The Project Gutenberg eBook ofTurman talo: KertomusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Turman talo: KertomusAuthor: Maiju LassilaRelease date: May 23, 2017 [eBook #54770]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TURMAN TALO: KERTOMUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Turman talo: KertomusAuthor: Maiju LassilaRelease date: May 23, 2017 [eBook #54770]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Turman talo: Kertomus
Author: Maiju Lassila
Author: Maiju Lassila
Release date: May 23, 2017 [eBook #54770]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TURMAN TALO: KERTOMUS ***
Produced by Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1917.
Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.
Yks' ainut polku Turman taloon vie.Mi kohtalosi, mies, sun siellä lie.
Oli päivän aamupuoli, ilmassa vielä tuoreutta, kevään rikkainta tuntua. Turman talon vankka pihapuu syöksi pujoa latvaansa uhmaten taivasta kohti, ja vaikka sen lehtevillä oksilla ripisi kevään iloinen valo eloisana kuin iloitsevan pääskysparven visertely ja elo, niin se näytti olevan siitä kuin irrallaan. Se uhosi vain omaa mykkää, synkkää voimaansa, siinä asumuksen edessä, keskellä pihaa. Oli aivan äänetöntä. Kivijalan kolosta kiiluivat talon mustan kissan silmät.
Ja äkkiä kuului nopea navahdus tuvan seinämästä. Vaaniva kissa syöksi seinää ylös, siepatakseen salvoimella tirskuttavan lintusen. Lintunen pakeni kuin ammuntaa. Pettynyt kissa riippui hetkisen kynsistään seinässä, silmäili laiskasti, laskeutuako alas. Ei. Se ponnisti voimansa, kiipesi seinää pitkin ylös ullakon aukkoon ja asettui rauhallisesti siihen istumaan. Ei mitään muuta ääntä, yksinäisen metsätalon eloa.
Ja juuri silloin astui talon isäntä, Rouni, tuvan ovesta ulos, kirves olalla, karkea paita rinnusnapista auki. Hän pysähtyi rapuille kotvaseksi, silmissä luja, synkkä katse, katsoi johonkin epämääräiseen, ylimalkaiseen. Voimakkaat jäsenet näyttivät nyt selvemmin kuin ehkä koskaan ennen uhittelevan jo elettyä lähes kuuttakymmentä ikävuotta vastaan, ja oli kuin olisivat hänen kasvojensa päättävät piirteet nyt ennustaneet tuhoa.
Sillä pitkin kevättä oli talossa hiiviskellyt se huhu, että tämä hänen talonsa julistetaan Luikin kartanon lahjoitusmaiden omaksi, ja juuri nyt olivat saapuneet varmemmat viestit. Hän oli kyllä asunut tätä korpeen raivaamaansa uudistaloa jo lähes neljäkymmentä vuotta, pitänyt sitä omanansa, mutta hänellä ei ollut muodollisia oikeuksia — niin sanottiin. Niin se oli Luikki ennenkin ahmaissut tiluksia rajoiltansa, ahnaasti pala palalta ja näillä sen etäisilläkin rajaseuduilla vapistiin alati sen uhan edessä. Nyt sen tiedettiin haukkaavan tavallista isomman palan, uusina lahjoituksina, tiesi minä. Monet kylät olivat kuuleman mukaan menossa.
Mutta ei Rouni, siinä tupansa rapuilla kaskikirves olalla synkkänä seisoessaan, sitä asiaa erikoisemmin, yksityiskohtaisesti ajatellut. Hänet oli vain vallannut uhma ja voima. Tuvasta lähtiessä oli hänen nuori vaimonsa, Viemi, kysynyt, olisiko hänenkin tultava mukaan kaskimaalle, mutta hän ei ollut siihen vastannut mitään. He olivat olleet naimisissa vasta vuoden. Nuori vaimo oli tuonut talon kovia kokeneelle isännälle kevään elämää kuten kesän kottarainen kankaan yksinäiselle, vanhalle kannolle.
Niin seisoi hän tovin, muisti yhä vaimonsa kysymyksen.
"Tule", äänsi hän nyt lyhyen vastauksensa sinne tupaan, päätänsäkään silti sinne kääntämättä ja laskeutui rapulta pihalle. Samaan aikaan ilmestyi pihalle tuvan takaa hänen veljensä Mainu, kantamus tuoreita vihdaksia olalla, laski kantamuksensa pihamaalle ja sanoi tulevansa metsään kasken kaatoon, ja kun veli ei siihen mitään vastannut, niin hän vihdaksia hieman lajitellen kysäisi siitä Luikin kartanon asiasta:
"Vai huhuavatko ne yhä siitä…?"
"Mitäpä niistä", yritti Rouni sivuuttaa koko asian, mutta pysähtyi siinä, seisten jo uhoavan pihapuun lähettyvillä, painui hetkiseksi kuin miettimään ja jatkoi:
"Siitä on kohtakorvin neljäkymmentä vuotta, kun tähän aikaan kevättä tälle paikalle kaskikirves olalla tulin. Tuon samaisen pihapuun juurella nukuin ensimäisen yöni."
Hän muisti taas niin elävästi sen kohtalokkaan päivän ja yön ja aamun.Taas sai hänessä vallan synkkä voima ja hän jatkoi:
"Kun minä silloin aamusella tuossa puun juurella heräsin, niin musta korppi lähti latvasta halki korven koikkumaan ja silloin minä jo päätin, että tämä talo on minulle turman talo."
Ja taas karkkosi kevät hänen kasvojensa luota. Kovettunut käsi puristi kirvesvarren puuta kuin rutistava pidin ja tuntui kuin ei keväisellä kartanolla olisi ollut muuta eloa ja elämää kuin se ullakon aukossa yksinäisenä istuva talon musta kissa. Mainu vaikeni, lajitteli vihdaksiansa.
"Mutta olkoon. Mikä tuli, se on", katkaisi Rouni nyt äkkiä kaiken jyrkästi, päättävästi, kuin terällä leikaten ja lähti voimakkain askelin painumaan pellon piennar polkua myöten metsää kohti. Pellon reunassa merkkasi vankka ikimetsä jyrkästi rajansa viljelyksistä. Voimakas puunrunko seisoi rungon vieressä muodostaen kuin pylväistön lukemattomine pylväinensä, jotka kannattivat keväisen metsän lihavaa lehtirikkautta. Piennar polku pujottui sinne kuin toiseen maailmaan. Vasta sitten kun Rouni oli jo painunut korven reunan pienestä tieaukosta tuon mahtiansa hiljaa uhkuvan metsän sisälmiin kuin pienoinen ihmisnäky, tuntui kartanolle ja viljelmille taas heltiävän yksinäisen metsätalon omituinen kevään elämä. Tuvassa puuhasi nuori vaimo hiljaisissa toimissansa. Yksinäinen mies lajitteli kartanolla vihdaksiansa. Sujahti pääskysen lennähdys ja ainainen tuuliviiri katseli kuin kaihoellen laajan korven taa, sinne etäiseen maailmaan, josta ei tänne kantanut koirain haukunta ja josta kumotti vain Luikin kartano, sen voudit ja ruoskittavat alustalaiset. Ja kaikki se, niiden etäisten kylien koirien öinen, omituinen haukunta ja muu sulautui täällä yhdeksi ainoaksi kuvaksi maailmasta, kuvaksi niin kaukaiseksi ja kaihoisaksi kuin kuulosta jo haihtunut etääntyvän, yksinäisen ajajan hevosen tiu'un sointi talvisella, yksinäisellä salotiellä.
* * * * *
Se oli perjantaipäivä.
Kuultuansa miehensä lyhyen vastauksen sieltä rapulta oli Viemi alkanut varustautua kaskimaalle lähtöön. Hän oli sota-aikojen orpolapsena joutunut lopulta näille main, ei tiennyt mitään isästänsä, ei äidistänsä. Niin oli hän joutunut Rounin taloon emännäksi. Miten se kaikki oli tapahtunut, sitä hän ei selvästi tajunnut. Maailmalla oli hänellä ollut ainoastaan mieroa ja teitä. Täältä kumotti toki oma veräjä ja se veräjä oli hiljaa vetänyt mieltä tänne, ja aina kun hän nyt avasi sitä veräjää lehmien kotiin tulla, tuntui hänestä kuin avaisi hän akkunaa siihen maailmaan, jonka tiet risteilivät hänelle niin hiljaisina, surullisina muistoina siellä etäällä, korpien takaisissa vieraissa kylissä. Siellä Luikin kartanossa sitä oli hänkin viimeiset vuotensa palkkapiikana palvellut. Sieltä oli Rouni hänet vaimoksensa tuonut. Hänen mieleensä oli sieltä jäänyt kuin etäisenä kangastuksena kuvastuva kuva: työkello, joka soi joka aamu niin varhain ja meluisesti, aivan kuin hädän keskellä, vanha piilipuu, tornin pieni aukko, josta hän yöhämyssä oli usein nähnyt yölepakon lentoonsa suhahtavan ja punainen kukka, joka kukoisti vanhan rouvan akkunalla, kukka, joka tuntui niin yksinäiseltä kuin se akkunakin ja sen huoneen outo asukas.
Nyt kukki hänelläkin punainen kukka tuvan akkunalla tuokkosessa. Hän ryhtyi ennen kaskimaalle lähtöänsä sitä kastelemaan, mutta miten lie ollut niin pysähtyi sitä ikäänkuin katsomaan. Miksi, ei sitä tiennyt. Katse vain kiintyi sen hiljaisiin, punaisiin kukkiin ja taas alkoi häneen eläytyä se hänelle ainainen vieno mieli, se ainainen veräjän runous: maailma siellä etäällä suruillensa, joita hän oli siellä surrut, mieronteinensä, joita oli vaeltanut, ja tämä koti, jossa hänellä oli läheisimpänä ystävänä se samainen pieni veräjä, ja kaikki muu — kuin ainaista omituista mielialaa.
Ja jotain samaa kaihoa tuntui nyt olevan tässä yksinäisessä kukassakin: ei kotia, ei sitä, mikä on täällä. Se vain punoitti punoittaaksensa, mielessä vain pieni akkuna ja tupa. Mieli teki vain olla ja unohtaa. Hän unohti jo kaskimaalle lähteneen miehensä ja kukan kastelunkin, ja seisoi vain ja katsoi kasvattinsa kukkiin ilman ajatusta, etäällä jo siitäkin ainoasta maailmasta, joka häntä ympäröi: kartanolla vitsaksiansa lajittelevasta miehestä ja kissasta, joka yhä istui ullakon aukossa.
"Kukkaako sinä, Viemi, kastelet?" herätti hänet nyt tupaan saapuneen talon nuoren työläisen, aina vähäpuheisen Vieron kysymys.
"Niin… arvelin", myönsi Viemi, jotain vastatakseen. Huivi oli vetäytynyt otsan yli ja varjosti otsaa ja osan kasvoja, joille kuvastihe ikkunan kukista omituinen punainen hohde. Hän jäi vielä vastattuaankin niin seisomaan ja heräsi näistä tajuttomista veräjän ja kukan mietteistänsä vasta sitten kun hänen ajatuksiinsa alkoi vähä vähältä eläytyä akkunasta näkyvän matalahkon, vanhan kaivonvintin yksinäinen kuva.
Kovat kodin antimet,Toki niitä muistelet.
Viero oli ollut Turman talossa vasta kuukauden, pari. Hän oli kaksikymmentäkaksivuotias, Viemi, talon nuori emäntä, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt. Hänhän oli, samoin kuin Viemi, muinaisten sotavuosien orpo, vasta viime talvena näille main joutunut.
Sillä Turman talossa oli elämä monesti sanonut lujat sanansa. Silloinkin sinä sotavuotena oli Rounin täytynyt marssia taistelevien riveissä. Kun hän oli palannut, oli talosta ollut rauniot jälellä. Kaikki edelliset kuusi lasta oli korjaillut rutto kunkin omana vuotenansa. Nyt oli sota vienyt raskauden tilassa olevan vaimon.
Minne? Tiesi Herra. Mies ei häntä löytänyt mistään. Vaimon kohtalo oli ollut sama kuin monien muiden sotaryöstöjen. Siellä hän oli kuollut lapsivuoteeseen. Poikanen oli kasvanut mieron hoivissa, ajelehtinut halki maiden, joutunut lopulta tänne ja kysyi äsken isänsä vaimolta:
"Kukkaako sinä, Viemi, kastelet?"
Sillä hän ei tiennyt olevansa Rounin poika, eikä Rouni osannut aavistaakaan, että hänellä on työläisenä talossansa oma, ainoa poikansa. Tulisiko se salaisuus joskus ehkä ilmi? Asian tiesi ainoastaan Taira. Hänkin oli sota-aikana jostain muilta seuduilta viety vaimo, oli joutunut vankeusmatkalla samaan joukkoon Rounin vaimovainajan kanssa ja hänelle oli äiti kuollessaan kertoillut kohtaloitansa. Oli pyytänyt toimittamaan pojan isälle, tai ainakin sanan ja viestin siitä, ja Taira oli luvannut sen tehdä.
Oli, mutta kaukaisilla mailla. Hän itse oli vielä sen jälkeen vapautunut, oli tavannut miehensä, joutunut uudelleen vietäväksi ja synnyttänyt siellä vanhalla iällään, nelikymmenvuotiaana tytön. Miehensä oli kaatunut sodassa. Sota riisti häneltä tytönkin, ainoan elävän lapsen mieheltänsä. Ei hän ollut siitä senkoommin kuullut muuta kuin kertoman, että se muka oli kuollut. Hänet oli viety vankina vieraalle maalle. Rounin pojasta Vierosta oli elämä hänet irroittanut jo sen kolmannella ikävuodella ja vienyt häntä yhä kauvemmaksi, eikä hän sen jälkeen ollut Vierostakaan sanaakaan kuullut. Hän oli joutunut vieraan sotamiehen vaimoksi, eli vieraalla maalla. Nyt hän oli leski ja hänessä oli alkanut kyteä hiljainen halu lähteä etsimään kotimaata ja Vieron isää viedäksensä hänelle viestin pojasta. Hän oli jo lähtenyt matkalle, oli joutunut poikasen Vieron jälille ja vaelsi nyt kerjuusauvan varassa niitä jälkiä seuraten maakunnasta toiseen, halki idät ja lännet, jotka kaikki olivat hänelle yhtä outoja kuin Rounin kotiseutukin. Muisti hän sen pikku pojan, sen kummallisen katseen ja poskessa pienoisen luoman, joka vain kaunisti hänen kasvojansa, ja tuntisi hän sen siitä luomasta nytkin, jos vain löytää voisi. Hän oli ikäiseksensä, kuusikymmenvuotiaaksi, jo hyvin vanha. Monet kovat päivät ja sairaus oli lisännyt vuosia. Kun hän kaiken lisäksi ontui, niin näytti hän jo kahdeksankymmenen vuoden ikäiseltä.
* * * * *
Mutta menemme kaskelle.
Aurinko paistoi jo puolipäivän rajoilla. He kaatoivat kaskea päivänpuoleisella mäkirinteellä. Tuntui keväisen lehdon ja kaskimaan pehmeä tuoksu, kuten tyttöjen luhdissa lämpöisinä juhannusöinä. Tyyntä, poutaisen sydänpäivän hiljaisuutta, semmoista, jolloin karja laitumella levähtää, hirvi seisahtuu metsässä kuin kuva ja vain hiljaiset muurahaiset vaiti ahertavat. Miehet hakkasivat ääneti, hikisinä, Rouni synkkänä. Hänen karkean paitansa rinta oli nyt auennut aivan auki. Päivä paahtoi hikisiä ryntäitä ja alempana, kaadettuun, tuoreeseen kaskeen miltei uponneena, taittoi Viemi kaskipuista vastaksia, kirjavoittaen tätä metsien keväistä kaskinäytelmää kuin vieno kuva.
Koko hänen olennossaan oli kaihoisan, yksinäisen päivänlaskun hiljaista kauneutta ja köyhän, nuoren naisen omituista mielialaa ja mieltä. Huivi vain varjosti nyt kuten taannoinkin katsetta, joka tuntui olevan maailmassa yhtä vaatimaton ja samalla yhtä syvä ja selittämätön kuin se kodin pieni veräjä kaikkine hienoine runollisuuksinensa. Olihan vain haipuva, hiljainen raja oman itsensä ja muun maailman välillä. Rounin veli, Mainu, oli saarnamies, asui väliin ja teki työtä veljensä luona, ja kiersi seutua ja saarnaili muin ajoin. Hän oli kuin tämän metsäseudun aina levoton virsi, liikkuva runous. Ehkä olivatkin sen runouden ilot karuja, värit vähiä, oli se sittenkin ainut ja se oli suuren rauhan runoutta: surullinen virsi, yksinäinen hauta, jonka köyhää, hyljättyä puuristiä katselee valo koivun oksien lomitse. Siinä sen runouden kaikki. Taustana vain se kangastava Luikki, sen työkellon varhainen hälyytys, tornin salaperäiset aukot ja kummallisen vanhan rouvan akkuna kukkinensa. Kotvasen yksin aherrettuansa loittoni Viemi kaskesta metsään, taittaakseen sieltä nuorista vesoista vastojansa. Hän hävisi kaskesta hiljaa, huomaamatta, kuten pilvien ja poudan vaihdellessa häviää aholta päivän pälvi ja jää vain sen sijalle tyhjä, kaihoisa muisto, kuten keväisellä kotipihalla kerran kuolleesta kaukaisesta kaiusta, joka ei enää toistu, ei tule.
* * * * *
Oli hiottavaa työn hellettä. Veljekset olivat istahtaneet levähtämään.
Ja taas johtui Rouni muistelemaan kohtaloitansa. Hän alkoi mietteissänsä:
"Niin. Kohta neljäkymmentä vuotta siitä on… Eivätkä ne ihmiset suotta tätä taloa Turman taloksi ristineet."
Hänen lujat kasvonsa synkistyivät. Hän jatkoi:
"Kuusi kertaa on tuli huuhdellut kaiken pohjaporoja myöten. Milloinhan muutoin, milloin vihollisen sytyttämänä, ja ne kerrat eivät ole luetut, jolloin halla on pessyt kaiken pellon multia myöten. Kahiseva tähkä siitä vain vuoden työstä kirposi ja petäjän kaarna narskui hampaiden välissä, kun pakkanen suten söi ja puri. Ja kymmenin kerroin ovat ilvekset ja karhut syöneet karjan luutkin."
Mainu vaikeni, yritti sitten, kehoitti:
"Luota Herraan. Kyllä Hän vielä tulee ja luoksesi yöpyy, yö-pyy! Yöpyy, kuule!" vahvisteli hän surullisella vakaumuksella. Lohtua, rauhaa hän yritti jakaa. Mutta veli kimpautui.
"Herraan!" synkistyi hän. Hän ponnisti jäsentensä voimaa, nousi ja ikäänkuin astuen kaikkea vastaan, jatkoi:
"Kun tulin tähän korpeen, niin tiedätkö mitä, Mainu?"
Ja aivan raivon ja uhman vallassa hän nosti katseensa sinne korpeen päin osoittaakseen ja huusi:
"Helvetti… Huuhkain tuolla vain huusi ja Herran armosta näkyi ainoastaan halla ja tuho, jotka hiipivät kuin ilves. Mutta minä en vääjää!"
Hän oli kuin valloilleen päässyt ukkonen keskellä keväistä kaskimaata.
"Minä en vääjää!" toisti hän raivossa ja kun ei millään enää ollut rajoja, polki hän jalkaansa tantereen ja huusi:
"Perkele, minä polen vain jalkani tantereen enkä horju… Ja minä jo silloin alussa vannoin, että vaikka elämä astukoon minua vastaan kuin kurikka kädessä, niin se löytää minusta miehen, joka sittenkin sanoo itse viimeisen sanansa… olkoon se sana kuin luja hyvänsä."
Hänen ahavoittuneet, karkeat ryntäänsä kohoilivat voimakkaista, kiihkoisista hengähdyksistä, ja synkillä kasvoilla ajelehti levoton uhma. Mainu ei ollut koskaan ennen nähnyt veljeänsä tämmöisen raivon vallassa. Taas hän koki haastaa rauhaa, puhellen:
"Hillitse, Rouni, se myrsky, joka itsessäsi nousee. Muut myrskyt eivät kukista, mutta se kukistaa."
Ja Rouni näyttikin nyt hieman talttuvan. Eihän veljen sovittelun takia, vaan muutoin itsestään, kun pahin raivo oli jo purkautunut, kuin jättäen jälkeensä synkän väsymyksen. Hän istahti uudelleen, näytti miettivän ja jatkoi nyt:
"Nain sitten tuon Viemin." Ensi kertaa hän avautui veljellensä siitä asiasta puhumaan. Hän jatkoi surullisena:
"Tuntui kuin olisi silloin kevättä häilähtänyt tuvan katolla… Mutta mitäpä niistä", aikoi hän keskeyttää, mutta miten liekin, niin avautui jatkamaan, puhellen kuin itsekseen, surullista, synkeää:
"Sama se on sittenkin vain painostanut. Kohtalo kuin kohtalo!"
Ei niin, että hän ei rakastaisi vaimoansa, tai että hän olisi siihen jossain suhteessa tyytymätön. Päinvastoin. Kevät se Viemi oli ollut tuvan räystäällä. Hän oli hellinyt sitä kuin lasta, hoivinut sen elämää ja punakukkaa, joka ujoili tuvan ikkunalla. Mutta häntä olivat vain painostaneet ainaiset synkät, ylimalkaiset aavistukset. Hän jatkoi:
"Ei se kevät keloon kiinny… Elämällä on ollut se hyvä puoli, että se on puhunut minulle aina totta, kovaa totta, eivätkä minun korvani ole sen sanoja kuullessaan vapisseet." Ja kun veli yritti vieläkin puhua hänelle omaa rauhaansa, niin hän keskeytti sen jyrkällä ja lujalla:
"Ei." Ja hän jatkoi:
"Minä tiedän ne." Ne taivaan armot ja avut ja muut, hän tarkoitti, lisäten:
"Ken on saanut taistella ja rinnustaa elämän kanssa, hän tietää, miten etäisiä ovat jumalat." Hän aivan taas kiehahti ja vannoi lujasti:
"Susien… ryöväripesien ja susien jumalia ne ovat. Sillä mitä ovat Luikit ja muut työttöminä rikastujat muuta kuin susia ja susien pesiä ja eikö jumala juuri niille siunaustansa kasaa? Kun taas muille työllä eläjille jää ainoastaan luteiset lauteet ja päistärinen paita? Häh? Sano!" Ja kun Mainu koetti selittääkin ja kuunteli, näytti Rouni jo taltuvankin ja lopuksi tyynemmin puheli: "En minä sinulta sinun uskoasi vaadi ja ota, enkä sitä hämmennä, mutta minä vain tiedän oikean omastani. Ja se on, että jos et omin nyrkin jaksa mistä kiinni pitää, niin se menee… Se menee." Hänen voimakas äänensä lujeni taas vannonnaksi. Hän tiukkasi:
"Ja minä pidän kiinni. Minä olen rehellisesti polkenut jalkaani tämän maailman kamaraan, ja kirveet ja kurikat kädessä minä astun puolustamaan omaani." Hän nousi, tarttui lujasti kirveeseensä, oli valmis työhön. Ei hän enää kuunnellutkaan, kun veli mieli madaltuneena hänelle surullisesti saneli:
"Yöpyy… Yöpyy, Rouni, Herra kerran luoksesi… Hillitse sinä vain myrsky itsessäsi, niin ettei hän tule sen jälkeen, sillä silloin hän tulee raunioillesi." Alkoi kuulua taas hakkuu. Mehevät lastut putoilivat puhtaina ja kirkkaina kevään mahlaisista koivuista. Viemi taitteli metsässä vastojansa. Yksinäinen tikka lentää hiipasi ohi. Se elää rauhallisessa metsässä. Viemi kurotteli oksia vesakoivusta, kun luo saapui muista töistä kaskenkaatoon palaava Viero. Hän pysähtyi, kallisti vesakoivun Viemille valmiiksi ja äänsi:
"Nyt on mukavampi."
He eivät olleet ennen paljoakaan keskenänsä puhelleet, mutta nyt alkoiViemi, tiesi miten, jutella, kysyen:
"Onko sinulla, Viero, meillä hyvä olla?" Ja vastausta erin odottamatta hän siinä varpuja laittaessaan jatkoi:
"Eihän meillä ole mitään erin somaa… Mutta mistäpä se kaikki hyvä tänne korpeen."
Eikä Viero tiennyt mitä vastata. Nuoren emännän kysymys soi vain hänen korvissansa, kainona, kuin jostain köyhänä. Hän jäi väkisinkin sanattomaksi, seisoi, katsoi kysyjään milteipä ujona.
"Miksi ei täällä olisi somaa?" tapaili hän lopulta kuin jotain vastataksensa ja koki taas taivutella lehtevää kevätkoivua taittajalle mukavammaksi.
"Muutoin vain. Niin arvelin, että jos sinulla ei olisi hyvä olla", vastaili Viemi. Miksi niin ja juuri niin, sitä hän ei tajunnut. Taivutetun koivun lehtevät oksat varjostivat hienoisesti hänen kasvojansa. Hän oli siinä kaunis, kauniimpi kuin koskaan ennen. Ei hän ajatellut mitään, ei toivonut nyt mitään. Miero ja maailma olivat siellä etäällä, eikä hän niitä nyt kaivannut. Koti ja sen veräjä tuntui hiljaa jäävän sinne sijoillensa, sinne, jossa ei ollut nyt ketään. Häntä ympäröi nyt vain kevään rauhallinen lehto ja luona seisoi nuori mies, joka ujoillen katsoi häneen.
Ja nyt hänkin katsahti takaisin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Nopeasti käänsi kumpikin ne pois toisistansa. Viemi taivutti aivan vaistomaisesti koivun oksaa kasvojensa varjoksi, miltei piilottaen ne niitten taa.
Ja samassa alkoi käki huolettomasti kukkua koivussa. Se kukkui kuin haastava kevät ja tuntui kuin olisi kaskimaa sille vastaan sykähdellyt. Nuori mies katsoi taas neuvottomana lehtevien koivunoksien varjostamaan emäntäänsä, omaan emäntäänsä. Hänestä tuntui silloin kuin olisi koko kevät sykähtänyt kuin nuoren vastantaittajan mieli siellä oksien alla.
Niin hakkasivat veljekset kaskensa ja vastaskoivun alla eli nuori elämä. Tuli ilta, oltiin jo kotona. Päivä oli lähtenyt, sen ohut iltarusko hymähti kertasen ja sammui. Pihamaan ja metsien ylle levisi valoisa kesäyö kuin laulu. Ei ääntä. Yksinäinen lehmä märehti rauhallisena veräjällä. Levon ja unen tuntu haastoi tuloansa keväisellä pihalla, jossa puun lehdet tummuivat öisiksi ja vartaalla tuoksuivat uudet tuoreet vastat. Veljekset istuksivat pihalla, kumpikin ääneti, kumpikin omissa mietteissänsä.
Ja taas teki Mainun mieli vieläkin todistaa keväistä rauhaansa veljellensä, siinä kevät-illan kyllyydessä. Hän katkaisi pitkän vaitiolon puhellen äkkiä:
"Kohtalosta puhuit?"
Sehän se oli ollut ainaisena painajaisena. Hän jatkoi:
"Se on Herralta. Mikä on, niin se on häneltä… Ilman Hänen tahtoaan ei tipahda räystäästä tippa. Sillä Hänessä se on kaiken vara."
Rouni ei vastannut, kuuli vain ja istui mietteissänsä. Mainu tunsi mielensä painuvan omituiseksi, kaihoisaksi kuin lempeä yö. Hän toisteli kuin itseksensä kertoilisi:
"Hänestä… Hänestä yksin se on. Niin orsi kuin orren karsta. Jos kuin karu tai lempeä lie, niin Hänestä se on."
Ja yö vain hiipui unisemmaksi. Matalan aitan räystästolpat istuivat sijoillansa yhtä äänettöminä kuin nämä nyt taas vaikenevat mietteiset veljekset. Puut ja lehdet unelmoivat sanattomina ja päivän laskun puolella heikkeni heikkenemistään yön lempeä, päistäreinen valo.
Sa vanha laulu, laulu sanaton!Mi syntysi, ken laulajasi?
Luikin kartano oli aina ollut peikko näillä metsien ja rauhan mailla.Sen voutien piiskat olivat usein olleet verestä punaiset.
Ja nyt olivat taas erikoisemman kovat ajat alustalaisille. Keväisten käkien kukkuessa vinkuivat piiskat. Lisäksi oli kauhu levinnyt raja-naapurien majoihin. Monta niistä uhkasi sama kohtalo kuin Turman talon Rounia. Kaikki tajusivat avuttomuutensa ja sen, että laki on näillä main kuuro köyhille, herkkä niille, joilla on valta. Kartanossa oli aavisteltu levottomuuksia. Siitäkin johtui nyt kovuus. Ennusteltiin ja aavisteltiin ja elämän ylle levisi keskellä kevättä syksyn kulo. Ei ilahtunut nyt mieli omaa pellon sarkaa katsellessa ja muistellessa, kuten oli ennen näinä aikoina ilahtunut. Viesti oli kulkenut. Pimeys alkoi levitä. Oma pellon sarka tuntui kuin hautausmaaksi luovutetulta. Keväisten toiveitten asemasta kuvastui sieltä nyt se, mikä kuvastuu saloseutujen yksinäisiltä hautausmailta; pala tuomittua maata ja sen keskellä pystyyn pistetty haudankaivajan unohdettu lapio, ja jossain etempänä sen kaiken suojana kirkko, hiljainen kirkko, suojassa kaikelta, eristetty, kaikkea maailman melua vastaan täysin turvattu kirkko. Sitä näkyä katsellessa lakkasi omistajan ajatuskin. Ryntäät vain painuivat pellon aitaa vastaan. Lakkasi mielestä maailma, kaikki. Tuntui kuin olisi kooltansakin pienentynyt ja elämään alkaneet juurtua ne ainaiset huolet ja avuttomuuden tunteet, jotka muodostavat torpparin ainoan ilon.
Ja erityisemmin oli kartanossa ruvettu pitämään silmällä Rounin toimia. Hänen luja, rautainen tahtonsa, uhmansa ja rohkeutensa oli tunnettu. Hänestä voi levitä levottomuuksien henki. Hän varustausikin nyt lähtemään neuvottelemaan kohtalotoveriensa, etäisten naapuriensa kanssa.
Hän oli tuonut nyt pihamaalle kantamuksen tuoreita näreseipäitä, koloi ja teroitteli niitä. Hän oli mielistynyt Vieroon, puheli sille ja suostutteli jäämään taloon pitemmäksi aikaa.
"Ei tässä meillä hääviä ole. Mutta jos ei murru, niin kestää", puheli hän siinä työssänsä. Viemi oli istahtanut portaalle ja lajitteli siinä vasussa mustia villoja erikseen valkeista. Rouni jatkoi Vierolle:
"Tässä kyllä nyt tämä Viemikin apuna ahertaa, mutta ei sitä henno… erin työssä pitää." Seipäät olivat jo valmiit. Hän nosti ne pystyyn aitan seinää vasten ja istahti Viemin luo rapulle. Hän aikoi sille jotain puhua, mutta se synkkä asia tuli taas mieleen. Hän jäi istumaan, miettikin vain jotain ylimalkaista, huomaamatta edes Viemin puuhaa. Vasta tovin niin ääneti istuttuaan pääsi hän sen puhelunsa alkuun.
"Tämä Viero tässä", alkoi hän ja jatkoi:
"Pitäisit häntä niinkuin omaa. Voi olla tässä sinulla apuna." Hänen karkeassa rinnassaan sykähti taas jotain hyvin hellää vaimoansa kohtaan. Hänestä tuntuivat sen kädet niin avuttomilta, yksinpä villojakin lajitellessa. Hän lausui karun hellyyden, puhellen koruttomasti:
"Jos tässä miten kannattaisi, niin että saisivat vielä sinunkin sormesi kerran levätä." Viemi tajusi sen. Hän vetäisi aivan vaistomaisesti huivia alemmaksi silmiensä varjoksi ja koki, miehensä hellyydestä herkkyneenä, syventyä työhönsä. Mies vaikeni. Tuntui kuin olisi puhunut kaiken parhaansa. Hänellä oli taas hetkisen ajan hyvä olla. Huoletkin, uhma ja aavistukset unohtuivat. Mieleen kuvastui vain vastapäisen, pihapuun varjostaman Viemin aitan harmaa räystäs kouruinensa ja siellä aitassa orrella riippuvat vaimonsa köyhät vaatteet, joiden vähäisiin, hiljaisiin väreihin oli nyt kätketty koko hänen maailmansa. Hän nousi, poistui ääneti tupaan, ja kun hän siellä yksinäisyydessä taas näki sen akkunalla vienosti kukkivan yksinäisen kasvin ja sen kainona punoittavat kukat, tuntui hänestä kuin olisi hän saanut nuorelta vaimoltansa kaikessa liikaa, tuhannesti enemmän kuin mitä hän koskaan palkita voi, ja kun Mainu saapui, niin hän alkoi sille puhella tavallista omituisemmin.
"Viemin kukat siinä", puheli hän. Omasta keväästänsä hän siinä nyt oikeastaan sen sanansa haastoi. Mutta oitis hän, ikäänkuin toisin äänin, lisäsi:
"Mutta eiväthän ne mitkään keväät ole täällä iäisiä… Niin että kukkikoot aikansa sitä ihanammin!" Hän aikoi ryhtyä veistämään kirvesvartta, mutta ei tuntunut haluttavan. Mieli veti johonkin. Hän otti kirveensä, poistui ääneti ja painui tuoreen metsän rauhaan, jossa odotti yksinäinen työ.
* * * * *
Mutta menemme etäälle, kauas näiltä maailman perukoilta.
Siellä etäällä vaelsi vielä Vieroa ja sen isää etsivä vanha Taira. Jälillä hän kuitenkin vielä pysyi ja toivoi löytävänsä. Vainajalle annettu lupaus tuli päivä päivältä pyhemmäksi.
Hän istuksi nyt Uitin talossa ja siinä ohjailivat häntä edelleen Vieron jälille. Hän kertoili siinä, kuten muuallakin, sen äiti-vainajan viimeisistä ajoista.
"Miestänsä muisti… Muisti vaan. Muisti", kertaili hän. "Viime sanoinansakin muisti. Jo-han. Muisti vain vaimo", toisteli hän aivan heltyneenä muisteloista. Hän kertoili, mitä vaimo oli viimeisillään ollessaan miehestänsä puhunut. Hän puheli:
"Sanoi minulle: Rounilla, sanoi, Rounilla oli vaimoaan kohtaan sydän. Sy-dän. Justiisa sydän, sanoi", painosteli hän sitä sydän-sanaa ihan erikoisesti ja jatkoi:
"Ja jos kerran vaimo todistaa, että miehellä on sydän… vaimoaan kohtaan sydän… niin silloin tiedät. Että sen miehen povi ei ole köyhä, tiedät."
Ja miten liekin, niin se puhe sydämestä koski veriin. Seudulla oli hallavuoden jälkeinen vuosi. Uitin vaimo, Lieni, oli juurikään palannut lehtikerppuja taittamasta ja hoivi nyt rintalastansa ja kuunteli Tairan puhetta miehen sydämestä. Sitä kuullessa tuntui kuin olisi taas, kuten aina, löydetty petäjän karkean kaarnan alta jotain, josta puhutaan vähän, mutta jolle sykähtää salatuin ja paras, sykähtää niin hiljaa ja omituisesti, että vieras ja outo ei sitä huomaakaan, ei tajua. Vakaana puheli jo Tairalle vastaillakseen Uitti:
"Niinpä se… Että sydänhän meillä on suurin rikkaus… Nää olot kun ovat niin karut." Lienistä tuntui kuin olisi näissä hänen miehensä vähissä sanoissa ollut jotain hänellekin sanottua, ja niin köyhää kuin se sanottu olikin, tuntui siinä nyt olevan hänelle kylliksi rikkautta. Hän nosti ääneti petäjäishuhmaren syrjemmäksi ja jatkoi äidin puuhiansa. Vanha Taira puheli:
"Sanoi minulle vainaja… miehestään sanoi: Kuori, sanoi, kuori hänessä oli luja, mutta sydän suli aina ennenkuin sanoiksikaan pääsi." Uitin vaimo hyssytteli lastansa. Hän aikoi jotain sanoa, mutta hänenkin sydämensä suli nyt ennenkuin sanoiksikaan pääsi. Hän avasi aivan tahtomattansa röijynsä, kaivoi rintansa ja antoi sen lapselle. Hän imetti koko sielullansa, olisi halunnut antaa lapsellensa kaiken itsestänsä ja hänellä oli hyvä olla. Nuo miehensä äskeiset köyhät sanat, sekoittuneina Tairan puheluihin oudon miehen sydämestä availivat imettävän äidin rinnassa aivan loppumattomiin kaikkea sitä, jota ei maailma näe. Tairakin oli sulanut lopen.
"Päistäriä… Kaarnaa ja päistäriä me olemme päältä nähden", kaihoili hän ja taas jatkoi ja vieläkin tenäsi:
"Sa-noi. Niin sanoi. Rouni, kertoi, sanoi vain: Vaikka hiven menisi, niin sinulla olkoon hyvä kuin vain… Niin hyvä kuin vain." Lapsi oli nukahtanut imemiseen. Äiti työnsi ohimolle valahtaneen suortuvansa takaisin tukkaan ja alkoi soudattaa, rinta avonaiseksi unehtuneena. Uitinkin mieli teki nyt sanoa joku sydämen sana vaimollensa ja hän puheli siinä mielessä:
"Se on tämä meikäläisten elämä meikäläistä… Niin että siinäpähän tuota on täytynyt meidänkin vaimon muiden rinnalla kitua ja kestää."
Mutta vaimolle se hellyys oli kylliksi.
"Mitäpä niistä", puheli hän kiitollisena, vuorostaan hellänä ja lisäsi:
"Kunhan on päistäriä paidaksi ja… vaikka terveys. Niin mitäpä sitä muuta elämältä toivoisitkaan."
Mutta vanha Taira otti sauvansa ja lähti ääneti ja jäähyväisiä sanomatta edelleen, etsimään outoa isää ja sen ainutta, kadonnutta poikaa. Yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi näitä oman maan köyhiä tienoita näki. Sinne vieraalle maalle oli täältä vain kumottanut etäinen, äänetön muisto, yksinäinen aho, jolla mies on kerran kuorinut petäjää. Nyt on sieltä sekin elo ja elämä poissa. Erakko tikka vain ahkeroi lähimetsässä yksinänsä, ja kenenkään näkemättä kulkee pienoinen pilven pälvi harmaana ja ääneti ahon yli. Taira lynkytteli tietänsä.
"Kuopataan meidät kerran… Kuolemme ja kuopataan", toisteli hän siinä lynkyttäessään itseksensä. Hän kuuli kyllä käen kukkuvan ja tajusi sen kukkuvan keväisimmässä isossa koivussa, mutta ei hän nyt siitä. Kevät oli hänelle jo liika etäinen ja surullinen sen syke.
* * * * *
Oikeastaan se oli Luikin nykyinen vouti, joka ajoi erityisemmin kiihkeästi tätä asiaa Rounia vastaan. Hän oli tullut Luikkiin aivan niinä aikoina, jolloin Viemi muutti sieltä palveluksesta Rounin vaimoksi. Hän oli heti tultuansa mielistynyt Viemiin. Myöhemmin hän oli sattumalta nähnyt Viemiä kertasen, pari. Nuori vaimo oli näyttänyt entistäänkin sievemmältä. Hän oli alkanut häntä rakastaa.
Tai oikeastaan kiihkeästi haluta. Hän tiesi, että jos Rouni kerran joutuu kartanon alustalaiseksi, Viemi sen päivätyöläiseksi, käy kaikki kuin itsestään. Nuori vaimo joutuu hänen valtoihinsa, varsinkin kun siteet vanhaan mieheen eivät voi olla kyllin lujat.
Nyt oli Rouni tullut neuvottelemaan kaukaisten naapuriensa kanssa. Heitä oli monia koolla Riekin tuvassa, mutta ei kukaan tiennyt, mikä nyt auttaisi. Yksi arveli yhtä, toinen toista, mutta kaikki tuntui turhalta. Riekin vaimo, Kieru, oli, kuten useat muutkin, Rounin veljen Mainun saarnoista heränneitä ja kun kaikki neuvot nyt tuntuivat turhiksi raukeavan, niin hän tapansa mukaan alkoi alistua ja puheli miesten arveluihin:
"Eikö tuo liene parasta, kun seuraa vain siinäkin Jumalan esikuvaa: ottaa ristin kantaaksensa ja kantaa." Kaikki vaikenivat vakaina. Kieri puuhaili hiljaa ja jatkoi kuin itseksensä:
"Ne ovat kyllä ikänsä kauniita, ne tämän maailman kukkaset, mutta lyhyttä se niiden kevät on. Ainoastaan ristissä se Hänkin sen pysyväisen rauhan ja avun löysi." Taas vaiettiin. Lopulta puheli Rouni:
"Niinhän sitä opetetaan, mutta olkoot jumalat jumalia… Emme me ihmiset niiden malmilla elä." Hän alkoi taas oitis synkistyä ja hetkisen kuluttua lisäsi:
"Kunpa olisivat jumalat tuoneet meille oikeutta. Sen sijaan että vain ristin selkään. Ja kunpa olisivat sanoneet että: puolusta sitä, oikeutta, äläkä ristiä ylistä." Hänen äänensä oli varma, katkerakin. Elämän ylle laskeutui jotain raskasta ja kovaa. Rouni itse tunsi sen paljon selvemmin kuin muut.
Mutta ei Kieru hänen puheestansa loukkaantunut. Menossahan se oli kyllä hänenkin talonsa, mutta mitäpä niistä. Hän tahtoi kuitenkin lausua Rounille oikaisun sanan, otti villat kartataksensa ja samalla puheli:
"Hyvähän sitä on Herralta vaatia ja tahtoa… Sitä mikä on itselle mieluista, mutta et sitä kuitenkaan tiedä, mitä sitä missäkin sisällä on."
Ei Rouni siihen vastannut. Virisi taas vaitiolo. Kuin edelleen sopua rakentaakseen puheli lopulla Riekki itse:
"Se on ihmisen kohtalo. Tämän köyhän kohtalo… Niin että olipa siinä oikeus tai risti, niin samaan se lopulta vie." Rouni kuunteli ääneti sitä puhetta kohtalosta. Kohta voitti luja tahto taas raskaat ajatukset ja hän puheli jykevästi:
"Olkoon sitten se kohtalo, jos niinkin. Mille ei mitä voi, sille ei voi." Hänen sanoissansa oli taas jotain äärimmäisen varmaa, voimakasta ja päättävää. Hän lopetti:
"Jos kerran tupertuakseen niin tupertukoon. Mutta en minä vain silloin yksinäni enkä ensimäisenä tuperru."
Ei hän itse sillä mitään erityistä ja selvää tarkoittanut. Mutta monet käsittivät hänen tarkoittavan sitä, että apu saadaan ainoastaan sillä väkivallalla, jota jotkut, varsinkin kartanon entiset riehautuneet alustalaiset olivat jo hiljaa suunnitelleet. Tämä puhe oli vain tulta tappuraläjään. Kaikki tajusivat, että Rouni olisi niiden äärimmäisten tekojen hetkellä mies, joka vastaisi monta. Hän kulki jo kotiansa kohti yksinäistä salotietä myöten. Taivaalla ajelehti muutamia pilvenhattaroita ja tuon tuostakin vaihtelivat varjot ja kirkkaat poudan valot, jotka valelevat keväisiä lehtoja ja kultailevat kuusen pehmeinä punottavia nuoria käpyjä.
Ja nyt hän taas muisti ne Riekin sanat ihmiskohtalosta. Hän käveli voimakkain askelin, kuin olisi sitä raskasta ajatusta kantanut. Kaikki oli taas yhtä ainoaa epäselvyyttä, järjetöntä tuhoa. Mutta viisi niistä. Tulee mikä tulee. Hänen voimansa alkoivat kokoontua.
"Hauta se on senkin loppu. Ei viimeinen sana ole elämän", puheli hän jo itsekseen siitä kohtalosta. Hänen päättävät kasvonpiirteensä vetäytyivät yhä lujemmiksi. Hän jatkoi:
"Elät täällä. Samoat kuin hirvi metsässä, jossa tolkuttomuus on ainoana polkuna ja ilves yhä kintereillä." Juuri semmoiselta hänestä tuntui oma elämänsä. Perheen, lapset, vaimon, kaiken oli vienyt tuuli kuin pölyn pimeyteen. Hän synkkeni.
"Jos luoti on kerran osuakseen, niin se sattuu. Pakene siinä sitten turhia ja paru", lopetti hän ynseänä. Hän oli istahtanut polunviereen hirren tyvelle. Pilvikaista veti harmaan varjon hänen kasvoillensa. Hän mieteksi jotain epäselvää, ympärillä korpi, taustana maailma ihmiskohtaloinensa: samoileva hirvi ja ilves sen kintereillä ja jossain siellä etäisillä maailman perukoilla yksinänsä lynkyttävä vanha vaimo, joka ehätti hänelle viestiä siitä, että hänellä on ilonansa ainoa poika.
Mutta ei Tairakaan tiennyt, että Rounin luona ja sen vaimona oli hänen oma ainoa tyttärensä Viemi, se sama, jonka hän oli jo aikoja kuolleeksi itkenyt.
* * * * *
Niin, se vanha laulu.
Siellä Rounin kartanolla eestyi kesä ja seestyi kirkkaana taivas, Lihaviksi villoittuneet lampaat kulkea palleroitsivat veräjältä karjatietä myöten metsään siimeksen hakuun, ja kottaraispari kutoi lennollansa iloista verkkoa koko pihan ylle. Viemi oli siinä miehensä poissa ollessa kerinnyt veräjällä yhden lampaan ja työn ollessa jo lopussa oli Viero tullut siihen luo, jäänyt, katsonut ääneti työtä. Hän oli jo vienyt villat tupaan, sitaissut uuden esiliinan yllensä ja aikoi mennä asioillensa aittaan.
Mutta nähtyänsä Vieron yhä oleilevan veräjällä yksinänsä, alkoikin mieli vetää sen luo, puhumaanko sanan, muutoinko vain? Tuntui vain keväiseltä ja vienolta. Hän istahti veräjän porraspuulle, istuakseen vain nuoren miehen luona. Hän tajusi kuinka se seisoi veräjään nojaten, ehkä katsoikin häneen, vaikka ei puhunut. Teki mieli sille puhua.
"Onko sinulla, Viero, täällä jo ikävä?" kysäisi hän.
"Ei… Ja ketäs minä täällä ikävöisin?" vastaili toinen. He vaikenivat.
"Entäs sinulla, Viemi? Onko sinulla täällä ikävä?"
Nuori nainen ei tiennyt mitä vastata. Hän katsoi maahan ja puheli:
"Niin… Eihän täällä ole paljon kenelle kertoa…"
Oikeastaan hän sen asian tajusi vasta nyt, sitä sanoessansa. Hän lisäsi omituisesti:
"Oikeastaan minulla on ainoastaan tämä veräjä. Tässä minä aina joskus yksinäni istuksin."
Hän puheli siitä kuin lapsi, kevään lapsi. Tuntui niin kesäiseltä ja helpolta, kun oli nyt toki yksi, jolle kertoa. Hän lisäsi:
"On hyvä, että sinä nyt olet ja jäät."
Viero ei tiennyt mitä sanoa, ja vaiti oli nyt Viemikin. Se elämän vanha laulu oli alkanut kuulua jostakin kaukaa, vaikka he eivät sitä vielä täysin tajunneet. Se laulu oli ilmestynyt huomaamatta, kuten kaunis mierolainen, tullut tiesi mistä, kierrettyään kesäisillä veräjillä ja yöaikojen hiljaisissa luhdeissa. Nuori mies nojasi yhä veräjään, katsoi vienoon emäntäänsä ja nyt puheli:
"Minulla on täällä hyvä olla. Parempi kuin missään… En minä täältä pois pyri."
"Niin", tapaili Viemi: "Onhan täällä… En minä tiedä mitä täällä on…"
Hänestä tuntui nyt kaikki keveältä ja vienolta ja hän loi vain katseensa esiliinaansa ja halusi istua ja vaieta, olla vain siinä nuoren miehen luona. Ja kun hän lopulta nousi tupaan palataksensa, katsoi Viero yhä hänen kulkuansa. Hän tajusi silloin ainoastaan tämän kesäisen emäntänsä hameen keveät värit ja hellät pienet poimut hänen kulkiessa siitä veräjältä pihamaan halki tupaan. Hänen puvustansa tuntui häilyilevän yksinäisenä heilimöivän metsähalmeen vieno ja kaihoisa tuntu ja Vieron sieluun jäi se kevään outo tuntu sittenkin kun Viemi oli jo hävinnyt ovesta tupaan — jäi ainaaksi ehkä. Hän vain seisoi, nojasi veräjään ja hänellä oli todellakin nyt hyvä olla.
Niin tuli iltapuoli. Vähän ennen Rounin palaamista oli nopea sadekuuro lentänyt keveästi talon yli, mutta nyt se oli jo ohi ja aurinko paistoi entistäkin kirkkaammin sateesta tuoreutuneeseen kesäiseen ilmaan. Viemi osui tulemaan tuvasta sen rappusille juuri miehensä palatessa. Komea sateenkaari oli kohonnut talon yli ja hän seisoi nyt sen hohteessa siinä rapulla, edessä esiliina, jonka värit olivat yhtä vienot kuin koko hänen olemuksensa, ja aitan rapulla istui Viero lehteviä vitsaksia veitsellä karsimassa. Rouni tajusi sen metsien hiljaisen näyn: nuoren vaimonsa siellä rapulla sateenkaaren hohteessa seisomassa ja sen keveän esiliinan ja lapsekkaan, vienon katseen ja kaiken muun. Hän suli taas suloisen lempeän laulun edessä, unohti hetkiseksi kaiken muun, ei raskinut mennä vaimonsa ohi tupaan, vaan jäi jotain pihamaalla kohentelemaan ja puheli kuin sinne Viemille jotain sanoakseen:
"Lankesi sadetta vähän." Hän oli altis toivomaan vaimollensa kaikkea hyvää kuten lapselle, kohensi sen riipimän vasullisen tuoreita lehtiä portaiden luo, tupaan vietäväksi ja puheli:
"Antaisit nyt enimmät työt vartoa ja tekisit vain omia pikku askareitasi… Niin jäisi sinullekin jotain kesästä."
Mutta yhä seisoi ennallansa Viemi. Hän kuuli miehensä puheet ja tajusi ilman keveän tuoreuden, raikkaan auringon valon, keväisen vehmaan pihan ja nuoren miehen, joka siinä kevään hiljaisuudessa aidan rapulla vitsaksiansa oksi.
Mit' on liesi, lämpö lieden! Kulkevat sodissa miehet, vaan on sielläkin sykähti sydän lieden laittajalla.
Rounin lähdettyä oli Riekin vaimo alkanut puuhailla seuroja ja toimitti miestänsä noutamaan Mainua puhumaan lohtua ja rauhaa tämän uhkaavan murheen uhatessa. Hän se oli aikoinaan toimittanut ja puuhannut Rounin ja Viemin avioliittoakin. Hän rakasti Viemiä kuin omaa lastansa, koki sitä johtaa ja taivuttaa uskoon ja käski miehensä, Mainua Rounin luota tavatessaan, pyytämään Viemiä tulemaan hartausseuraan.
Sille asialle se nyt Riekki saapui, Viemi oli yksin kotona. Rouni oli veljensä Mainun kanssa lähtenyt polttamaan viime kesänä kaadettua kaskea. Hän puhui Viemille asiansa, kehoitti tulemaan seuroihin.
Mutta Viemi ikäänkuin esteli.
"En minä tiedä", puheli hän, ei tosin suoraan kieltääksensä, ja kunRiekki jatkoi, niin hän kuin ajatellen lisäsi:
"Niin… Onhan se hyvä asia." Hän sanoi sen kuin lapsi, ahkeroi pikku puuhaansa ja lisäsi: "Mutta en tiedä… Mitä Rounikin sanonee."
Tiesi hän, että ei Rouni häntä estele, ei kiellä mistään, eikä hänellä itselläänkään ollut mitään seuroja vastaan, mutta hänellä oli nyt vain täällä hyvä ja keveä olla. Hän koki johtaa puhelua muuhun, sanoen:
"On tässä niin paljon yhtä ja toista… Pellava on kitkemättä ja paljon muuta askarta." Mutta Riekki vain jatkoi sittenkin, puheli:
"Pellavat ovat kyllä pellavia." Hän koki sovitella, varsinkin vaimonsa toivomuksien vuoksi, ja jatkoi:
"En minä sitä muuten niin kärttäisi… mutta se Kieru kun sitä vaati ja käski että pyytää." Viemi vaikeni, toimi toimiansa. Riekki heltyi hänelle kuten lapselle, puheli, kyseli:
"Sitä on sinullakin eläviä", tapaili hän mieli niin omituisena, ja kuin muiden sanojen puutteessa kysäisi:
"Mitenkä sinulla tässä menee? Ne olot ja pellavan kitkut?"
Ja oli kuin olisi Viemissä silloin sykähtänyt jotain, jota hän ei itse tajunnut, jotain kaihoisaa, hellää ja selittämätöntä. Teki mieli vetäistä huivia alemmaksi silmien varjoksi. Hän kohenti vasua penkille, ja tapaili:
"Mitäpäs tässä… Ei tässä mitä puutu." Hänelle tuli äkkiä omituinen olo. Hän lisäsi kuin itsekseen kaipaillen:
"Milloinhan kitket, milloin itket."
Se tuli niin hiljaa, kuin omalle itselle puhellen, oikeastaan ensi kertaa elämässä. Vaiettiin. Lopulta Viemi lupailikin sinne seuroihin tulla, ei juuri luvataksensa, vaan sanoaksensa jotakin. Riekki lähti kaskenpolttajia etsimään. Yksin tupaan jäätyänsä yritteli Viemi siinä alottaa taas työtänsä, mutta ei se tahtonut nyt sujua. Tuvassa oli hiljaista, tyhjää. Ainoana elona ulkoisesta maailmasta tuntui olevan hiljaa heloittava päivänpaisteinen akkuna, kaihoisa ja äänetön, kuten kaikki muukin. Tuli outo olo. Ei tehnyt mieli mitään miettiäkään. Ajatukset vain hajosivat ja haihtuivat maailmalle.
Eikä hän tiennyt, miksi hänen teki mielensä nyt itkeä. Ei hän tiennyt miksi itki, ei surrut mitään, ei toivonut. Hän itki vain itkeäksensä, kuin jonkun hiljaisen aavistuksen edessä.
* * * * *
Se oli tyyni, poutainen päivä. Veljekset polttivat kaskea mäenrinteellä. Vaikka ei käynyt tuulen veto, niin tuli kuitenkin kiipeili rinnettä ylös tasaisesti, nielasi tuontuostakin kuivaa ryteikköä aivan ahmien. Kasken siinä tasaisesti palaessa levähtivät nokiset polttajat sen reunassa, rinteen alla. Savu levisi tyynessä ilmassa leijailevaksi pilveksi, jonka lieve painui miesten kohdalle, heittäen heidän yllensä omituisen, paksun varjon. Taustana kohosi jyrkkä, alhaalla jo mustaksi palanut rinne, jossa tulireuna kiipeili yhä ylemmäksi punaisten tulikielien leikitellessä ja leimahdellessa paksuna tupruavan savun seasta. Vehmas metsä vain katseli näytelmää äänettömänä ja ohi savujen lentää hipasi yksinäinen palokärki.
Ja taas olivat veljekset johtuneet puhumaan siitä semmoisesta, näiden uhkaavien asioiden kanssa yhteydessä olevasta asiasta, josta silloin kerran kaskimaalla väittelivät. Mainu tunsi veljensä voiman ja luonteen rautaisen lujuuden ja väkisinkin oli häneenkin hiipinyt joku turman aavistus näiden koettelemuksien uhatessa, ja hän koki hillitä ja sovittaa veljeänsä. Rouni olikin kuunnellut hänen rauhoittelujansa tyynenä ja puheli nyt:
"En minä siitä muuten ja itseni tähden niin erin, mutta minulla on vaimo", puheli hän vakaana ja lisäsi päättävästi:
"Haljetkoot vaikka tanteret altani, niin niiden raossakin minä poljen hänen puolestansa niin että hänellä on hyvä." Hänen karkeita, nokisia ryntäitänsä pitkin valui hiki lihavina pisaroina. Kun Mainu puheli lupauksesta ja toivosta, niin hän taas ynsistyi ja äänsi:
"Ne ovat karstaa. Kuivaa karstaa." Hänen kaikki voimansa palasivat. Hän jatkoi:
"Helvetti", manasi hän synkeästi ja lujeni: "Oikeudesta puhutaan, mutta minä tiedän elämän raamatusta, että oikeus ei tässä maailmassa asetu sen puolelle, jolla ei ole lujat nyrkit, millä sitä puolustaa. Mutta jos on, niin asettuu."
Hän yltyi, viskasi palokangen syrjään ja jatkoi:
"Se kyllä, oikeus, on huorain, ovelien, kettujen ja konnien apuna, mutta jos se myös sattuu mieheen, niin se asettuu sen puolelle, jos tiukka tulee… Pakosta, ei muuten."
"Ei, veli," tarttui Mainu. Hänkin kokosi nyt omat voimansa ja todisti:
"Vaikka se on karua ja korutonta… Herran apu, niin ota siihen vain ajallasi turva… Ota ajallasi, ota ajallasi turva." Rouni antoi hänen puhua, jatkaa:
"Se on, katso, näin: se tulee salassa, se apu, omia teitään… Sinä sitä varrot tuolta ja tältä suunnalta, ja täältä", viittoi hän käsillänsä ja ilmoitti:
"Mutta se onkin jo silloin sinussa itsessäsi. Sinä vain avasit sydämesi ja se tuli… Tu-li. Tuli vain", vahvisti hän lujalla uskolla ja selitti: "Se rakentaa sinussa sulut. Juuri sinussa itsessäsi se rakentaa sulut ja niin on sinulla turva." Rouni oli istahtanut nokiselle polulle, näytti miettivän, ja kun veli oli lopettanut, niin puheli: "En minä sano, etten ole sitäkin yrittänyt." Muisti hän ne etäiset ajat ja jatkoi:
"Silloin aikoinaan minä uskoin siihen jumalan apuun, mutta elämä oli liika selvä. Ja se todisti, että jumala on aina siellä, missä veijarit lihovat, vaan ei niiden suojana, joilla on hätä, ja silloin minä päätin. Minä päätin, kuule, Mainu", sai hänen äänensä taas uhman voiman ja hän vannoi:
"Minä päätin itse seistä viimeiseen asti oman veräjäni vahtina, ja minä en siitä järky."
Ja Mainu tajusi taas, että hänen puheensa ovat turhia, aika ei ollut, niin hän uskoi, vielä niille tullut. Hänen mielensä painui, oli kuin syksyn kuloa ja hän toisteli surullisena, kuin itsekseen:
"Tuki vain veräjä itsessäsi. Tuki, tuki aikanaan veräjä itsessäsi ja seiso vartiana siinä. Muutoin siitä ryöpsähtää myrsky ja silloin se on myöhä!"
Kasken tuli ahmasi ryteikköä ryskinällä, purki paksua savua taivaalle mustaksi pilveksi ja sen alla väänsivät veljet taas kovaa, hikistä työtänsä. Saapui sitten Riekki asiallensa, puheli ne, sai Mainulta luvan, kertoili asioista ja poistui. Tuli jo ilta. Kaski oli loppuun palanut. Nokisella rinteellä törröttivät hiiltyneet kannot. Päivän äänet lakkasivat. Taivasrantaan syttyi kuulas iltarusko, joka valoi punaista hohdettansa nokiselle palorinteelle ja siellä kaskitöitänsä lopettelevan, väsyneen ja nokisen veljesparin yli. Ilta syveni. Valo haurastui öisemmäksi. Ruskon puna värjäsi nokisia miehiä ja valaisi rinnettä yhä hartaammalla hohteella. Veljekset olivat lopettaneet työnsä ja seisoivat rinteellä kumpikin tahollansa, alas rotkon lehtojen yli katsellen. Rouni seisoi nokinen palokanki kädessänsä pystyssä, lujana ja voimakkaana kuten aina, ikäänkuin tähyten jotain outoa, joka uhkasi tulla, ja Mainu näytti ikäänkuin hiljaa, äänettömäksi syventyneenä siunaavan nyt kuluneen metsämaan työpäivän rauhallista ja vakaata pois menoa. Ja molempien ja koko punassa hohtavan nokisen palorinteen yllä tuntui siinä yksinäisen korven keskellä häämöittävän hiljainen, selittämätön kohtalo, joka yhä vain läheni kuten nyt lientyvä, metsämaan lempeä ja vaitelias tuoreen kevään yö.
* * * * *
Se Luikin asia alkoikin jo kehittyä loppuratkaisuunsa. Miehet kuljeksivat jo uusia rajoja suunnittelemassa. Vouti oli miehinensä poikennut Turman taloon. Miehet jäivät pihalle, hän meni yksin tupaan. Siellä puuhaili Viemi yksin. Vouti alkoi puhella kuten vanha tuttu ja isäntä, mutta vastaukset olivat vähiä.
"Vouti on hyvä ja istuu", raivaili Viemi hänelle vastailuksi vain penkkiä. Vouti istahti, katseli puuhailevaa nuorta vaimoa.
"Vai täällä sinä nyt sitten olet", puheli hän hänelle. Hän koki johtaa puhettansa niin että se koskettaisi jotenkin sitä hänen salaista asiaansa, sitä tyttöjen kesäisen luhdin ja nuoren vaimon tuoretta, keväistä vetoa, joka hänetkin oli nyt tänne vetänyt.
"Entäs miehesi? Missä hän on?" jatkoi hän. Ei hän vastausta odottanutkaan, vaan lisäili:
"Olisit sinä nuoremmankin saanut."
Mutta Viemi veti taas huivia katseensa varjoksi ja koki puuhaillessaan pysytellä selin voutiin. Hän tajusi sen yhä vain katseillaan seuraavan häntä ja hänen toimiansa, tajusi sen yhä herkkenevillä, miehen kanssa yksikseen jääneen nuoren vaimon vaistoilla. Hän lakkasi kuulemasta sen puhelujakin ja kun vouti yhä jatkoi ja johti, niin hän otti vesisangon ja poistui ääneti, muka vettä hakeakseen, pois tuvasta. Hän käveli kaivolle, täytti kyllä sangon vedellä, mutta ei lähtenytkään sitä tupaan viemään, vaan istahti kaivonkannelle vesisankonsa viereen. Hän istui kauvan ja miten olikaan, niin tuli siinä taas muistaneeksi kohtauksensa Vieron kanssa siellä tuoreen vastaskoivun alla ja toisen siinä kodin veräjällä. Se muisto tuli nyt kuin jostain hyvin kaukaa, jostain unohdetuilta pyykkirannoilta, jossa vaatteet yksinänsä valkenevat ja ripsehtii vesoissa vain muisto siitä, että täälläkin on joskus pesijä puuhaillut. Se muisto karkoitti hänestä nyt kaiken muun, nukahti lopulta itse häneen ja hänessä tuntui silloin lakkaavan kaikki, kaipuu, mietteet. Hänellä oli vain hyvä olla.
* * * * *
Vouti ei ollut vielä poistunut tuvasta, kuu Rouni palasi työmaaltansa. Hän arvasi voudin asiana olevan talon asian. Mitään siitä välittämättä otti hän ruuan hyllyltä, odottamatta että Viemi saapuisi sitä pöydälle tuomaan, ja ryhtyi syömään, voutia tervehtimättä, tupaan nyt tulleista miehistä välittämättä. Hän söi ääneti, kuin ei tuvassa olisi ketään muuta ollutkaan.
Ja vouti ilmoittikin hänelle asiansa, ensin ylimalkaisesti, antamalla tietää, että kartanoon tullaan yhdistämään sen rajaseudut. Rouni vaikeni, söi tyynesti. Vouti puhui nyt tarkemmin, selitteli jo alustalaisten velvollisuuksia ja samalla piti silmällä Rounia. Sen ynseys nosti hänen luontoansa. Hän tiesi olevansa kartanon itsevaltias vouti. Hän jo lisäsi:
"Muutoin riippuu kaikki siitä, hyväksyykö kartano entisen asujan."
Mutta silloin lopetti Rouni syöntinsä ja lausui päättävästi:
"Saahan sitä koettaa."
Siinä oli jo uhmaa. Hän varustautui veistämään tarvepuuta. Ja kun vouti nyt jatkoi, niin hän ikäänkuin keskeyttääkseen entiseen tapaansa toisti:
"Niin. Koettaahan sitä saa. Mutta sitä aikaa ei tule, jolloin voudin piiska minun selkääni voitaa."
Eikä hän sen enempää puhunut, ei kuunnellut, jätti veistämisen sillensä, nykäisi kirveen olallensa, poistui tuvasta ja lähti työmaallensa metsään. Voutikin poistui. Hän arvasi Rounin uhkailevan vastarinnalla, kapinalla ja päätti tarttua oitis tiukasti asiaan.
"Nähdäänhän, kenen näpit pitävät", uhkaili hän itseksensä.
Mutta hänen mukanansa oli niitä miehiä, jotka olivat hiljaisuudessa suunnitelleet vastarintaa ja kapinaa, varsinkin sen jälkeen kun olivat kuulleet Rounin Riekin tuvassa puhuvan uhmaa "tupertumisesta". Nyt he olivat jo aivan varmoja Rounin avusta ja voudista eroon päästyänsä lähti Laukon Juha etsimään häntä metsästä työmaalta, puhuakseen, sopiakseen yhteisestä asiasta. Rouni oli lähtenyt paloaidan panoon. Oli poikennut pimeään kuusiryteikköön hakkaamaan närevitsaksia. Sankka ikimetsä kaihtoi siinä kaikki taivaan valot, esti kaikki äänet. Mieli veti nyt painumaan yhä syvemmälle sen ikuiseen hiljaisuuteen ja pimeyteen, jossa ei lintu koskaan pesinyt, ei kesinyt kevät. Hän lymysi yhä syvemmälle. Joku rusahti hiljaa. Hän kyyristyi kurkistamaan, olisiko se luikkiva ilves, ja tajusi itse kuinka hänen katseensa kiilui ikiryteikön oudon pimeyden läpi.
Mutta silloin ilmestyikin hänen eteensä ryteikön läpi oikova Laukon Juha. He istahtivat. Juha alkoi heti puhua asiastansa, selitteli yhtä ja toista, sanellen:
"Lakiin, arvelivat yhdet, että turvata lakiin, mutta otappas auttaako? Laki auttaako köyhää rikasta vastaan? E-hah! On sitä jo yritetty, mutta e-hah!"
Hän puheli siitä pitkältä, hartaasti selitti.
"Halvattu", kiroili hän harmistuneena ja jatkoi:
"Se on kiperä… Se on kiperä ja keperä." Lakia hän tarkoitti ja soimaili, Rouni kuunteli, mieteksi. Juha jatkoi:
"Niin. Lakiin. Mutta minä sanon niille että: se on turva. Laki." Sehän se oli monen muunkin katkera ajatus ja sama oli Rouninkin. Juhan mieli madaltui sitä ajatellessa ja hän kaihoili:
"E-ei, veikkonen!" Tiesi sen. Hän jatkaa:
"Laki vain kysyy: Että voutiko vai voudin orja? — kysyy laki. Ja jos vouti, niin: lyö. Ja jos rikos, niin: rosvoa — tuomitsee laki. Sillä se on kiperä. Se on kiperä, kuule Rouni", tenäili hän jo tiukasti. Hän tiesi ja aavisteli niistä voudin aikomuksista Viemin suhteen. Niistä oli kylilläkin kuiskailtu. Oli vainuiltu, ne kun olivat tavallisia asioita näissä oloissa. Hän jatkoi, mieli yhäkin matalampana:
"Sinullakin, Rouni, on vielä nuorikko."
Ja oitis arvasi Rounikin, mitä hän tarkoitti. Hän synkkeni. Juha jatkoi aivan surullisena:
"Senkin Haipun nuorikon", puheli hän, "senkin veivät hoviin ja tärvelivät… Tär-ve-li-vät vain. Niinkuin ei mitään tärvelivät", tenäsi hän sitä surullista asiaa, yhtä monista.
Ja silloin tarttui Rouni äkkiä puheeseen, ilmoittaen rutosti:
"Ei, Juha! Ei se käy niin". Hän oli valmis, jatkoi:
"Minä olen nainut naisen itseäni, enkä muita varten. Niin että se ei käy niin." Juha huomasi kuinka hänen jokainen sanansa ikäänkuin karisi suusta karkeana, sana sanalta, päättävänä ja varmana. Rouni jatkoi:
"Sano voudille huoleti niin, että jos kuka tuhoansa tahtoo, se astukoon pedon kipeimmälle varpaalle, niin kyllä saa. Tuhon, jota on halunnut, saa. Ja sano myös, että Turman talon veräjä on siinäkin asiassa tehty lujista puista, eikä Turman Rouni päly."
Eikä Juha häneltä sen enempää lupauksia vaatinutkaan. Hän tiesi nyt, että kun se hetki tulee, ilmestyy Rouni ensimäisenä paikallensa. Hänkin johtui nyt niistä Viemin ja Rounin kohtaloista muistelemaan omia asioitansa, vähäistä kotiansa, sen köyhää liettä. Hän puheli:
"Minullakin siinä muori." Nuorehko se oli hänenkin vaimonsa. Hän puheli:
"Sitä vielä itse vaikka miten, mutta soisit sitä hänelle toista… Se kuu kuitenkin hänen kanssaan tuntuu toiselta tupa." Molemmat vaikenivat. Heille oli taas vilkuttanut se vanha kesä: vaimo, nuorikko, kodin tupa. Ei se tosin ollut kevään, vaan syksyn kesää, muisto menneestä: kumotti kotituvan ullakko ja sen alta näkyi matala aitta ja sen harmaa räystäs, jolle vilkutti syyspäivän kaihoisa paiste pihapuun kellastuneiden lehtien läpi, ja pihamaalla yritteli vihannoida syksyn köyhä ruoho. Vain siellä ylhäällä, tämän pimeän rytökorven yllä, eli luja kevät. Yksinäinen orava oli löytänyt vanhan talvipesänsä ja istuu sen muistoissa eläen keinuvalla havunoksalla kevään valosäteen pilkottaessa oksien lomitse sen vanhaan asuinsijaan. Ei niin, ettei Rounia olisi nytkin painostanut oma ainainen kohtalonsa. Nämä asiat ja puheet ne juuri loihtivat siihen pimeyttä. Hän puheli Juhalle:
"En minä minäkään omasta osastani pitäisi niin ikäviä, sillä ei se kohene. Mikä on mennäkseen, se ei kohene. Mutta minä vain olen päättänyt seistä paikallani silloinkin kun jo on viimeinen tinka."
* * * * *
Nyt on kulunut päivä, parinen. Nyt oli kesää jos koskaan. Rouni oli kyntänyt paloa koko viimeyön, etteivät paarmat kiusaisi hevosta, raatanut sitten päivän ja nukkui nyt tavallista aikaisemmin, ennen muita. Päivä oli jo laskenut, kartanolla oli yötä semmoista, jommoista on kesäyönä talossa, jossa isäntä jo nukkuu muiden vielä valvoessa.
Mutta miehen nukahdettua tuntui Viemistä tupa entistäkin yksinäisemmältä. Hän otti paidanompeluksensa, lähti pihalle, istahti pihapuun alle ja ryhtyi ompelemaan. Hienoinen, lämmin hämy laskihe hiljaa ruispellon, pihan ja kaiken yli. Hän ompeli ja ompeli, tuli lopulta aivan huomaamattansa hyräilleeksi lauluakin:
"Ma kehrään ja kehrään, en liinoja laita.On rohtimet karkeat, karkea paita,On kaukana kuninkaan linna."
Silloin aukeni sen pienen aitan ovi, jossa Viero nukkui. Se tuli nyt luo, istahti ja puheli:
"Tulin vain olemaan. Kun kuulin laulusi."
Nuori emäntä jatkoi ompeluaan.
"Niin… Ole nyt sitten", äänteli hän lopulta vastaukseksi. Ruispellossa äänsi ruisrääkkä kertasen pari öistä, vanhaa lauluansa, mutta vaikeni sitten ja puun oksilla supisi hämyinen, herkkä yö kuin hienoinen pellavan valkea haiven.
"Pellavaa kitkin päivällä", yritti Viemi siinä ommellessansa haastella, mutta keskeytti siihen, lisäten vain:
"Mutta mitäpä niistä…"
Ei tiennyt tekikö mieli puhua, vai ei. Hän ompeli ja ompeli ja tajusi Vieron katsovan hänen työtänsä ja häntä omituisesti, ja silloin hänellä oli vain hyvä olla. Yön puheeton hämy peitti ohkaisena pihan ja kaiken. Oli kuin olisi joku viipsinyt viipsinpuulla rihmaa vyyhdelle, mutta ei näkynyt viipsijää, ei sen rihmoja. Tajusi vain sen jossain työtänsä tekevän, kaikki avautuu kuin itsestään, kaikki käy herkäksi, on yö, eikä uneta. Vaiettiin.
"Muut jo nukkuvat", äänsi Viemi siinä ommellessansa. Porstuan ovi oli auki. Siitä muisti Viero, että muut nukkuvat siellä tuvassa, porstuan takana, ja oli kuin olisi vasta siitä selvennyt kuulolle Viemin äskeinen puhe nukkuvista. Hänestä tuntui, että se oli hänelle sanottu, ei muille, ja juuri sen vuoksi, että siinä on sanottu niin vähän, oikeastaan ei mitään, tuntui se nyt, kuten aina öinen nuoren naisen kuiskaus, hyvin paljolta hänelle.
"Niin mitä, Viemi?" rupesi hän vasta nyt siihen puheeseen tapailemaan ja kun Viemi ei ehtinyt vastaamaan, niin hän itse kuin aloitteeksi jatkoi:
"Minä vain muutoin… Sitä niin harvoin löytää maailmasta ystäviä, joiden luona tekisi mieli olla."
Viemin katse näytti silloin syventyvän ompelukseen entistä hellemmin ja molemmat vaikenivat loppumattomiin. He tajusivat vain olevansa toistensa luona. Oli yötä, yhtä hiljaista yötä vain. Vieron katse oli kiintynyt Viemin työhön. Hän tajusi vain hienosti ja keveästi liikkuvan neulan, sen että taustana oli pieni aitta, hänen oman aittansa auki jäänyt öinen ovi ja toisaalla tupa, jossa muut nukkuivat. Oli hetki, jolloin ilman sanoja sanotaan toisillensa ainaiset sanat:
Minä rakastan sinua.