan.
— Röh, röh! röhisi sika. Mene pois! Tämä on minun puuroläjäni! Minun kaurapuuroni! Huuti pois! Ja sika kelvoton ajoi koko kanalauman tipotiehensä eikä siinä auttanut Kukko Papan heleä lauluäänikään.
— Pitäisi hakea poliisi! sanoi iso kukko.
Mutta pikkukukot tappelivat riivatusti hypellen korkealle ilmaan. Vasta kun kissan näkivät hiiviskelemässä, herkesivät tappelemasta.
Illalla kello 5-6 oli Pappilan kanakammiossa konsertti. Kaikkilauloivat, kotkottivat, ruikuttivat ja soittivat suutaan yhtaikaa.Kukko Pappa löi tahtipuikkoa ja rouva Nordensvan soitti mandoliinia.Koko orkesteri pauhasi.
Mitä olikaan tapahtunut? Olikohan maanjäristys tulossa vai oliko pihalla vieras koira vai oliko huuhkaja iskenyt kenenkään kurkkuun?
Ei, hyvät ihmiset. Se kaunis kanarouva Isabella Appelsiin oli muninut nahkamunan. Nahkamunan!
Ja sentähden pidettiin tätä konserttia.
Näin ne kanat lauloivat:
Kot, kot, kot, kuli kukkerikuu.Seikkoja hirveitä tapahtuu!Isabella muninut on:Kana kaunis, onneton!Tipa Kripa de la Krinoliin;Pidä suusi tiukasti kiin!Rebekka Makkonen? Oi malli-kananen!Kukko korska, auta akkaas,Kaikki oomme sinun rakkaas,Klingendal…, Matilda kulta,Katso hiukan kahvitulta,Kaffekopp, kaffedopp?Elsa Stiina? hoppeli hop.Kukkopoijat miekkailee,Markiisitar hän riitelee,Rouvat armaat, jemmer jee!Ilta joutuu, synkkenee,Nukkumaan! Nukkumaan!Uutta vuotta vartomaan!…
Koko kanakammio vähitellen uinahti, sitten kun kaakotuskonsertti oli loppunut.
10.
Pöksy-Paavo ja Paita-Maija ja Puuro-Petteri ja Pörrö-Kerttu ja Klosu-Klisu-Kaaperi.
Olipa kerran Isä ja Äiti, joilla oli melkoisen kauniit lapset, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, mutta niillä lapsilla oli jokaisella niin omituiset tapansa että ihan nauratti, kun heitä katseli. Yksi aina kaatoi vettä housuihinsa, vaikka äiti kuinka olisi kieltänyt, ja sitä lasta ruvettiin sentähden sanomaanPöksy-Paavoksi. Toinen lapsi aina riisui paitansa keskellä päivää ja sitä ruvettiin sanomaan Paita-Maijaksi. Kolmas lapsi aina söi puuroa aivankuin possu niin että päässä ja suussa ja nenässä ja korvissakin oli lätysköitä ja sitä poikaa ruvettiin sanomaanPuuro-Petteriksi. Sitten oli neljäs lapsi, Kerttu, joka heti kun äiti oli hänen tukkansa kammannut ja silittänyt, otti molemmilla käsillä kiinni hiuksistaan ja sekoitti hiukset niin että ne aina törröttivät, pörröttivät pystyssä, ja sitä pikku piikaa ruvettiin siksivuoksi sanomaanPörrö-Kertuksi. Sitten oli viides lapsi, hyvin pikkuinen ja sievä poikanen, joka oli muuten kiltti lapsi, mutta käveli hullunkurisesti ja vaikka kuinka kevyet pieksut pantiin jalkaan, niin poika käveli niillä kovin raskaasti ja raahasti jalkojaan kuin halkoja perässään ja määkyi kuin lammas; ja sitä pikkumiestä ruvettiin sanomaanKlosu-Klisu-Kaaperiksi.
Vaan kuulkaahan, minkälaisia kujeita noilla lapsukaisilla vielä oli!
Eräänä iltana, kun Äiti oli kylässä, alkoi Puuro-Petteri huutaa että hänpä taas tahtoo puuroa ja että hänelle pitää keittää puuroa kokonainen saavillinen.
Niin silloin Pöksy-Paavo riisui housunsa ja viskasi vesisaaviin ja Paita-Maija riisui paitansa ja paiskasi myös siihen puhasvesi saaviin ja pikku Klosu-Klisu-Kaaperi otti pieksunsa ja pudotti nekin vesisaaviin ja sitten Pörrö-Kerttu rupesi muka emännäksi ja alkoi hämmentää niitä pöksyjä ja paitoja ja saappaita ja tuumaili että ovatpa ryynit vähän pahanhajuisia, mutta hyvin höystöisiä kai ne ovat ja että tästäpä tulee mainio puuro Puuro-Petterille.
Puuro-Petteri seisoi saavin vieressä ja irvisteli ihmeissään ja ihan näytti uskovan että Pörrö-Kerttu hänelle keittää hyvän puuron. Ja Pöksy-Paavo, jolla paljaat kintut näkyivät, tiesi sanoa että pitää tähän puuroon vielä panna maustettakin ja juoksi isän kamarin pöydältä ottamaan mustepullon ja kaasi musteen siihen vesisaaviin. Ja kaikki lapset seisoivat saavin ympärillä ja katsoivat ihastuneina saavin sisään, kun Pörrö-Kerttu hämmenteli, hämmenteli — kirnunmännällä.
Mutta Puuro-Petteri maiskutti suutaan ja sanoi:
— Milloinkahan se sitten kiehuu?
— Kyllä se kiehuu viiden minuutin päästä! sanoi Paita-Maija, vaan kyllä siihen pitää vielä panna suolaa, muuten se tulee tuimaa.
— Suolaa, suolaa! huusivat kaikki lapset naurussa suin, vaan pikkuKlosu-Klisu-Kaaperi, joka ei vielä osannut sanoa ässääkään, huusi että:
— Tuolaa, tuolaa! ja koppasi halkolaatikosta kaksi kourallista roskaa ja heitti vesisaaviin ja toiset lapset pitivät pikku Klosu-Klisu-Kaaperia hyvin älykkäänä miehenalkuna ja hyväksyivät hänen tekonsa.
Mutta sitten pikku emäntä, se Pörrö-Kerttu, sanoi että:
— Otappas sinä Paita-Maija tämä kapusta ja hämmentele ettei puuro pääse pohjautumaan, niin minä noudan äidin piirongista vähän kartemummaa.
— Kartemummaa! Kartemummaa! huusivat lapset riemuissaan, mutta arvatkaapas, mitä se Kerttu kekkuli siihen vesisaaviin heitti! Eihän se mitä kardemummaa ollut, vaan äidin käherryspihdit, ne piippasakset. Ploiskis!
Ja sitten tyttö taas hämmensi ja toiset lapset irvistivät tyytyväisinä.
— Eikö se jo ala olla valmista? kysyi Puuro-Petteri.
— Jo kiehuu! Jo kiehuu! huusi Pöksy-Paavo.
— Varokaa ettei räisky silmille! sanoi Pörrö-Kerttu.
— Ei se olekkaan puuroa, vaan lihastuuvinkia! ilmoitti Paita-Maija hyvin tietäväisesti.
— Mistä karotista minä nyt syön? kysyi Puuro-Petteri tuhmannäköisenä.
— Syö kiulusta! neuvoi Pöksy-Paavo.
Ja Petterille tuotiin lehmänkiulu ja Pörrö-Kerttu ammensi kauhalla vesisaavista saappaita ja sen Maijan paidan ja Paavon pöksyt ja äidin käherryspihdit — ja vesi oli aivan mustaa ja Petteri alkoi syödä suurella kapustalla.
— Onpa tässä vähän kokkareita! sanoi Puuro-Petteri ja puriKlosu-Klisu-Kaaperin pieksusaapasta. Ja sitten hän koetti nielaistaPöksy-Paavon housuja alas kurkusta, mutta eihän ne mahtuneet.
— Minun paitani maistuu varmaan makiammalle, ilmoitti Paita-Maija sievästi, ja Petteri koetti syödä natustaa tytön paitaakin.
Vaan — samalla tuli Äiti kotiin. Voi hirveätä siivoa! Voi siansotkua!
— Mitä te olette tehneet, lapset! kysyi Äiti silmät suurina.
— Me olemme keittäneet Petterille puuroa! vastasivat Pöksy-Paavo ja Paita-Maija ja Pörrö-Kerttu yhteen suuhun. Ja pikku Klosu-Klisu-Kaaperi sopersi myös:
— Puuloa! Puuloa!
Vaan kun Äiti näki puhasvesi-saavin, jossa vesi oli likaista, niin hän hiukan suutahti, hiukan vaan — ja pisti lystin vuoksi sekä Pöksy-Paavon että Paita-Maijan, vieläpä pienen Klosu-Klisu-Kaaperinkin siihen samaan saaviin ja otti Pörrö-Kertun kapustaksi ja alkoi hämmentää.
— Nyt se vasta puuro kiehuu! huusi Äiti ja nauroi vaan, vaikka lapset kirkuivat kuin porsaat.
Samalla saapui Isäkin kotiin markkinoilta ja kun kuuli, mitä oli tapahtunut, niin hän tuli pirttiin ja kastoi kynänsä siihen mustaan vesisaaviin sekä alkoi kirjoittaa aivan samanlaista puurosatua lapsille kuin minä tässä olen teille kertonut.
Mutta samana iltana lämmitettiin vielä sauna, ja kaikki pöksyläiset ja paitaressut ja pörröpäät kylvetettiin — eivätkähän nuo senjälkeen koskaan keittäneet puuroa talon vesisaavissa.
11.
Punaiset posket.
— No nyt on kevät ja hanki kestää! ilmoitti isä kello 7 aamulla. — Lapsikullat, nouskaapa ylös ja pian nyt paidat ja pöksyt ja hameet ja saappaat jäseniin! Sillä nytpä lähdetään oikein joukossa hakemaan punaisia poskia.
Lapsillekkos kiire tuli! Paidat ihan lentelivät ja pöksyt heiluivat ja sukat suhisivat, kun neljä villiä puki päällensä.
— Pitääkö panna sääryksetkin? huusi Tuulikki.
— Pitääkö panna tossut saappaitten päälle? huusi Sinihilkka.
— Pitääkö panna kolme pöksyä? huusi Nuori Isäntä.
— Kakki pää! Kakki pää! kirkui Herra Pentu, joka ei vielä osannut oikein puhuakkaan ja tarkoitti että lakki hänelle piti pantaman päähän.
— Kuulehan isä! sanoi Tuulikki, mistä niitä punaisia poskia oikein haetaan?
— Niitä poimitaan keväthangelta aivankuin marjoja metsästä, vastasi isä.
Tuulikki, Sinihilkka ja Nuori Isäntä katsoivat isää suurilla silmillä että mitä se isä muka puhuu.
Mutta isä näytti totiselta ja lapset uskoivat.
— Niin, sanoi Sinihilkka. — Punaiset posket kasvavat lumihangessa, — niin on ukkipappakin sanonut.
— Vaan kuulehhan isä, kyseli Tuulikki, — jos niitä poimitaan niitä punaisia poskia, niin eikös tarvitse ottaa astiat mukaan?
— Dshaa! pani isä ja raapaisi niskaansa. — Minä luulen ettei astioita tarvita. Otetaan se iso poronpulkka mukaan ja poimitaan siihen.
— Niin! ja koko pulkka täyteen! sanoi Sinihilkka loistavin silmin.
— Pulikka, pulikka! sopersi Nuori Isäntäkin tolkussaan.
Mutta Herra Pentu yhä toimitti että: Kakki pää! Kakki pää! eikä antanut rauhaa ennenkuin pojalle oli pistetty isän naapukka päähän niin että vain vähän näkyi nenännipukkaa naapukan alta.
Hei! ja sitten sitä repäistiin ovet auki ja kaikki lapset ryntäsivät ulos pihalle.
Isä otti pulkkansa, Tuulikki otti pikku suksensa, Sinihilkka otti kelkkansa, vaan pikkupojat eivät tarvinneet mitään.
— Tulkaa kaikki pulkkaan! komensi isä, kun ensin oli pukannut Tuulikin sukset ja Sinihilkan kelkan edeltäpäin alas mäkeä.
Isä itse istui ison pulkan perään ja sitten hänen syliinsä Herra Pentu ja Herra Pentun eteen Nuori Isäntä ja Nuoren Isännän eteen Sinihilkka ja Sinihilkan eteen taas Tuulikki pulkan kokkaan.