Chapter 12

Ignoratur enim, quae sit natura animai;nata sit, an contra nascentibus insinuetur,et simul intereat nobiscum morte dirempta,an tenebras Orci visat vastasque lacunas,an pecudes alias divinitus insinuet se.[302]

Krateelle ja Dikaiarkhokselle se opetti, ettei sitä ollut ollenkaan, vaan että ruumis liikkui niin luontaisella liikkeellään; Platonille, että se oli itsestään liikkuva aine; Thaleelle, että se oli luonnon-olio, joka ei levännyt; Asklepiadeelle, että se oli aistien toimintaa; Hesiodokselle ja Anaksimanderille, että se oli jotakin maasta ja vedestä kokoonpantua, Parmenideelle maasta ja tulesta, Empedokleelle verestä;

sanguineam vomit ille animam;[303]

Posidoniukselle, Kleantheelle ja Galenukselle, että se on jonkinlaista lämpöä tahi lämpöinen rakennelma,

igneus est ollis vigor et coelestis origo;[304]

Hippokrateelle, että se on läpi ruumiin levinnyt henki; Varrolle, että se on ilmaa, joka vedetään sisään suun kautta, lämpenee keuhkoissa, miedontuu sydämessä ja leviää kautta koko ruumiin; Zenonille, että se oli neljän elementin hienoin ydin; Herakleides Ponticukselle, että se oli valo; Ksenokrateelle ja egyptiläisille, että se oli vaihteleva luku; khaldealaisille, että se oli eräänlainen kyky, vailla määrättyä muotoa;

habitum quendam vitalem corporis esse,harmoniam Graeci quam dicunt.[305]

Älkäämme unohtako Aristotelesta; hänestä on sielu se, mikä luonnonmukaisesti panee ruumiin liikkumaan, mitä hän nimittää Entelekheiaksi, joka on nerottomampi keksintö kuin mikään muu; sillä hän ei puhu sielun olemuksesta, eikä alkuperästä, eikä luonnosta, vaan huomauttaa vain sen toimintaa. Lactantius, Seneca ja paras osa dogmaattisista filosofeista ovat tunnustaneet, että sielu on jotakin, jota he eivät ymmärtäneet. Ja koko tämän mielipiteiden luettelon lopuksi sanoo Cicero:harum sententiarum quae vera sit, deus aliquis viderit.[306]Tunnen itsestäni, sanoo pyhä Bernhard, kuinka käsittämätön Jumala on, koska en voi ymmärtää oman olemukseni osia. Herakleitos, joka arveli kaiken olevan täynnä sieluja ja henkiä, väitti kuitenkin, ettei voinut päästä niin pitkälle sielun tuntemisessa, että sen voisi täysin saavuttaa; niin syvällisen sanoi hän sen olemuksen olevan.

Yhtä paljon erimielisyyttä ja kiistaa on sen sijoittamisesta. Hippokrates ja Hermophilos sijoittavat sen aivokammioon, Demokritos ja Aristoteles kautta koko ruumiin,

ut bona saepe valetudo quum dicitur essecorporis, et non est tamen haec pars ulla valentis,[307]

Epikuros vatsaan,

hic exsultat enim pavor ac metus; haec loca circumlaetitiae mulcent,[308]

stoalaiset sydämen ympärille ja sisään, Erasistratos pääkamaran kalvon viereen, Empedokles vereen samoin kuin Mooseskin, ja se oli syynä, miksi hän kielsi syömästä eläinten verta, johon niiden sielu on yhtynyt. Galenus ajatteli, että jokaisella ruumiin osalla on sielunsa. Straton sijoitti sen molempien kulmakarvojen väliin.Qua facie quidem sit animus, aut ubi habitet, ne quaerendum quidem est,[309]sanoo Cicero (jätän tälle miehelle kernaasti hänen omat sanansa; ryhtyisinkö pilaamaan itse kaunopuheisuuden puhetta? sitäpaitsi ei ole suurtakaan voittoa hänen ajatustensa sisällyksen lainaamisesta; niitä ei ole monta, eivätkä ne ole eteviä, eivätkä tuntemattomia). Mutta syytä, minkä vuoksi Khrysippos ja muut hänen koulukuntalaisensa todistelevat sielun olevan sydämen ympärillä, ei ole jätettävä mainitsematta. Sen he tekevät siitä syystä, sanoo hän, että kun tahdomme vakuuttaa jotakin, niin panemme käden vatsallemme, ja kun tahdomme lausua sanan Εγω, joka merkitsee minä, niin painamme alaleuan alas vatsaa kohti. Tätä kohtaa ei sovi sivuuttaa huomauttamatta sellaisen merkkihenkilön tyhjänpäiväisyyttä; sillä paitsi sitä, että nuo ajatukset ovat itsessään äärettömän pintapuolisia, niin viimeksi mainittu todistaa vain kreikkalaisille, että heillä on sielu tuossa mainitussa paikassa; ei ole niin vireätä ihmisälyä, ettei se joskus nukahtaisi. Miksemme uskaltaisi sitä sanoa? Arvelevathan stoalaiset, inhimillisen järkevyyden isät, että raunioiden alle hautautuneen miehen sielu saa ryömiä ja rehkiä kauan, ennenkuin se pääsee ulos, se kun ei voi selviytyä taakan alta enempää kuin pyydyskuoppaan joutunut hiiri. Eräät ovat sitä mieltä, että maailma luotiin, jotta annettaisiin ruumiit rangaistukseksi niille hengille, jotka omasta syystään olivat langenneet siitä puhtaudesta, johon ne olivat luodut, ensimmäinen luominen kun oli ollut vain epäaineellinen, ja että, mikäli ne ovat enemmän tahi vähemmän vieraantuneet henkisyydestään, sikäli ne sijoitetaan vilkkaampiin tahi kömpelömpiin ruumiisiin; siitä johtuu niin paljon luodun aineen erilaisuus. Mutta se henki, joka rangaistuksekseen sai verhoksensa auringon ruumiin, se mahtoi olla sangen harvinaisessa ja erikoisessa määrässä turmeltunut.

Meidän tiedonetsintämme äärimmäiset päät kaikki sokaistuvat, kuten Plutarkhos sanoo historian alkupäästä, että karttojen mittakaavan mukaan tunnettujen maiden äärissä alkavat suot, synkät metsät, erämaat ja asumattomat seudut; siitäpä syystä karkeimmat ja lapsellisimmat houreet tavataan pikemmin niillä, jotka käsittelevät ylevimpiä ja syvällisimpiä asioita, syventyen uteliaisuuteensa ja itseviisauteensa. Tieteen loppu ja alku pysyttelevät samassa typeryydessä. Katsokaa, kuinka Platon lähtee lentämään ylös päin runollisiin pilviinsä; katsokaa, kuinka hän puhuu jumalten kielellä; mutta mitä hän ajatteli silloin, kun hän määritteli ihmisen kaksijalkaiseksi eläimeksi, jolla ei ole höyheniä? tarjoten niille, joitten teki mieli häntä pilkata, lystikkään tilaisuuden siihen; he näet höyhensivät elävän syöttökukon ja kulkivat sitten ympäri nimittäen sitä Platonin ihmiseksi.

Entäs epikurolaiset? Mikä yksinkertaisuus pani heidät ensiksi ajattelemaan, että heidän atominsa, joiden he sanoivat olevan kappaleita, joilla oli jonkinlainen paino ja jotka luonnostaan liikkuivat alaspäin, olivat rakentaneet maailman, kunnes heidän vastustajansa huomauttivat heille, että tuon kuvauksen mukaan ei ollut mahdollista, että ne liittyivät ja tarttuivat toisiinsa, koskapa ne sen mukaan putosivat alas kohtisuoraan ja synnyttivät kaikkialla yhtäsuuntaisia viivoja? Senvuoksi oli heidän pakko sittemmin antaa niille lisäksi satunnainen sivullepäin käyvä liike ja varustaa atominsa vielä käyrillä ja koukkuisilla pyrstöillä, tehdäkseen ne kykeneviksi tarttumaan ja liittymään toisiinsa. Ja eivätkö sittenkin ne, jotka väittävät tätä heidän toista ajatustaan vastaan, pane heitä ahtaalle? "Jos atomit ovat sattumalta muodostaneet niin monenmuotoisia kuvia, niin miksi ne eivät koskaan ole sattuneet muodostamaan taloa tahi kenkää? Miksi ei yhtä hyvin uskota, että lukematon joukko kreikkalaisia kirjaimia, jotka kaadettaisiin keskelle toria, saattaisivat muodostaa Iliadin tekstin?"

"Mikä on järjellä varustettua", sanoo Zenon, "on parempaa kuin se, mikä ei ole sillä varustettua; ei ole mitään parempaa kuin tämä maailma; se on siis järjellä varustettu". Tämän saman todistelun nojalla Cotta väittää, että maailma on matemaatikko; väittääpä hän, että se on musiikkitaiteilija ja urkuri, seuraavan toisen todistelun nojalla, joka myöskin on Zenonin laatima: "Kokonainen on suurempi osaansa; me olemme kykenevät viisauteen ja olemme maailman osia; se on siis viisas." Niissä moitteissa, joita filosofit lausuvat toisillensa mielipiteittensä ja koulukuntiensa riitaisuuksien johdosta, tapaa lukemattomia tällaisia esimerkkejä todisteluista, jotka eivät ole vain vääriä, vaan myös typeriä, jotka eivät pysy koossa, ja jotka eivät syytä tekijöitänsä niinkään tietämättömyydestä kuin ajattelemattomuudesta.

Ken haalisi kokoon riittävän joukon ihmisviisauden hölmömäisyyksiä, se voisi kertoa ihmeitä. Minä keräilen niitä kernaasti näytekokoelmana, joka tavallaan on yhtä hyödyllinen kuin vähemmän räikeät opetukset. Päättäkäämme niistä, mitä meidän on ajateltava ihmisestä, hänen ymmärryksestään ja järjestään, kun kerran noissa merkkihenkilöissä, jotka ovat kehittäneet ihmiskyvyn niin korkealle, tapaamme niin ilmeisiä ja niin törkeitä puutteellisuuksia.

Minä puolestani uskon mieluummin, että he ovat käsitelleet tiedettä umpimähkäisesti, kuin kaikkeen sopivaa leikkikalua, ja leikitelleet järjellä kuin joutavanpäiväisellä ja arvottomalla kapineella, esittäen kaikenlaisia keksintöjä ja päähänpälkähtämiä, milloin ponnistaen parhaansa, milloin väsähtäen veltoiksi. Se sama Platon, joka määrittelee ihmisen niin kuin kanan, sanoo toisessa paikassa Sokrateen mukaan, ettei hän totta puhuen tiedä, mitä ihminen on, ja ettei ole toista maailman osaa, josta olisi yhtä vaikea saavuttaa tietoa. Tämä heidän mielipiteittensä vaihtelevaisuus ja horjuvaisuus johtaa meidät kuin kädestä pitäen, sanattomasti, käsittämään äsken mainitulla tavalla heidän epävarmuutensa. He tunnustavat julkisesti, etteivät aina esitä mielipidettään avoimesti ja peittelemättä; he ovat kätkeneet sen milloin runouden tarunomaisiin hämäriin, milloin jonkin muun naamarin taakse, sillä meidän puutteellisuutemme tekee vielä sen, että raaka liha ei ole aina omiaan meidän vatsallemme; täytyy antaa sen kuivaa, huonontua ja pilaantua; he tekevät samoin; he pukevat joskus vilpittömät ajatuksensa ja mielipiteensä hämärään muotoon ja väärentävät ne, mukautuakseen yleisen tavan mukaan. He eivät tahdo suoraan tunnustaa ihmisjärjen tietämättömyyttä ja heikkoutta, jotteivät peloittaisi lapsia; mutta he paljastavat sen meille riittävästi, ilmeisesti sekavan ja vaihemielisen tieteensä alta.

Annoin kerran Italiassa eräälle henkilölle, jolle italiankielen puhuminen teki vaikeuksia, sen neuvon, että jos hän ei muuta pyytänyt kuin tehdä itsensä ymmärretyksi, tahtomatta muutoin siinä kunnostautua, niin hän voisi käyttää mitä sanoja vain tulisi hänen kielelleen, latinalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia tahi gascognelaisia, ja liittämällä niihin italiankielisen päätteen hänen aina varmasti onnistuisi osua johonkin maan murteeseen, Toscanan, Rooman, Venetsian, Piemontin tahi Napolin, ja sopeutua yhteen jonkin kanssa niin monista muodoista. Samaa sanon filosofiasta: siitä on niin monta muodostumaa ja muunnosta, ja se on sanonut niin paljon, että kaikki meidän haaveemme ja houreemme löytyvät siinä; ihmisen mielikuvitus ei voi keksiä mitään, ei hyvää eikä pahaa, jota siinä ei olisi;nihil tam absurde dici potest, quod non dicatur ab aliquo philosophorum.[310]

Ja sitä vapaammin lasken päähänpistoni julkisuuteen, varsinkin kun tiedän, että vaikka ne ovat syntyneet omassa päässäni ja ilman vierasta mallia, ne kuitenkin sopeutuvat yhteen jonkun muinaisajan miehen tuumiskelujen kanssa, ja että varmaan on oleva joku, joka sanoo: "Kas sen hän on lainannut sieltä." Elämänkatsomukseni on luonnonomainen; en ole kutsunut mitään tieteellistä järjestelmää avuksi sitä muodostamaan; mutta niin tyhmä kuin se onkin, kun minussa heräsi halu esittää se julkisesti, ja kun, päästääkseni sen julkisuuteen hiukan säädyllisemmässä asussa, ryhdyin sitä tukemaan järkisyillä ja esimerkeillä, niin on itsestänikin ollut ihmeellistä huomata se aivan sattumalta yhtäpitäväksi niin monien filosofisten esimerkkien ja esitysten kanssa. Miten elämäni olin ohjannut, sen huomasin vasta kun se jo on suoritettu ja käytetty; olen siis uusi ilmiö: epätahallinen ja satunnainen filosofi.

Palatakseni puhumaan sielustamme: on luultavampaa, että Platon, sijoittaessaan järjen aivoihin, vihan sydämeen ja himon maksaan, on pikemmin tahtonut selittää sielun liikkeitä kuin jakaa ja eroitella sen, kuten jonkin kappaleen, useampiin osiin. Ja todennäköisin filosofien mielipiteistä on se, että yhä yksi ja sama sielu kyvyllään päättelee, muistaa, ymmärtää, arvostelee, himoitsee ja suorittaa kaikki muut toimintansa ruumiin eri välineiden avulla, samoin kuin perämies ohjaa alustansa, sen kokemuksen mukaan, mikä hänellä siitä on, milloin kiristämällä tahi höllittämällä jotakin köyttä, milloin kohottamalla raakapuuta tahi liikuttamalla peräsintä, ohjaten yhdellä ainoalla voimalla eri tekoja; ja että sielu sijaitsee aivoissa, mikä näkyy siitä, että tähän elimeen koskevat haavat ja tapaturmat hetikohta vikuuttavat sielun kykyjä. Sopii otaksua, että se sieltä leviää kautta muun ruumiin,

medium non deserit unquamcoeli Phoebus iter; radiis tamen omnia lustrat,[311]

niinkuin aurinko levittää taivaasta ulos valonsa ja voimansa, ja täyttää sillä maailman:

Cetera pars animae, per totum dissita corpus,paret, et ad numen mentis momenque movetur.[312]

Eräät ovat sanoneet, että oli olemassa yleissielu, ikäänkuin suuri ainemassa, josta kaikki yksityissielut olivat peräisin ja johon ne palasivat, sekaantuen aina jälleen tähän yleisaineeseen:

Deum namque ire per omnesterrasque tractusque maris, coelumque profundum;hinc pecudes, armenta, viros, genus omne ferarum,quemque sibi tenues nascentem arcessere vitas;scilicet huc reddi deinde ac resoluta referriomnia, nec morti esse locum;[313]

toiset ovat väittäneet, että ne vain jälleen liittyivät ja kiintyivät siihen; toiset, että ne luotiin jumalallisesta aineesta; toiset, että enkelit loivat ne tulesta ja ilmasta; toiset, että se tapahtui ikimuistoisina aikoina, toiset itse tarpeen hetkellä. Eräät väittävät niiden astuvan alas kuun kehältä ja palaavan sinne. Enimmät muinaisajan filosofit uskoivat, että ne syntyvät isästä poikaan samalla synnytystavalla kuin kaikki muutkin luonnolliset oliot, ja he päättelivät tämän lasten ja isien yhdennäköisyydestä:

instillata patris virtus tibi;[314]fortes creantur fortibus et bonis;[315]

ja siitä, että nähdään siirtyvän isästä lapsiin ei vain ruumiillisia merkkejä, vaan myöskin yhtäläisyyttä luonnon- ja mielenlaatuun ja sielun taipumuksiin nähden:

denique cur acris violentia triste leonumseminium sequitur, dolu vulpibus et fuga cervisa patribus datur, et patrius pavor incitat artus,— — — — —si non certa suo quia semine seminioquevis animi pariter crescit cum corpore toto;[316]

päätellen, että siihen perustuu jumalan vanhurskaus, joka rankaisee lapsissa isäin pahat teot, koskapa isäin paheiden tahra on tavallaan tarttuneena lasten sieluun, ja heidän tahtonsa vallattomuus on yhteinen näillekin; ja päätellen vielä lisäksi, että jos sielut olisivat peräisin jostakin muualta, kuin luonnollisesta jälkeläisyydestä, ja jos ne olisivat olleet jotakin muuta ruumiin ulkopuolella, niin niillä olisi muisto ensimmäisestä olotilastaan, koskapa niille on ominaista luontainen kyky päätellä, järkeillä ja muistaa.

Si in corpus nascentibus insinuatur,cur super anteactam aetatem meminisse nequimus,nec vestigia gestarum rerum ulla tenemus?[317]

Sillä tehdäksemme selväksi sielujemme tilan, niinkuin tahdomme, täytyy otaksua ne täysin tiedolla varustetuiksi, silloin kun ne ovat luonnollisessa yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan, niin ollen ne olisivat olleet sellaiset, ollen vapaat ruumiin vankeudesta, yhtä hyvin ennenkuin ne joutuivat siihen, kuin toivomme, että ne tulevat olemaan sellaiset sen jälkeen kuin ne ovat siitä päässeet; ja tämä tietonsa niiden pitäisi muistaa vielä ollessaan ruumiissa, kuten Platon sanoi, että se, mitä opimme, ei ollut muuta kuin muisto siitä, mitä olimme tietäneet, jonka seikan jokainen voi oman kokemuksensa nojalla väittää olevan väärän, ensiksikin koska me emme oikein muista muuta kuin mitä meille opetetaan, ja koska, jos muisti tekisi moitteettomasti tehtävänsä, se palauttaisi mieleemme ainakin jonkin piirteen oppimamme ulkopuolelta; toiseksi, mitä se tiesi ollessaan puhtautensa tilassa, se oli tosi tietoa, ja se tunsi jumalallisella älyllään asiat semmoisina kuin ne ovat, kun sitävastoin täällä siihen istutetaan valhe ja pahe, jos sille annetaan tietoja niistä, ja siinä se ei voi käyttää muistiansa, koska tämä kuva ja käsitys ei koskaan ole siinä asunut. Kun sanotaan, että ruumiin vankina oleminen tukahduttaa sen luontaiset kyvyt, niin että ne kaikki siinä sammuvat, niin se on ensiksikin ristiriidassa tuon toisen uskon kanssa, joka pitää sen voimia niin suurina ja niitä sen toimia, jotka ihmiset huomaavat tässä elämässä, niin ihmeteltävinä, että niistä on päätetty sen olleen menneisyydessä jumalallisen ja iankaikkisen ja sen olevan tulevaisuudessa kuolemattoman:

Nam si tantopere est animi mutata potestas,omnis ut actarum exciderit retinentia rerum,non, ut opinor, ea ab letho iam longior errat.[318]

Sitäpaitsi sielun voimia ja vaikutuksia tulee tarkastaa juuri tässä elämässä, meidän keskuudessamme, eikä muualla; kaikki sen muut erinomaiset avut ovat sille turhia ja hyödyttömiä; juuri sen nykyisen tilan tulee vastata ja ilmaista koko sen kuolemattomuutta, ja ainoastaan ihmisen elämästä se on vastuuvelvollinen. Olisi tehty väärin, jos olisi niukennettu sen kykyjä ja voimia, jos siltä olisi riistetty aseet, ja sitten sen vankeuden, sen heikkouden ja sairauden aika, aika, jolloin se olisi ollut pakonalaisessa tilassa, pantaisiin perustukseksi tuomiolle ja iankaikkiselle ja ainaiselle kadotukselle, ja jos tyydyttäisiin ottamaan huomioon niin lyhyt aika, joka kestää ehkä tunnin tahi pari, tahi pahimmassa tapauksessa vuosisadan, jotka iankaikkisuuteen verraten eivät ole muuta kuin silmänräpäys, ja tämän ajanhetken nojalla määrättäisiin ja säädettäisiin lopullisesti koko sen oleminen; olisi myöskin kohtuuton epäsuhde antaa iankaikkisen palkan olla seurauksena niin lyhyestä elämästä. Päästäkseen tästä vaikeudesta ajattelee Platon, että tulevassa elämässä saatavat palkat eivät kestä kauempaa kuin sata vuotta, ollen suhteelliset ihmiselämän pituuteen, ja meikäläisistä filosofeista useat myöskin ovat määränneet niille ajalliset rajat; niin ollen he arvelivat, että sen synty oli inhimillisten olosuhteiden yleisen luonteen mukainen, niinkuin sen elämäkin, Epikuroksen ja Demokritoksen mielipiteen mukaan, joka on yleisimmin hyväksytty seuraavain selväin ilmiöiden nojalla: Että nähtiin sen syntyvän samalla tavalla, mikä ruumiillekin oli mahdollinen; nähtiin sen voimien karttuvan niinkuin ruumiillistenkin; siinä huomattiin lapsuuden heikkous ja ajan oloon miehuuden voima ja kypsyys ja sitten heikkeneminen ja vanhuus ja vihdoin vanhuuden raihnaus:

gigni pariter cum corpore et unacrescere sentimus, pariterque senescere mentem;[319]

he huomasivat, että se oli altis erilaisille intohimoille, ja että monet rasittavat liikutukset sitä kuohuttivat, joista se vaipui väsymykseen ja tuskaan; että se oli altis muutoksille ja vaihdoksille, hilpeydelle, uneliaisuudelle ja raukeudelle; että se oli herkkä taudeille ja vammoille samoin kuin vatsa tahi jalka:

mentem sanari corpus ut aegrumcernimus, et flecti medicina posse videmus;[320]

että viinin väkevyys sitä huimasi ja kiihoitti; että polttavan kuumeen huurut järkyttivät sen tasapainoa; että sen saattoi uinuttaa uneen käyttämällä eräänlaisia lääkkeitä ja herättää käyttämällä toisia:

corpoream naturam animi esse necesse est,corporeis quoniam telis ictuque laborat;[321]

huomattiin, että raivoisan koiran pelkkä purema saattoi halvata ja lyödä maahan kaikki sen kyvyt, ja ettei mikään, jos kuinkakin horjumaton järki, ei mikään kyvykkäisyys, ei mikään hyve, ei mikään filosofinen lujatuumaisuus, ei mikään voimain ponnistus voinut vapauttaa sitä tällaisten onnettomuuksien alaisuudesta; että viheliäisen kahlekoiran kuola, jota valui Sokrateen kädelle, järkytti koko hänen viisautensa ja kaikki hänen suuret ja niin järjestetyt aatteensa, tuhosi ne niin perinpohjin, ettei jäänyt jälkeäkään hänen alkuperäisistä tiedoistaan,

Vis ... ... ... animaiconturbatur, et ... ... ... divisa seorsumdisiectatur, eodem illo distracta veneno,[322]

ja että tuo myrkky ei kohdannut tuossa sielussa kovempaa vastarintaa kuin nelivuotiaan lapsen sielussa, myrkky, joka saattoi tehdä koko filosofian, jos se pukeutuisi ihmismuotoon, raivoisaksi ja mielettömäksi, niin että Cato, joka väänsi niskat nurin kuolemaltakin ja kohtalolta, ei olisi saattanut sietää peilin eikä veden näkemistä, vaan joutunut kauhun ja pelon valtaan, kun hän olisi saanut raivoisan koiran tartunnasta taudin, jota lääkärit sanovat vesikauhuksi:

Vis morbi distracta per artusturbat agens animam, spumans [ut] in aequore salsoventorum validis fervescunt viribus undae.[323]

Mutta mitä tähän kohtaan tulee, niin filosofia on kyllä varustanut ihmisen, jotta hän voisi kärsiä kaikkia muita onnettomuuksia, joko kärsivällisyydellä tahi, jos se on liian vaikea saavuttaa, pettämättömällä pelastuskeinolla, riistämällä itseltään kokonaan tunteen; mutta ne ovat keinoja, jotka ovat omiaan sielulle, jos se on omassa vapaudessaan ja voimissaan ja kykenee käyttämään järkeänsä ja harkintaansa, eivätkä tällaiseen vaikeaan tilaan, jossa filosofilla sielu muuttuu mielettömän sieluksi, menee sekaisin, menettää tasapainonsa ja harhautuu; ja sellainen tila voi johtua monesta syystä, esimerkiksi liian rajusta liikutuksesta, jonka sielu jollakin voimakkaalla intohimolla voi synnyttää itsessään, tahi haavasta jossakin ruumiin kohdassa, tahi vatsasta nousevasta höngästä, joka huimaa meidät ja pyörryttää päätämme.

Morbis in corporis avius erratsaepe animus, dementit enim deliraque fatur,interdumque gravi lethargo fertur in altumaeternumque soporem, oculis nutuque cadenti.[324]

Minusta näyttää, että filosofit tuskin ovat koskettaneet tätä kieltä enempää kuin erästä toistakaan yhtä tärkeätä. Heillä on aina huulillaan, lohduttaakseen meitä kuolevaisia kohtalossamme, seuraava vaihtoehto: "Sielu on joko kuolevainen tahi kuolematon; jos se on kuolevainen, niin se on oleva vailla kärsimyksiä; jos se on kuolematon, niin se parantuu parantumistaan." He eivät milloinkaan kosketa toista haaraa: "Entä jos se pahentuu pahentumistaan?" ja jättävät runoilijain tehtäväksi tulevilla rangaistuksilla uhkaamisen; mutta siten käy heille pelaaminen helpoksi. He jättävät huomioon ottamatta kaksi seikkaa, jotka usein johtuvat mieleeni heidän esityksissään. Palaan ensinmainittuun. Tuolle sielulle käy mahdottomaksi noudattaa stoalaisten korkeinta hyvää, joka on niin vakava ja luja; meidän oivan viisautemme täytyy tässä kohdin antautua ja luopua aseistaan. Sitäpaitsi he katsoivat myöskin, ihmisjärjen itserakkauden johdosta, että kahden niin erilaisen osan kuin kuolevaisen ja kuolemattoman yhtyminen ja yhdessäolo oli mahdoton ajatella:

Quippe etenim mortale aeterno iungere, et unaconsentire putare, et fungi mutua posse,desipere est. Quid enim diversius esse putandum est,aut magis inter se disiunctum discrepitansquequam, mortale quod est, immortali atque perenniiunctum in concilio saevas tolerare procellas?[325]

Edelleen he tunsivat sielun vaipuvan kuolemaan, niinkuin tekee ruumiskin:

simul aevo fessa fatiscit,[326]

minkä seikan Zenonin mielestä unen vertauskuva kyllin selvästi meille todistaa; hän näet katsoo, että "se on sielun tainnostila ja voipumus yhtä hyvin kuin ruumiin",contrahi animum et quasi labi putat atque decidere:[327]Ja mitä tulee siihen ilmiöön, joka eräissä henkilöissä huomattiin, että sen voima ja virkeys säilyi elämän loppuun, niin he arvelivat sen johtuvan tautien erilaisuudesta, samoin kuin nähdään, että ihmiset tällä viimeisellä hetkellään säilyttävät mikä minkin aistin, mikä kuulon, mikä haistin vikaantumattomana, eikä tavata niin täydellistä heikkenemistä, ettei joitakin osia jäisi koskemattomiksi ja elinvoimaisiksi:

Non alio pacto, quam si pes quum dolet aegri,in nullo caput interea sit forte dolore.[328]

Meidän älymme näkökyky suhtautuu totuuteen niinkuin tarhapöllön silmä auringon kirkkauteen, kuten Aristoteles sanoo. Millä me paremmin voisimme saada sen siitä vakuutetuksi kuin niin törkeällä sokaistuksella niin ilmeisessä valossa? Sillä päinvastainen mielipide, että sielu on kuolematon, josta Cicero sanoo, että sen, ainakin kirjallisten todistusten mukaan, ensimmäisenä esitti Pherekydes Syrius, joka eli Tullus-kuninkaan aikana (toiset pitävät sitä Thaleen, toiset toisten keksimänä), on se inhimillisen tieteen osa, jota on käsitelty suurimmalla varovaisuudella ja epäilyllä. Jyrkimpienkin dogmaatikkojen on pakko erittäinkin tässä kohdin heittäytyä Akatemian hämärien oppien turviin. Ei kukaan tiedä, mitä Aristoteles on väittänyt tästä asiasta, enempää kuin mitä kaikki vanhat filosofit yleensä, jotka käsittelevät sitä horjuvalla uskolla;rem gratissimam promittentium magis quam probantium,[329]hän on kätkenyt ajatuksensa vaikeatajuisten ja käsittämättömäin sanojen ja merkitysten pilviin ja jättänyt kannattajansa kiistelemään yhtä paljon mielipiteestään kuin itse asiasta.

Kaksi seikkaa teki heille tämän mielipiteen uskottavaksi, toinen, että ilman sielujen kuolemattomuutta ei olisi enää mihin perustaa turhamaiset toiveet kunniasta, joka on maailmassa ihmeteltävän vaikutusvoimainen näkökohta; toinen, että, kuten Platon sanoo, on sangen hyödyllinen usko, että paheet, vaikkakin saavat vältetyksi inhimillisen oikeuden silmän ja tiedon, kuitenkin aina jäävät alttiiksi jumalalliselle oikeudelle, joka niitä vainoaa vieläpä syyllisten kuolemankin jälkeen. Ihmisessä asuu äärimmäisen voimakas pyrkimys pitentämään olemassaoloaan; hän on pitänyt siitä huolen kaikin keinoin; ja ruumiin säilyttämistä varten ovat hautaukset, nimen säilyttämistä varten kunnia; hän on käyttänyt kaiken uskonsa itsensä jälleenrakentamiseen, kiihkeästi tavoitellen onneansa, ja itsensä tukemiseen keksinnöillään. Kun sielu levottomuudessaan ja heikkoudessaan ei voi seistä omin jaloin, niin se yhäti etsiskelee joka taholta lohdutuksia, toiveita ja perustuksia ja ulkonaisia esineitä, mihin tarttua kiinni ja mistä saada vakava pohja; ja niin heikoiksi ja haaveellisiksi kuin sen mielikuvitus ne sille tekeekin, niin se luottaa niihin turvallisemmin ja kernaammin kuin itseensä. Mutta ihmeellistä on, kuinka ne, jotka itsepäisimmin ovat pitäneet kiinni tästä niin oikeutetusta ja selvästä uskosta sielujemme kuolemattomuuteen, ovat olleet vähäväkisiä ja kykenemättömiä perustelemaan sitä ihmisvoimillaan:somnia sunt non docentis, sed optantis,[330]sanoi eräs vanha kirjailija. Ihminen voi tämän todistuksen nojalla huomata, että hän saa kiittää onnea ja sattumaa, jos hän itsestään löytää jonkin totuuden, koskapa silloinkaan, kun se on sattunut joutumaan hänen käsiinsä, hänellä ei ole millä tarttua siihen ja pitää se hallussaan, eikä hänen järjellään voimaa käyttää sitä hyväkseen. Kaikki, mitä meidän oma järkemme ja kykymme luo, olkoonpa se totta tahi väärää, on epävarmaa ja kiistanalaista. Rangaistakseen meidän ylpeytemme ja osoittaakseen meidän viheliäisyytemme ja kyvyttömyytemme Jumala pani toimeen muinaisen Baabelin tornin sekasorron ja hämmingin; kaikki, mitä yritämme ilman hänen apuansa, kaikki, mitä näemme ilman hänen armonsa valoa, se on vain tyhjää ja hulluutta; totuuden olemuksenkin, joka on yksi ja muuttumaton, me turmelemme ja pilaamme heikkoudellamme, kun onni antaa sen omaksemme. Mihin suuntaan ihminen yrittäneekin itsestään, niin Jumala sallii aina, että hän joutuu siihen samaan sekasortoon, josta hän antaa meille niin elävän kuvan sillä ansaitulla rangaistuksella, jolla hän löi Nimrodin ylpeyden ja tuhosi hänen pyramidinsa tyhjät rakentamishankkeet.Perdam sapientiam sapientium, et prudentiam prudentium reprobabo.[331]Se murteiden ja kielten erilaisuus, jolla hän hämmensi tuon työn, mitä se on muuta kuin se mielipiteiden ja perusteiden loppumaton kiista ja ristiriita, joka on eroittamaton inhimillisen tieteen joutavasta rakentamisesta ja sotkee sen sekaisin. Ja tarpeellista kyllä onkin, että se sen sotkee. Mikä meitä pitäisi aisoissa, jos meillä olisi hitunenkaan tietoa? Se pyhä mies on minua suuresti ilahduttanut, joka sanoo:Ipsa veritatis occultatio aut humilitatis exercitatio est, aut elationis attritio.[332]Mihin itseviisauden ja röyhkeyden määrään korotammekaan sokeutemme ja typeryytemme?

Mutta palatakseni jatkamaan esitystäni, se oli todellakin aivan oikein, että meidät pakotettiin turvautumaan yksin Jumalaan ja hänen armoonsa ja laupeuteensa niin jalon uskon totuuteen nähden, koskapa me vain hänen jalomielisyydestään saamme vastaanottaa kuolemattomuuden hedelmän, joka on iankaikkisen autuuden nauttiminen. Tunnustakaamme vilpittömästi, että Jumala yksin ja usko on sen meille sanonut; sillä luonnon ja järkemme opettamaa se ei ole; ja ken uudestaan tunnustelee luontoansa ja voimiansa, sekä sisäisiä että ulkonaisia, ilman tuota jumalallista etuoikeutta, ken tarkkaa ihmistä imartelematta häntä, se ei ole siinä näkevä sitä voimaa eikä kykyä, joka muistuttaisi muuta kuin kuolemaa ja maan multaa. Kuta enemmän me annamme ja olemme velkaa ja maksamme takaisin Jumalalle, sitä kristillisemmin menettelemme. Mitä entinen stoalainen filosofi sanoo saaneensa satunnaisesti hänen kanssaan yhtä mieltä olevilta ihmisiltä, eikö olisi parempi, että hän olisi saanut sen Jumalalta?Quum de animorum aeternitate disserimus, non leve momentum apud nos habet consensus hominum aut timentium inferos, aut colentium. Utor hac publica persuasione.[333]

Mutta nyt huomaa inhimillisten todisteiden heikkouden tässä asiassa erinomaisen hyvin niistä tarumaisista seikoista, joita he ovat liittäneet tähän mielipiteeseen saadakseen selville, mitä laatua oli tämä meidän kuolemattomuutemme. Jättäkäämme syrjään stoalaiset (usuram nobis largiuntur tamquam cornicibus: diu mansuros aiunt animos; semper, negant),[334]jotka myöntävät sieluille tämän elämän jälkeisen elämän, mutta rajoitetun. Levinnein ja yleisimmin omaksuttu käsitystapa, joka paikoitellen pysyy voimassa meidän päiviimme saakka, on ollut se, jonka perustajana pidetään Pythagorasta, ei siksi, että hän olisi sen ensimmäisenä keksinyt, vaan koska se sai suuren merkityksen ja saavutti paljon luottamusta senvuoksi, että hänenlaisensa arvohenkilö sen hyväksyi, nimittäin että sielut meidän ruumiistamme lähtiessään vain siirtyivät ruumiista toiseen, leijonasta hevoseen, hevosesta kuninkaaseen, vaeltaen siten lakkaamatta talosta taloon; ja hän itse sanoi muistavansa olleensa Aethalibes, sitten Euphorbos, senjälkeen Hermotimos, ja vihdoin Pyrrhoksesta siirtyneensä Pythagorakseen ja muistavansa itsensä kahdensadan kuuden vuoden ajalta. Eräät lisäsivät, että nämä samat sielut joskus nousevat taivaaseen ja sitten laskeutuvat sieltä vielä alas:

O pater, anne aliquas in coelum hinc ire putandum estsublimes animas, iterumque ad tarda reverticorpora? Quae lucis miseris tam dira cupido?[335]

Origenes väittää niiden menevän ja tulevan iankaikkisesti hyvästä pahaan tilaan. Se mielipide, jonka Varro mainitsee, on että ne neljän sadan neljän kymmenen vuoden kuluttua palaavat jälleen ensimmäiseen ruumiiseensa; Khrysippos arvelee, että se tapahtuu jonkin tuntemattoman ja rajoittamattoman ajanjakson kuluttua. Platon (joka sanoo saaneensa Pindarokselta ja muinaisesta runoudesta tuon uskon loppumattomiin vaihteleviin muutoksiin, jotka sielua odottavat, sekä sen rangaistukset että sen palkinnot kun toisessa maailmassa ovat vain ajallisesti rajoitettuja, samoin kuin sen elämä tässä maailmassa on vain ajallista) päättää sillä olevan erinomaisen tiedon kaikesta taivaassa, manalassa ja täällä maan päällä, missä se on liikkunut edes takaisin ja oleskellut monilla matkoilla; tämän kaiken se muistaa. Sen kulku on muutoin seuraavanlainen: "Ken on elänyt hyvin, se pääsee siihen taivaankappaleeseen, johon hän on määrätty; ken on elänyt pahasti, se muuttuu vaimoksi, ja jos hän ei sittenkään paranna itseänsä, niin hän muuttuu eläimeksi, jonka luonto soveltuu hänen paheellisiin elämäntapoihinsa, eikä näe rangaistustensa loppua, ennenkuin hän on palannut synnynnäiseen luontoonsa, puhdistuttuaan järjen voimalla hänessä olleista törkeistä, typeristä ja alkeellisista ominaisuuksista." Mutta enpä tahdo jättää mainitsematta sitä vastaväitettä, jonka epikurolaiset esittävät tähän muuttamiseen ruumiista toiseen; se on lystikäs; he kysyvät: "Mikä järjestys vallitsisi, jos kuolevien joukko sattuisi olemaan suurempi kuin syntyvien? Olinpaikastaan pois siirtyneet sieluthan näet joutuisivat survomaan toisiansa kilpaillessaan siitä, kuka ensiksi pääsisi sijoittumaan siihen ja siihen uuteen koteloon." Ja he kysyvät myöskin: "Miten ne kuluttaisivat aikansa odottaessaan, että niille valmistettaisiin asuinsija?" Tahi jos päinvastoin syntyisi enemmän eläimiä kuin kuolisi, niin he sanovat, että "ruumiit olisivat pahassa pälkähässä odottaessaan, että niihin puhallettaisiin niiden sielu; ja siten kävisi niin, että eräät niistä kuolisivat, ennenkuin ovat olleet hengissä".

Denique connubia ad veneris partusque ferarumesse animas praesto, deridiculum esse videtur,et spectare immortales mortalia membrainnumero numero, certareque praeproperanterinter se, quae prima potissimaque insinuetur.[336]

Toiset ovat ajatelleet sielun pysähtyvän kuolleiden ruumiiseen ja elähdyttävän käärmeet, madot ja muut eläimet, joiden sanotaan syntyvän meidän maatuneista jäsenistämme, jopa tuhkastammekin. Toiset jakavat sen kuolevaiseen ja kuolemattomaan osaan; toiset kuvittelevat sen ruumiilliseksi ja siitä huolimatta kuolemattomaksi; eräät otaksuvat, että se on kuolematon, mutta vailla tietoa ja tuntemista. On niitäkin, jotka ovat arvelleet, että kadotukseen tuomittujen sieluista tulee paholaisia, ja eräät meikäläisistäkin ovat sitä mieltä, samoin kuin Plutarkhos ajattelee pelastetuista sieluista tulevan jumalia; on näet harvoja asioita, jotka tämä kirjailija esittää niin varmoin sanoin kuin tämän, kun hän sitävastoin muutoin kaikkialla pysyy epäilevällä kannalla ja kahden vaiheilla. "Täytyy olla sitä mieltä", sanoo hän, "ja lujasti uskoa, että hyveellisten ihmisten sielut luonnon ja jumalallisen oikeuden mukaan muuttuvat ihmisistä pyhimyksiksi ja pyhimyksistä puolijumaliksi; ja puolijumalista, puhdistuttuaan ja kirkastuttuaan täydellisesti, kuten puhdistusuhreissa, ja vapauduttuaan kaikesta kärsimysten alaisuudesta ja kuolevaisuudesta, ne muuttuvat, eivät minkään kansalaistensa säädöksen nojalla, vaan todellisuudessa ja järjellisen todennäköisyyden mukaisesti, kokonaan ja täydellisesti jumaliksi, saaden siten sangen onnellisen ja kunniakkaan lopun". Mutta ken tahtoo nähdä hänen, joka kuitenkin on hillityimpiä ja maltillisimpia joukossa, kiistelevän rohkeammin ja kertovan meille ihmeitään tästä asiasta, sitä neuvon lukemaan hänen puheensa Kuusta ja Sokrateen Haltijahengestä, joissa ilmeisemmin kuin missään muualla saattaa todeta, että filosofian mysteerioilla on paljon kummallista yhteistä runouden mysteeriain kanssa, kun ihmisymmärrys eksyy yrittämään tutkistella ja tarkastella kaikkea loppuun asti; aivan samoin kuin me väsyneinä ja vaivautuneina elämämme pitkästä juoksusta vaivumme takaisin lapsuuden tilaan. Kas siinä nyt ovat ne oivat ja varmat opetukset, jotka saamme inhimilliseltä tieteeltä kysymyksessä sielustamme!

Yhtä huimapäistä on se, mitä se meille opettaa ruumiin osista. Valitkaamme siitä vain esimerkki tahi pari, sillä muutoin eksyisimme tuolle myrskyiselle ja aavalle lääketieteellisten erehdysten merelle. Katsokaamme, ollaanko yksimielisiä edes siitä, mistä aineesta ihmiset synnyttävät toinen toisensa; sillä mitä tulee heidän ensimmäiseen luomiseensa, niin ei ole ihme, jos niin ylevässä ja kauan sitten tapahtuneessa asiassa ihmisymmärrys hämmentyy ja häipyy tyhjiin. Fysiikan tutkija Arkhelaos, jonka oppilas ja lemmikki Sokrates Aristoksenoksen mukaan oli, sanoi, että sekä ihmiset että eläimet oli luotu maitomaisesta liejusta, jonka lämpö pusersi esiin maasta. Pythagoras sanoo siemenemme olevan parhaan veremme vaahtoa; Platon, selkäytimen vuotoa, minkä hän päättää siitä, että tämä kohta ensimmäisenä tuntee väsymystä siitostyöstä; Alkmaion pitää sitä osana aivojen aineesta, ja että niin on, sanoo hän, näkyy siitä, että silmät samenevat niiltä, jotka rasittavat itseänsä ylenmäärin harjoittamalla lihallista yhteyttä; Demokritos katsoo sitä aineeksi, joka pusertuu ulos koko ruumiin massasta, Epikuros aineeksi, joka pusertuu ulos sielusta ja ruumiista; Aristoteles päättelee sen olevan eritettä, joka muodostuu veren ravintoaineesta ja viimeisenä leviää jäseniimme, toiset verta, jonka siitinelinten lämpö on kypsyttänyt ja sulattanut, minkä he päättävät siitä, että äärimmäisissä siitosponnistuksissa juoksee muutamia pisaroita puhdasta verta; ja tämä tuntuu olevan todennäköisintä, jos voi saada esiin mitään todennäköistä niin äärettömästä sekasotkusta. Entä kuinka monta ristiriitaista mielipidettä he muodostavatkaan saadakseen tuon siemenen tekemään vaikutuksensa! Aristoteles ja Demokritos ovat sitä mieltä, että naisilla ei ole siementä, ja että he nautinnon ja liikkeen kiihkossa päästävät vain eräänlaista hikeä, jolla ei ole mitään tehtävää siitoksessa; Galenus ja hänen kannattajansa väittävät päinvastoin, että siitos ei voi tapahtua, jolleivät siemenet yhdy. Kas tuolla lääkärit, filosofit, oikeustieteilijät ja jumaluusoppineet torailemassa sekaisin naistemme kanssa riitakysymyksestä: "Minkä määräajan kuluttua naiset kantavat hedelmänsä"; ja minä kannatan oman kokemukseni nojalla niitä heistä, jotka väittävät raskauden kestävän yksitoista kuukautta. Maailma on rakennettu tämän kokemuksen pohjalle; ei ole niin yksinkertaista naikkosta, joka ei voisi sanoa mielipidettään kaikista näistä riitakysymyksistä, ja kuitenkaan emme voi päästä niistä yksimielisiksi.

Tämä riittäköön todistamaan, että ihminen ei tunne itseään paremmin ruumiilliselta kuin henkiseltä puolelta. Olemme asettaneet hänet hänen itsensä tarkastettavaksi ja hänen järkensä hänen oman järkensä arvosteltavaksi, nähdäksemme, mitä se meille siitä sanoisi. Luulen kylliksi osoittaneeni, kuinka vähän se ymmärtää itseään; ja ken ei ymmärrä itseään, mitä se saattaa ymmärtää?Quasi vero mensuram ullius rei possitagere, qui sui nesciat.[337]Totta tosiaan, Protagoras lasketteli meille somia juttuja väittäessään, että ihminen on kaiken olevaisen mitta, hän, joka ei koskaan ole tuntenut edes omaa mittaansa; jos hän sitä ei ole, niin hänen arvonsa ei salli, että jollakin toisella luontokappaleella olisi tuo etuoikeus; mutta kun hän itsestään puhuessaan oli niin ristiriitainen, ja kun toinen mielipide lakkaamatta kumosi toisen, niin tuo hänelle edullinen lausunto ei ollut muuta kuin pilaa, joka vei meidät ehdottomasti siihen johtopäätökseen, ettei mittapuu eikä mittaaja kelvannut mihinkään. Kun Thales arvelee ihmisen tuntemisen olevan ihmiselle hyvin vaikeaa, huomauttaa hän hänelle, että kaiken muun tunteminen on hänelle mahdotonta.

Te, jota varten olen vastoin tapaani ottanut laatiakseni niin laajan yhtäjaksoisen esityksen, ette kai jätä tukematta Sebondianne tuolla tavallisella todistelutavalla, johon teitä joka päivä opetetaan, ja harjoitatte siinä älyänne ja oppineisuuttanne; sillä tätä viimeistä miekkailutemppua tulee käyttää vain äärimmäisenä apuneuvona; se on epätoivoinen yritys, joka teidän tulee sallia aseillenne vain riistääksenne vastustajaltanne hänen aseensa, ja salainen juoni, jota tulee käyttää vain harvoin ja varovasti. On suurta hurjapäisyyttä tuhota itsensä, tuhotakseen toisen; ei pidä tahtoa kuolla kostaaksensa, kuten Gobrias teki; kun näet hän oli sangen tiukassa käsikähmässä erään persialaisen ylimyksen kanssa, ja Darius tuli paikalle miekka kädessä eikä uskaltanut iskeä, peläten lyövänsä Gobriasta, niin tämä huusi hänelle, että hän iskisi pelkäämättä, vaikka lävistäisi heidät molemmat. Olen nähnyt hyljättävän kohtuuttomina kaksintaistelu-aseet ja -ehdot, jotka olivat epätoivoiset, ja joilla niiden tarjooja saattoi itsensä ja toverinsa asemaan, missä kuolema oli molemmille mahdoton välttää. Portugalilaiset ottivat Intian merellä vangiksi eräitä turkkilaisia, jotka tuskastuneina vankeuteensa päättivät polttaa poroksi sekä itsensä että herransa ja laivan, mikä heille onnistuikin hieromalla kahta laivannaulaa vastakkain, kunnes tulenkipinä putosi ruutitynnyreihin, joita oli siinä paikassa, missä heitä vartioitiin. Me käsittelemme tässä tieteiden loppuääriä ja kaukaisimpia ulkopalstoja, ja tieteissä samoin kuin hyveessä on liioittelu epätervettä. Pysytelkää te valtatiellä; ei ole hyvä olla niin rikkiviisas ja saivarteleva. Muistakaa mitä sanoo toskanalainen sananparsi:

Back to Index Next