Chapter 14

Quid enim ratione timemusaut cupimus? quid tam dextro pede concipis, ut teconatus non paeniteat, votique peracti?[357]

Siitä syystä Sokrates pyysi jumalia vain antamaan hänelle sen, minkä tiesivät olevan hänelle terveellistä, ja lakedaimonilaisten julkinen ja yksityinen rukous sisälsi yksinkertaisesti, että se, mikä oli hyvää ja kaunista, heille suotaisiin, ja jätti korkeimman mahdin ehdonvaltaan sen eroittelemisen ja valikoimisen:

coniugium petimus, partumque uxoris; at illisnotum qui pueri, qualisque futura sit uxor;[358]

ja kristitty rukoilee Jumalaa, että hänen tahtonsa tapahtuisi, välttääkseen sitä tukalaa asemaa, jonka runoilijat keksivät Midas-kuninkaasta kertoessaan. Hän rukoili jumalia, että kaikki, mitä hän koskettaisi, muuttuisi kullaksi; hänen rukouksensa kuultiin: hänen viininsä muuttui kullaksi, hänen leipänsä kullaksi ja hänen patjansa höyhenet, ja kullaksi hänen paitansa ja vaatteensa, niin että hän tunsi toivomansa nauttimisen raskaana taakkana painavan itseänsä ja huomasi saaneensa lahjaksi sietämättömän hyvän; hänen täytyi peruuttaa rukouksensa:

attonitus novitate mali, divesque, miserque,effugere optat opes, et quas modo voverat, odit.[359]

Puhukaamme minusta itsestäni: Nuorena ollessani rukoilin onnelta yhtä hartaasti kuin mitään muuta Pyhän Mikaelin ritarin merkkiä; sillä se oli silloin ranskalaisen aatelin korkein kunniamerkki ja sangen harvinainen. Onni soi sen minulle hyväntahtoisesti; sen sijaan että se olisi korottanut ja ylentänyt minut paikaltani, jotta sen saavuttaisin, se kohteli minua paljon suosiollisemmin: se laski ja alensi sen aina olkapäilleni asti ja alemmaksikin. Kun Kleobis ja Biton Trophonius ja Agamedes olivat rukoilleet, edelliset jumalattareltaan, jälkimmäiset jumalaltaan heidän hurskautensa arvoista palkintoa, saivat he kuoleman lahjaksi; niin suuresti taivahisten mielipiteet siitä, mitä tarvitsemme, eroavat meidän omista mielipiteistämme! Jumala voisi meille suoda rikkaudet, kunniasijat, elämän ja terveydenkin joskus vahingoksemme; sillä kaikki, mitä mielemme tekee, ei ole meille aina terveellistä. Jos hän parantumisen sijaan lähettää meille kuoleman tahi tautiemme pahenemisen,virga tua et baculus tuus ipsa me consolata sunt;[360]hän tekee sen viisaan huolenpitonsa syistä, joka näkee sen, mikä on meille tulevaa, paljoa varmemmin kuin me osaamme sen tehdä; ja meidän tulee käsittää se hyvin päin, sangen viisaasta ja ystävällisestä kädestä lähteneeksi:

si consilium vis:permittes ipsis expendere numinibus, quidconveniat nobis, rebusque sit utile nostris ...cavior est illis homo quam sibi,[361]

sillä jos heiltä pyydät kunnianosoituksia, korkeita virkoja, niin pyydät heitä heittämään sinut taisteluun tahi arpapeliin, tahi jotakin muuta, jonka päätös on sinulle tuntematon ja hyöty epäiltävä.

Filosofien kesken ei ole ankarampaa eikä tuimempaa taistelua kuin se, jonka aiheuttaa kysymys ihmisen korkeimmasta hyvästä. Siitä syntyi Varron laskujen mukaan kaksisataa kahdeksankymmentä kahdeksan lahkoa.Qui autem de summo bono dissentit, de tota philosophiae ratione disputat.[362]

Tres mihi convivae prope dissentire videntur,poscentes vario multum diversa palato:Quid dem? quid non dem? Renuis tu, quod iubet alter;quod petis, id sane est invisum acidumque duobus:[363]

niin pitäisi luonnon vastata heidän kiistoihinsa ja väittelyihinsä. Toiset sanovat, että korkein hyvämme on hyve; toiset, että se on nautinto; toiset, luonnonmukaisuus; toiset, tieto; toiset, tuskattomuus; toiset, että se on siinä, ettemme anna näennäisyyksien pettää itseämme; ja oikkua näyttää muistuttavan tämä toinen vanhan Pythagoraan lausuma:

nil admirari, prope res est una, Numici,solaque, quae possit facere et servare beatum,[364]

joka on pyrrholaisen koulukunnan tarkoitusperä. Aristoteles pitää hengen suuruuden merkkinä sitä, ettei mitään ihmettele, ja Arkhesilaos sanoi, että kantansa puolustaminen ja mielipiteen jäykkyys ja taipumattomuus olivat hyveet, mutta myöntyminen ja mukautuminen paheet ja huonot puolet. Totta kyllä on, että mikäli hän sen väitti varmana selviönä, hän poikkesi pyrrholaisuudesta. Kun pyrrholaiset sanovat, että korkein hyvä onataraksia, se on mielipiteen kallistumattomuus, niin he eivät tarkoita sanoa sitä ehdottoman varmasti; mutta itse heidän sielunsa liikesuunta, joka panee heidät välttämään jyrkänteitä ja torjumaan sen, mikä on kirkasta ja selvää, tekee heille otolliseksi tietyn mielipiteen ja panee heidät hylkäämään toisen.

Kuinka hartaasti toivonkaan, että minun eläissäni joko jollakulla toisella tahi Justus Lipsiuksella, joka on oppinein mies, mikä meillä on jäljellä, sangen hienoälyinen ja arvostelukykyinen, todella minun Turnebukseni oikea veli, olisi halua, terveyttä ja kylliksi rauhaa koota luetteloon, jaoitella ja luokitella niin rehellisesti ja tarkasti, kuin meille on mahdollista, muinaisten filosofien mielipiteet meidän olemuksestamme ja moraalistamme, heidän väittelynsä, riitapuolten nauttima luottamus ja heidän kannattajansa ja esittää, kuinka oppi-isät ja heidän kannattajansa ovat elämässään noudattaneet opetuksiaan muistettavissa ja esikuvallisissa tapauksissa. Mikä kaunis ja hyödyllinen teos siitä tulisikaan!

Muutoin, jos meidän on itseltämme saatava elämämme ohjeet, niin mihin sekaannukseen joudummekaan? Sillä todennäköisintä, mitä järkemme meille siinä suhteessa neuvoo, on se, että ylimalkaan jokaisen tulee totella maansa lakeja, kuten kuuluu Sokrateen mielipide, jonka hän sanoo jumalien hänelle neuvomaksi; ja mitä järkemme sillä tahtoo muuta sanoa kuin että velvollisuudellamme on vain sattumasta riippuva ohje? Totuuden tulee kaikkialla olla sama; jos ihminen tuntisi sellaisen rehellisyyden ja oikeuden, joka olisi ruumistuneena johonkin ja olemukseltaan todellinen, niin hän ei sitoisi sitä tämän tahi tuon seudun tapojen laatuun; hyvä ei saisi muotoansa persialaisten tahi intialaisten käsitystavalta. Ei mikään ole alinomaisemman vaihtelun alaista kuin lait: eläissäni olen nähnyt kolmasti ja neljästi muutettavan naapuriemme englantilaisten lakeja, ei vain niitä, jotka koskevat valtiollisia asioita, joita ei tahdotakaan pysyttää vakavalla kannalla, vaan niitäkin, jotka koskevat tärkeintä, mitä olla saattaa, nimittäin uskontoa; ja se minua hävettää ja harmittaa, varsinkin kun se on kansa, jonka kanssa minun paikkakuntalaiseni ovat olleet niin läheisissä suhteissa, että talossani on vielä jäljellä eräitä jälkiä meidän muinaisesta orpanuudestamme. Ja täällä meillä olen nähnyt monen seikan, joka meille oli hengen rikos, tulevan lailliseksi; ja me, jotka olemme muista riippuvia, saatamme sotaonnen epävarmuuden vuoksi kerran joutua syyllisiksi inhimillisen ja jumalallisen majesteetin loukkaamiseen, oikeutemme kun joutuu vääryyden armoille ja, omistettuamme sen muutamia harvoja vuosia, saa päinvastaisen sisällyksen.

Kuinka saattoi tuo muinainen jumala selvemmin syyttää ihmisen tietoa Jumalan olemuksen tuntemattomuudesta ja ilmoittaa ihmisille, että heidän uskontonsa ei ollut muuta kuin heidän keksimäänsä, omansa pitämään koossa heidän yhteiskuntaansa, kuin selittämällä, niinkuin hän teki niille, jotka tiedustelivat sitä hänen kolmijalaltaan, "että oikea jumalanpalvelus kullekin oli se, jota hän näki noudatettavan sen paikan tavoissa, jossa hän oli?" Oi Jumala! kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemmekaan korkeimman Luojamme hyväntahtoisuudelle siitä, että hän on tehnyt uskontomme riippumattomaksi noista typeristä, epävakaisista ja mielivaltaisista hartaudenharjoitus-tavoista ja laskenut sen pyhän sanansa iankaikkiselle perustukselle! Mitä sanoo meille siis tässä pulassa filosofia? Että meidän tulee noudattaa maamme lakeja, se on jonkin kansan tahi ruhtinaan mielipiteiden aaltoilevaa merta, kansan tahi ruhtinaan, jotka kuvaavat minulle oikeuden yhtä monilla väreillä ja muuttavat sen yhtä moneen muotoon kuin heissä on vaihtelevia intohimoja; minun oikeuskäsitykseni ei voi olla niin taipuvainen. Mitä hyvyyttä se on, jonka näin eilen olevan arvossa, mutta ei enää huomenna, ja jonka jonkin virran yli kulkeminen muuttaa rikokseksi? Mitä totuutta se on, jolle nuo vuoret panevat rajan, ja joka on valhetta niiden tuolla puolella olevassa maailmassa?

Mutta lystikästä on, että he, antaakseen laeille edes jonkinlaista varmuutta, sanovat niitä olevan eräitä pysyväisiä, ainaisia ja muuttumattomia, joita nimittävät luontaisiksi ja jotka ihmissuvun oman olemuksen laatu on kaivertanut sen mieleen; ja näitä muutamat katsovat olevan luvultaan kolme, toiset neljä, toiset useampia, toiset harvempia, mikä todistaa, että se on yhtä epävarma merkki kuin kaikki muukin. Mutta he ovat niin kovaonnisia (sillä miksi muuksi kuin kovaksi onneksi voin sanoa sitä, että lakien niin äärettömässä joukossa ei ole edes yhtä, jonka onni ja sokea sattuma olisi saanut kaikki kansat poikkeuksetta yksimielisesti hyväksymään?), he ovat, sanon, niin onnettomia, että noista kolmesta, neljästä laista ei ole ainoatakaan, jota ei vain yksi kansa, vaan useammat eivät vastustaisi ja kieltäytyisi tunnustamasta. Nythän poikkeuksettoman yksimielinen hyväksyminen on ainoa todennäköinen tuntomerkki, jonka nojalla he voivat väittää mitään luonnon lakeja olevan olemassa: sillä mitä luonto olisi todella meille määrännyt, sitä me epäilemättä aivan yksimielisesti noudattaisimme, eikä vain jokainen kansa, vaan myöskin jokainen yksilö tuntisi sen sorron ja väkivallan, jota hänelle tekisi, ken tahtoisi nostattaa hänet vastustamaan tuota lakia. Osoittakoot he minulle näytteeksi yhden ainoan sellaisen! Protagoras ja Ariston eivät myöntäneet muuta lakien oikeuden olemusta kuin lainlaatijain arvovallan ja mielipiteen, ja väittivät, että jos se poistetaan, niin se mikä on hyvää ja kunniallista menettää ominaisuutensa ja jää yhdentekeväin asiain tyhjäksi nimeksi; Thrasymakhos arvelee Platonin teoksissa, ettei ole muuta oikeutta kuin voimakkaamman etu. Ei missään suhteessa maailma ole niin monenlainen kuin tapoihin ja lakeihin nähden: täällä pidetään kamalana rikoksena montakin seikkaa, joka muualla luetaan ansioksi, kuten Lakedamonissa sukkeluus varastamaan; sukulaisten väliset avioliitot ovat meillä hengen uhalla kielletyt, muualla niitä pidetään kunniassa:

gentes esse ferunturin quibus et nato genitrix et nata parentiiungitur, et pietas geminato crescit amore;[365]

lasten murha, isien murha, vaimojen yhteisyys, varastetun tavaran kauppa, hillittömyys kaikenlaisissa nautinnoissa, lyhyesti sanoen, ei ole mitään niin äärimmäistä, ettei jonkin kansakunnan tapa sitä hyväksyisi.

On kyllä luultavaa, että on olemassa luonnon lakeja, niinkuin näkyy toisten luontokappalten keskuudessa, mutta meidän keskuudestamme ne ovat hävinneet, tämä mainio ihmisjärki kun tuppautuu kaikkialle mestaroimaan ja komentelemaan, sotkien ja sekoittaen asiain laidan oman turhamaisuutensa ja vaihemielisyytensä mukaan:nihil itaque amplius nostrum est; quod nostrum dico, artis est.[366]Asioilla on eri valaistuksensa, ja niitä voi katsoa eri kannoilta; siitä pääasiallisesti johtuu mielipiteiden erilaisuus: toinen kansa katsoo jotakin asiaa toiselta kannalta ja pysähtyy sille, toinen toiselta.

Ei mikään ole niin kauheata ajatella, kuin että joku syö isänsä; ne kansat, joilla muinoin oli se tapa, pitivät sitä kuitenkin todisteena hartaasta kunnioituksesta ja hyvästä rakkaudesta, koettaen siten antaa synnyttäjilleen heidän arvonsa mukaisimmat ja kunniakkaimmat hautajaiset, sijoittaessaan itseensä ja ikäänkuin omiin ytimiinsä isiensä ruumiit ja pyhät jäännökset, elähdyttäessään ja tavallaan synnyttäessään ne uudelleen muuttamalla ne eläväksi lihakseen ruuansulatuksen ja ravitsemisen avulla. On helppo ajatella, kuinka julmaa ja kamalaa olisi ollut ihmisistä, joihin tämä taikausko oli piintynyt ja imeytynyt, heittää vanhempien jäännökset maahan maatumaan ja petojen ja matojen ruuaksi.

Lykurgos otti varkaudessa huomioon vilkkauden, valppauden, rohkeuden ja näppäryyden, jota jonkin naapurinsa oman äkkiarvaamatta sieppaaminen todistaa, ja yleisen hyödyn, joka johtuu siitä, että kukin tarkemmin huolehtii omansa säilymisestä; ja hän arveli, että tuosta kaksinaisesta opetuksesta käymään kimppuun ja puolustamaan koitui sotilaalliselle kurille (joka oli päätaito ja -avu, mihin hän tahtoi kehittää tämän kansan) hyötyä, joka oli huomattavampi kuin se epäjärjestys ja vääryys, jota tiesi toisen oman hyväkseen käyttäminen.

Dionysius tyranni tarjosi Platonille persialaiskuosisen, pitkän, kirjaillun ja hajuaineista tuoksuvan puvun; Platon kieltäytyi sitä vastaanottamasta, sanoen, että koska hän oli syntynyt mieheksi, niin hän ei kernaasti pukeutuisi naisen pukuun. Mutta Aristippos otti sen vastaan, vastaten, "ettei mikään puku voinut turmella siveätä mielenlaatua". Hänen ystävänsä soimasivat hänen miehuuttomuuttaan, hän kun oli niin vähän sydämystynyt siitä, että Dionysius oli sylkenyt häntä vasten silmiä. "Kalastajat", sanoi hän, "antavat kyllä meren aaltojen huuhdella itseään kiireestä kantapäähän asti, saadakseen kivikalan". Diogenes huuhteli kaaliaan ja sanoi nähdessään hänen kulkevan ohi: "Jos osaisit elää kaalilla, niin et hännystelisi tyrannia." Aristippos vastasi: "Jos sinä osaisit elää ihmisten parissa, niin et huuhtelisi kaalia." Siten järki tekee erilaiset teot puolustettaviksi; se on kaksikorvainen astia, johon voi tarttua vasemmalta ja oikealta:

Bellum, o terra hospita, portas;bello armantur equi; bellum haec armenta minantur.Sed tamen idem olim curru succedere suetiquadrupedes, et frena iugo concordia ferre;spes est pacis.[367]

Bellum, o terra hospita, portas;bello armantur equi; bellum haec armenta minantur.

Sed tamen idem olim curru succedere suetiquadrupedes, et frena iugo concordia ferre;spes est pacis.[367]

Solonia kehoitettiin olemaan vuodattamatta poikansa kuoleman johdosta tehottomia ja hyödyttömiä kyyneleitä. "Siitähän syystä", sanoi hän, "vuodatan niitä sitä suuremmalla syyllä, että ne ovat tehottomia ja hyödyttömiä". Sokrateen vaimon surua katkeroitti jokin seikka: "Oi, kuinka syyttömästi nuo häijyt tuomarit tuomitsevat sinut kuolemaan!" sanoi hän. — "Näkisitkö sitten mieluummin, että se tapahtuisi syystä?" vastasi tämä. Me pidämme korvalehdissämme reikiä; kreikkalaiset katsoivat sitä orjuuden merkiksi. Me piiloudumme nauttiaksemme naisistamme; intialaiset tekevät sen julkisesti. Skythalaiset uhrasivat muukalaisnaisia temppeleissään; muualla temppeleitä pidetään turvapaikkoina:

Inde furor vulgi, quod numina vicinorumodit quisque locus, quum solos credat habendosesse deos, quos ipse colit.[368]

Olen kuullut puhuttavan tuomarista, joka, milloin tapasi ankaran kiistan Bartoluksen ja Balduksen välillä ja jonkin useampien ristiriitain sekoittaman oikeustapauksen, kirjoitti kirjansa reunaan: "Juttu ystävää varten", se on, että totuus oli niin sotkettu ja riidanalainen, että hän sellaisessa jutussa saattaisi suosia kumpaa riitapuolta hänen mielensä tekisi. Hän olisi vain tarvinnut enemmän älyä ja kykyä, voidakseen kirjoittaa joka kohtaan: "Juttu ystävää varten"; meidän aikamme asianajajat ja tuomarit keksivät joka jutussa kylliksi metkuja, antaakseen sille sen käänteen, minkä hyväksi näkevät. Kun tietäminen on niin epämääräistä ja riippuu niin monen mielipiteen vaikutusvoimasta ja niin mielivaltaisesti käsiteltävästä aineesta, niin siitä ei voi olla syntymättä äärimmäistä tuomiopäätösten sekaannusta. Ja tuskin onkaan niin selvää oikeusjuttua, ettei siitä olisi eri mieliä: minkä jokin virasto on tuominnut, sen tuomitsee toinen päinvastoin, ja se itse päinvastoin joskus toiste. Siitä näemme usein esimerkkejä tuossa vallattomuudessa, joka tahraa omituisella tavalla oikeuslaitoksemme juhlallisen jäykän arvokkuuden ja loiston, ettei tyydytä tuomiopäätöksiin, vaan juostaan tuomarilta toiselle yhden ja saman jutun ratkaisemista varten.

Mitä tulee filosofien vapaisiin mielipiteisiin paheesta ja hyveestä, niin se on seikka, jossa ei ole tarvis olla laajasanainen, ja josta on tavattavissa useita lausumia, jotka on parempi jättää selostamatta kuin julkaista heikoille sieluille. Arkesilaos sanoi, että haureellisuuteen nähden ei ollut väliä sillä, mille taholle ja miten on haureellinen.Et obscaenas voluptates, si natura requirit, non genere, aut loco, aut ordine, sed forma, aetate, figura metiendas Epikurus putat...[369]Ne amores quidem sanctos a sapiente alienos esse arbitrantur...[370]Quaeramus, ad quam usque aetatem iuvenes amandi sint.[371]Nämä kaksi viimemainittua stoalaisten lausumaa ja Dikaiarkhoksen tässä suhteessa itse Platonista lausuma moite osoittavat, kuinka paljon tavallisuudesta poikkeavia ja liioittelevia vallattomuuksia terveinkin filosofia suvaitsee.

Lait saavat arvovaltansa voimassa olonsa ajasta sekä käytännöstä; on vaarallista ruveta etsimään niiden syntyä; ne paisuvat kuten virtamme ja aateloituvat siirtyessään eteenpäin ajassa; seuratkaapa niitä ylöspäin niiden lähteelle saakka, niin se on vain pieni, tuskin huomattava vesisuoni, joka käy niin ylpeäksi ja voimakkaaksi vanhetessaan. Katsokaa niitä muinaisia vaikuttimia, jotka ensiksi ovat panneet alkuun tämän suurenmoisen, niin ylvään, niin kunniakkaan ja kunnioitetun tulvavirran, ja te huomaatte ne niin vähäpätöisiksi ja heikoiksi, ettei ole kumma, jos näillä nykyajan miehillä, jotka punnitsevat kaikki ja vetoavat kaikessa järkeen eivätkä hyväksy mitään auktoriteettiuskosta ja perusteettomasti, usein on yleisistä käsitystavoista sangen kauas poikkeavat mielipiteet. Ei ole kumma, jos ihmiset, jotka ottavat esikuvaksi luonnon alkuperäisen muodon, useimmissa mielipiteissään poikkeavat tavalliselta ladulta; niinpä esimerkiksi harvat heistä olisivat hyväksyneet avioliittojemme väkinäiset ehdot, ja useimmat ovat tahtoneet vaimot yhteisiksi ja miehet vapaiksi velvollisuuksista heitä kohtaan; he hylkäävät meidän juhlamenomme.

Khrysippos sanoi, että filosofi tekee tusinan kuperkeikkoja julkisesti, vieläpä ilman housuja, saadakseen tusinan oliiveja; hän olisi tuskin neuvonut Kleisthenestä kieltämään tytärtään, kaunista Agaristea, Hippoklideelta, syystä että oli nähnyt hänen seisovan päällään pöydällä hajareisin. Metrokles päästi vähän varomattomasti pierun, väitellessään oppilastensa läsnäollessa, ja pysytteli häpeissään piilossa talossaan, kunnes Krates tuli käymään hänen luonaan ja lisäten lohdutuksiinsa ja järkisyihinsä esimerkin vapaamielisyydestään, ruveten piereksimään kilpaa hänen kanssaan, päästi hänet tuosta tunnonvaivasta ja vielä päällisiksi sai hänet siirtymään vapaamielisempään stoalaiseen koulukuntaansa hienommasta peripateettisesta, johon hän siihen asti oli kuulunut. Mitä me sanomme säädyllisyydeksi, ettemme uskalla tehdä peittelemättä sellaista, mikä meistä on säädyllistä tehdä kenenkään näkemättä, sitä sanoivat he typeryydeksi; ja hienostelemista salailemalla ja paheksumalla sellaisia toimintojamme, jotka luonto, tapa ja oma halumme antaa kaikkien tietoon ja julistaa julki, sitä he katsoivat paheeksi; ja heistä näytti olevan Venuksen mysteeriain äidyttämistä, jos ne siirrettäisiin pois hänen temppelinsä syrjäisestä pyhätöstä ja jätettäisiin alttiiksi kansan katseille; ja he arvelivat, että jos veti esille pelinsä verhon takaa, niin menetti sen; häpeän tunne on tärkeä asia; kätkeminen, hillitseminen, rajoittaminen kuuluvat kunnioittamiseen; heidän mielestään hekuma sangen kekseliäänä pyysi hartaasti, hyveen naamarin suojassa, ettei sitä tarjottaisi kaupaksi keskellä toreja, alhaison tallattavaksi jaloin ja silmin, vailla totuttujen kammioittensa arvokkuutta ja mukavuutta. Senvuoksi sanovat muutamat, että jos julkiset porttolat poistetaan, niin ei vain levitetä kaikkialle haureutta, jolla niissä oli määräpaikkansa, vaan myöskin kannustetaan kuljeskelevia ja joutilaita miehiä tähän paheeseen, vaikeuttamalla sitä:

Moechus es Aufidiae, qui vir, Scavine, fuisti;rivalis fuerat qui tuus, ille vir est.Cur aliena placet tibi, quae tua non placet uxor?Numquid securus non potes arrigere?[372]

Tätä kokemusta tukevat lukemattomat erilaiset esimerkit:

Nullus in urbe fuit tota, qui tangere velletuxorem gratis, Caeciliane, tuam,dum licuit, sed nunc, positis custodibus, ingensturba futurorum est. Ingeniosus homo es.[373]

Eräältä filosofilta, joka yllätettiin itse teosta, kysyttiin, mitä hän teki.

"Istutan ihmistä", vastasi hän aivan tyynesti, punastumatta enempää siitä, että hänet oli tästä hommasta tavattu, kuin jos hänet olisi tavattu istuttamasta sipulia.

Se on luullakseni hellätuntoinen, kunnioittava käsitystapa, joka saa erään suuren ja uskonnollisen kirjailijan katsomaan tätä toimitusta niin välttämättömästi salassa pidettäväksi ja kainosteltavaksi, ettei hän voi uskoa, että kyynikkojen irstaissa syleilyissä asia suoritettiin loppuun asti, vaan luuli, että se pysähtyi näyttämään vain rivoja liikkeitä, pitääkseen kiinni heidän koulukuntansa opin mukaisesti häpeämättömyydestä, ja että heidän, saadaksensa juoksemaan ulos sen, minkä häpeäntunne oli sitonut ja pidättänyt, täytyi vielä jälkeenpäin vetäytyä pimentoon. Hän ei ollut nähnyt kylliksi syvälle heidän irstauteensa: sillä harjoittaessaan julkisesti itsesaastutustaan lausui Diogenes ympäröivän kansan kuullen toivovansa, että hän siten voisi tyydyttää vatsansa hieromalla sitä. Niille, jotka kysyivät häneltä, miksei hän etsinyt mukavampaa paikkaa syödäkseen kuin keskellä katua, vastasi hän: "Siksi, että minun on nälkä keskellä katua." Naisfilosofit, jotka yhtyivät heidän lahkoonsa, yhtyivät myöskin lihallisesti heihin joka paikassa ilman eroitusta, ja Hipparkhia pääsi Krateen seuraan vain sillä ehdolla, että hän kaikessa noudattaisi tämän ohjesäännössä määrättyjä tapoja ja tottumuksia. Nämä filosofit pitivät äärettömän suuressa arvossa hyvettä, eivätkä välittäneet mistään muusta opista kuin siveysopista; kuitenkin he kaikessa toiminnassaan jättivät korkeimman arvovallan viisaansa vapaalle valinnalle, vieläpä yli lakienkin, eivätkä määränneet nautinnoille muuta hillikettä kuin kohtuullisuuden ja toisten vapauden loukkaamatta jättämisen.

Siitä, että viini maistuu karvaalta sairaan, mutta suloiselta terveen suussa, että airo näyttää käyrältä vedessä, mutta suoralta niistä, jotka näkevät sen vedestä poissa, ynnä muista sellaisista vastakkaisista ilmiöistä, joita esineissä on huomattavissa, päättelivät Herakleitos ja Protagoras, että kaikissa esineissä oli itsessään syyt noihin ilmiöihin, että viinissä oli jonkinlainen katkeruus, joka sattui sairaan makuun, airossa jokin käyryys, joka näyttäytyi sitä vedessä katselevalle, j.n.e. kaikessa muussa. Tämä on samaa kuin jos sanoisi, että kaikki on kaikessa, ja siis ei mitään missään; sillä ei mitään ole siinä, missä kaikki on.

Tämä mielipide muistutti mieleeni sen kokemuksen, mikä meillä on, ettei ole sitä merkitystä eikä vivahdusta, ei suoranaista, ei katkeraa, ei makeaa, ei käyrää, jota ihmisjärki ei tapaisi kirjoitelmista, joita se ryhtyy perinpohjin penkomaan. Kuinka paljon kieroutta ja valhetta onkaan saatu syntymään selvimmästä, puhtaimmasta ja sattuvimmasta sanasta, mitä olla saattaa! Mikä kerettiläisyys ei ole siitä löytänyt kylliksi perusteita ja todisteita salavehkeilleen ja pitääkseen itseänsä pystyssä? Siitäpä syystä juuri sellaisten harhaoppien isät eivät koskaan tahdo luopua siitä todisteesta, minkä sanoin selittäminen heille tarjoo. Eräs korkea-arvoinen henkilö, joka tahtoi jonkin auktoriteetin sanoilla todistaa minulle oikeutetuksi tuon viisasten kiven etsinnän, johon hän on kokonaan antautunut, esitti minulle äskettäin viisi, kuusi Raamatun kohtaa, joihin hän sanoi etupäässä nojautuneensa omantuntonsa puhdistamiseksi (hän näet on ammatiltaan kirkonmies); ja todella ne olivatkin huvittavasti keksityt, ja myöskin siten, että ne vartavasten soveltuivat puolustamaan tuota oivaa tiedettä.

Tätä tietä saavuttavat ennustajain jutut luottamusta: ei ole sitä ennustajaa, — sellaista, jolla on sen verran arvollisuutta, että hänen puheitaan viitsii penkoa ja visusti tutkistella kaikki hänen sanojensa sopukat ja vivahdukset — jonka sanoista, samoin kuin tietäjämiestenkin, ei voisi lukea, mitä tahtoo; on niin monta selitysmahdollisuutta, että kekseliäs henkilö tuskin voi olla suoraa päätä tahi kiertäen kaartaen löytämättä jokaisessa asiassa jotakin piirrettä, joka soveltuu hänen kohdalleen; siitä syystä on hämärää ja epävarmaa sanontaa niin usein ja ammoisista ajoista käytetty. Kunhan kirjailija vain kykenee aikaansaamaan sen, että jälkimaailman huomio ja harrastus kiintyy häneen, ja sen voi vaikuttaa ei vain kyvykkäisyys, vaan yhtä suuressa ja suuremmassakin määrässä käsitellyn aineen satunnainen sopivaisuus; jos hän muutoin osoittautuu, joko typeryydestä tahi oveluudesta, hiukan hämäräksi ja ristiriitaiseksi, niin älköön hän siitä olko milläänkään: lukuisat henget, pohtiessaan ja seuloessaan hänen teoksiaan, pusertavat niistä esille joukon käsityksiä, joko hänen omansa mukaisia tahi sen rinnalle asettuvia tahi sille vastakkaisia, jotka kaikki ovat hänelle kunniaksi; hän on huomaava rikastuneensa oppilastensa varoilla, kuten rehtorit koulupoikien rovoista. Tämä seikka se on antanut merkitystä useille mitättömille tuotteille, nostanut arvoon monet teokset, ja pannut niihin kaikenlaista sisällystä, jota niihin on tahdottu saada, yhtä ja samaa asiaa kun voidaan katsella ja tarkastella tuhansilta ja niin monilta eri kannoilta kuin vain haluamme.

Onko mahdollista, että Homeros on tahtonut sanoa kaikkea sitä, mitä hänet pannaan sanomaan, ja että hän on sovelluttanut sanansa niin moniin ja niin erilaisiin tarkoituksiin, että jumaluusoppineet, lainlaatijat, sotapäälliköt, filosofit, kaikenlaiset tieteitä käsittelevät ihmiset, niin eri lailla ja vastakkaisin tavoin kuin he niitä käsitellevätkin, saavat tukea hänestä, vetoavat häneen? Hän on yleismestari kaikissa toimissa ja töissä ja kaikille ammattilaisille, yleisneuvonantaja kaikissa yrityksissä; ken tahansa on tarvinnut oraakkeleita ja ennustuksia, on saanut niitä häneltä tarpeeseensa. On ihmeellistä, millaisia ja kuinka ihmeteltäviä meidän uskontoamme tukevia seikkoja eräs oppinut henkilö, minun ystäviäni, häneltä löytää; eikä hän helposti voi luopua siitä luulosta, että Homeros ne on kirjoittanut tarkoituksella; hän onkin yhtä perehtynyt tähän kirjailijaan kuin kukaan muu meidän aikamme mies; ja mitä hän siitä löytää meidän uskontomme tueksi, saman olivat monet muinoin löytäneet omiensa puolustukseksi.

Katsokaa, kuinka Platonia reudotaan ja vängätään sinne tänne: pitäen kunnianaan saada hänen sanansa soveltumaan itseensä, selittää ne kukin tahtomallaan tavalla; hänet vedetään ja liitetään mukaan kaikkiin uusiin mielipiteisiin, mitkä maailma omaksuu; vieläpä hänet pannaan ristiriitaan itsensä kanssa olojen erilaisen kehityksen mukaan: pannaan hänet ymmärryksellään hylkimään aikansa luvallisia tapoja, mikäli ne ovat luvattomia meidän aikanamme; ja kaikki tuo tehdään kaikella vauhdilla ja voimalla, mihin selittäjän äly suinkin kykenee. Lähtien tuolta samalta perustalta, johon nojautui Herakleitos väittäessään, että kaikilla esineillä oli itsessään ne ilmestysmuodot, jotka niissä huomattiin, teki Demokritos aivan päinvastaisen johtopäätöksen, nimittäin että esineissä ei ollut yhtään mitään sellaista, mitä me niissä havaitsimme; ja siitä, että hunaja oli imelää toisen ja karvasta toisen suussa, hän päätti, ettei se ollut imelää eikä karvasta. Pyrrholaiset sanoivat, etteivät tiedä, onko se imelää vai karvasta, vai eikö se ole kumpaakaan, vai onko se kumpaakin: sillä näillä kohoaa epäilys aina korkeimpaan huippuunsa. Kyrenaikalaiset olivat sitä mieltä, ettei mikään ollut havaittavissa ulkonaisesti, vaan että vain se oli havaittavaa, mikä kosketti meitä sisäisellä kosketuksella, kuten tuska ja nautinto; he eivät siis myöntäneet olevan mitään ääntä eikä väriä, vaan ainoastaan eräänlaisia vaikutelmia, jotka me niistä saimme, ja he väittivät, että ihmisen arvostelulla ei ollut muuta pohjaa. Protagoras arveli, että totta oli kullekin se, mikä hänestä näytti todelta. Epikurolaiset sijoittavat aisteihin kaiken arvostelukyvyn, sekä tiedon saavuttamiseen nähden olioista että nautintoon nähden. Platon katsoi, että totuuden tunteminen ja totuus itse, eroitettuna luuloista ja aisteista, kuului sielulle ja ajattelulle.

Tämä kysymys on johtanut minut tarkastelemaan aisteja, jotka ovat tietämättömyytemme pääperustuksena ja -todisteena. Kaikki, mikä havaitaan, on epäilemättä havaittavissa havaitsijan kyvyn avulla; sillä koska havainto johtuu huomioitsevan henkilön toiminnasta, niin hän siis suorittaa tämän toiminnan omin neuvoin ja omasta tahdostaan, eikä toisen pakotuksesta, niinkuin olisi laita, jos havaitsisimme esineet niiden olemuksen voimasta ja sen lain mukaan. Nythän kaikki tieto meissä kehittyy aistien välityksellä; ne ovat opettajamme:

Via qua munita fideiproxima fert humanum in pectus templaque mentis.[374]

Tiede alkaa niistä ja päättyy niihin. Selväähän on, ettemme tietäisi enempää kuin kivi, jos emme tietäisi, että on olemassa ääni, haju, valo, maku, mitta, paino, pehmeys, kovuus, karheus, väri, sileys, leveys, syvyys. Kas siinä meidän tietämisemme koko rakennuksen pohjapiirros ja peruskivet; ja eräiden mukaan tieto ei ole mitään muuta kuin Aistimus. Ken voi ajaa minut väittämään aisteja vastaan, se kiristää minua kurkusta; hän ei voi saada minua peräytymään kauemmas taaksepäin: aistit ovat inhimillisen tietämisen alku ja loppu:

Invenies primis ab sensibus esse creatamnotitiam veri, neque sensus posse refelli...Quid maiore fide porro quam sensus haberidebet?[375]

Pidettäköön niiden merkitystä niin vähäisenä kuin mahdollista, joka tapauksessa täytyy niille myöntää se merkitys, että niiden avulla ja välityksellä kehittyy koko meidän tiedonhankintamme. Cicero kertoo, että kun Khrysippos oli yrittänyt tinkiä vähemmäksi aistien voimaa ja tehokkuutta, esitti hän itseään vastaan niin ankaria vastaväitteitä ja todisteita päinvastaiseen suuntaan, ettei hän voinut niitä kestää; silloin Karneades, joka oli päinvastaisella kannalla, kehui käyttävänsä Khrysippoksen omia aseita ja sanoja taistellakseen häntä vastaan, ja huudahti senvuoksi hänelle: "Oi onneton, voimasi on tuhonnut sinut!" Meidän mielestämme ei ole mikään järjettömämpää kuin väittää, että tuli ei lämmitä, että valo ei valaise, että raudalla ei ole painoa eikä lujuutta; sillä nämä ovat aistien meille välittämiä tietoja, eikä ihmisellä ole uskoa eikä tietoa, jota varmuudessa voisi verrata niihin. Ensimmäinen ajatus, joka minulla on aisteja koskevasta kysymyksestä, on se, että epäilen, tokko ihminen on varustettu kaikilla luonnollisilla aisteilla. Näen useita eläimiä, jotka elävät ehjää ja täydellistä elämää, toiset vailla näköä, toiset vailla kuuloa; kuka tietää, eikö meiltäkin vielä puutu yksi, kaksi, kolme ja useampiakin toisia aisteja? Sillä jos jokin näistä puuttuu, niin järkemme ei voi huomata sen puuttumista. Aistien etuoikeutena on olla havaintokykymme äärimmäisenä rajapyykkinä; niiden toisella puolella ei ole mitään, mikä voisi auttaa meitä niitä huomaamaan; eipä edes toinen aisti voi huomata toista:

An poterunt oculos aures reprehendere? an aurestactus? an hunc porro tactum sapor arguet oris?An confutabunt nares, oculive revincent?[376]

Ne ovat kaikki yhdessä kykymme äärimmäisenä rajaviivana:

Seorsum cuique potestasdivisa est, sua vis cuique est.[377]

On mahdotonta saada luonnostaan sokea mies käsittämään, ettei hän näe, mahdotonta saada hänet kaipaamaan näköä ja valittamaan puutettaan; siispä meidän ei pidä varmuudella päättää mitään siitä, että sielumme on tyytyväinen niihin, mitkä meillä on; sillä se ei kykene huomaamaan siinä kohdin sairauttaan eikä puutteellisuuttaan, jos sillä se on. On mahdotonta sanoa tuolle sokealle järkipuheella, todistelulla tahi vertauksilla mitään, joka herättäisi hänen mielikuvituksessaan minkäänlaisen käsityksen valosta, väristä ja näöstä: taempana ei ole mitään, mikä voisi tehdä aistin hänelle selvästi käsitettäväksi. Sokeina syntyneet, joiden nähdään haluavan näköä, eivät tee sitä siksi, että ymmärtäisivät, mitä haluavat; he ovat saaneet meiltä tietää, että heiltä puuttuu jotakin, että he ovat vailla jotakin, mikä meillä on ja minkä he tosin tuntevat nimeltään, vaikutuksiltaan ja tuloksiltaan; mutta he eivät kuitenkaan tiedä, mitä se on, eivätkä käsitä sitä niin eivätkä näin.

Olen nähnyt hienosukuisen aatelismiehen, joka on sokeana syntynyt, ainakin sokea niin varhaiselta iältä, ettei hän tiedä, mitä näkeminen on: hän ymmärtää niin vähän, mikä häneltä puuttuu, että hän käyttää niinkuin mekin näkemiseen kuuluvia sanoja ja sovelluttaa ne aivan omalla erikoisella tavallaan. Hänelle esiteltiin eräs lapsi, jonka kummi hän oli; hän otti sen syliinsä ja sanoi: "Herran tähden, mikä kaunis lapsi! Kuinka hauskaa nähdä hänet! Kuinka hänen kasvonsa ovat iloiset!" Hän saattaa sanoa, kuten joku meistä: "Tästä salista on kaunis näköala. On kirkas ilma. On kaunis auringonpaiste." Eikä siinä kyllin: sillä koska metsästys, pallopeli ja pilkkaanammunta ovat meidän urheilujamme, ja hän on kuullut niin sanottavan, niin hän harrastaa niitä, puuhaa niissä ja luulee kykenevänsä ottamaan niihin osaa samoin kuin mekin; hän innostuu niihin ja pitää niistä; ja kuitenkin hän tajuaa ne vain korvillaan. Hänelle huudetaan: Kas tuolla on jänis, kun ollaan jollakin kauniilla aukeamalla, missä hän voi kannustaa ratsuaan; ja sitten sanotaan hänelle vielä, että nyt on jänis saatu; ja silloin hän on yhtä ylpeä saaliistaan kuin hän kuulee sanottavan muiden olevan omistaan. Palloon tarttuu hän vasemmalla kädellään ja lyö sitä verkkomailallaan; pyssyllä ampuu hän umpimähkään, ja tyytyy siihen, kun hänen palvelijansa sanovat hänelle, että hän on ampunut ylös tahi sivulle.

Mistä tiedämme, eikö ihmiskunta tee samanlaista tyhmyyttä jonkin aistin puutteessa, ja eikö tämän puutteen vuoksi jää meiltä suurimmaksi osaksi salaan, millaisia oliot ovat? Mistä tiedämme, eivätkö ne vaikeudet, joita meille tuottaa monien luonnon luomien käsittäminen, johdu siitä, ja eikö monia eläinten tekoja, joihin meidän kykymme ei riitä, aikaansaa jonkin meiltä puuttuvan aistin antama kyky, ja eivätkö eräät niistä tämän apuneuvonsa vuoksi elä täyteläisempää ja ehjempää elämää kuin me? Me tajuamme omenan niin sanoakseni kaikilla aisteillamme: huomaamme sen punaiseksi, kiiltäväksi, tuoksuvaksi ja makeaksi; sen lisäksi sillä voi olla toisia avuja, esim. se, että se kuivattaa tahi vetää kokoon, joihin kohdistuvaa aistia meillä ei ole. Eikö ole todennäköistä, että luonnossa on aistimiskykyjä, jotka ovat omansa tuntemaan ja tajuamaan ne monien esineiden ominaisuudet, joita me sanomme salatuiksi, esimerkiksi magneetin ominaisuuden vetää puoleensa rauta, ja että sellaisten kykyjen puute aiheuttaa meissä sellaisten esineiden todellisen olemuksen tuntemattomuuden? Se on ehkä jokin erikoinen aisti, joka ilmoittaa kukoille aamun ja sydänyön hetken ja panee ne laulamaan; joka opettaa kanat, ennenkuin niillä käytännössä on mitään kokemusta, pelkäämään haukkaa, mutta ei hanhea eikä kalkkunaa, vaikka ne ovat suurempia eläimiä; joka ilmaisee kananpojille sen vihamielisyyden, joka kissalla on niitä vastaan, ja ettei niiden tarvitse varoa koiraa, että niiden on varottava naukumista, joka on tavallaan mielistelevä ääni, eikä haukuntaa, joka on tyly ja äreä ääni; joka neuvoo herhiläiset, muurahaiset ja rotat valitsemaan aina parhaan juuston ja päärynän, ennenkuin siihen koskevat, ja ohjaa hirven, norsun, käärmeen tuntemaan tietyn yrtin, joka on omansa ne parantamaan.

Ei ole sitä aistia, jolla ei olisi suurta valtaa, ja joka ei hankkisi kyvyllään ääretöntä tietojoukkoa. Jos meiltä puuttuisi sävelten, sointujen ja äänen tajunta, niin se aiheuttaisi käsittämättömän sekaannuksen kaikissa meidän muissa tiedoissamme; sillä paitsi sitä, mikä kuuluu kunkin aistin omaan vaikutusalaan, kuinka paljon todisteita, seurauksia ja johtopäätöksiä saammekaan kootuksi muunlaisiin seikkoihin nähden vertaamalla aistia toiseen! Kuvitelkoon ymmärtäväinen mies ihmisluonnon luoduksi alun perin näkökykyä puuttuvaksi, ja harkitkoon, kuinka suurta tietämättömyyttä ja sekaannusta sellainen puute hänessä aiheuttaisi, millaista pimeyttä ja sokeutta meidän sielussamme, niin siitä nähdään, mitä meille merkitsee totuuden tuntemiseen nähden toisen sellaisen aistin, tahi kahden, tahi kolmen puute, jos se meissä on. Me olemme muodostaneet jonkin totuuden viiden aistimme keskinäisen neuvottelun avulla ja niiden yhteistyöllä; mutta ehkä olisi ollut tarpeen kahdeksan tahi kymmenen aistin yhtäpitävä todistus ja myötävaikutus tajutaksemme sen varmasti ja oikeassa olemuksessaan.

Ne koulukunnat, jotka kieltävät inhimillisen tietämisen, kieltävät sen etupäässä aistiemme epävarmuuden ja heikkouden tähden: sillä koska saamme kaiken tiedon niiden välityksellä ja avulla, niin emme enää tiedä, mitä ajatella, jos ne erehtyvät meille antamassaan selonteossa, jos ne turmelevat tahi väärentävät sen, mitä ne välittävät meille ulkoapäin, jos se valo, joka niitä myöten virtaa sieluumme, pimenee tiellä. Tästä äärimmäisestä vaikeudesta ovat johtuneet kaikki nuo päähänpistot, että "jokaisessa esineessä on itsessään kaikki, mitä me siinä huomaamme", että "siinä ei ole mitään sellaista, mitä me luulemme siinä huomaavamme", ja epikurolaisten väite, että "aurinko ei ole suurempi kuin minkä kokoiseksi näkömme sen arvioi":

quidquid id est, nihilo fertur maiore figura,quam, nostris oculis quam cernimus, esse videtur;[378]

että "ne kuvat, jotka esittävät jonkin kappaleen suurena sille, joka on sitä lähellä, ja pienempänä sille, joka on siitä kaukana, ovat molemmat oikeat":

nec tamen hic oculos falli concedimus hilum ...proinde animi vitium hoc oculis adfingere noli;[379]

ja tuo jyrkkä mielipide, että "aistit eivät petä", että "täytyy antautua niiden armoille ja etsiä muualta syitä puolustellaksemme sitä eroavaisuutta ja ristiriitaa, minkä huomaamme niiden välillä olevan, vieläpä keksiä mitä muita valheita ja haaveita tahansa (niin pitkälle he menevät) ennemmin kuin syyttää aisteja". Timagoras vannoi, että vaikka hän oli puristanut tahi vääntänyt kieroon silmäänsä, niin hän ei koskaan ollut huomannut kynttilän valon kahdistuvan, ja että väärä luulo oli syynä siihen, että siltä näytti, vaan ei aisti.

Kaikista mielettömyyksistä mielettömin on epikurolaisista se, ettei tunnusteta aistien voimaa ja tehokkuutta... Tuo äsken mainittu epätoivoinen ja niin epäfilosofinen neuvo ei osoita muuta kuin että ihmisen tietäminen voi pysyä pystyssä vain järjettömän, hullun ja hourun järjen avulla, mutta että sittenkin on parempi ihmisen, valvoakseen etujansa, käyttää sitä ja kaikkia muita apuneuvoja, olivatpa ne kuinka eriskummaisia tahansa, kuin tunnustaa välttämätön typeryytensä, joka on niin epäedullinen totuus. Hän ei voi päästä mihinkään siitä, että aistit ovat hänen tietämisensä itsevaltiaat herrat; mutta ne ovat epäluotettavat ja kaikenlaisten asianhaarain petettävissä; silloinpa pitää taistella viimeiseen asti, ja jos hänen rehelliset voimansa pettävät, niinkuin ne tekevätkin, käyttää itsepintaisuutta, yltiöpäisyyttä, häpeämättömyyttä. Siinä tapauksessa, että se, mitä epikurolaiset sanovat, on totta, nimittäin että "meillä ei ole mitään tietoa, jos aistien todistukset ovat vääriä", ja jos myöskin on totta, mitä stoalaiset sanovat, nimittäin että "aistien todistukset ovat niin väärät, etteivät ne voi antaa meille mitään tietoa", me teemme noiden molempien suurten dogmaattisten koulukuntien kustannuksella sen johtopäätöksen, että ei ole olemassa mitään tietoa.

Mitä tulee aistien toiminnan erehtyväisyyteen ja epäluotettavuuteen, niin jokainen voi hankkia itselleen niin paljon esimerkkejä siitä kuin mieli tekee, niin usein ne tekevät virheitä ja pettävät meidät. Laakson kaiun vaikutuksesta tuntuu torven ääni tulevan edestämme, vaikka se todellisuudessa tulee takanamme olevasta paikasta... Jos koskettelee pyssyn luotia etusormellaan, keskisormen ollessa kierrettynä yläpuolelle, niin täytyy äärimmäisen voimakkaasti pakottaa itseänsä, tunnustaakseen, että niitä on vain yksi, niin varmasti aisti meille sanoo, että niitä on kaksi. Sillä että aistit usein ovat järjen herroja ja pakottavat sen vastaanottamaan vaikutelmia, joiden se tietää ja ymmärtää olevan vääriä, sen näkee joka hetki.

Jätän syrjään tuntoaistin, jonka toiminta on läheisempää, voimakkaampaa ja ytimekkäämpää, joka niin monesti, ruumiiseen välittämänsä tuskan voimalla, kumoaa kaikki nuo kauniit stoalaiset päätökset ja pakottaa poraamaan vatsaansa sen, joka kaikella tarmolla on vakaannuttanut sieluunsa sen opinsäännön, että "vatsanväänteet, samoin kuin kaikki muut taudit ja tuskat, ovat merkityksettömiä seikkoja, jotka eivät pysty mitään vähentämään pois siitä ylimmästä onnesta ja autuaallisuudesta, missä viisas elää hyveensä voimasta". Ei ole niin velttoa sydäntä, ettei tamburiiniemme ja torviemme sävelet sitä innostaisi, eikä niin kovaa, ettei musiikin sulosoinnut sitä virkistäisi ja hivelisi, eikä niin juroa sielua, ettei se tuntisi jonkinlaisen hartaan kunnioituksen liikuttavan itseään katsellessaan tuota kirkkojemme hämärää avaruutta, juhlamenojemme erilaisia koristeita ja järjestystä, ja kuullessaan urkujemme hartautta herättäviä säveliä ja ääntemme niin vakavaa ja uskonnollista sopusointua; nekin, jotka astuvat sisään halveksien, tuntevat jonkinlaista värähtelyä sydämessään ja jotakin kaameata, joka panee heidät epäilemään kantaansa.

Mitä itseeni tulee, niin en arvaa itseäni kyllin kovaluontoiseksi, kuullakseni tyynin mielin täyteläisen äänen laulavan kauniista ja nuoresta suusta Horatiuksen ja Catulluksen runoja; ja Zenon oli oikeassa sanoessaan, että ääni oli kauneuden kukka. Minulle on tahdottu uskotella, että eräs mies, jonka me ranskalaiset kaikki tunnemme, oli saanut minut petetyksi, lausumalla minulle omia sepittämiään runoja; että nämä eivät olleet samanlaisia paperilla kuin ilmassa, ja että silmäni arvostelisivat niitä päinvastoin kuin korvani; siinä määrin lausunta kykenee korottamaan sellaisten teosten arvoa ja tyyliä, jotka antautuvat sen varaan! Tässä kohdin Philoxenos menetteli lystikkäästi, hän kun, kuullessaan erään lausujan esittävän huonolla äänensävyllä erästä hänen sepitelmäänsä, rupesi polkemaan jalkoihinsa ja särkemään tiiliskiviä, jotka olivat tuon lausujan omia, ja sanoi: "Minä murskaan sinun omaasi, niinkuin sinä pilaat minun omaani." Minkä vuoksi sellaisetkin, jotka vakavasti ovat päättäneet surmauttaa itsensä, kääntävät pois kasvonsa, jotteivät näkisi iskua, minkä annattavat itselleen? Ja miksi ne, jotka terveydellisistä syistä haluavat ja käskevät, että heiltä isketään suonta tahi heihin poltetaan vetohaava, eivät voi kestää kirurgin valmistelujen, työaseiden ja toimituksen näkemistä, koskahan näöllä ei mahda olla mitään osallisuutta tuohon tuskaan? Eivätkö nämä ole sopivia esimerkkejä osoittamaan sitä valtaa, mikä aisteilla on järkeen nähden. Turhaan tiedämme, että nuo palmikot ovat lainatut joltakin hovipojalta tahi lakeijalta, että tuo punaväri on tuotettu Espanjasta ja tuo valkoväri ja kiilloitusaine Atlantin valtamereltä; kuitenkin näkö pakostakin saa meidät pitämään niillä koristettua henkilöä niiden vuoksi rakastettavampana ja miellyttävämpänä, vastoin kaikkea järkeä: sillä eihän kaikessa tuossa ole mitään hänen omaansa... Kuinka valtavaksi arvaavatkaan aistien voiman runoilijat, jotka panevat Narkissoksen silmittömästi rakastumaan varjoonsa... ja antavat Pygmalionin järjen sekaantua hänen norsunluisen kuvapatsaansa näkemisestä siihen määrään, että hän sitä rakastaa ja palvelee kuin elävää olentoa...

Asetettakoon filosofi hienoista ja harvoista rautalangoista tehtyyn häkkiin, joka on ripustettuna Parisin Notre Dame kirkon tornien huippuun. Hän näkee aivan ilmeisesti, että hänen on mahdoton siitä pudota. Ja kuitenkaan hän ei voi estää (ellei hän ole tottunut katonlaskijan ammattiin) tuon äärettömän korkeuden näkemistä kauhistuttamasta ja tyrmistyttämästä häntä; sillä meillä on kylliksi tekemistä pysyessämme levollisina kellotapuliemme parvekkeilla, jos ne ovat rei'ikkäiksi rakennetut, vaikka ne ovat kivestä. On niitä, jotka eivät voi sietää edes niiden ajattelemistakaan. Asetettakoon noiden kahden tornin väliin hirsi, niin paksu kuin sen tulee olla voidaksemme kävellä sen päällä; ei ole niin lujaluontoista filosofista viisautta, että se voisi antaa meille rohkeutta kävellä sillä, niinkuin tekisimme, jos se olisi maassa.

Olen usein kokenut meidän tämänpuolisilla vuorillamme — ja kuitenkin olen niitä, jotka eivät kovinkaan säikähdä sellaista —, etten voinut sietää tuon äärettömän syvyyden näkemistä kauhistumatta, niin etteivät polvitaipeeni ja reiteni vavisseet, vaikka vielä puuttui hyvinkin oma pituuteni, ennenkuin olisin ollut aivan kuilun partaalla, ja vaikken olisi voinut pudota, ellen tahallani olisi heittäytynyt vaaraan. Huomasin siellä myöskin, että olipa korkeus millainen tahansa, kunhan vain tuolla rinteellä näkyy puu tahi kallion kyhmy, joka antaa hiukan tukea silmälle ja jakaa näköalan, niin se vaikuttaa meihin helpottavasti ja antaa turvallisemman tunteen, ikäänkuin se olisi jotakin, josta pudotessamme voisimme saada apua, mutta ettemme voi edes katsoakaan jyrkkiä ja sileitä kuiluja, tuntematta päätämme pyörryttävän:ut despici sine vertigine simul oculorum animique non possit;[380]ja sehän on ilmeinen näköaistin tekemä petos. Siitähän syystä entinen oiva filosofi puhkaisi silmänsä, vapauttaakseen sielunsa niiden turmelevasta vaikutuksesta ja voidakseen vapaammin filosofoida; mutta sen laskun mukaan olisi hänen myöskin pitänyt tuketuttaa korvansa, joiden Theophrastos sanoo olevan vaarallisimman välineen, mikä meillä on, vastaanottaaksemme voimakkaita vaikutuksia, jotka häiritsevät rauhaamme ja muuttavat mielemme; ja hänen olisi lopuksi pitänyt riistää itseltään kaikki muutkin aistit, se on olemuksensa ja henkensä, sillä niillä on kaikilla se mahti, että ne vallitsevat järkeämme ja sieluamme.Fit etiam saepe specie quadam, saepe vocum gravitate et cantibus, ut pellantur animi vehementius; saepe etiam cura et timore.[381]

Lääkärit väittävät, että on eräänluontoisia henkilöitä, joita eräät sävelet ja soittimet kiihoittavat aina raivoon asti. Olen nähnyt sellaisia, jotka eivät voineet kuulla jyrsittävän luuta pöytänsä alla, menettämättä malttiaan, ja tuskin on sitä ihmistä, jota ei hermostuttaisi se kirskuva ja vihlova ääni, jota viilat pitävät raapiessaan rautaa, samoin kuin monet kiihtyvät suuttumukseen ja vihaan asti, kuullessaan pureksittavan lähellänsä tahi kuullessaan jonkun puhuvan, jonka kurkun tahi nenän väylä ei ole selvä. Tuo Gracchuksen mallinaan käyttämä huilunsoittaja, joka vienonsi, jännitti ja muutteli herransa ääntä tämän pitäessä puhetta Roomassa, mitä hänestä oli hyötyä, jos äänen vaihtelussa ja sävyssä ei ollut voimaa liikuttamaan ja muuttamaan kuulijain mieltä? Onpa todellakin täysi syy pitää niin suurta riemua mokoman oivan kapineen järkähtämättömyydestä, joka antaa niin vienon tuulen sysäyksen ja vaihteiden muovailla ja muutella itseään! Samanlaisen petkutuksen alaisia, kuin mitä aistit harjoittavat järkeemme nähden, ovat ne vuorostaan itse; sielumme kostaa niille joskus samalla mitalla: ne valehtelevat ja pettävät toisiansa kilvan. Minkä näemme ja kuulemme ollessamme vihan puuskassa, sitä emme kuule sellaisena kuin se on:

Back to Index Next