22JULMUUDESTA(II, 11)

Mitä minussa on hyvää, se on minussa kohtalon minulle suomasta syntymästä; en ole sitä saanut lain, enkä opetuksen tahi muun opettelun avulla: minussa oleva viattomuus on luontaista viattomuutta; voimia vähän ja taitoa ei ensinkään. Vihaan muiden paheiden mukana hirveästi julmuutta, sekä luonnostani että järkeni vaatimuksesta, äärimmäisenä kaikista paheista; mutta tämä vihani menee sellaiseen hempeyteen saakka, että minusta on vastenmielistä nähdä tapettavan kanaa, enkä siedä kuulla jäniksen parkuvan koirieni hampaissa, vaikka metsästys onkin ylenmäärin hauskaa...

Oikeudessakin kaikki, mikä menee pitemmälle kuin yksinkertainen kuolema, tuntuu minusta pelkältä julmuudelta, varsinkin meidän taholtamme, joiden tulisi katsoa velvollisuudeksemme lähettää sielut iankaikkisuuteen otollisessa tilassa, mikä ei ole mahdollista, jos olemme saattaneet ne kuohuksiin ja epätoivoon sietämättömillä tuskilla...

Eräs vangittu sotamies, joka äskettäin siitä tornista, jossa häntä pidettiin, oli huomannut kansaa kokoontuvan torille ja kirvesmiesten siellä pystyttelevän laitoksiaan, luuli, että se tapahtui häntä varten. Hän päätti surmata itsensä, mutta hän ei löytänyt muuta siihen sopivaa asetta kuin vanhan ruostuneen kärrynnaulan, jonka sattumalta sai käsiinsä. Sillä hän iski itseään kovasti ensin kaksi kertaa kurkun ympärille; mutta huomattuaan, että tämä ei tehonnut, hän iski itseään pian senjälkeen kolmannen kerran vatsaan, jonne naula tarttui kiinni. Ensimmäinen hänen vartijoistaan, joka astui sisään hänen luokseen, tapasi hänet tässä tilassa, vielä hengissä, mutta maaten maassa ja aivan heikontuneena näistä iskuista. Käyttääkseen aikaa, ennenkuin hän heittäisi henkensä, kiiruhdettiin lukemaan hänelle hänen tuomionsa. Kuultuaan siitä, että häneltä oli tuomittu vain pää poikki, hän näytti jälleen rohkaisevan mielensä, suostui juomaan viiniä, josta ei ollut huolinut, kiitti tuomareitaan heidän odottamattoman lempeästä tuomiostaan ja kertoi päättäneensä surmata itsensä, tultuaan niistä valmistuksista, joita oli nähnyt torilla tehtävän, siihen luuloon, että häntä tahdottiin kiduttaa jollakin kauhealla rangaistuksella; hän näytti olevan pelastunut kuolemasta, kun se kohtasi häntä toisessa muodossa...

Elän aikana, jolloin meillä on yllinkyllin uskomattomia esimerkkejä tästä paheesta hillittömien kansalaissotiemme vuoksi; muinaisajan historiateoksissa ei tapaa mitään pahempia äärimmäisyyksiä kuin mitä me saamme kokea joka päivä; mutta se ei ole minua mitenkään totuttanut niihin. Tuskin saatoin uskoa, ennenkuin olin sen nähnyt, että olisi olemassa niin villejä sieluja, että he, pelkästä murhan tuottamasta nautinnosta, tahtoisivat sen tehdä: silpoa ja katkoa toisten jäseniä, kannustaa älyään keksimään harvinaisia kidutuksia ja uusia kuolemanlajeja, vihaamatta, tavoittelematta mitään hyötyä, yksinomaan vain huvikseen katsellaksensa tuskissaan kuolevan ihmisen säälittäviä eleitä ja liikkeitä, nauttiakseen hänen vaikeroimisistaan ja valitushuudoistaan. Sillä se on äärimmäinen huippu, johon julmuus voi kohota:ut homo hominem non iratus, non timens, tantum spectaturus occidat.[136]Minä puolestani en ole voinut mielipahaa tuntematta nähdä edes ajettavan takaa ja tapettavan viatonta eläintä, joka ei voi puolustautua ja joka ei tee meille mitään pahaa; ja tuo tavallinen tapahtuma, että hirvi, joka tuntee hengästyneensä ja uupuneensa ja jolla ei enää ole muuta keinoa, kääntyy takaisin ja antautuu meille, jotka sitä ajamme takaa, pyytäen meiltä armoa kyynelillään,

questuque cruentusatque imploranti similis,[137]

on minusta aina tuntunut hyvin vastenmieliseltä näyltä. Tuskin saan kiinni elävän eläimen, jota en päästä jälleen irti; Pythagoras osteli niitä kalastajilta ja linnustajilta tehdäkseen samoin;

primoque a caede ferarumincaluisse puto maculatum sanguine ferrum.[138]

Luonnostaan verenhimoiset eläimiin nähden osoittavat luontaista taipumusta julmuuteen. Sittenkun Roomassa oli totuttu näkemään eläinten tappoja, tuli ihmisten ja gladiaattorien vuoro. Pelkäänpä, että luonto itse on istuttanut ihmiseen jonkinlaisen epäinhimillisyysvaiston. Ei ketään huvita katsella, kuinka eläimet leikkivät keskenään ja hyväilevät toisiansa; ja kaikkia huvittaa katsella, kuinka ne raatelevat ja silpovat toisiaan. Ja jottei pilkattaisi tuota myötätuntoa, jota tunnen niitä kohtaan, huomautan, että teologiakin velvoittaa meidät osoittamaan niille jonkinlaista armeliaisuutta; ja koska sama herra on sijoittanut meidät tähän palatsiinsa häntä palvelemaan, ja koska ne, niinkuin mekin, ovat hänen perhettänsä, niin se on oikeassa vaatiessaan meiltä jotakin arvonantoa ja myötätuntoa niitä kohtaan.

Tiede on todella jotakin sangen hyödyllistä ja suurta. Sen halveksijat todistavat riittävästi typeryytensä. Mutta en kuitenkaan anna sille niin äärettömän suurta arvoa kuin muutamat ihmiset, esimerkiksi filosofi Herillus, joka piti sitä korkeimpana hyvänä ja oli sitä mieltä, että se kykeni tekemään meidät viisaiksi ja tyytyväisiksi. Sitä minä en usko, enkä sitäkään, mitä toiset ovat sanoneet, että tiede on muka kaikkien hyveitten äiti, ja että kaikki paheet johtuvat tietämättömyydestä. Jos se on totta, niin se kaipaa pitkiä selityksiä.

Taloni on jo ammoin ollut avoinna oppineille miehille ja on heidän piireissään hyvin tunnettu; isäni näet, joka siinä isännöi viisikymmentä vuotta ja kauemminkin, kannatti lämpimästi tuota uutta harrastusta, jolla kuningas Frans I suosi tieteitä ja taiteita ja korotti ne arvoon, ja hän etsi hyvin halukkaasti ja suurin kustannuksin oppineitten miesten seuraa, vastaanottaen heitä talossaan kuin pyhiä henkilöitä, joiden suusta jollakin erikoisella tavalla puhui jumalallisen viisauden henki, kokoillen heidän lausumiaan ja puheitaan kuin oraakkelin vastauksia, ja sitä syvemmin kunnioittaen ja hartaammin, mitä vähemmin hän oli pätevä niitä arvostelemaan; hän näet ei ollut saanut minkäänlaista opillista sivistystä, enempää kuin hänen esi-isänsäkään. Minä kyllä pidän oppineista, mutta en heitä jumaloi.

Muitten muassa Pierre Bunel, aikoinaan suuressa oppineen maineessa ollut mies, joka oli jäänyt muutamiksi päiviksi Montaigneen isäni seuraan yhdessä toisten hänenlaistensa miesten kanssa, lahjoitti hänelle lähtiessään erään kirjan, jonka nimi onTheologia naturalis, sive Liber creaturarum, magistri Raimondi de Sebonde.[139]Ja koska isäni oli perehtynyt italian- ja espanjankieleen, ja tämä kirja on kirjoitettu latinaisin päättein solkatulla espanjankielellä, niin Bunel toivoi, että isäni varsin vähällä avulla voisi käyttää sitä hyväkseen, ja suositteli sitä hänelle hyvin hyödyllisenä ja sen ajan mukaisena kirjana, jolloin hän sen hänelle antoi: se tapahtui siihen aikaan, jolloin Lutherin uudet aatteet alkoivat päästä arvoon ja järkyttää monin paikoin meidän vanhaa uskoamme. Ja siinä hän oli varsin oikeassa, aavistaen järkensä ajatuksella oikein, että tuo alkava tauti helposti äityisi inhottavaksi ateismiksi. Sillä kun kerran kansan, joka ei kykene arvostelemaan asioita itsenäisesti, vaan antautuu sattuman ja näennäisyyksien valtoihin, on sallittu julkeasti halveksia ja mestaroida niitä aatteita, joita se oli mitä hartaimmin kunnioittanut, kuten esimerkiksi sen sielun autuutta koskevia, ja kun kerran on pantu epäilyksenalaisiksi ja horjumaan eräitä sen uskonkappaleita, niin se helposti piankin katsoo yhtä epävarmoiksi kaikki muutkin uskonsa kappaleet, joilla sen käsityksessä ei ollut suurempaa mahtiarvoa eikä lujempaa perustusta kuin niillä, joita on järkytetty, ja ravistaa niskoiltaan, kuten tyrannimaisen ikeen, kaikki lakien arvovallan ja vanhan tavan kunnioituksen siihen tekemät vaikutukset,

nam cupide conculcatur nimis ante metutum,[140]

päättäen olla siitä lähtien suvaitsematta mitään, mihin se ei ole painanut hyväksymisensä leimaa ja antanut nimenomaista suostumustaan.

Sitten, muutamia päiviä ennen kuolemaansa, isäni oli sattumalta löytänyt tuon kirjan monien muiden hylkypaperien joukosta ja käski minun kääntää sen itselleen ranskaksi. Ei ole vaikea kääntää tämäntapaisia kirjailijoita, joiden teoksissa tuskin on muuta jäljiteltävää kuin sisällys; mutta sellaisiin, jotka ovat panneet paljon huolta kielen kauniiseen ja siroon asuun, on vaarallista ryhtyä, varsinkin jos mielii siirtää heidän kirjoitelmansa jollekin varoiltaan köyhemmälle kielelle. Se oli minulle varsin outoa ja uutta tehtävää, mutta kun minulla silloin sattui olemaan hyvää aikaa, enkä voinut kieltäytyä täyttämästä mitään käskyä, jonka oli antanut parhain isä, mitä koskaan on ollut olemassa, niin suoritin sen niin hyvin kuin taisin. Se ilahdutti häntä erittäin suuresti, ja hän määräsi, että käännös painatettaisiin, mikä tehtiinkin hänen kuoltuaan.

Mielestäni tämän kirjailijan ajatukset olivat kauniita, hänen teoksensa rakenne johdonmukainen ja hänen tarkoitusperänsä hartaasti uskonnollinen. Koska monet ihmiset lukevat sitä kernaasti, varsinkin naiset, joille meidän tulee tehdä enemmän palveluksia, olen usein ollut lähtemäisilläni heille avuksi, vapauttamaan heidän kirjansa kahdesta pääsyytöksestä, jotka sitä vastaan tehdään. Sen tarkoitus on uskalias ja rohkea; se näet ottaa inhimillisillä ja luonnollisilla järkiperusteilla tukeaksensa ja todistaaksensa ateisteja vastaan kaikki kristinuskon opinkappaleet, ja sen se todella mielestäni tekeekin niin vankasti ja menestyksellisesti, etten luule mahdolliseksi käsitellä tätä ainetta paremmin, enkä usko kenenkään vetäneen sen tekijälle vertoja.

Kun tämä teos näytti minusta liian runsasoppiselta ja kauniilta kirjailijan sepittämäksi, jonka nimi on niin vähän tunnettu ja josta me emme tiedä muuta kuin että hän oli espanjalainen, joka noin kaksisataa vuotta sitten harjoitti lääkärinammattia Toulousessa, niin tiedustelin kerran Adrianus Turnebukselta,[141]joka tiesi kaikki asiat, kuinka tämän kirjan laita oikein oli. Hän vastasi minulle luulevansa, että se oli jonkinlainen ydinmehu pyhän Tuomas Aquinolaisen opeista; sillä todellakin ainoastaan tuo henki, rajattoman oppinut ja ihmeteltävän terävä-älyinen, kykeni lausumaan sellaisia ajatuksia. Se vain on varmaa, että olipa sen tekijä tahi keksijä kuka tahansa (eikä ole syytä riistää ilman enempää aihetta Sebondelta tätä nimeä), hän oli perin etevä mies, jolla oli useita oivallisia kykyjä.

Ensimmäinen moite, joka lausutaan hänen teoksestaan, on se, että kristityt tekevät väärin itseään kohtaan tahtoessaan lukea uskontoansa inhimillisillä järkiperusteilla, se kun on käsitettävissä vain uskolla ja Jumalan armon erikoisen vaikutuksen avulla. Tässä vastaväitteessä näyttää olevan jonkinlaista harrasta uskonnollisuutta, ja tästä syystä meidän täytyy sitä maltillisemmin ja kunnioittavammin koettaa tyydyttää niitä, jotka sen tuovat esiin. Se sopisi paremmin jumaluusoppiin perehtyneen miehen tehtäväksi kuin minun, jolla siinä ei ole mitään tietoja; olen kuitenkin sitä mieltä, että niin suuressa ja jumalallisessa asiassa, joka on niin korkealla ihmisen ymmärryksen yläpuolella kuin on tuo Totuus, jolla Jumala hyvyydessään on suvainnut meitä valaista, on varsin tarpeellista, että hän ylenpalttisesta ja erikoisesta suosiosta vielä antaa meille apunsa, voidaksemme sen käsittää ja omaksua; enkä usko, että puhtaasti inhimilliset keinot mitenkään siihen kykenevät; ja jos ne kykenisivät, niin muinaisten vuosisatain niin lukuisilta harvinaisilta ja erinomaisilta ja niin runsailla luontaisilla kyvyillä varustetuilta hengiltä ei olisi jäänyt saavuttamatta tämä tietämys heidän järkensä avulla. Usko yksin käsittää elävästi ja varmasti uskontomme ylevät salaisuudet, mutta silti ei ole sanottu, että ei ole sangen kaunis ja sangen kiitettävä yritys käyttää uskomme hyväksi myöskin niitä luonnollisia ja inhimillisiä apuneuvoja, jotka Jumala on meille antanut.

Se on epäilemättä kunniakkain tapa, millä voimme niitä käyttää, eikä ole olemassa kristityn ihmisen arvon mukaisempaa tehtävää eikä tarkoitusta kuin pyrkiä kaikilla tutkimuksillaan ja ajatuksillaan kaunistamaan, laajentamaan ja kartuttamaan uskonsa totuutta. Me emme tyydy palvelemaan Jumalaa hengellämme ja sielullamme; me olemme hänelle velkaa ja osoitamme hänelle myöskin ruumiillista kunnioitusta; käytämme jäseniämmekin ja liikkeitämme ja ulkonaisia esineitä osoittaaksemme hänelle kunniaa; samoin tulee tässä tehdä ja tukea uskoamme kaikella järjellä, mikä meissä on, mutta aina varoen, ettemme luule sen riippuvan meistä emmekä omien ponnistustemme ja johtopäätöstemme voivan saavuttaa niin yliluonnollista ja jumalallista tietämystä. Jos aivan erikoinen ilmestys ei vuodata sitä meihin, jos se meissä syntyy, en tahdo sanoa vain järjen avulla, vaan yleensä inhimillisin välinein, niin se ei ole meissä oikeassa arvossaan eikä loistossaan; ja pelkäänpä todella kuitenkin, että pääsemme nauttimaan sitä vain tätä viimeksi mainittua tietä.

Jos yhdyssiteenämme Jumalaan olisi elävä usko, jos meidät sitoisi Jumalaan hän itse, emmekä me itse, jos meillä olisi jumalallinen pohja ja perustus, niin ihmiselämän sattumat eivät voisi horjuttaa meitä niinkuin ne voivat, linnoituksemme ei olisi taipuvainen antautumaan niin heikosta pommituksesta, uutuuksien halulla, ruhtinasten pakotuksella, puolueen menestyksellä, mielipiteittemme yltiöpäisellä ja satunnaisella vaihdoksella ei olisi voimaa järkyttää ja turmella uskoamme; emme antaisi uuden todistuskeinon emmekä minkään puhetaidon maailmassa vakuuttelukyvyllään sitä mielin määrin häiritä, vaan kestäisimme sellaiset hyökyaallot horjumattoman ja järkähtämättömän lujina:

Illisos fluctus rupes ut vasta refunditet varias circum latrantes dissipat undasmole sua.[142]

Jos tuo Jumaluuden säde meitä mitenkään koskettaisi, niin se näkyisi meissä kaikkialla; ei vain sanoissamme, vaan myöskin teoissamme ilmenisi sen valo ja kirkkaus; kaikki, mikä meistä lähtisi, olisi tuon jalon loisteen kirkastamaa. Meidän tulisi hävetä sitä, että kun ihmisten perustamissa lahkoissa ei ole koskaan ollut jäsentä, joka, sisälsipä hänen oppinsa mitä vaikeuksia ja eriskummaisuuksia tahansa, ei jossakin määrin olisi käytöksessään ja elämässään mukautunut sen mukaan, niin sitävastoin niin jumalallisessa ja taivaallisessa laitoksessa (kuin krist. kirkossa) ei näy kristillisyyttä muussa kuin sanoissa! Jos tahdotte huomata sen, niin verratkaa meitä elintapoihimme nähden muhamettilaiseen, pakanaan, ja te jäätte aina alakynteen, vaikka meidän, katsoen uskontomme etevämmyyteen, pitäisi loistavasti kunnostautua, olla äärettömästi ja verrattomasti edellä; ja tekisipä mieli sanoa: "Ovatko he niin oikeudentuntoisia, niin lähimmäistään rakastavia, niin hyviä? Hehän siis ovat kristityitä."

Kaikki muut ulkonaiset puolet ovat yhteisiä kaikille uskonnoille: toivo, luottamus, ihmetapahtumat, juhlamenot, katumus, marttyyrit; meidän Totuutemme erikoisena merkkinä pitäisi olla meidän hyveemme, niinkuin se on myöskin taivaallisin ja vaikeimmin saavutettava merkki, ja niinkuin se on Totuuden arvokkain tuote. Hyvä kuninkaamme Ludvig Pyhä oli kuitenkin oikeassa hartaasti kehoittaessaan tuota tataarilaiskuningasta, joka oli kääntynyt kristinuskoon ja aikoi tulla Lyoniin suutelemaan paavin jalkoja ja näkemään siellä sitä pyhyyttä, jonka hän toivoi tapaavansa meidän tavoissamme, luopumaan tästä aikeesta, hän kun pelkäsi, että meidän irstailevat elintapamme päinvastoin vieroittaisivat hänet niin pyhästä uskosta; niin kokonaan toisin kuin kävikin sen toisen, joka, mentyään samassa tarkoituksessa Roomaan ja nähdessään siellä senaikuisen papiston ja kansan kevytmielisyyden, kiintyi sitä lujemmin meidän uskontoomme, ottaen huomioon, kuinka voimakas ja jumalallinen se kaiketi oli, koska pystyi ylläpitämään arvonsa ja loistonsa keskellä niin suurta turmelusta ja niin paheellisissa käsissä.

Jos meissä olisi hitunenkaan uskoa, niin me siirtäisimme vuoret sijoiltaan, sanoo pyhä sana; meidän tekomme, joita Jumala ohjaisi ja joiden mukana hän olisi, eivät olisi yksinkertaisesti inhimillisiä, vaan niissä olisi jotakin ihmemäistä, kuten uskossammekin.Brevis est institutio vitae honestae beataeque, si credas.[143]Toiset uskottelevat maailmalle uskovansa mitä eivät usko; toiset, ja niitä on enemmän, uskottelevat sitä itselleen, kun eivät osaa täysin käsittää, mitä uskominen on; ja me oudoksumme sitä, että sodissa, jotka nykyään rasittavat valtiotamme, näemme tulosten häilyvän ja vaihtelevan niinkuin yleensä tavallista on; se tulee siitä, ettemme tuo niihin mukaamme mitään muuta kuin omaamme. Oikeus, joka on toisessa puolueista, on siinä vain koristeena ja ulkoverhona; siinä vedotaan kyllä siihen, mutta se ei ole siinä omaksuttuna, ei kotiutuneena eikä siihen vihittynä; se on siinä kuin asianajajan suussa, ei niinkuin asianosaisen sydämessä ja rakkaudessa.

Jumalan tulee antaa erityistä apuaan uskolle ja uskonnolle, ei meidän intohimoillemme; ihmiset ovat siinä sodassa johtajina ja käyttävät tarkoituksiinsa uskontoa; sen pitäisi olla aivan päinvastoin. Katsokaa, emmekö me omin käsin sitä muovaile. Milloin on paremmin kuin Ranskassa meidän päivinämme nähty, kuinka niin selvästä ja varmasta opista muodostetaan, niinkuin vahasta, niin paljon toisilleen vastakkaisia kuvia? Ne, jotka ovat katsoneet sitä vasemmalta, ne, jotka ovat katsoneet sitä oikealta, ne, jotka sanovat sitä mustaksi, ne, jotka sanovat sitä valkeaksi, käyttävät sitä niin yhtäläisesti väkivaltaisiin ja kunnianhimoisiin yrityksiinsä ja menettelevät niissä niin yhdenmukaisen mielivaltaisella ja oikeutta loukkaavalla tavalla, että tekevät epäilyksenalaseksi ja vaikeaksi uskoa, että heidän mielipiteensä ovat niin erilaiset kuin he väittävät, asiassa, josta riippuu elämämme ohjaus ja laki. Voiko samasta koulusta ja opista nähdä lähtevän yhdenmukaisempia, yhtäpitävämpiä tapoja? Katsokaa, kuinka hirvittävän häpeämättömästi me heittelemme palloa jumalallisilla totuuksilla, ja kuinka epäuskonnollisesti olemme ne sekä hyljänneet että jälleen omaksuneet, aina sen mukaan, minne onni on meitä heitellyt näissä valtiollisissa myrskyissä.

Kun niin juhlallisesti kysyttiin: "Onko alamaisen lupa ryhtyä kapinaan ja tarttua aseisiin ruhtinastaan vastaan puolustaakseen uskontoa?" muistakaa, millaisten ihmisten suussa myöntävä vastaus siihen oli takavuosina erään puolueen tukipylväänä, ja minkä toisen puolueen tukipylväänä oli kieltävä vastaus, ja kuulkaa, miltä taholta nyt kuuluu toisen niinkuin toisenkin ääni ja ohje, ja kalskahtavatko aseet vähemmän jälkimmäisen kuin edellisen asian puolustukseksi. Me poltamme ihmiset, jotka sanovat, että tulee antaa Totuuden taipua meidän tarpeemme ikeen alle, mutta kuinka paljon pahempaa tehdäänkään Ranskassa kuin mitä se on, että niin sanotaan? Tunnustakaamme totuus: jos valikoitaisiin vieläpä laillisestakin armeijasta ne, jotka siinä marssivat yksinomaan hartaasta uskonnollisesta innosta, ja vielä ne, jotka pitävät silmämääränään vain maansa lakien suojelemista tahi ruhtinaan palvelemista, niin ei voitaisi niistä saada kokoon edes yhtäkään täyttä komppaniaa sotamiehiä. Mistä johtuu, että on niin harvoja, jotka ovat pysyttäneet pyrkimyksensä ja toimintatapansa muuttamatta valtiollisissa levottomuuksissamme, ja että näemme heidän milloin ajavan vain käymäjalkaa, milloin karauttavan täyttä laukkaa, ja samojen miesten turmelevan asiamme milloin rajuudellaan ja kiihkollaan, milloin kylmäkiskoisuudellaan, velttoudellaan ja hitaudellaan, ellei se johdu siitä, että heitä niissä ovat ajamassa yksityiset ja satunnaiset näkökohdat, joiden erilaisuuden mukaan he liikkuvat?

Minusta on silminnähtävää, ettemme tee kernaasti uskonnollisuudelle muita palveluksia kuin sellaisia, jotka hivelevät intohimojamme. Ei ole toista niin erinomaista vihamielisyyttä kuin kristillinen: intomme saa aikaan ihmeitä, kun se edistää taipumustamme vihaan, julmuuteen, kunnianhimoon, ahneuteen, parjaamiseen, kapinaan; päinvastoin se ei liikuta jäsentäkään hyvyyteen, hyväntahtoisuuteen, itsensä hillitsemiseen päin, ellei jokin harvinainen luonnonlaatu ikäänkuin ihmeen kautta sitä niihin vie. Uskontomme on tarkoitettu kitkemään pois paheet; se peittelee niitä, ylläpitää niitä, yllyttää niitä. Ei pidä laittaa olkipartaa Jumalalle,[144]kuten sananlasku sanoo. Jos uskoisimme häneen, en tahdo sanoa uskonnollisella, vaan edes tavallisellakaan uskolla, vieläpä (ja sanon sen suureksi nöyryytykseksemme) jos uskoisimme häneen ja tuntisimme hänet niinkuin uskomme minkä tahansa kertomuksen, niinkuin uskomme johonkin toveriimme, niin rakastaisimme häntä yli kaiken muun sen äärettömän hyvyyden ja kauneuden tähden, joka hänessä loistaa; ainakin olisi hän yhtä arvokkaana rakkautemme esineenä kuin rikkaudet, nautinnot, kunnia ja ystävämme. Paraskaan meistä ei pelkää loukata häntä, niinkuin hän pelkää loukata naapuriansa, sukulaistansa, herraansa. Onko niin yksinkertaista ymmärrystä, että se, jos sillä olisi toisella puolella jonkin paheellisen nautintomme esine ja toisella yhtä tunnettuna ja vakuutettuna kuolemattoman kunnian tila, olisi kahdenvaiheilla, valitako toinen vai toinen? Ja kuitenkin me hylkäämme sen usein pelkästä ylenkatseesta; sillä mikä halu meitä vetää herjaamaan Jumalaa, jollei ehkä juuri synnin halu?

Kun filosofi Antisthenes sai perehtyä Orfeuksen salaoppiin, ja pappi sanoi hänelle, että ne, jotka omaksuivat tämän uskonnon, pääsivät kuoltuaan nauttimaan iankaikkista ja täydellistä onnea, sanoi hän papille: "Mikset sitten, jos sen uskot, itse kuole?" Diogenes lausui tylymmin, tavalliseen tapaansa, ja syrjemmässä nyt puheena olevasta asiasta, papille, joka samoin saarnaili hänelle, että hänen piti ruveta hänen veljeskuntansa jäseneksi, päästäkseen osalliseksi haudantakaisen maailman onnesta: "Etkö tahdo minua uskomaan, että Agesilaus ja Epaminondas, nuo suuret miehet, joutuvat kadotukseen, ja sinä, joka et ole muuta kuin tomppeli etkä saa mitään arvokasta aikaan, tulet autuaaksi, siksi että olet pappi?" Jos vastaanottaisimme nuo ikuisen autuuden suuret lupaukset yhtä luotettavina kuin filosofisen puheen, niin kuolema ei meitä kammottaisi niin kuin se tekee:

Non iam se moriens dissolvi conquereretur,sed magis ire foras, vestemque relinquere, ut anguis,gauderet, pvaelonga senex aut cornua cervus.[145]

"Tahdon hajota alkuaineisiini", sanoisimme, "ja olla Jeesuksen Kristuksen kanssa". Platonin voimakas puhe sielun kuolemattomuudesta ajoi kyllä eräät hänen oppilaistansa kuolemaan, päästäkseen nopeammin nauttimaan niiden toiveiden täyttymisestä, jotka hän heille antoi.

Tuo kaikki on hyvin selvänä merkkinä siitä, että otamme vastaan uskontomme vain omalla tavallamme ja omin käsin, emmekä toisin kuin muut uskonnot otetaan vastaan. Olemme sattuneet joutumaan maahan, jossa se oli käytännössä; joko katsomme sen iäkkyyteen, tahi niiden miesten arvollisuuteen, jotka ovat pitäneet sen voimassa, tahi pelkäämme uhkauksia, jotka se lausuu vääräuskoisille, tahi toimimme sen lupausten mukaan. Tällaisia näkökohtia tulee tosin sovittaa uskoomme, mutta vain apuvälineinä; ne ovat inhimillisiä siteitä meidän kiinnittämiseksemme siihen; toisenlainen uskonto, toiset todistajat, samanlaiset lupaukset ja uhkaukset voisivat juurruttaa meihin samaa tietä päinvastaisen uskon.

Olemme kristittyjä samasta syystä kuin olemme perigordilaisia tahi saksalaisia. Ja mitä tulee Platonin sanaan, että on vain harvoja ihmisiä, jotka ovat niin lujia ateismissaan, ettei läheltä uhkaava vaara pakottaisi heitä jälleen tunnustamaan Jumalan mahtavuutta, niin tuollainen tilanne ei koske tosikristittyä; kuolevaisten ja inhimillisten uskontojen arvon mukaista on, että ne omaksutaan inhimillisellä käytöstavalla. Millaista lieneekään se usko, jonka miehuuttomuus ja rohkeuden puute istuttavat ja vakaannuttavat meihin? Lystikästä uskoa, joka uskoo uskomansa vain siksi, ettei rohkene olla sitä uskomatta! Voiko epäterve mielentila, kuten häilyväisyys ja hämmästys, synnyttää sieluissamme mitään kelvollista? He päättävät, sanoo hän, järkensä esittämillä perusteilla, että se, mitä kerrotaan manalasta ja tulevista rangaistuksista, on luuloteltua; mutta kun tarjoutuu tilaisuus käytännössä kokea se, kun vanhuus tahi taudit vievät heidät lähelle kuolemaa, niin sen kammo täyttää heidät, heidän tulevan kohtalonsa pelosta, uudella uskolla. Ja koska sellaiset vaikutelmat tekevät mielet pelokkaiksi, kieltää hän laeissaan kokonaan tekemästä tunnetuksi sellaisia uhkauksia ja vakuuttamasta, että jumalilta voi tulla ihmiselle jotakin pahaa, paitsi hänen suuremmaksi hyväkseen, kun niin sattuu, ja parantavaa vaikutusta varten.

Kerrotaan Bionista, että hän Theodoruksen ateististen aatteiden saastuttamana kauan oli pilkkaillut uskonnollisia ihmisiä, mutta kuoleman yllättämänä antautui äärimmäiseen taikauskoon; ikäänkuin jumalat poistuisivat ja palaisivat sikäli kuin Bionin asia sitä vaatii. Platon ja nämä esimerkit tahtovat tehdä sen johtopäätöksen, että joko järki tahi pakko ajaa meidät uskomaan Jumalaan. Kun ateismi on ikäänkuin luonnonvastainen ja hirviömäinen oppi, myöskin vaikea ja työläs vakaannuttaa ihmishenkeen, niin röyhkeä ja omavaltainen kuin tämä saattaakin olla, niin on nähty moniakin, jotka itserakkaudesta ja ylpeillen siitä, että heillä on tavallisista poikkeavat ja maailmaa parantavat mielipiteet, ovat kärkkäitä sitä tunnustamaan julki ulkonaisen tehon vuoksi, mutta, jos ovatkin kyllin huimapäisiä, eivät ole niin voimakkaita, että olisivat voineet juurruttaa sen omaantuntoonsa; siksi he kyllä korottavat ristityt kätensä taivasta kohti, jos annatte heille kelpo miekaniskun rintaan; ja kun pelko tahi tauti on masentanut ja herpaissut tuon huikentelevaisen luonnon vallattoman innon, niin he kyllä malttavat mielensä ja antavat kaikessa hiljaisuudessa pidellä itseään yleisten uskonkäsitysten ja esikuvain mukaan. Toista on täydellä todella sulatettu uskonkappale, toista nuo pintapuoliset vaikutelmat, jotka, syntyneinä tolaltaan joutuneen hengen hillittömyydestä, uiskentelevat yltiöpäisinä ja häilyvinä mielikuvituksessa. Perin viheliäisiä ja mielettömiä, nuo ihmiset, jotka koettavat olla pahempia kuin voivat!

Pakanuuden erehdys ja meidän pyhän totuutemme tuntemattomuus saattoi Platonin suuren hengen, jonka suuruus kuitenkin oli vain inhimillistä, joutumaan vielä siihen toiseen läheiseen harhaluuloon, että "lapset ja vanhukset ovat taipuvaisempia uskontoon", ikäänkuin se syntyisi ja saisi vaikutusvoimansa meidän heikkoudestamme. Se side, jonka tulisi kiinnittää ymmärryksemme ja tahtomme, köyttää ja yhdistää sielumme luojaamme, sen pitäisi olla side, joka saa mutkansa ja voimansa ei meidän näkökohdistamme, järkisyistämme ja intohimoistamme, vaan jumalallisesta ja yliluonnollisesta kiinnikkeestä, jolla on vain yksi muoto, yksi näkö ja yksi loiste, nimittäin jumalan mahtavuus ja armo.

Mutta jos sydäntämme ja sieluamme hallitsee ja johtaa usko, niin on oikein, että se vetää tarkoitustaan palvelemaan kaikki muutkin elimemme, niiden kyvyn mukaan. Ja mahdotonta onkin uskoa, että koko tähän koneistoon ei olisi painunut eräitä tuon suuren arkkitehdin käden jälkiä, ja että maailman esineissä ei olisi mitään kuvaa, joka jollakin tavoin muistuttaa tekijää, joka on ne rakentanut ja muodostanut. Hän on jättänyt näihin yleviin luomiin jumaluutensa leiman, ja vain meidän tylsyytemme tekee, ettemme voi sitä huomata: sanoohan hän itse meille, että "hän näyttää meille näkymättömät tekonsa näkyvien avulla".

Sebond on ponnistanut voimansa tähän arvokkaaseen tutkimukseen ja näyttää meille, ettei ole sitä maailman kappaletta, joka ei tunnustaisi tekijäänsä. Tapahtuisi vääryys Jumalan hyvyyttä kohtaan, jos maailmankaikkeus ei olisi sopusoinnussa uskomme kanssa; taivas, maa, alkuaineet, ruumiimme ja sielumme, kaikki kappaleet yhtyvät sitä tukemaan; tarvitsee vain keksiä keino käyttääkseen niitä hyväkseen; ne opettavat meitä, jos kykenemme ymmärtämään; sillä tämä maailma on sangen pyhä temppeli, johon ihminen viedään katselemaan kuvapatsaita, ei kuolevaisen käden tekemiä, vaan sellaisia, jotka Jumalan ajatus on tehnyt aisteilla havaittaviksi, aurinkoa, tähtiä, vesiä ja maata, kuvatakseen meille yliaistillisia asioita. Jumalan näkymättömät luomat, sanoo Pyhä Paavali, näyttäytyvät maailman luomisen kautta, jos katselee hänen ikuista viisauttaan ja hänen jumaluuttaan hänen teoissansa:

Atque adeo faciem coeli non invidet orbiipse Deus, vultusque suos, corpusque recluditsemper volvendo; seque ipsum inculcat et offert:ut bene cognosci possit, doceatque videndoqualis eat, doceatque suas attendere leges.[146]

Mutta meidän inhimilliset järkiperusteemme ja puheemme, ne ovat kuin raskas ja hedelmätön aine; Jumalan armo on sen muoto; se sille antaa leiman ja arvon. Aivan niinkuin Sokrateen ja Caton hyveelliset teot jäävät turhiksi ja hyödyttömiksi, koska niillä ei ollut tarkoitustansa, eivätkä ne tarkoittaneet kaiken olevaisen oikean luojan rakastamista ja tottelemista, eivätkä tunteneet Jumalaa, samoin on laita meidän ajatustemme ja puheittemme: niissä on jonkin verran ainesisällystä, mutta se on muodoton massa, muokkaamaton ja selvyyttä vailla, jolleivät usko ja Jumalan armo ole niihin yhtyneet. Kun nyt usko yhtyy värittämään ja valaisemaan Sebondin todisteluja, niin se tekee ne lujiksi ja vankoiksi: ne kykenevät olemaan valmistuksena ja ensimmäisenä oppaana aloittelijalle, ohjaamassa häntä tämän tuntemuksen tielle, ne kehittävät häntä jonkin verran ja tekevät hänet kykeneväksi vastaanottamaan Jumalan armon, jonka avulla uskomme sitten lopullisesti valmistuu ja muodostuu.

Tiedän erään arvollisen miehen, opillisesti sivistyneen, joka on tunnustanut minulle Sebondin todistelujen palauttaneen hänet oikealle tielle epäuskon erehdyksistä. Ja vaikka niiltä riistettäisiinkin tämä kaunistus ja uskon apu ja hyväksymys, ja ne käsitettäisiin pelkiksi inhimillisiksi ajatuksiksi, joilla tahdotaan taistella niitä vastaan, jotka ovat syöstyt uskottomuuden hirveään ja kammottavaan pimeyteen, niin ne vielä sittenkin ovat yhtä lujat ja yhtä vankat kuin mitkä tahansa muut samanlaatuiset, jotka voidaan panna niiden rinnalle, jotenka siis voimme lopullisesti sanoa vastustajillemme:

Si melius quid habes, arcesse; vel imperium fer.[147]

Alistukoot he meidän todistustemme voiman alaisiksi, tahi näyttäkööt meille muualta ja jotakin toista aihetta koskevia paremmin kokoon sommiteltuja ja paremmista aineista tehtyjä. Huomaamattani olen jo puoliksi joutunut puhumaan toisesta vastaväitteestä, johon olin aikonut vastata Sebondin puolesta.

Eräät sanovat, että hänen todisteensa ovat heikkoja ja kelpaamattomia näyttämään toteen, mitä hän tahtoo todistaa, ja ottavat niitä helposti kolhiakseen. Näitä täytyy ravistella vähän ankarammin, sillä he ovat vaarallisempia ja häijympiä kuin ensimmäiset... Keino, jonka valitsen taltuttaakseni tämän vimman, ja joka minusta näyttää sopivimmalta, on se, että muserran ja poljen maahan pöyhkeyden ja ihmisylpeyden, että panen heidät huomaamaan ihmisen mitättömyyden, turhuuden ja tyhjyyden, että tempaan heidän käsistänsä heidän järkensä heikot aseet, että pakotan heidät painamaan päänsä alas ja suutelemaan maata Jumalan majesteetin mahtavuuden edessä ja sitä kunnioittaen. Sillä yksin on tieto ja viisaus, se yksin voi itsenäisesti arvostella jotakin, siltä me riistämme sen hinnan, jonka itsellemme laskemme, ja sen arvon, jonka itsellemme annamme. ου γαρ εα ίφρονεειν μεγα o Θεος άλλον η εαυτόν.[148]Masentakaamme tämä ylpeys, pahanhengen tyrannivallan ensimmäinen perustus.Deus superbis resistit, humilibus autem dat gratiam.[149]Äly asuu kaikissa jumalissa, sanoo Platon, eikä ensinkään tahi vain vähän ihmisissä. Mutta on kuitenkin kristitylle ihmiselle sangen lohdullista nähdä kuolevaisten ja katoovaisten apuneuvojemme soveltuvan niin hyvin yhteen pyhän ja jumalallisen uskomme kanssa, että kun ne sovelletaan luonnostaan kuolevaisiin ja katoovaisiin aiheisiin, niin ne eivät sovellu niihin sen sulavammin eivätkä voimakkaammin. Katsokaamme siis, onko ihmisellä vallassaan muita pätevämpiä järkiperusteita kuin Sebondin ovat, ja onko hänen edes mahdollista päästä mihinkään varmuuteen todistelulla ja järkeänsä käyttämällä...

Mitä julistaa meille Totuuden sana, kun se kehoittaa meitä karttamaan maailman filosofiaa, kun se niin usein teroittaa mieliimme, että meidän viisautemme on vain hulluutta Jumalan edessä, että kaikesta mitättömästä ihminen on mitättömin, että tiedoistaan liikoja luuleva ihminen ei edes tiedä, mitä tietäminen on, ja että ihminen, joka ei ole mitään, pettää itsensä ja erehtyy, jos hän luulee jotakin olevansa? Nämä Pyhän Hengen sanat ilmaisevat niin selvästi ja elävästi sen, mitä minä tahdon väittää, etten tarvitsisi mitään muuta todistusta henkilöitä vastaan, jotka kaikessa nöyryydessä ja tottelevaisuudessa alistuisivat sen arvovallan alaisiksi; mutta nämä tahtovat saada ruoskaa omaksi vahingokseen, eivätkä tahdo suvaita, että heidän järkeänsä vastaan taistellaan muulla aseella kuin sillä itsellään.

Tarkastelkaamme siis hetkinen ihmistä yksinään, ilman ulkoapäin tulevaa apua, vain omilla aseillaan varustettuna ja vailla Jumalan armoa ja tietämistä, jossa on koko hänen kunniansa, hänen voimansa ja hänen olemuksensa perustus: katsokaamme, paljonko hänellä on ryhtiä tässä hienossa asussa. Selittäköön hän minulle, mille perusteille hän on rakentanut nuo suuret etuisuudet, jotka hän luulee itsellään olevan muihin luontokappaleisiin verraten. Kuka hänelle on vakuuttanut, että tuo taivaanholvin ihmeteltävä liike, noiden soihtujen ikuinen valo, jotka niin ylväinä kiertävät hänen päänsä päällä, tuon rannattoman meren peloittavat liikkeet ovat luodut ja jatkuvat niin monta vuosisataa hänen mukavuudekseen ja hänen palveluksekseen? Onko kuviteltavissa mitään naurettavampaa, kuin että tuo viheliäinen ja heiveröinen olento, joka ei edes ole oma herransa, ja on alttiina loukkauksille joka taholta, sanoo itseänsä maailman herraksi ja valtiaaksi, maailman, jonka pienintäkään osaa hän ei kykene oppimaan tuntemaan, puhumattakaan sen hallitsemisesta? Ja tuon etuoikeuden, jonka hän katsoo omakseen, olla tässä suuressa rakennuksessa ainoa, joka kykenee huomaamaan sen kauneuden ja sen osat, ainoa, joka voi osoittaa siitä kiitollisuutta sen arkkitehdille ja pitää kirjaa maailman tuloista ja menoista, kuka hänelle on sinetillään vahvistanut sen? Näyttäköön hän meille valtakirjan tuohon hienoon ja ylhäiseen virkaan! Onko se annettu vain viisaille suosion osoitteeksi! Silloin se ei koske moniakaan ihmisiä. Ovatko houkkiot ja ilkiöt niin tavattoman suosion arvoiset, he jotka ovat maailman huonoin osa, että heitä pidetään kaikkia muita parempina? Uskommeko tuota, joka sanoo:Quorum igitur causa quis dixerit effectum esse mundum? Eorum scilicet animantium, quae ratione utuntur; hi sunt dii et homines, quibus profecto nihil est melius.[150]Emme koskaan voi kylliksi pilkata tuota häpeämätöntä rinnastamista. Mutta, tuo raukka, mitä sellaisen edun arvoista hänellä on itsessään? Ja jos ajattelemme tuota taivaankappalten katoamatonta elämää, niiden kauneutta, niiden niin säännöllisesti jatkuvaa liikettä:

quum suspicimus magni coelestia munditempla super, stellisque micantibus aethera fixumet venit in mentem lunae solisque viarum;[151]

jos ajattelemme sitä valtaa ja mahtia, mikä noilla kappaleilla on ei vain elämäämme ja kohtalomme laatuun,

facta etenim et vitas hominum suspendit ab astris,[152]

vaan jopa taipumuksiimme, puheisiimme ja tahdonilmauksiimmekin nähden, joita ne ohjaavat, sysäävät toimimaan ja liikuttavat vaikutustensa voimalla, niinkuin järkemme sen meille ilmoittaa ja havaitsee:

speculataque longedeprendit tacitis dominantia legibus astra,et totum alterna mundum ratione moveri,fatorumque vices certis discurrere signis;[153]

jos näemme, kuinka ei vain yksityinen ihminen, joku kuningas, vaan kokonaiset monarkiat, keisarikunnat ja koko tämä matala maailma liikkuu vähäisimpienkin taivaan liikkeiden sysäyksestä,

quantaque quam parvi faciant discrimina motus...tantum est hoc regnum, quod regibus imper at ipsis;[154]

jos hyveemme, paheemme, kykymme ja tietomme, ja vieläpä tämä puhekin, jota pidämme taivaankappalten voimasta, ja tämä niiden vertaaminen itseemme syntyy, kuten järkemme päättää, niiden välityksellä ja suosiosta:

Furit alter amore,et pontum tranare potest et vertere Troiam;alterius sors est scribendis legibus apta.Ecce patrem nati perimunt, natosque parentes;mutuaque armati coeunt in vulnera fratres.Non nostrum hoc bellum est; coguntur tanta movereinque suas ferri paenas, lacerandaque membra.— — — — —Hoc quoque fatale est, sic ipsum expendere fatum;[155]

jos olemme saaneet taivaan lahjana sen vähän järjen, mitä meillä on, niin kuinka se voi katsoa meitä yhdenvertaisiksi taivaan kanssa? Kuinka se voi pitää sen olemusta ja ominaisuuksia meidän tietämisemme määrättävinä? Kaikki, mitä näemme noissa kappaleissa, hämmästyttää meitä:quae molitio, quae ferramenta, qui vectes, quae machinae, qui ministri tanti operis fuerunt?[156]Miksi luulemme niiden olevan sielua ja elämää ja järkeä vailla? Olemmeko huomanneet niissä jotakin liikkumatonta ja tunteetonta typeryyttä, me, joilla ei ole mitään muuta yhteyttä niiden kanssa kuin totteleminen? Sanommeko, ettemme ole nähneet missään muussa luontokappaleessa kuin ihmisessä järjellä varustettua sielua? Entäpä sitten? Olemmeko nähneet mitään muuta auringon kaltaista? Onko se olematon siksi, ettemme ole nähneet mitään sen kaltaista, ja ovatko sen liikkeet olemattomat siksi, ettei ole toisia samanlaisia? Jos se, mitä emme ole nähneet, on olematonta, niin tietomme on ihmeellisen rajoitettua:quae sunt tantae animi angustiae?[157]Eikö se ole inhimillisen itserakkauden unelmia, kun kuusta tehdään taivaalla liikkuva maa, kun kuvitellaan siellä olevan vuoria, laaksoja, kuten Anaxagoras, kun sijoitetaan sinne ihmisasuntoja ja perustetaan sinne siirtoloita meidän mukavuudeksemme, kuten tekevät Platon ja Plutarkhos, ja meidän maastamme tehdään valaiseva ja loistava taivaankappale?Inter caetera mortalitatis incommoda et hoc est, caligo mentium; nec tantum necessitas errandi, sed errorum amor. Corruptibile corpus aggravat animam, et deprimit terrena inhabitatio sensum multa cogitantem.[158]

Itserakkaus on meidän luontainen, meidän peritautimme. Viheliäisin ja raihnaisin kaikista luontokappaleista on ihminen, ja samalla myöskin ylpein. Hän tuntee ja näkee itsensä sijoitetuksi tänne maailman rapaan ja lokaan, köytetyksi ja naulatuksi pahimpaan, kuolleimpaan ja alhaisimpaan maailmankaikkeuden osaan, asunnon viimeiseen ja taivaan holvista etäisimpään kerrokseen, yhteen eläinten kanssa, jotka ovat kolmesta eläinlajista[159]pahinta; mutta mielikuvituksessaan hän menee ja asettuu kuun radan yläpuolelle ja panee taivaan jalkojensa alle. Tällä samalla itserakkaalla mielikuvituksellaan hän korottaa itsensä Jumalan vertaiseksi, anastaa itselleen jumalalliset ominaisuudet, valikoi ja eroittaa itsensä toisten luontokappalten suuresta joukosta, jättää eläimet, veljensä ja toverinsa, vähille osille ja jakelee niille sen verran kykyjä ja voimia kuin hyväksi näkee. Kuinka hän älynsä voimalla saattaa tuntea eläimissä toimivat sisäiset ja salaiset liikevoimat? Mistä vertailusta niiden ja meidän välillämme hän päättää niiden olevan niin typeriä kuin miksi hän niitä luulee? Kun leikittelen kissani kanssa, niin kuka tietää, eikö se katso minua hauskuttajakseen enemmän kuin minä sitä? Me huvitamme toisiamme molemminpuolisilla apinanilveillä. Jos minulla on oma aikani, milloin alan tahi lakkaan, niin sillä on myöskin omansa.

Kuvaillessaan Saturnuksen aikuista kultaista aikakautta mainitsee Platon silloisen ihmisen tärkeimpien etujen joukossa seurustelun eläinten kanssa, joilta kuulustelemalla ja hankkimalla tietoja hän oppi tuntemaan niiden todelliset ominaisuudet ja eroitukset, joten hän saavutti sangen täydellisen älykkyyden ja järkevyyden, ja ohjasi siten elämänsä paljoa onnellisemmin kuin me voimme sen tehdä. Tarvitsemmeko parempaa todistusta ihmisten häpeämättömyydestä eläimiin nähden? Tuo suuri kirjailija on ollut sitä mieltä, että siihen ruumiinmuotoon nähden, jonka luonto on niille antanut, se on enimmäkseen pitänyt silmällä vain niitä enteitä, jotka niistä saatiin hänen aikanaan. Tuo puutteellisuus, joka estää yhteyden niiden ja meidän välillä, mistä tiedämme, ettei se ole yhtä paljon meissä kuin niissä? Ei ole suinkaan ratkaistu, kenen on syy siihen, ettemme ymmärrä toisiamme: me näet emme ymmärrä niitä enempää kuin ne meitä; yhtä hyvällä syyllä ne voivat pitää meitä eläiminä kuin me niitä. Ei ole mikään suuri ihme, ettemme niitä ymmärrä; emmehän ymmärrä baskejakaan emmekä troglodyyttejä. Kuitenkin muutamat ovat kehuneet ymmärtävänsä niitä, esimerkiksi Apollonius Tyaneus, Melampus, Teiresias, Thales ynnä muut. Ja jos kerran on niin kuin kosmografit sanovat, että on kansakuntia, jotka ottavat koiran kuninkaaksensa, niin täytynee kai heidän jollakin määrätyllä tavalla käsittää sen ääni ja liikkeet.

Meidän tulee huomata välillämme vallitseva yhtäläisyys: me voimme jotenkin likimäärin ymmärtää, mitä ne tahtovat sanoa, samoin eläimet, mitä me tahdomme, suunnilleen samassa määrässä; ne mielistelevät meitä, uhkaavat ja pyytävät meitä, samoin me niitä. Muutoin huomaamme ilmeisesti, että niiden välillä vallitsee täydellinen yhteys, ja että ne ymmärtävät toisiaan, eivät vain saman lajin eläimet, vaan myöskin eri lajeihin kuuluvat:

Et mutae pecudes et denique secla ferarumdissimiles suerunt voces variasque ciere,quum metus aut dolor est, aut quum iam gaudia gliscunt.[160]

Hevonen tuntee, että eräänlaisessa koiran haukunnassa on vihaisuutta; erästä sen toisenlaista ääntä se ei pelästy ensinkään. Niistä keskinäisistä palveluksista, joita näemme sellaistenkin eläinten, joilla ei ole ääntä, tekevän toisilleen, voimme helposti päättää, että niillä on jokin toinen tiedottamisväline: ne puhuvat ja sopivat asiansa liikkeillään:

Back to Index Next