Chapter 11

quum in summa res nulla sit una,unica quae gignatur et unica solaque crescat,[270]

vaan kaikkia lajeja on monistettu jokin määrä, jotenka ei näytä luultavalta, että Jumala olisi luonut tämän ainoan teoksen toverittomaksi, ja että tämän laatuinen aine olisi käytetty kokonaan loppuun tähän ainoaan yksilöön;

quare etiam atque etiam tales fateare necesse est,esse alios alibi congressus materiat,qualis hic est, avido complexu quem tenet aether;[271]

varsinkin jos se on elollinen olento, minkä seikan sen liikkeet tekevät niin uskottaviksi, että Platon vakuuttaa niin olevan, ja monet meikäläiset joko vahvistavat sen todeksi tahi eivät uskalla väittää sitä epävarmaksi enempää kuin tuota vanhaa mielipidettä, että taivas, tähdet ja muut maailman osat ovat ruumiista ja sielusta kokoonpantuja luontokappaleita, kuolevaisia rakenteeseensa nähden, mutta kuolemattomia Luojan määräyksestä. Mutta jos nyt on olemassa monta maailmaa, kuten Demokritos, Epikuros ja melkein kaikki filosofit ovat ajatelleet, niin mistä tiedämme, koskevatko tämän maailman perusohjeet ja säännöt yhtälailla noita toisia? Ehkä niillä on toinen muoto ja toinen järjestely. Epikuros kuvittelee ne joko yhdenlaisiksi tahi erilaisiksi. Me huomaamme tässä maailmassa äärettömän erilaisuuden ja vaihtelun vain paikallisen välimatkan vuoksi: ei meidän viljaamme eikä viinejämme eikä ainoatakaan eläimistämme tavata siinä uudessa maailman kolkassa, jonka isämme ovat löytäneet; kaikki on siellä toisenlaista; ja katsokaahan, kuinka monissa maailman seuduissa muinaisaikoina sekä Bakkhos että Ceres olivat tuntemattomia.

Jos saa uskoa Pliniusta ja Herodotosta, niin on eräillä seuduilla eräänlaisia ihmisiä, jotka ovat varsin vähän meikäläisten kaltaisia; myöskin on olemassa sekarotuisia ihmis- ja eläinluonnon välimuotoja; on seutuja, joissa ihmiset syntyvät päättöminä, silmät ja suu rinnassa; toisia, joissa he kaikki ovat kaksineuvoisia; toisia, joissa he kulkevat nelin jaloin; toisia, joissa heillä on vain yksi silmä otsassa ja pää enemmän koiran pään kuin meidän päämme näköinen; toisia, joissa he ovat puoliksi kaloja, alaruumiiltaan, ja elävät vedessä; toisia, joissa naiset synnyttävät viiden vuoden vanhoina ja elävät vain kahdeksan vuotta; toisia, joissa ihmisillä on pään nahka otsan kohdalla niin kova, että rauta ei pysty siihen, vaan kilpistyy siitä takaisin; toisia, joissa miehet ovat parrattomia; on kansoja, jotka eivät käytä tulta; toisia, joilla siemenneste on väriltään mustaa; entäs sellaiset, jotka luonnollisella tavalla muuttuvat susiksi, juhdiksi ja sitten taas ihmisiksi? Ja jos on niin kuin Plutarkhos sanoo, että eräillä Intian seuduilla on suuttomia ihmisiä, jotka käyttävät ravintonaan eräiden hajujen tuoksua, niin kuinka monet meidän kuvauksistamme ovat vääriä?

Edelleen, kuinka paljon onkaan meille tunnettuja seikkoja sotimassa noita kauniita sääntöjä vastaan, jotka me olemme sepitelleet ja määränneet luonnolle! Ja me julkenemme sitoa niihin jopa Jumalankin! Kuinka paljon onkaan sellaista, jota me sanomme ihmeelliseksi ja luonnonvastaiseksi! Niin tekee jokainen ihminen ja jokainen kansa tietämättömyytensä määrän mukaan. Kuinka paljon salattuja ominaisuuksia ja salaperäisiä aineita tapaammekaan! Sillä luonnonmukaisuus, se on meistä vain meidän ymmärryksemme mukaisuutta, niin pitkälle kuin se voi seurata ja me voimme nähdä; mikä on sen rajan ulkopuolella, se on luonnotonta ja epäsäännöllistä. Mutta tämän laskun mukaan on siis tietorikkaimmille ja älykkäimmille kaikki oleva luonnotonta: sillä heidät on ihmisjärki saanut vakuutetuiksi siitä, ettei sillä ole minkäänlaista pohjaa eikä perustusta edes varmasti tietääkseen, onko lumi valkeata (Anaksagoras sanoi sitä mustaksi), onko jotakin olemassa, vai eikö ole mitään, onko tietoa tahi tietämättömyyttä, mitä seikkaa Metrodoros khiolainen ei sanonut ihmisen voivan sanoa, tahi elämmekö, mitä seikkaa Euripides epäilee, "onko elämämme elämää, vai onko elämä sitä, mitä me sanomme kuolemaksi"; ja syystä kyllä: sillä miksi sanomme elävämme tuosta hetkestä asti, joka on vain valonvälähdys iäisen yön loputtomassa kulussa ja niin lyhyt keskeytys alituisessa ja luontaisessa tilassamme, kuolema kun täyttää kaikki, mikä on ennen tuota hetkeä ja sen jälkeen, ja vielä melkoisen osan tuota hetkeä?

Toiset vannovat, ettei ole olemassa mitään liikettä, ettei mikään liiku, kuten Melissoksen opin kannattajat; sillä, jos ei ole olemassa muuta kuin Yksi, niin ei tuo pallomainen liike voi sitä hyödyttää, eikä liike paikasta toiseen, kuten Platon todistaa; toiset, ettei luonnossa ole syntymistä eikä kuolemista. Protagoras sanoo, ettei ole mitään luonnossa muuta kuin epäilys, että kaikista asioista voi yhtä hyvin olla eri mieliä, jopa siitäkin, voiko kaikista asioista yhtä hyvin olla eri mieliä. Nausiphanes sanoo, että kaikesta, mikä näyttää olevan, ei mikään ole yleisesti, että on vain Yksi; Zenon, että Yksikään ei ole olemassa, ja että ei ole olemassa mitään; jos Yksi olisi, niin se olisi joko jossakin toisessa tahi itsessään; jos se on jossakin toisessa, niin on olemassa kaksi; jos se on itsessään, niin on myös kaksi: se, johon sisältyy, ja se, joka sisältyy. Näiden oppien mukaan kaikki olevainen on vain valheellinen tahi tyhjä varjo.

Minusta on aina tuntunut, että kristityille ihmisille on kovin häikäilemätöntä ja julkeaa seuraavanlainen puhe: "Jumala ei voi kuolla; Jumala ei voi peruuttaa sanaansa; Jumala ei voi tehdä sitä tahi tätä." Minusta ei ole hyvä sulkea siten Jumalan mahtia meidän sanojemme lakien alaiseksi; ja se todennäköisyys, mikä meistä tuntuu olevan noissa väitteissä, pitäisi esittää kunnioittavammin ja uskonnollisemmin.

Meidän puheellamme on heikkoutensa ja puutteellisuutensa, kuten kaikella muulla: useimmat maailman mellakoiden syyt ovat kielellistä laatua; meidän käräjäjuttumme eivät synny muuta kuin erimielisyydestä lakien selittämiseen nähden, ja useimmat sodat johtuvat siitä, ettei ole osattu pukea selvään sanamuotoon ruhtinasten välipuheita ja sopimuksia: kuinka monta ja merkittävää riitaa onkaan aiheuttanut maailmassa epävarmuus tuon pienenhoc-tavunmerkityksestä? Valitkaamme tapaus, jonka logiikka itse tarjoaa meille selvimpänä: jos sanotte: "on kaunis ilma", ja jos puhutte totta, niin siis on kaunis ilma. Eikö se ole varma sanamuoto? Kuitenkin se pettää meidät. Nähdäksemme, että niin on, jatkakaamme esimerkkiä: jos sanotte: "Valehtelen", ja jos puhutte totta, niin siis valehtelette. Tämän jälkimmäisen säännönmukaisuus, järkevyys, johtopäätös-voima ovat samat kuin tuon toisen; kuitenkin olemme takertuneet kiinni. Huomaan, että pyrrholaiset filosofit eivät voi lausua yleistä käsitystänsä missään sanamuodossa; sillä he tarvitsisivat uuden kielen; meidän kielemme on kauttaaltaan muodostunut varmasisältöisistä lauseista, joita he kerrassaan vihaavat, niin että kun he sanovat: "Epäilen", niin heitä heti kiristetään kurkusta pakottaakseen heidät myöntämään, että he ainakin vakuuttavat ja tietävät sen, että epäilevät. Siten heidät on pakotettu turvautumaan seuraavaan lääketieteelliseen vertaukseen, jota ilman heidän ajatustapaansa olisi mahdoton selittää: he sanovat, että kun he lausuvat: "En tiedä" tahi "Epäilen", niin tämä lause vie mennessään itsensä samalla kuin kaiken muun, aivan samoin kuin rabarberi ajaa ulos pahat nesteet ja samalla myöskin itsensä. Tämä ajatus on varmemmin laadittu kysymyksen muotoon: Mitä tiedän? joka minulla on vaakunassani kilpikirjoituksena vaa'an kera.

Katsokaa, kuinka voi käyttää eduksensa moista julkeata puhetta: jos niissä kiistoissa, joita nykyään käydään uskonnollisissa asioissamme, liiaksi ahdistatte vastustajia, niin he voivat sanoa teille aivan häikäilemättä, että "ei ole Jumalan vallassa tehdä mahdolliseksi sitä, että hänen ruumiinsa olisi paratiisissa ja maan päällä ja useammissa paikoissa yhtaikaa". Entäs tuo muinaisajan pilkkakirves, kuinka hän käyttää sitä hyväkseen? "Ainakin", sanoo hän, "on melkoiseksi lohdutukseksi ihmiselle nähdä, ettei Jumala voi kaikkea: hän näet ei voi surmata itseänsä, vaikka tahtoisikin, mikä on suurin etu, joka meillä on asemassamme; hän ei voi tehdä kuolevaisia kuolemattomiksi eikä herättää kuolleita eloon, eikä saada aikaan, että sillä, jolla on ollut kunniasijoja, ei olisi niitä ollut, hänellä kun ei ole muuta valtaa menneisyyden suhteen kuin unohduksen valta; ja mainitakseni vielä leikillisen lisäesimerkin tästä Jumalan ja ihmisen yhdenvertaisuudesta: hän ei voi laittaa niin, että kaksi kertaa kymmenen ei olisi kaksikymmentä". Noin hän sanoo, ja sellaista kristityn ei pitäisi päästää suustaan, vaikka nyt ihmiset päinvastoin näyttävät tavoittelevan moista mielettömän ylpeätä kieltä, alentaakseen Jumalan omalle tasollensa:

Cras vel atranube polum pater occupato,Vel sole puro; non tamen irritum,quodcumque retro est, efficiet, nequediffinget infectumque reddet,quod fugiens semel hora vexit.[272]

Kun sanomme, että lukemattomat vuosisadat, sekä menneet että tulevat, ovat Jumalalle vain silmänräpäys, että hänen hyvyytensä, viisautensa, voimansa ovat yhtä hänen olemuksensa kanssa, niin meidän sanamme sanoo sen, mutta ymmärryksemme ei sitä tajua. Ja kuitenkin me itsekylläisyydessämme tahdomme pakottaa Jumalan mahtumaan meidän seulamme reiästä läpi, ja siitä syntyvät kaikki houreet ja harhaluulot, jotka valtaavat maailman, kun se panee omaan puntariinsa ja sillä punnitsee sellaista, jota sen puntari ei läheskään pysty ottamaan koukkuunsa.Mirum, quo procedat improbitas cordis humani parvulo aliquo invitata successu.[273]Kuinka röyhkeästi torjuvatkaan stoalaiset Epikuroksen väitteen että tosi hyvyys ja onni on vain Jumalalle ominaista, ja että viisaalla ihmisellä on vain niiden varjo ja näköisyys! Kuinka yltiöpäisesti he ovat tehneet Jumalan kohtalosta riippuvaksi (en tahdo kieltää, etteikö eräät nimikristityt tee sitä vieläkin)! Ja Thales, Platon ja Pythagoras ovat tehneet hänet välttämättömyyden orjaksi.

Tämä ylpeä pyrkimys näkemään Jumalan meidän silmillämme on tehnyt sen, että eräs meikäläinen arvohenkilö on arvellut Jumalalla olevan ruumiillisen muodon; se on myöskin syynä siihen, mikä meille sattuu joka päivä, että pidämme aivan erikoisesti Jumalan tekoina tärkeät tapahtumat; koska ne meille merkitsevät paljon, niin luulemme niiden merkitsevän hänellekin paljon ja hänen kohdistavan niihin suurempaa ja tarkempaa huomiota kuin meille vähäpätöisiin ja maailman tavallisen menon mukaisiin tapahtumiin.Magna dii curant, parva negligunt.[274]Kuulkaa hänen esittämänsä esikuva; se tekee teille selväksi hänen perusteensa:Nec in regnis quidem reges omnia minima curant;[275]ikäänkuin tälle kuninkaalle merkitsisi enemmän tahi vähemmän valtakunnan mullistaminen kuin puun lehden liikuttaminen, ja ikäänkuin hänen kaitselmuksensa toimisi eri tavalla ohjatessaan taistelun ratkaisua kuin suunnatessaan kirpun hyppyä. Hänen hallitseva kätensä puuttuu kaikkiin asioihin yhtä tasaisesti, samalla voimalla ja samalla järjestävällä kyvyllä; meidän etumme ei siihen vaikuta mitään; meidän pyrkimyksemme ja mittapuumme eivät liikuta häntä.Deus ita artifex magnus in magnis, ut minor non sit in parvis.[276]Meidän röyhkeytemme saa meidät yhä herjaten asettamaan Jumalan samalle tasolle kuin itsemme. Koska virkatoimemme rasittavat meitä, niin on Straton ajatellut jumalat vapaiksi kaikista hallintoviroista, kuten heidän pappinsakin ovat; hän arvelee luonnon synnyttävän ja ylläpitävän kaiken olevaisen, ja sen painojen ja rattaiden avulla hän rakentaa maailman osat, vapauttaen ihmisluonnon Jumalan tuomioiden pelosta:quod beatum aeternumque sit, id nec habere negotii quidquam, nec exhibere alteri.[277]

Luonto vaatii, että samanlaisissa asioissa vallitsee samanlainen suhde: kuolevaisten äärettömästä lukumäärästä voi siis päättää yhtä suuren määrän kuolemattomia; äärettömän lukuisat tappavat ja tuhoavat voimat edellyttävät yhtä monia suojelevia ja edistäviä voimia. Niinkuin jumalten sielut ilman kieltä, silmiä ja korvia tuntevat keskenään kukin sen, minkä toinen tuntee, ja arvaavat meidän ajatuksemme, samoin ihmisten sielut, ollessaan unen tahi jonkin hurmiotilan vapauttamina ja irroittamina ruumiista, ennustavat, aavistavat ja näkevät sellaista, mitä eivät voi nähdä ollessaan ruumiiden yhteydessä. "Ihmiset", sanoo pyhä Paavali, "ovat tulleet hulluiksi luullessaan olevansa viisaita, ja ovat muuttaneet kuolemattoman Jumalan kunnian kuolevaisen ihmisen kuvaksi." Katsokaahan tuota muinaisaikaisten jumalaksikorottamismenojen ilveilyä: suurten ja komeitten hautajaisjuhlallisuuksien jälkeen, kun pyramidin huippu ja vainajan vuode syttyivät palamaan, päästettiin samalla lentoon kotka, ja jos se lähti lentämään ylöspäin, niin se tiesi, että sielu pääsi paratiisiin. Meillä on lukemattomia muistorahoja, ja erittäinkin tuon Faustina nimisen kunnon vaimon muistoraha, jossa tuo kotka on kuvattuna kantamassa noita jumaliksi korotettuja sieluja selässään taivasta kohti. On surkeata, että annamme omien kujeittemme ja keksintöjemme pettää itsemme:

quod finxere, timent,[278]

niinkuin lapset, jotka säikähtävät samaa naamaa, minkä itse ovat maalata töhertäneet ja mustaamalla laittaneet toverillensa,quasi quidquam infelicius sit homine, cui sua figmenta dominantur.[279]Emme suinkaan kunnioita sitä, joka meidät on luonut, kunnioittamalla sitä, minkä itse olemme tehneet. Augustuksella oli useampia temppeleitä kuin Jupiterilla, jossa häntä palveltiin yhtä hartaasti ja yhtä suurella ihmeuskolla. Palkinnoksi Agesilaokselta saamistaan hyvistä töistä tulivat thasolaiset sanomaan hänelle korottaneensa hänet jumalaksi. "Voiko teidän kansanne", sanoi hän heille, "korottaa jumalaksi kenen tahtoo? Korottakaa sitten, näytteeksi, joku omasta joukostanne, niin minä sitten, saatuani nähdä, miten se häneen on vaikuttanut, kiitän teitä suuresti tarjouksestanne." Ihminen on perin mieletön! Hän ei osaisi luoda yhtä juustopunkkia, ja hän tekee jumalia tusinoittain!

Kuulkaa, kuinka Trismegistos kehuu meidän kykyämme: "Kaikesta, mikä on ihmeellistä, on ihmeellistäkin ihmeellisempää se, että ihminen on voinut keksiä Jumalan luonnon ja tehdä sen." Kas tässä itse filosofian koulun esittämiä todisteita,

nosse cui divos et coeli numina soliaut soli nescire datum:[280]

"Jos Jumala on, niin hän on elollinen; jos hän on elollinen, niin hänellä on aisteja; ja jos hänellä on aisteja, niin hän on kuolevainen. Jos hän on vailla ruumista, niin hän on vailla sielua ja siis vailla toimintaa; ja jos hänellä on ruumis, niin hän on kuolevainen." Eikö siinä ole saatu loistava voitto! "Me emme ole kyenneet luomaan maailmaa; on siis jokin etevämpi olio, joka sen on tehnyt. Olisi typerää röyhkeyttä pitää itseämme maailmankaikkeuden täydellisimpänä oliona; on siis jotakin parempaa; se on Jumala. Kun näette rikkaan ja uhkean asunnon, niin vaikka ette tietäisikään, kuka sen isäntä on, ette kuitenkaan sano, että se on tehty rottia varten; ja eikö meidän, nähdessämme taivaan palatsin jumalallisen rakenteen, ole uskottava, että se on jonkun meitä suuremman herran asunto? Eikö korkein aina ole arvokkainta? Ja meidän paikkamme on alhaisimmalla asteella. Ei mikään sielua ja järkeä vailla oleva voi luoda järjellistä elollista olentoa; maailma luo meidät; sillä on siis sielu ja järki. Jokainen meidän osamme on vähemmän kuin me; me olemme osa maailmaa; maailma on siis varustettu viisaudella ja järjellä, jopa runsaammin kuin me. Laajan hallintopiirin hoitaminen on oivallinen asia; maailman hallinto on siis jonkun onnellisen olion käsissä. Taivaankappaleet eivät tee meille mitään vahinkoa; ne ovat siis täynnä hyvyyttä. Me tarvitsemme ravintoa; sitä tarvitsevat siis myöskin jumalat ja ravitsevat itseään täältä alhaalta maailmasta nousevilla huuruilla. Maallinen hyvä ei ole hyvää Jumalalle; se ei siis ole hyvää meillekään. Loukkaaminen ja loukkautuminen ovat yhtälailla typeryyden todisteita; Jumalan pelkääminen on siis hulluutta. Jumala on hyvä luonnostaan, ihminen omasta pyrkimyksestään, mikä on suuriarvoisempaa. Jumalan ja ihmisen viisaudella ei ole muuta eroa kuin että edellinen on iankaikkinen; mutta kestäminen ajassa ei ole mikään lisä viisauteen; me olemme siis toistemme vertaisia. Meillä on henki, järki ja vapaus, me pidämme arvossa hyvyyttä, lähimmäisen rakkautta ja oikeutta; nämä ominaisuudet ovat siis hänellä."

Lyhyesti sanoen, ihminen kuvittelee oman itsensä mukaan sen, mikä kuuluu, ja sen, mikä ei kuulu Jumalan rakenteeseen, ja hänen ominaisuutensa. Mikä malli ja mikä esikuva! Venyttäkäämme, korottakaamme ja paisuttakaamme ihmisen ominaisuuksia niin paljon kuin tahdomme! Pullista itseäsi, ihmisparka, vielä, ja vielä, ja vieläkin!

Non, si te ruperis, inquit.[281]

Profecto non Deum, quem cogitare non possunt, sed semetipsos pro illo cogitantes, non illum, sed seipsos, non illi, sed sibi comparant.[282]Luonnollisissa asioissa saattaa vaikutuksista vain puoliksi päättää niiden syyt. Entäs tämä asia? Se on yläpuolella luonnon järjestyksen, se on liian ylevää, liian kaukaista ja liian suurenmoista laatua sietääkseen, että meidän johtopäätöksemme sitä sitovat ja kahlehtivat. Tie siihen ei kulje meidän kauttamme; se tie on liian matalalla; me emme ole lähempänä taivasta Mont Cenisillä kuin meren pohjalla; kysykäähän koetteeksi astrolabiuminne mieltä siitä. He alentavat Jumalan siihen määrään, että väittävät hänen pitävän lihallista yhteyttä naisten kanssa, ties kuinka monasti, kuinka monessa siitoksessa. Paulina, Saturninuksen puoliso, suuressa arvossa pidetty rouva Roomassa, luuli makaavansa Serapis-jumalan vieressä, mutta huomasikin joutuneensa erään rakastajansa syliin, tuon jumalan temppelin pappien parittajajuonien johdosta. Varro, hienoin ja oppinein latinankielinen kirjailija, kirjoittaa teologisissa kirjoissaan, että Herakleen temppelin suntio heitti arpaa toisella kädellä itselleen, toisella Herakleelle, ja pani pelivoitoksi häntä vastaan illallisen ja naikkosen; jos hän voittaisi, niin nuo lahjat oli menetetty hänelle; jos hän menettäisi, niin oli hänen ne kustannettava; hän menetti ja maksoi illallisensa ja naikkosensa; tämän nimi oli Laurentina, ja hän päästi yöllä syliinsä tuon jumalan, joka sanoi hänelle vielä lisäksi, että ensimmäinen mies, jonka hän seuraavana päivänä tapaisi, saisi maksaa hänelle taivaallisella mitalla hänen palkkansa; se oli Taruntius, eräs nuori, rikas mies, ja tämä vei hänet kotiinsa ja jätti hänet ajan tullen perijättäreksensä. Hän vuorostaan, toivoen tekevänsä tuolle jumalalle mieluisan työn, määräsi perilliseksensä Rooman kansan, ja siitä hyvästä osoitettiin hänelle jumalallista kunnioitusta.

Ikäänkuin ei riittäisi, että Platon sekä isän että äidin puolelta polveutui jumalista, ja että hänellä oli sukunsa yhteisenä kantaisänä Neptunus, pidettiin Athenassa varmana, että kun Ariston kerran tahtoi nauttia kauniin Periktionen hempeistä, hän ei voinutkaan; ja Apollo jumala käski unessa hänen jättää Periktionen tahraamatta ja koskematta, kunnes tämä synnyttäisi lapsen: Ariston ja Periktione olivat Platonin vanhemmat. Kuinka paljon kerrotaankaan historioissa esimerkkejä siitä, että jumalat noin ovat petkuttaneet kuolevaisia aviomiesparkoja, ja mainitaan aviomiehiä, joita on häväisty ja halvennettu lasten hyväksi! Mohametin uskonnossa tapaa sen kansan uskon mukaisesti koko joukon isättömiä lapsia, hengen siittämiä, syntyneitä jumalallisella tavalla neitseiden kohdusta, ja niillä on nimi, joka merkitsee sitä heidän kielellään.

Meidän tulee panna merkille, että kalleinta ja arvokkainta kullekin oliolle on hänen oma luontonsa (leijona, kotka, pyöriäinen eivät pidä mitään suuremmassa arvossa kuin omaa lajiaan), ja että kukin vertaa kaikkien muiden olioiden ominaisuuksia omiinsa; näitä viimeksi mainittuja kyllä voimme suurentaa tahi pienentää, mutta siinä kaikki; sillä ulkopuolelle tämän suhteen ja perussäännön meidän mielikuvituksemme ei voi mennä, se ei voi aavistaa mitään toisenlaista, ja sen on mahdoton siitä päästä ja mennä pitemmälle. Siitä syntyvät seuraavanlaiset muinaisaikaiset päätelmät: "Kaikista muodoista on ihmisen muoto kaunein: Jumala on siis sen muotoinen. Ei kukaan voi olla onnellinen ilman hyvettä, eikä hyvettä voi olla ilman järkeä, eikä mikään järki asu muussa kuin ihmisen muodossa: Jumala on siis ihmisen muotoinen."Ita est informatum anticipatumque mentibus nostris, ut homini, quum de Deo cogitet, forma occurrat humana.[283]Siksipä sanoi Ksenophanes leikillisesti, että jos eläimet kuvittelevat itselleen jumalia, niinkuin ne luultavasti tekevät, niin ne muodostavat ne varmasti itsensä kaltaisiksi ja korottavat itsensä kunniaan, niinkuin mekin. Sillä miksi hanhenpoikanen ei sanoisi näin: "Kaikki, mitä maailmankaikkeudessa on, tarkoittaa minua; maa on sitä varten, että sitä astuisin, aurinko minua valaisemassa, tähdet tekemässä minuun vaikutuksensa; minulla on sitä ja sitä etua tuulista, sitä ja sitä vedestä; mitään tuo taivas ei katsele niin suopein silmin kuin minua; minä olen luonnon lempilapsi. Eikö ihminen minua ruoki, anna minulle asuntoa ja palvele minua? Minua varten hän sekä kylvää että jauhaa. Jos hän syö minut, niin syöhän hän myöskin toverinsa ihmisen, ja syönhän minäkin niitä matoja, jotka hänet tappavat ja häntä kalvavat." Samoin voisi sanoa kurki, ja vieläpä ylpeämminkin, koska se lentää vapaasti ja oleilee kuin kotonaan noissa kauneissa ja korkeissa piireissä.Tam blanda conciliatrix et tam sui est lena ipsa natura.[284]

Ja siis, tätä samaa menoa mennen, meitä varten ovat kohtalon määräykset, meitä varten on maailma; meitä varten välähtää salama ja käy ukkonen; ja luoja ja luontokappaleet, kaikki on meitä varten; me olemme se piste ja maali, johon tähtää kaikki, mitä maailmankaikkeudessa on. Katsokaahan sitä luetteloa, jota filosofit ovat pitäneet parituhatta vuotta ja enemmänkin jumalten tehtävistä: jumalat ovat toimineet ja puhuneet vain ihmistä varten; filosofit eivät katso heillä olevan muuta harkittavaa eikä muuta virkaa. Kas tuolla he ovat sodassa meitä vastaan:

domitosque Herculea manuTelluris iuvenes, unde periculumfulgens contremuit domusSaturni veteris;[285]

kas täällä he ovat mukana meidän riidoissamme, maksaakseen meille samalla mitalla siitä, että me niin usein sekaannumme heidän riitoihinsa:

Neptunus muros magnoque emota tridentifundamenta quatit, totamque a sedibus urbemeruit; hic luno Scaeas saevissima portasprima tenet.[286]

Arkoina omien jumaltensa vallasta tarttuvat Cauniumin asukkaat hartaudenharjoituksensa päivänä aseisiin ja lähtevät juoksemaan läpi kaupunkinsa ympäristöjen, huimien ilmaa sinne tänne miekoillaan, karkoittaen siten ja ajaen maanpakoon alueeltaan vieraat jumalat viimeistä myöten. Jumalien kyvyt ovat rajoitetut meidän tarpeemme mukaan: mikä parantaa hevoset, mikä ihmiset, mikä ruton, mikä pään rohtuman, mikä yskän, mikä yhdenlaisen syyhyn, mikä toisenlaisen;adeo minimis etiam rebus prava religio inserit deos![287]Mikä kasvattaa rypäleet, mikä sipulit, mikä suojelee haureutta, mikä kauppatavaroita; jokaisella käsityöläislajilla on oma jumalansa; millä on valtakuntansa ja vaikutusvoimansa idässä, millä lännessä:

hic illius arma,hic currus fuit.[288]O sancte Apollo, qui umbilicum certum terrarum obtines![289]Pallada Cecropidae, Minoïa Creta Dianam,Vulcanum tellus Hypsipylea colit,Iunonem Sparte Pelopeïadesque Mycenae,Pinigerum Fauni Maenalis ora caput;Mars Latio venerandus erat.[290]

Minkä valta rajoittuu yhteen kauppalaan tahi sukuun, mikä asuu yksin, mikä vapaasti valitsemassaan tahi pakollisessa seurassa,

iunctaque sunt magno templa nepotis avo.[291]

Niitä on niin heiveröisiä ja halpoja (niiden lukumäärä näet nousee noin kolmeenkymmeneenkuuteen tuhanteen), että niitä täytyy kasata ainakin viisi tahi kuusi yhteen, jotta ne voisivat tuottaa yhden tähkäpään, ja ne saavat siitä eri nimensä; yhdellä ovella on niitä kolme: lautojen, saranan ja kynnyksen; yhdellä lapsella neljä, suojelemassa hänen kapaloansa, juomistansa, syömistänsä ja imemistänsä; eräät ovat varmoja, toiset epävarmoja ja epäilyksen alaisia; on eräitä, jotka eivät vielä pääse taivaaseen:

quos, quoniam coeli nondum dignamur honore,quas dedimus, certe terras habitare sinamus;[292]

niitä on luonnon, runouden ja yhteiskunnan alalla; eräät ovat puoliksi jumalia, puoliksi ihmisiä, välittäjiä, sovittelijoita meidän ja Jumalan välillä, ja niitä palvotaan eräänlaisella vähemmällä, toisen luokan palvonnalla; lukemattomat ovat niiden eri valtuudet ja tehtävät; toiset ovat hyviä, toiset pahoja; niitä on vanhoja ja kelvottomia, ja niitä on kuolevaisiakin; sillä Krysippos arveli, että maailman viimeisessä palossa kaikkien jumalien paitsi Jupiterin täytyisi kuolla. Ihminen tekaisee lukemattomia leikillisiä yhtäläisyyksiä Jumalan ja itsensä välillä. Eikö hän ole hänen maamiehensä?

Iovis incunabula Creten.[293]

Scaevola, aikanaan ylhäinen pappi, ja Varro, aikanaan etevä teologi, esittävät meille tähän kysymykseen nähden seuraavan puolustelun: "että kansan täytyy olla tietämättä paljon sellaista, mikä on totta, ja uskoa paljon sellaista, mikä ei ole totta";quum veritatem, qua liberetur, inquirat, credatur ei expedire, quod fallitur.[294]Ihmisen silmät eivät voi nähdä asioita muutoin kuin tuntemissansa muodoissa, ja emmekö muista, mihin onneton Phaethon putosi, siksi että oli ryhtynyt pitelemään kuolevaisella kädellään isänsä hevosten ohjaksia? Meidän järkemme syöksee samanlaiseen syvyyteen, hävittää ja ruhjoo itsensä samalla tavalla yltiöpäisyydellään.

Jos kysytte filosofialta, mitä ainetta on taivas ja aurinko, niin mitä se teille vastaa muuta kuin: rautaa, tahi, kuten Anaxagoras, kiveä, tahi muuta sen tuntemaa ainetta? Jos kysytään Zenonilta, mitä luonto on, niin hän vastaa: "Tulta, taiteilijalahjoilla varustettua, luomiskykyistä, lakien mukaan toimivaa." Arkhimedes, mestari tuon tieteen alalla, joka pitää itseänsä kaikkia muita etevämpänä totuuteen ja varmuuteen nähden, sanoo: "Aurinko on jumala, joka on hehkuvaa rautaa." Eikö se ole kaunis geometristen todistusten kauneuden ja välttämättömän sitovaisuuden synnyttämä kuvitelma? Ei kuitenkaan niin välttämättömän ja hyödyllisen, ettei Sokrates olisi arvellut riittävän, jos sitä tunsi sen verran, että osasi mitata antamansa tahi saamansa maa-alan, ja ettei Polyainos, joka oli ollut sen kuulu ja mainio opettaja, olisi alkanut halveksia noita todistuksia aivan väärinä ja ilmeisesti turhanpäiväisinä, saatuaan maistaa Epikuroksen hempeiden puutarhain suloisia hedelmiä. Ksenophonin muistelmissa sanoo Sokrates tuon Anaksagoraan väitteen johdosta, hänen, jota muinaisaika piti kaikkia muita etevämpänä taivaallisten ja jumalallisten asiain ymmärtäjänä, että hänen järkensä meni sekaisin, niinkuin käy kaikkien ihmisten, jotka kohtuuttoman perinpohjaisesti tutkivat asioita, jotka eivät ole heidän tietämisensä saavutettavissa; kuvitellessaan auringon hehkuvaksi kiveksi, hän ei tullut ajatelleeksi, että kivi ei loista tulessa ja, mikä on pahempaa, että se siinä kuluu loppuun; kuvitellessaan auringon ja tulen samaksi, hän ei ottanut huomioon, että tuli ei päivetytä niitä, joihin se loistaa, että me voimme katsoa tuleen häikäistymättä, että tuli tappaa kasvit ja yrtit. Sokrateen mielestä ja minun mielestäni myöskin on viisain taivasta koskeva väite se, ettei siitä väitä mitään. Kun Platonin Timaios-dialogissa olisi puhuttava haltijahengistä, sanoo hän: "Se on yritys, johon meidän kykymme ei riitä; täytyy uskoa niitä muinaisajan ihmisiä, jotka ovat sanoneet itsensä niistä syntyneiksi; on järjenvastaista kieltäytyä uskomasta jumalten lapsia, vaikkakaan heidän sanojansa eivät tukisi tarpeelliset ja todennäköiset järkiperusteet, koskapa he meille takaavat puhuvansa heille kotoisista ja tutuista asioista."

Katsokaamme, onko meillä jonkin verran enemmän selvyyttä siinä, mitä tiedämme inhimillisistä ja luonnollisista asioista. Eikö ole naurettava yritys mennä tekaisemaan toinen ruumis ja antamaan väärä, oma keksimämme muoto sellaisille, joihin, kuten itse myönnämme, meidän tietämisemme ei voi ulottua, niinkuin näkyy kiertotähtien liikkeestä, jolle me, kun älymme ei voi sitä käsittää eikä kuvitella sen luonnollista johtoa, annamme omasta päästämme aineellisia, kömpelöitä ja ruumiillisia pontimia:

Temo aureus, aurea summaecurvatura rotae, radiorum argent eus ordo.[295]

Luulisi, että meillä on ollut kuskeja, kirvesmiehiä ja maalareita, jotka ovat menneet rakentamaan tuonne ylös eri tavoin liikkuvia koneita ja järjestämään kirjavanväristen taivaankappalten rattaita ja toisiinsa kietoutuneita osia sallimuksen kehrävarren ympärille, kuten Platon sanoo:

Mundus domus est maxima rerum,quam quinque altitonae fragmine zonaecingunt, per quam limbus pictus bis sex signisstellimicantibus, altus in obliquo aethere, lunaebigas acceptat;[296]

ne ovat vain haaveita ja yltiöpäiden hullutuksia. Miksi luonto ei suvaitse jonakin päivänä avata meille poveansa ja näyttää meille varsinaisessa muodossaan liikkeittensä välineitä ja johtoa ja valmistaa silmiämme siihen? Oi Jumala! mitä erehdyksiä ja vääriä laskuja huomaisimmekaan tiedeparassamme! Petyn, jos yksikään ainoa asia siinä pitää kunnollisesti paikkansa, ja lähden tästä elämästä tietämättömämpänä kaikesta muusta kuin omasta tietämättömyydestäni.

Olenhan lukenut Platonin teoksissa tuon jumalaisen sanan, että "luonto on vain arvoituksellinen runoelma". Se on ehkä kuin harson peittämä, himmeä maalaus, jossa välkähtelee äärettömän vaihtelevia harhavalaistuksia yllyttämässä meitä arvailuihin.Latent ista omnia crassis occultata et circumfusa tenebris; ut nulla acies humani ingenii tanta sit, quae penetrare in coelum, terram intrare possit.[297]Ja totisesti, filosofia ei ole muuta kuin sofistista runoutta. Mistä muualta kuin runoudesta saavat sen muinaisaikaiset kirjailijat kaikki todisteensa? Ja ensimmäiset heistä olivat itse runoilijoita ja käsittelivät filosofiaa taiteessaan. Platon ei ole muuta kuin esityksessään hajanainen runoilija; Timon nimittää häntä haukkuen Suureksi ihmeiden sepustelijaksi. Kaikki yli-inhimilliset tieteet pukeutuvat runollisen tyylin koreaan asuun. Aivan samoin kuin naiset käyttävät norsunluisia hampaita, kun heillä ei ole omia luonnollisia, ja oikean ihonvärinsä sijaan maalaavat itselleen toisen jollakin vieraalla aineella, samoin kuin he laittavat itselleen reisiä kankaasta ja huovasta ja tekevät ruumiinsa pyylevämmäksi pumpulilla ja kaikkien nähden ja tieten somistavat itsensä valhe- ja lainakauneudella, samoin tekee tiedekin (ja oikeustieteellämmekin on, sanotaan, laillisiksi tunnustettuja olettamuksia, joille se perustaa oikeutensa tosipätöisyyden); se antaa meille maksuna ja toistaiseksi otaksuttuina sellaiset selitykset, joiden se itse meille ilmoittaa olevan tekaistuja; sillä nuo epäkeskiset ja samakeskiset radat, joihin astrologia turvautuu ohjatakseen tähtiensä liikkeitä, ne se antaa meille parhaana, mitä se on osannut keksiä tässä asiassa, samoin kuin muutoin filosofiakin meille tarjoaa, ei sitä, mikä on, tahi mitä se uskoo, vaan sen, minkä se kuvittelee olevan todennäköisintä ja näppärintä. Puhuessaan meidän ja eläinten ruumiin tilasta sanoo Platon: "Että se, mitä olemme sanoneet, on totta, sen vakuuttaisimme, jos meillä olisi siihen oraakkelin vahvistus; mutta vakuutamme, että mitä olemme sanoneet, on todennäköisintä, mitä olemme osanneet sanoa."

Tiede ei lähetä köysiään, koneitaan ja rattaitaan ainoastaan taivaaseen. Tarkastakaamme hiukan, mitä se sanoo meistä itsestämme ja meidän rakenteestamme. Se ei tee takaperoa, epäröi, lähentele, peräydy, muuttele mielipiteitä enemmän tähdistä ja taivaankappaleista puhuttaissa kuin mitä filosofit ovat tehneet kuvitteluissaan tästä ihmisen pienestä ruumisraukasta. He ovat senvuoksi tosiaankin olleet oikeassa sanoessaan sitä Pienoismaailmaksi: niin paljon osia ja muotoja he ovat käyttäneet muuratessaan ja rakentaessaan sen. Järjestääkseen ihmisessä huomaamansa liikkeet, ne erilaiset toimitukset ja kyvyt, jotka me tunnemme itsessämme, kuinka moneen osaan he ovatkaan jakaneet meidän sielumme, kuinka moneen kohtaan sijoittaneet sen, kuinka moniin asteisiin ja kerroksiin ovatkaan he eroitelleet tämän ihmisraukan, paitsi luonnollisiin ja havaittaviin, ja kuinka monta tehtävää ja tointa hänelle antaneet! He tekevät hänestä yleisen mielikuvittelujen esineen, hän on aiheena, jota he käsittelevät ja muokkailevat, heille annetaan täysi valta ratkoa hänet auki, järjestellä hänet, sommitella hänet jälleen kokoon, ja varustaa hänet kukin mielensä mukaan; ja kuitenkaan he eivät vielä tunne häntä perinpohjin. Eivät edes mielikuvituksessaan, puhumattakaan todellisuudesta, he voi häntä säännöstellä niin, ettei olisi jotakin tahtia tahi säveltä, joka ei sovellu heidän rakennelmaansa, niin suunnaton kuin se onkin ja kokoonpaikattu lukemattomista vääristä ja eriskummaisista palasista. Eikä ole syytä puolustella heitä; sillä kun maalarit maalaavat meille taivaan, maan, kaukaisia meriä, vuoria tahi saaria, niin me annamme heille anteeksi, että he antavat meille niistä vain jonkinlaisen kepeän viittauksen, ja tyydymme, esineet kun ovat tuntemattomia, edes joltiseenkin hahmoitteluun ja haavekuvaan; mutta kun he maalaavat kuvamme luonnon mukaan, tahi käsittelevät jotakin muuta meille kotoista ja tuttua aihetta, niin me vaadimme heiltä täydellistä ja tarkkaa piirteiden ja värien esittämistä, ja halveksimme heitä, jos he eivät siihen pysty.

Olen kiitollinen sille miletolaistytölle, joka nähdessään filosofi Thaleen alituisesti mielenkiinnolla katselevan taivaankantta ja yhä pitävän katseitaan kohotettuina ylöspäin, pani hänen tielleen jotakin saadakseen hänet kompastumaan, huomauttaakseen hänelle, että olisi aika viipyä ajatuksissaan pilventakaisissa asioissa sitten, kun hän ensin olisi pitänyt huolen siitä, mikä oli hänen jalkainsa juuressa. Hän neuvoi häntä varmaan sopivasti katsomaan ennemmin itseään kuin taivasta; sillä, kuten Demokritos sanoo Ciceron suulla:

quod est ante pedes, nemo spectat: coeliscrutantur plagas.[298]

Mutta meidän luontomme on sellainen, että tieto siitä, mikä on käsissämme, on meistä yhtä kaukana ja yhtä hyvin pilvien takana kuin tietomme tähdistä; niinkuin Platon panee Sokrateen sanomaan, että jokaiselle, joka ryhtyy filosofiaa harrastamaan, voidaan lausua se moite, jonka tuo nainen lausui Thaleelle, nimittäin ettei hän näe ensinkään sitä, mikä on hänen edessään; sillä ei kukaan filosofi tiedä, mitä hänen naapurinsa tekee, eipä edes, mitä hän itse tekee, eikä hän tiedä, mitä he kumpikin ovat, eläimiäkö vai ihmisiä. Nämä ihmiset, joiden mielestä Sebondin esittämät perusteet ovat liian heikot, joille ei mikään ole tietämätöntä, jotka hallitsevat maailmaa, jotka tietävät kaikki:

quae mare compescant causae; quid temperet annum;stellae sponte sua, iussaeve, vagentur et errent;quid premat obscurum lunae, quid proferat orbem;quid velit et possit rerum concordia discors;[299]

eivätkö he joskus ole kirjojensa keskellä koetelleet niitä vaikeuksia, jotka tulevat eteen, jos he tahtovat oppia tuntemaan oman olemuksensa? Me näemme kyllä, että sormi liikkuu ja jalka liikkuu, että eräät elimet liikkuvat itsestään, meiltä lupaa kysymättä, toiset meidän käskystämme; että eräänlainen pelko aiheuttaa punastumisen, toisenlainen kalpenemisen; toinen mielikuva vaikuttaa vain pernaan, toinen aivoihin; toinen saa meidät nauramaan, toinen itkemään; toinen tyrmistyttää ja tärähdyttää kaikki aistimet ja pysähdyttää jäsentemme liikkeet; toinen esine kiihoittaa vatsaa, toinen jotakin alempaa elintä; mutta kuinka henkinen vaikutelma tekee sellaisen syvän vaikutuksen täyteläiseen ja jähmeään esineeseen, ja minkälaatuinen on noiden ihmeteltävien joustimien keskinäinen suhde ja yhdysside, sitä ei kukaan ihminen koskaan ole saanut tietää.Omnia incerta ratione et in naturae maiestate abdita,[300]sanoo Plinius; ja pyhä Augustinus:Modus, quo corporibus adhaerent spiritus ... omnino mirus est, nec comprehendi ab homine potest; et hoc ipse homo est;[301]ja kuitenkin siitä ollaan niin epäilemättömän varmoja; sillä ihmiset vastaanottavat mielipiteensä vanhojen uskojen mukana, muiden arvovaltaan luottaen ja perusteettomasti, niinkuin ne olisivat uskonkappaleita ja lakeja; omaksutaan se, mitä asiasta yleisesti ajatellaan, samoin kuin jokin kielimurre; omaksutaan tämä totuus kaikkine peruste- ja todistusrakennelmineen ja -laitteineen yhtenä kiinteänä ja jähmeänä kappaleena, jota ei enää järkytellä, jota ei enää arvostella; päinvastoin kukin kilvan kaunistelee ja vahvistaa tätä vallitsevaa uskoa kaikella, mitä voi keksiä hänen järkensä, joka on notkea, taipuisa ja kaikkiin muotoihin kuontuva työase; siten maailma tulee ja imeytyy typeryyksiä ja valhetta täyteen. Mikä tekee, että tuskin mitään epäillään, on se seikka, että tavallisia vaikutelmia ei koskaan tarkemmin koetella; ei tutkita syvemmälti niiden juurta, jossa vika ja heikkous piilee; kiistellään vain oksista; ei kysytä, onko se ja se totta, vaan onko se niin vai näin käsitetty; ei kysytä, onko Galenus sanonut jotakin pätevää, vaan onko hän sanonut niin vai toisinko.

Oli todellakin aivan ymmärrettävää, että tämä meidän arvostelujemme vapauden side ja kahle, tämä uskojemme tyrannivalta levisi aina korkeakouluihin ja tieteisiin asti; skolastisen tieteen jumala on Aristoteles; on kuin uskontokysymys panna kiistanalaiseksi hänen säädöksiään, kuten Lykurgoksen säädöksiä Spartassa; hänen oppinsa on meillä erehtymättömänä lakina, vaikka se ehkä on yhtä väärä kuin jokin toinen. En tiedä, miksi en hyväksyisi joko Platonin ideoja, tahi Epikuroksen atomeja, tahi Leukippoksen ja Demokritoksen täyteyttä ja tyhjyyttä, tahi Thaleen vettä, tahi Anaksimanderin luonnon äärettömyyttä, tahi Diogeneen ilmaa, tahi Pythagoraan lukuja ja tasasuhtaisuutta, tahi Parmenideen ääretöntä, tahi Musaioksen Yhtä, tahi Apollodoroksen vettä ja tulta, tahi Anaksagoraan samanlaatuisia osia, tahi Empedokleen vihamielisyyttä ja ystävyyttä, tahi Herakleitoksen tulta, tahi mitä tahansa muuta mielipidettä tuosta mielipiteiden ja ajatelmien äärettömästä sekavasta joukosta, jonka tuo ihana ihmisjärki varmuudellaan ja selvänäköisyydellään tuottaa kaikessa, mihin se puuttuu, yhtä kernaasti kuin hyväksyisin Aristoteleen mielipiteen tuossa kysymyksessä kaiken olevaisen alkuperusteista, jotka hän rakentaa kolmesta osasta: aine, muoto ja tyhjyys. Ja onko mitään joutavampaa kuin tehdä tyhjyydestäkin syy olioiden syntyyn? Tyhjyys, se on kielteinen käsite. Millä mielellä hän on voinut siitä tehdä olevaisten olioiden syyn ja alkuperän? Sitä ei kuitenkaan uskaltaisi järkyttää muutoin kuin logiikan harjoittamisen vuoksi; korkeakouluissa ei väitellä mistään siksi, että sitä epäiltäisiin, vaan tarkoitus on puolustaa koulun oppi isää sivullisten vastaväitteitä vastaan; hänen arvovaltansa, se on loppumaali, jota pitemmälle ei ole lupa mennä tiedon etsinnässä.

On varsin helppoa rakentaa, mitä tahtoo, oikeiksi tunnustetuille perustuksille; sillä tämän alun sisältämän lain mukaan ja sen säätämässä järjestyksessä saattaa helposti sommitella kokoon loput rakennuksen osat joutumatta ristiriitaan itsensä kanssa. Näin menetellen pidämme esitystämme hyvin perusteltuna ja haastelemme varovasti: sillä mestareillamme on ja he saavat etukäteen niin paljon valtaa meidän uskossamme, kuin he tarvitsevat, jotta johtopäätös sitten tulee sellainen kuin he tahtovat, niinkuin on laita geometriassa sen ennakolta myönnettyjen väitösten vuoksi, meidän heille antamamme myöntymys ja hyväksymys kun tekee heille mahdolliseksi vetää meidät mukanaan oikealle ja vasemmalle ja pyöritellä meitä mielin määrin. Kenen edellytykset uskotaan, se on meidän mestarimme ja jumalamme; se suunnittelee perustuksensa niin laajoiksi ja mukaviksi, että hän niiden nojalla voi kohottaa meidät, jos tahtoo, aina pilviin asti.

Tällaisessa tinkivässä tieteen harjoittamisessa olemme pitäneet käypänä rahana Pythagoraan sanoja, että "kutakin asiantuntijaa tulee uskoa hänen erikoisalallaan": dialektikko turvautuu kielimieheen sanojen merkitykseen nähden; retoriikan edustaja lainaa dialektikolta todistelujen kaavat, runoilija soittotaiteilijalta rytmit, geometrikko aritmetikolta suhteet; metafysikot ottavat perustuksekseen fysiikan arvelmat; sillä jokaisella tieteellä on ennalta otaksutut alkuperusteensa, jotenka ihmisjärki on sidottuna joka taholta. Jos joudutte törmäämään tuota salpapuomaa vastaan, jossa pääerehdys piilee, niin heillä on hetikohta kielellään tuo lause, että "ei pidä väitellä niitä vastaan, jotka eivät myönnä oikeiksi alkuperusteita"; mutta eihän ihmisillä voi olla alkuperusteita, jos Jumala ei ole ilmoittanut niitä heille; kaikki muu, sekä alku että keskikohta että loppu, se on vain unta ja savua. Niiden, jotka väittelevät ennakko-otaksumain nojalla, täytyy päinvastoin ennalta otaksua se selviökin, josta väitellään; sillä jokainen inhimillinen otaksuma ja jokainen väite on yhtä todistusvoimainen kuin toinen, jollei järki tee eroa niiden välillä. Niin ollen täytyy ne kaikki tyystin punnita, ja ennen kaikkia yleiset ja ne, jotka meitä tyrannisoivat. Vakaumus tiedon varmuudesta on varma kiihkon ja äärimmäisen epävarmuuden todiste, eikä ole kiihkoisempia ja vähemmän filosofisia ihmisiä kuin Platonin filodoksit; on vielä todistamatta, että tuli on lämmintä, että lumi on valkoista, että tiedossamme on jotakin, joka on kovaa tahi pehmeätä.

Ja mitä tulee noihin vastauksiin, joista muinaisaikaisissa tarinoissa kerrotaan, esimerkiksi että sille, joka epäili lämpöä, sanottiin, että hän heittäytyisi tuleen, sille, joka kielsi jään kylmyyden, että hän panisi sitä povelleen, niin ne eivät ensinkään ole varsinaisten filosofien arvolle sopivia. Jos he olisivat jättäneet meidät luonnolliseen tilaamme, vastaanottamaan ulkonaiset ilmiöt, mikäli ne meille esiintyvät aistiemme välityksellä, ja jos he olisivat antaneet meidän noudattaa yksinkertaisia ja syntymme laadun määräämiä vaistojamme, niin he tekisivät oikein puhuessaan noin; mutta juuri heiltä me olemme oppineet rupeamaan maailman tuomareiksi, juuri he ovat meille luulotelleet, että "ihmisjärki on kaiken sen ylin tarkastaja, mitä on taivaan kannen ulko- ja sisäpuolella, että se sulkee piiriinsä kaikki, että se on kaikkivoipa, että sen avulla saadaan tietää ja opitaan tuntemaan kaikki". Tuo vastaus olisi käypä ihmissyöjäin keskuudessa, jotka nauttivat pitkän, levollisen ja rauhallisen elämän onnea, vailla Aristoteleen oppeja ja tuntematta fysiikan nimeäkään; tuo vastaus olisi ehkä parempi ja varmempi kuin kaikki ne, mitkä heille antaa heidän järkensä ja kekseliäisyytensä; tämän vastauksen voisivat antaa meidän kanssamme kaikki eläimet ja kaikki se, missä luonnonlain käsky on vielä puhdas ja yksinkertainen; mutta he, he ovat siitä luopuneet. Heidän ei pidä sanoa minulle: "se on totta, sillä te näette ja tunnette, että niin on"; heidän tulee sanoa minulle, tunnenko todellakin sen, mitä luulen tuntevani; ja jos sen tunnen, niin sanokoot minulle sitten, miksi sen tunnen, ja kuinka, ja mitä; sanokoot minulle lämmön, kylmän nimen, alkuperän, sitä koskevat erikoisseikat, sen ominaisuudet, joka toimii, ja sen, joka on toiminnan esineenä; tahi luopukoot sitten ammatistaan, joka on se, että he eivät omaksu eivätkä hyväksy mitään muutoin kuin järjen tietä; se on heidän tunnuksensa kaikissa koetuksissa; mutta totisesti, se on aivan väärä, erehdyttävä, heikko ja voimaton tunnus.

Millä mielimme sitä koetella paremmin kuin sillä itsellään? Jos sitä ei voi uskoa, kun se puhuu itsestään, niin se tuskin on omansa arvostelemaan muita asioita; jos se tuntee jotakin, niin kai se ainakin tuntee oman olemuksensa ja asuntonsa; se on sielussa ja tämän osa tahi tuote; sillä todellinen ja varsinainen järki, jonka nimen me otamme väärillä perusteilla, se asuu Jumalan helmassa; siellä on sen tyyssija ja turvapaikka; sieltä se lähtee, kun Jumala suvaitsee antaa meidän nähdä välähdyksen siitä, niinkuin Pallas hypähti esiin isänsä päästä ruvetakseen yhteyteen maailman kanssa.

Mutta katsokaamme, mitä ihmisjärki on opettanut meille itsestään ja sielusta, ei sielusta yleisesti, josta melkein koko filosofia tekee taivaankappaleet ja alkukappaleet osallisiksi, eikä siitä, jonka Thales, magneetin huomioitsemisesta joutuneena tähän otaksumaan, arveli olevan niinsanotuilla elottomilla esineilläkin, vaan siitä, joka on meille ominainen ja joka meidän tulee paremmin tuntea:

Back to Index Next