Chapter 10

Clarus, ob obscuram linguam, magis inter inanes...Omnia enim stolidi magis admirantur amantque,inversis quae sub verbis latitantia cernunt.[241]

Cicero moittii eräitä ystäviään siitä, että he ovat tottuneet panemaan astrologiaan, oikeustieteeseen, dialektiikkaan ja geometriaan enemmän aikaa kuin mitä nämä tieteet ansaitsevat, ja että tämä seikka suuntasi heidän harrastuksensa pois elämän hyödyllisemmistä ja kunniakkaammista velvollisuuksista; kyrenaikalaiset filosofit halveksivat yhtä paljon fysiikkaa kuin dialektiikkaa; Zenon julisti aivan alussa kirjaansaTasavallastakaikki vapaat tieteet hyödyttömiksi; Krysippos sanoi, että mitä Platon ja Aristoteles olivat kirjoittaneet logiikasta, sen he olivat kirjoittaneet leikillään ja harjoituksen vuoksi, eikä voinut uskoa, että he olisivat puhuneet tosissaan niin turhasta aineesta; Plutarkhos sanoo samaa metafysiikasta; Epikuros olisi sanonut sen vielä retoriikasta, kieliopista, runoudesta, matematiikasta ja, paitsi fysiikasta, kaikista tieteistä, ja Sokrates samoin kaikista paitsi vain siitä, joka käsittelee tapoja ja elämää; mitä häneltä tiedustelikin, niin hän ohjasi aina tiedustelijan ensi sijassa tekemään selkoa silloisen ja menneen elämänsä vaiheista, joita hän tutkisteli ja arvosteli, katsoen kaiken muun opiskelun toisarvoiseksi tämän rinnalla ja tarpeettomaksi:parum mihi placeant eae litterae, quae ad virtutem doctoribus nihil profuerunt;[242]useimpia tieteitä ovat oppineet itse näin halveksineet, mutta he eivät ole pitäneet sopimattomana harjoittaa henkeänsä sellaisissakin asioissa, joissa ei ollut mitään hyödyllisiä, vakavaa sisällystä.

Muutoin toiset ovat pitäneet Platonia dogmaatikkona, toiset epäilijänä, toiset eräissä asioissa toisena, eräissä toisena. Hänen dialogiensa ohjaaja, Sokrates, on aina kysymässä ja panemassa väittelyä käymään, ei koskaan sitä pysähdyttämässä, ei koskaan tyydyttämässä ketään, ja sanoo, ettei hän osaa muuta kuin väittää vastaan. Homeros, heidän lähdekirjailijansa, on laskenut perustukset yhtälailla kaikille filosofisille koulukunnille, osoittaakseen, kuinka yhdentekevää oli, mitä tietä kulkisimme. Platonista sai alkunsa, sanotaan, kymmenen eri koulukuntaa; mielestäni onkin hänen oppinsa, jos mikään, häilyvä, eikä väitä mitään varmasti.

Sokrateen oli tapana sanoa, että kätilöt, valitessaan ammatikseen sen, että auttavat toisia synnyttämään, luopuvat siitä ammatista, että itse synnyttäisivät, ja että hän, viisaan miehen nimen johdosta, jonka jumalat olivat hänelle suoneet, myöskin oli miehekkäässä ja henkisessä rakkaudessaan, luopunut synnyttämiskyvystään, tyytyen auttamaan ja tukemaan avullaan synnyttäjiä, avaamaan heidän luontonsa, voitelemaan heidän tiehyeitänsä, helpottamaan heidän sikiönsä ulospääsyä, arvostelemaan sitä, kastamaan sen, ruokkimaan, vahvistamaan, kapaloimaan sitä ja ympärileikkaamaan sen, käytellen ja käsitellen työasettaan toisten vaaran uhalla ja heidän onnensa kaupalla.

Samoin on laita useimpain tämän kolmannen ryhmän kirjailijain, kuten muinaisajan miehet ovat huomanneet Anaxagoraan, Demokritoksen, Parmenideen, Xenophaneen ynnä muiden teoksista: heidän kirjoitustapansa on sisällykseen nähden ja ajatuksen puolesta epäilevä, tietoa etsivä pikemmin kuin tietoja antava, vaikkakin he sirottelevat esitykseensä dogmaattisia välilauseita. Eikö sitä kyllä huomaa myöskin Senecasta ja Plutarkhoksesta? Kuinka paljon he, tarkkaan katsoen, sanovatkaan milloin toisen-, milloin toisenlaista! Ja lainoppineiden keskinäiseen sopusointuun saattajien pitäisi ensin saada heidät sopusointuun kunkin oman itsensä kanssa. Platon näyttää minusta tietoisesti rakastaneen tuota filosofisten ajatusten pukemista dialogin muotoon, sijoittaakseen sopivammin eri henkilöiden suuhun omat erilaiset ja vaihtelevat mietelmänsä. Eri kannoilta saattaa asioita käsitellä yhtä hyvin kuin yhdeltä ja samalta kannalta, vieläpä paremminkin, nimittäin monipuolisemmin ja hyödyllisemmin. Ottakaamme esimerkki omista oloistamme: tuomiopäätökset muodostavat dogmaattisen ja jyrkänvarman tyylin huippukohdan; kuitenkaan ne, joita meidän parlamenttimme julistavat kansalle, ja jotka ovat mallikelpoisimmat ja omiaan ylläpitämään siinä velvollista kunnioitusta tätä korkeata virastoa kohtaan, varsinkin siinä toimivien henkilöiden kyvykkäisyyden vuoksi, eivät saa kauneudestaan kiittää niinkään loppupäätöstä, joka on niille jokapäiväistä ja kaikille tuomareille yhteistä, kuin oikeustapauksen sallimain erilaisten ja vastakkaisten päätelmäin kaikinpuolista käsittelyä ja pohdintaa. Ja runsaimman aiheen moitteisiin toinen toisiansa vastaan saavat filosofit niistä ristiriitaisuuksista ja epäjohdonmukaisuuksista, joihin kukin heistä on joutunut takertumaan, joko tieten taiten, osoittaakseen ihmisjärjen horjuvaisuuden kaikissa kysymyksissä, tahi tietämättään, kaikkien asiain epävakaisuuden ja käsittämättömyyden pakottamana, jota tarkoittaa tuo säe: "Liukuvaan ja valuvaan kohtaan ripustamme kiinni uskomme"; sillä, kuten Euripides sanoo: "Jumalan teot tuottavat meille monin tavoin vastuksia." Samanlaista lausetta toisteli Empedokles usein kirjoissaan, kuin jumalaisen haltioitumisen kuohuttamana ja totuuden pakottamana: "Ei, ei, me emme tunne mitään, me emme näe mitään; kaikki on meiltä salattua; ei ole mitään, josta voisimme varmasti sanoa, mitä se on." Tämä käy yhteen seuraavan Jumalan sanan kanssa:Cogitationes mortalium timidae, et incertae adinventiones nostrae et providentiae.[243]Ei pidä oudoksua sitä, että totuuden löytämisestä toivottomat ihmiset siitä huolimatta ovat olleet huvitetut sen etsinnästä, sillä tutkistelu on itsessään huvittavaa askartelua, jopa niin huvittavaa, että stoalaiset kieltävät muiden muassa sen nautinnon, jota hengen voimien harjoittaminen tuottaa, vaativat sitä hillittäväksi ja pitävät hillittömyytenä liian paljoa tietämistä.

Syötyään kerran ruokapöydässään viikunoita, jotka maistuivat hunajalle, alkoi Demokritos äkkiä miettiä mielessään, mistä niille tulisi tuo outo imelyys, ja päästäkseen siitä selville, aikoi nousta pöydästä, nähdäkseen millainen se paikka oli, josta nuo viikunat oli poimittu. Kun hänen palvelijattarensa sai kuulla syyn tähän hälinään, sanoi hän nauraen, ettei pitäisi vaivata itseään sen asian vuoksi; asian laita oli näet niin, että hän oli pannut viikunat astiaan, jossa oli ollut hunajaa. Demokritos pahoitteli sitä, että palvelijatar oli riistänyt häneltä tilaisuuden tuohon tutkimiseen ja vienyt hänen tiedonhalultaan sen esineen. "Mene tiehesi", sanoi hän hänelle, "olet pahoittanut mieleni. Minä en kuitenkaan jätä etsimättä syytä siihen, ikäänkuin se olisi luonnossa." Ja ehkäpä hän kyllä olisi löytänyt jonkin muka todellisen syyn väärään ja luuloteltuun vaikutukseen. Tämä tarina kuulusta ja suuresta filosofista näyttää meille hyvin selvästi tuon tutkimisintohimon, joka houkuttelee meidät tavoittelemaan sellaista, jonka saavuttamisesta meillä ei ole toivoa. Plutarkhos kertoo samanlaisen esimerkin eräästä, joka ei tahtonut saada muilta selvitystä epäilemäänsä asiaan, jottei menettäisi sen etsimisen hänelle tuottamaa huvia, samoin kuin eräs toinen ei halunnut, että hänen lääkärinsä poistaisi hänestä kuumeen aiheuttaman janon, jottei hän menettäisi huvia tyydyttää sitä juomalla.Satius est supervacua discere quam nihil.[244]Aivan samoin kuin kaikessa syömisessä on nautinto usein ainoana tarkoituksena, ja kaikki miellyttävä, mitä nautimme, ei aina ole ravitsevaa eikä terveellistä, samoin se, mitä sielumme saa tieteestä, tuottaa meille nautintoa, vaikkakaan se ei olisi ravitsevaa eikä terveellistä. Kas näin he sanovat: "Luonnon tarkasteleminen on sielullemme soveliasta ravintoa; se kohottaa ja innostaa meitä, saa meidät halveksimaan kaikkea alhaista ja maallista, verratessamme sitä siihen, mikä on korkeampaa ja taivaallista; salattujenkin ja suurten asioiden tutkisteleminen on sangen huvittavaa, vieläpä sillekin, joka ei saa siitä muuta kuin niiden arvostelemisen kunnioitusta ja pelkoa"; ne ovat heidän julkisen tunnustuksensa sanoja. Tämän sairaalloisen uteliaisuuden turhamainen kuva näkyy vielä ilmeisemmin seuraavasta toisesta esimerkistä, jonka he niin usein kunniaksensa mainitsevat: Eudoxus toivoi ja rukoili jumalia, että hän saisi kerran nähdä auringon läheltä, käsittää sen muodon, suuruuden ja kauneuden, senkin uhalla, että se yhtäkkiä polttaisi hänet. Hän tahtoo henkensä hinnasta saada tiedon, jonka käyttö ja omistus häneltä samalla riistettäisiin, ja tämän äkillisen ja haihtuvan tiedon vuoksi menettää kaikki muut tiedot, mitkä hänellä on ja mitkä hän voi hankkia sen jälkeen.

Minun ei ole helppo uskoa, että Epikuros, Platon ja Pythagoras ovat antaneet meille käypänä rahana Atominsa, Ideansa ja Lukunsa. He olivat liian viisaita tehdäkseen uskonkappaleeksensa niin epävarman ja kiistanalaisen asian. Mutta kukin noista suurista henkilöistä on pannut parastansa tuodakseen tähän maailman pimeyteen ja tietämättömyyteen edes jonkinkaanlaista valon tapaista, ja he ovat kannustaneet sieluansa keksintöihin, jotka ainakin näyttäisivät miellyttäviltä ja teräviltä, kunhan tuota näennäisyyttä, vaikkapa se olisi vääräkin, saattaisi puolustaa päinvastaisia väitteitä vastaan:unicuique ista pro ingenio finguntur, non ex scientiae vi.[245]

Eräs muinaisajan mies, jota moitittiin siitä, että hän lukeutui filosofiksi, vaikkei hän kuitenkaan pitänyt filosofiaa suuressa arvossa, vastasi, että se juuri oli todellista filosofian harrastamista. He ovat tahtoneet tarkastella kaikkea, punnita kaikkea, ja ovat pitäneet tätä työskentelyä ominaisena sille luontaiselle tiedonhalulle, joka meissä on; eräitä asioita he ovat esittäneet kirjallisesti, yhteiskunnan tarvetta varten, kuten uskonnolliset käsityksensä, ja siihen katsoen on ollut järkevää, että he eivät ole tahtoneet karsia tyystin pois vallitsevia käsitystapoja, jotteivät aiheuttaisi häiriötä maittensa lakien ja tapojen noudattamisessa.

Platon käsittelee tuota mysteeriota jotenkin peittelemättömällä tavalla: sillä milloin hän kirjoittaa vain oman ajatuksensa esittämiseksi, hän ei anna mitään varmoja ohjeita; mutta kun hän rupeaa lainlaatijaksi, omaksuu hän käskevän ja jyrkänvarman esitystavan ja esittää kuitenkin pelkäämättä muun muassa haaveellisimmat keksintönsä, yhtä hyödylliset uskotella suurelle yleisölle kuin naurettavat hänen itsensä uskottaviksi, tietäen, kuinka herkkiä olemme vastaanottamaan kaikkia vaikutelmia, ja erittäinkin repäisevimpiä ja tavattomimpia. Ja kuitenkin hän laeissaan pitää visusti vaarin siitä, ettei julkisuudessa lauleta muita kuin sellaisia runoja, joiden tarunomaiset sepitelmät tavoittelevat jotakin hyödyllistä tarkoitusperää, koska on niin helppo painaa ihmismieleen kaikenlaisia haavekuvia, että on väärin olla sille syöttämättä mieluummin hyödyllisiä kuin joko hyödyttömiä tahi vahingollisia valheita. Hän sanooValtiossaanaivan peittelemättä, että "ihmisten omaksi hyödyksi on usein tarpeen pettää heitä". On helppo eroittaa, että eräät opinsuunnat ovat enemmän tavoitelleet totuutta, eräät toiset hyötyä, josta syystä jälkimmäiset ovat saaneet enemmän vaikutusvaltaa. Kohtalomme kurjuus on siinä, että usein se, mikä ajatuksellemme esiintyy enimmän totena, ei sille esiinny hyödyllisimpänä elämällemme; rohkeimpien koulukuntien, epikurolaisen, pyrrholaisen, uusakateemisen, on kuitenkin pakko loppujen lopuksi taipua yhteiskunnan lain alaisiksi.

On toisia kysymyksiä, joita he ovat punninneet mikä puolelta, mikä toiselta, kukin pannen parastaan antaakseen niille jonkinlaisen muodostuksen, olipa se sitten väärä tahi oikea. Sillä kun he eivät ole löytäneet mitään niin salattua, etteivät olisi tahtoneet siitä puhua, niin on heidän usein pakko keksiä heikosti perusteltuja ja huimia arvelmia, ei niin kuin ottaisivat he itsekään ne miksikään perustukseksi, eikä lausuakseen mitään totuutta, vaan harjoittaakseen tutkimustansa:non tam id sensisse, quod dicerent, quam exercere ingenia materiae difficultate videntur voluisse.[246]Ja jollei asiaa käsittäisi näin, niin kuinka voisimme puolustaa niin monia häilyviä, vaihtelevia ja turhanpäiväisiä mielipiteitä, joita näemme noiden etevien ja ihmeteltävien henkien lausuneen? Sillä, esimerkiksi, mikä on turhempaa kuin koettaa analogiojemme ja otaksumiemme avulla arvata, millainen Jumala on, säännöstellä hänet ja maailma meidän kykyjemme ja lakiemme mukaan, käyttää Jumalan arvon alentamiseksi sitä pientä kyvyn hiukkasta, jonka hän on suvainnut suoda meidän luonnonlaadullemme, ja painaa hänet tänne alas meidän turmeltuneisuutemme ja kurjuutemme tasolle, siksi ettei näkömme kykene kantamaan hänen kunniakkaan istuimensa korkeuteen saakka.

Kaikista inhimillisistä ja muinaisista uskontoa koskevista mielipiteistä näyttää minusta todennäköisin ja puolustettavin olleen se, joka tunnusti Jumalan käsittämättömäksi voimaksi, kaiken olevaisen alkuperäksi ja ylläpitäjäksi, kokonaan hyvyydeksi, ehdottomasti täydelliseksi, joka ottaa vastaan ja käsittää hyvin päin ihmisten hänelle osoittaman kunnian ja kunnioituksen, olipa se minkä muotoinen, minkä niminen ja minkä tapainen tahansa:

Jupiter omnipotens, rerum, regumque, deumqueprogenitor genitrixque.[247]

Sellaista palvelusintoa on taivas aivan yleisesti katsellut suopein silmin. Kaikki valtiot ovat saaneet hyötyä jumalisuudestaan; jumalattomat ihmiset ja teot ovat kaikkialla saaneet vastaavan palkkansa. Pakanakansain historiat ovat kiitollisia arvosta, järjestyksestä, oikeudesta ja ihmeistä ja oraakkeleista, joita on käytetty heidän hyödykseen ja opetuksekseen heidän tarumaisissa uskonnoissaan, Jumala kun laupeudessaan suvaitsi ehkä näillä ajallisilla siunauksilla pitää vireillä niitä hentoja vaikka kuinkakin raa'an tiedon alkeita, joita luontainen järki antoi heille hänestä heidän haaveittensa vääristä kuvitelmista huolimatta. Eivät ainoastaan vääriä, vaan myöskin jumalattomia ja solvaisevia ovat ne, jotka ihminen on sepitellyt omasta päästään, ja kaikista uskonnoista, jotka pyhä Paavali tapasi arvossa pidettyinä Athenassa, näytti hänestä puolustettavimmalta se, jonka he olivat omistaneet "salatulle ja tuntemattomalle jumalalle".

Pythagoras hahmoitteli totuuden lähemmin, arvellen, että tämän Alkusyyn ja olentojen Olennon tuntemisen täytyi olla epämääräistä, säännöistä riippumatonta, selittämätöntä; että se ei ollut muuta kuin meidän täydellisyyttä tähtäävän mielikuvituksemme äärimmäinen ponnistus, kunkin laajentaessa sen käsitettä kykynsä mukaan. Mutta jos Numa ryhtyi saattamaan tämän käsityksen kanssa sopusointuun kansansa jumalisuutta, sitomaan sen puhtaasti henkiseen uskontoon, joka on vailla määrättyä esinettä ja kaikkea aineellista elementtiä, niin hän ryhtyi turhaan yritykseen; ihmisen henki ei voi pysyä harhailemassa tässä muodottomien ajatusten äärettömyydessä; hänen täytyy kyhätä ne kokoon määrätyksi, oman muotonsa mukaiseksi kuvaksi. Jumalan majesteetti on siten meitä varten antanut tavallaan ympäröidä itsensä ruumiillisilla rajoilla; sen yliluonnollisilla ja taivaallisilla sakramenteilla on meidän maallisen luontomme merkkejä; sen palvonta tapahtuu aisteilla havaittavin menoin ja sanoin, sillä ihminenhän se uskoo ja rukoilee. Jätän syrjään muut todisteet, joita käytetään tässä asiassa; mutta tuskin saataisiin minut uskomaan, että ristiinnaulitun kuviemme näkeminen ja tuon surkean kuolemanrangaistuksen kuvaus, että kirkkojemme koristeet ja juhlamenoihin kuuluvat liikkeet, että ajatuksemme hartauden kanssa sopusointuiset laulut ja tuo aistien liikutus ei nostaisi kansojen sielussa uskonnollista intomieltä, joka vaikutukseltaan on sangen hyödyllinen. Niistä uskonnoista, joille on annettu ulottuvainen esine, kuten välttämättömyys vaatii tässä kaikkien yhteisessä sokeudessa, olisin luullakseni mieluimmin liittynyt sen tunnustajiin, jotka palvoivat aurinkoa,

la lumière commune,l'oeil du monde; et si Dieu au chef porte des yeux,les rayons du soleil sont ses yeux radieux,qui donnent vie à touts, nous maintiennent et gardent,et les faicts des humains en ce monde regardent:ce beau, ce grand soleil qui nous faict les saisons,selon qu'il entre ou sort de ses douze maisons;qui remplit l'univers de ses vertus cogneues;qui d'un traict de ses yeux nous dissipe les nues;l'esprit, l'ame du monde, ardent et flamboyant,en la course d'un iour tout le ciel tournoyant;plein d'immense grandeur, rond, vagabond et ferme,lequel tient dessoubs luy tout le monde pour terme,en repos, sans repos, oysif et sans séjour,fils aisné de nature, et le pere du iour,[248]

varsinkin kun se, paitsi tuota suuruuttaan ja kauneuttaan, on se tämän maailmanrakennuksen osa, jonka näemme olevan kauimpana meistä ja senvuoksi niin vähän tunnetun, että oli anteeksi annettavaa, jos he rupesivat sitä jumaloimaan ja kunnioittamaan.

Thales, joka ensimmäisenä tutkisteli sellaista asiaa, arveli Jumalan hengeksi, joka loi vedestä kaikki, mitä on olemassa; Anaksimander ajatteli, että jumalat kuolivat ja syntyivät eri vuodenaikoina ja olivat äärettömiä ja lukemattomia maailmoita; Anaksimenes, että ilma oli jumala, että se oli syntynyt ja ääretön, aina liikkuva. Anaksagoras oli ensimmäisenä sitä mieltä, että kaiken olevaisen hahmoittelua ja olotapaa ohjaa äärettömän hengen voima ja järki. Alkmaion piti jumalana aurinkoa, kuuta, tähtiä ja sielua. Pythagoras katsoi Jumalaa koko luomakuntaan levinneeksi hengeksi, josta meidän sielumme muodostavat osan; Parmenides kehäksi, joka ympäröi taivaan ja ylläpitää maailmaa valon hehkulla. Empedokles sanoi jumalien olevan ne neljä alkuainetta, joista kaikki on luotu; Protagoras ei sanonut voivansa sanoa, onko niitä, vai ei, ja millaisia ne ovat; Demokritos sanoi, milloin että mielikuvat ja niiden kiertoliikkeet ovat jumalat, milloin se luonto, josta nuo kuvat lähtevät, milloin myöskin meidän tietomme ja ymmärryksemme. Platon pukee uskonsa eri muotoihin:Timaios-teoksessaan hän sanoo, ettei maailman luojalle voi antaa mitään nimeä;Laeissa, ettei pidä tutkistella sen olemusta; ja toisissa kohdissa näitä samoja kirjoja hän katsoo jumaliksi maailmaa, taivasta, tähtiä, maata ja meidän sielujamme, ja hyväksyy sitäpaitsi ne, jotka entinen yhteiskuntajärjestys kussakin valtiossa on omaksunut. Ksenophon huomauttaa samanlaista epäselvyyttä Sokrateen opissa: milloin tämä sanoo, ettei pidä tutkistella Jumalan muotoa, ja sitten taas Ksenophon antaa hänen väittää, että jumala on aurinko ja että jumala on sielu; että on vain yksi jumala, ja sitten taas, että niitä on useampia. Speusippos, Platonin veljenpoika, sanoo, että jumala on eräänlainen maailmaa hallitseva voima, ja että se on eläimellinen.

Aristoteles sanoo, milloin että se on henki, milloin että se on maailma; milloin hän antaa toisen herran tälle maailmalle, ja milloin pitää jumalana taivaan hehkua. Ksenokrates olettaa niitä kahdeksan: viisi kantaa kiertotähtien nimiä, kuudennen muodostavat jäseninä kaikki kiintotähdet, seitsemäs ja kahdeksas ovat aurinko ja kuu. Heraklides Pontikus vain horjuu eri mielipiteittensä välillä ja vihdoin riistää Jumalalta tunteen ja otaksuu hänet muuttuvaksi muodosta toiseen, ja sanoo sitten, että Jumala on taivas ja maa. Theophrastos häilyy yhtä epävarmana kaikkien mielikuvitelmiensa välillä, pitäen maailman ylimpänä valvojana milloin ymmärrystä, milloin taivasta, milloin tähtiä. Straton sanoo, että Jumala on luonto, jolla on siittämisen, kartuttamisen ja vähentämisen voima, vailla muotoa ja tunnetta; Zenon, että se on luonnon laki, joka käskee tekemään hyvää ja kieltää pahan ja se laki on elävä olento; ja hän kieltää totutut jumalat, Jupiterin, Junon, Vestan. Diogenes Apollonialainen sanoo, että jumala on aika. Ksenophanes otaksuu, että Jumala on pyöreä, näkevä, kuuleva, ei hengittävä, ja että hänellä ei ole mitään yhteistä ihmisluonnon kanssa. Ariston arvelee Jumalan muodon käsittämättömäksi, ei sano hänellä olevan aisteja, eikä tiedä, onko hän elävä olento, vai jokin muu. Kleanthes sanoo, milloin että Jumala on järki, milloin maailma, milloin luonnon sielu, milloin korkein lämpö, joka ympäröi ja verhoo kaikkea. Perseus, Zenonin kuulija, oli sitä mieltä, että jumaliksi on sanottu niitä, jotka ovat tuottaneet jotakin merkittävää hyötyä ihmiselämälle, jopa hyödyllisiä esineitäkin. Krysippos muodosti sekavan vyyhden kaikista edeltäjiensä mielipiteistä ja lukee tuhansien otaksuneensa jumalien joukkoon myöskin kuolemattomina pidetyt ihmiset. Diagoras ja Theodoros kielsivät muitta mutkitta jumalia olevankaan. Epikuros ajattelee, että jumalat ovat loistavia, läpikuultavia ja läpituultavia, asuvat kahden maailman, ikäänkuin kahden linnoituksen välillä, suojassa iskuilta, ovat ihmismuotoisia ja varustetut meidän jäsenillämme, joita he eivät käytä mihinkään tarkoitukseen:

Ego deum genus esse semper duxi et dicam coelitum;sed eos non curare opinor, quid agat humanum genus.[249]

Luottakaa filosofiaanne, kehukaa löytäneenne mantelin puurosta, nähdessänne tämän niin monien filosofisten aivojen luoman sekamelskan! Maailmassa tavattavien eri muotojen sekava paljous on vaikuttanut minuun sen, että omistani poikkeavat tavat ja mielipiteet eivät minulle ole niinkään vastenmielisiä kuin opettavaisia, eivät tee minua niinkään ylpeäksi kuin nöyräksi, verratessani niitä; ja kaikki muu ratkaisu kuin se, joka tulee nimenomaan Jumalan kädestä, näyttää minusta varsin vähän oikeutetulta. Maailman valtiomuodot eivät ole vähemmän ristiriitaisia tässä suhteessa kuin koulukunnat, ja siitä voimme huomata, ettei onnikaan ole erilaisempi ja vaihtelevampi kuin meidän järkemme, eikä sokeampi eikä harkitsemattomampi. Se, mikä on vähimmin tunnettua, on enimmin omiaan jumaloitavaksi, ja siitä syystä, ken meistä tekee jumalia, kuten muinaisaika teki, se todistaa enemmän kuin äärimmäistä järjen heikkoutta. Olisin toki mieluummin liittynyt niihin, jotka jumaloivat käärmettä, koiraa ja härkää, koskapa niiden luonto ja olemus on meille vähemmän tuttu, ja voimme helpommin kuvitella mitä haluamme noista eläimistä, ja ajatella niillä olevan erinomaisia kykyjä; mutta että on tehty jumalia, jotka ovat meidän luontomme mukaisia, jonka puutteellisuus meidän tulee tuntea, että on katsottu heidän luontoonsa kuuluvaksi himo, vihastus, kostotoimet, avioliitot, siitokset ja sukulaisuudet, rakkaus ja mustasukkaisuus, meidän jäsenemme ja luumme, meidän kuumeemme ja nautintomme, meidän kuolemamme ja hautauksemme, sen on täytynyt johtua ihmeellisestä ihmisymmärryksen hurmiosta;

quae procul usque adeo divino ab numine distant,inque deum numero quae sunt indigna videri;[250]

Formae, aetates, vestitus, ornatus noti sunt; genera, coniugia, cognationes, omniaque traducta ad similitudinem imbecillitatis humanae; nam et perturbatis animis inducuntur; accipi mus enim deorum cupiditates, aegritudines, iracundias;[251]samoin kuin sen, että on tunnustettu jumaluus ei vain rehellisyydelle, hyveelle, kunnialle, yksimielisyydelle, vapaudelle, voitolle, hurskaudelle, vaan myöskin hekumalle, petokselle, kuolemalle, kateudelle, vanhuudelle, kurjuudelle, pelolle, levottomuudelle ja kovalle onnelle ja muille heiveröisen ja raihnaisen elämämme vammoille:

Quid iuvat hoc, templis nostros inducere mores?O curvae in terris animae et coelestium inanes![252]

Egyptiläiset kielsivät varomattoman varovaisina hirttorangaistuksen uhalla ketään sanomasta, että heidän jumalansa Serapis ja Isis olivat muinoin olleet ihmisiä; ja kaikki tiesivät heidän niitä olleen; ja heidän kuvansa, joka esittää heidät sormi suun päällä, merkitsi, sanoo Varro, tuota heidän papeillensa annettua salaperäistä käskyä pitämään salassa heidän inhimillisen alkuperänsä, se kun muka ehdottomasti tekisi tyhjäksi koko heidän palvontansa. Kun kerran ihminen niin kovin halusi päästä jumalan vertaiseksi, niin hän olisi menetellyt paremmin, sanoo Cicero, jos olisi omaksunut jumalalliset ominaisuudet ja tuonut ne tänne alas maailmaan, sen sijaan että korotti tuonne ylös korkeuteen oman turmeluksensa ja kurjuutensa; mutta tarkkaan katsoen hän on tehnyt monin tavoin kummankin yhtä itserakkaassa luulossa.

Kun filosofit seulovat jumaliensa arvojärjestelmää ja touhuavat eroittaakseen heidän avioliittonsa, heidän virkansa ja mahtinsa, niin en voi uskoa heidän puhuvan täyttä totta. Kun Platon meille tulkitsee Plutonin hedelmäpuutarhan ja ne ruumiilliset mukavuudet ja vaivat, jotka meitä odottavat vielä ruumiittemme tuhon ja häviön jälkeen, ja sovittaa ne sitä mielipahaa vastaaviksi, mikä meillä on tässä elämässä:

secreti celant calles, et myrtea circumsilva tegit, curae non ipsa in morte relinquunt;[253]

kun Mohamet lupaa uskolaisillensa verhoillun, kullalla ja kalliilla kivillä koristetun paratiisin, jossa on erinomaisen kauniita naikkosia ja harvinaisia viinejä ja ruokia, niin huomaan selvästi, että he ovat pilkkakirveitä, jotka käyttävät hyväkseen typeryyttämme houkutellakseen ja vetääkseen meidät puoleensa moisilla makeilla, kuolevaisten pyyteittemme mukaisilla luuloilla ja toiveilla. Samoin ovat muutamat meikäläisistäkin eksyneet samanlaiseen harhaluuloon, odottaen ylösnousemuksen jälkeen maallista ja ajallista elämää kaikenlaisine tämän maailman nautintoineen ja mukavuuksineen.

Voimmeko uskoa, että Platon, hän, jonka aatteet ovat olleet niin taivaallisen ylevät, ja joka on ollut niin läheisessä kosketuksessa jumaluuden kanssa, että hän siitä on saanut pysyvän liikanimensä, olisi arvellut ihmisellä, tuolla luontokappale raukalla, olevan itsessään mitään, mikä olisi verrattavissa tuohon käsittämättömään mahtavuuteen? Voimmeko uskoa hänen luulleen, että meidän raukeat otteemme kykenisivät, tahi ymmärryksemme voima olisi kyllin vahva pääsemään osalliseksi iankaikkisesta autuudesta tahi vaivasta? Hänelle pitäisi sanoa ihmisjärjen nimessä: Jos meille toisessa elämässä lupaamasi nautinnot ovat niitä, joita olen tuntenut tässä maailmassa, niin sellaisella ei ole mitään yhteistä iankaikkisuuden kanssa. Vaikka kaikki viisi Jumalan luomaa aistiani olisi kukkurallaan riemua ja tämä sieluni kaiken sen ilon valtaamana, mitä se voi haluta ja toivoa, niin tiedämme, mitä se voi; se ei olisi vielä mitään; jos siinä on jotakin minulle ominaista, niin siinä ei ole mitään jumalallista; jos se ei ole muuta kuin mikä saattaa kuulua tähän nykyiseen tilaamme, niin sitä ei voi ottaa lukuun; kaikki kuolevaisten ilo on kuolevaista; jos vanhempaimme, lastemme ja ystäviemme kiitollisuus voi meitä liikuttaa ja hivellä toisessa maailmassa, jos vielä riipumme kiinni sellaisessa nautinnossa, niin olemme maallisten ja rajoitettujen hyvyyksien kahleissa. Me emme voi arvokkaalla tavalla käsittää noitten korkeitten ja jumalallisten lupausten suuruutta, jos voimme niitä käsittää ensinkään; arvokkaalla tavalla niitä kuvitellakseen täytyy kuvitella ne mahdottomiksi kuvitella, sanomattomiksi ja käsittämättömiksi ja kokonaan toisiksi kuin meidän viheliäisen kokemuksemme osoittamat. "Silmä ei voi nähdä", sanoo pyhä Paavali, "eikä ihmisen mieleen voi tulla sitä onnea, jonka Jumala valmistaa omillensa". Ja jos, tehdäkseen meidät siihen kykeneviksi, puhdistetaan ja muutetaan meidän olemuksemme (niinkuin sinä, Platon, sanot tehtävän puhdistuksillasi), niin meissä täytyy tapahtua niin ääretön ja kaikinpuolinen muutos, että fysiikan opetuksien mukaan me emme enää ole me:

Hector erat tunc quum bello certabat; at illetractus ab Aemonio, non erat Hector, equo.[254]

Se on jokin toinen, joka saa nuo palkinnot:

Quod mutatur ... dissolvitur; interit ergo:trajiciuntur enim partes atque ordine migrant.[255]

Sillä tuleeko meidän ajatella, että Pythagoraan sielunvaelluksessa ja siinä asunnon muutoksessa, jonka hän kuvitteli sieluille ominaiseksi, leijona, jossa Caesarin sielu on, omaksuu ne intohimot, jotka liikuttivat Caesaria, eikä hän itse? Jos hän itse ne vielä omaksuisi, niin olisivat oikeassa ne, jotka, vastustaen tuota mielipidettä Platonia vastaan, tekevät hänelle sen vastaväitteen, että poika saattaisi joutua ratsastamaan muulin ruumiiseen verhotulla äidillänsä, y.m. sellaisia järjettömyyksiä. Ja luulemmeko, että eläinten ruumiitten muuttuessa uusiksi saman lajin eläimiksi uudesti muodostuneet eivät ole toisia kuin niitten edeltäjät? Feenikslinnun tuhkasta syntyy, sanotaan, eräänlainen mato, ja sitten uusi feeniks. Kuka voi ajatella, että tämä jälkimmäinen feeniks ei olisi toinen kuin ensimmäinen? Näemme silkkimatojemme ikäänkuin kuolevan ja lakastuvan, ja tuosta samasta ruumiista syntyvän perhosen, ja siitä toisen madon, jonka olisi naurettavaa katsoa vielä olevan ensimmäisen; mikä kerran on lakannut olemasta, sitä ei enää ole:

Nec, si materiam nostram collegerit aetaspost obitum, rursumque redegerit, ut sita nuncest, atque iterum nobis fuerint data lumina vitae,pertineat quidquam tamen ad nos id quoque factum,interrupta semel quum sit repetentia nostra.[256]

Ja kun toisessa paikassa sanot, Platon, että ihmisen henkinen osa saa nauttia tulevan elämän palkinnot, niin sanot meille jotakin yhtä vähän todennäköistä:

Scilicet, avolsis radicibus ut nequit ullamdispicere ipse oculus rem seorsum corpore toto.[257]

Sillä tuon laskun mukaan tuo nautinto ei enää lankea ihmiselle, eikä siis meille; me näet olemme rakennetut kahdesta olennaisesta pääosasta, joiden eroittaminen on olemuksemme kuolema ja tuho:

Inter enim iecta est vitai pausa, vagequedeerrarunt passim motus ab sensibus omnes.[258]

Me emme sano, että ihminen tuntee tuskaa, kun madot kalvavat hänen jäseniään, joilla hän eli, ja kun ne maatuvat maassa:

Et nihil hoc ad nos, qui coitu coniugioquecorporis atque animae consistimus uniter apti.[259]

Edelleen, millä oikeudenmukaisuutensa perustuksella jumalat voivat osoittaa kiitollisuutta ja antaa palkintoja ihmiselle hänen kuolemansa jälkeen hänen hyvistä ja hyveellisistä teoistansa, koskapa he itse ovat ne saaneet aikaan ja synnyttäneet hänessä? Ja miksi he pahastuvat hänen pahoista teoistaan ja kostavat ne hänelle, koska he itse ovat luoneet hänet näin erehtyväisen luontoiseksi ja yhdellä ainoalla tahtonsa värähdyksellä voivat estää hänet rikkomasta? Eikö tällainen Epikuroksen vastaväite Platonia vastaan olisi ihmisjärjen kannalta sangen oikeutettu, ellei hän usein asettuisi sen mietelmän turviin, että "on mahdotonta väittää mitään varmaa kuolemattomasta luonnosta kuolevaisen nojalla?" Se ei muuta tee kuin eksyy kaikessa, mutta erikoisesti silloin, kun se sekaantuu jumalallisiin asioihin. Kuka sen tuntee selvemmin kuin me? Sillä vaikkakin olemme antaneet sille varmat ja erehtymättömät periaatteet, vaikkakin valaisemme sen askeleet sen Totuuden pyhällä lampulla, jonka Jumala on suvainnut meille ilmoittaa, näemme kuitenkin joka päivä, kuinka se, niin pian kuin se vähänkään luopuu tavalliselta polulta ja kääntyy tahi poikkeaa pois Kirkon viitoittamalta ja polkemalta tieltä, kohta eksyy, joutuu ymmälle ja takertuu vaikeuksiin, kiertäen ja ajelehtien tuolla ihmisluulojen aavalla, levottomalla ja aaltoilevalla merellä, vailla ohjausta ja päämaalia; heti kun se eksyy tuolta suurelta valtatieltä, se hajaantuu lukemattomille eri teille.

Ihminen ei voi olla muuta kuin mitä hän on eikä ajatella muuta kuin kykynsä mukaan. Kun ne, sanoo Plutarkhos, jotka ovat vain ihmisiä, rupeavat pitämään oppineita puheita jumalista ja puolijumalista, niin he ovat itseviisaampia kuin musiikkia ymmärtämätön mies, joka tahtoo arvostella laulajia, tahi mies, joka ei ole koskaan ollut leirissä ja tahtoo väitellä aseista ja sodasta, luullen jollakin kevytmielisellä arvaamisella ymmärtävänsä hänelle tuntemattoman taidon tuloksia. Muinaisaika luuli, uskon ma, tekevänsä jotakin jumalten suuruuden lisäämiseksi ajatellessaan heidät ihmisen kaltaisiksi, varustaessaan heidät hänen kyvyillänsä, hänen hyväntuulisuudellaan ja häpeällisimmillä tarpeillaan, tarjotessaan heille meidän ruokiamme syötäviksi, meidän tanssejamme, naamiaisiamme ja ilveilyjämme huvikkeiksi, meidän vaatteitamme verhoksi ja talojamme asunnoksi, hyväillen heitä suitsutusten tuoksulla ja musiikin sävelillä, köynnöksillä ja kukkaskimpuilla ja, saadakseen heidät mukautumaan meidän paheellisiin intohimoihimme, houkutellen heidän oikeudenmukaisuutensa epäinhimilliseen kostoon, pannen heidät nauttimaan sellaisen tuhoamisesta ja tuhlaamisesta, minkä he itse ovat luoneet ja ylläpitäneet, kuten esimerkiksi Tiberius Sempronius poltatti uhriksi Vulkanokselle vihollisilta Sardiniassa voittamansa upeat sotasaaliit ja aseet, ja Aemilius Paullus Makedoniasta voittamansa Marsille ja Minervalle; ja saavuttuaan Intian Valtameren rannalle heitti Aleksanteri mereen hyvitelläkseen Thetistä useita suuria kulta-astioita ja teurastutti sitäpaitsi hänen alttareillaan joukoittain sekä viattomia eläimiä että myöskin ihmisiä, niinkuin se monilla kansakunnilla, muiden muassa meidän kansallamme oli yleisenä tapana, ja luullakseni ei yksikään kansa ole siitä niin puhdas, ettei olisi sitä yrittänyt:

Sulmone creatosquatuor hic iuvenes, totidem, quos educat Ufens,viventes rapit, inferias quos immolet umbris.[260]

Geetit pitävät itseänsä kuolemattomina, ja heille kuolema ei ole muuta kuin heidän Zamolxis-nimisen jumalansa lähestymistä. Joka viides vuosi he lähettävät hänen luokseen jonkun joukostaan pyytämään häneltä mitä tarvitsevat. Tämä lähetti valitaan arvalla, ja hänet lähetetään, sittenkuin hänelle suullisesti on ilmoitettu hänen tehtävänsä, siten, että kolme niistä, jotka häntä ympäröivät, pitää pystyssä kolmea heittokeihästä, joita vastaan muut paiskaavat hänet kaikin voimin. Jos keihäs sattuu häneen hengen paikalle ja hän kuolee äkkiä, niin se on heille varma todiste jumalan suosiosta; jos hän jää henkiin, niin he pitävät häntä häijynä ja inhoittavana ja lähettävät vielä toisen samalla tavoin. Kun Amestris, Xerxeen äiti, oli tullut vanhaksi, hautautti hän kerrakseen neljätoista nuorukaista Persian ylhäisimmistä suvuista elävältä, maan uskonnon mukaisesti, lahjoittaakseen ne jollekin manalan jumalalle. Vielä tänä päivänä Themixtitanin epäjumalankuvat iskostetaan pienten lasten verellä, eivätkä epäjumalat pidä muista kuin näiden lapsellisten ja puhtaiden sielujen uhreista: vanhurskaus himoitsemassa viattomuuden verta!

Tantum relligio potuit suadere malorum![261]

Karthagolaiset uhrasivat omia lapsiaan Saturnukselle; ja kellä ei ollut lapsia, se osti niitä; kuitenkin tuli isän ja äidin olla läsnä tuossa uhritoimituksessa iloisen ja tyytyväisen näköisinä.

Oli eriskummainen päähänpisto, että tahdottiin palkita Jumalan hyvyys meidän kärsimyksellämme. Niinpä lakedaimonilaiset hemmoittelivat Dianaansa kiduttamalla nuoria poikia, joita he, hänen suosionsa saavuttaakseen, pieksättivät usein kuoliaiksi asti. Osoitti raakaa mielenlaatua, että tahdottiin palkita arkkitehti mullistamalla hänen rakennuksensa ja taata ansaittu rangaistus syyllisille rankaisemalla syyttömiä, ja että Iphigeneia-raukka Auliin satamassa sai uhrikuolemallaan puhdistaa Jumalan silmissä kreikkalaisten armeijan heidän tekemistään rikoksista:

et casta inceste, nubendi tempore in ipso,hostia concideret mactatu maesta parentis,[262]

ja nuo molemmat uljaat ja jalomieliset Deciukset, isä ja poika, heittäytyivät umpimähkään taajimpaan vihollisparveen voittaakseen jumalten suosion roomalaisten asialle.Quae fuit tanta deorum iniquitas, ut placari populo romano non possent, nisi tales viri occidissent?[263]Lisäksi tulee, ettei ole rikollisen asia pieksättää itseänsä oman määränsä mukaan ja omalla ajallaan; se on tuomarin asia, joka ei laske kuritukseksi muuta kuin määräämänsä rangaistuksen, eikä voi katsoa rangaistukseksi sitä, mikä on mieluista sille, joka sen kärsii; jumalten kosto edellyttää meissä kokonaan eriävää katsantokantaa heidän oikeuteensa ja meidän rankaisemiseemme nähden. Ja naurettava oli Polykrateen, Samoksen tyrannin ajatustapa, hän kun, keskeyttääkseen alituisen onnensa kulun ja vastapainoksi sille, meni ja heitti mereen kalleimman ja arvokkaimman jalokivikoristeen, mikä hänellä oli, arvellen tällä itse hankkimallaan onnettomuudella tyydyttävänsä onnen muuttumisen ja vaihtelun; ja onni, pilkatakseen hänen typeryyttään, laittoi niin, että tuo sama koriste joutui jälleen hänen käsiinsä, löydettynä kalan vatsasta.

Ja edelleen, koskapa synti on tahdossa, eikä rinnassa, silmissä, siitoselimissä, vatsassa, hartioissa eikä kurkussa, niin mitä hyödyttävät korybantien, mainabien ja meidän aikoinamme muhamettilaisten itsensä haavoittamiset ja silpomiset, he kun haavoittavat kasvonsa, vatsansa, raajansa, osoittaakseen kiitollisuutta profeetalleen?Tantus est perturbatae mentis et sedibus suis pulsae furor, ut sic dii placentur, quemadmodum ne homines quidem saeviunt.[264]Tämä meidän ruumiimme luontainen rakenne ei käytäntöönsä nähden tarkoita vain meitä itseämme, vaan myöskin Jumalan ja toisten ihmisten palvelemista; on väärin tieten taiten kiihoittaa sitä, samoin kuin on väärin surmata itsemme mistä tekosyystä tahansa; näyttää olevan suurta miehuuttomuutta ja kavallusta kahlehtia ja turmella ruumiin toimitukset, joilla ei ole ymmärrystä eikä vapautta, säästääksemme sielulta vaivan ohjata niitä järjenmukaisesti.Ubi iratos deos timent, qui sic propitios habere merentur?... In regiae libidinis voluptatem castrati sunt quidem; sed nemo sibi, ne vir esset, iubente domino, manus intulit.[265]Siten he täyttivät uskontonsa monilla pahoilla teoilla:

Saepius olimRelligio peperit scelerosa atque impia facta.[266]

Mutta ei mitään inhimillistä voi millään tavoin yhdistää tahi lukea kuuluvaksi Jumalan luontoon, samassa määrässä tahraamatta sitä ja painamatta siihen puutteellisuuden leimaa. Kuinka tuo ääretön kauneus, mahtavuus ja hyvyys saattaa sietää minkäänlaista yhdenmukaisuutta tahi yhtäläisyyttä minkään niin alhaisen kanssa kuin me olemme vahingoittamatta ja menettämättä äärettömän paljon jumalallista suuruuttaan?lnfirmum Dei fortius est hominibus; et stultum Dei sapientius est hominibus.[267]Kun filosofi Stilponilta kysyttiin, iloitsivatko jumalat meidän kunnianosoituksistamme ja uhreistamme, vastasi hän: "Te olette varomaton puheissanne; vetäytykäämme syrjään, jos tahdotte puhua siitä." Kuitenkin me määräämme sille rajoja, me piiritämme sen mahtia järkiperusteillamme (nimitän haaveitamme ja unelmiamme järjeksi filosofian luvalla, joka sanoo, että mieletönkin ja häijy hourailee järjenmukaisesti, mutta se on erikoisen laatuista järkeä); me tahdomme tehdä sen ymmärryksemme tyhjien ja heikkojen näennäistotuuksien orjaksi, sen, joka on luonut sekä meidät että meidän tietomme. Koska ei mitään synny tyhjästä, niin Jumala muka ei ole voinut rakentaa maailmaa ilman ainetta. Mitä? Onko Jumala antanut meidän käsiimme mahtinsa avaimet ja viimeiset keinot? Onko hän sitoutunut olemaan menemättä meidän tietomme rajojen ulkopuolelle? Otaksu, oi ihminen, että olet voinut huomata täällä joitakin jälkiä hänen teoistaan! Luuletko hänen käyttäneen siihen kaiken taitonsa ja panneen kaikki muotonsa ja aatteensa tähän teokseen? Sinä et näe muuta kuin järjestyksen ja hallinnon siinä pienessä kuopassa, jossa asut, jos edes näet senkään; hänen jumaluutensa valtapiiri ulottuu äärettömän laajalle sen ulkopuolelle; tämä osa ei ole mitään kokonaisuuteen verrattuna:

Omnia cum coelo, terraque, marique,nil sunt ad summam summai totius omnem.[268]

Sinä vetoat jonkin kaupunkikunnan lakiin; sinä et tiedä, millainen yleislaki on. Sido itsesi siihen, minkä alaiseksi olet asetettu, mutta älä sido häntä; hän ei ole sinun veljesi, eikä kansalaisesi, eikä toverisi. Jos hän on tavallaan ruvennut tekemisiin kanssasi, niin hän ei tehnyt sitä alentuakseen sinun vähäpätöisyytesi tasolle, eikä antaakseen sinun ruveta mahtinsa valvojaksi; ihmisruumis ei voi lentää pilviin; kas siinä sinun lakisi. Aurinko kulkee lepäämättä tavallista kulkuaan; merten ja maan rajoja ei voi sekoittaa toisiinsa; vesi on liikkuvaista ja pehmeätä; jähmeä kappale ei voi tunkeutua seinän läpi ruhjomatta sitä; ihminen ei voi elää tulessa; hän ei voi olla sekä taivaassa että maan päällä, eikä tuhannessa paikassa samalla kertaa ruumiillisessa muodossa; nämä säännöt hän on säätänyt sinua varten; sinut ne sitovat; hän on todistanut kristityille, että hän on niistä kaikista vapautunut, milloin on tahtonut. Minkätähden hän itse asiassa, kaikkivoipa kun on, olisi rajoittanut voimansa tiettyyn määrään? Kenen hyväksi hän olisi luopunut etuoikeudestaan? Sinun järkesi ei ole missään muussa asiassa oikeammassa eikä lujemmalla perustuksella kuin vakuuttaessaan sinulle maailmoita olevan monta:

Terramque et solem, lunam, mare, cetera quae sunt,non esse unica, sed numero magis innumerali.[269]

Menneen ajan kuuluimmat nerot ovat olleet siinä uskossa, ja myöskin eräät meidän aikuisistamme, ihmisjärjen osoittaman todennäköisyyden pakottamina, koskapa tässä rakennuksessa, jonka näemme, ei ole mitään ainutlaatuista eikä yksinäistä,

Back to Index Next