Chapter 13

Chi troppo s'assottiglia si scavezza.[338]

Kehoitan teitä mielipiteissänne ja puheissanne yhtä hyvin kuin elintavoissanne ja kaikessa muussa maltillisuuteen ja kohtuullisuuteen ja karttamaan kaikkea mullistavaa ja eriskummallista; kaikki liioittelut ovat minulle vastenmielisiä. Teidän, joka sillä arvovallalla, minkä ylhäinen asemanne teille antaa, ja vielä enemmän niiden etuoikeuksien vuoksi, joita teille antavat persoonallisemmat ominaisuutenne, voitte vain pelkällä katseellanne käskeä ketä tahdotte, olisi pitänyt antaa tämä tehtävä jollekulle ammattimiehelle tieteiden alalla, joka olisi aivan toisella tavalla tukenut tätä esitystä ja muodostanut sen paljoa rikkaammaksi. Kuitenkin tämä riittää teidän tarkoitustanne varten.

Epikuros sanoi laeista, että huonoimmatkin olivat meille niin välttämättömät, että ilman niitä ihmiset söisivät toinen toisensa; ja Platon näyttää toteen, että ilman lakeja me eläisimme kuin eläimet. Meidän järkemme on vallaton, vaarallinen ja hurjapäinen työase; ei ole helppoa yhdistää siihen järjestystä ja malttia; ja minun aikanani huomaamme, kuinka melkeinpä kaikki ne, joissa on jotakin harvinaista, yli muiden kohoavaa etevyyttä ja tavatonta henkistä vireyttä, ovat hillittömän vallattomia mielipiteissään ja tavoissaan; ihan ihmeekseen tapaa joukosta jonkun vakaantuneen ja tavalliseen seuraan sopivan. On täysi syy määrätä ihmisjärjelle niin ahtaat rajat kuin suinkin voi; tutkimuksissa kuten muussakin tulee laskea ja säännöstellä sen askeleet; täytyy taidokkaasti vetää sille sen temmellystanhuan rajat. Sitä koetetaan sitoa ja kahlehtia uskonnoilla, laeilla, tavoilla, tieteellä, opetuksilla, ajallisilla ja iankaikkisilla rangaistuksilla ja palkinnoilla; kuitenkin nähdään, että se liikkuvaisuudellaan ja vallattomuudellaan pääsee irti kaikista näistä siteistä; se on tyhjää täynnä oleva kappale, johon ei pääse mistään käsiksi ja jota ei voi ohjata; vaihteleva ja monimuotoinen kapine, jota ei saa solmituksi eikä kiinni pidetyksi.

Totta tosiaan, on harvoja niin vakaantuneita, voimakkaita ja jaloluontoisia sieluja, että niiden käytöksen luottamuksella voi uskoa niiden omaan huostaan, ja että ne voivat maltillisesti ja ilman yltiöpäisyyttä liikkua arvostelujensa vapaudessa, tavallisten mielipiteiden ulkopuolella: on parempi panna ne holhouksen alaisiksi. Järki on tuhoisa miekka omistajalleenkin, jos hän ei osaa tarttua siihen maltillisesti ja varovasti; eikä ole sitä eläintä, jonka päähän suuremmalla syyllä pitäisi panna silmänkaihtimet, pitämään sen katseet kiinnitettyinä ja pakotettuina eteenpäin ja estämään sitä poikkeamasta tolalta puolelle tahi toiselle, pois niiltä pyöränraiteilta, jotka tapa ja lait sille uurtavat. Siitä syystä teidän sopii paremmin pysytellä totutulla ladulla, olkoonpa se mikä tahansa, kuin päästää lentonne tuohon hillittömään vallattomuuteen. Mutta jos joku näistä uusista opettajista yrittää tekeytyä nerokkaaksi edessänne omansa ja teidän sielunne autuuden vahingoksi, niin suojellakseen teidät tuolta vaaralliselta rutolta, joka leviää joka päivä hoveissanne, tämä varjeluslääke äärimmäisessä hätätilassa on estävä tuon myrkyn tartunnan saastuttamasta teitä ja seuraanne.

Noiden muinaisaikaisten henkien vapaus siis ja vallattomuus synnytti filosofiassa ja inhimillisissä tieteissä useita erimielisiä koulukuntia, kun kukin ryhtyi arvostelemaan ja valikoimaan, määrätäkseen kantansa. Mutta nykyään, kun ihmiset kulkevat kaikki samaa latua,qui certis quibusdam destinatisque sententiis addicti et consecrati sunt, ut etiam quae non probant, cogantur defendere,[339]ja kun omaksumme tieteet yhteiskunnan käskystä ja määräyksestä, niin että koulut ovat kaikki samanlaisia ja niillä on samanlainen säännöstelty järjestelmänsä ja oppisuunnitelmansa, ei enää katsota, mitä rahat painavat ja minkä arvoisia ne ovat, vaan kukin vuorostaan ottaa ne vastaan sen arvoisina, miksi yleinen hyväksymys ja kurssi ne määrää; ei riidellä enää arvosta, vaan käytännöstä. Näin ollen kaikki on yhtä hyväksyttävää; hyväksytään lääketiede samoin kuin geometria ja silmäinkääntäjäin temput, noituudet, yhdyssiteet ja seurustelu vainajain henkien kanssa, ennustukset, tähtientähystelyt ja vieläpä tuo naurettava viisasten kiven etsintäkin, kaikki uskotaan vastaanväittelemättä. Tarvitsee vain tietää, että Marsin paikka sijaitsee keskellä käden kolmiota, Venuksen peukalossa ja Merkuriuksen pikkusormessa, ja että kun pöytäviiva leikkaa etusormen nystyrää, niin se on julmuuden merkki; kun se puuttuu keskiviivan alta, ja kun luonnollinen väliviiva tekee kulman elämänviivan kanssa samassa paikassa, niin se tietää onnetonta kuolemaa; että jos naisella luonnonviiva on avoin, eikä sulje kulmaa elämänviivan kanssa, niin se merkitsee, että hänestä tulee epäsiveä. Kutsun teidät itsenne todistamaan, eikö sellaisine tieteineen mies voi mainehikkaana ja suosittuna käydä täydestä kaikissa seuroissa.

Theophrastos sanoi, että ihmisen tieto, aistien kehittämänä, saattoi päättää ilmiöiden syyt jossakin määrin, mutta päästyään äärimmäisiin ja perussyihin sen täytyi pysähtyä ja kilpistyä takaisin joko oman heikkoutensa tahi asiain vaikeuden vuoksi. Se on välittävä ja maltillinen mielipide, että meidän kykymme voi viedä meidät erästen asiain tietämiseen, ja että sillä on jokin määrä voimaa, jonka rajain ulkopuolella on liian rohkeata sitä käyttää; tämä mielipide tuntuu hyväksyttävältä ja on sovinnollisten ihmisten julistama. Mutta on vaikea määrätä rajoja meidän järjellemme; se on utelias ja ahnas, eikä sillä ole syytä pysähtyä pikemmin tuhannen askeleen päähän kuin viidenkymmenenkään, se kun tietää kokemuksesta, että mikä yhdeltä on epäonnistunut, se on toiselle onnistunut, ja mikä yhdelle vuosisadalle oli tuntematonta, sen on seuraava selvittänyt, ja että tieteet ja taiteet eivät synny yhdellä kertaa valamalla, vaan kehittyvät ja muodostuvat vähitellen, käsittelemällä ja hiomalla niitä useampaan kertaan, niinkuin karhut muodostelevat pentujaan nuoleskelemalla niitä kiirettä pitämättä; mitä kykyni ei riitä selville saamaan, sitä en lakkaa tutkistelemasta ja koettelemasta, ja hypistellessäni ja muokkaillessani tuota uutta ainetta, liikutellessani ja lämmitellessäni sitä, avaan seuraajalleni jonkin mahdollisuuden nauttia siitä mukavammin, ja teen sen hänelle taipuisammaksi ja kuontuvammaksi,

ut Hymettia solecera remollescit, tractataque pollice multasvertitur in facies, ipsoque fit utilis usu;[340]

samoin tekee toinen kolmannelle, ja senvuoksi vaikeus ei saa tehdä minua epätoivoiseksi enempää kuin kykenemättömyytenikään, sillä se on vain minun.

Ihminen on kykenevä kaikkeen yhtä hyvin kuin moniaaseen, ja jos hän myöntää, kuten Theophrastos sanoo, tietämättömyytensä alkusyistä ja perustotuuksista, niin heittäköön sitten huoletta sikseen koko muunkin tieteensä; jos perustus hänellä pettää, niin koko hänen päätelmänsä on kumossa; tieteellisellä pohdinnalla ja tiedon etsinnällä ei ole muuta tarkoitusperää eikä loppumaalia kuin perustotuudet; jos tämä loppumaali ei pysähdytä sen kulkua, niin se heittäytyy loputtomaan epävarmuuteen.Non potest aliud alio magis minusve comprehendi, quoniam omnium rerum una est definitio comprehendendi.[341]Mutta nyt on todennäköistä, että jos sielu tuntisi jotakin, niin se tuntisi ennen kaikkea itsensä, ja jos se tuntisi jonkin itsensä ulkopuolella olevan, niin se tuntisi ennen kaikkea ruumiinsa, oman kotelonsa: kun näkee lääketieteen suurmiesten tähän päivään asti kiistelevän keskenään ruumiimme rakenteesta,

Mulciber in Troiam, pro Troia stabat Apollo,[342]

niin milloin voimme odottaa heidän pääsevän siitä yksimielisiksi? Me olemme lähempänä itseämme kuin lumen valkeus tahi kiven painavuus on meitä; jos ihminen ei tunne itseänsä, niin kuinka hän tuntee toimintansa ja voimansa? Asia kylläkään ei ole niin, ettei meillä olisi mitään todellista tietoa; mutta se on satunnaista, ja kun erehdykset pääsevät sieluumme samaa tietä, samalla tavoin ja samoin menetelmin, niin se ei pysty niitä huomaamaan, eikä eroittamaan totuutta valheesta.

Akatemian filosofit myönsivät jonkinlaisen arvostelun kallistumisen, ja pitivät liian jyrkkänä sanoa, ettei ollut todennäköisempää, että lumi oli valkeata kuin että se oli mustaa, ja että emme ole varmempia kädestämme putoavan kiven kuin kahdeksannen taivaan liikkeestä. Ja välttääkseen tätä vaikeutta ja eriskummaisuutta, jonka todella onkin vaikea mahtua päähämme, he, vaikkakin pitivät varmana, ettemme mitenkään olleet kykeneviä saavuttamaan tietoa, ja että totuus on upotettuna pohjattomiin syvyyksiin, jonne ihmissilmä ei voi tunkea, kuitenkin myönsivät toisten asiain olevan todennäköisempiä kuin toiset ovat, ja uskoivat järjellään olevan kyvyn kallistua pikemmin toisen mahdollisuuden puolelle kuin toisen; he sallivat sille tämän kallistumisen, mutta kielsivät siltä kaiken ratkaisun.

Pyrrholaisten mielipide on rohkeampi ja samalla todennäköisempi; sillä tuo akateemikkojen kallistuminen ja taipuminen pikemmin toisen väitteen puolelle kuin toisen, mitä se on muuta kuin myöntämistä, että toinen sisältää jonkin ilmeisemmän totuuden kuin toinen? Jos kykenemme käsittämään totuuden muodon, ääriviivat, asennon ja kasvot, niin kykenisimme näkemään sen kokonaan yhtä hyvin kuin puolinaisena, vasta syntyvänä ja epätäydellisenä. Lisätkää tuota näennäistä todenmukaisuutta, joka panee heidät kääntymään pikemmin vasemmalle kuin oikealle, monistakaa sadan-, tuhannen kertaiseksi tuo todennäköisyyden hiukkanen, joka panee vaa'an kallistumaan, silloin käy lopulta niin, että vaaka ratkaisee asian täydellisesti ja vie johonkin lopulliseen valintaan ja täyteen totuuteen. Mutta mikä saa heidät kallistumaan todennäköisyyden puolelle, jos he eivät tunne totuutta? Kuinka he tuntevat sen näköisyyden, jonka tosi olemusta he eivät tunne? Joko me voimme ratkaista asiat täydellisesti, tahi emme voi ensinkään. Jos älylliset ja havaintokykymme ovat perustusta ja pohjaa vailla, jos ne vain häilyvät kuin tuulessa, niin turhaan annamme minkään niiden toiminnan osan, näyttipä se tarjoavan meille minkä todennäköisyyden tahansa, temmata puoleensa järkemme, ja turvallisin ja onnellisin älymme tila olisi se, että se pysyisi asemillaan, suorana, kallistumatta, huojumatta ja liikkumatta:inter visa, vera aut falsa, ad animi assensum, nihil interest.[343]Että oliot eivät ole tajunnassamme omassa muodossaan ja semmoisinaan, eivätkä tule siihen omasta voimastaan ja mahdistaan, sen näemme kyllin selvästi; sillä jos niin olisi, niin me kaikki käsittäisimme ne samalla lailla; viini maistuisi samalta sairaan kuin terveen suussa; se, jonka sormet ovat sierettymissä tahi turtina, pitäisi käsittelemäänsä puuta tahi rautaa yhtä kovana kuin toinenkin; ulkonaiset oliot siis antautuvat meidän armoillemme; ne ovat tajunnassamme sellaisina kuin me tahdomme. Mutta jos me puolestamme tajuaisimme jotakin muuttamatta sitä, jos ihmisen hyppyset olisivat kylliksi voimakkaat ja lujat, jotta me omin neuvoin voisimme siepata kiinni totuuden, niin tämä totuus, koska nuo apuneuvot ovat kaikille ihmisille yhteiset, siirtyisi kädestä käteen toiselta toiselle, ja ainakin löytyisi yksi asia maailmassa niin monista siinä olevista, jonka ihmiset yksimielisesti uskoisivat; mutta se seikka, ettei ole ainoatakaan väitettä, joka ei olisi kiistan- ja riidanalainen keskuudessamme, tahi ei voisi sitä olla, todistaa kylliksi, että meidän luontainen älymme ei käsitä oikein selvästi sitä, minkä se käsittää; sillä minun älyni ei voi saada toverini älyä sitä hyväksymään, ja se on merkkinä siitä, että olen sen käsittänyt jollakin toisella välineellä kuin minussa ja kaikissa ihmisissä olevalla luontaisella kyvyllä.

Jättäkäämme sikseen tuo ääretön mielipiteiden sekasorto, joka huomataan filosofienkin keskuudessa, ja tuo alituinen ja yleinen kiista tietämisestä: sillä ennakolta saattaa otaksua sangen varmaksi sen, että ihmiset, tarkoitan lahjakkaimmat ja kykenevimmätkin oppineet, eivät ole mistään asiasta yhtä mieltä, eivät edes siitä, että taivas on meidän päämme päällä; sillä ne, jotka epäilevät kaikkea, epäilevät sitäkin; ja ne, jotka eivät sano meidän voivan mitään ymmärtää, väittävät, ettemme ole ymmärtäneet, että taivas on päämme päällä; ja nämä kaksi mielipidettä ovat kannattajainsa lukumäärään nähden verrattomasti voimakkaimmat.

Paitsi tuota ääretöntä erimielisyyttä ja hajaannusta, joka johtuu siitä sekavuudesta, jonka ymmärryksemme meissä itsessämme aiheuttaa, ja siitä epävarmuudesta, jonka jokainen tuntee itsessään, on helppo nähdä, että sen kanta on sangen epävakava. Kuinka eri lailla arvostelemmekaan asioita! Kuinka monesti vaihdammekaan ajatustapojamme! Mitä mieltä olen tänään, ja mitä uskon, sitä mieltä olen ja sen uskon täydellä uskollani; kaikin neuvoin ja keinoin pidän kiinni tästä mielipiteestä ja vastaan siitä kaikella, mihin ne kykenevät; en voisi omaksua mitään totuutta enkä pitää sitä omanani vahvemmalla vakaumuksella kuin pidän tämän; olen kokonaan, olen täydellä todella sen valtaamana; mutta eikö minulle ole sattunut, ei vain kerran, vaan sata, tuhat kertaa, ja joka päivä, että olen omaksunut aivan näillä samoilla välineillä, tässä samassa tilassa jonkin toisen totuuden, jonka sittemmin olen huomannut vääräksi? Täytyy viisastua ainakin omasta vahingostaan; jos olen huomannut usein pettyneeni, tätä määrättyä väriä tunnustaessani, jos koetinkiveni osoittaa tavallisesti erehtyvänsä ja vaakani olevansa epärehellinen ja väärä, niin miten voin tällä kertaa luottaa niihin enemmän kuin muulloin? Eikö ole typerää antaa saman oppaan viedä minut niin monta kertaa harhaan? Mutta vaikka sattuma siirtäisi meidät viisisataa kertaa paikaltamme, vaikkei se muuta tekisi kuin tyhjentäisi ja täyttäisi uskomme, kuin astian, toisilla ja yhä toisilla mielipiteillä, niin kuitenkin tämä nykyinen ja viimeinen on muka aina se varma ja pettämätön: sen puolesta muka täytyy luopua omaisuudestaan, kunniastaan, hengestään ja autuudestaan ja kaikesta;

posterior ... ... ... res illa repertaperdit et immutat sensus ad pristina quaeque.[344]

Mitä meille saarnattaneenkin, mitä oppinemmekin, niin pitäisi aina muistaa, että ihminen se antaa ja ihminen ottaa vastaan, kuolevainen käsi sen meille ojentaa, kuolevainen käsi sen ottaa vastaan. Yksin sillä, mikä meille tulee taivaasta, on oikeus ja valta saada meidät vakuutetuiksi, siinä yksin on totuuden leima; ja sitä me myöskään emme näe omin silmin, emmekä ota vastaan omin neuvoin; tämä pyhä ja suuri kuva ei voisi pysyä niin heikossa säiliössä, jollei Jumala tätä valmista sitä tarkoitusta varten, jollei Jumala sitä uudista ja vahvista erikoisella ja yliluonnollisella armollaan ja suosiollaan. Ainakin pitäisi meidän erehtyväisen luontomme saada meidät käyttäytymään hillitymmin ja varovaisemmin muuttaessamme kantaa; meidän tulisi muistaa, että mitä saammekin mieleemme, niin saamme usein sellaista, mikä on väärää, ja saamme sen näillä samoilla välineillä, jotka usein erehtyvät ja pettävät.

Eikä nyt olekaan kumma, jos ne pettävät, ne kun ovat niin helpot vähäpätöisenkin asianhaaran taivuttaa ja vääntää kieroon. On varmaa, että käsityksemme, älymme ja sielumme kyvyt yleensä kärsivät ruumiin liikutusten ja muutosten mukaisesti, joita muutoksia tapahtuu lakkaamatta. Eikö henkemme ole valppaampi, muistimme herkempi ja puheemme vilkkaampi terveinä kuin sairaina ollessamme? Eikö ilo ja hilpeys saa meitä vastaanottamaan sielullemme näyttäytyviä ilmiöitä aivan toisin ilmein kuin mieliharmi ja alakuloisuus? Luuletteko Catulluksen tahi Sapphon runojen viehättävän saitaa ja juroa vanhusta samoin kuin rotevaa ja intomielistä nuorta miestä? Kun Kleomenes, Anaksandridaan poika, oli sairaana, moittivat hänen ystävänsä häntä siitä, että hänellä oli outoja ja tavattomia oikkuja ja päähänpistoja: "Sen kyllä uskon", vastasi hän; "en olekaan sama kuin terveenä ollessani; koska olen toinen, niin myöskin mielipiteeni ja ajatukseni ovat toiset". Oikeuspalatsimme käräjätempuissa on tavallinen seuraava sanantapa, jota käytetään rikollisista, joiden tuomarit jollakin tavoin sattuvat olemaan hyvällä, lempeällä ja sävyisällä tuulella:Gaudeat de bona fortuna,[345]sillä varmaa on, että tuomiot sattuvat tulemaan milloin langettavampia, äkeämpiä ja ankarampia, milloin lievempiä, säyseämpiä ja taipuvaisempia vapauttamaan; jos joku tuo mukanaan kotoansa leinin tuskat, mustasukkaisuuden tahi harmin lakeijansa tekemän varkauden johdosta, jos hänen sielunsa on kokonaan vihan valtaama ja täyttämä, niin ei ole epäilemistäkään, etteikö hänen langettamansa tuomio siitä saa vaikutusta tällaiseen suuntaan. Tuo kunnianarvoisa Areiopagin senaatti langetti tuomionsa yön aikana, peläten että kantajain näkeminen vaikuttaisi turmiollisesti sen oikeudenmukaisuuteen. Sääkin ja taivaan kirkkaus vaikuttaa meissä jonkinlaisen muutoksen, kuten sanoo seuraava Ciceron mainitsema kreikkalainen säepari:

Tales sunt hominum mentes, quali pater ipseIuppiter auctifera lustravit lampade terras.[346]

Eivät ainoastaan kuumeet, lemmenjuomat ja suuret onnettomuudet vaikuta mullistavasti arvosteluumme; mitättömimmät seikat maailmassa tanssittavat sitä pillinsä mukaan; ja epäilemätöntä on, vaikkemme sitä huomaisikaan, että jos pysyväinen kuume voi kokonaan lamauttaa sielumme voimat, niin vuoropäiväinenkin omassa määrässään ja suhteellisesti vaikuttaa siinä jonkinlaisen muutoksen; jos halvaus kokonaan pimittää ja sammuttaa järkemme valon, niin on varmaa, että nuhakin sitä himmentää; ja siten tuskin voidaan tavata ainoatakaan tuntia elämässä, jolloin järkemme olisi asianmukaisessa tilassa, ruumiimme kun on niin monien alituisten muutosten alainen ja niin monenmoisilla kojeilla varustettu, että uskon lääkäreitä, kun he huomauttavat, kuinka harvinaista on, ettei ainakin joku niistä ole epäkunnossa.

Muutoin tätä tautia ei huomaa niin helposti, ellei se ole aivan tavattoman kova ja parantumaton, koska järki aina menee menoaan, kierossakin, untuvanakin ja rampana, tekemisissään niin valheen kuin totuudenkin kanssa; niin ollen on vaikea huomata sen erehdystä ja epäkuntoon joutumista. Kutsun yhä järjeksi tuota näennäistä ymmärryskykyä, jonka jokainen kehittää itsessään; tämä järki, jollaisia voi olla sata erilaista samasta asiasta, se on lyijystä ja vahasta tehty ase, venyväinen, taipuvainen, kaikkiin katsantotapoihin ja mittoihin mukautuva; tarvitsee vain osata käännellä sitä. Niin hyvä aikomus kuin tuomarilla lieneekin, niin voi, jollei hän visusti tarkkaa itseänsä, jota harvat viitsivät tehdä, puolueellisuus ystävää, sukulaista, kauneutta kohtaan ja kostonhalu, eivätkä vain niin painavat seikat, vaan myös tuo satunnainen vaisto, joka saa meidät suosimaan toista enemmän kuin toista ja järjeltä lupaa kysymättä ratkaisee, minkä kahdesta samanlaisesta esineestä valitsemme, tahi jokin muu yhtä joutavanpäiväinen hämärä vaikutin huomaamatta aiheuttaa hänen arvostelussaan suosiollisuutta tahi epäsuosiota jotakin oikeusasiaa kohtaan ja panna vaa'an kallistumaan.

Minä, joka pidän itseäni tarkemmin silmällä ja katseeni lakkaamatta suunnattuina itseeni, niinkuin mies, jolla ei ole suurin tekemistä muualla,

quis sub Arctorex gelidae metuatur orae,quid Tiridatem terreat, unicesecurus,[347]

tuskin uskaltaisin kertoa, kuinka paljon häilyväisyyttä ja heikkoutta huomaan itsessäni: kantani on niin epävakava ja huonosti perusteltu, huomaan sen niin helpoksi kumota ja niin valmiiksi horjumaan, ja mielipiteeni niin vakaantumattomaksi, että syömättömänä tunnen olevani toinen mies kuin aterian jälkeen. Jos terveyteni ja kaunis, kirkas päivä mieltäni hivelevät, niin olen rakastettava mies; jos minulla on liikavarvas painamassa jalkaani, niin olen ärtyisä, epämiellyttävä ja juro; sama hevosen juoksutapa tuntuu minusta milloin rasittavalta, milloin helpolta, sama tie nyt lyhyemmältä, toisen kerran pitemmältä, sama muoto milloin enemmän, milloin vähemmän miellyttävältä; milloin kykenen kaikkeen, milloin en kykene mihinkään; mikä minua nykyhetkellä ilahduttaa, se minua kerran surettaa. Mieltäni myllertävät lukemattomat sokeat ja satunnaiset liikutukset: joko olen melankoolisella tahi koleerisella tuulella, ja omalla luvallaan vallitsee minussa milloin mieliharmi, milloin hilpeys.

Kun avaan kirjoja, olen ehkä huomannut jossakin kohdassa erinomaista kauneutta, joka on tenhonnut mieleni; jos joskus toiste satun palaamaan samalle kohdalle, niin turhaan sitä kääntelen puolelle ja toiselle, turhaan sitä taivuttelen ja käsittelen, se on outo ja muodoton möhkäle minulle. Kirjoitelmissanikaan en aina tunne ensimmäisen ajatukseni sävyä, nähdessäni sen jälleen; en tiedä, mitä olen tahtonut sanoa, ja pilaan usein asiani korjailemalla ja panemalla niihin uuden ajatuksen, kun en enää ymmärrä alkuperäistä, joka oli parempi. Minä vain horjun edes takaisin: älyni ei aina kulje eteenpäin, se häilyy, se harhailee

velut minuta magnodeprensa navis in mari, vesaniente vento.[348]

Useasti, kun harjoituksen vuoksi ja huvikseni olen ottanut puolustaakseni omalle kannalleni päinvastaista mielipidettä, niinkuin usein kernaasti teen, järkeni, kääntäen huomionsa sille taholle, sitoo minut siihen niin lujasti, etten enää huomaa ensimmäisen mielipiteeni oikeutusta, vaan luovun siitä. Minä ikäänkuin vedän itseni mukaani sinne, minne päin kallistan itseäni, olkoonpa se mille puolelle tahansa, ja menen mennessäni omasta painostani.

Jokainen voisi kai sanoa itsestään jotenkin samaa, jos hän tarkkaisi itseään niin kuin minä; saarnaajat tietävät, että mielenliikutus, joka heidät valtaa puhuessa, yllyttää heidän uskoansa; ja että suuttuessamme äidymme kovemmin puolustamaan väitettämme, juurrutamme sen itseemme ja pidämme siitä kiinni ankarammin ja jyrkemmin kuin kiihkottomalla ja levollisella mielellä ollessamme. Te selostatte yksinkertaisesti jonkin asian asianajajalle; hän vastaa horjuen ja epäröiden; te tunnette, että hänelle on yhdentekevää, kumpaa riitapuolta hän ottaa puolustaaksensa; mutta, jos olette antaneet hänelle hyvän maksun, jotta hän tarttuisi asiaan ja asettuisi siinä määrätylle kannalle, jos se alkaa kiinnittää hänen mieltänsä, jos hänen harrastuksensa siihen on lämminnyt, niin hänen järkensä ja tietonsa lämpiää samalla; kas silloin hänen ymmärrykselleen näyttäytyy ilmeinen ja epäilemätön totuus, hänelle koittaa siinä aivan uusi valo, hän uskoo sen täydellä todella ja on vakuutettu, että se on niin. Vieläpä melkein luulen, että kiihko, joka syntyy harmista ja itsepäisyydestä esivallan ja vaaran painostusta ja ankaruutta vastaan tahi maineen halu on ajanut monenkin miehen pitämään kiinni aina polttoroviolle asti mielipiteestä, jonka puolesta hän ystäviensä kesken ja vapaudessaan ei olisi halunnut polttaa sormensa päätäkään.

Ruumiillisien intohimojen sielullemme antamat työnnit ja sysäykset vaikuttavat siihen suuresti; mutta vielä voimakkaammin sen omat intohimot, joiden vallassa se on niin kovin, että ehkä voi väittää, ettei sitä mikään muu aja liikkeelle, kuin sen omien tuulten henki, ja että, jos ne eivät sitä liikuttaisi, se pysyisi toimimatta, kuten aavalla merellä laiva, jonka tuulet jättävät apuansa vaille; ja ken niin väittäisi, asettuen peripateetikkojen kannalle, se ei tekisi meille suurta vääryyttä, koska on tunnettua, että useimmat sielun kauneimmista toiminnoista lähtevät tästä intohimojen antamasta sysäyksestä ja tarvitsevat sitä. Urhoollisuus, sanovat he, ei voi kehittyä täydelliseksi ilman vihanpuuskan avustusta;semper Aiax fortis, fortissimus tamen in furore;[349]eikä ilkiöiden ja vihollisten kimppuun käy kyllin tarmokkaasti se, joka ei ole vihoissaan; ja he vaativat, että asianajajan tulee nostattaa suuttumusta tuomareissa, saadakseen heiltä oikeutta.

Intohimot yllyttivät toimimaan Themistokleen, yllyttivät Demostheneen, ja ovat ajaneet filosofit tekemään tutkimuksia, valvomaan öitä ja matkustamaan vieraille maille, ne kannustavat meitä kunniaan, oppiin ja terveyteen, jotka ovat hyödyllisiä tarkoitusperiä; ja tuo haluttomuus kärsimään surua ja mielipahaa on omiaan pitämään omassatunnossa vireillä synnintuntoa ja katumusta, ja saa meidät tuntemaan Jumalan vitsaukset meidän parannukseksemme ja esivallan määräämän kurituksen vitsaukset; myötätunto on kannustimena armahtavaisuuteen; ja pelkomme tekee meidät viisaiksi varjelemaan ja hoitamaan itsemme; ja kuinka monta jaloa tekoa aiheuttaakaan kunnianhimo, kuinka monta ylpeys! Lyhyesti, ei mitään erinomaista ja toimitarmoista hyvettä ole ilman jonkinlaista tavallista voimakkaampaa mielenliikutusta. Eikö tämä ehkä ole yksi syy, joka on saanut epikurolaiset vapauttamaan Jumalan kaikesta huolenpidosta ja murheesta meidän asioistamme, koskapa hän ei voinut osoittaa hyvyyttänsäkään meitä kohtaan järkyttämättä levollisuuttaan intohimoilla, jotka ovat kuin kannustimina ja kiihoittimina ajamassa sielua hyveellisiin tekoihin? Vai uskoivatko he toisin ja pitivät niitä ikäänkuin myrskyinä, jotka viekoittelevat sielun häpeällisellä tavalla pois sen rauhallisuudesta?Ut maris tranquillitas intelligitur, nulla, ne minima quidem, aura fluctus commovente; sic animi quietus et placatus status cernitur, quum perturbatio nulla est, qua moveri queat.[350]

Mitä ymmärryksen ja järjen eri tiloja, mitä ristiriitaisia ajatustapoja tarjoovatkaan nähtäviksemme erilaiset intohimomme! Mitä luottamusta meillä siis voi olla sellaiseen, joka on niin epävakava ja vaihteleva, joka luonnostaan on kiihkon herruuden alainen, ja toimii aina vain pakonalaisena, eikä omassa vapaudessaan? Jos järkemme on itse sairaudesta ja sekasorrosta riippuvainen, jos sen on pakko vastaanottaa intohimolta ja yltiöllisyydeltä vaikutelmansa asioista, niin mitä luotettavuutta me voimme siltä odottaa?

Eikö filosofia ole liian rohkea arvellessaan, että ihmiset suorittavat suurimmat ja eniten jumaluutta lähentelevät tekonsa ollessaan suunniltaan, raivoissaan ja mielettöminä? Me tulemme paremmiksi, kun menetämme järkemme ja se joutuu huumaustilaan; ne molemmat luonnolliset tiet, joita myöten voimme päästä jumalten työhuoneeseen ja siellä nähdä edeltäpäin kohtaloiden kulun, ovat raivo ja uni. Tämä on lystikästä ajatella: kun intohimot vääntävät sijoiltaan järkemme, niin meistä tulee hyveellisiä; kun raivo tahi kuoleman kuva riistää sen meiltä kokonaan, niin meistä tulee profeettoja ja tietäjiä. En koskaan ole kernaammin uskonut filosofian puheita. Puhdas innoitus, jonka pyhä Totuus on puhaltanut filosofian mieleen, se pakottaa sen vastoin omaa väitettänsä tunnustamaan, että sielumme rauhallinen tila, sen vakava tila, tervein tila, minkä filosofia sille voi luoda, ei ole sen paras tila; valvova tilamme on untelompi kuin uni; viisautemme ei ole niin viisas kuin mielettömyys; unemme ovat arvokkaampia kuin järkipuheemme; huonoin tila, minkä voimme valita, on se, että emme ole suunniltamme. Mutta eikö filosofia luule meillä olevan kylliksi älyä huomataksemme, että se ääni, joka sanoo sielun ruumiista vapaana ollessaan olevan niin selvänäköisen, niin suuren niin täydellisen, ja ruumiissa ollessaan niin maallisen, tietämättömän ja sokean, se on ääni, joka lähtee tuossa maallisessa, tietämättömässä ja sokeassa ihmisessä olevasta sielusta, ja siitä syystä ääni, johon ei voi luottaa, ja jota ei voi uskoa?

Luonnonlaatuni kun on tarmoton ja hidas, niin minulla ei ole suurta kokemusta noista ankarista mielenkuohuista, joista enimmät äkkiä yllättävät sielumme, antamatta sille aikaa malttaa mieltänsä. Mutta vaikka se intohimo, jonka sanotaan syntyvän nuorten miesten sydämessä joutilaisuudesta, kehittyykin aikaa myöten ja asteittain kasvaen, niin se aivan ilmeisesti niille, jotka ovat koettaneet asettua sen mahtia vastustamaan, kuvaa sitä voimakasta kääntymystä ja muutosta, joka järjessämme tapahtuu. Olen ennen aikaan koettanut panna parastani kestääkseni ja lannistaakseni sen, sillä kaukana siitä, että olisin niitä, jotka kutsuvat luokseen paheita, en lähde niiden seuraan, elleivät ne tempaa minua mukaansa; tunsin sen syntyvän, kasvavan ja karttuvan vastustuksestani huolimatta, ja vihdoin tarttuvan minuun ja valtaavan minut aivan näkevänä ja elävänä siihen määrään, että kaikki ikäänkuin huumeessa alkoi minusta näyttää toiselta kuin tavallisesti; näin himoitsemani esineen avujen ilmeisesti suurenevan ja kasvavan ja tunsin mielikuvitukseni tuulen niitä pullistavan ja paisuttavan, yritykseni vaikeuksien helpponevan ja tasoittuvan, järkeni ja omantuntoni väistyvän takaisin; mutta tuon hehkun hälvettyä sieluni yhdessä silmänräpäyksessä kuin salaman kirkkaassa valossa näkevän jälleen kaikki toisin, muuttavan tilaa ja arvostelutapaa, peräytymisen vaikeuksien minusta näyttävän suurilta ja voittamattomilta ja samojen esineiden aivan toisen tuntuisilta ja näköisiltä kuin miltä himon hehku oli saanut ne minusta näyttämään. Kumpi oli totuudenmukaisempaa? Pyrrho ei sitä tiedä. Me emme ole koskaan tautia vailla; kuumeissa meitä milloin polttaa, milloin vilustaa; polttavan intohimon tilasta vaivumme taas viluttavan intohimon tilaan; minkä verran olin heittäytynyt eteenpäin, saman verran paiskaudun jälleen taaksepäin:

Qualis ubi alterno procurrens gurgite pontusnunc ruit ad terras, scopulosque superiacit undamspumeus, extremamque sinu perfundit arenam;nunc rapidus retro, atque aestu revoluta resorbenssaxa, fugit, littusque vado labente relinquit.[351]

Mutta nyt tämän vaihemielisyyteni tunnosta on minussa syrjäseurauksena kehittynyt jonkinlainen katsantokannan vakavuus, enkä ole paljoakaan muuttanut ensimmäisiä ja luontaisia mielipiteitäni; sillä niin todennäköiseltä kuin uutuus tuntuukin, niin en helposti vaihda, koska pelkään menettäväni siinä kaupassa; ja koska kerran en kykene valitsemaan, niin hyväksyn toisten suorittaman valinnan ja pysyn sillä kannalla, mille Jumala on minut asettanut; muutoin en voisi varjella itseäni pyörimästä lakkaamatta. Siten olen, Jumalan armon avulla, säilyttänyt itseni ehjänä, vapaana omantunnon myrskyistä ja levottomuuksista, uskontomme vanhoissa uskoissa, huolimatta niin monista aikamme synnyttämistä lahkoista ja eriseuroista. Muinaisajan kirjailijain teokset, tarkoitan hyvät teokset, runsassisältöiset ja luotettavat, houkuttelevat minut puoleensa ja saavat minut taipumaan melkeinpä mihin tahtovat. Se, mikä minulla on kädessäni, näyttää minusta aina etevimmältä; minusta ne ovat oikeassa kukin vuoroonsa, vaikka ne ovat ristiriidassa keskenään; se helppous, jolla älykkäät henget tekevät todennäköiseksi minkä tahtovat, ja jonka vuoksi ei ole mitään niin eriskummaista, etteivät he yrittäisi antaa sille kylliksi väriä pettääkseen minunlaiseni yksinkertaisen miehen, se osoittaa ilmeisesti heidän todistuksensa heikkouden. Taivas ja tähdet ovat liikkuneet kolme tuhatta vuotta; niin olivat kaikki ihmiset uskoneet, kunnes Kleanthes Samoslainen, tahi Theophrastoksen mukaan Niketas Syrakusalainen, keksi väitteen, että maa liikkuu, kiertäen akselinsa ympäri pitkin eläinradan kaltevaa kehää; ja meidän aikanamme on Kopernikus niin hyvin perustellut tuon opin, että hän johtaa siitä sangen säännöllisesti kaikki astrologiset seuraukset. Mitä päätämme tästä muuta kuin että meidän ei tule välittää siitä, kumpiko on asian laita? Ja kuka tietää, eikö kolmas mielipide tuhannen vuoden kuluttua kumoa molempia edellisiä?

Sic volvenda aetas commutat tempora rerum:quod fuit in pretio, fit nullo denique honore,porro aliud succedit et e contemptibus exit,inque dies magis appetitur floretque repertumlaudibus, et miro est mortales inter honore.[352]

Siis, kun meille julistetaan jotakin uutta oppia, niin meillä on täysi syy epäillä sitä ja muistaa, että ennenkuin se oli keksitty, sen vastakohta oli huudossa, ja samoin kuin ensinmainittu on kumonnut tämän, niin saattaa vastaisuudessa ilmestyä kolmas keksintö, joka samoin sotii toista vastaan. Ennenkuin Aristoteleen julistamat perustotuudet pääsivät arvoon, tyydyttivät toiset perustotuudet ihmisjärjen, niinkuin nämä nyt tyydyttävät meidät. Mikä valtakirja näillä on, mikä erikoisoikeus siihen, että meidän kekseliäisyytemme kulun pitäisi pysähtyä niihin, ja että niiden tulisi kaikkina tulevina aikoina vallita meidän uskoamme? Ne eivät ole mahdottomammat syrjäyttää kuin niiden edeltäjät olivat. Kun minua ahdistetaan uudella todistelulla, niin tulee minun ajatella, että mitä minä en voi tyydyttää, sen on joku toinen tyydyttävä; sillä on perin typerää uskoa kaikki se näennäinen, josta emme voi irtautua; siten kävisi niin, että koko suuren yleisön (ja me kuulumme kaikki suureen yleisöön) usko voisi kieppua ympäri kuin tuuliviiri; sillä sen sielun, se kun on pehmeä ja vastustuskykyä vailla, olisi pakko ottaa vastaan lakkaamatta toisia ja taas toisia vaikutelmia, jälkimmäinen kun aina pyyhkisi pois edellisen jättämän jäljen. Ken pitää itseään heikkona, sen tulee vastata, niinkuin oikeuden edessä, puhuvansa asiasta neuvonantajalleen, tahi turvautua viisaampiin, joilta on saanut opetuksensa.

Kuinka kauan aikaa on lääketiede ollut maailmassa? Kerrotaan, että eräs uusi tulokas, jonka nimi on Paracelsus, muuttaa ja mullistaa vanhojen sääntöjen koko järjestelmän, ja väittää, että tähän hetkeen asti se ei ole tehnyt muuta kuin vienyt ihmisiä surman suuhun. Uskon, että hän helposti näyttää sen toteen; mutta ei olisi mielestäni kovin viisasta uskoa henkeäni hänen uuden kokemuksensa todistusvälineeksi. Ei pidä uskoa ketä tahansa, sanoo sääntö, sillä kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa. Eräs ammattimies näiden luonnonopillisten uutuuksien ja parannusten alalla sanoi minulle jonkin aikaa sitten, että kaikki vanhan ajan ihmiset olivat ilmeisesti erehtyneet laskuissaan tuulien luonnosta ja liikkeistä, minkä hän lupasi tehdä minulle aivan silminnähtäväksi ja kouraantuntuvaksi, jos tahdoin kuunnella häntä. Kun olin vähän aikaa kärsivällisesti kuunnellut hänen todistelujaan, jotka olivat varsin todennäköisiä, sanoin hänelle: "Kuinka siis! Ne jotka harjoittivat merenkulkua Theophrastoksen lakien mukaan, kulkivatko ne länteenpäin, suunnatessaan matkansa itään? Kulkivatko ne sivullepäin, tahi taaksepäin?" — "Se oli onnen kauppa", vastasi hän; "joka tapauksessa he erehtyivät". Sanoin hänelle siihen, että mieluummin uskoin tosiasioita kuin järkipuheita. Mutta nepä sotivatkin usein toisiaan vastaan, ja minulle on sanottu, että geometriassa (joka luulee saavuttaneensa korkeimman varmuudenasteen tieteiden joukossa) on ehdottoman sitovia todistuksia, jotka kumoavat kokemuksen osoittaman totuuden, niinkuin Jacques Peletier sanoi minulle kotonani löytäneensä kaksi viivaa, jotka lähenivät toisiaan yhtyäkseen, ja joista hän kuitenkin todisti, etteivät ne koskaan ikipäivinä voisi päästä koskettamaan toisiaan. Ja pyrrholaiset eivät käytä todistuksiaan ja järkeään muuhun kuin kumotakseen minkä kokemus on osoittanut ilmeiseksi; ja ihmeellistä on, mihin määrään saakka meidän notkea järkemme on heitä totellut tuossa tarkoituksessa kumota ilmeisiä tosiasioita; he näet todistavat yhtä sitovasti, että me emme liiku, että emme puhu, ettei ole mitään painavaa eikä lämmintä, kuin me todistamme mitä todennäköisimmät asiat.

Ptolemaios, joka oli suuri merkkimies, oli määrännyt meidän maailmamme rajat; kaikki muinaiset filosofit luulivat tuntevansa sen koon, paitsi eräitä syrjäisiä saaria, jotka saattoivat jäädä heidän tietopiirinsä ulkopuolelle; tuhat vuotta sitten olisi ollut pyrrholaisuutta epäillä kosmografiatiedettä ja sen väitteitä, jotka jokainen hyväksyi; oli kerettiläisyyttä uskoa antipodeja olevan olemassa; ja nyt meidän aikanamme on vasta löydetty ääretön ala mannermaata, ei yksityinen saari eikä seutu, vaan melkein yhtä laaja alue kuin se, minkä ennen tunsimme. Nykyajan maantieteilijät tietysti vakuuttavat, että nyt on kaikki löydetty ja kaikki nähty;

nam quod adest praesto, placet et pollere videtur.[353]

Mutta tahtoisinpa tietää, eikö olisi typerää, jos kerran Ptolemaios on muinoin erehtynyt asiasta järkensä esittämiin perustuksiin nojaten, nyt luottaa siihen, mitä nämä siitä sanovat, ja eikö ole luultavampaa, että se suuri kappale, jota me sanomme Maailmaksi, on jotakin kokolailla toista, kuin mitä me päättelemme sen olevan.

Platon sanoo, että se muuttaa ulkomuotoa joka suuntaan, että taivas, tähdet ja aurinko joskus kääntävät päin vastoin sen liikkeen, jonka näemme niillä olevan, muuttaen idän länneksi. Egyptin papit sanoivat Herodotokselle, että heidän ensimmäisestä kuninkaastaan lukien, josta ajasta oli vähän päälle yksitoista tuhatta vuotta (ja he näyttivät hänelle kaikkien kuningastensa luonnon mukaan veistetyt kuvapatsaat), aurinko oli muuttanut rataa neljä kertaa; että meri ja maa vaihtuvat vuorotellen toinen toiseksensa; että maailman synty on rajoittamaton. Aristoteles ja Cicero sanovat samoin, ja eräs meikäläisistä väittää, kutsuen todistajikseen Salomon ja Esaian, että se on ikivanha, kuolevainen, ja syntyy uudestaan monin vuoroin; välttääkseen näitä vastakohtia, että Jumala on ollut joskus luoja ilman luontokappaletta; että hän on ollut toimetonna; että hän on luopunut toimettomuudestaan, ryhtyen tähän työhön, ja että hän siis on muutoksen alainen. Kuuluimmassa kreikkalaisista koulukunnista maailmaa pidetään jumalana, toisen suuremman jumalan luomana, ja se on kokoonpantu ruumiista ja sielusta, joka sijaitsee sen keskustassa, leviten musikaalisissa rytmeissä sen kehälle; se on jumalallinen, sangen onnellinen, sangen suuri, sangen viisas, iankaikkinen; siinä on toisia jumalia, maa, meri, tähdet, jotka pitävät toisiaan sopusuhtaisessa ja lakkaamattomassa liikkeessä ja jumalaisessa tanssissa, milloin kohdaten toisensa, milloin loitoten toisistaan, piiloutuen, näyttäytyen, vaihtaen järjestystä milloin eteen-, milloin taaksepäin. Herakleitos väitti maailman olevan kokoonpannun tulesta, ja kohtaloiden määräyksestä sen piti kerran syttyä ja purkautua tuleksi, ja syntyä vielä kerran uudelleen. Ja ihmisistä sanoo Apuleius:singillatim mortales, cunctim perpetui.[354]

Aleksanteri kirjoitti äidilleen erään egyptiläisen papin kertomuksen, joka perustui heidän muistomerkkeihinsä ja todisti tämän kansakunnan vanhuuden äärettömäksi ja käsitti toisten maiden synnyn ja edistyksen totuuden mukaisesti. Cicero ja Diodorus sanovat aikanaan, että khaldealaiset pitivät luetteloa yli neljästä sadasta tuhannesta vuodesta; Aristoteles, Plinius ja muut, että Zoroaster eli kuusi tuhatta vuotta ennen Platonin aikaa. Platon sanoo, että Saïs-kaupungin asukkailla on kirjallisia muistomerkkejä kahdeksan tuhannen vuoden ajalta, ja että Athenan kaupunki rakennettiin tuhat vuotta ennen mainittua Saïs-kaupunkia. Epikuros sanoo, että samalla kuin oliot ovat täällä sellaisina kuin ne näemme, ne ovat aivan samanlaisina ja samassa muodossa monissa toisissa maailmoissa; ja sen hän olisi sanonut vielä suuremmalla varmuudella, jos hän olisi nähnyt niin eriskummaisissa esimerkeissä tuon uuden Länsi-Intian maailman ja meidän nykyisen ja entisen maailmamme yhtäläisyydet ja yhdenmukaisuudet.

Itse asiassa olen usein, tarkastellessani sitä, mitä on tullut tietoomme tämän maallisen yhteiskuntajärjestyksen kehityksestä, ihmetellen huomannut, kuinka yhtäpitäviä ovat niin lukuisat paikassa ja ajassa sangen kaukana toisistaan olevat kansanomaiset eriskummaiset luulot ja villit tavat ja uskot, jotka eivät miltään kannalta katsoen näytä riippuvan meidän luontaisesta ymmärryksestämme. Ihmishenki on suuri ihmeitten tekijä! Mutta tuossa yhtäpitäväisyydessä on jotakin vielä oudomman näköistä; se tavataan myöskin nimissä ja lukemattomissa muissa seikoissa: niinpä siellä tavattiin kansakuntia, jotka tietääksemme eivät koskaan olleet kuulleet mitään meistä ja joiden keskuudessa ympärileikkausta pidettiin arvossa; kansakuntia, joilla oli valtioita ja suuria yhteiskuntia, joita hoitivat naiset ilman miesten avustusta; toisia, joiden keskuudessa meidän paastoamisemme ja paastonaikamme olivat edustettuina, ja niihin lisättynä pidättäytyminen naisista; toisia, jotka monin tavoin pitivät arvossa meidän ristejämme: yhtäällä niillä korotettiin hautajaisten kunniaa, toisaalla käytettiin niitä, ja nimenomaan pyhän Andreaan ristiä, torjumaan öisiä näkyjä ja pantaviksi lasten vuoteille noituuksia vastaan, toisessa paikassa tavattiin sangen korkea puinen risti, jota palveltiin sateen jumalana, ja se oli sangen kaukana mannermaalla. Siellä tavattiin meikäläisten kurituslaitosten sangen tarkka vastine, piispanhiippojen käyttö, pappien naimattomuus, uhriteurasten sisälmyksistä ennustamisen taito, pidättäytyminen kaikenlaisesta lihasta ja kalasta heidän ruuassaan, pappien tapa käyttää jumalanpalvelusta toimittaessaan erikoista, eikä kansan, kieltä, ja tuo käsitys, että ensimmäisen jumalan oli karkoittanut toinen, hänen nuorempi veljensä; että ihmiset luomisen jälkeen nauttivat kaikkia hyvyyksiä, mutta että näitä sittemmin on supistettu heidän syntiensä tähden, muutettu heidän aluettaan ja huononnettu heidän luonnollista asemaansa; että muinoin taivaan vesien paisumus hukutti heidät; että siitä pelastui vain harvoja perheitä, jotka heittäytyivät korkealla oleviin vuorenrotkoihin, joiden suut he, suljettuaan sinne sisälle monenlaisia eläimiä, tukkesivat, niin että vesi ei päässyt niihin; että kun he huomasivat sateen lakkaavan, he päästivät ulos koiria, ja kun nämä olivat palanneet puhtaina ja märkinä, he päättivät, että vesi vielä tuskin oli laskenut; kun he sitten, laskettuaan ulos toisia koiria, näkivät näiden palaavan likaisina, lähtivät he ulos kansoittamaan jälleen maailman, jonka he huomasivat olevan täynnä pelkkiä käärmeitä.

Eräässä paikassa tavattiin vakaumus viimeisestä tuomiosta, niin että asukkaat pahastuivat tavattomasti espanjalaisille, jotka heittivät hajalleen kuolleiden luut, kaivaessaan kalleuksia haudoista, ja he sanoivat, että nuo hajanaiset luut eivät voisi helposti jälleen liittyä toisiinsa; tavattiin vaihtokauppa, eikä muunlaista kauppaa markkinoita ja toripäiviä tätä tarkoitusta varten; kääpiöitä ja rujoja henkilöitä ruhtinasten pöytäin koristuksina; heidän lintujensa luonnon mukaan sovitettu ajohaukan käyttö metsästykseen; tyrannimaisia ylimääräisiä veroja; herkullisia puutarhantuotteita; tansseja, nuoralla tanssijain hyppyjä, soitinmusiikkia; vaakunakilpiä; pallo-, noppa-ja arpapelejä, johon viimemainittuun he usein innostuvat siihen määrään, että panevat itsensä ja vapautensa peliin; ei muunlaista lääketaitoa kuin taikoja; kuvioilla kirjoittamisen tapa; usko, että oli yksi ainoa ensimmäinen ihminen, kaikkien kansojen isä; sellaisen Jumalan palvonta, joka eli muinoin ihmisenä täydellisessä neitseellisyydessä, paastossa ja katumuksessa, saarnaten luonnon ja uskonnollisten menojen lakia, ja joka katosi maailmasta ilman luonnollista kuolemaa; luulo, että oli olemassa jättiläisiä; tapa päihdyttää itsensä heidän juomillaan ja juoda aikalailla; uskonnollisia koristeita, joihin on maalattu kuolleiden luita ja päitä; messupaitoja, vihkivettä, vihkivesi-viuhkoja; naisia ja palvelijoita, jotka kilvan tarjoutuvat poltettaviksi ja haudattaviksi kuolleen aviomiehensä tahi herransa mukana; laki, että vanhin poika perii koko omaisuuden, ja nuoremmalle ei varata muuta osaa kuin että hänen on toteltava; tapa, että ylennettäissä johonkin korkea-arvoiseen virkaan, se, joka ylennetään, ottaa toisen nimen ja luopuu omastaan; tapa kaataa kalkkia vastasyntyneen lapsen polville ja sanoa hänelle: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman"; lintujen lennosta ennustamisen taito. Nuo meidän uskontomme tyhjät varjot, jotka näkyvät eräissä näistä esimerkeistä, todistavat sen arvokkuutta ja jumalallisuutta; se on jollakin tavoin hiipinyt sekä kaikkien tämänpuolisten pakanakansain keskuuteen jonkin jäljittelyn muodossa että myöskin noiden raakalaisten keskuuteen, ikäänkuin yleisen ja yliluonnollisen ilmestyksen vaikutuksesta; sillä siellä tavattiin myöskin usko kiirastuleen, mutta uudessa muodossa; saman vaikutuksen, minkä me uskomme olevan tulella, uskovat he olevan kylmällä, ja ajattelevat sielujen sekä puhdistuvan että saavan rangaistuksensa äärettömän ankarasta kylmyydestä. Ja tämä esimerkki johtaa mieleeni toisen huvittavan eroavaisuuden: samoin, näet, kuin siellä tavattiin kansoja, joilla oli tapana pitää kalunsa päätä paljaana, ja jotka leikkasivat siitä pois nahan muhamettilaiseen ja juutalaiseen tapaan, samoin tavattiin toisia, jotka niin tunnontarkasti karttoivat sen paljastamista, että he pitivät nahkaa hyvin huolellisesti pienillä nauhoilla venytettynä ja sidottuna sen päälle, peläten, että se pistäisi näkyviin; ja myöskin sen eroavaisuuden, että niinkuin me kunnioitamme kuninkaita ja juhlia koristautumalla siisteimmillä vaatteilla mitä meillä on, niin eräillä seuduilla alamaiset, osoittaakseen koko eriarvoisuutensa ja nöyryytensä kuningastaan kohtaan, esiintyivät hänen edessään huonoimmissa vaatteissaan, ja astuessaan palatsiin vetivät jonkin vanhan rikkinäisen puvun hyvän pukunsa ylle, jotta kaikki loisto ja koreus jäisi heidän herrallensa. Mutta jatkakaamme!

Jos luonto sulkee tavallisen kehityksensä rajojen piiriin, kuten kaiken muun, niin myöskin ihmisten uskot, arvostelut ja mielipiteet; jos näillä on kiertokulkunsa, aikakautensa, syntynsä ja kuolemansa, niinkuin kaaleilla; jos taivas niitä mullistelee ja muuttelee mielensä mukaan, niin mikä mahtava ja pysyväinen arvovalta on meidän katsottava niillä olevan? Jos meille kokemuksen nojalla on aivan varmaa, että olentomme muoto riippuu ilmasta, ilmastosta ja maanlaadusta siellä, missä synnyimme, ei vain ihonväri, ruumiin koko ja rakenne, esiintymistavat, vaan myöskin sielun kyvyt;et plaga coeli non solum ad robur corporum, sed etiam animorum facit,[355]sanoo Vegecius; ja jos se jumalatar, joka perusti Athenan kaupungin, valitsi sen paikaksi senluontoisen seudun, että se teki ihmiset järkeviksi, kuten Egyptin papit ilmoittivat Solonille;Athenis tenue coelum; exquo etiam acutiores putantur Attici; crassum Thebis; itaque pingues Thebani et valentes;[356]niin että samoin kuin hedelmät ja eläimet tulevat erilaisia, myöskin ihmiset ovat synnystään enemmän ja vähemmän sotaisia, oikeudenmukaisia, kohtuullisia ja kuuliaisia, yhtäällä viinaan meneviä, toisaalla varkaansekaisia tahi huorimuksia, missä herkkiä taikauskoon, missä vääräuskoisuuteen, missä taipuvaisia vapauteen, missä orjuuteen, kykeneviä johonkin tieteeseen tahi taiteeseen, kömpelöitä tahi älykkäitä, tottelevaisia tahi kapinallisia, hyviä tahi pahoja sen paikan laadun mukaan, mihin he ovat asettuneet, ja niin että ne, kuten puut, muuttavat luontoa, jos ne siirretään toiseen paikkaan, mikä oli syynä, jonka vuoksi Kyyros ei tahtonut sallia persialaisten lähteä maastaan, kolkosta ja mäkisestä, asettuakseen toiseen lauhkeaan ja tasaiseen, sanoen, että möyheät ja pehmeät maat tekevät ihmiset veltoiksi, ja hedelmälliset heidän henkensä hedelmättömiksi; — jos näemme milloin toisen tieteen ja uskon, milloin toisen kukoistavan, jonkin taivaallisen vaikutuksen voimasta, toisen vuosisadan synnyttävän toisenlaisia luonteita ja totuttavan ihmiskunnan toisenlaisiin tapoihin, ihmisten henkien olevan milloin voimakkaita, milloin laihoja, kuten peltomme; — niin miten käy kaikkien noiden jalojen etuoikeuksien, joista me ylpeilemme? Koska yksi viisas mies voi erehtyä, ja sata miestä, ja monet kansat, vieläpä ihmiskunta, meidän tietääksemme, erehtyy useampien vuosisatojen aikana tässä tahi tuossa asiassa, niin mitä varmuutta meillä on siitä, että se joskus lakkaa erehtymästä, ja että se tällä vuosisadalla ei ole väärässä?

Minusta tuntuu, että muiden kyvyttömyytemme todistusten joukossa ei pidä unohtaa sitä, että ihminen ei toiveissaankaan osaa löytää sitä, mitä hän tarvitsee; että, en tahdo sanoa nauttiessamme, mutta emme edes mielikuvituksessammekaan emmekä toivomuksissamme voi olla yksimielisiä siitä, mitä tarvitsemme tyydyttääksemme itsemme. Antakaamme ajatuksemme leikellä ja ommella mielin määrin; se ei voi edes haluta sitä, mikä sille on omiaan, eikä tyydyttää itseään:

Back to Index Next