Chapter 7

Non alia longe ratione atque ipsa videturprotrahere ad gestum pueros infantia lingua.[161]

Miksi eivät? Aivan yhtä hyvin kuin meidän mykkämme väittelevät, todistelevat ja kertovat juttuja merkkien avulla; olen nähnyt heitä niin liukkaita ja harjaantuneita siihen, ettei heiltä todellakaan puuttunut mitään täydellisestä taidosta tehdä itsensä ymmärretyksi. Rakastavaiset suuttuvat toisiinsa, sopivat jälleen, rukoilevat toisiansa, kiittävät toisiansa, kutsuvat toisiansa lemmenkohtauksiin, lyhyesti, sanovat kaikki asiat silmillään:

E'l silenzio ancor suoleaver prieghi e parole.[162]

Entä käsillä? Me anomme, lupaamme, kutsumme, hyvästelemme, uhkaamme, pyydämme, rukoilemme, epäämme, kieltäydymme, kysymme, ihailemme, laskemme lukua, teemme tunnustuksia, kadumme, pelkäämme, häpeämme, epäilemme, opetamme, käskemme, kiihoitamme, rohkaisemme, vannomme, todistamme, syytämme, tuomitsemme, vapautamme, herjaamme, halveksimme, uhmailemme, kiukuttelemme, imartelemme, osoitamme suosiota, siunaamme, nöyryytämme, pilkkaamme, rakennamme sovintoa, suosittelemme, ylistämme, juhlimme, iloitsemme, valittelemme, suremme, masennumme, olemme epätoivoissamme, hämmästymme, huudahdamme, vaikenemme ja mitä kaikkea teemmekään? Ilmaisemme yhtä erilaisia ja moninaisia seikkoja kuin kielellämme. Päällämme me kutsumme luoksemme, käskemme luotamme, myönnämme, hylkäämme, väitämme vastaan, toivotamme tervetulleeksi, osoitamme kunnioitusta, halveksimista, pyydämme, epäämme, ilahdutamme, valitamme, hyväilemme, nuhtelemme, lannistamme, uhmaamme, kehoitamme, uhkaamme, vakuutamme, kysymme. Entä kulmakarvoillamme? Entä olkapäillämme? Ei ole sitä liikettä, joka ei puhuisi, vieläpä kieltä, joka on ymmärrettävissä ilman opetusta, yleiskieltä; ja se tekee, katsoen toisten kielten erilaisuuteen ja erikoiseen käytäntöön, että tätä viimemainittua pikemminkin tulee katsoa ihmisluonnon ominaiseksi kieleksi.

Jätän syrjään, mitä välttämättömyys erikoistapauksissa siitä opettaa niille, jotka sitä tarvitsevat, ja sormiaakkoset ja elekieliopit ja tieteet, joita harjoitetaan ja lausutaan julki vain näiden avulla, ja kansat, joilla Plinius ei sano olevan muuta kieltä. Eräs Abderan kaupungin lähetti, kauan puhuttuaan Spartan Agis-kuninkaalle, kysyi häneltä: "No, herra, minkä vastauksen tahdot minun viemään kansalaisilleni?" — "Että olen antanut sinun sanoa kaikki, mitä olet tahtonut, ja puhua niin paljon kuin olet tahtonut, sanomatta ainoatakaan sanaa." Eikö se ollut puhuvaa ja hyvin ymmärrettävää vaitioloa?

Sitäpaitsi, mitä kyvyistämme emme tapaa eläinten toiminnassa? Onko säännöllisemmin järjestettyä, eri virkojen ja tointen puolesta vaihtelevampaa ja lujemmin ylläpidettyä valtiota kuin mehiläisten? Voimmeko ajatella tätä niin järjestettyä tekojen ja toimien jakoa pidettävän voimassa ilman järkeä ja viisasta huolenpitoa?

His quidam signis atque haec exempla secuti,esse apibus partem divinas mentis et haustusaethereos dixere.[163]

Pääskyset, joitten näemme kevään tullen pujahtelevan kaikissa talojemme nurkissa, etsivätkö ne arvostelukyvyttä ja valitsevatko ne umpimähkään tuhannesta paikasta sen, joka on niille mukavin asunnoksi? Ja voivatko linnut tuossa rakennustensa kauniissa ja ihmeteltävässä kokoonpanossa käyttää mieluummin nelikulmaista muotoa kuin pyöreätä, mieluummin tylsää kulmaa kuin suoraa, tuntematta niiden ominaisuuksia ja vaikutuksia? Ottavatko ne milloin vettä, milloin savea, voimatta päättää, että se, mikä on kovaa, pehmenee kostuttamalla? Panevatko ne palatsinsa lattian sammalista tahi untuvista, tietämättä edeltäpäin, että niiden pienokaisten hentojen jäsenten on niillä pehmeämpi ja mukavampi olla? Suojaavatko ne itsensä sateiselta tuulelta ja sijoittavat majansa itäänpäin, tuntematta noiden tuulien eri ominaisuuksia ja ottamatta huomioon, että toinen on niille terveellisempi kuin toinen? Minkätähden hämähäkki toisin paikoin taajentaa, toisin paikoin harventaa verkkoaan, käyttää milloin tällaista solmua, milloin tuollaista, jos sillä ei ole sekä harkinta- että ajatus- ja päättämiskykyä?

Huomaamme kyllä useimmista eläinten töistä, kuinka paljon ne ovat meitä etevämpiä, ja kuinka heikko meidän taitomme on niitä jäljittelemään. Näemme kuitenkin omista kömpelömmistäkin töistämme, kuinka paljon kykyjä niihin saamme käyttää, ja että sielumme niissä panee kaikki voimansa liikkeelle. Miksi emme luule samaa niistä? Miksi luemme jonkinlaisen luontaisen ja orjallisen vaiston ansioksi teokset, jotka vievät voiton kaikesta, mihin me kykenemme luonnon ja opin avulla? Ja siinä me huomaamattamme myönnämme niille suuren edun itsemme rinnalla, otaksuessamme, että luonto äidillisen hellästi seuraa ja opastaa niitä ikäänkuin kädestä kaikkiin niiden elämän tekoihin ja mukavuuksiin, mutta jättää meidät sattuman ja oman onnemme nojaan ja hankkimaan omalla taidollamme sen, mikä on välttämätöntä säilymisellemme, kieltäen meiltä samalla mahdollisuudet voida millään opetuksella ja henkemme ponnistuksella saavuttaa eläinten luonnollista kykyä, jotenka niiden eläimellinen typeryys vie kaikkiin etuisuuksiin nähden voiton kaikesta, mihin kykenee meidän jumalallinen älymme. Toden totta, jos niin olisi, saisimme täydellä syyllä sanoa sitä sangen väärämieliseksi äitipuoleksi. Mutta niin ei ole laita; maailmanjärjestyksemme ei ole niin muodoton eikä epäsuhtainen.

Luonto on sulkenut syliinsä poikkeuksetta kaikki luomansa, eikä ole niistä ainoatakaan, jota se ei olisi varsin runsaasti varustanut kaikilla sen elämän säilyttämiselle välttämättömillä välineillä. Sillä nuo tavalliset valitukset, joita kuulen ihmisten suusta (heidän vallattomat mielipiteensä kun milloin korottavat heidät pilvien yläpuolelle, ja sitten taas polkevat heidät alas antipodeihin asti): että me olemme ainoa hyljätty eläin, alaston alastomalla maalla, sidottu, kireälle köytetty, vailla muuta asetta ja suojavarusta kuin minkä se toisilta ryöstää, kun luonto sitävastoin on verhonnut kaikki muut luontokappaleet kilvillä, koteroilla, kuorella, karvoilla, villoilla, okailla, vuodilla, untuvilla, höyhenillä, suomuilla, taljoilla ja harjaksilla, niiden elämän tarpeen mukaan, aseistanut ne kynsillä, hampailla, sarvilla, hyökkäystä ja puolustusta varten, ja itse opettanut ne siihen, mikä niille on ominaista: uimaan, juoksemaan, lentämään, laulamaan, kun sitävastoin ihminen ei osaa astua, ei puhua, ei syödä, eikä muuta kuin itkeä, olematta opissa...

Sellaiset valitukset ovat valheellisia; maailmanjärjestyksessä vallitsee suurempi tasapuolisuus ja yhdenmukaisempi suhde. Meidän ihomme on varustettu yhtä lujaksi kuin niiden kestämään ilman tylyä kohtelua, kuten todistavat useat kansat, jotka eivät ole vielä päässeet vaatteiden käytön makuun: muinaisilla gallialaisillamme oli tuskin ensinkään vaatteita, eikä niitä ole naapureillamme irlantilaisilla niin kylmässä ilmastossa; mutta sen voimme paremmin päättää omasta itsestämme: sillä kaikki ruumiimme kohdat, jotka tahdomme paljastaa tuulelle ja ilmalle, kykenevät sen kestämään, kasvot, jalat, kädet, sääret, olkapäät, pää, aina sen mukaan kuin tapa meitä siihen vaatii; sillä jos mikään ruumiimme osista on heikko ja sellainen, että sen näyttää täytyvän olla arka kylmälle, niin se kai olisi vatsa, jossa ruuansulatus tapahtuu; esi- isämme pitivät sitä paljaana, ja naisemme, niin hemmoittelevia ja arkahermoisia kuin ovatkin, käyvät joskus avopukuisina aina napaan asti.

Lasten siteet ja kapalot eivät myöskään ole välttämättömiä, ja lakedaimonilaiset äidit kasvattivat lapsensa antaen niiden täysin vapaasti liikutella jäseniään, sitomatta tahi taivuttamatta niitä. Meidän itkumme on yhteinen useimmille muille eläimille, ja niitä on tuskin sellaisia, joiden ei näe valittelevan ja voihkivan kauan aikaa syntymisensä jälkeen, varsinkin kun sellainen menettely soveltuu hyvin siihen heikkouteen, jossa ne tuntevat olevansa.

Mitä tulee syömisen tapaan, niin se on meillä samoin kuin niilläkin luontainen eikä tarvitse oppimista;

sentit enim vim quisque suam, quam possit abuti.[164]

Kuka epäilee, että lapsi, päästyään kyllin vauraaksi ravitakseen itsensä, ei osaisi etsiä ravintoansa? Ja maa tuottaa ja tarjoo sitä hänelle hänen tarpeeseensa riittävästi viljelemättä ja ilman keinotekoista apua; ja jollei se niin teekään kaikin ajoin, ei se niin tee eläimillekään, kuten todistavat ne varastot, joita näemme muurahaisten ynnä muiden kokoilevan hedelmättömien vuodenaikojen varalle.

Nuo vasta löydetyt kansakunnat, jotka ovat niin runsaasti varustetut luonnollisella syötävällä ja juotavalla, heidän tarvitsemattaan siitä huolehtia tahi sitä valmistaa, ovat opettaneet meille, että leipä ei ole ainoa ravintomme, ja että maanviljelyksettäkin luontoäitimme oli varustanut meidät runsaasti kaikella, mitä tarvitsimme, vieläpä, kuten todennäköistä on, runsaammin ja rikkaammin kuin se tekee nyt, kun me olemme sekaantuneet asiaan keinotekoisin välineinemme,

et tellus nitidas fruges vinetaque laetasponte sua primum mortalibus ipsa creavit,ipsa dedit dulces faetus et pabula laeta;quae nunc vix nostro grandescunt aucta labore,conterimusque boves et vires agricolarum,[165]

meidän rajattomaan ja hillittömään ruokahaluumme kun eivät tepsi mitkään keinot, jotka keksimme sen tyydyttämiseksi.

Aseita taas meillä on luonnon antamia enemmän kuin useimmilla muilla eläimillä, enemmän jäsenten eri liikkeitä, ja me käytämme niitä paremmin hyödyksemme luonnostamme ja opetuksetta; niiden eläinten, joita viehättää alastomina taisteleminen, nähdään antautuvan samanlaisiin vaaroihin kuin mihin me antaudumme; jos jotkut eläimet vievät meistä voiton tässä suhteessa, niin me viemme voiton useista muista. Ja taito vahvistaa ruumista ja suojella sitä keinotekoisesti on meillä vaistomainen ja luonnon neuvoon perustuva; että niin on, näkyy siitä, että norsu teroittaa ja hioo hampaitaan, joita se käyttää sodassa (sillä näet on erikoiset hampaat tätä tarkoitusta varten, joita se säästää, eikä käytä mitenkään toisiin tarpeisiinsa); lähtiessään taisteluun sirottelevat ja heittelevät härät multaa ympärilleen; metsäkarjut teroittavat hampaansa, ja kun faaraokissan on ryhdyttävä otteluun krokodiilin kanssa, varustaa se ruumiinsa, sivelee ja päällystää sen yltympärinsä hyvin tiiviillä ja hyvin vanutetulla liejulla, kuten haarniskalla. Miksi emme sano, että meidän on yhtä luonnollista varustautua puu- ja rauta-aseilla?

Mitä puhekykyyn tulee, niin on varmaa, että jollei se ole luonnonomainen, niin se ei ole tarpeellinen. Ainakin luulen, että lapsella, joka olisi kasvatettu täydellisessä yksinäisyydessä, eristettynä kaikesta seurasta (vaikeasti suoritettava koe), olisi jonkinlainen puhekyky ajatustensa ilmilausumista varten, eikä ole uskottavaa, että luonto olisi kieltänyt meiltä tuon useille muille eläimille antamansa keinon; sillä mitä muuta kuin puhekykyä on tuo kyky, jonka huomaamme niillä olevan, valittaa, iloita, kutsua toisiaan apuun, houkutella toisiaan rakkauteen, niinkuin ne tekevät äänillään? Kuinka ne eivät puhuisi keskenään? Puhuvathan ne meille ja me niille. Kuinka monin tavoin puhummekaan koirillemme? Ja ne vastaavat meille. Toisin kielin, toisin huudoin puhelemme niille kuin linnuille, sioille, härille, hevosille. Vaihdamme kieltä aina eläinlajin mukaan.

Lactantius näyttää minusta katsovan, ettei eläimillä ole vain puhekyky, vaan myöskin naurun kyky. Ja kielellinen eroavaisuus, joka huomataan meidän välillämme eri seutujen mukaan, tavataan myöskin saman lajin eläinten välillä. Aristoteles viittaa tässä kohdin peltopyiden erilaiseen lauluun eri paikoissa:

Variaeque volucres...longe alias alio iaciunt in tempore voces...et partim mutant cum tempestatibus unaraucisonos cantus.[166]

Mutta tietämätöntä on, mitä kieltä tuo lapsi puhuisi; ja mitä siitä arvaamalla sanotaan, se ei ole kovinkaan todennäköistä. Jos minulle tätä mielipidettä vastaan huomautetaan, että luonnostaan kuurot eivät puhu, niin vastaan, että niin ei ole laita vain siksi, etteivät he ole voineet korviensa avulla vastaanottaa puhumisen opetusta, vaan pikemminkin siksi että kuuloaisti, jota he ovat vailla, on yhteydessä puhekyvyn kanssa, ja että ne kuuluvat luonnollisella tavalla yhteen, niin että meidän täytyy puhua se, mitä puhumme, ensiksi itsellemme, ja antaa sen kaikua sisässämme omiin korviimme ennenkuin päästämme sen kaikumaan muitten korviin.

Olen sanonut kaiken tämän tukeakseni käsitystä tuosta yhtäläisyydestä, joka vallitsee luonnossa, ja palauttaakseni ja yhdistääkseni meidät luontokappalten suureen joukkoon: me emme ole muiden ylä- emmekä alapuolella. Kaikki, mitä taivaan alla on, sanoo Salomo, on saman lain ja kohtalon alaista:

indupedita suis fatalibus omnia vinclis.[167]

on jonkinlaista eroitusta, on luokkia ja asteita, mutta yhden ja saman luonnon puitteissa:

Res ... quaeque suo ritu procedit; et omnesfaedere naturae certo discrimina servant.[168]

Täytyy pitää aisoissa ihminen ja osoittaa hänelle määrätty paikkansa tämän luonnonjärjestyksen rajoissa. Tuo onneton ei kykene tositeossa hyppäämään niiden yli: hän on kytkettynä ja sidottuna, saman velvoituksen kahlehtimana kuin muut hänen luokkansa luontokappaleet, ja sangen keskinkertaisessa asemassa, ilman minkäänlaista etuoikeutta, ilman todellista ja oleellista etevämmyyttä. Siinä etevämmyydessä, jonka hän luulottelee ja kuvittelee itsellään olevan, ei ole mitään tosisisällystä eikä makua. Ja jos niin on, että hänellä yksin kaikista eläimistä on tuo mielikuvituksen vapaus ja ajatusten hillitön lento, jolla hän kuvailee mielessään, mitä on olemassa, mitä ei ole, mitä hän tahtoo, mikä on valheellista ja totta, niin se on etu, joka on käynyt hänelle sangen kalliiksi ja josta hänen on varsin vähän syytä kerskailla, sillä se on niiden onnettomuuksien päälähde, jotka häntä rasittavat: synti, tauti, horjuvaisuus, levottomuus, epätoivo.

Väitän siis, palatakseni aineeseeni, ettei ole todennäköinen se arvelu, että eläimet tekevät luontaisesta ja pakollisesta vaistosta samaa, mitä me teemme vapaasta valinnastamme ja omalla taidollamme. Meidän tulee päättää samanlaisista vaikutuksista samanlaiset kyvyt, ja runsaammista vaikutuksista runsaammat kyvyt, ja tunnustaa niinmuodoin, että tämä sama järki, tämä sama apuneuvo, joka meillä on toimimista varten, on myöskin eläimillä, tahi jokin toinen parempi. Miksi kuvittelemme niissä tuota luontaista pakkoa, me, jotka emme itse tunne mitään samanlaista? Sitäpaitsi on kunniakkaampaa ja enemmän Jumalan puoleen lähentävää olla luontaisen ja pääsemättömän kohtalon ajama ja velvoittama toimimaan säännöllisesti kuin toimia säännöllisesti hurjapäisen ja satunnaisen vapauden perusteella, ja varmempaa jättää luonnolle kuin itsellemme käytöksemme ohjat. Turhamainen itserakkautemme tekee, että mieluummin kiitämme kyvystämme omia voimiamme kuin luonnon anteliaisuutta ja koristamme muut eläimet luontaisilla avuilla tahi riistämme niitä niiltä saadaksemme itsellemme kunniaa ja aateluutta muka itse hankkimillamme avuilla, sangen yksinkertaisessa mielessä, kuten minusta näyttää: sillä puolestani pitäisin yhtä suuressa arvossa kokonaan omiani ja synnynnäisiä avuja kuin sellaisia, joita olisin ollut kerjäämässä ja haalimassa kokoon opettelemalla. Meidän vallassamme ei ole hankkia parempaa suositusta kuin se, että olemme Jumalan ja luonnon suosimia.

Niinpä esimerkiksi, jos näkisimme, kuinka kettu — jota Thrakian asukkaat käyttävät tahtoessaan lähteä kulkemaan jonkin jäätyneen joen poikki, ja jonka he tätä varten laskevat menemään edellään — veden reunalla painaa korvansa hyvin lähelle jäätä, koettaakseen kuuleeko se alla virtaavan veden solisevan pitkän vai lyhyen matkan päässä ja sikäli kuin se siten huomaa jään olevan paksumpaa tahi ohuempaa, peräytyy tahi lähtee kulkemaan edelleen, niin emmekö olisi oikeassa päättäessämme, että sen päässä liikkuu sama järki, joka liikkuisi meidän päässämme, ja että siinä tapahtuu seuraava luontaisesta ymmärryksestä johtunut päätelmän muodostus ja johtopäätöksen teko: "Mikä kohisee, se liikkuu; mikä liikkuu, se ei ole jäässä; mikä ei ole jäässä, se on juoksevaa, ja mikä on juoksevaa, se antaa perään painon alla?" Sillä houretta on, eikä voi pistää päähämme, katsoa tuota vain kuuloaistin herkkyyden ansioksi, ilman järkeä ja päättelemiskykyä. Samaa on ajateltava niin monista viekkaista tempuista, joilla eläimet torjuvat hankkeitamme niitä vastaan.

Ja jos tahdomme lukea itsellemme joksikin eduksi sen, että vallassamme on ottaa ne kiinni, käyttää niitä hyväksemme ja menetellä niiden kanssa niinkuin tahdomme, niin se on vain sama etu, joka meillä on toinen toisiimme nähden; sellainenhan on meidän orjiemme kohtalo; ja eivätkö klimakiidit Syyriassa olleet vaimoja, joita, kun he olivat laskeutuneet nelin ryömin maahan, ylhäiset naiset käyttivät astuimenaan ja portaanaan noustakseen vaunuihin? Ja useimmat vapaat ihmiset jättävät hyvin vähäpätöisistä eduista henkensä ja elämänsä toisen valtaan; thrakialaisten vaimot ja jalkavaimot käräjöivät siitä, kuka valitaan surmattavaksi puolisonsa haudalla; eivätkö tyrannit aina ole löytäneet kylliksi miehiä, jotka ovat antautuneet heidän uskollisiksi palvelijoikseen, vaikka eräät heistä ovat vielä lisäksi asettaneet sen vaatimuksen, että heitä ehdottomasti on ollut seurattava kuolemaan, niinkuin elämässäkin? Kokonaiset armeijat ovat siten sitoneet itsensä päällikköihinsä; valankaava tuossa ankarassa gladiaattorien koulussa sisälsi seuraavat lupaukset: "Vannomme antavamme kahlehtia, polttaa, piestä itsemme ja surmata itsemme miekalla ja kärsivämme kaikki, mitä varsinaiset gladiaattorit kärsivät herraltaan", velvoittaen siten sangen tunnollisesti sekä ruumiin että sielun hänen palvelukseensa:

Ure meum, si vis, flamma caput, et pete ferrocorpus, et intorto verbere terga seca;[169]

se oli todellinen velvoitus, ja kuitenkin oli monenakin vuonna kymmenen tuhatta miestä, jotka menivät tuohon kouluun ja siellä tuhoutuivat.

Kun skythalaiset hautasivat kuninkaansa, surmasivat he hänen ruumiinsa päälle hänen juomanlaskijansa, tallimestarinsa, kamariherransa, kamaripalvelijansa ja kokkinsa; ja hänen kuolemansa vuosipäivänä he tappoivat viisikymmentä hevosta, joiden selässä istui viisikymmentä hovipoikaa, ja näiden selkärangan läpi he olivat pistäneet seipään kurkkuun asti ja jättivät heidät siihen, paraatijärjestykseen haudan ympärille.

Ihmiset, jotka meitä palvelevat, tekevät sen helpommalla hinnalla ja vähemmän huolellisella ja suosiollisella hoidolla kuin minkä annamme linnuille, hevosille ja koirille. Onko sitä huolta, johon emme pakottaisi itseämme niiden mukavuudeksi? Enpä usko halvimpainkaan palvelijain kernaasti tekevän herrojensa hyväksi, mitä ruhtinaat pitävät kunnianaan tehdä eläinten hyväksi. Nähdessään vanhempainsa olevan huolissaan siitä, kuinka voisivat ostaa hänet vapaaksi orjuudesta, sanoi Diogenes: "He ovat hulluja; joka minua hoitaa ja minut ruokkii, se palvelee minua." Myöskin ne, jotka hoitavat eläimiä, voivat sanoa pikemmin palvelevansa niitä, kuin että ne palvelisivat heitä. Ja ne ovatkin siinä suhteessa jalompia, että leijona ei ikinä alistu toisen leijonan orjaksi, eikä hevonen toisen hevosen orjaksi urheuden puutteesta. Niinkuin me metsästämme eläimiä, samoin tiikerit ja leijonat metsästävät ihmisiä, ja samoin menettelevät eläimet keskenään: koirat ajavat jäniksiä, hauet tuutaimia, pääskyset kaskaita, haukat rastaita ja leivosia:

Serpente ciconia pullosnutrit, et inventa per devia rura lacerta...Et leporem aut capream famulae lovis et generosaein saltu venantur aves.[170]

Me jaamme metsästyssaaliimme koiriemme ja lintujemme kanssa samoin kuin vaivan ja taidon, ja Amphipoliin yläpuolella Thrakiassa metsästäjät ja villit haukat jakavat saaliin tasan kahtia, niinkuin myöskin sudet Maiotilaissoiden varsilla, jollei kalastaja jätä niille rehellisesti yhtä suurta osaa saaliistansa, heti menevät ja repivät hänen verkkonsa. Ja niinkuin meillä on metsästystapa, jossa käytetään pikemmin viekkautta kuin voimaa, kuten esimerkiksi ansoilla, ongilla ja koukuilla pyydystäminen, samoin tavataan sellaisia eläintenkin keskuudessa: Aristoteles sanoo, että läkkikala kasvattaa kaulastaan siiman pituisen suoliletkun, jonka se ojentaa ja heittää kauas ja vetää takaisin luokseen, kun tahtoo; huomatessaan jonkin pienen kalan lähestyvän, se antaa sen purra tuon letkun päätä, ollen itse piiloutuneena hiekkaan tahi mutaan, ja vetää sen vähitellen takaisin, kunnes pikku kala on niin lähellä, että se yhdellä hyppäyksellä voi siepata sen kiinni.

Mitä voimaan tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi alttiina niin monille loukkauksille kuin ihminen. Meille ei tarvita valaskalaa, norsua ja krokodiilia eikä muita sellaisia eläimiä, joista yksi ainoa kykenee tuhoamaan suuren joukon ihmisiä; täit riittävät tekemään lopun Sullan diktaattorinvallasta; suuren ja voittoisan keisarin sydän ja henki on pienen matosen aamuruoka.

Minkätähden sanomme, että ihmisellä oppiin ja järkeen perustuva tieto ja tuntemus eroittaa sen, mikä on hyödyllistä hänen elämälleen ja hänen tautiensa parantamiselle, siitä, mikä ei sitä ole, ja tuntee rabarberin ja kallioimarteen vaikutuksen; mutta kun näemme Kandian vuohien, jos niitä on haavoitettu nuolella, menevän valitsemaan miljoonan yrtin joukosta dictamnum-yrtin lääkkeekseen, ja kilpikonnan, syötyään kyykäärmeen lihaa, heti etsivän meiramia peratakseen vatsansa, lohikäärmeen kiilloittavan ja kirkastavan silmänsä saksankuminalla, haikarain antavan toisilleen peräruiskeita merivedellä, norsujen vetävän pois ei vain omista ja toveriensa, vaan myöskin herrainsa ruumiista (kuten todistaa Aleksanterin voittaman Porus kuninkaan norsu) heittokeihäitä ja pistimiä, joita niihin on heitetty taistelussa, ja tekevän sen niin taitavasti, että me emme osaa sitä tehdä niin tuskattomasti, niin miksi emme sano, että tämä samoin on taitoa ja järkevyyttä? Sillä jos niitä halventaaksemme selitämme, että ne osaavat sen vain luonnon neuvomina ja opettamina, niin emme riistä niiltä tiedon ja järkevyyden ansiota, vaan myönnämme sen niille vielä suuremmalla syyllä kuin itsellemme, niin varman opettajattaren kunniaksi.

Katsoen koiran liikkeisiin, joka jouduttuaan kolmen tien haaraukseen joko etsiessään herraansa, josta se on eksynyt, tahi ajaessaan takaa jotakin edessään pakenevaa otusta, tunnustelee tietä toisensa jälkeen, ja saatuaan varmuuden kahdesta, löytämättä niillä etsimäänsä jälkeä, kiiruhtaa arvelematta kolmannelle, on Krysippoksen, vaikka hän kaikissa muissa suhteissa ajattelee yhtä halveksivasti eläinten asemasta kuin kukaan muu filosofi, pakko tunnustaa, että tuossa koirassa tapahtuu seuraava ajatuksen juoksu: "Olen seurannut herrani jälkeä tuohon tienhaaraan saakka; hänen täytyy ehdottomasti kulkea jotakin noista kolmesta tiestä; hän ei ole kulkenut tätä eikä tuota; siis hänen täytyy ehdottoman varmasti kulkea tuota kolmatta", ja että, hankkien varmuuden tällä johtopäätöksellä ja ajatuksen kululla, se ei enää käytä vaistoaan kolmannella tiellä, eikä enää tutki tätä, vaan antaa järjen voiman viedä itsensä sille. Eikö ole yksi ja sama, onko koira itsestään vai Trapezuntilta oppinut tuon puhtaasti dialektisen piirteen ja tuon jaettujen ja toisiinsa sidottujen arvostelmien ja osien riittävän luettelemisen käytön?

Kuitenkaan eläimet eivät ole kykenemättömiä oppimaan myös meidän tavallamme: rastaita, korppeja, harakoita, papukaijoja voimme opettaa puhumaan; ja tuo helppous, jonka huomaamme, saada valtaamme niiden niin notkea ja taipuisa ääni ja hengitys, muodostaaksemme sitä ja pakottaaksemme sen ääntämään tietyn määrän kirjaimia ja tavuja, todistaa, että niillä on sisäinen järki, joka tekee ne niin opinkykyisiksi ja -haluisiksi. Jokainen on, luulen ma, nähnyt yllinkyllin monenmoisia temppuja, joita ilveilijät opettavat koirilleen, tansseja, joissa ne eivät hairahdu ainoatakaan kertaa kuulemansa sävelen rytmistä, useita erilaisia liikkeitä ja hyppyjä, joita he niillä teettävät käskemällä niitä sanallaan.

Mutta enemmän ihmetellen panen merkille sen, mikä kuitenkin on jotenkin tavallista, miten menettelevät sokeain sekä maalla että kaupungissa käyttämät koirat: olen tarkannut, kuinka ne pysähtyvät määrätyille oville, joista ovat tottuneet saamaan almun, kuinka ne väistävät vankkurien ja rattaiden kanssa yhteen törmäämistä silloinkin, kun niitä itseään varten on kylliksi tilaa niiden kulkea ohi; olen nähnyt erään, joka kulkiessaan kaupungin vallihaudan reunaa poikkesi tasaiselta ja sileältä polulta ja valitsi huonomman, pitääkseen herransa loitommalla haudasta. Kuinka oli voitu saada tämä koira käsittämään, että sen tehtävänä oli katsoa vain herransa turvallisuutta ja halveksia omia etujaan, palvellakseen häntä? Ja kuinka se saattoi tietää, että se ja se tie tosin oli kylliksi leveä sille, mutta ei sokealle? Voiko tuon kaiken ymmärtää edellyttämättä järjen käyttöä?

Ei saa unohtaa, mitä Plutarkhos kertoo nähneensä Roomassa keisari Vespasianus vanhemman läsnäollessa Marcelluksen teatterissa erään koiran tekevän. Tuota koiraa käytti eräs silmäinkääntäjä, joka esitti moni-ilmeistä ja monihenkilöistä kuvitelmaa, ja sillä oli siinä osansa. Muun muassa sen piti olla jonkin aikaa olevinaan kuollut, koska oli syönyt erästä rohdosainetta. Nieltyään leivän, joka oli olevinaan tätä rohdosta, se pian alkoi vavista ja hoippua, niinkuin olisi huumautunut. Lopulta se oikaisihe pitkäkseen ja jäykistihe kuin kuollut, antaen vetää ja laahata itseään paikasta toiseen, niinkuin näytelmän sisällyksen mukaan pitikin. Ja sitten, huomatessaan ajan olevan, se alkoi ensiksi liikutella jäseniään aivan hiljaa, kuin olisi herännyt sikeästä unesta, ja kohottaen päätään katseli sinne tänne tavalla, joka hämmästytti kaikkia läsnäolijoita.

Härät, joita käytettiin Susan kuninkaallisissa puutarhoissa niitä kasteltaessa ja kiertämään eräitä suuria vedennostopyöriä, joihin oli kiinnitetty sankoja (jollaisia näkee useita Languedocissa), oli määrätty vetämään niitä sataan kierrokseen asti päivässä, joten ne olivat niin tottuneet tähän määrään, että oli mahdoton millään voimalla saada niitä vetämään ainoatakaan kierrosta enempää; tehtyään määrätyönsä ne pysähtyivät siihen paikkaan. Me olemme nuorukaisiässä, ennenkuin osaamme laskea sataan asti, ja olemme äskettäin oppineet tuntemaan kansoja, joilla ei ole mitään tietoa luvuista.

Toisten opettaminen edellyttää vielä enemmän älyä kuin opetuksen vastaanottaminen. Mutta jättääkseni sikseen, mitä Demokritos arvelee ja todistaa, että eläimet ovat opettaneet meille useimmat taidot, esimerkiksi hämähäkki kutomisen ja ompelun, pääskynen rakentamisen, joutsen ja satakieli musiikin, ja useat eläimet esimerkillään lääketaidon, Aristoteles katsoo, että satakielet opettavat poikasensa laulamaan ja käyttävät siihen aikaa ja huolta, josta seuraa, että ne poikaset, joita me ruokimme häkissä ja joilla ei ole ollut aikaa käydä vanhempainsa koulua, menettävät paljon laulunsa ihanuutta; siitä voimme päättää, että se paranee ohjauksesta ja opiskelusta; ja vapaidenkaan keskuudessa se ei ole yksi ja sama; kukin on sitä oppinut kykynsä mukaan; ja mitä tulee niiden oppimiskiihkoon, niin ne ponnistelevat kilvan niin tarmokkaasti, että voitettu joskus jää kuolleena paikalle, sen hengitys kun pettää ennemmin kuin ääni. Nuorimmat hautovat miettiväisinä mielessään eräitä laulun säejaksoja ja yrittelevät jäljitellä niitä; oppilas kuuntelee opettajansa opetusta ja tekee tiliä siitä sangen huolellisesti; ne vaikenevat, milloin toinen, milloin toinen; kuulee korjattavan virheitä ja tuntee jonkinlaisia nuhteita opettajan taholta.

Olen kerran, sanoo Arrianus, nähnyt norsun, jolla oli symbaali riippumassa kummallakin reidellään ja kolmas kiinnitettynä kärsäänsä, ja niiden soidessa kaikki toiset tanssivat piirissä, nousten ja kumartuen määrätahdissa soittimen ohjauksen mukaan; ja huvittavaa oli kuulla tuota sopusointua. Rooman teatterinäytännöissä oli tavallisesti nähtävänä norsuja, jotka oli opetettu liikkumaan ja suorittamaan laulun sävelten mukaan tansseja, joissa oli useita vaihteita, vuoroja ja eri tahtilajeja, sangen vaikeita oppia. Niiden joukossa nähtiin sellaisia, jotka itsekseen kertailivat läksyjänsä ja harjoittelivat huolellisesti ja hartaasti, jotteivät niiden isännät toruisi ja löisi niitä.

Mutta tämä toinen harakkaa koskeva juttu, josta meille vastaa itse Plutarkhos, on kummallinen. Tämä harakka oli erään parturin liikehuoneessa Roomassa ja teki ihmeitä, matkien äänellään kaikkea, mitä kuuli. Eräänä päivänä sattui, että pysähdyttiin pitkäksi aikaa soittamaan joitakin torvia tuon huoneen edustalla. Siitäpä alkaen ja koko seuraavan päivän tuo harakka oli mietteissään, mykkänä ja surumielisenä. Kaikki ihmiset kummastelivat, ja luultiin, että torvien ääni oli sen noin huumannut ja tyrmistyttänyt, ja että kuulon mukana ääni oli samalla hävinnyt. Mutta lopulta huomattiin, että se oli syvällistä tutkistelua ja itseensä syventymistä, ja että se mielessään harjoitteli ja valmisteli ääntään esittämään noiden torvien säveliä, niin että se ensi kertaa ääntäessään mukaili täydellisesti niiden kerrot, tauot ja sävelkoristeet ja oli tämän uuden oppimansa vuoksi ylenkatsoen hyljännyt kaikki, mitä se ennen oli osannut sanoa.

En tahdo jättää mainitsematta myöskään tätä toista esimerkkiä koirasta, jonka sama Plutarkhos kertoo nähneensä (sillä mitä järjestykseen tulee, niin tunnen kyllä sekoittavana sen; mutta en noudata sitä näiden esimerkkien järjestämisessä enempää kuin koko muussakaan työssäni), ja joka oli eräässä laivassa. Kun tämän koiran oli vaikea saada öljyä, jota oli erään ruukun pohjalla, jonne se ei voinut ulottua kielellään astian suun ahtauden vuoksi, meni se etsimään pikkukiviä ja pani niitä ruukkuun, kunnes sai öljyn nousemaan lähemmäs reunaa, missä se saattoi siihen ulottua. Mitä tuo on muuta kuin sangen terävän älyn vaikutusta? Berberian korppien sanotaan tekevän samoin, kun vesi, jota ne tahtovat juoda, on liian matalalla.

Tämä teko muistuttaa tavallaan sitä, mitä norsuista kertoi eräs sikäläisen kansakunnan kuningas Juba, että kun jokin niistä metsästäjäin viekkaudella on saatu menemään johonkin niistä syvistä kuopista, joita niille kaivetaan ja jotka peitetään hienoilla risuilla niiden pettämiseksi, sen toverit tuovat siihen kiireesti paljon kiviä ja puunpalasia, jotta se niiden avulla pääsisi sieltä ulos. Mutta tämä eläin on niin monessa muussa suhteessa ihmisen vertainen kyvyllään, että jos tahtoisin luetella seikkaperäisesti kaikki, mitä kokemus siitä on opettanut, niin voisin helposti todistaa, mitä tavallisesti väitän, että on monesti suurempi eroitus ihmisen ja ihmisen kuin eläimen ja ihmisen välillä. Erään norsun hoitaja eräässä yksityistalossa Syyriassa varasti joka ateria puolet sille määrätystä ruoka-annoksesta; eräänä päivänä isäntä tahtoi itse ruokkia sitä ja kaatoi sen seimeen oikean sen ruuaksi määräämänsä ohra-annoksen; norsu, joka katsoi karsaasti tuota hoitajaansa, eroitti kärsällään ja pani syrjään puolet, ilmaisten siten vääryyden, jota sille tehtiin. Ja eräs toinen, jonka hoitaja sekoitti sen ruokaan kiviä lisätäkseen sen määrää, lähestyi pataa, jossa hän keitti lihaa päivällisekseen, ja pani sen täyteen tuhkaa.

Nuo ovat yksityisiä tekoja; mutta kaikki ovat nähneet ja tietävät, että kaikissa armeijoissa, jotka marssivat Itämailta, norsut olivat yhtenä päävoimana, ja että niiden tekemä vaikutus oli verrattoman paljon suurempi kuin nykyään tykistömme, joka jotenkin vastaa niitä järjestetyssä taistelussa (se on helppo niiden päättää, jotka tuntevat muinaisaikojen historiaa),

siquidem Tyrio service solebantAnnibali, et nostris ducibus regique Molossohorum maiores, et dorso ferre cohortes,partent aliquam belli, et euntem in praelia turrim.[171]

Kaiketi siis oltiin varmoja ja tietoisia näiden eläinten luotettavuudesta ja ymmärryksestä, koska ne uskallettiin asettaa taistelun etunenään, missä pieninkin pysähdys, jonka ne olisivat voineet tehdä, niiden ruumiiden suuruuden ja painon vuoksi, pieninkin säikähdys, joka olisi saanut ne kääntymään päin omaan väkeensä, riitti aikaansaamaan täydellisen tappion. Ja vain harvoin on nähty tapahtuvan, että ne heittäytyivät takaisin omien joukkojensa päälle, kun sitävastoin me itse käännymme toistemme päälle ja murramme rivimme. Niille ei annettu suoritettavaksi vain yhtä yksityistä liikettä, vaan useampia eri tehtäviä taistelussa, samoin kuin Intian uudestaan valloittaessaan espanjalaiset antoivat koirille, joille he maksoivat palkkaa ja jakoivat osan saaliista; ja nuo eläimet osoittivat yhtä suurta taitoa ja älyä viemään perille ja vakiinnuttamaan heidän voittonsa, hyökkäämään ja peräytymään olosuhteiden mukaan, eroittamaan ystävät vihollisista, kuin ne osoittivat intoa ja tuimuutta.

Me ihailemme enemmän ja pidämme suuremmassa arvossa sitä, mikä on ulkomaista, kuin sitä, mikä on meillä tavallista, ja jollei niin olisi laita, en olisi viipynyt tässä pitkässä esimerkkiluettelossa. Sillä jos tarkasti panemme merkille, mitä tavallisesti huomaamme omassa keskuudessamme elävistä eläimistä, voimme luullakseni niistä todeta yhtä ihmeteltäviä seikkoja kuin ne, joita kokoillaan ulkomailta ja toisilta aikakausilta. Yksi ja sama luonto niissä kulkee kulkuaan; ken olisi riittävästi perehtynyt sen nykyiseen tilaan, se voisi siitä varmasti päättää koko sen tulevaisuuden ja koko sen menneisyyden.

Näin ennen aikaan keskuudessamme ihmisiä, jotka oli tuotu tänne meren yli kaukaisista maista, ja kun emme ymmärtäneet lainkaan heidän kieltänsä, ja kun sitäpaitsi heidän käytös- ja esiintymistapansa ja heidän vaatteensa olivat kokonaan toisenlaiset kuin meikäläiset, niin kuka meistä ei pitänyt heitä sekä villeinä että raakoina, kuka ei pitänyt heitä typerinä ja tuhmina nähdessään, kuinka he olivat mykkiä, eivät taitaneet ranskaa, eivät tunteneet meidän kädensuutelujamme ja kiemurtelevia kumarruksiamme, meidän ryhtiämme ja käytöstämme, jonka tietenkin tulee olla ihmisluonnon mallina? Kaiken sen, mikä meistä näyttää oudolta ja mitä emme ymmärrä, me tuomitsemme. Näin käy meidän myöskin muodostaessamme käsityksemme eläimistä. Niillä on useampia ominaisuuksia, jotka lähentelevät meikäläisiä; vertaamalla voimme tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä näistä; mutta siitä, mikä eläimille on erikoista, mitä tiedämme siitä? Hevoset, koirat, härät, lampaat, linnut ja useimmat kotieläimemme tuntevat äänemme ja tottelevat sitä; niin teki kyllä myöskin Crassuksen ankerias ja tuli hänen luokseen, kun hän sitä kutsui; samoin tekevät Arethusan suihkukaivon altaassakin ankeriaat, ja olen nähnyt monta kalalammikkoa, jossa kalat rientävät esille syömään, kuullessaan määrätynlaisen huudon hoitajiltaan,

nomen habent, et ad magistrivocem quisque sui venit citatus.[172]

Me voimme siitä tehdä päätelmiä. Voimme myöskin sanoa, että norsuilla on jonkinlaista uskontoa, koskapa voi nähdä niiden omasta luonnostaan, opettamatta ja käskemättä, useampaan kertaan peseydyttyään ja puhdistauduttuaan nostavan kärsiänsä kuin käsivarsia, ja tiettyinä päivän hetkinä silmät suunnattuina itäänpäin pysähtyvän pitkäksi aikaa mietiskelemään ja tutkistelemaan. Mutta joskaan emme muissa eläimissä näe mitään tuollaista ulkonaista ilmiötä, emme silti voi väittää niiden olevan uskontoa vailla emmekä selittää suuntaan tai toiseen sitä, mikä on meiltä salattu; samoin kuin toiselta puolen näemme jotakin seuraavassa filosofi Kleantheksen huomaamassa toiminnassa, koska se muistuttaa omaamme: hän kertoo nähneensä muurahaisia lähtevän keostaan kantamaan toisen muurahaisen ruumista toiseen kekoon päin, josta useita toisia muurahaisia tuli niitä vastaan, kuin puhumaan niille; ja oltuaan yhdessä jonkin aikaa, jälkimmäiset palasivat neuvottelemaan, nähkääs, kansalaistensa kanssa; ja niin ne kulkivat edestakaisin pariin kolmeen kertaan sopimisen vaikeuden vuoksi; vihdoin viimeksi tulleet toivat ensinmainituille pesästään madon, ikäänkuin lunnaiksi kuolleesta, ja tuon madon ensin mainitut nostivat selkäänsä ja kantoivat kotiinsa, jättäen toisille vainajan ruumiin. Niin selittää asian Kleanthes, todistaen siten, että ne eläimet, joilla ei ole ääntä, eivät silti ole vailla keskinäistä kanssakäymistä ja yhteyttä, jollaista meiltä puuttuu; ja siitä syystä teemme tyhmästi, kun rupeamme siitä mielipiteitä lausumaan.

Mutta ne kykenevät vielä muunkinlaisiin suorituksiin, joihin meidän kykymme eivät läheskään riitä, ja joita mielikuvituksellammekaan emme voi käsittää, puhumattakaan siitä, että voisimme jäljittelemällä ne saavuttaa. Monet ovat sitä mieltä, että siinä suuressa ja ratkaisevassa meritaistelussa, jonka Antonius menetti Augustusta vastaan, hänen päällikkökaleerinsa pysähdytti kesken sen kulkua eräs pikku kala, jolle latinaa puhuvat antavat nimenRemora, koska se voi pysähdyttää vaikka millaisen laivan, johon se tarrautuu kiinni. Ja kun keisari Caligula souti suurine laivastoineen Romanian rannikolle, pysähdytti tuo samainen kala äkkiä vain hänen kaleerinsa; hän otatti kiinni tuon kalan, joka oli tarttuneena hänen laivansa pohjaan, hyvin suutuksissaan siitä, että niin pieni eläin saattoi voittaa meren ja tuulet ja kaikkien hänen airojensa voiman vain tarttumalla nokastaan kiinni hänen kaleeriinsa (se näet on kuoriaiskala), ja hän kummasteli vielä hyvin hyvällä syyllä sitä, että kun se oli tuotu hänelle laivaan, sillä ei enää ollut sitä voimaa, joka sillä oli ollut sen ulkopuolella.

Eräs Kyzikos-kaupungin porvari pääsi muinoin hyvän matemaatikon maineeseen huomattuaan metsäsian elintavan: tällä on pesäänsä käytäviä eri kohdilta ja eri ilmansuunnilta, ja tuntien edeltäpäin, miltä taholta tuuli on tulossa, se menee ja sulkee aukon sen tuulen puolelta; sen huomattuaan tämä porvari toi kaupunkiinsa varmoja ennakkotietoja tuulesta, joka alkaisi puhaltaa.

Kameleontti käy sen paikan väriseksi, missä se on, mutta läkkikala ottaa itse minkä värin se tahtoo, olosuhteiden mukaan, piiloutuakseen siltä, mitä se pelkää, ja siepatakseen kiinni sen, mitä se pyydystää; kameleontin muuttuminen on passiivista, läkkikalan aktiivista laatua. Me muutamme joskus väriä, säikähtäessämme, suuttuessamme, hävetessämme ynnä muiden mielentilojen johdosta, jotka muuttavat kasvojemme väriä; mutta se johtuu vaikutuksen alaisuudesta, kuten kameleontilla; keltatauti kyllä vaikuttaa sen, että ihomme kellastuu, mutta sitä ei vaikuta meidän tahtomme antama määräys. Mutta nuo vaikutukset, jotka toisissa eläimissä huomaamme suuremmiksi kuin omamme ovat, todistavat niissä jotakin etevämpää kykyä, joka meiltä on salattu; samanlaisia ovat todennäköisesti useat muutkin niiden ominaisuudet ja kyvyt, joista eivät mitkään ulkonaiset merkit anna meille tietoja.

Kaikista muinaisajan ennustuksista vanhimmat ja varmimmat olivat ne, jotka perustuivat lintujen lentoon; meillä ei ole mitään sellaista eikä niin ihmeellistä. Tätä niiden siivenliikkeen säännöllisyyttä ja järjestystä, jonka nojalla tehdään johtopäätöksiä tulevista tapahtumista, täytyy kai jonkin erinomaisen voiman olla ohjaamassa niin ylevään toimintaan; sillä pintapuolista on katsoa tätä suurta vaikutusta johtuvaksi jostakin luonnon säädöksestä, ilman sen aikaansaajan ymmärrystä, suostumusta ja järkeä; se on ilmeisesti väärä luulo, että niin on.

Sähkörauskulla on se ominaisuus, ettei se ainoastaan puuduta jäseniä, jotka sitä koskettavat, vaan verkkojen ja nuotan läpikin se lähettää untelon raukeuden niiden käsiin, jotka sitä liikuttelevat ja käsittelevät; vieläpä sanotaan lisäksi, että jos kaataa vettä sen päälle, niin tuntee, kuinka tuo vaikutus nousee käteen asti ja puuduttaa tuntoaistin veden läpi. Tämä voima on ihmeellinen; mutta se ei ole hyödytön sähkörauskulle: se tuntee sen ja käyttää sitä, niin että näkee sen, siepatakseen kiinni saaliin, jota se pyydystää, lymyävän pohjamutaan, jotta toiset kalat, liukuessaan sen ylitse, tämän sen kylmyyden koskettamina ja puuduttamina joutuvat sen valtaan.

Kurjet, pääskyt ja muut muuttolinnut, jotka vaihtavat asuinpaikkaa vuodenaikojen mukaan, osoittavat varsin hyvin tuntevansa ennustuskykynsä ja käyttävät sitä.

Metsästäjät vakuuttavat meille, että valitakseen koiranpentujen joukosta sen, joka tulee jättää eloon parhaana, tarvitsee vain antaa emän itsensä valita se: esimerkiksi, jos vie ne pesästä pois, niin ensimmäinen, jonka se kantaa sinne takaisin, on aina paras; tahi jos on piirittävinään joka taholta niiden makuuksen tulella, niin paras on se pennuista, jonka avuksi emä ensin kiiruhtaa. Tästä näkyy, että niillä on jokin ennakolta tuntemisen taito, jota meillä ei ole, tahi jokin toinen ja tehokkaampi kyky arvostella poikasiaan kuin meillä.

Kun se tapa, millä eläimet syntyvät, sikiävät, liikkuvat, elävät ja kuolevat, on meidän omaamme niin lähellä, niin kaikki, mitä otamme pois niiden vaikuttimista ja lisäämme omaan luontoomme, korottaaksemme sen niiden luonnon yläpuolelle, ei voi mitenkään johtua järkemme vaatimuksesta. Terveytemme ohjeeksi lääkärit asettavat esikuvaksemme eläinten elämän ja tavat; sillä seuraava sananparsi on ammoisista ajoista ollut kansan suussa:

Tenez chaulds les pieds et la teste;au demourant, vivez en beste.[173]

Jos oikeudenmukaisuus on siinä, että antaa kullekin, mitä hänelle tulee, niin eläimet, jotka palvelevat, rakastavat ja puolustavat hyväntekijöitään ja vainoovat ja häpäisevät vieraita ja niitä, jotka tekevät niille pahaa, jäljittelevät siten tavallaan meidän oikeudenmukaisuuttamme; samoin myöskin, noudattamalla hyvin oikeudenmukaista tasapuolisuutta jaellessaan pienokaisilleen omaisuuttaan. Mitä ystävyyteen tulee, niin se on niillä verrattoman paljon elävämpi ja uskollisempi kuin ihmisillä. Hyrcanus, Lysimakhos-kuninkaan koira, pysyi herransa kuoltua itsepintaisesti hänen vuoteensa päällä, juomatta ja syömättä; ja sinä päivänä, jolloin hänen ruumiinsa poltettiin, se lähti juoksemaan ja heittäytyi tuleen, jossa hänet poltettiin; samoin teki myöskin erään Pyrrhos nimisen miehen koira: se näet ei liikahtanut herransa vuoteen päältä hänen kuolemansa jälkeen, ja kun hänet kannettiin pois, antoi se viedä itsensäkin pois samalla ja heittäytyi lopuksi roviolle, jolla sen herran ruumis poltettiin.

On eräänlaisia taipumuksia kiintymykseen, jotka syntyvät meissä joskus ilman järjen neuvoa ja johtuvat satunnaisesta mielenpuuskasta, jota eräät sanovat myötätunnoksi; ne voivat vallata eläimet niinkuin meidätkin: näemme hevosten rupeavan läheisiin tuttavuussuhteisiin määrättyjen toisten kanssa, jopa siihen määrään, että meidän on vaikea saada niitä elämään ja matkustamaan erillään toisistaan; näkee niiden kohdistavan mieltymyksensä johonkin tiettyyn toveriensa väriin, ikäänkuin määrättyihin kasvoihin, ja missä tahansa ne sen tapaavat, liittyvän siihen riemastuneina ja suosionosoituksin ja rupeavan inhoamaan ja vihaamaan mitä tahansa muuta muotoa. Eläimiä johtaa, niinkuin meitäkin, valinta niiden rakkaussuhteissa, ne valikoivat jollakin tavoin naaraansa; ne eivät ole vailla meidän mustasukkaisuudentunteitamme eivätkä äärimmäisen kovia ja leppymättömiä vihantunteita.

Halut ovat joko luonnollisia ja välttämättömiä, kuten juominen ja syöminen, tahi luonnollisia, mutta eivät välttämättömiä, kuten naarasten lähenteleminen, tahi eivät luonnollisia eivätkä välttämättömiä. Tätä viimeksi mainittua laatua ovat melkeinpä kaikki ihmisten halut; ne ovat aivan tarpeettomia ja teennäisiä, sillä ihmeellistä on, kuinka vähän luonto tarvitsee tyytyäksensä, kuinka vähän se on jättänyt meille kaivattavaa. Meidän keittiöittemme valmisteet eivät kuulu sen järjestykseen; stoalaiset sanovat, että ihminen voisi tulla toimeen yhdellä oliivilla päivässä; meidän herkulliset viinimme eivät ole sen neuvomia, eikä se liioittelu, jonka me lisäämme lemmenpyyteisiin:

Back to Index Next