VIITESELITYKSET:

et solem geminum et duplices se ostendere Thebas;[382]

rakkautemme esine näyttää meistä kauniimmalta kuin se on:

multimodis igitur pravas turpesque videmusesse in deliciis summoque in honore vigere;[383]

ja inhomme esine rumemmalta; ikävystyneestä ja murhemielisestä ihmisestä päivän kirkkaus näyttää hämärältä ja pimeältä. Sielun intohimot eivät vain häiritse aistiemme toimintaa, vaan tylsyttävät ne usein kokonaan; kuinka paljon esineitä näemmekään, huomaamatta niitä, jos huomiomme on kiintynyt johonkin muuhun!

In rebus quoque apertis noscere possis,si non advertas animum, proinde esse, quasi omnitempore semotae fuerint longeque remotae.[384]

On kuin sielu vetäytyisi itseensä, eikä välittäisi aistien mahdista. Niin ollen on ihminen sekä sisäisesti että ulkonaisesti täynnä heikkoutta ja valhetta.

Ne, jotka ovat verranneet elämäämme unelmaan, ovat olleet ehkä oikeammassa kuin luulivatkaan. Uneksiessamme sielumme elää, toimii, käyttää kaikkia kykyjään yhtä hyvin kuin valvoessaan; mutta joskin se toimii veltommin ja epäselvemmin, niin ei varmastikaan niin paljon epäselvemmin, että eroitus olisi sama kuin yön ja kirkkaan valon välillä, mutta kyllä sama kuin yön ja varjon välillä; uneksiessaan se nukkuu, valvoessaan se on untelona; enemmän tahi vähemmän, se on joka tapauksessa pimeyttä, jopa kimmeriläistä pimeyttä. Me valvomme nukkuessamme ja nukumme valvoessamme. En näe niin selvästi unissani, mutta mitä valvovaan tilaan tulee, niin en koskaan tapaa sitä kyllin kirkkaana ja pilvettömänä; tosin kyllä uni, sikeänä ollessaan joskus uinuttaa nukuksiin unelmatkin, mutta valvova tilamme ei koskaan ole niin valpasta, että se oikein tyystin perkaisi pois ja häivyttäisi haaveilut, jotka ovat valvovien unelmia ja pahempia kuin unet. Koska järkemme ja sielumme omaksuu ne ajatukset ja mielipiteet, jotka siinä syntyvät nukkuessa, ja hyväksyy unissamme yhtä hyvin kuin valvoessamme tekemämme teot, niin miksi emme epäile, eikö ajattelumme, toimintamme ole toisenlaista uneksimista ja valvomisemme eräänlaista nukkumista?

Jos aistit ovat ensimmäiset tuomarimme, niin ei meidän tule kysyä neuvoa ainoastaan omiltamme, sillä tähän kykyyn nähden eläimillä on yhtä paljon ja enemmänkin ansiota kuin meillä; on varmaa, että eräillä on kuulo terävämpi kuin ihmisellä, toisilla näkö, toisilla haisti, toisilla tunto tahi maku. Demokritos sanoi jumalilla ja eläimillä olevan aistimiskyvyt paljoa täydellisemmät kuin ihmisellä. Mutta niiden ja meidän aistiemme vaikutusten välillä eroitus on ääretön. Meidän sylkemme puhdistaa ja kuivattaa meidän haavamme; se tappaa käärmeen... Mikä ominaisuus on meidän katsottava syljellä olevan, meidänkö vai käärmeen luonnon mukainen? Kummanko nojalla noista kahdesta aistista toteamme sen todellisen olemuksen, jota etsimme? Plinius sanoo Intiassa olevan eräänlaisia merijäniksiä, jotka ovat meille myrkkyä, ja me niille, niin että me tapamme ne pelkällä kosketuksellamme. Kumpi nyt todellisuudessa on myrkkyä, ihminenkö vai kala? Kumpaako uskomme, kalanko vaikutusta ihmiseen vai ihmisen kalaan? Eräänlainen ilma, joka ei ole vahingollista härälle, myrkyttää ihmisen; toisenlainen, joka ei ole vahingollista ihmiselle, myrkyttää härän. Kumpi noista kahdesta on todellisuudessa ja luonnostaan saastuttavaa laatua? Ne, joilla on keltatauti, näkevät kaikki esineet kellertävinä ja vaaleampina kuin me; ... ne, jotka potevat tuota tautia, jota lääkärit nimittäväthyposphagmaksija joka on veren kihoamista ihon alle, näkevät kaikki esineet punaisina ja verestävinä. Mistä tiedämme, eivätkö nuo nesteet, jotka täten muuttavat näkömme toimintaa, ole vallitsevina ja tavallisia eläimissä? Näemmehän toisilla niistä olevan keltaiset silmät, kuten meidän keltatautisillamme, toisilla punaisen veristävät; on luultavaa, että esineiden väri näistä näyttää toisenlaiselta kuin meistä. Kumpi noista kahdesta arvostelmasta on oikea? Ei näet ole sanottu, että esineiden tosi olemus on arvosteltava vain ihmisen mukaan; kovuus, valkeus, syvyys ja karvas maku koskevat eläinten tarvetta ja tietoa samoin kuin meidänkin; luonto on antanut ne niiden käytettäväksi niinkuin meidänkin.

Kun puserramme silmiämme, niin katselemamme esineet näyttävät meistä pitemmiltä ja venyneiltä; useilla eläimillä on noin puserretut silmät; tuo pituus on siis kenties tuon kappaleen todellinen muoto, eikä se, jonka meidän silmämme sille antavat tavallisessa asennossaan ollessaan, Jos painamme silmäämme alhaalta päin, niin esineet näyttävät meistä kahdistuvan... Jos jokin haittaa korviemme toimintaa, tahi jos kuulotorvemme puristuu ahtaaksi, niin ääni tuntuu meistä toisenlaiselta kuin tavallisesti; eläimet, joilla on karvaiset korvat, tahi joilla on vain pieni aukko korvan sijalla, eivät siis kuule samaa kuin me, vaan ääni tuntuu niistä toisenlaiselta. Me huomaamme juhlissa ja teattereissa, että jos panemme kynttiläin valoa vastaan jollakin värillä värjätyn lasin, niin kaikki, mitä tuossa paikassa on, näyttää meistä vihreältä tahi keltaiselta tahi sinipunervalta...; on todennäköistä, että eläinten silmät, joiden näemme olevan erivärisiä, saavat kappaleet niistä näyttämään samanvärisiltä kuin niiden silmät ovat.

Arvostellaksemme aistien toimintaa meidän täytyisi siis olla siitä yhtä mieltä ensiksikin eläinten ja toiseksi toistemme kanssa. Mutta niin ei suinkaan ole laita, vaan me joudumme joka hetki kiistaan siksi, että toisesta jokin kuuluu, näyttää tahi maistuu toiselta kuin toisesta, ja kiistelemme yhtä paljon kuin mistään muusta niiden kuvien erilaisuudesta, joita aistit meille välittävät. Toisin kuulee ja näkee, tavallisen luonnonjärjestyksen mukaan, ja toisin maistaa lapsi kuin kolmenkymmenen ikäinen mies, ja tämä taas toisin kuin kuudenkymmenen vanha: aistit ovat toisilla hämärämmät ja epäselvemmät, toisilla alttiimmat ja terävämmät. Me käsitämme asiat toisin ja taas toisin sen mukaan, missä tilassa itse olemme ja miltä meistä näyttää. Mutta kun nyt käsityksemme on näin epävarma ja riidanalainen, niin ei ole enää kumma, jos meille sanotaan, että tosin saatamme myöntää lumen meistä näyttävän valkealta, mutta mennä päättämään, onko se olemukseltaan ja todellisuudessa sellaista, sitä emme voi ottaa vastuullemme; ja kun tämä perustus kerran on järkytetty, niin koko maailmantietämyksemme täytyy mennä myttyyn.

Entäs mitä on sanottava siitä, että aistimme häiritsevät toinen toisiansa? Maalaus näyttää silmään kohokuvalta, mutta koskettaessa se tuntuu sileältä; tuleeko meidän sanoa, että myski on miellyttävää, vai ettei se sitä ole, se kun hivelee hajuaistiamme, mutta loukkaa makuamme? On yrttejä ja voiteita, jotka ovat omiaan jollekin ruumiinosalle, mutta vahingoittavat toista; hunaja on miellyttävää maultaan, mutta epämiellyttävää näöltään; on sormuksia, jotka ovat pykälöimällä laitetut sulkien muotoisiksi ja joita nimitetään kilpikirjoituksissapäättömiksi suliksi, eikä mikään silmä voi selvästi eroittaa niiden leveyttä eikä karttaa sitä harhakäsitystä, että ne toiselta puolelta levenevät levenemistään, toiselta suippenevat ja kapenevat, silloinkin, kun niitä pyörittää sormen ympäri; kuitenkin ne koskettaessa tuntuvat tasaleveiltä ja joka paikasta samanlaisilta.

Nuo henkilöt, jotka kiihoittaakseen hekumantunnettaan ennen muinoin käyttivät kuvastamaansa esinettä suurentavia peilejä, jotta ne jäsenet, joita heidän tuli käyttää, miellyttäisivät heitä enemmän näyttäessään siten suuremmilta silmiin, kumpaanko noista kahdesta aistista he uskoivat enemmän, näköönkö, joka sai nuo jäsenet näyttämään heistä niin paksuilta ja suurilta kuin he halusivat, vai tuntoonko, joka osoitti ne heille pieniksi ja mitättömiksi? Meidän aistimmeko antavat esineelle nuo eri ominaisuudet, ja onko esineillä kuitenkin niitä vain yksi? Niinkuin esimerkiksi näemme leivästä, jota syömme; se on vain leipää, mutta kun sitä käytämme, muodostuu siitä luita, verta, lihaa, karvoja ja kynsiä...; puun juuren imemä neste muuttuu rungoksi, lehdiksi ja hedelmäksi; ja ilma, joka on vain yhdenlaista, muuttuu torveen soviteltuna tuhansiksi erilaisiksi säveliksi. Meidän aistimmeko, sanon, muodostavat yhtälailla noille esineille eri ominaisuuksia, vai onko niillä ne itsessään? Ja kun tämä on epävarmaa, niin mitä voimme päättää niiden todellisesta olemuksesta?

Edelleen: koska tautien, hourailun ja unen satunnaiset tilat saavat esineet näyttämään meistä toisilta kuin miltä ne näyttävät terveiden, viisaiden ja valvovain mielestä, niin eikö ole luultavaa, että oikea tilamme ja luonnollinen vointimme myöskin saattaa antaa esineille laatuaan vastaavan olomuodon ja sovelluttaa ne itsensä mukaisiksi, samoin kuin tekee epäsäännöllinen vointimme, ja että terveytemme kykenee antamaan niille oman näkönsä niinkuin sairauskin? Miksei kohtuuden miehellä ole jotakin itseään vastaavaa esineiden muotoa, niinkuin kohtuuttomallakin, ja miksei hän yhtä hyvin paina niihin luonteensa leimaa? Kyllästynyt pitää viiniä äitelänä, terve maukkaana, janoinen herkkuna. Mutta koska meidän tilamme sovelluttaa esineet itseensä ja muuttaa ne itsensä mukaisiksi, niin emme enää tiedä, millaisia esineet ovat todellisuudessa, sillä kaikki tulee sieluumme aistiemme väärentämänä ja muuttamana. Jos harppi, kulmuri ja viivain ovat kierot, niin kaikki niillä määrätyt suhteet, kaikki niiden mitan mukaan rakennetut rakennukset ovat myöskin ehdottomasti epäonnistuneet ja heikot. Aistiemme epävarmuus tekee epävarmaksi kaikki, mitä ne aikaansaavat...

Sitäpaitsi, kuka on pätevä arvostelemaan näitä eroituksia? Samoin kuin sanomme uskonnollisissa kiistoissa tarvitsevamme tuomarin, joka ei kuulu kumpaankaan puolueeseen ja on vapaa ennakkopäätöksistä ja puolueellisuudesta, mikä ei ole mahdollista kristittyjen keskuudessa, samoin on tässä laita; sillä jos hän on vanha, niin hän ei voi arvostella vanhojen kantaa, ollen itse riitapuolena tässä kiistassa; samoin jos hän on nuori, terve, sairas, nukkuva tahi valvova. Meidän tulisi saada joku, joka on vapaa näistä ominaisuuksista, jotta hän ennakkoluulottomasti arvostelisi näitä väitteitä hänelle yhdentekevinä, ja niin ollen tarvitsisimme tuomaria, jollaista ei koskaan ole ollut.

Arvostellaksemme esineistä saamiamme kuvia, tarvitsisimme jonkinlaista arvosteluvälinettä; tarkistaaksemme tuon välineen, tarvitsemme kokeilua; tarkistaaksemme kokeilun, välinettä; niin kuljemme pääsemättömässä kehässä. Koska aistit eivät voi ratkaista riitaamme, ollen itse aivan epävarmat, niin täytyy järjen se ratkaista; mikään järki ei pääse varmaan päätökseen, riippumatta toisesta järjestä; niin siirrymme taaksepäin loppumattomiin. Meidän ajatuksemme ei kohdistu välittömästi ulkonaisiin esineisiin, vaan se syntyy aistien välityksellä, ja aistit eivät käsitä ulkonaista esinettä, vaan ainoastaan omat jonkin vaikutuksen alaiset tilansa; ja näin ollen ajatus ja mielikuva ei johdu esineestä, vaan ainoastaan aistin vaikutuksenalaisesta tilasta; mutta tämä tila ja itse esine ovat eri asioita; siis se, joka arvostelee mielikuvain perusteella, arvostelee muun perusteella kuin itse esineen. Ja mitä tulee siihen, että sanotaan aistien olotilojen ilmaisevan sielulle jotakin ulkonaisten esineiden ominaisuuden kaltaista, niin kuinka saattaa sielu ja järki olla varma tästä yhdenkaltaisuudesta, kun sillä ei itsestään ole mitään yhteyttä ulkonaisten esineiden kanssa? Aivan niin kuin se, joka ei tunne Sokratesta, ei voi, nähdessään hänen kuvansa, sanoa, onko se hänen näköisensä. Mutta jos sittenkin tahdottaisiin arvostella mielikuvain perusteella, niin se on mahdotonta, jos otetaan huomioon kaikki mielikuvat, sillä ne häiritsevät toisiaan vastakkaisuudellaan ja ristiriitaisuudellaan, kuten kokemuksesta huomaamme. Tuleeko siis erästen valittujen mielikuvain olla määrääviä yli muiden? Tämä valittu mielikuva täytyy tarkistaa toisen valitun avulla, toinen kolmannen avulla, ja niin ollen siitä ei koskaan tule mitään. Loppujen lopuksi ei mikään ole pysyväisesti olemassa, ei meidän olemuksemme eikä esineiden, vaan me ja meidän arvostelmamme ja kaikki, mikä on katoovaista, liukuu ja muuttuu lakkaamatta; niin ollen ei voi syntyä mitään varmaa suhdetta toisesta toiseen, kun sekä arvosteleva että arvosteltu alituisesti muuttuvat ja horjuvat.

Meillä ei ole mitään yhteyttä tosiolevaisen kanssa, koska kaikki, mikä on inhimillistä, on aina syntymisen ja kuolemisen välitilassa eikä anna itsestään muuta kuin hämärän mielikuvan ja varjon, epävarman ja heikon käsityksen; ja jos satutte kiinnittämään ajatuksenne koettamaan käsittää sen olemuksen, niin se on samaa kuin jos tahtoisitte pusertaa käteenne vettä; sillä mitä enemmän puserratte ja painatte sitä, mikä luonnostaan valuu joka taholle, sitä enemmän menetätte sitä, mitä tahdoitte pitää kiinni ja vangita käteenne. Siten, koska kaiken täytyy siirtyä muutoksesta toiseen, järki, joka siinä etsii jotakin tosiolevaista, huomaa pettyneensä, eikä voi havaita mitään olevaista ja pysyväistä, koska kaikki joko siirtyy olemiseen eikä vielä ole täydellisesti, tahi alkaa kuolla ennenkuin on syntynyt.

Platon sanoi, että esineet eivät ole koskaan tosiolevaisia, mutta kyllä syntyväisiä, arvellen, että Homeros oli kuvitellut Okeanoksen jumalien isäksi ja Thetiksen niiden äidiksi osoittaakseen meille, että kaikki on alinomaisen liikkeen, muuttumisen ja vaihtelun alaista, mikä on, kuten hän sanoo, kaikkien ennen hänen aikaansa eläneiden filosofien yleinen mielipide, ainoana poikkeuksena Parmenides, joka ei sanonut esineillä olevan liikettä, minkä voimaa hän pitää erittäin tärkeänä. Pythagoras väitti, että kaikki aine on liikkuvaa ja pysymätöntä; stoalaiset, ettei ole mitään nykyaikaa, ja että se, mitä me sanomme nykyajaksi, ei ole muuta kuin tulevaisen ja menneen liitekohta ja yhtymä; Herakleitos, ettei ihminen koskaan ollut kahdesti astunut samaan virtaan; Epikharmos, että se, joka ennen on lainannut rahaa, ei ole sitä nyt velkaa, ja että se, joka viime yönä on saanut kutsun tulemaan tänä aamuna suurukselle, tulee tänään kutsumatta, koskapa he eivät enää ole samat, vaan ovat muuttuneet toisiksi, ja että 'ei voinut olla olemassa katoovaista ainetta, joka kaksi kertaa olisi samassa tilassa: sillä äkkiä ja herkästi muuttuen se milloin hajaantuu, milloin kokoontuu; se tulee, ja sitten taas menee; niin että se, mikä alkaa syntyä, ei pääse koskaan täydelliseen olemiseen, koskapa tuo syntyminen ei lopu koskaan eikä pysähdy, niinkuin se olisi päättynyt, vaan siemenestä asti yhä muuttuu ja vaihtuu toisesta toiseksi: niinkuin ihmisen siemenestä syntyy ensiksi äidin kohdussa muodoton sikiö, sitten kehittynyt lapsi, sitten kohdusta päästyään rintalapsi, sitten siitä tulee poika, sitten seuraavalla asteella nuorukainen, senjälkeen täysikasvuinen mies, sitten iäkäs mies ja vihdoin raihnas vanhus, niin että seuraava ikä ja kausi aina riuduttaa ja tuhoaa edellisen:

Mutat enim mundi naturam totius aetas,ex alioque alius status excipere omnia debet;nec manet ulla sui similis res: omnia migrant,omnia commutat natura et vertere cogit.[385]

Ja sitten me typerästi pelkäämme yhdenlaista kuolemaa, kun kuitenkin jo olemme läpikäyneet ja vielä läpikäymme niin monta toisenlaista; sillä ei ainoastaan, kuten Herakleitos sanoi, tulen kuolema ole ilman synty, ja ilman kuolema veden synty, vaan vielä ilmeisemmin voimme sen nähdä itsessämme: kypsä ikä kuihtuu ja katoo vanhuuden tullessa, ja nuoruus päättyy täysikasvuisen miehen kypsään ikään, lapsuus nuoruuteen, ja varhaisin ikä katoo lapsuuteen, ja eilinen päivä sammuu tähän päivään ja tämä päivä huomiseen, eikä ole mitään, mikä pysyy ja on aina yhtä. Sillä että niin on, näkyy siitä, että jos pysymme aina samoina ja muuttumatta, niin kuinka silloin iloitsemme milloin toisesta seikasta, milloin toisesta? Kuinka rakastamme toisilleen vastakkaisia esineitä, tahi vihaamme, kiitämme tahi moitimme niitä? Kuinka meillä on erilaisia mielenliikutuksia, ja kuinka samaan ajatukseen ei enää liitykään sama tunne? Eihän ole todennäköistä, että itse muuttumatta vaihdamme intohimoja; ja mikä voi muuttua, se ei pysy yhtenä ja samana; ja jos se ei ole yksi ja sama, niin se siis ei myöskään ole tosiolevainen, vaan samalla kuin yhtenä ja samana oleminen muuttuu myöskin pelkkä oleminen, vaihtuen yhä toisesta toiseksi; ja siis luonnon aistit erehtyvät ja valehtelevat, otaksuen näennäisen tosiolevaiseksi, ne kun eivät oikein tiedä, mikä on tosiolevaista. Mutta mikä sitten on tosiolevaista? Se, mikä on iankaikkista, se on: mikä ei koskaan ole syntynyt, eikä koskaan ole loppuva, missä aika ei koskaan vaikuta mitään muutosta; aika näet on liikkuvaista ja näyttäytyy ikäänkuin yhäti liikkuvan ja muuttuvan aineen varjona, pysymättä koskaan liikkumatta ja muuttumatta; ja siihen soveltuvat sellaiset sanat kuin Ennen ja Jälkeen ja On ollut ja On oleva, jotka alun alkaen osoittavat silminnähtävästi, ettei se ole mitään tosiolevaista; sillä olisi sangen typerää ja ilmeisesti väärin sanoa, että sellainen olisi tosiolevaista, joka ei vielä ole olemistilassa, tahi jo on lakannut olemasta; ja mitä tulee sellaisiin sanoihin kuin Nykyinen, Nykyhetki, Nyt, joilla me näytämme etupäässä tukevan ja perustavan ajan käsitettä, niin järki, huomatessaan sen, hävittää sen kokonaan heti paikalla; se näet halkaisee sen heti kohta ja jakaa sen tulevaan ja menneeseen, ikäänkuin tahtoen välttämättömästi nähdä sen kahtia jaettuna. Luonnon, jota mitataan, on laita sama kuin ajan, joka sen mittaa; sillä ei siinäkään ole mitään pysyväistä eikä tosiolevaista, vaan kaikki siinä on joko syntynyttä tahi syntyvää tahi kuolevaa. Senvuoksi olisi synti sanoa Jumalasta, joka yksin On, että hän oli tahi on oleva, sillä nuo termit ilmaisevat sen muunnoksia, ohimeneviä tiloja ja vaiheita, mikä ei voi kestää eikä pysyä olemistilassa. Siis täytyy tehdä se johtopäätös, että Jumala yksin On, ei minkään ajallisen mitan mukaan, vaan muuttumattoman ja liikkumattoman iankaikkisuuden merkityksessä, jota ei mitata ajalla ja joka ei ole minkään muuntelun alainen; ja hänen edessään ei mikään ole eikä ole oleva jälkeenpäin, eikä uudempaa eikä vereksempää, vaan hän on todella Olevainen, joka yhdellä ainoalla nykyhetkellä täyttää ainaisuuden; eikä ole muuta tosiolevaista kuin hän yksin, emmekä voi sanoa: Hän on ollut, tahi: Hän on oleva, vaan hän on ilman alkua ja ilman loppua.'

Tähän niin uskonnolliseen pakanallisen miehen johtopäätökseen tahdon lisätä vain seuraavat sanat, jotka on lausunut samanlainen todistaja, lopettaakseni tämän pitkän ja ikävän esityksen, jossa minulle riittäisi ainetta loppumattomiin: "Oi, kuinka halpa ja katala olio", sanoo hän, "on ihminen, jos hän ei kohoa yli ihmisyyden". Kas siinä oiva sana ja hyödyllinen pyrkimys, mutta myöskin järjetön: sillä tehdä kourallinen suuremmaksi kuin koura ja sylillinen suuremmaksi kuin syli ja toivoa harppaavansa pitemmälle kuin sääremme ulottuvat, se on mahdotonta ja luonnotonta; eikä ole mahdollista ihmisen kohota itsensä ja ihmisyyden yläpuolelle; sillä hän voi nähdä vain silmillään ja käsittää vain tajullaan. Hän kohoaa, jos Jumala tukee häntä erinomaisesti; hän kohoaa, jos hän heittää ja hylkää omat apuneuvonsa ja antaa puhtaasti taivaallisten välineiden nostaa ja kohottaa itsensä. Meidän kristillinen uskomme, mutta ei hänen stoalainen hyveensä, voi saada aikaan tämän jumalallisen ja ihmeellisen muutoksen.

[1]Roomalainen numero tarkoittaa kokonaisteoksen kirjaa, seuraava sen lukua.

[2]Niinkuin vaskisessa astiassa auringosta tahi säteilevän kuun kasvoista heijastunut veden välke liitelee laajalti kaikkialle, kohoaa ylös ilmoihin ja koskettaa katon korulaudoitusta.Verg., Aeneid. VIII, 22.

[3]Tyhjät mielenhoureet syntyvät kuin sairaan unet.Hor., De arte poet. v. 7.

[4]Ken asuu kaikkialla, oi Maksimus, ei asu missään.

[5]Mieli joutilaana aina käy huikentelevaiseksi.

[6]Ei ole koskaan kaikille kaikkia viehätyskeinoja suotu.

[7]Ihmisen tulee näet aina odottaa viimeistä päiväänsä, eikä ketään voi sanoa onnelliseksi ennen hänen kuolemaansa.Ovid., Metam. III, 135.

[8]Sillä silloin vihdoinkin lähtevät sydämen pohjasta tosisanat, ja naamari temmataan pois; jäljelle jää todellisuus.Lucr. III. 57.

[9]Tarkoittaa Montaignen ystävää Etienne La Boétieta.

[10]Joka itse omasta päästään lähtee kulkemaan takaperin.Lucr. III, 474.

[11]Mieluummin näyttäisin hourupäiseltä ja typerältä, kunhan vain vikani eivät häiritse iloani tahi jäävät minulta huomaamatta, kuin olisin viisas ja suutuksissani.Hor., Epist. II, 2, 126.

[12]Se kyllä saavuttaa pakenevankin, eikä säästä epäsotaisaa nuorisoakaan, joka paeten kääntää selkänsä.Hor., Od. III, 2, 14.

[13]Kätkeköön tuo varovasti itsensä rautaan ja vaskeen, kuolema vetää kuitenkin siihen verhotun pään sieltä esille.Propert. III, 18, 25.

[14]Kuvittele mielessäsi, että jokainen sinulle koittanut päivä on viimeisesi, niin olet kiitollinen jokaisesta hetkestä, joka toivomattasi tulee lisäksi.Hor, Epist. I, 4, 13.

[15]Perseus, Makedonian viimeinen kuningas.

[16]Kun kukoistava ikä vietti suloista kevättä.Catull. LIXVIII, 16.

[17]Kohta se on ollut ja mennyt, eikä sitä sitten koskaan saa palaamaan.Lucr. III, 928.

[18]Ei kukaan ole toistaan kestämättömämpi; ei kukaan huomispäivään asti varmempi itsestään.Senec., Epist. 91.

[19]Kuolevaiset elävät keskenään vuorotellen ja antavat kuin juoksijat toisilleen elämän soihdun.Lucr. II, 75, 78.

[20]Ensimmäinen hetki, joka antoi elämän, on sitä jo vähentänyt.Senec., Herc. fur., III, 874.

[21]Syntyessämme jo alamme kuolla, ja loppuamme ei voi eroittaa alustamme.Manilius, Astron., IV, 16.

[22]Mikset väisty pois kylläisenä elämän vieraana?Lucr. III, 951.

[23]Miksi koetat lisätä sellaista, minkä taas onnettomasti menetät, ja mikä kaikki häviää tuottamatta sinulle mitään iloa?Lucr. III, 954.

[24]Toista eivät ole nähneet isät eivätkä näe jälkeläiset.Manil. I, 529.

[25]Kierrämme samaa piiriä ja pysymme yhä sen sisässä.Lucr. III, 1093.

[26]Ja vuosi vierii omaa menoaan, omia jälkiään.Verg., Georg. II, 402.

[27]Sillä en voi sen lisäksi tekaista enkä keksiä mitään, mikä sinua miellyttäisi; kaikki on aina samaa.Lucr. III, 957.

[28]Vaikka voittaisit kuinka monta vuosisataa elämällä, niin ikuinen kuolema kuitenkin pysyy sellaisena.Lucr. III, 1103.

[29]Etkö tiedä, että tosikuolemassa ei tule olemaan mitään toista sinua, joka eläen voisi surra sitä, että sinut on riistetty itseltäsi, ja seisten surra kaatunutta?Lucr. III, 898.

[30]Silloin näet ei kukaan kaipaa itseään eikä elämätään, eikä mikään itsemme ikävöiminen meitä liikuta.Lucr. UI, 932, 935.

[31]Kuoleman on katsottava koskevan meitä vähemmin kuin ei mikään, jos voi olla jotakin vähempää.Lucr. III, 939.

[32]Huomaappa, että ikuinen meidän edellämme käynyt vanha aika ei ole ensinkään koskenut meitä.Lucr. III, 985.

[33]Kaikki seuraa sinua, elettyään elämänsä.Lucr. III, 981.

[34]Sillä päivää ei ole seurannut yö, eikä yötä aamu, joka ei olisi kuullut lasten haikeiden valitusten keskellä itkua, joka säestää kuolemaa ja synkkiä hautajaisia.Lucr. V, 579.

[35]Tottumus on kaikessa tehoisin opettaja.

[36]Paikallisten lakien noudattaminen on jaloa.

[37]Mityleneläinen kitaransoittaja.

[38]Voi, poden omien aseitteni tekemiä haavoja.Ovid., Epist.

[39]Montaigne kirjoitti tämän tutkielman kreivitär Gursonin poikaa silmällä pitäen.

[40]Eräs mantualainen oppinut.

[41]Brabantilainen kuulu humanisti.

[42]Akateemisen filosofikoulun johtajia.

[43]Opettajien arvovalta on useinkin haitallinen oppilaille.

[44]He eivät koskaan tule omintakeisiksi.Sen., Epist. 33.

[45]Yhtä paljon kuin tietäminen, miellyttää minua epäileminen.Dante, Helv. Xl, 93.

[46]Emme ole kuninkaan alaisia; olkoon kukin oma herransa.Sen., Epist. 33.

[47]Megaralainen huvinäytelmäin kirjoittaja.

[48]Elelköön hän paljaan taivaan alla ja levottomissa oloissa.Hor., Od. III, 2, 5.

[49]Työ kasvattaa känsän tuskaa vastaan.Cic., Tusc. II, 15.

[50]Voipi olla viisas pöyhkeilemättä, kateutta herättämättä.Sen., Epist. 103.

[51]Älköön hän luulko itselleen luvalliseksi samaa, mitä ehkä Sokrates ja Aristippos ovat tehneet vastoin totuttuja tapoja; sillä nämä ansaitsivat tuon vapauden suurilla ja jumalaisilla avuillaan.Cic., De Off, l, 41.

[52]Eikä mikään pakoita häntä puolustamaan kaikkea, mikä on ennakolta määrättyä ja käskettyä.Cic., Acad. II, 3.

[53]Mikä maa on kohmea kylmästä, mikä murakka helteestä, mikä tuuli vie alukset hyvin Italiaan.Prop. IV, 3, 39.

[54]Mitä sopii toivoa, mitä hyötyä on työläästi hankitusta rahasta, mitä uhrauksia tulee tehdä isänmaalle ja rakkaille omaisilleen, mitä Jumala on käskenyt sinun olla, ja mikä sinun asemasi on yhteiskunnassa, mitä olemme tahi miksi synnymme elämään.Pers. III, 69.

[55]Ja millä tavoin hän minkin vaivan voi välttää ja kestää.Verg., Aen. III, 459.

[56]Uskalla olla ymmärtäväinen; ala: ken lykkää tuonnemmaksi oikein elämisen hetken, on kuin talonpoika, joka odottaa, että joki vuotaisi kuiviin; mutta se virtaa ja tulee iäti vuolaana virtaamaan,Hor., Epist. II, 1, 40.

[57]Miia vaikuttavat Kalat ja Leijonan helteinen sikermä ja Kauris, joka kylpee Lännen meressä.Prop. IV, 1, 89.

[58]Mitäpä tekemistä on minulla Seulaisten ja Häränajajan tähtisikermän kanssa.Anakr., Od. XVII, 10.

[59]Byzantllainen filologi, erään vaikean kreikan kieliopin tekijä.

[60]Voit huomata sairaassa ruumiissa piilevän sielun tuskat, voit huomata sen ilot; molemmat painavat leimansa kasvoihin.Juven. IX, 18.

[61]Skolastikkojen muodostamia ja logiikassaan käyttämiä päätelmäin (syllogismien) nimityksiä.

[62]Savi on kosteata ja pehmoista; nyt, nyt on jouduttava ja muodosteltava hänet vinhaan ja lakkaamatta kiertävällä pyörällä.Pers. III, 23.

[63]Nuoret ja vanhat, ottakaa tästä varma ohje mielellenne ja evästä poloisille vanhoille päivillenne.Pers. V, 64.

[64]Se on yhtä hyödyllistä köyhille kuin rikkaille ja sen laiminlyöminen yhtä vahingollista lapsille kuin vanhuksille.Hor., Epist. I, 1, 25.

[65]Platonin seuraaja Akatemian johtajana.

[66]On aivan eri asia, eikö joku tahdo vai eikö hän osaa tehdä pahaa.Sen., Epist. 90.

[67]Aristippokselle soveltuivat kaikki värit, kaikki asemat ja seikat.Hor., Epist. I, 17, 23.

[68]Ihmettelen, jos sille, joka kärsivällisenä verhoutuu vain pariin ryysyyn, soveltuu myöskin muuttunut elämän suunta, ja jos hän taitavasti näyttelee kumpaakin osaa.Hor., Epist. I, 17, 25.

[69]Tätä suurenmoisinta kaikista taiteista, oikein elämisen oppia, he koettivat toteuttaa enemmän elämällään kuin kirjallisilla opinnoillaan.Cic., Tusc. IV, 3.

[70]Pitääkö hän tieteellistä sivistystänsä, ei tietojensa näyttelemisenä, vaan elämänsä ohjeena, totteleeko hän itseänsä ja noudattaako hän päätöksiänsä.Cic., Tusc. II. 4.

[71]Ja sanat seuraavat mielellään, kun asia ensin on käsitetty.Hor., Art. poet. 311.

[72]Kun asiat ovat täyttäneet mielen, niin sanat tulevat esille.Sen., Contr. III.

[73]Asiat tempaavat sanat mukaansa.Cic., De Fin. III, 5.

[74]Terävä-älyinen mies, mutta kankea runoseppo.Hor., Sat. I, 4, 8.

[75]Varmat rytmit ja tahtilajit, ja muutelkoon sanojen järjestystä, asetellen viimeiset ensimmäisten edelle, ... niin löytyvät kuitenkin, vaikkapa hajallaaan, runoilijan jäsenet.Hor., Sat. I, 4, 58.

[76]Siinä on enemmän kaikua kuin arvoa.Sen., Epist. 40.

[77]Mutkikasten ja pulmallisten viisastelujen.Cic., Acad. II, 24..

[78]Tahi jotka eivät sovelluta sanoja asiain mukaan, vaan etsivät aineen ulkopuolelta asioita, joihin sanat voisivat soveltua.Quintil. VIII, 3.

[79]Jotka jonkin heidän mieleisensä sanan sattuvaisuus houkuttelee sellaiseen, jota he eivät olleet aikoneet kirjoittaa.Sen., Epist. 59.

[80]Se sana vasta miellyttää, joka on iskevä.Fabricius, Bibl. lat. II, 10.

[81]Totuutta tavoitteleva esitystapa olkoon mutkaton ja yksinkertainen.Sen., Epist. 40.

[82]Huoliteltua tyyliä käyttää vain se, joka tahtoo tehdä ikävän vaikutuksen.Sen., Epist. 75.

[83]Tuskin olin silloin aloittanut kahdennentoista ikävuoteni.Verg., Ecl. VIII, 39.

Back to Index Next