Vieri viesti kautta maan.Vieri, vieri, viesti vaan.Et sa tuo iloja minulle.
Kun tähän keväiseen aikaan lähestyi Tierin taloa, näki jo tien viime polvessa talon kuperan toukopellon kummun kohoavan vihantana kupuna talon matalan tuvan yli, sen vihertäväksi taustaksi, taustaksi, jonka tuvan harmaa viirinsalko jakoi milteipä tarkasti kahtia. Tuvan päätyakkunan peitti miltei kokonaan tuuhea, vanha pihlaja, jonka pehmeä latvus oli levittäytynyt yli kaikkien määrien.
Siellä Tieran tuvassa istuksi nyt vanha Taira ja siellä hän sai ensimäiset vihit siitä, että hänen ainoa tyttärensä Viemi vielä eli. Eivät ne sitä ihan varmasti tienneet, mutta tiesiväthän toki kertoilla, että siellä ja siellä oli elänyt semmoinen ja semmoinen tyttönen, joka oli sota-aikoina kulkenut sieltä ja sieltä ja jonka kadonneesta äidistä oltiin tietävinään sitä ja sitä — kaikkea semmoista, joka soveltui Tairaan ja hänen tyttäreensä Viemiin. Ei hän jaksanut sitä kyllä todeksi uskoa, vaan vakuutti:
"Mutta riennän kuitenkin. Jälkiä riennän. En usko, mutta riennän."
Ja hän riensi. Tänne, näitä hänelle vielä hyvin etäisiä maita kohti ne jäljet johtivat, samoin kuin Vieronkin jäljet, vaikka ne risteilivät, kulkivat hajalla toisistansa.
"Johan en rientäisi! Riennän, riennän", toisteli hän yksin erämaiden teitä lynkytellessänsä. Hän tunsi aivan nuortuvansa. Hänelle oli alkanut etäinen kevät, ei läheltä, vaan jostain hyvin kaukaa, sieltä, jossa kevät ei ole entinen iloisten pääskysten kevät, vaan jossa kumottavat vieraat tuvat ja vieraat veräjät, eikä kukaan tiedä, että siellä on se, joka on hänelle maailmassa kaikki ja kylliksi kaikesta. Hän riensi, häipyi jäljiltä, löysi ne taas uudelleen ja taas häipyi. Hän tuntui häipyneen niiltä jäljiltä nyt kokonaan.
Mutta sitä ahkerammin hän nyt etsi, sitä kiihkeämmin toivoi. Tienvarsien karut jäkälät ja ujot kastikaiset ne vain kuulivat hänen ainaisen yksinäisen hokemansa: "Rien-nän, rien-nän. Johan en!"
* * * * *
Ja nyt alkoivat Luikissa ilmestyä niiden pelätyiden tapahtumien ensi oireet. Tieto siitä, että Turman voimakas Rouni yhtyy heihin, oli virittänyt valkeaa. Alustalaiset ja ne, joiden maat aiottiin nielaista, olivat yhtyneet. Alustalaiset jo niskoittelivat yhä ja yhä rohkeammin. Sitä mukaa koveni myös kuri. Piiska alkoi vingahdella.
Mutta se oli vain uusi puhallus liekkeihin, jotka jo salassa roihahtelivat. Kiihkoisimmat suunnittelivat jo omia tekojansa erilleen muista, jouduttautuivat muiden edelle. Heidän joukossansa oli Laukon Juha ensimäisiä ja hän tiesi muille luvata:
"Kyllä Rouni. Tu-lee!"
Rouni se oli hänenkin suurin voimansa. Aivan itsestään oli Rounista tullut koko asian henki. Se aavistettiin kartanossakin. Juha innostui, uhmaili:
"Ja luuletteko, että siinä on surku! E-hoh! Vääjätä siinä vain täytyy.Täy-tyy!"
Tarvittiin nyt vain pieni puhallus, että kipinä olisi ilmitulessa.
* * * * *
Nyt on sunnuntai. Riekin talossa oli ne puuhatut seurat. Viemikin oli siellä. Mainu oli alkanut kärttää mukaansa ja sitten oli Rouni sanonut:
"Tee nyt oman mielesi mukaan!"
Ja hän oli tullut, ei erin halusta, vaan tullakseen vain. Oli jo sunnuntain iltapäivä. Riekin tuvan turvekatto kohosi pystyssä ison koivun varjossa, aivan sen oksien alla. Jokunen vihreä ruoho vihannoi siinä kellahtavaksi kuivaneen vanhan turveheinän seassa, ja heloitti siinä joku eksynyt kukkanenkin, vaatimaton kuin pieni punainen silmä. Ei siellä erin paljon väkeä ollut, mutta se mikä oli, oli hartaista hartainta, Mainu saarnaili raamatun sanoista: "Mutta hillitse sinä häntä — veljeäsi." Hän puhui.
"Mutta se pahin veli on meissä itsessämme. Kussakin meissä. Sitä haikailet, sitä veljeä, sieltä, tuolta. Mutta se on itsessä. Minussa minä, sinussa sinä. Hillitse vain sitä." Hänen puheensa oli korutonta kuin tuvan orressa karsta. Hän selitteli, että kaikki on hillittävä Herran armolla ja avulla.
"Oma apu pettää. Pet-tää", vakuutti ja todisti:
"Mutta Herran armo ei torku." Kuulijat vaikenivat, olivat yhtenä kuuntelevana sydämenä, jolle hän puheli, puheli omiansa. Hän todisti Herran armosta:
"Se on karu, mutta selvä." Hän puheli sen armon tulosta, selitellen:
"Sinulla ovat orret karstaisina. Närehalkoja on tuvan nurkassa, mutta anna niiden olla. Älä siivoa, vaan anna olla. Kyllä Herra silti tulee. Tulee… Tu-lee. Ei kysy, onko paitasi päistäreinen, vaan tulee vain tupaan. Ja silloin sinulla on rauha." Yhä alttiimpana oli hänen edessänsä se kuunteleva yksi sydän, nämä keväisen metsäseudun ahdistetut pikku eläjät. Hän puheli omasta heräämisestänsä, siitä miten se Herran armo oli hänelle ilmestynyt. Hän kertoili:
"Minulle vain tuli äkkiä rauha ja hyvä olla. Siinä kaikki." Hän muisti sen kaiken nyt niin levollisesti ja jatkoi:
"Oli kuin olisi äkkiä työ lopetettu ja viikate pantu orteen. Ja silloin minä arvelin itsestäni että: onkohan täällä käynyt asiallaan Herra? Ja niinpähän oli." Se vähä oli hänelle riittänyt. Hän jakoi nyt siitä pienestä osastansa näille toisille kuin köyhä karuja muruja lintusille, jotka niistä ilostuvat, tuntevat saaneensa paljon, kaiken, ovat kiitollisia. Hän puheli yhä siitä samaisesta armon tulosta, selitellen:
"Sillä Herran armo ei tule remuten. Se tulee niinkuin köyhä, katsoo, onko sijaa, ja jos on, niin istahtaa ovensuuhun ääneti ja kyllä huomataan. Huomataan, veikkoset. Tulee vain halu olla kiitollinen ja niin se on hillitty, se veli meissä. Anna siis haluta ja vallita sen armon."
Ja tuntui kuin olisi maallinen kesä vierähtänyt iäiseksi, taivasten hiljaiseksi kevääksi. Lintunen nukkui, tuomi kukki sanattomana. Nämä muutamat ihmislintuset olivat vain kiitollisia siinä kesäisen, turvekattoisen majan pihalla. Ei sitä tiennyt mikä puhui, mikä oli tullut, ken outo istui tuvan karkealla rapulla. Pillahti vain kuin lasten suusta veisuu:
"Ah sielun', vallita suo HerranJa turvaa isääs' rakkaaseen."
"Aamen!" lopetti Mainu kaiken, istahti rapulle, vaikeni. Oli todellakin kuin olisi viikate pantu orrelle, levähdetty työn jälkeen ja tunnettu vain halu olla kiitollisia.
Mistä? Samapa se. Ihmiskohtaloista ehkä yleensä.
* * * * *
Oli jo myöhäinen, yö. Mainu ja Viemi olivat viipyneet ensin talossa, sitten matkalla. Rouni valvoi kuin heidän tuloansa odotellen ja istuksi yksinään tupansa rapulla. Vähäinen kaste heräili jo pihan ja pientarien nurmissa. Viero, miten lie tullut siihen pihalle, luo oleilemaan. Mieli painoi puheisille sen kanssa. Hän tiesi Vieron kohtaloista vain sen, että hän oli sota-ajan orpoja, yksi hyvin monesta.
Niistä kohtaloista hän nyt puheli ja kyseli. Kuultuansa, että Vierolla ei ole mitään tietoa vanhemmistansa, hän heltyi sille, ja kaikelle yleensä ja puheli:
"Ne ovat nämä ihmiskohtalot moisia. Luulet yhtäänne kulkevasi, mutta suunta onkin muu."
Hän johtui muistelemaan niitä omia monia kohtaloltansa ja mieli sen murtamana jatkoi:
"Minullakin kyllä täällä aikonaan… Oli lapsia useitakin, mutta tyhjätpä nuo ovat nyt niiden sijat." Kaikki oli vain hajonnut kuin savu äänettömään yöhön yksinäisestä kodasta. Aamulla oli vain ollut kota tyhjä, hän yksin, yökin niine savuinensa mennyttä. Hän tuntui masentuvan.
"Ja äidin sitten korjasi sota", jatkoi hän. Mieleen palasivat taas kaikki kadonneet, äiti ja jokainen lapsi. Hän muisti ne jokaisen eriksensä ja lisäsi:
"Kun niistä lapsistakin olisi yksikään liiennyt… ja säästynyt tähän avuksi ja tueksi, niin toistahan tässä olisi talossa homma." Viero vaikeni. Häneen oli alkanut tarttua jotain tämän kummallisen talon oudosta salaisuudesta, siitä kohtalon tunnusta, joka tuntui miltei kaikessa: kissassa, joka kivijalan kolosta syöksähti ylös seinää myöten navahtaen lintusta sieppaamaan ja kapusi sitten ullakon aukkoon yksin kököttämään, metsätalon eristetyssä elämässä, sen yksinäisen pihan oloissa, pihalinnuissa ja ihmisten mielialassa ja veljeksien välisessä eroavaisuudessa ja kaikessa. Hän heltyi sille kaikelle, kohtaloille yleensä ja puheli vastaukseksi:
"Ka se on niin. Mutta minkäpä sille voi."
Ja kun Rouni vaikeni, niin hän lisäsi: "Kutakin vie tiensä. Niin että siinä ei valita vara."
Vaiettiin. Rouni näytti miettivän. Taas hän yritti puhua.
"Viemi tässä… Otin sen tähän", alkoi hän, mutta lopettikin siihen äkkiä, käänsi puheen toisaalle ja lisäili:
"Mutta eipä se avita. Vaikka puhuisi." Häntä painosti taas se kohtalon tuntu. Hän palasi vieläkin niihin kadonneihin lapsiinsa ja lisäsi:
"Onhan toki se hyvä heistä, lapsista, että eivät ole joutuneet tähän jakamaan isänsä osaa. Kun hävisivät kaikki."
Mutta veräjä narahti hiljaa. Mainu ja Viemi saapuivat matkaltansa. Siksi hetkeksi ilmestyi taas elämää öiselle, kohtalokkaalle pihalle, ilmestyi siksi lyhyeksi ajaksi, jolloin nuori emäntä kulki ääneti pihan halki miehensä ohi tupaan Mainun mukana. Sitten alkoi taas yö ja sen äänetön rauha. Yölepakko lähti kolostansa pehmeään lentoonsa. Rappuset jäivät tyhjiksi ja yksinäisen yösiiven omituinen lento suhautti silloin tällöin pehmoisen viivan pihamaan hämärän halki.
* * * * *
Ja nyt alkoivat huhut ja viestit niistä tulevista kieriä ja kertoilla. Yksi tiesi yhtä, toinen toista. Mainun seuroissa olleet puuhailivat lähetystöä ylempien viranomaisten luo. Eivät he olleet selvillä kenen luo, mutta aiottiin yrittää. Suunniteltiin hallitsijankin puheille pääsyä, tai ainakin anomuksen tekemistä asiasta. Yhdet siitä toivoivat apua, toiset eivät, kolmannet epäilivät. Kaikki toki suostuivat.
"Kun kokee niin tietää", arveltiin. Riekki lupasi yhtenä matkalle lähteä. Rounia pyydettiin lisäksi.
Mutta Rouni kieltäytyi. Ensin hän kyllä arveli luvata, mutta sitten ilmoitti jyrkästi:
"Olkoon."
Hän lisäsi vain:
"En minä vierasta halua. Ja omaani minä en ano."
Hän tuli siinä asiassa päättäväksi, varsinkin kun muisti Laukon Juhan puheet siitä, mikä osa odottaisi hänen vaimoansa kartanon voutien valtaan jouduttuansa. Mutta Riekki ja ne toiset lähtivät matkalle.
"Onhan koettu", arvelivat yhdet. Mutta ne, jotka olivat muuta suunnitelleet, pysyivät koko puuhalle kylminä, kuten Rounikin. Laukon Juha puheli:
"Ano sudelta, luuletko että lähtee? Älä vaan", kielsi hän jyrkästi ja lisäsi:
"Se on yhteistä: susilla suden pesä." Suotta siis anoa, suotta toivoa siitä apua. Hän toisteli:
"Hukka on hukan sukua. Älä siis sen luo laputa. Hee, veikkonen! Älä laputa! Älä laputa anomaan susilta!"
Mutta ne suunnitellut vastarinnat lykkäytyivät kuitenkin. Päätettiin odottaa siksi kun matkalle lähteneet palaavat, ei niin paljon toivosta, vaan muutoin vain. Sillä välin täydennettiin suunnitelmia. Tuli kyti entistä vihaisempana ja koko seutua painosti sama kohtaloiden tuntu kuin Rounia ja sen asumaa Turman taloa. Miehet olivat kuin laivurit, jotka tietävät joutuneensa kohtalokkaalle matkalle. Laivassa kummittelee, yöllä kajastaa taivaalta pahan enteitä, pilvien repeämisiä, ja uomat siellä ulapoiden ja vesien takana painautuvat yhä etäisemmiksi ja vieraiksi, semmoisiksi, jonne ei enää koskaan heidän huutonsa kanna, eikä heidän laivansa koskaan saavu. He vain purjehtivat avuttomina, mielessä ainainen levoton huoli ja yllä vuoroin tähdettyvä, vuoroin pilveytyvä kaikkeuden ja taivasten suuri, äänetön kaikkivalta.
* * * * *
Ja sitä mukaa alkoivat kieriä muutkin viestit. Ne viestit kasvoivat kieriessään. Yksi lisäsi yhtä, toinen toista. Korsi vain kasvoi korren viereen.
Varsinkin siitä Viemin ja voudin asiasta tiedettiin nyt jo paljon. Vouti oli, Rouniin vihastuttuaan, kerskannut asialla kaikkien kuullen ja siitä oli saanut sana siivet. Hopun leski Saira siitä nyt kertoili omia kuulemiansa jo Rounillekin. Oli tullut aivan kuin siitä kertoilemaan ja puheli:
"Niin. Niin ylpeästi sanoi vouti."
Hän kertoi jo niin varmasti, kun olisi todellakin ollut itse sitä voudin sanomista kuulemassa ja kuullut ihan kaiken sen, jota nyt kertoili. Hän jatkoi:
"Antaisi vain kartanoon Viemin, sanoi, niin itsellään olisi hyvä."
Tavallisiahan ne nekin asiat kyllä näissä oloissa olivat. Rouni vuoleksi kirvesvartta ja kuunteli ääneti. Ei siinä toki Viemi itse ollut kuulemassa. Ei se liioin näistä asioista tiennytkään, sillä Rouni oli kieltänyt Mainuakin hänelle mitään puhumasta siitä, joka nyt uhkasi.
"Ei se hänen surullaan lienny", oli hän Mainulle sanonut.
Mutta Saira vain jatkoi, puheli:
"Niin… Että kartanoon toisi vain Viemin, sanoi…"
Hän jatkoi:
"Minä kyllä hänelle että: Mitä sinä nyt hänestä tahtoisit? On niitä naimattomiakin. Mutta se vain oli ylpeä sen päälle ja äyhkäsi että: Hän jos kukaan… Vaikka naitu nainen, niin: Hän jos kukaan."
Ei hän itsekään tiennyt, miksi sitä kertoili. Kertoilihan vain kuin yhteisestä huolesta puhuaksensa, kuten yksinäisten metsälampien kuikka kaakottaa kaikki köyhät tietonsa omillensa silloin kun lammin rannoilla huomaa hiipivän vaaran. Rouni ei virkkanut sanaakaan koko puheeseen. Saira jatkoi ja tenäsi:
"Niin sanoin. Sanoin että: tämä ei ole Herralta, mutta hän vain sitä että: Minä olen vouti. Herra on Herra, mutta minä olen vouti."
Mutta Rouni oli kuullut jo kyllänsä. Hän lopetti työnsä, otti kirveensä ja poistui tuvasta sanaakaan sanomatta. Hän oli aikonut lähteä työmaallensa, mutta pysähtyikin kaivolle, istahti kannelle ja jäi mieteksimään. Hetken kuluttua kulki Mainu ohi, pysähtyi hänkin ja alkoi puhella. Ei hän puhellut näistä asioista, vaan yritteli jutella tavallisia.
Mutta Rouni ei niitä kuunnellut. Hän käänsi puheen aivan tahtomattansa juuri näihin roskaisiin asioihinsa, puhellen äkkiä:
"Ei tässä mieli tee erin jutella."
Ja sitä menoaan hän raskaasti jatkoi:
"Se joskus tahtoo nyt tässä pyrkiä latomaan kuormaa ja masentamaan.Tässä kun nämä olot ja ajatukset kasaantuvat…"
Hän puhui kuin jokaista sanaa rouhien, raskaasti ja jykevästi, miettien jotain. Mutta sitten hän taas näytti kokevan voimistua ennallensa ja lisäsi entiseen tapaansa, vakaana:
"Mutta eihän se nyt vielä ole kaikki lopussa. Niin kauan kuin elämän viimeinen sana on sanomatta."
Sä mitä, naitu nainen, itket, halaat?Mi on se, jota mieheltäsi salaat?
Viemin pieni aitta oli samalla puolen pihaa kuin se, jossa Viero nukkui. Sola vain oli väliä ja solassa kasvoi koivu. Sen koivun oksien latvat ulottuivat kumpaisenkin pienen aitan kattopäädyn ylle. Ja se oli kesäinen koivu. Monesti istui Viemi sen pienen aittansa kynnyksellä ja ompeli paitaa ja monesti muisteli Viero sitä pientä, kesäistä aittaa, joka oli nuoren naidun naisen aitta.
Tänään aherteli Viemi yksin tuvassa. Häntä oli, varsinkin sieltä Mainun saarnoilta tultua, alkanut joskus itkettää. Ei hän tiennyt miksi. Elämä vain tuntui omituiselta.
Niin se tuntui nytkin. Hänen kasvattinsa yksi ainoa pieni kukka tuikutti ihan veripunaisena akkunalaudallansa. Siinä tuntui nyt olevan kaikki se kevät, kaikki se maailma, mitä hänellä oli. Kun Mainu saapui tupaan, tapasi hän Viemin itkemässä. Hän heltyi sille kokonansa, istahti ääneti, tapaili veistostansa. Tovin sitä ääneti veistettyänsä hän lopulta puheli itkeneelle Viemille:
"Lapsihan sinä, Viemi, vielä olet."
Sydän se vain käski nyt niin sanoa. Viemi vaikeni, puuhailihan vain jotakin omiansa. Hetken kuluttua jatkoi Mainu:
"Mutta onhan niitä asioita, joita ei näe… Tuntee vain, vaan ei näe." Hänen mielensä muuttui omituiseksi. Hän koki ahertaa työtänsä ja toisteli kuin itsekseen kaihoisasti:
"Lapsi… lapsi vielä. Ei miniä. Köyhän lapsi, ei miniä."
Ja kun köyhä miniä ei mitään vastaillut, niin hän osanotolla kysäsi:
"Vai onko sinulla mikä suru?"
Viemi kohenti kirnun sijoillensa ja tapaili vastaukseksi:
"En minä tiedä…" Ja kun mieteksien hän lisäsi hiljaa: "Joskus vain tuntuu niin omituisesti painostavan."
Eikä Mainu sen enempiä kysellytkään, ei liioin hennonnut kysellä.
"Ne ovat hentoja. Ne asiat", puheli hän siinä työssänsä ja lisäili:
"Sydän on sydän… Sydän on sydän", toisteli hän mieli semmoisena ja lisäili:
"Et sitä, ihminen, itke ilman syytä… Ei… Et itke, et itke, ihminen ilman suruja", teki vain mieli yhäkin toistaa ja hän lopetti:
"Sillä kaikkihan se Jumalasta."
Ei hän siitä, Jumalan asiasta ja avusta nyt hennonnut enempää puhua. Kohtalon painostaman talon pikku miniä oli vain itkullansa herkyttänyt mielen. Ei tehnyt mieli nyt tuvassakaan olla. Hän lähti veljensä luo sen työmaalle. Kun he siellä taas joutuivat puheisille, niin hän, mieli yhäkin niistä Viemin itkuista omituisena, puheli veljellensä:
"Sitä on tässä maailmassa paljon, jota ei näe."
Ei hän itsekään tiennyt, mitä tarkoitti. Mieli vain veti niin puhumaan.Hän jatkoi:
"Yhden näemme. Mutta sisällä voi olla toinen valtakunta, ja se on salassa. On ja pysyy salassa."
Veli ei vastannut. He painuivat kumpikin työhönsä. Vasta rupeaman loputtua johtui Rouni vuorostaan siinä levätessä kuin vastaukseksi puhelemaan:
"Salassa", puheli hän, tietämättä miksi se vastaus vasta nyt mieleen tuli, ja jatkoi:
"Mutta kerranhan sitä vielä seistään silläkin rannalla, jossa kaikki on jo selvää."
Kumpikaan ei tiennyt mistä toinen puhui, mitä tarkoitti. Sanat vain olivat soveltuneet itsestänsä ja niihin kätkeytyi kaikki se, mikä oli puhujille itsellensäkin salattua: nuoren naisen kesäinen aitta, jonka pieni ovi oli auki. Aitassa oli vain pellavapuvut orrella ja vähät vaatteet sijoillansa, eikä mitään muuta, ja kuitenkin oli siellä koko se sydämien ja kesän valtakunta, joka oli salaisuudessa ratkaiseva ihmisten kohtalot.
* * * * *
Nyt on sunnuntaipäivä.
Viero oli asioillansa ja samalla Rounin asioilla kylillä. Kylien raiteilla oli kesä ja pyhä. Viero oli ennen Rounille tuloansa ollut kartanon töissä. Häntä oli niinä aikoina rakastellut Tuovin Lienu ja rakasteli se yhäkin, vaikka ei tiennyt, mieliikö Viero häntä. Siksipä hän ei tahtonutkaan huolia Avin Mieristä, joka häntä rakasteli. Mieri oli yksi niistä uskaliaimmista, jotka puuhasivat vastarintaa Laukon Juhan kanssa.
Kyllä Lienu hänestä piti, mutta hän olisi mieluummin tahtonut Vieron.
Nyt oli raiteilla nuorten menoa. Joku lauleskeli, hoilasi:
"Ja toista minä meinoan,vaan toista minä lemmin."
"Hyi!" nuhteli joku tytöistä, noin-noin, kun se kuului asiaan ja toinen lisäsi:
"Kuka nyt pettää!… Ensin yhtä… ja sitten kuitenkin toista!"
Mutta poika heilahti kuin heinä ja kerskasi:
"Molempia. Ensin yhtä, sitten toista!"
"Hyi!"
Ja tyttö hyvitteli:
"Mutta Viero vain ei niin. Vai mitä Viero? Ethän?"
Viero ei vastannut. Koko tapaus oli helähtänyt nopeasti kuin kevään iloinen kuuro. Se jätti jälkeensä raiteille kylien kesäistä lempeä. Puut kukkivat. Kukin kosi salassa omaansa. Pihojen aidoilla kuivuivat viikolla taitetut vastat ja vanhat pitivät pirteissä omaa pyhäänsä.
Mutta Tuovin Lienu rakastui nyt Vieroon yhä enemmän ja kuitenkaan hänellä ei ollut nytkään mitään Mieriäkään vastaan. Hän olisi suonut sen edelleenkin häntä meinaavan ja kun eukot asiasta puhuivat, niin he eivät olleet varmat kumpiko se oikea oli: Vieroko, vai Mieri.
* * * * *
Mutta myöhemmin oli Laukon pihalla miehiä koolla muulla asialla. Kartanosta oli jo niillekin anastettujen talojen isännille lähetetty määräyksiä, milloin on saavuttava töihin. Lähetystö ei ollut vielä palannut matkoiltansa. Jotkut sanoivat, että siinä on vielä kipene toivoa, mutta toiset sen kielsivät ja tahtoivat, että koko Luikki on ajoissa hävitettävä maan tasalle.
"Kipenet tässä, helkkari", kiroili Laukon Juha, ja nähtyänsä Vieron olevan muiden joukossa hän vannotti sitä lujalla:
"Viero! Seisotko, jos tulee tosi?"
Ja vastausta odottamatta hän lisäsi:
"Ota Rounista oppi… Seiso lujana niinkuin sen poika!"
Ja sanattomiahan ne lupaukset yleensäkin olivat. Se vain erkani, ken ei halunnut, ja Viero ei eronnut. Jotkut siinä puhuivat sanan, ei vastaan, ei myötä, vaan kuten kypsässä asiassa.
"Mikä on tullakseen, se tulee", arveli joku ja toinen lisäsi:
"Se kohtalo tässä ratkaisee."
"Kohtalo!" kiehahti Laukon Juha ynseänä ja jatkoi:
"Saven sotkemista se on, kohtalo." Ei hän siihen nyt, tällä hetkellä, halunnut uskoa. Hän jatkoi:
"Helkkari tässä! Kohtalo! Saven vanutusta se on", yltyi hän toistamiseen ja puheli kiihtyneenä:
"Toiset, rikkaat, kun polkevat, kuin savea, niin painut siinä toinen.Ja Jumalaako apuun huudat?" kiihtyi hän ja epäsi:
"Ei veikkoset! Huhua! Huhua vain sitä! Rikkaan puolella se on ja sanoo: Vanu! Vanu! Vanu vain, kun sinua sotketaan! Kyll' taivaassa sitten saat luitasi hieroa! Nyt vanu! Helkkari! Hiiteen ne! Luikkia ne ovat pappilatkin."
Ja kaikista tuntui, että niin todellakin on. Jokainen heistä oli raatanut osansa pappien päivätöissä.
"Ja minkä voiton antavat? Papit?" jatkoi siitä Juha ja itse vastasi kiivaalla:
"Luille taivaan!… Kipenet tässä siis vielä! Helkkari!"
Ja heidän edessänsä oli riisuuntunut pyhä pukimistansa ja maailma valheestansa. Se maailma seisoi nyt heidän edessänsä kaikessa arkisessa karuudessansa, semmoisena, jossa taivas nojasi avuttomien hartioihin kaikella raskaalla painollansa, ilman sääliä, ilman mitään. Iltapuoli aneli jo tuloansa. Laukon turvekattoiset, pienet asumukset kääriytyivät hiljaa sen kesäiseen tunteeseen. Siellä täällä kapisteli joku yksinäinen vaimo pihalla jo pyhäiltaisia askareitansa ja päivä väsyi yhä vain rikastuvaa iltaansa kohti.
Mutta raiteilla ajelehtivat vielä äskeisen iloisen lemmenkuuron jälkeensä jättämän elämän loput. Tai oikeastaan ei enää raiteilla, sillä porstuoissa ja aittojen ovilla se nyt tuoksui, ja vaikka pojat olivat erossa tytöistä ja kaikki kuin erinänsä, niin tuntui sen tuore tuoksu. Tuovin Lienu ja toisen talon tyttö Aini olivat Lienun aitalla, kun Viero kulki pihan läpi. Aini ei tiennyt, ketä hän rakasti, mutta tunsi rakastavansa Vieroa, tai oikeastaan: Vieroakin. Huivit typöttivät somasti molempien silmillä kun Viero kulki ohi, ja Aini nenitteli Lienulle siitä poikien päivällisestä laulusta:
"Monta! Ensin yhtä ja kuitenkin toista."
Vierolle hän sitä oikeastaan tarkoitti, vaikka Lienulle puheli. JaLienu vastaili samaan tapaan:
"Olkoon!… Mutta en minä vain kestään."
He typöttivät. Toivoivat he kyllä, että Viero jäisi, ja oli se tuo Lienu Vieron mielestä kyllä sievä, mutta ei häntä nyt mieli vetänyt. Hän jouduttautui kotimatkalle. Sieltä metsien takaa kuvastihe hänelle nyt se Viemin pieni, hiljainen aitta niin orpona ja sirona, että hän halusi vain rientää sen luo, sillä siellä tuntui olevan parempi ja paras olla. Oikotie vei yksinäisen ison metsäkosken kautta. Hän meloi joen yli koskenniskasta. Siitä oli vain taival jalkapolkua Viemin veräjälle ja sitä polkua kulkiessa hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut kesäinen lemmenkävijä, joka rientää sinne, missä oma yksinänsä iltaisella aittansa kynnyksellä ompelee ja odottaa häntä.
Eikä hän erehtynyt. Päivä oli jo maillaan. Kun hän tieaukon suusta pujahti metsän lehtitaivaan alta vainion polulle, istui Viemi aittansa aukinaisella ovella ja vihreät koivut heloittivat ensi hämyssä. Veljekset istuivat paitasillaan tuvan rapulla, eivät puhelleet, oleilivathan vain. Kun Viero saapui, tuntui kaikista, kuin olisi nyt ollut perhe koolla ja tuvan pöydällä pieni illallinen viime tullutta poikaa odottamassa ja kaikista tuntui silloin rauhalliselta.
"Siunaisit nyt jo Viemi, itsesi, ja menisit jo levolle", puheli silloinRouni sinne aitalle pihan yli. Ja kun Viemi lopulta poistui tupaan,niin hän kuin jatkoksi puheli nuoresta vaimostansa veljellensäMainulle:
"On tässä kuin talon sielu… Muuta kun tuota tässä on niin vähän."
Hän vaikeni. Kuuli vain kuinka oven puusarana narahti siellä takana Viemin jälellä ja hänen mieleensä jäi se nuoren vaimon kepeä käynti, jonka hän oli huomannut Viemin siitä heidän välitsensä hiljaa tupaan poistuessa.
* * * * *
Ja sitten alkoivat leimahdella tulevien tapahtumien ensimäiset pilvetja vihaiset liekit. Avin Mieri oli Luikin alustalaisia, kuten TuovinLienukin, jota hän rakasteli. He olivat molemmat kartanon päivätöissä.Siellä tapasi voudin apulainen Mierin tyttönsä parissa.
"Vai työajalla!" alkoi hän haukkua. Hän määräsi molemmille rangaistukseksi lisää työpäiviä. Nuori mies kiivastui, mutta Lienu sovitteli:
"Älä, Mieri!"
Se oli aikaista heinänteon alkua. Kuivat heinäru'ot kirjavoivat niittyä ja tuntui niiden pehmeä tuoksu. Väki aherti rukojen seassa, mutta herkkeni kaikkea samalla kuulemaan. Mieri talttuikin kun Lienu sovitteli. Voudin apulainen jatkoi vihaansa ja haukuskeli:
"Hömöt! Napulit! Sitta vielä sieraimessa… ja jo akka olla pitäisi!"
Ja sitä menoaan hän Lienulle vihaisesti rähähti:
"Läävää luutuamaan minä sinut, letukka, talutan."
Ei kukaan puhunut. Apulainen puhisi vihasta. Joku vaimoista vain nureksi itseksensä katkerana:
"Luikki on Luikki." He puuhasivat kuin pienet mettiäiset siellä rakojensa seassa. Tätähän sitä oli saatu sadasti kokea ja pahempaakin vieläkin useammin. He tunsivat taas olevansa vähäisiä tässä maailmassa. Luikki oli heille todellakin Luikki. Tarvitsi vain sitä muistella ja siitä käydä ohi, niin mieli painui pieneksi ja elämä kaiuksi, kuin kuiva ruoho pienten tupien turvekatoilla.
Mutta Mieri ei ollut nyt masentunut, vaikka ulkonaisesti talttuikin.Hän uhitteli salassa:
"En vaikerra!"
Toiset eivät olleet kuulevinansa. Hän jatkoi, uhkaili:
"Sinimarjan annan."
Ja kun hän iltasella kulki tietä ja siinä voudin apulainen tuli vastaan, eikä ollut ketään muita paikalla, niin hän iski nyrkillä sille "sinimarjan" silmän alle.
"He!" äänsi hän sitä iskiessään, kuten aina antaja, ja ennenkuin lyöty ehti tointua puheeksi, jatkoi:
"Se oli ensimäinen."
Koko silmän alus sinertyi ja kohosi iso kuhmu. Lyödyn huudosta välittämättä käveli Mieri tyynenä pois paikalta. Hän tiesi mitä nyt oli tuleva ja pakeni, piiloittelihe toisten turvissa ja vältti etsijänsä. Hän kävi Laukon Juhan kanssa Rouninkin luona neuvottelemassa siitä, mitä nyt oli tehtävä.
Mutta Rouni ei osannut antaa päättävää neuvoa. Päätettiin vain vielä odottaa asioiden kehittymistä, sitä, mitä kartanon puolelta yritetään, ja sitten sen mukaan toimia. He vain tajusivat sen, että apua ei nyt tule muualta kuin omasta kädestä ja käsi oli nyt aulis sitä apua antamaan.
Mutta Luikissa aavisteltiin ja oltiin selvillä nyt siitä, että ilmi kapina oli tulossa. Ryhdyttiin sitä ajoissa tukehduttamaan omiin savuihinsa. Paras siinä oli tietysti tehdä kapinaan otaksutut johtajat vaarattomiksi ja varsinaisina levottomuuksien henkinä ja voimana pidettiin Laukon Juhaa ja erittäinkin lannistumatonta ja uhmaavaa Turman Rounia.
* * * * *
Ohra pääsi jo vihneelle. Ruis tähki.
Rounin talon pieni sauna oli ison koivun alla ja siinä oli pieni akkuna ja akkunan alla ruispellon piennar.
Nyt itki Viemi yksinänsä saunassa. Viero sattui tulemaan, näki hänen itkevän ja kysyi:
"Itketkö sinä Viemi?… Mitä sinä itket?"
"En minä mitä… En minä itke", kielteli Viemi. Mutta kun Viero vaikeni ja tuntui taas häneen katsovan, niin hän, huivia silmilleen korjaillen, jatkoksi puheli:
"Ei sitä aina tiedä… mitä sitä tahtoo."
Viero oli istahtanut lauteen partaalle. Hänessä sykähti sydän niistä nuoren naisen itkuista. Hän tapaili:
"Niin… Enhän minä mitään kysynytkään…"
Hän vaikeni ja niin vaikeni Viemikin. Nyt hän tiedusteli:
"Suutuitko sinä?"
Viemi ei vastannut. Ei se ollut häneen suuttunut, tiesi sen Viero, mutta oli vain tullut kysyneeksi.
"Mitäpä minä suuttuisin", vastailikin Viemi lopulta, Vierosta se vastailu tuntui niin lämpimältä, lohdulliselta ja kaihoavalta, että hänessä sykähteli entistäkin hellemmin. Hetken kuluttua hän puheli:
"Minä sanoisin sinulle yhden… Mutta jos sinä suutut."
"Mitä sitten?"
"Muutoin vain minä meinasin… Mutta en minä sitä nyt sano."
Viemi luuli arvaavansa, mitä Viero oli aikonut hänelle sanoa. Ei hän ollut pahoillansa siitä, ei mistään. Hänestä tuntui hyvältä kun Viero hänelle puheli, juuri näin, tai sama nyt, miten. Hän vastaili kuin itsekseen kaihoillen:
"Mitäpä niistä… Itket aikasi ja… Meneehän se kaikki kerran ohi."
Ja miten ollakaan, niin hän tuli nyt muistaneeksi ne Mainun silloiset, hänen itkunsa johdosta toistelemat sanat sydämestä, kävi kaihoiseksi ja jatkoi kuin itsekseen surullisesti:
"Sydänhän se on, sydän jokaisella."
Ja kun hän nyt nousi ja lähti, niin tuntui kuin olisi käydessä jäseniä hiljaa raukaissut ja hän tajusi itsekin nyt olevansa hyvin hento ja herkkä. Hän ryhtyi tuvassa suorimaan pellavapivoa, kehrätäksensä ompelurihmaa. Ajatukset tuntuivat hajoavan ja sotkeutuvan pivon valkeisiin, hajanaisiin pellavankierteihin. Mainu vuoleksi puukuppia, huomasi taas hänen surunsa, luuli niitä talon tavallisiksi oudoiksi mielialoiksi ja alkoi taas haastella sitä omaa, kaihoisaa rauhaansa.
"Näyt taas", aikoi hän sanoa, että on huomannut hänen olevan surullisen, mutta lopetti siihen ja jatkoi:
"Mutta ei sitä pidä liikoja."
Ei surra liikoja, hän tarkoitti siinä vuollessansa. Paras tyytyä vain omaan matalaan orteen. Hän lisäsi:
"Ne ovat kuitenkin kuninkaan linnat täältä etäisiä."
Mutta niistä sanoista alkoikin Viemille vain kumottaa se joku etäinen kuninkaan linna. Mikä se linna oli, sitä hän ei tajunnut, ei pyytänyt tajuta. Se vain kumotti yhä ja yhä etäämpää ja aina ja aina vain surullisemmin. Hän näki vain sen kumotuksen, istui itse täällä matalan, karstaisen orren alla, ikävöi ja harjaili pellaviansa, joihin haihtuivat ajatukset ja kaikki. Sieltä kuninkaan linnasta näkyivät vain asumattomat akkunat, ranta ja tyhjä lehto. Poissa olivat asujat. Linnut olivat iäksi lentoon lähteneet. Valkea liina vain oli oksalle heitetty ja vilkutti kuin kutsua hänelle tänne, jossa hänen luonansa oli ainoastaan puukuppia vuoleva Mainu.
Miks' on eukot suruiset?Kysyt. Saatko vastuun? Et.Vait' on, vaiti vaimon mieli.
Luikin herrat asuivat nykyään vuodet läpeensä kaupungissa. Tänäkään kesänä ei ollut kukaan heistä käynytkään hovissa. Ne ankarimmat toimenpiteet täytyi siis lykätä siksi, kunnes ovat ehtineet neuvotella isäntiensä kanssa ja saada niiden tarkat määräykset. Nieriä kyllä etsittiin vangittavaksi voudin apulaisen pahoinpitelystä, mutta toiset suojelivat ja piiloittivat häntä visusti.
Eikä ryhdytty vielä vangitsemaan Rounia, kun sitä vastaan ei ollut mitään sitovia todistuksia. Vouti sitä vaati, mutta muut selittelivät hänelle lakiansa; ei sanonut nimismies uskaltavansa vielä vangita, sillä voisi joutua siitä itse ehkä syytteeseen. Hän pelkäsi sitä sen vuoksi, kun tiesi sen lähetystön olevan matkoilla, vaikka se olikin pitänyt asiansa salassa. Mutta hän neuvoi:
"On parempikin näin", neuvoi hän voutia, ja selitteli:
"Antaa niiden aluksi rohkaistua ja pitää vain sitä tarkemmin silmällä." Hän puhdisteli silmälasejansa, näytti samalla syventyneen siihen tehtävään ja jatkoi kuin sen työn sivussa:
"Silmällä pitää ja… Vapautta saatuaan ne rohkaistuvat ja silloin, kun on jo todistuksia, niin voidaan tarttua."
Mutta kun aika kului ja vouti yhä vaati, niin suostui asettamaan Rounin julkisen silmälläpidon alaiseksi, kieltämään hänen poistumaan talostaan ilman viranomaisten lupaa. Hän oli tullut nyt sitä määräystänsä Rounille ilmoittamaan ja vouti oli hänen mukanansa. He tapasivat Rounin sen työmaalla, ruununmies ilmoitti asiansa, antoi määräyksensä. Rouni kuunteli tyynenä ja vastaukseksi puheli:
"Taisi olla turha puuha."
Ja selventääksensä, mitä oli tarkoittanut, hän entistäkin jykevämmin jatkoi:
"Minä en ole ennenkään talostani pakoillut, vaikka on tässä sattunut toinenkin asia. Niin että on turhaa luulla että nytkään. Tuli mikä tuli, tässä minä seison, enkä rävähdä."
Ja kun ruununmies ja vouti poistuivat ja hän oli taas kahdenkesken veljensä kanssa, niin hän sille puheli:
"Ne luulevat, mutta turhia luulevat."
Turhaan luulevat, että hän talostansa pakenee, hän tarkoitti. Mutta taas hän painui raskaaksi ja miettiväksi ja lisäsi:
"Olkoot ne nyt niin ja vaikka mikä miten, niin tässä kynnän viimeisen vakoni." Veli tajusi hänen mielialansa ja alkoi taas puhella niitä omiansa. Hän puheli:
"Vaot on vakoja." Hän koki taas lauhduttaa ja kohottaa veljensä synkkää mieltä.
"Se", puheli hän, "se tietysti tahtoo olla aina mielellekin kova. Mutta ei sille pidä antaa valtaa."
Epätoivolle, mielenmasennukselle ei pidä antaa valtaa, hän tarkoitti ja lisäsi:
"Köyhyydessäkin voi olla rikkaus ja surussa lohtu."
Se tuli sydämestä, itsestään, ilman miettimisiä. Mutta Rouni voimistui taas nuoreksi. Hän puheli raskaasti:
"Ei se, Mainu, ole ihan niin."
Ei hän kieltänyt sitä, että köyhyydessä on rikkaus. Päinvastoin. Hän jatkoi:
"Minä en ole koskaan köyhyyttäni nurkunut, enkä piikkoista paitaani vieronut ja vähäksynyt, ja pahin, mitä minulle voisi sattua, olisi sittenkin se, että minä olisin rikas, sillä rikkaus on varastettua. Toisen työtä ja ryövättyä se on. Ja se olisi paha merkki minun otsassani." Mainu vaikeni. Veljen sanat olivat taas tulleet jykevinä kuin hirsi. Rouni varustautui tarttumaan työhönsä ja lopetti:
"Minä olen maailmalta toivonut ainoastaan sitä, että se antaa minun rauhassa omaa kohtaloani kantaa. Kun minäkään en kerran kenenkään varpaille astu."
Hän painui työhönsä. Tuli ilta. Hän oli jo kylpenyt ja istui yksinänsä saunansa oviseinän vieressä. Myöhäisen illan päistäreinen valo käärieli huntuunsa pihaa, sen puita ja matalia asunnoita. Hän vaipui taas omiin ajatuksiinsa. Hän näki Viemin käyvän noutamassa viimeistä sangollista iltavettä, näki matalan kaivonvintin liikkuvan ja Viemin poistuvan sankoinensa. Mieleen muistuivat entiset ajat. Tässä samassa saunassa, tai sen samalla sijalla sen edellisessä, oli hänen vaimo-vainajansa synnyttänyt ne monet lapsensa, joista oli vain muisto jälellä. Mieleen palasivat niiden synnytysten monet raskaat, puutteiset päivät ja hän muisti niinä päivinä täällä matalassa saunassa eläneensä elämänsä monet hellimmät hetket. Vaimon alistuminen yhteisen kohtalon alle oli hänet silloin aina saanut sanattomaksi. Hän oli vain tuntenut aivan vihlovan hellyyden povessansa piikkopaidan alla. Nyt oli se vaimo poissa, sen viime kohtalot häneltä salassa, kuolo tuntematon. Hän istui ja istui, yllä lempeä yö ja sen palttinainen hiljainen hämärä valo ja edessä kova maailma ja sen loittoisimmilla sijoilla vaimon unohdettu hauta, jolla kasvaa ruoho ja josta ei miehelle vihi koskaan saavu.
* * * * *
On jo keskikesä.
Kun lähestyi Vaitin taloa, sen vähiä viljelyksiä, pisti ensimäisenä silmiin matalan tuvan ylettömän pitkä viirinsalko. Se tuntui aivan suhdattoman pitkältä verrattuna talon pienoisiin asumuksiin, tuvan pikku akkunaan ja kaikkeen. Kun nyt, hiljaisen päivänlaskun edellä, lähestyi samaista taloa, pilkotti sen pieni akkuna kartanopuun alta iltahohteen häikäisemänä. Varjoon tuntuivat silloin jäävän pystyn turvekaton jykevä harjahirsi, aidan seipäissä kuivuvat lehtikerput, matalat aittaset ja kaikki muu. Ainoastaan vähän loitommalla oleva riihi kuvastihe selvempänä tässä omituisessa iltanäyssä.
Nyt tiesivät siellä kertoa yhä ja yhä uutta niistä voudin aikomuksista Viemin suhteen. Vouti oli siitä juovuspäissään aivan kerskunut, halventanut eukkoja ja eukot olivat heltyneet omaa sisartansa uhkaavasta tuhosta ja oman, yhteisen kohtalonkin vuoksi.
Siitä nyt juttuiltiin. Viero oli siinä muiden kuulijoiden lisänä. Vaitin emäntä oli juurikään juottanut vasikat, puhdisteli nyt kiulujansa ja puheli siihen puheen sekaan surullista:
"Sehän se on naisen osa. Kestä vain ja kärsi. Olipa vouti tai jos mikä."
Miehet vaikenivat. Emäntä jatkoi, sureili: "Hivu vain ja hivise. Mutta siitä elä hiisku, että onko se minullakin oma onni ja osa."
Ja toiset eukot kiukuttelivat samaa, kuten kaakkurit kuikuttavat yhteisessä hädässä.
"Niin justiinsa! Hivu vain ja sano että: mitäpä tässä minusta. Ihan se on", kaihoili Lamun Mai, ja monet toiset säestivät samaa.
"Se on onni yksillä ja toisilla kipu", puheli taas emäntä. Tuoreita humaloita siinä oli pöydällä punainen koppa kaljaa varten, vaikka eivät nuo näkyneet vielä olevan muuta kuin alkuja. Hän puuhasi sitä asiaansa ja lopetteli kaipaavalla:
"Koska tuo sitten tullee kaikille se kirkas!"
Se oli kuin hautajaismenoa ja mielialaa. Kukin näki vain pimeän osansa ja harmaan maailman, jossa vain yhdet valitut loistivat harmauden seassa onnellisina kuten tämän tupasen pieni ikkuna siinä iltahohteensa valossa, loistaessaan harmaan talopahan ainoana ihanana valona, samalla kun tuvassa hiipi mielissä huoli siellä matalien, nokisten orsien alla.
Vaiettiin, Äkkiä lausui silloin Viero lyhyen:
"Mutta älkööt vielä luulko."
Se Viemin kohtalo oli häntä nyt liikuttanut, koskenut hellästi. Hän lisäsi:
"Mutta mitäpä niistä sanoista! On sitä vielä muuta."
Ja jos hän aina oli ollut vähäpuheinen, niin kävi hän nyt entistäkin vaiteliaammaksi. Hän päätti vain toimia. Hänessä heräsi isänsä peru, niin toisenlainen kuin hän ulkonaisesti jo monessa suhteessa olikin. Hän poistui, haki Mierin ja Laukon Juhan, ja sopi heidän kanssansa asioista, tulevista tapauksista vähin sanoin. He päättivät panna kaiken alkuun kolmenkesken ja kutsua muut valmiille. Laukon Juha ihastui häneen.
"Se on toista", puheli hän ja todisti:
"Sinä olet kuin Rounin poika." Hän innostui puhumaan omia katkeruuksiansa, ynseillen:
"Hiivatti! Turise. Kumarra omaasi. Me työssä, herrat jouten. Kolkuta ja kolista kirkon oville ja ano. Tuleeko? Huut hiiteen! Ne ovat yhtä."
Hän kiehahti ja vannoi:
"Mutta nosta vain oma pääsi pystyyn ja sano että: tässä seistään, niin hellittää osa. Hellit-tää vaan. Kun vaan oma pää pystyyn"; tipan hän vielä lisäsi:
"Muuten vie vaoltasi joka jyvän vieras."
Mutta kun Viero sinä iltana vaelsi yksinänsä kotimatkalla, oli hän tavallista vakavampi. Hän johtui nyt ensi kertaa elämässänsä muistelemaan niitä monia mieronteitä, joita hän oli kierrellyt, ensin ihmisten armoilla, sitten pikku kerjäläisenä, myöhemmin talojen ja hovien työläisenä. Paljon hän muisti sieltä selvästikin, enemmän kaukaisena hämäränä. Siellä oli vieras riihi, jossa hän oli puinut, siellä luhti, jossa oli nukkunut, kaikkialla miero, jota oli vaellellut. Hän muisti talon, jossa oli jättänyt kerjuupussinsa ja lähtenyt kerjäämään työtä. Se kaikki oli nyt siellä takana kuin öinen, määrätön taival, jossa ympäröi korpi ja jota vaeltaessa alati kaipaa siltä taipaleelta pois, johonkin talon tupaan pääsyä.
Kunnes sitten vasta nyt, Rounin kohtalokkaaseen taloon päästyä, oli hänellekin avautunut se kaivattu tupa — ei talo itse semmoisenansa, vaan sen nuori emäntä Viemi. Koko hänen vähä maailmansa oli nyt samaisessa Viemissä ja hän tunsi olevansa rikas.
Oli jo sydänyö. Korven puut seisoivat aaveisina epäselvässä yövalossa. Kuului jo sen ison kosken kohina, jonka niskasta oli yli melottava. Ei yhtään ääntä. Kun hän silloin, sydänyön hetkellä, meloi joen poikki ja mela kolahti kiveen, pelästyi siitä havahtanut lintu ja läksi vaakkuen lentoon. Hän huomasi, että se on korppi, ja sen öinen koikunta sekoittui omituisesti yksinäisen kosken jymisevään kohinaan ja kuohuun.
* * * * *
Ja yhä se vanha Tairakin niillä teillänsä vaelteli. Hän oli taaskin löytänyt ne jo kerran kokonaan kadonneet jälet ja lähestyi näitä Luikin maita, vaikka olikin vielä kaukana, tuntemattomilla tienoilla. Hän istuksi nyt sauvoinensa Hiekin talossa. Siinä ohjailtiin edelleen ja hän kertoili siinä kohtaloitansa ja tyttärensä tähän astisia kohtaloita samalla.
"Kärsiä, kärsiä on saanut lapsi. Kokea on saanut monia!" kaihoili hän surullisena.
"Johan ei! Jo-han ei olisi kokenut!" madaltui siinä äidin onneton mieli. Kuulijat heltyivät. Hiekki puheli:
"Se on osa kova."
"Johan ei olisi! Näyttää vain, vaan ei anna!" sureksi äiti vastaan ja puheli:
"Itket. Luulet että lauhtuu. Mutta ei lauhdu. Ei lauhdu. Kellä on osa kova, niin ei lauhdu. Jo-han!" Hiekin vaimo puuhaili hänelle syömisiä, mieli hänelläkin monena ja puheli:
"Se on tämä maailma."
Oli sitä hänkin monia kokenut. Hän lisäsi:
"Mutta kun se on kerran niin sallittu, niin minkäs sille voit."
Paras siis alistua. Taira toistelikin:
"Paras! Paras että vain niin… Että jos et kestä, niin sorrut. Sorrut vain. Sor-rut. Ei se avutonta avita", kaihoili hän yhäkin surullisempana, ja lopetti:
"Jos kerran sortuakseen niin sorrut. Sorrut vain, sor-rut!"
Ja kun hän sitten taas edelleen lynkytteli, kuvastui hänen mielessään aina ja yhä vain lähempää se hänen ainoa tyttärensä, joka, jos on kerran sortuakseen niin sortuu.
Lensi lintu lapsen luo.Min se tullessansa tuo?Syömmihin sadat suruja.
Lopultakin oli se lähetystö palannut pitkiltä matkoiltansa. Oli palannut tyhjin toimin. Luikin isännät olivat mahtavaa sukua. Kukaan ei rohjennut heidän asioihinsa sekaantua. Oli vain kehoiteltu alistumaan, tottelemaan lakia ja vakuuteltu, että Luikki kyllä tietää oikeutensa, eikä vaadi muuta kuin omaansa, sitä, joka on lain mukaan sen omaisuutta.
Ja nyt olivat ne Mainun heränneet Riekin talossa koolla. Olivat jo kuulleet palanneiden köyhät kertoilut, istuivat ääneti, emännän yksin ollessa eleillä, ja kaihoilivat uutta apua. Se Herran apu se heille nytkin kyllä hiljaa vielä sarasti, mutta se sarasti nyt etäältä ja surullisena kuten talvinen iltarusko kuoleman käväistyä yksinäisessä salotuvassa.
"Eikö tuo lie etäistä sekin", puheli jo emäntä hiljaa siitä avusta.
"Vasta tuo kuolemassa luona lienee", kaipaili hän sitä yhä hiljemmin. Lampaat olisi ollut tänään kerittävä. Hän kaihoili kuin nyt sitä asiaa muistellen:
"Kunhan on ja ahertaa. Tottapahan sitten kuolema loput korjaa."
Mutta Mainu luotti yhä siihen apuun ja koki sillä uskollansa puhua muillekin rauhaa.
"Kyllä Hän on jo näillä main, Herra nimittäin", puheli hän ja vakuutti:
"Ei Hän unohda."
Hän koki selittää, että Herra tekee työtänsä huomaamatta, vaiti, kuten hiljainen ja yksinäinen metsämaan kaurahalme ripsii ja kypsyy ääneti ja vaiti ja on vaatimaton ja vähäinen siinä ripsiensä hiljaisuudessa heloittaessa.
"Hän on niinkuin metsässä kaino kaura. Niin Hän on näillä main", todisteli hän siitä Herransa ihanasta läsnäolosta. Hän selitteli taas, että kaikki mitä tulee, se on Hänen tahdostansa tapahtunutta, sillä Hän on kaiken Jumala, Hän.
"Hänen hiljaista viisauttansa se on kaikki. Sillä Hän on Hän." Hän itsekin oli taas kuin vähäinen kaura, joka tyytyy omaan yksinäiseen elämäänsä siellä metsähalmeen hylätyssä rauhassa, maailmalta mitään pyytämättä.
"Turva on Hänessä, sillä hän on ja yöpyy meidän luona… Yöpyy, yöpyy Hän ja on turva ja tuki", toisteli hän yhä vain kuin itseksensä. Yhä vain hän uskoi ja vakuutti Herran armon ja viisauden kasvavan näillä mailla kuin sen hiljaisen kauran. Sen suojissa tuntui kaikki turvalliselta. Hän vakuutti:
"Siitä kasvaa elo."
Eivätkä ne muut jaksaneet nytkään olla alistumatta. He vain tunsivat ikäänkuin pienenevänsä ja hupenevansa sen salaisen, suuren viisauden edessä. Se viisaus, apu ja armo kyllä tuntui yhäkin etäisemmäksi loittonevan, mutta jälelle jäi toki kaihoisa rauha, kuten kuolintaloon, sitten kun jo iltaruskokin on lakannut ja tuvan kurkihirren yllä on äänetöntä ja sirkka on vaiennut kiukaassa, eikä kukaan puhu. Vaietaan vain, tajutaan yhden lähteneen vainajana talon tuvasta ja kuolinpäivän iltoinensa etääntyneen sinne tuntemattomuuksien taakse.
* * * * *
Nyt oli jo leikkuuajan alku. Siellä täällä ilmestyi ensimäinen kuhilas pienelle pellolle ja riihen edessä kapsehti mies paitahihasillaan jo valmistuksiansa.
Ja nyt oli Rounillekin lähetetty kova määräys saapua vaimoinensa Luikkiin päivätöihin, kuten ainakin alustalainen. Hän kuunteli määräyksen ääneti, jatkoi vain työtänsä ja lopuksi lausui määräyksen tuojalle lyhyen:
"Mitäpä siitä."
Mutta kun tuoja yhä siinä viivytteli, niin hän kuin sanontaansa selventääksensä lisäsi:
"Minä vain tarkoitin sitä, että sinä täytit oman tekosi… kun toit sanan, ja minä teen mitä minulle kuuluu."
Hän ei ollut tätä ennen puhunut Viemille näistä asioista vihjailuillakaan, ei rauhoittaaksensakaan vaimoansa. Mutta kun hän nyt söi ääneti ateriaansa ja Viemi tapansa mukaan hiljaa omiansa puuhasi, niin hänen tuli Viemiä sääli. Mieli teki nyt sanoa sana rauhoitukseksi. Ei vain tahtonut löytää sanoja. Vasta aterian lopetettuansa hän pääsi sanoiksi ja puheli:
"Ne tässä hätyyttävät", alkoi hän silmäillä askareitansa ja jatkoi:
"Mutta ei sinun pidä tässä hätäillä, eikä surra sitä, mitä sattuu. Kun aika tulee, niin minä kyllä teen omani." Hän ei nyt huomannut sitäkään, kuinka Viemi silloin taas vetäisi huivia alemmaksi silmillensä ja koki pysytellä selin. Hän vain heltyi ja puheli:
"Karuahan tämä kyllä tässä sinullakin on. Mutta kun tyydyt niin… ei tuo kaikki vielä lie lopussa."
Ja hänestä tuntui kuin olisi hän nyt sanonut hellyyttä liiaksikin. Hänelle tuli sen takia aivan vaikea olla, ei hennonnut katsahtaa vaimoonsa, ei voinut jäädä sen luo tupaan. Vasta työmaalle, yksinäisyyteen päästyänsä alkoi hän tuntea itseään taas alkavan painostaa. Ja kun Mainu saapui myöhemmin luo, niin hän alkoi aivan itsestään sille nyt levähtäessään puhella, toisin kuin ennen.
"Tässä", alkoi hän. Ei tiennyt mitä ja miten sanoa.
"Mutta mitäpäs niistä", aikoi hän jo keskeyttää, vaan kun nyt mieli yhä synkkeni ja painui, niin hän taas lisäsi:
"Kun olisi vaikka lapsista jokukaan jäänyt, niin olisi siitä nyt apu ja toivo… Tässä kun nämä muutkin avut jo hupenevat." Ja kun veli kuunteli nyt ääneti, niin hän, kuin unohtaen oman osansa, heltyi sillekin sanomaan veljen sanan, kuten kyllä usein ennenkin. Hän puheli:
"Mutta samaa kovaahan se on kaikilla… Ja onhan tuo hyvä, että sinä olet tässä yksissä pysynyt. Vaikka ei tuo sinunkaan elosi lie häävi."
Ja yksissä he olivatkin elelleet ikänsä. Vaikka Mainu elikin omaa talouttansa, kierteli töissä ja saarnailuilla maailmalla, niin aina hän oli palannut veljensä luo kuten kotiinsa ja aina tuntenut veljen kohtalokkaan talon omaksensa, sen huolet ja oudot aavistukset yhteisiksi. Hän tajusi veljensä karusta puheesta sen mikä siinä oli sydäntä.
"Ne nyt ovat niitä", tapaili hän vastaukseksi. Teki mieli jotain kuitenkin vielä sanoa, mutta ei siinä ollut sanoja.
"Se on jo takana. Mikä on eletty", löysi hän toki jotakin ja lisäsi:
"Kerran vain tulee meillekin ilta. Ja silloin tehdään kaikesta tili. Ilman meitä." Hänen oli määrä lähteä huomenna saarnamatkoillensa lähiseurakuntiin. Hän toisteli, mieli omituisena:
"Ilta, ilta joutuu. Kun se tulee, niin silloin on majan harjalla yö."
Ja kun Rouni sitten iltasella päivän jo laskettua oli korjaillut pihaveräjän kiinni, niin hän jäi siihen veräjälle pitkäksi aikaa yksin istuksimaan. Lammas makasi vuonillensa rauhallisena siellä veräjän toisella puolella. Ensimäinen kuhilas pellolla antoi yölle elokuun tunnun. Metsien ja pihan yllä oli ohut hämärä, jossa kaikki näkyi kuin hauras varjo. Hän tajusi Vieron kulkevan paitahihasillaan pihan halki aittaansa ja vähän myöhemmin Viemin kokoilevan pihamaan hämyssä vähiä pesujansa, jotka olivat kuivuneet oksilla ja nuoralla. Sitten hävisi kaikki. Oli vain tyhjä piha öisine puinensa ja matalien asumuksien harmaat harjat äänettömine kurkihirsitolppinensa ja räystäät kouruinensa, jotka kaikki peittyivät yön hentoon ja herkkään äänettömyyteen.
* * * * *
On seuraava päivä.
Mainu oli jo lähtenyt saarnailuillensa sinne etäisille seuduille. Hänen oli määrä viipyä siellä useita päiviä. Hän oli lähtiessänsä hyvästellyt Viemiä tavallistansa erikoisemmin, tietämättä miksi. Ero siitä oli nyt vain tuntunut toiselta kuin ennen. Oli kuin olisi hän aavistanut poissa ollessaan jotain erikoista tapahtuvan.
"Yhdessähän tässä on aina eletty ja koettu", oli hän puhellut ja lisäillyt:
"Mutta sitä on elämässä paljon. Kullekin meistä kolkuttaa oma kohtalo ja osa."
Mutta nyt oli jo puolipäivä. Viemi leikkasi ruista kahdenkesken Vieron kanssa ja Rouni itse oli halmeella töissä. He olivat leikanneet tovin ääneti, kun työ pysähtyi kuin itsestänsä ja Viero alkoi hänelle puhella. Hän oli nyt tavallista vakavampi sen salaisen suunnitelmansa vuoksi. Siitä tuonnoisesta saunakohtauksesta hän aikoi jotakin selittää ja puheli äkkiä:
"En minä, Viemi, silloin aikonut sinulle mitään pahaa… Aioin vain sanoa, että minulla on sinun luonasi hyvä olla."
Tuli kuin vaitiolo. Viemi seisoi leikkuun rajassa sirppi kädessä. Hän taivutti sirpillä rukiin korsia niin että niiden tähkät kallistuivat hieman hänen silmiensä suojaksi. Hän ujosteli kuten kosittava neitonen.
"Sitä on aina sydämellä yhtä ja toista", jatkoi nyt Viero Viemin siinä yhä vaietessa ja pelätessä katsetta häneen kääntää.
Ja silloin heissä sykähti toisiansa kohtaan jotakin hyvin hellää. Ei siitä olisi kumpikaan hennonnut enää tämän enempää puhua, ei nyt, ei koskaan. Viemi vain seisoi ennallansa ja ikäänkuin koki yhäkin salassa taivuttaa rukiinkorsia kallistamaan tähkiänsä hänen katsettansa peittämään. Edessä oli vain hieno, pieni köyhän talon ruispelto ja sen piennar, ja ruispellon sivulla matala, yksinäinen sauna ja tuntui vain aavistuksissa hento ja tuskin huomattava näiden olojen sykähdys, niin hiljainen ja vaatimaton kuin se, kun köyhän tuvan akkunalaudalla sykähtää yksinäisen, hellän punakukan hiljainen ja kaino sykähdys.
Samassa alkoi metsän takaa kuulua yksinään vaeltavan miehen harras veisuu. Joku niitä Mainun uskolaisia vaelsi polkujansa ja miten lie mieli tehnyt siinä yksinäisyydessä veisailemaan. Veisuun rauhallinen kuulu kohosi rikkaana ylös ja ikäänkuin levittäytyi katoksi metsien, pellon, siinä pellolla leikkauksensa rajassa seisovan ihmisparin ja kaiken ylle.
* * * * *
On kulunut päivä välillä.
Nyt alkoivat oudot sanomat nopean kulkunsa. Viero oli poistunut aitastansa yöllä kenenkään huomaamatta ja palannut aamuyön aikana ilman että sitäkään kukaan tiesi.
Mutta aamusella oli Luikki kaikkinensa porona. Juopunut vouti oli palanut liekeissä, apulainen löydettiin metsästä murhattuna. Ruununmies oli yrittänyt rientää palopaikalle keskellä yötä, mutta hänkin oli matkalla hävinnyt jäljettömiin. Minne? Kukaan ei sitä tiennyt. Vasta vuosien kuluttua löydettiin joesta, sillan alapuolelta, hänen rattaansa ja hevosen luut, mutta hän itse oli ainiaaksi kadonnut. Kartanon väki oli hajautunut kyliin ja taloihin. Kaikki oli päässyt irti ja oli nyt valloillansa.
Ja nyt kulkivat puheet ja arvailut. Kukaan ei tiennyt mitään ja ne jotka tiesivät, vaikenivat kuin hauta. Kaiken entisen lauetessa oli samalla aivan itsestään ilmestynyt ankara yhteisen kurin henki. Jokainen tajusi, että siinä asiassa leikitään nyt elämällä ja kuolemalla ja yhteinen asia yhä vain sitä kurin henkeä tiukensi.
"Herrasiunaa! Mitä tästä nyt koituu!" siunailivat eukot. Mutta miehet tajusivat, että nyt oli vain kestettävä.
"Koituu mikä koituu!" puhelivat he vakaina. Itse asiassa tuntui yksinpä siinä odotuksen ja epätietoisuuden painaessa helpolta ja keveältä kun Luikki oli nyt poissa, sen rauniot savuavina. Puheltiin kostonilolla:
"Riisuuntuipas, ruoja!"
Hävisipäs, kytee raunioina. Toinen lisäsi varmalla:
"Kumossa on!"
Tuntui vain vapauden ensimäinen hengähdys, eikä silloin tehnyt mieli laskea, kuinka pitkäaikainen se tulee olemaan. Nuorten, niiden hillittömimpien kesken, pääsi ensi aluksi valtaan uhman riemuakin, ja raiteilla sen mukaista remua, sodan ja metelin remua. Avin Mieri siellä oli ylinnä muita. Heitä kulki joukko poikia kylän tiellä. Oikeastaan Mieri koki painaa mieleensä asian vakavuutta sillä remullansa. Hän kulki kaulatusten toisten kanssa ja hoilasi:
"Ja vaikka mä kahta rakastan, niin yks' on niistä oma."
"Hip vaan", remusi hän. Mutta kun he tulivat Tuovin talon pihalle, niin hän talttui kokonansa, vaikka toiset yhä remusivat. Hän istahti Lienun aitan porraslaudalle, vaipui tahtomattansa miettimään ja kun Lienu kulki ohi, niin hän tälle puheli:
"Älä, Lienu, sure, vaikka nyt näin."
Hän puhui nyt omituisesti, sillä mieli painui. Lienu pysähtyi, näytti arvaavan hänen mielialansa, heltyi hänelle ja vastaili:
"Mitä sinä nyt minun suruistani! On sitä nyt pahempiakin eletty!"Remukin lakkasi. Mieri tapaili:
"En minä sillä mitä erikoista." Hän tuntui jo aivan surulliselta ja lisäili:
"Minä vain muutoin toivoisin sitä, että sinulla ei olisi surua. Sillä mikä tullakseen, niin se tulee. Mutta ei se sinulle tule."
Ja Lienusta näytti Mieri nyt yht'äkkiä muuttuneen nuorukaisesta mieheksi ja hänestä tuntui kuin olisi hän itsekin sen huomattuansa muuttunut toiseksi ja heidän entiset keskinäiset keveät rakastelunsa saaneet uuden tunnun, alkaneet muuttua rakkaudeksi. Hänelle kajastivat kyllä Luikin savuavat rauniot, mutta samalla hänestäkin tuntui nyt olo muulta, ei entiseltä. Kylän kesäisiin kuherteluihin ja kuhilaiden ja heinärukojen takaisiin rakasteluihin oli kauhuntapauksesta tuulahtanut uusi tuntu.
"Ja tytöt ne itki aitassansa,vaan en minä itse sure."
Hoilasi näin joku, mutta siinä hoiluussa värisi nyt sittenkin tämän kesäisen kyläelämän outo, vakava sävy.
"Mitäpä niistä!" lopetteli Mieri omiansa. Tulee mikä tulee. Oli alkanut yleinen alistuminen tulevien kohtaloiden alle.
Ja vanhaa Tairaakin veti nyt jo tie Luikkia kohti. Kaukana hän vielä vaelsi, mutta siellä tunnettiin Luikin laajalti kuulu nimi ja sitä kohti häntä nyt ohjailtiin. Elossa tuntui olevan tytär, elossa Rounin kadonnut poika.
"Elossa, niin elossa. E-los-sa!" ilostui hän toistelemaan ja ihaili:
"Ken kerran kestääkseen niin kestää. Kestää! Kestää vain!"
Niin istui hän kerran sauvoinensa ja nyyttinensä tienvarrella. Lähes kaksikymmentä vuotta oli takana sotapakolaisen karkailuja, vankeutta, elämää vieraalla maalla, suruja viljalti, iloja vähän, tuskin ainuttakaan. Nyt tuntui pilkoittavan päivää sieltä Luikin puolelta ja hän kaihosi vain sinne. Luikissa oli hänellä nyt koko maailma. Yksinäiset kankaat siinä vain levisivät äänettöminä ympärillä ja niitä valaisi paisteellansa salomaiden ujo päivä.
Mutta palon jälkeisenä aamuna ei ollut sana vielä kantanut Luikin raunioilta Rounin metsätalolle, eikä Viero siitä kenellekään sanaakaan puhunut. Aurinko paistoi vielä matalahkolta. Varhaisessa aamussa tuntui päivännousujen jälkeinen rikas tuoreus ja pihalla se kesäaamun nuoskeus, joka on tavallista unesta heränneen väen ensi askareitansa alotellessa. Lehmä märehti veräjällä rauhallisena, lypsyaikaansa odotellen, ja juuri äsken pukeutunut Viemi ilmestyi tuvasta rapulle. Hänen kasvoillansa tuntui vielä unen jälkeinen aamun tuoreus. Korento oli pystyssä seinää vasten. Hän varusteli siinä seinävierellä korvoa kaivolle veden noutoon lähteäksensä ja tuskin huomasi kuinka hänen miehensä sillä aikaa kulki taitse suitset kädessä tuvasta pihan halki ja hävisi aitan taa, lähtien hevosta metsästä hakemaan. Viero huomasi Viemin puuhat, tuli avuksi, vei korvon kaivolle, Viemin tullessa korentoinensa jälestä.
Ja kun Viero nyt kaivolla nosti matalalla vintillä vettä korvoon kaivon kannella seisten ja Viemi seisoi siinä kaivonkannen vieressä korento pystyssä, tuntui heistä molemmista, että heidän välillänsä on jo lopullisesti jotakin sitä hyvin läheistä, joka yhdistää heidät ainiaaksi. Kaikki muu maailma oli jäänyt heille vieraaksi ja he olivat huomaamattansa muodostaneet omansa ja sulkeutuneet siihen. Korvo oli jo täysi ja nyt Viero puheli jo kuten aina semmoiselle ystävälle ja naiselle:
"Älä sinä, Viemi, sure, jos mitä sattuu ja on", puheli hän ja lisäili:
"Niitä on aina maailmassa kohtaloita, mutta kyllä se kaikki menee aikoinaan ohi."
Ei Viemi tiennyt mitä hän tarkoitti, ei halunnutkaan sitä erin tietää. Hänestä tuntui nyt vain olo helpolta ja hyvältä. Hän seisoi yhä siinä korento pystyssä, tajusi vain kaivonvintin nousseen ja laskeneen ja ystävänsä nuoren miehen nostaneen sillä vettä ja puhelleen hänelle. Hän olisi tahtonut jäädä siihen iäksi, seistä vain niin, levollisena, onnellisena, korento pystyssä, ympärillä aamun tuoreus, mielessä vielä varhaisen aamun vieno unen tuntu ja nuori mies siinä kaivonkannella hänelle puhelemassa ja nostamassa hänen korvoonsa kaivosta vettä.