The Project Gutenberg eBook ofTurun linnassa: Kertomus Juhana-herttuan ajoiltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Turun linnassa: Kertomus Juhana-herttuan ajoiltaAuthor: Volmar LindmanTranslator: Berndt GrönlundRelease date: November 8, 2013 [eBook #44137]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TURUN LINNASSA: KERTOMUS JUHANA-HERTTUAN AJOILTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Turun linnassa: Kertomus Juhana-herttuan ajoiltaAuthor: Volmar LindmanTranslator: Berndt GrönlundRelease date: November 8, 2013 [eBook #44137]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Turun linnassa: Kertomus Juhana-herttuan ajoilta
Author: Volmar LindmanTranslator: Berndt Grönlund
Author: Volmar Lindman
Translator: Berndt Grönlund
Release date: November 8, 2013 [eBook #44137]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TURUN LINNASSA: KERTOMUS JUHANA-HERTTUAN AJOILTA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomus Juhana-Herttuan ajoilta
Kirj.
Suomensi B. G. [Berndt Grönlund]
Helsingissä [1892],K. E. Holm'in kustannuksella.
Hufvudstadsbladetin uudessa kirjapainossa.
I. Myrsky merellä.II. Turvapaikka maalla.III. Raaseporissa.IV. Juhlamenot Turun linnassa.V. Juomingit seurasalissa.VI. Pilviä kevättaivaalla.VII. Retki Katrinedaaliin.VIII. Vanki.IX. Odottamaton löytö.X. Unelmat. — Todellisuus.XI. Järkähtämätön päätöksessään.XII. Kahleet päästetään.XIII. Uusia löytöjä. — Turvapaikka Ruissalossa.XIV. Taistelu rakkauden ja velvollisuuden välillä.XV. Veliriita.XVI. Herttua ja herttuatar.XVII. Öillisillä aalloilla.XVIII. Pahoja huhuja.XIX. Tappio.XX. Uhri.XXI. Loppu.
Myrsky merellä.
Oltiin joulun edellä 1562.
Tuima pohjatuuli ajeli Suomenlahden vaahtopäisiä aaltoja korkealle, vihellys kuului sen pienen laivaston mastoissa ja köysissä, joka pimeänä joulukuun aamuna taisteli hurjan taistelun myrskyn ja rajuilman kanssa. Jo monet kerrat oli laivastolla epäilty saapumisesta ikävöidylle Suomen rannalle, sillä uusia vastuksia oli yhä edelleen itsepintaisesti ilmestynyt eteen. Marraskuun 30 päivänä oli mitä valoisimmilla toiveilla lähdetty Vironmaan rannasta, sillä myöhäisestä vuodenajasta huolimatta lupasivat silloinen kaunis ilma ja myötäinen tuuli nopean ylimenon; mutta palan matkan päässä keikkuvilla aalloilla muuttuivat valoisat toiveet pian, ja kaksi vuorokautta oli jo toivottomasti taisteltu elementtien raivoa vastaan.
Synkkämielisenä ja ryppyisellä otsalla kyseli Juhana-herttua tuon tuostakin, hetkien hitaasti vieriessä, miehistöltä laivalla "Ursus Finlandicus", joka kulki etumaisena, jos ei herttuakuntansa ääriviivoja jo näkynyt etäällä, mutta yhä edelleen olivat vastaukset yhtä masentavia ja yhä levottomimmiksi tulivat kömpelöt laivastolla matkustajat, jotka vapisevalla sydämellä jo puoleksi kangistuneina yhä kovenevasta talvipakkaisesta katselivat vastaisuutta mitä pimeämmässä valossa. Jätettyinä mietintöihinsä melkein tuskallisesti odotellessaan parempain aikain koittamista muistelivat he menneiltä ajoilta jokaista epäsuotuista tapausta, ja asettaen ne sen rinnalle mikä mitä elävämmästi tapahtui heidän silmäinsä edessä, herättivät he kaikki kummitukset salaisista pesistään. Keihäisillä ollessa häiden aikana Vilnassa oli ratsastajia haavoitettu ja hevosia kaatunut — myöskin ne ennustaen tulevia onnettomuuksia.
Herttuatar, yhtä kaunis kun harrastunut katolilaiseen uskontoonsa, oli tehnyt mitä voi rauhoittaakseen levottomia neitoja. Hänen kehoituksestaan olivat he Jumalan äidin tykö koroittaneet kumminkin tusinan "ave Mari'oita" ja rukoilleet rukousnauhansa loppuun joka päivä, mutta heidän rukouksiansa ei kuultu ja sitä rauhaa, jota niiden kautta toivoivat saavansa, ei saapunut, vaan oli sen sijaan viimeinenkin toivon kipinä jo aikoja sitten sammunut.
Vihdoin aamupuolla päivää joulukuun 3 päivänä heikkeni myrsky vähän ja se lumituisku, joka pitkät, tuskalliset tunnit oli peittänyt kaiken näkö-alan, taukosi. Sanomattomalla riemulla tervehdittiin laivastolla esiintyvän auringon kullankeltaisia säteitä, jotka kimellyksellään antoivat omituisen, synkkämielisesti ihanan kauneuden vaahtoisen meren äärettömälle ulapalle.
Mutta vielä oli tuuli niin kova, että tuskin voitiin panna mitään toivoa vaivaloisen matkan onnellisesta lopusta. Pelko, että viimeisinä kauheina päivinä oli poikettu täydellisesti pois oikealta uralta muuttui myös yhä enemmän todeksi. Vielä muutaman tunnin levottoman odotuksen jälkeen nähtiin ensimäiset, heikot ääripiirteet maasta siintävän etäällä, taas uudelleen suloisen kajastuksen tavalla kadotakseen pimeyteen. Auringon ystävällinen levy ei myöskään voinut kauvan pitää itseänsä näkyvissä, ennenkuin uudet pilvet tulivat ja peittivät sen läpitunkeemattomalla peitteellään.
Kuljettiin hurmaavaa vauhtia, vaikk'ei likimainkaan kaikkia purjeita ollut levitetty. Uudelleen tulivat ikävöidyt ääriviivat esiin etäällä, ne muodostuivat vähitellen läheneviksi vuoriksi ja kallioiksi, joiden harjuilla kitukasvuiset männyt ja kuuset vallitsivat. Jo ohjattiin ensimäisen karin sivu, jonka rantakiviä vastaan raskaat aallot kykenivät lyömään tuskin jalkaa korkeammalle; niemi seurasi niemen perään, metsät tulivat yhä tiheämmiksi ja korkeimmiksi — mutta Turun linnan tornihuippuja ei tullut näkyviin — — — havaittiin nyt, mitä jo kauvan oli arveltu, että oli tultu aivan toisille seuduille kun mitä alkuaan oli tarkoitettu.
Turvapaikka maalla.
Hämmästys Länsi-Uudenmaan pienessä pappilassa ei suinkaan ollut vähäinen, kun sanansaattaja joulukuun 3 päivänä päivällä tuli ilmoituksella, että laivasto oli käynyt ankkuriin selällä sen edessä ja että lipusta eräässä isomastossa selvästi voi päättää korkeita vieraita olevan laivastolla.
Hiljainen Eskil Isaeus par'aikaa puolisoineen söi yksinkertaisen päivällisateriansa, kun ensimäiset huhut tästä saapuivat tänne, ja hän oli tuskin ehtinyt kiittää ruoan edestä ennenkun ratsu jo saapui pihalle ja ilmoitti että hänen herttuallinen armonsa halusi saada tarpeellisia ajopeliä viemään saapunutta korkeata pariskuntaa ja hoviväkeä Turun linnaan. Hädin tullen tyydyttiin kun päästiin katon alle, koska pimeä pian oli tulossa. Raivoavassa myrskyssä ja sumussa oli yli purjehtiessa kuljettu harhaan ja sentähden täytyi nyt koettaa maatietä päästä matkan perille, sillä ei enää haluttanut mennä koettelemaan meren ankaruutta niin levottomana vuodenaikana.
Vanha prelati oli hetken kuunnellut vaimonsa selityksiä mitään virkkaamatta, sillä tämän kautta vietiin tämä toivomus huoneen isännälle ja perheen päälle, mutta vähitellen havaittiin laskujen hänen otsallaan saavan tavallista uhkaavamman luonteen ja kädet ristissä rinnallaan lausui hän tuimasti:
— Minun asuntoni on rauhan asunto; omatuntoni kieltää minua palvelemasta valtakunnan vihollisia.
— Ja sinä luulet siis, että tyydytään tähän vastaukseen? Muista minkä vaaran kielto saattaisi meidän huoneellemme — — —
— Minä olen Herran sotilas, keskeytti pappi, enkä pelkää mitään ihmisten juonia, tehdessäni mikä oikein on.
— Mutta kuule Eskil toisten tähden, jotka muuten saavat kärsiä sinun vihastasi herttuata kohtaan, jatkoi vaimo taivuttaakseen miestään.
Kauvan seisoi hän, miettien vaimonsa viimeisiä sanoja, sitte lausui hän lempeemmin:
— Heidän tähtensä, sinä olet oikeassa, Elisabeth, anna siis valjastaa; mutta meidän ainoalla ajopelillämme ei pitkälle päästä. Anna sentähden sanoa korkealle herrasväelle, että minun huoneeni saa olla avoinna heille kunnes ehtivät ryhtymään enempiin toimiin Turunmatkaa varten.
* * * * *
Talvi-illan varjot olivat jo peittäneet seudun läpinäkymättömällä pimeydellä; ainoastaan siellä täällä nähtiin valkoisia kinoksia pilkottavan, ja tähtikirkas avaruus oli majesteetillisenä ympäröivän hiljaisuuden yli. Mutta rauhallisessa maapappilassa oli häärinää ja pyörinää ja vilkkaasti leimuavat valkiat houkuttelivat kaikki ympärilleen. Hoviväkikään ei laiminlyönyt virkistyttää vilusta ja väsymyksestä kankeita jäseniään sekä lämmittävän lieden ääressä että virvottimilla, joita runsaasti oli tarjona. Viini juoksi virtoina ja helinässä ja hälinässä, laulain ja jutustellen, iloittiin siitä, että vihdoin viimein oli saavuttu kovalle maalle — kunnes uni voitti kaikki ja sulki heidän ystävälliseen syliinsä.
Herttuatar ennätti kaikkialle ja kaikkein kanssa ja se vaatimaton rakkaus, millä hän nyt niinkuin ainakin kohteli kaikkia palvelijoitaan, vaikutti aivan virkistävästi heihin niiden kaikkien synkkien vastaisuuden toiveiden aikana mitä jo saapuessaan heille vieraasen maahan kantoivat tykönään. Juhana-herttuankin monesti synkille kasvoille loi hän katseellaan iloisen loisteen tahi saattoi hänen sydämensä sykkimään kovemmin jollakin ystävällisellä hyväilyllä tahi kehoittavalla sanalla.
Jo harmaapäinen pastoorinrouva hoiti myös emännän velvollisuuksiaan kiitettävällä tarkkuudella; varhain aamusta myöhäiseen iltaan nähtiin hän häärivän toimissa loistavan komeuden keskellä, aivan kun ei mikään talvi vielä olisi riipottanut luntansa hänen kiehkuroihinsa eikä vanhuus ja väsymys painaisi häntä.
Miehensä sitä vastoin vaarinotti, helposti ymmärrettävistä syistä, mitä varovamman käytöksen vastentahtoisia vieraita kohtaan, vaikka hänkin oli olevinaan itse kohteliaisuus ja nöyrä alamainen, kun niin vaadittiin. Mutta mielessään pyysi hän korkeimmalta anteeksi rikosta, jonka piti tehneensä sekä kuningastaan että sitä seurakuntaa vastaan, jonka paimeneksi oli pantu, palvelemalla tätä suuren Kustaa Vaasan, hänen mielestään sukuansa halventavaa poikaa.
Pappilassa ei kuitenkaan viivytty kauvan. Seuraavana päivänä saapui jo nimittäin joukko kelvollisia ajopeliä ja tuhatluku ratsuja, jolloin matkaa jatkettiin Raaseporiin. Vähä sen jälkeen purjehti myös laivasto Turkuun.
Raaseporissa.
Raaseporissa oleskellessa vietettiin aika mitä huolettomammalla tavalla. Herttua koetti aina olla niin kekseliäs kun mahdollista, tehdäkseen olon hauskaksi ja hupaiseksi nuorelle puolisolleen ja seuralaisilleen. Myös väestön annettiin ahkeraan ottaa osaa näihin moniin huvituksiin tahi itse panna toimeen itselleen huveja, ja mielihalulla katselivat kaikki, aina herttuaan saakka, näitä.
Varhain eräänä iltana, noin pari viikkoa siitä, kun saavuttiin Suomeen, istuttiin taas alhaalla avarassa seurustelusalissa katsellen niitä hyppyjä ja leikkejä, joita alhaisempi hoviväki pani toimeen niiden sotilaiden kanssa, mitkä vähä ennen olivat saapuneet tänne Turusta vahvistaakseen vartiaväkeä.
Ilo oli yleinen ja muutamat hovineideistäkin eksyivät tanssin pyöreihin herttuattarensa suureksi huviksi. Herttua itse oli edellisenä päivänä matkustanut Turun linnaan valmistamaan herttuallisen puolisonsa juhlallista vastaanottoa.
Näistä neideistä huomattiin erittäin yksi, Zaida Barinsky, joka kauniilla ulkomuodollaan ja haaveksivalla katseellaan suurissa mustissa silmissään herätti kaikkein huomion. Hän oli syntynyt Puolassa köyhistä vanhemmista, mutta oli harvinaisen kauneutensa ja tavattomain luonnonlahjainsa tähden jo aikaisin otettu hoviin, ja oli nyt yksi herttuattaren uskotuista. Tämä suosio oli tosin alussa saattanut hänen naiskumppaninsa hyvin paljon kadehtimaan häntä, mutta vaatimattomuudellaan oli hän pian ymmärtänyt poistaa kaiken vihan ja tehdä itsensä rakastetuksi myös näiltä.
Rusottavan punaisena huimasta tanssista, johon hänkin oli ottanut osaa, oli hän istahtanut erään pylvään viereen, joka toisten keralla kannatti suuren salin holvattua kattoa, ja istui siellä vilkkaassa keskustelussa toisten neitien kanssa. Silloin astui sisälle ovesta vastaisella seinällä nuori, kookas mies, yksi äsken saapuneista sotilaista. Kuiskutus alkoi salissa heti hänen jalon, muhkean muotonsa ilmestyttyä ja neitoset kokoontuivat toisiltaan tiedustamaan ken sorea mies oli.
Nuori mies, Hans Ivarsson, oli kotoisin Blekingestä ja oli jo kokonaista kolme vuotta palvellut herttuata ja kohonnut paljon hänen suosiossaan miehuudellaan ja rehellisyydellään, ehkä enemmän kun moni häntä vanhempi sotilas, joka ei suinkaan ollut omiaan enentämään sovintoa hänen ja kumppaniensa kesken. Tänäkin iltana näkyi veren nousneen monen nuoren miehen päähän nähdessään mikä onni vastatulleella oli myös kauniimman sukupuolen luona. Mutta tämän menestyksen ei näkynyt herättävän mitään huomiota hänessä; pää-asia oli hänen mielestään ottaa vaarin tilaisuudesta, kun semmoinen sattui löytymään, siten haihduttaakseen sitä koti-ikävää, mikä silloin tällöin valtasi hänen. Mutta lapsuuden kotiin ei hän ikävöinnyt, kun muisto menneistä ajoista valtasi hänen. Hänen isänsä ja äitinsä olivat aikoja sitten kuolleet ja se maatilkka, missä lapsena oli juoksennellut, oli mennyt perinnöksi vanhemmalle veljelle. Mutta kivenheiton päässä Oosin torpasta, hänen lapsuuden kodostansa, asui nuori ja kaunis Blekingen tyttö, hän voi nyt olla noin 19-vuotias; hänestä oli aina lapsuudesta saakka pitänyt ja poislähtiessään antoivat he toisilleen pyhän lupauksen, että niin pian kun kohtalo veisi heidän yhteen, he laatisivat itselleen kodon saman katon alla eivätkä milloinkaan enään jättäisi toisiaan.
Nyt oli, niinkuin sanottiin, kolme kokonaista vuotta mennyt eikä hän ollut mitään kuullut tytöstä, ja Jumala tiesi milloin saisi jälleen nähdä rakastettuansa ja ikävöittyä Blekingeänsä, sillä varmaan olivat levottomat ajat tulossa herttuan ja kuninkaan eripuraisuuden tähden, tämän herttuan, jota sydämensä pohjasta vihasi, vaikka oli häneltä saanut niin suurta suosiota. Hän häpesi uskollisuuttansa tälle ulkokauniille herralle, kuitenkin — hän oli täyttänyt velvollisuutensa, mitä muuta häneltä vaadittiin!
Milloinkaan ei hän ollut pyytänyt turhaa kunniaa eikä vertaistensa, enempää kun muidenkaan, ihmettelemistä, hänen elämänsä tarkoitus oli pysyväisempää laatua: että kerran tuntea itsensä onnellisena mainitessaan Greeta Larssonia omakseen, että Greetan kanssa saada olla osallinen iloissa ja huolissa täytettyään velvollisuutensa isänmaan hyväksi.
Mutta missä tahanaan tämä nuorukainen esiintyi ei voinut hän välttää kaikkein huomiota. Paitsi miellyttävää ulkomuotoa oli hänessä niin paljon muuta, jonka välttämättömästi täytyi vetää puoleensa, eikä se ollut ensinkään kummallista, jos tämä ihana olento puolalaisissa hovinaisissa, joilla yhä edelleen oli mitä huonommat ajatukset pohjoismaista ja niiden asukkaista, herätti hämmästyksen ja ihastuksen.
Zaida Barinsky näkyi tässä tilaisuudessa enimmin mieltyneen nuoreen ruotsalaiseen soturiin. Koko iltana otti hänen vaarin jokaisesta tämän pienimmästäkin liikkeestä eikä voinut kyllin ihmetellä, että tämä alhainen sotilas kaikessa käytöksessään osoitti semmoista säädyllisyyttä, joka olisi ollut kunniaksi monelle häntä korkeammalle. Vielä leikkien ja tanssien hälinän vaiettuakin, kun yö yksin vallitsi suuressa talossa, ei hän unissansakaan voinut olla antamatta hänelle kunnioitustaan ja ihastustaan.
Juhlamenot Turun linnana.
Perjantaina joulun edellä 1562 otti herttua Juhana juhlallisesti vastaan puolisonsa Turun linnassa. Nyt seurasi perättäin juhlia ja huvituksia, joita kesti kahdeksan päivää ja sittemminkin koko sen ajan, kun korkea parikunta oleskeli täällä, oli linnassa semmoinen hyvin vointi, ett'ei siellä ennen eikä jälkeen ole semmoista ollut. Jo kauvan ennen naimista oli laveihin toimiin ryhdytty linnan panemiseen täydellisesti arvolliseen kuntoon ja oli herttua tässä suhteessa tehnyt kaikki, saattaakseen jumaloidun puolisonsa olon täällä niin mieluiseksi kun mahdollista.
Linnan vanhat seinät ja katot olivat koristetut kalleilla tapeteilla ja maalauksilla, kultanahkapäällyksillä, damasti- ja silkkikankailla, maalatuilla kilvillä, loistavilla aseilla ja monihaaraisilla kynttiläkruunuilla. Jo vuona 1557 löytyi täällä 56 maalattua taulua tahi tapettia, useimmat kuvaavia vanhan testamentin tapauksia, 22 esirippua, joita käytettiin ehkä vuoteiden eteen ja joista moni oli silkistä, 21 kirjavaa kattovaatetusta, myöskin ne enimmäksi osaksi silkkikankaasta, 8 seinäpeitettä, kaikki uljaasti kaunistetut maalauksilla ja osa niistä yli neljänkymmenen kyynärän pituisia. Pitkin seiniä oli pitkät lavitsat, peitetyt tyynyillä ja samettipäällyksillä, muutamat yli kymmenen kyynärän pituisia. Luvultaan oli niitä 45. Niitäkin koristi kaikellaiset kuvat, tapahtumia Trojan sodasta y.m.
Vielä suurempaa komeutta todistivat astiat ja puvut. Pöytiä peittivät monivärillisellä silkillä ommellut pöytäliinat. Pöytä- ja juoma-astiat olivat suuremmaksi osaksi kullasta ja hopeasta. Suuri joukko kalliita hopeamaljoja luetellaan herttuan kaluluettelossa. Yksi semmoinen painoi esim. 31 naulaa 4 luotia, hopeainen viinikannu 40 naulaa 14 luotia j.n.e. Kulta ja kalliit kivet välkkyivät myös runsasti hoviväen silkistä ja sametista tehdyissä puvuissa. Yksi ainoa herttuattarelle kuuluva päähine arvattiin 2,200 taalarin arvoiseksi. Yksi kaularengas maksoi 4,000 taalaria, yksi kaulassa kannettava risti 2,000 taalaria j.n.e.
Ylöllisyys ruoassa ja juomassa kuului myös järjestykseen. Vastaanottojuhlallisuuksien aikana ja vastedeskin pöydät oikein uupuivat niitten ruokien alla, joita niille katettiin. Siten oli ruokaluettelossa ainoastaan kalaruokia seuraavat: lohi, siika, lohenmäti, siian mäti, silakka, säynäs, nahkiainen, lahna, ahven, särki, hauki, kuore ja ankeriainen.
Lukuisa hoviväki edusti montaa kansakuntaa. Siten tavattiin siellä, paitsi suomalaisia, saksalaisia, tanskalaisia, puolalaisia, skotteja, ranskalaisia, englantilaisia ja italialaisia.
Jo aikoja ennen herttuattaren komulla ja loistolla tuloa Turun linnaan olivat sen muurit kajahdelleet iloisten juhlain riemusta. Herttua oli nimittäin henkilö, joka ymmärsi huvitella, joka nähdään esimerkiksi eräästä kirjeestä, kirjoitettu Turussa joulukuun 22 päivänä 1556 Erik Memmingin leskelle, rouva Heblalle Paraisten Qvidjassa, jossa tätä kehoitetaan "rakkaine lapsineen ja neitsyineen" toisena joulupäivänä herttuan luo "olemaan hupainen ja kevytmielinen".
Juhlallisuudet nyt ja vast'edes vietettiin lukuisilla leikeillä ja tansseilla, joissa soitti oma soittokunta, johon kuului kantelen- ja viulunsoittajia erään Juhan Italianin johdolla. Vielä mainitaan kortinpeliä ja teaatterinäytöksiä, joissa viimeksi mainituissa näyttelijät olivat koulunuorisoa. Olon sisällä huoneissa tullessa yksitoikkoiseksi noustiin laivaan aina valmiina olevassa laivastossa, joka oli ankkuroittuna linnan edessä, ja ohjattiin Ruissaloon, mihin erityinen eläintarha oli perustettu ja sen monesti ylistetyt tammet olivat istutetut, tahi Katrinedaaliin (josta enemmän vastedes). Nämät huviretket ulotettiin joskus aina Kastelholmaan Ahvenanmaalla ja Ulvilaan.
Juomingit seurasalissa.
Laskevan joulukuun auringon viimeiset säteet luovat omituisen värillisen kiillon maalle ja vedelle, ikkunat Turun linnassa loistavat niinkuin olisi valkea kaikissa raoissa sen muurien sisällä ja heijastus tuomiokirkon etäällä vilkkuvasta katosta ja torninhuipusta on oikein lumoava. Tätä näkyä kestää kuitenkin vaan muutama minuutti ja varjot peittävät taas kaikki tuolla ulkona läpinäkymättömään pimeyteen.
Astumme suuren portin kautta Kuningattaren kadun [nyt Linnankatu] päässä ulkomaiselle linnapihalle. Juhlan riemu on hetkeksi vaiennut, hiljaisuus vallitsee kaikkialla; vaan silloin tällöin häiritsee rauhallisuutta vahtisoturin askelein kaiku hänen astellessaan kylmettyneessä maassa, tahi soturien hilpeä sorina juomingissa pohjoisessa sivurakennuksessa.
Mutta jos astumme vanhan linnan pihalle, kohtaa meitä runsas valo eteläisestä sivurakennuksesta. Se tulee tänne alas varjojen seuraan Katarina Jagellonikan komeasti koristetusta rukouskammiosta, jossa hän Puolasta tuomansa luonnollisen suuruisen Marian kuvan, täysinäisestä hopeasta, edessä katolilaisessa innossaan monet kerrat päivässä rukoilee "ave'nsa", jossa hän, ajatuksissaan kaukana uudesta kodistaan Pohjolassa, uneksii takaisin lapsuutensa muistoihin Puolassa, missä hän rukoilee monta palavaa rukousta pyhän Jumalan äidin tykö, että tämä taivuttaisi hänen puolisonsa ainoaan autuaaksi tekeväiseen uskoon.
* * * * *
Runsaasti valaistussa seurasalissa alikerroksessa on hyvin hauskaa. Peder Rank, rakuuna edesmenneen Kustaan ajoista, istuu par'aikaa sen pitkän pöydän päässä, joka on pitkin toista poikkiseinää, ja laulaa, vahtoova oluttuoppi kohotettuna, hauskan laulun "Eerikki-kuninkaan ja Karin-neidon rakkauden seikoista", ja toiset laulavat silloin tällöin mukana kaikki yhdessä. Ja juotuansa melkoisen kulauksen keltaista lempijuomaa käy tuoppi seuran ympäri, kunnes viimeinen pisara on tullut tarkoitukseensa. Tätä menettelyä, jota on toistettu ahkerasti kyllä, sen verran mitä voi päättää rusottavista kasvoista ja iloisista, remastavaisista lauluista ja pilasta, joka kajahtaa salissa yhä enennetyllä innolla mitä enemmän aika kuluu. Ja häpeä sille, joka ylenkatsoo Jumalan lahjan tahi luulee herttuan kellarin tyhjentyvän äkkiä.
Perällä avoimen takan edessä, missä iloinen nuotiovalkea räyskyy, heittäen lumoavan valonsa saliin, istuu aivan nuori mies, soturi hänkin, tarkasti seuraten toisiansa kiertäviä tulen kieliä. Muuten näkyy hän olevan vallan välinpitämätön toisten melusta ja ilosta.
— Mitä hittoa, ärjäsee eräs pöytäseurasta, eikö tuo poikanulikka taas istu tuolla ja uneksi tyttölöisestään Blekingessä. Mitä paholaisen hullutuksia se on. Tule tänne, niin ilahtuu mielesi.
Peder Rank, joka taas on täyttänyt tuopin niin että sen sisältö vaahtoaa yli reunojen, menee samassa erakon luo, lyö miehuullisesti häntä olkapäälle ja lausuu:
— Tässä on tuoppi, juo herrasi ja herttuasi malja.
— Eerikki-kuningas on minun herrani, vastaa nuorukainen vakavalla äänellä.
Peder Rank muuttaa muotoa, mutta hillitsee itsensä ja lausuu teeskennellyllä tyyneydellä:
— No, no — älä nyt raskauta omaatuntoasi, kenelle olet vannonut uskollisuuden ja kuuliaisuuden, sitä tulee rehellisenä miehenä palvella.
— Ja juoda siitä hyvästä, mitä hän tarjoo, jos et ole pelkuri, karjasee joukko perällä hänen oikealle puolellaan vastaukseksi.
Nuorukainen muuttaa vuorostaan muotoa hänkin, kohottaa reippaasti sorean vartalonsa ja menee toisten luo pöydän ääreen.
— Mikä Ruotsin mies voi palvella kahta herraa? kysyy hän.
— Me palvelemme herttuata eikä ketään muuta, hän on meidän herramme, kuuluu yksäänisesti vastaus hänelle.
— Mutta Eerikki-kuningas on Svean valtakunnan voideltu kuningas jaSuomi on osa Svean valtakunnasta.
— Siitä pidämme viis väliä, herttua on palkannut meidän, häneltä saamme palkkamme ja häntä palvelemme me kunnes joku muu maksaa enemmän.
— Muuten istuu Eerikki-kuningas hyvin horjuvasti kuninkaanistuimellaan, sanoo Peder Rank teeskennellyllä tuntijan vakavuudella.
— Aina siitä saakka kun otti munien myyjän Tukholman torilta, lisää toinen joukosta.
— Kuningas ymmärtää kyllä naisten mielet, sen voitte uskoa, vakuutti kolmas; ei hän antanut itseänsä pettää tuonoin Mons Perssonilta, joka luuli ytimen olevan hyvän, vaikka kuori oli rypistynyt ja ilmoittunut.
— Kiitos lyönnistä, Larsson, mutta minunkaan tupani ei ole täynnä äpärälapsia, joihin yleisö ylenkatseella katsoo. Poika minulla on ja se oikeata laatua, sillä Kreeta ja minä olimme olleet naituna vähintäänkin neljä vuotta ennenkuin hän näki päivän valon.
Hans Ivarsson, sillä se oli sama miehuullinen nuorukainen, jonka ennen olemme tulleet tuntemaan Raaseporissa, oli seisonut hetken tulipunaisena ja kuunnellut kaikkia niitä kokkapuheita, joita nyt kuului sieltä ja täältä — nyt viimein tulistui hän ja lyöden nyrkkiään pöytään niin että kaikki, mitä sillä oli, hypähtivät ylös-alaisin ilmoitti hän paheksumisensa, lausuen samalla:
— Suu kiini kirotut panettelijat, Eerikki-kuningas on kunnon mies ja Svean valtakunta voi ylpeillä omistaessaan kuningattaren, niin lempeän ja hyvän kun Karin on.
Nyt ilmestyi levottomuus sotureissa, kostohuutoja, kirouksia ja herjaussanoja, joihin oluen vaikuttama juoppous antoi maukkaan höysteen, kaikui salissa ja miekkojakin paljastettiin antaakseen, niinkuin sanottiin, vastausta puheesen.
Kuka tietää miten tämä yöllinen välinäytös olisi päättynyt, ell'ei Peder Rank vanhimpana joukossa olisi mennyt väliin ja eroittanut sotahaluisia ja rauhoittaakseen heitä luvannut toimittaa uppiniskaiselle nuorukaiselle tarpeellista rangaistusta. "Vankitornissa" saisi hän kyllä vielä miettiä ken oli herra Turun linnassa.
Pilviä kevättaivaalla.
Turun linnassakin tuli Zaida Barinsky tavattoman kauneutensa tähden ihailun esineeksi, erittäinkin oli naimaton linnanvouti hänen innokas ihailijansa. Mutta kaikki osoitettu kohteliaisuus ei näyttänyt juuri erittäin vaikuttavaan häneen, hänen ajatuksensa olivat kokonaan toiseen suuntaan: nuoren, sorean Ivarssonin kuva oli lakkaamatta yötä ja päivää hänen edessään.
Siten istui hän taas eräänä kevätpäivänä varhain aamulla yksin huoneessaan ja katseli matalasta ikkunasta ulos talviunestaan heräävätä luontoa alhaalla. Linnanlahti oli heittänyt jääpeitteensä, ainoastaan siellä ja täällä rannoilla oli vielä vähän syrjää. Havumetsä kaukana etäällä hohti viheriänä ja majesteetillisenä ja sadottain pieniä sadepuroja lirisivät virmana suurempaan veteen. Ja tämän kaiken yli paistoi aurinko taivaasta, joka oli niin puhdas ja pilvitön kun lapsuuden muisto.
Mikä vastakohta elämän tuolla ulkona ja hänen sisällisten taistelujensa välillä!
Katkeruudella puristi hän kokoon kirjeen, joka oli auki edessänsä pöydällä ja repi sen raivoisalla ynseydellä palaisiksi, jotka sitten varisteli ulos avoimesta ikkunasta edessään. Hän oli iloinen nähdessään miten paperilaput tansseivat kohti katoovaisuuttaan, kannettuina kauvas, kauvas lauhkeilta kevättuulilta.
Hän avasi ikkunan selälleen, ilma sisällä tuntui hänestä niin tukalalta ja painavalta. Tuhansien lintujen iloiset laulut saivat jo aikaan moniäänisen kai'un Ruissalon metsistä ja lähellä olevista rannoista. Valleilla alhaalla oli linnan väestö täydessä työssä linnan varustuksien kuntoonpanossa ja näiden huolettomat laulut ja työssä lausutut komentohuudot olivat hänestä täynnä eloa ja ilahuttivat häntä niin, että hän pian unhotti kaiken, mikä äskettäin oli huolestuttanut häntä ja tehnyt hänen surumieliseksi.
Silloin kiinnitti hän huomionsa yhteen keskusteluun kahden sotilaan kesken alhaalla.
— Ivarsson lienee tullut kärsimään nuoruuden intonsa tähden, sanoi toinen; muuten ei se ollut ensimäinen kerta kun hän lausui vähämielisiä sanoja herttuasta, lisäsi tämä vielä niinkuin vaan ohimennen.
— Tulee kyllä, tuomio lankesi eilen ja se oli kova kyllä, neljän vuoden vankeus, vastasi toinen.
— Joka on sama kun kuolema, sillä se kun neljä vuotta saa olla "Vankitornin" muurien sisällä ei tule sieltä hengissä. Vouti on ankara herra, jatkoi ensimäinen pontevasti.
— Mutta miksikä tahdotaankin juuri osoittaa kiittämättömyyttä ja ylenkatsetta sille, joka ei tehnyt muuta kun hyvää, keskeytti kumppani teeskennellyllä myöntäväisyydellä.
— Ja jos hänellä oli jotain muistuttamista, niin olisi saanut pitää suunsa kiini. Minä puolestani olen aina havainnut, että on parempi olla vaiti kun pahoin puhua — kumminkin silloin kun saa pelätä pöllöjä sammalistossa, selvitti se, joka ensin oli alkanut keskustelun.
Keskustelu vaikeni nyt äkkiä, linnanvouti oli saapunut paikalle tarkastamaan rakennustöitä ja hänen läsnä ollessaan oli paras jättää kaikki aprikoimiset, jos ei nimittäin tahtonut tulla osalliseksi nuoren Ivarssonin kohtalosta.
Zaida oli kuullut kyllin, jopa enemmänkin kiihtyäkseen vihassaan hirmuista verenjanojaa kohtaan, samalla kun sääli nuoren miehen onnetonta kohtaloa, ja hiljaisuudessa kytevä rakkaus saattoi hänen sanomattomaan levottomuuteen.
Ja tuo raukka, tuo ei hävennyt kertoa hänelle niistä tunteista, joita ei milloinkaan ollut tuntenut — joita ei peto milloinkaan voi kantaa rinnassaan; se oli mahdotonta! Mutta saisipa joskus kuulla totuuden häneltä. Ja itse ponnistaisi hän toiselta puolen kaikki voimansa pelastaakseen tuon hiljaisuudessa jumaloidun, joka ei aavistanut mikä hyvä hengetär hänellä oli linnan muurien sisällä.
Retki Katrinedaaliin.
Laitsalmen lahden rannikolta noin kolmannes penikulman päässä Turun linnasta pistäy ulos luonnonihana niemi, joka nykyään kuuluu Ispoisten herrastalon alle Nummen pitäjässä. Paikka, joka vielä tänäänkin on hauska lempiseutu kesän aikana kaupunkilaisille ja rehevillä nurmillaan ja varjoisella puistollaan todella onkin mieluinen vastakohta tomuisille, auringon paisteelta kuumille kaduille ja painavalle ilmanalalle, näkyy olleen myös Katarina Jagellonikan lempipaikoista retkillään linnasta. Hänen jälkeensä kutsutaankin sitä Katrinedaaliksi ja rannalla osoitetaan kävijälle suurta, lakeaa kiveä, jonka ympärille herttuattaren neitinensä, kävelyjen, ja leikkien jälkeen tuuheassa puistossa, sanotaan sijoittuneen ihanan luonnon helmassa nauttiakseen linnasta mukana tuotuja ja kivipöydälle asetettuja virvokkeita.
Kauniina kevätaamuna 1563 viemme lukijan tänne ulos. Kaikki hovin jäsenet, ylhäiset ja alhaiset, ovat kokoontuneet tänne täysin määrin nauttiakseen heräävän luonnon suloudesta.
Herttua, muuten alakuloinen ja harvapuheinen, mieliala, johon toistansa risteilevät tiedot Tukholmasta, jotka puhuivat uusista rettelöistä, uusista sodista, saattoivat hänen, on tänään itse ilo ja hauskuus. Hillitsemättömästi on hän osallinen toisten pienimmissäkin tempuissa ja leikeissä, ja ne teeskentelemättömät ilon ilmaukset, jotka kaikuvat kaikkialta, antavat koko seurueelle mitä hilpeimmän luonteen. Milloin hän nähdään puolisonsa rinnalla kävelevän lehtipuiden oksissa versoovan vihannuuden alla tahi ohjaavan kulkunsa raikkaasti tuoksuavain kuusien ohi, joiden huipuissa Pohjolan hiljaan tulleet vieraat visertävät tervehdyksensä isänmaalle. Ja hiljaisella mielihyvällä kuuntelee hän puolisonsa ihailevan sitä kauneutta, mitä Pohjolankin lyhyt kevät voi tarjota, kauneutta, joka tosin eroaa siitä runsaasta komeudesta, jota on tottunut rakastamaan lapsuutensa kotimaassa, mutta kuitenkin yksinkertaisuudessaan ansaitseva kunnioitusta ja tunnustamista. Paljon oli luullut täytyvänsä puuttua mennessään hänelle, mutta nyt jo havaitsi hän miten rakkaus ja harrastus runsaasti voivat korvata kaiken muun. Sentähden tunsi itsensä niin onnelliseksi, sentähden uskalsi tyyneenä kohdata kaikkia myrskyjä, joita kohtalo ehkä saattaisi heille.
Zaida Barinskyyn yksin ei tämä yleinen ilo eikä vilkas elämä täällä ulkona näytä vaikuttavan mitään ja hänen nyreä, vakava olentonsa ei myös näytä muissakaan herättävän mitään halua koettamaan saada häntä leikkeihin eikä kujeihin. Muuten on viimeaikoina kummastellen selvästi havaittu tämä, ennen niin iloisen tytön mielenlaatu, ja herttuatarkin, joka aina mitä huolellisemmin on suosinut häntä, tunsi surua ett'ei enään nähnyt häntä niin iloisena ja onnellisena kun ennen. Kun ei kuitenkaan onnistuttu saamaan mitään tyydyttävää selitystä hänen synkkämielisyyteensä, ei voitu luulla muuta kun että se oli voittamaton koti-ikävä, joka niin painoi häntä. Ja ett'ei enempää vaivattaisi häntä, annettiin hänen olla yksinäisyydessä, miten itse halusi.
Ainoa, joka ei voinut jättää kaunista puolalaisnaista rauhaan, oli linnan vouti. Aina ja alinomaa koetti tämä kaikilla kohteliaisuuden osoituksilla ilahuttaa häntä, eikä edes se kylmä välinpitämättömyys, millä Zaida Barinsky aina vastaanotti hänen kokeensa lähestyä, voineet pitää häntä etäällä.
— Se on väärin, että niin kaunis kukka, kun te olette, ennen aikaansa kuihtuu yksinäisyydessä, kuuli Zaida hänen taas imarrellen kuiskaavan korvaansa, yksinään tulleena kauvas laveassa puistossa.
— Mitä väliä pidetään metsän kukista, vastasi hän, helppo on taittaa heidän heikot vartensa tahi polkea ne jalkainsa alle.
— Ja sen sanotte te, jolla vielä on pitkä, toivorikas elämä edessänne, te, jonka tähden panisi kaikki alttiiksi, nähdäkseen teidän onnellisena.
— Mitä sillä tarkoitatte, kysyi Zaida katkerasti.
— Tarkoitan että minä ja moni minun kanssani olisi halullinen tottelemaan teidän pienintäkin käskyänne, jos sitä vaatisitte.
— Niin liehakoitsevalta kun tuo kuuluukin ja niin kiitollinen kun tunnenkin itseni olevan kaikesta tästä hyväntahtoisuudesta, täytyy minun kuitenkin omantuntoni mukaan työntää takaisin kaikki teidän uhrauksenne minun hyväkseni — ne eivät minua kuitenkaan hyödyttäisi.
— Ja se on teidän viimeinen sananne?
— On, vastasi Zaida lyhyesti ja päättävästi.
— Ja kuitenkaan ette aivan varmaan ymmärrä mitä kaikkea tällä pöyhkeällä kopeudellanne sysäätte luotanne.
— Minä en tarvitse mitään — ja jos tarvitsisinkin jotain, etteteole oikea antamaan minulle sitä.
— Vai niin, luuletteko tosiaankin niin?
— Luulen, ja vielä enemmän, minä tiedän sen, tunnen teidän paremmin kun voitte arvatakaan; minä tiedän mikä sydämetön ihminen te olette. Olette valmis ryhtymään mihin toimiin hyvänsä, kuinka katalaan tahansa, ylentyäksenne askeleen isäntänne suosiossa, te ette valitse, teidän huvinne on musertaa — ja kuitenkin on teillä rohkeutta lausua kauniita sanoja kietoaksenne turvattoman naisen kavaliin pauloihinne. Olette halpa ihminen, herra linnavouti, kärme — — —
— Säästäkäät minua näiltä kovilta sanoilta, varmaankin ovat ne saaneet alkunsa halpamaisesta panettelemisesta, sillä niin kauniit huulet, kun teidän ovat, eivät milloinkaan ole voineet synnyttää niitä.
— Säästäkää tekin minua lupauksilta, joita ette kykenisi täyttämään, antakaa metsän kukan jäädä kuihtumaan, koska ei teillä kuitenkaan ole tahtoa eikä kykyä antamaan hänelle sitä valoa ja lämpöä, jonka olette häneltä ryöstäneet.
Hän jatkoi kulkuaan jättäen väsymättömän ihailijansa miettimään mitä viimeiset sanansa tarkoittivat.
Vanki.
"Vankitornin" ainoan, matalan, ristikolta suljetun, pohjoista päin olevan ikkunan läpi voi päivänvalo ainoastaan säästäväisesti tulla sisälle ja poistaa sitä puolipimeyttä, joka vallitsi täällä sisällä. Se kosteisuus, joka vallitsi tässä ummehtuneessa luolassa, oli peittänyt jääkylmät harmaakiviseinät paksulla homepeitteellä ja sen inhottavan ilman, joka täällä aina oli, täytyi ehdottomasti turmella parhaimmankin terveyden. Vilutaudin oireet värisyttävät kerran toisensa perään vangin väsyneitä jäseniä ja se viitta, jota hän huolellisesti koetti kääriä ympärilleen, voi ainoastaan hieman poistaa sitä.
Ivarsson oli jo kokonaista neljä kuukautta taistellut kaikkia näljän ja tuskan vaivoja vastaan tässä luonnottomassa asunnossa, sillä se ruokakaan, joka lähetettiin tänne alas, ei ollut likimaillekaan riittävä täyttämään kaikkia ruumiin tarpeita. Hyvin vähän oli hänellä myös tietoa siitä, mitä tällä ajalla oli tapahtunut ulkona, ainainen kuollon hiljaisuus oli kaikki, mitä oli saanut kokea, ainoastaan silloin tällöin häiritty valitushuudoilta palan matkan päässä olevasta "läpitornista", eräs vielä pimeämpi ja kamalampi vankila, johon paatuneet pahantekijät pantiin, siellä tapahtuvien kidutusten kautta pakoittaakseen heitä tunnustamaan. Ennenkun vanki laskettiin tänne alas riisuttiin häneltä kaikki vaatteet, kesällä aina paitaan asti, talvella sai hän pitää takin yllänsä. Ruokana täällä oli vesi ja leipä.
Ainoat valoisammat hetket Ivarssonin sietämättömässä asemassa olivat ne ajat, jolloin hän pääsi hengittämään vapaata ilmaa ulkona vankipihassa, eräs korkealta muurilta ympäröitty kenttä eteläisen sivurakennuksen edessä.
Täällä voi hän havaita, mitä ei tuolla sisällä ollut aavistanutkaan, että kevät jo oli ehtinyt pitkälle, että Auran laineet jo olivat heittäneet jääpeitteensä, että puut olivat hohtavina kevätpuvussaan ja että muuttolinnut olivat palanneet vielä hiljakkoin niin autioihin metsiin Pohjolassa. Taivaan sininen laki, joka oli päänsä päällä, ja kullalta loistavan auringon säteet sulattivat niin kummallisesti hänen rinnassaan lämpimämmät tunteet, jotka jo olivat olleet jäätymäisillään siellä kylmässä, pimeässä hautaluolassa, mihin oli karkoitettu. Mutta samalla heräsi myös mietteitä ja aavistuksia, jotka usein vielä enemmän synkistyttivät hänen mielensä ja kuvasivat vastaisuuden vielä tummempana kun ennen.
Hänen kävellessään täällä mykkänä kun hahmo, valmiina niin pian kun vaan mahdollista ottamaan jäähyväiset elämältä ainaiseksi, heräsivät muistot, joille ennen kernaasti oli antautunut, ja siirsivät hänen, niinkuin monasti ennen, kauas pois Suomen rajoilta kotimaahan rakkaasen Ruotsiin ja sen aarteen luo, jonka siellä talletti. Kuinka eikö halunnut tulla sinne ja uudelleen solmia niitä siteitä, jotka pitkä poissa-olo oli irroittanut, kuinka eikö odottanut häntä taas nuorena, voimakkaana ja kukoistavana se, joka sinä kauniina heinäkuun aamuna sanoi hänelle jäähyväisensä — ja nyt, nyt oli hänestä jälellä ainoastaan varjo, joka pian katoaisi sekin, joll'ei hän jonkun ihmetyön kautta pelastuisi niistä kärsimisistä ja taisteluista, jotka nyt kalvoivat häntä.
Odottamaton löytö.
Eräänä päivänä toukokuun alkupuolella kun hän taas kovaonnisten kumppaneinsa keralla nauttei muutamien nopeain hetkien virvoitusta ulkona, tapahtui tapaus, joka enemmän kuin yhdessä suhteessa lupasi lievitystä siinä tuskallisessa tilassa, missä Ivarsson nyt oli.
Vankipihaa ympäröivässä muurissa oli siellä täällä aukkoja, joista kanuunain suut ammottivat sotaista vihollista vastaan, ikäänkuin varoittaen häntä tulemasta linnan muureja liian lähelle.
Ivarsson oli, muutaman kerran tavallisuuden mukaan käveltyänsä edestakaisin pihalla, istahtanut erään tämmöisen raskaan metallikapineen päälle ja katseli halukkaasti ulos avoimesta paikasta, mikä kanuunalta jäi muuriin. Vastapäätä oli Korpolaisten nokka, jossa par'aikaa oltiin innokkaassa työssä linnoitusten ja vallien rakentamisessa, tarpeen vaatiessa vastaanottamaan Ruotsin laivastoa lämpymillä tervehdyksillä, jos, niinkuin huhu tiesi kertoa, se tulisi uhkaamaan linnaa piirityksellä. Sen edessä keinui herttuan laivasto, valmiina milloin tahansa nostamaan ankkurin ja viemään huvittelijoita lähempänä tahi etäämpänä oleviin lempipaikkoihin, ja iloisia ääniä kuului kaikkialta.
Arvaamatta havaitsivat hänen silmänsä paperipalasen, pistetty muurin ja sen kanuunan väliin, mihin hän tavallisuuden mukaan taas oli istahtanut. Jo ensi silmäyksessä siihen voi hän eroittaa muutamia kirjaimia ja lähemmin tutkittuansa sitä havaitsi hän niiden muodostavan nimensä. Löytö siis oli kirje, osoitettu hänelle.
Varovasti pisti hän sen kenenkään huomaamatta takkinsa alle, vakaana päätöksessään vankeutensa yksinäisyydessä koettaa selittää sen salaperäistä sisältöä.
Unelmat. — Todellisuus.
Kun "Vankitornin" ovet taas olivat suljetut Ivarssonin jälkeen ja hän oli vakuutettu ett'ei yhtään asiaan kuulumatonta silmää tavoitellut häntä, otti hän esiin salaperäisen löytönsä, minkä oli löytänyt ulkona, ja avasi sen.
Se oli, niinkuin jo ennen oli aavistanut, kirje, kirjoitettu murteellisella Ruotsin kielellä.
Monien ponnistusten jälkeen taisi hän viimein puolipimeässä, joka ympäröi häntä, saada selvon sen sisällöstä.
Siinä oli:
"Tänään matkustetaan Kastelholmaan muutamaksi päiväksi. Huomenna voi pakeneminen huomaamatta tapahtua. Vankipihaa ympäröivän muurin luoteisessa kulmassa löytyy pieni salaovi, joka on avoinna teidän käytettäväksenne. Olkaat varoillanne, että jonakin vartijatta olevana hetkenä hiivitte sen kautta ulos. Vene on valmiina alapuolella. Sillä voitte päästä ylitse Ruissaloon. Rohkeutta, nuori mies, teidän tulee pelastua liian aikaisesta haudasta."
Voimatta edes aavistaakaan, ken se innostunut suojelija tahi suojelijatar oli, joka hänen tietämättään piileili Turun linnan muurien sisällä, tunsi hän sydämensä sykkivän sanomattomasta ilosta ja onnellisuudesta, mutta tähän onnellisuuteen sekoittui pian myös vaivaava levottomuus hänen ajatellessaan seurauksia, jos ei yrityksensä pakenemaan onnistuisi.
Kuitenkin, rohkeutta! niinpä oli kirjeessä, hänen kohtalonsa ei missään tapauksessa tulisi huonommaksi. Hän ymmärsi aivan hyvin, mitä hänellä aikaisemmin tahi myöhemmin oli odotettavana ummehtuneessa, pimeässä vankihuoneessa, ja kuolemalla silmäin edessä ponnistaa mielellään voimiansa viimeiseen asti saavuttaakseen kurotetun pelastuksen.
Väsyneenä miettimisestä ojensi hän itsensä kovalle lepovuoteelleen ja kuinka ihmeellistä! Uni, jota ei hän moneen, moneen aikaan ollut saanut, tuli pian kyllä.
Mutta hänen lepoansa häiritsi pian toistansa risteilevät unelmat. Milloin oli olevinansa tuolla kaukana rakkaassa Blekingessään ja iloitsevinaan lapsuuden morsiamensa kanssa yhtymisen runsaasta onnesta, milloin istui hän Turun linnassa vaipuneena ajatuksiin muistellessaan suurta, mustaa silmäparia keskellä mustia kiehkuroita; nämät silmät, jotka hymyilivät hänelle haaveksivalla hehkullaan, olivat kokonaan lumonneet hänen, hänen oli antauminen jos tahtoi eli ei; milloin taisteli hän katkeran taistelun puutteen ja viheljäisyyden kanssa kaukana, hänelle vieraassa seudussa laveassa Suomen erämaassa, johon oli paennut vainoojiansa; mutta miksi oli hän niin vainottu ja kuinka oli hän tullut tänne, sitä ei hän voinut selittää. Äkkiä säpsähti hän, töytäsi unen horroksissa ylös ja pyyhki kylmän hijen otsaltaan. Hänen päänsä oli niin kummallisesti raskas ja torroksissa ja sydän tykytti juuri kuin olisi sairastunut kuumetautiin.
Vielä kerran tarttui hän vapisevin käsin salaiseen aarteeseensa, joka edelleen oli hänestä kuin unelma sekin. Mutta ei, se ei voinut olla vaan harhanäky, hänpä piti valkoista paperia kädessään, hän näki aivan selvästi mustan kirjoituksen; ja huomenna siis oli hänen vapautushetkensä tuleva, se hetki, jota niin kauvan oli turhaan odottanut, huomenna hän taas sitoisi yhteen katkenneet siteet elämän kanssa — elämän, semmoisena kun se oli hänelle ennen kun hän sysättiin tähän kadotuksen luolaan.
Järkähtämätön aikeessaan.
Sillä pelastussuunnitelmalla, minkä Zaida Barinsky oli tehnyt, oli paljon toiveita onnistumisesta juuri sentähden, että oli valinnut ajan. jolloin suurin osa linnan asujamista oli tavallisilla partioretkillään ja jälillä olevat yhä edelleen työskentelivät puolustuslaitosten vahvistamisessa.
Tämä ajatus ynnä varmuus siitä kiitollisuuden velasta, johonka tämä epäilemättäkin tulisi hänelle kun kerran saisi täysin selville ken se salaperäinen hyväntekijätär oli, ilahutti Zaidaa sanomattomasti. Ehkäpä hänessäkin silloin syntyisi aavistus niistä alkuperäisistä syistä tähän itseuhraavaan hiljaiseen toimeen ja hän itse samalla saavuttaisi mitä niin lämpimästi halusi, parhaiden toivomustensa tarkoituksen: että kerran saada pitää häntä omanaan, tietää hänen sydämensä sykkivän omansa keralla.
Kuinka taisikaan aavistaa kaikkia taisteluja, joita pian tietämättään saisi aikaan hänessä, kaikkea sitä eripuraisuutta, kaikkia niitä tuhansia vaivoja, joita itse juuri tämän teon tähden saisi nähdä.
Kokonaan antauneena kaikille näille hillitsemättömältä rakkaudelta johdetuille tuumitteluille oli hän kaikella sillä salaperäisyydellään, minkä siinä suhteessa osoitti, sitä paremmin onnistuakseen vehkeissään uudelleen ja enemmän kuin ennen vetänyt päällensä naiskumppaneinsa vihan ja tyytymättömyyden — yht'äkkiä oli syntynyt eripuraisuus, joka päivä päivältä eneni eikä lopullisesti voinut välttää herttuattarenkaan huomiota. Se vastentahtoinen epäsuosio, joka siitä seurasi, oli myös omiaan katkeruttamaan Zaidan oloa niiden hänen mielestään jo ennen tupehuttavien linnan muurien sisällä, missä kaikki, siitä loistosta ja ylellisyydestä huolimatta, joka oli vallan päällä kaikkialla mihin katsahti, tuntui hänestä elämäksi kahleissa, elämäksi, jonka aikana ei saanut toimia vapaasti, ujostelematta, missä ihanan, viettelevän pinnan alla väijyi vaan köyhyys ja pakko, ilottomuus, tyhjyys, joka hänestä oli sietämätön.
Hän ymmärsi selvästi että käänne hänen asemassaan hovissa aikaisemmin tahi myöhemmin tapahtuisi, ell'ei palajaisi takaisin entiseen perho-elämäänsä, elämään vaan nykyistä hetkeä varten, elämään, mistä jokainen vakavampi ajatus oli poistettu, missä vaan tuli tyydyttää toisten huvihalua, missä oma itse kaikkine oikeuksineen ja tarpeineen sai kokonaan syrjääntyä.
Arveluttavan askeleen oli hän nyt ottanut, kohden tyhjää, hirvittävää epätietoisuutta kävi hän, mutta kuitenkaan ei hän epäillyt silmänräpäystäkään mennä perille, tottunut kun oli hamasta lapsuudestaan monenlaisiin kieltäymyksiin ja puutteisiin. Täydellisesti oli hän vakuutettu voivansa voittaa vielä vaikeampia vastuksia, jos vaan kohtalo sallei hänen saavuttaa tarkoituksen, jota kohden nyt pyrki.
Kahleet irroittuvat.
Ivarssonin viimeinen yö "Vankitornissa" tuli paljon vaivalloisemmaksi kun kaikki muut, mitkä monen kuukautisen vankeutensa aikana oli täällä saanut kokea. Uni, joka aikaisemmin niin helposti saapui, vaikka häirittykin vilkkailta, väsyttäviltä unelmilta, ei nyt enää, huolimatta hänen innokkaista ponnistuksistaan, tahtonut tulla; sen sijaan heiteltiin hän toivon ja epätoivon tilan välillä, joka väsytti häntä paljon enemmän kun sen levon tavoitteleminen, jota ei voinut saavuttaa.
Vihdoin näki hän kuitenkin aamuauringon ensimäiset säteet kiitävän ikkunansa ohi, kuitenkaan löytämättä tietä tähän hautaluolaan, johon hän oli sysätty. Hän nousi halvalta olkivuoteeltaan toisella seinällä ja alkoi lyhyillä, arvollisilla askeleilla käydä edestakaisin kovalla, kostealla kivilattialla. Hetkien meno tuntui hänestä hirveän pitkälöiseksi. Hän pysähtyi silloin tällöin, oli ollut kuulevinansa askeleita vankilaan johtavissa portaissa, ehkä oli se vankivartija, joka vei alas sen ruoan, minkä vangin piti saada päivässä. Eipä kuitenkaan, se oli vaan hänen sairaan mielikuvittelunsa sikiö, paljas kuollon hiljaisuus vallitsi edelleen kaikkialla, valitusäänetkin läheisyydestä olivat vaienneet, viimeinen onneton päätti eilen kurjan elämänsä, oli vanginvartija kertonut hänelle.
Vanginvartija oli muuten ainoa ystävä, johon onnettomuudessaan johonkin määrin voi luottaa. Miten tämä oli antautunut niin halpaan ja hänelle arvottomaan toimeen, kun se mikä hänellä nyt oli, ei Ivarsson voinut käsittää. Hänen kaltaisensa miehen, sydämellä oikealla paikallaan, olisi kernaammin pitänyt paeta kauvas, kauvas täältä ennenkuin hänkin jähmistyi siihen kylmään välinpitämättömyyteen, joka vallitsi ylt'ympäri kaikkialla ja kaikissa, ennen kuin jonkun julkisen työn tähden, tehty jalosta, ylevämielisestä ihmisrakkaudesta, mutta väärinkäsitetty ja pidetty kavalana salahankkeena, joutuisi sen yleisen epäluulon ja halun uhriksi että musertaa, vaan musertaa.
* * * * *
Sekavista tunteista sykkivällä sydämellä kävi hän viimein ulos raittiille, valoisalle vankipihalle. Milloinkaan ennen ei hän sillä ihastuksella kun nyt ollut kuunnellut sen oven ääntä, joka nyt suljettiin hänen jälkeensä pitääkseen vangin tunnettuin rajain sisäpuolella.
Yksin seisoi hän nyt siellä ulkona; nykyään oli siis Turun linnan muurien sisällä hän ainoa kuolemaan tuomittu. Ilkkuvainen ilmaus näkyi hänen vielä nuorissa, vaikka kalpeissa kasvoissaan. Hetki oli tullut, jolloin tämä viimeinenkin uhri pelastettaisiin kuoleman kohtalosta, hävityksen raatelevista kynsistä, jolloin vankilan portit aukenisivat elämään eikä haudan pimeään, kylmään loukkoon, jonne tie ennen aina oli johtanut, kun vapauden hetki kurjille vangituille oli tullut.
Varovasti hiipi hän osoitettuun paikkaan sen muurin luoteisessa sopessa, joka ylinäkymättömänä ympäröitsi häntä. Aivan oikein, sen tornin juurella, joka pilven korkeuteen kohotti harjaansa, löytyi todellakin vähäinen ovi, sovitettu niin, että vieraan silmän oli mahdoton sitä löytää.
Hän tavoitti sitä varovasti kädellään ikäänkuin ottaakseen selkoa, että se todellakin oli auki. Olipa niinkin, päivän valo virtasi kirkkaana sisään soukasta raosta, joka erotti sen muurista. Kuitenkaan ei hän voinut löytää mitään lukun jälkeä, se oli ulkopuolella. Joku ystävällinen käsi oli siis epähuomion hetkenä avannut ne kahleet, jotka sitoivat sen; varmaankin sama käsi, joka oli kirjoittanut hänelle sen käsittämättömän kirjeen.
Hän raotti vielä enemmän sitä salaista ovea: alhaalla loiskivat aallot hiljaa äskettäin lapioittuja valleja vastaan, kaikki näytti niin vilkkaalta, niin iloisesti elävältä. Hän ponnisti itseään viimeiseen saakka nähdäkseen näiden vallien yli. Aivan niin, alhaalla oli todellakin se vene, jota hänen piti käyttää pakenemiseensa — kaikki oli siis valmiina. Mutta lähteminen nyt kun, huolimatta siitä vähennyksestä, mikä hovin huvimatkan kautta oli tapahtunut linnan asujanten luvussa, liike ja melu ympäröivät häntä, oli hänestä uppiniskaisuus itse sitä kohtaloa vastaan, joka oli kääntynyt hänen puolelleen, ja tätä ajatellessaan sykki hänen sydämensä vielä nopeammin kun äsken. Hän sulki salaisen oven taas nopeaan perässään ja alkoi kävelemään levottomasti edestakaisin lavealla pihalla.
Jos huomattaisiin juuri hiipiessään alas vallilta venheesen? Silloin ei hänen tarvitsisi odottaa kauvan, hänen vaivansa lopetettaisiin siinä tapauksessakin pian. "Läpitorni" ei kauvan sulkenut asujamiaan ennenkuin saivat tehdä tilin ijankaikkisuuden kanssa. Jos odottaisi kauvemmin, vietäisiin hän taas vankitorniin ja tilaisuus pakenemiseen, joka nyt oli hänelle avoinna, olisi menetetty. Ja sitten oli hänen edessään kuitenkin joko varhemmin tahi myöhemmin sama kohtalo, jota nyt kammosi.
Kauvemmin ei hän miettinyt. Tuskin voi hän aavistaakaan, miten se oli tapahtunut, seisoi hän jo vähän viheriöitsevien vallien alla; vielä hyppäys tullakseen venheesen — ja sitten hurmaavaa vauhtia pois, päin Ruissalon ystävällisiä rantoja.
Melkein mielettömänä kauhistuksesta ja riemusta ponnisti hän viimeiset, jo heikot voimansa ehtiäkseen pakoon ennen kuin kaikki oli myöhäistä. Mutta luodessaan silmänsä takaisin sille rannalle, joka yhä enemmin katosi näkyvistä, havaitessaan kanuunien aukot, jotka ahnaasti avasivat kammottavat kitansa häntä kohden, kuullessaan väestön huudon, ja rähmän Korpolaisten niemestä tunsi hän kylmän väreen kiitävän pitkin selkäpiitänsä, tiesi myös että ainoastaan muutama minuuti vielä oli jälellä siihen kun vankipihan ovi avattaisiin viemään vankia takaisin odottavaan vankilaan; ymmärsi että vaan yksi ainoa hänelle onneton silmäys linnasta tahi läheisiltä mäiltä tarvittiin havaitsemaan häntä ilman mitään menettääkseen hänen — — — mutta pois se, hän ei vielä ollut kuolemaan tuomittu, hän saisi vielä nauttia sitä vapautta, jonka perään niin kauvan oli pyrkinyt, ehkäpä saisi vielä kostaa, joka jo olikin tullut hänen päätarkoituksekseen elämälle.
Vielä siis muutama aironvetämä vaan ja hän oli pelastettu, täydellisesti pelastettu — — —.
Uusia havaintoja. — Turvapaikka Ruissalossa.
Melkein voimattomana ankarasta soudosta vaipui Ivarsson heti maalle noustuansa alas mättäälle rannalla. Mutta syvällä rinnassaan asuva levottomuus herätti hänen kuitenkin taas pian täydellisesti. Oli vielä ammuttavissa, karkaamisensa oli nyt havaittu ja kaikkialle urkkivat silmäykset voivat ehkä huomata hänen vastaisella rannalla. Kontaten maassa hiipi hän palan matkaa metsään. Kuinka ihanalta eikö tuntunut hänen mielestään taas hengittää raikasta ilmaa kutistuneihin keuhkoihin, nähdä versovan elon ilmauksen ympärillään, olla kauvan päätetyn tarkoituksen perillä.
Niin istuissaan miettien tuli muistaneeksi erään kirjeen, jonka oli löytänyt kätkystä veneen etupenkin alla, mutta jonka innostuksissaan oli unohtanut ottaa. Ja kuitenkin oli hänen nyt, huolimatta uhkaavasta vaarasta uudelleen paljastaa itsensä vihollistensa silmäyksille, meneminen sitä noutamaan.
Niin varovasti kun mahdollista hiipi hän alas ottamaan selkoa jos joku mahdollisuus tässä suhteessa vielä löytyisi. Saapuneena vähän lähemmäksi rantaa havaitsi hän, että vene, jonka ehkä liian vähän oli vetänyt maalle, keinui ulkona vedessä. Epätoivossaan oli juuri huutamaisillaan kun samassa havaitsi, ett'ei tuuli ollut maalta päin. Vene siis kuljeksi rantaa pitkin sisäväylää kohden Ruissalon ohitse, ja ehdittyään ensimäisen niemen taakse voi hän vapaasti uiden saavuttaa sen ja pelastaa aarteensa. Mutta jos vene matkallaan joutuisi karille — eipä niinkään, hän tunsi aivan hyvin rannikot täällä, ne olivat äkkijyrkät.
Muutaman minuutin kovan ponnistuksen perästä istui hän taas kätkettynä vakoilevilta silmiltä, mutta läpimärkänä ja puolittain värisevänä vilusta, kirje kädessään.
"Kauimpana Ruissalossa", kirjoitettiin kirjeessä, "missä Airiston aallot huuhtovat sen rantoja, asuu eräs kalastaja, jonka turviin teidän tulee paeta, kunnes pahin on ohi. Sinne tulen piakkoin luoksenne antamaan teille lisätietoja. Älkäät sillä välin laiminlyökö silmänräpäystäkään kiiruhtaa sinne, sillä pian havaitaan teidän pakenemisenne ja ryhdytään toimiin teidän kiinnisaamistanne varten."
Kirjeen alla ei nytkään ollut nimeä syystä, jonka on aivan helppo arvata; jos vene sisällyksineen olisi havaittu ennen aikaa ja auttajan nimi jollain tavoin olisi tullut ilmi, olisi hän aivan varmaan saanut olla osallinen Ivarssonin kohtalosta.
Varoitus liian kauvan viipymästä Turun linnan läheisyydessä ja luottamasta onnen suosioon vuodatti uutta elämää nuorukaisen väsyneihin jäseniin, heti ryhtyi hän työhön raivaamattomilla poluilla, läpi pensaiden ja varvikkojen tullakseen vastaiseen turvapaikkaansa. Se ei ollut mikään vähäinen ponnistus, usein oli hän voimattomana vaipua maahan, mutta taas muisti hän varoituksen kirjeessä ja rupesi uudelleen kaikella sillä pontevuudella, mikä hänellä vielä oli jälellä.
Saapuneena melkein niille paikoille, missä Choraeuksen lähde meidän päivinämme osoittaa runoilijan lemmikkipaikan hänen oleskellessaan täällä, oli hän kuulevinansa keskustelun aivan läheisyydessä, joka osoitti ett'ei pakolainen ollut niin aivan hyvässä turvassa kun oli uskaltanut toivoa.
Aavistaen, kuten sanottiin, vaaraa piilesi hän miten voi vuoren rotkoon, jonka sattumus ikäänkuin toi hänen tielleen, vakuutettuna ett'ei häntä täällä huomattaisi, koska sen seinät olivat hyvin kaltevat ja luonto oli ikäänkuin rakentanut vihriöivän sillan yli sen aukon. Tuskin oli hän ehtinyt tänne ennenkuin takaa-ajajansa jo olivat paikalla ja ahnaasti urkkivat kaikkialla.
— Jahka vaan kerran saisin sen kirotun heittiön käsiini, lausui toinen, jonka heti tunsi Rankin käheäksi ääneksi, niin kyllä voisin valmistaa haukoille hyvän aterian. Sillä viekas valapatto hän on, itse paholaisen sukua, jota ei edes Turun linnan vahvat kahleet voineet tallettaa.
— Kuules Rank, vastasi hänen apulaisensa tällä hillittömällä ajoretkellä, kuinka kauvan luulet että meidän pitää kuljeskeleman täällä niinkuin pikkuhassut pensaissa ja varvikoissa. Luulen että toinen käsi tällä kertaa on mukana ja että paholainen kyllä on määritellyt tuumansa niin, ett'ei häntä niinkään helposti tavoiteta.
— Luulet että vanginvartija nyt on jättänyt eräälle suosikeistansa vapaan pääsyn ja tuttuna paikkakunnalla ja viekkaana kun itse hitto antanut hänelle hyviä neuvoja matkalla?
— Olkoon miten tahansa, minulla on omat ajatukseni asiasta, ja vastaisuus on ehkä todistava, mitä nyt vaan rohkenen edellyttää.
— Mutta hyvä herra vanginvartija, pääsi ei suinkaan istu niin vakavana, kun vaan vouti ja herttua taas kerran saapuvat linnan alueelle, kuuli Ivarsson Rankin lisäävän tähän.
Keskustelu vähitellen yhä enemmin tuli vaikeammaksi käsittää, kunnes se viimein kokonaan vaikeni.
Enemmän voimattomana kiihtyvästä vihasta kaiken sen ilkeyden tähden, mikä taas pantaisiin toimeen viatonta kohtaan tuolla herttuallisessa petopesässä, kun helposti käsitettävästä kauhusta sen vaaran suhteen, joka ehkä edelleen väijyi häntä, kahmei hän viimein varovasti päivän valoon vastenmielisestä pakopaikastaan.
Vähitellen kuitenkin jo rupesi hämärtämään ulkona. Puiden latvat näkyivät yhä himeämmin etäällä ja hieno tuuli humisi lumoavasti muuten hiljaisessa, rauhallisessa metsässä.
Myöhään illalla saapui Ivarsson ilman muita seikkailuja pieneen mökkiin Kuuvan niemellä. Sen ainoasta matalasta ikkunasta loi se vilkas valkia, joka oli tehty takan nurkkaan, miellyttävän valon ulos varjojen piiriin. Märkänä ja väsyneenä tunsi hän teeskentelemättömän ilon tunteen kiitävän ruumiinsa läpi. Hän koputti varovasti.
Ovi avattiin heti ikäänkuin häntä olisi odotettu.
Hän astui sisään siihen ainoaan huoneesen, joka oli mökin seinien sisällä. Valkian himeässä valossa voi hän vaivaloisesti nähdä kaikki. Ylt'ympäri seinillä riippui erilaisia kalanpyydyksiä. Perällä nurkassa oli ruskeaksi maalattu vuode, ainoan ikkunan edessä pöytä ja kaksi tuolia, kaikki saman väriset, oven vieressä oli pitkä laatikkokirstu j.n.e. kaikki samaan laatuun.
Kalastaja Flink oli jo vanhanpuolinen mies, pitkällä harmaalla parralla ja vaivoista ja ijästä ryppyisillä kasvoilla, mutta pienissä, tuuheain silmäripsien puoleksi peittämissä silmissä oli edelleen terävä katse, joka oli valmis tunkemaan sen läpi, johon se kiinnitettiin.
— Istu, nuori mies, ja levähdä vähäisen, toivon että sinulla on ollut tarpeeksi työtä tänään, lausui vanhus ujostelematta ystävällisellä äänellä.
— Onpa niinkin, vastasi Ivarsson ja nosti itselleen tuolin niin lähelle takkaa kun mahdollista, tasoittamatoin maa on melkein viimeiseen saakka vienyt ne voimani, mitkä minulla vielä oli jälellä onnistuttuani pääsemään tuolta kirotusta petoluolasta, jonka tunnette.
— Niinpä niinkin, tiedän kyllä mitä on tulla herttuan ja hänen linnanvoutinsa kynsiin; olen kyllin saanut kokea sitä kestitystä minäkin pian viiden vuoden ajan, vaikk'en sinun tavallasi.
— Hm, tarkoitatte?
— Niin näetkös, aina tänne tulostani saakka olen istunut varhain aamusta myöhään iltaan työskennellen ja kalastaen lihottaakseni heitä ja niukka on palkka ollut suuresta vaivastani, niin että oikein häpeen sitä mainita. Toista oli Kustaa-vainajan eläissä; se oli mies, joka ymmärsi palkita työn ansion mukaan, sillä hän oli itse saanut kärsiä kovaa ennen kuin pääsi jaloilleen ja Eerikki-kuninkaalla on myös paljon hänen hyviä puoliansa, vaikka paljon huonojakin, joista Jumala hänen vapauttakoon; mutta tuo poikanulikka, tahi miksi häntä nyt kutsunenkin, hän pitää viis väliä siitä mitä kansa puhuu ja ponnistelee, kun hän vaan saa hallita ja vallita miten tahtoo. Mutta sen sanon, ett'ei sillä milloinkaan ole hyvä loppu, kumminkaan ei hän hiljaisuudessa ja rauhassa saa hallita ja toimia tahtonsa mukaan koko elinaikaansa.
— Siis ette tekään ole mikään herttuan ystävä, kuulen minä, huudahtiIvarsson iloisesti.
— En, Jumala suokoon sen minulle anteeksi, ja luuletko että minä vastaisessa tapauksessa antaisin sinulle suojaa kattoni alla? Minullakaan ei ole niin pienet syyt olla vihainen hänelle. Hän on imenyt minun, aina viimeiseen verenpisaraan saakka, voin sanoa, ja pakoittanut minun vanhoilla päivilläni jättämään kodon ja kartanon vanhaan Ruotsiin, tällä tavoin ansaitakseni leipäni, mutta — hän katsahti varovasti ympärilleen, ollakseen varma, ett'ei kukaan asiaton voisi kuulla hänen sanojaan — minulla on tarkoitus asumiseeni täällä, tarkoitus, jota jo kauvan olen mietiskellyt sillä maksaakseni hänen korkeudelleen entisten edestä. Ja minä toivon ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan että auttaa minua suunnitelmani toteuttamisessa.
Nuorukaisen hipuneet kasvot olivat yht'äkkiä saaneet kummallisen, vilkkaan näön ja tunsi sydämensä sykkivän todellisesta viehätyksestä ajatellessaan, ett'ei ainoastaan ollut pelastunut varmasta perikadosta, vaan vielä päälliseksi joutunut tottuneen ystävän, liittolaisen pariin.
— Niin, ainoa poikani, johon perustui vanhuuden toivoni ja joka hoiti pientä taloamme Blekingessä niinkuin ainoastaan harvat kykenevät hoitamaan, myös hän on nyt herttuan palveluksessa jossakin Raaseporissa tahi miksi sitä kutsutaan. Viisi ja puoli vuotta on melkein kulunut siitä kun hän jätti kodon ja kartanon, ja sen jälkeen en ole kuullut niin sanaakaan pojasta.
Ivarsson kuunteli, nähtävästi yhä enemmän mieltyneenä, ukon kertomusta. Hänkin oli ollut Raaseporissa, mutta ketäkään Flinkki-nimistä sotilasta ei hän muistanut siellä tunteneensa. Mutta ehk'ei hän enää ollutkaan sillä nimellä; tapahtuipa usein että sotilas otti tahi pakoitettiin ottamaan, aina miten sovistui, toinen nimi. Ehkäpä siellä kumppanien joukossa oli joku samalla nimellä ja eroittaakseen heidät toisistaan oli hän saanut antaa perään ja tyytyä kohtaloonsa.
Ukko Flinkin uteliaisuus oli Ivarssonin ilmoituksesta, että hänkin oli ollut Raaseporissa, saanut mielitäytettä ja hän alkoi tekemään tälle niin paljon kysymyksiä että tämä tuskin ehti vastata kaikkiin. Siten istuivat he keskustellen pitkään yöhön huomaamatta miten valkia jo aikoja sitte oli sammunut ja yön varjot aina enemmän ympäröivät heitä.