Chapter 8

Neque illamagno prognatum deposcit consule cunnum.[174]

Nämä luonnolle vieraat halut, jotka hyvän tietämättömyys ja väärä luulo ovat meihin valaneet, ovat niin lukuisat, että ne karkoittavat melkein kaikki luonnonmukaiset; ei enempää eikä vähempää kuin jos jossakin kaupungissa olisi niin suuri määrä ulkomaalaisia, että ne ajaisivat sieltä ulos luonnolliset asukkaat tahi tekisivät lopun heidän arvovallastaan ja mahdistaan, anastaen ja vallaten sen kokonaan. Eläimet ovat paljon hillitympiä kuin me, ja pysyttäytyvät kohtuullisempina luonnon meille määräämien rajojen piirissä; eivät kuitenkaan niin tarkasti, ettei niillä tavattaisi myöskin jotakin meidän kohtuuttomuuttamme vastaavaa.

Ja aivan samoin kuin on ollut hurjia himoja, jotka ovat ajaneet ihmisiä rakastamaan eläimiä, samoin eläimetkin joskus on vallannut rakkaus ihmisiin, ja on syntynyt luonnottomia rakkaussuhteita molempien lajien välillä, kuten todistaa tuo norsu, joka oli grammaatikko Aristophaneen kilpailijana erään nuoren, Aleksandrian kaupungissa asuvan kukkastytön rakkaudesta eikä mitenkään ollut häntä huonompi hyvin intohimoisen kosijan toimissa; sillä kävellen torilla, missä myytiin hedelmiä, se otti niitä kärsällään ja kantoi hänelle; se jätti hänet näkyvistään niin vähän kuin mahdollista, ja joskus se pisti kärsänsä hänen poveensa hänen kaulurinsa alitse ja koetteli hänen rintojaan.

Kerrotaan myöskin eräästä lohikäärmeestä, että se rakastui erääseen tyttöön, ja eräästä hanhesta, joka rakastui erääseen lapseen Asopin kaupungissa, ja eräästä pässistä, joka oli viulunsoittajatar Glaucian palvelijana; ja joka päivä näkee apinoita, jotka ovat hurjasti rakastuneet naisiin. Näkee myöskin erästen koiraseläinten antautuvan oman sukunsa koirasten rakastettaviksi. Oppianus ja muut kertovat eräitä esimerkkejä todisteiksi siitä kunnioituksesta, jota eläimet avioliitoissaan osoittavat sukulaisuutta kohtaan, mutta kokemus näyttää meille varsin usein päinvastaista:

Nec habetur turpe juvencaeferre patrem tergo; fit equo sua filia conjux;quasque creavit init pecudes caper, ipsaque cuiussemine concepta est, ex illo concipit ales.[175]

Mitä ovelaan sukkeluuteen tulee, niin onko selvempää sellaista kuin filosofi Thaleen muulin osoittama? Kulkiessaan joen poikki suolataakka selässään ja sattumalta kompastuttuaan, niin että sen kantamat säkit aivan kastuivat, ja huomattuaan, että siten sulanut suola oli keventänyt sen kuormaa, se ei koskaan, tavatessaan jonkin puron, jättänyt painautumatta siihen kuormineen, kunnes sen herra huomasi sen juonen ja käski panemaan sen kuormaksi villoja: kun se siten huomasi pettyneensä laskuissaan, lakkasi se enää käyttämästä tuota temppua.

On useita eläimiä, jotka näyttävät kaikessa viattomuudessaan jäljittelevän meidän saituuttamme, sillä niiden näkee äärettömän halukkaasti sieppaavan haltuunsa kaikki mitä voivat, ja huolellisesti piilottavan sen, vaikkeivät sitä ensinkään käytä. Taloudenhoidossa ne eivät vain vie meistä voittoa sillä toimellisuudella, millä ne kokoilevat ja säästävät tulevaa aikaa varten, vaan niillä on myöskin useita sitä varten välttämättömiä taitoja: muurahaiset levittävät luhan ulkopuolelle jyvänsä ja siemenensä, tuulettaakseen, puhdistaakseen ja kuivatakseen ne, peläten niiden pilaantuvan ja mätänevän, kun ne huomaavat niiden alkavan homehtua ja haista härskiltä. Mutta se ehkäisevä varovaisuus, jota ne osoittavat jyrsiessään vehnänjyviä, vie voiton kaikesta kuviteltavasta ihmisten varovaisuudesta: kun vehnä ei pysy aina kuivana ja pilaantumattomana, vaan pehmenee, sulaa ja liukenee ikäänkuin maidoksi, pyrkien itämään ja kasvamaan, niin ne jyrsivät sitä päätä, mistä itu tavallisesti pistää esiin, peläten vehnän muuttuvan siemeneksi ja menettävän luontonsa ja ominaisuutensa, joka sen tekee sopivaksi olemaan niiden ruokavarastona.

Mitä tulee sotaan, joka on suurin ja uhkein ihmisen toiminnoista, niin tahtoisinpa tietää, haluammeko käyttää sitä osoitteena jostakin etevämmyydestä, vai päinvastoin heikkoutemme ja puutteellisuutemme todisteena, koska toistemme voittamisen ja surmaamisen, oman sukumme tuhoamisen ja hävittämisen taito ei totta tosiaan näytä olevan kovinkaan toivottava eläimille, joilla sitä ei ole:

Quando leonifortior eripuit vitam leo? Quo nemore umquamexspiravit aper maioris dentibus apri?[176]

Mutta ne eivät kuitenkaan ole aivan yleisesti sitä vailla, kuten todistavat mehiläisten raivoisat kahakat ja molempain vastakkaisten armeijain päämiesten hankkeet:

Saepe duobusregibus incessit magno discordia motu;continuoque animos vulgi et trepidantia bellocorda licet longe praesciscere.[177]

Joka kerta kun silmäilen tätä jumalaista kuvausta, tuntuu minusta kuin siinä lukisin kuvattuna ihmisten typeryyden ja ylpeyden; sillä nuo sotaisat liikkeet, jotka tempaavat meidät mukaansa kauhullaan ja hirmullaan, tuo äänten ja huutojen myrsky,

fulgur ubi ad coelum se tollit, totaque circumaere renidescit tellus, subterque virum viexcitur pedibus sonitus, clamoreque montesicti rejectant voces ad sidera mundi;[178]

tuo niin monen tuhannen aseistetun miehen peloittava jono, tuo niin kova raivo, into ja rohkeus, on huvittavaa huomata, kuinka joutavista syistä se syttyy, ja kuinka vähäpätöisistä syistä se sammuu:

Paridis propter narratur amoremOraecia Barbariae diro collisa duello.[179]

Koko Aasia menehtyi ja riutui sodissa Pariksen lemmenvehkeiden vuoksi; yhden ainoan miehen mieliteko, kiukku, huvi, kotoinen mustasukkaisuus, syyt, joiden ei pitäisi saada kahta kalaeukkoa kynsimään toisiansa, siinä koko tämän suuren melskeen sielu ja lähtökohta... Mutta tuo suuri ruumis, niin monine kasvoineen ja liikkeineen, jotka näyttävät uhkaavan taivasta ja maata:

quam multi Libyco volvuntur marmore fluctus,saevus ubi Orion hibernis conditur undis;vel quam sole novo densae torrentur aristaeaut Hermi campo aut Lyciae flaventibus arvis;scuta sonant, pulsuque pedum tremit excita tellus;[180]

tuo raivoisa hirviö, niin monikäsivartinen ja -päinen, se on sittenkin ihminen, heikko, surkea ja viheliäinen; se on vain levoton ja kiihtynyt muurahaiskeko;

it nigrum campis agmen;[181]

vastatuulen henkäys, korppiparven vaakkuminen, hevosen kompastuminen, kotkan satunnainen ohilentäminen, jokin uni, ääni, merkki, aamuinen usva riittää lyömään sen nurin ja kaatamaan sen maahan. Pistäkää sitä vain auringon säteellä kasvoihin, niin se heti sulaa ja raukeaa tyhjiin; viuhtokaa sille vain vähän pölyä silmiin, kuten runoilijamme mehiläisille, niin kaikki meidän komppaniamme, legionamme ja tuo suuri Pompeiuskin niiden etunenässä ovat lyötyinä murskaksi; sillä hänethän muistaakseni Sertorius voitti Espanjassa näillä kauneilla aseilla, joita myöskin Eumenes käytti Antigonusta ja Surena Crassusta vastaan:

Hi motus animorum, atque haec certamina tantapulveris exigui jactu compressa quiescent.[182]

Usutettakoon vain meidänkin mehiläisiämme sen kimppuun, niillä kyllä on voimaa ja rohkeutta lyödä se hajalle.

Vielä on tuoreessa muistissa, kuinka portugalilaisten piirittäessä Tamlyn kaupunkia Xiatinen alueella tämän asukkaat kantoivat muurille suuren joukon mehiläispesiä, joita heillä on runsaasti, ja ajoivat tulella mehiläiset niin kiivaasti vihollistensa kimppuun, että nämä luopuivat yrityksestään, kun eivät voineet kestää niiden hyökkäyksiä ja pistoja; niin jäi voitto ja heidän kaupunkinsa vapaus tälle uudelle apujoukolle, vieläpä niin onnellisesti, että taistelusta palattaessa niistä ei puuttunut ainoatakaan.

Keisarien ja rajasuutarien sielut ovat valetut samaan kaavaan. Ajatellessamme ruhtinasten tekojen tärkeyttä ja painavaa merkitystä, me luulemme varmasti, että ne ovat yhtä painavista ja tärkeistä syistä johtuneet; me erehdymme; heitä ajavat eteen- ja taaksepäin heidän liikkeissään samat pontimet kuin meitäkin omissamme; sama syy, joka saa meidät torailemaan naapurimme kanssa, sytyttää ruhtinasten välille sodan; sama syy, joka panee meidät pieksämään lakeijaamme, saa, sattuessaan ruhtinaalle, hänet hävittämään kokonaisen maakunnan; heidän tahtonsa on yhtä kevytmielinen kuin meidän, mutta heidän mahtinsa on suurempi; samat pyyteet ajavat liikkeelle juustopunkin ja norsun.

Mitä uskollisuuteen tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi niin petollinen kuin ihminen. Historiamme kertovat, kuinka innokkaasti eräät koirat ovat valvoneet herrainsa kuoleman kostetuksi tulemista. Kun Pyrrhos kuningas kerran oli tavannut koiran vartioimassa miehen ruumista ja kuullut, että se oli jo kolme päivää niin tehnyt, käski hän haudata ruumiin ja otti koiran mukaansa. Eräänä päivänä, hänen ollessaan sotaväkensä yleiskatselmuksessa, tämä koira huomasi herransa murhaajat ja hyökkäsi niiden kimppuun kovasti haukkuen ja ankaran vihaisena, pannen tällä ensimmäisellä ilmiannolla alkuun tuon murhan koston, joka pian senjälkeen saatiin laillista tietä toimeen.

Samoin teki viisaan Hesiodoksen koira, joka sai naupaktolaisen Ganyktorin lapset todistettua syypäiksi herransa murhaan. Eräs toinen koira, joka oli vartioimassa erästä temppeliä Athenassa ja huomasi kirkonvarkaan vievän mennessään kauneimmat kalleudet, rupesi tätä haukkumaan minkä jaksoi; mutta kirkonisännät kun eivät siitä heränneet, niin se alkoi seurata häntä, ja kun tuli päivä, pysytteli vähän etäämmällä hänestä, päästämättä häntä koskaan näkyvistään; jos hän tarjosi sille syötävää, niin se ei siitä huolinut, mutta toisille kulkijoille, jotka tulivat sitä tiellä vastaan, se heilutti iloisesti häntäänsä ja otti heidän käsistään, mitä he antoivat sille syödä; jos sen varas pysähtyi nukkumaan, pysähtyi sekin samalla ja samaan paikkaan. Kun tieto tuosta koirasta oli tullut kirkon isännille, alkoivat he seurata sen jälkiä, tiedustellen senkarvaista koiraa, ja tapasivatkin sen vihdoin Kromyonin kaupungissa ja myöskin varkaan, jonka he toivat takaisin Athenaan, missä hän sai rangaistuksensa. Ja kiitollisuuden osoitteeksi tästä hyvästä palveluksesta tuomarit määräsivät yleisestä varastosta tietyn määrän viljaa eläkkeeksi koiralle ja papit pitämään siitä huolta. Plutarkhos todistaa tämän kertomuksen hyvin uskottavaksi ja hänen aikanaan tapahtuneeksi asiaksi.

Mitä kiitollisuuteen tulee (sillä minusta tuntuu, että meidän on syytä nostaa tämä sana arvoon), riittäköön tämä ainoa esimerkki, jonka Apion kertoo omin silmin näkemänään. Eräänä päivänä, sanoo hän, kun Roomassa annettiin kansan huvikseen katsella useiden ulkomaisten eläinten ja erittäinkin harvinaisen suurten leijonain taistelua, oli niiden joukossa eräs, joka raivoisalla käytöksellään, jäsentensä voimalla ja koolla ja ylpeällä ja peloittavalla kiljunnallaan veti kaikkien läsnäolijain huomion puoleensa. Orjain joukossa, jotka esitettiin kansalle tässä eläintaistelussa, oli eräs dakialainen Androdus, jonka omisti ylhäinen roomalainen, arvoltaan konsuli. Kun tuo leijona huomasi hänet kaukaa, pysähtyi se ensin äkkiä, kuin ihmeissään, ja lähestyi sitten aivan hiljaa, lempeästi ja rauhallisesti, ikäänkuin tunnustellakseen häntä. Sen tehtyään, ja saatuaan varmuuden siitä, mitä se tahtoi tietää, se alkoi heiluttaa häntäänsä, niinkuin koirat liehitellessään isäntäänsä, ja nuolla ja suudella tuon kurjan raukan käsiä ja reisiä, joka oli tyrmistyneenä kauhusta ja aivan suunniltaan. Kun leijonan hyvänsävyisyys oli saanut Androduksen toipumaan pelostaan ja hänen näkönsä oli siksi rauhoittunut, että hän saattoi katsella sitä ja tuntea sen, niin oli omituinen nautinto nähdä, kuinka nämä molemmat hyväilivät toisiaan ja osoittivat toisilleen iloaan.

Kun kansa sen johdosta päästi ilohuutoja, kutsutti keisari orjan eteensä, kuullakseen häneltä, kuinka niin outo tapahtuma oli mahdollinen. Tämä kertoi hänelle uuden ja ihmeellisen tarinan. "Herrani ollessa prokonsulina Afrikassa", sanoi hän, "pakotti se julmuus ja ankaruus, jolla hän minua kohteli, pieksättäen minua joka päivä, minut karkaamaan hänen luotaan ja pakenemaan; ja piiloutuakseni varmasti henkilöltä, jolla oli niin suuri valta maakunnassa, pidin parhaana mennä tuon maan erämaihin ja hiekkaisiin ja asumattomiin seutuihin, päätettyäni jollakin tavalla surmata itseni, jos minulle ei kävisi mahdolliseksi löytää ravintoa. Auringonpaahde kun oli äärettömän ankara keskipäivällä ja kuumuus sietämätön, niin lyyhistyin erääseen näkymättömään ja luoksepääsemättömään luolaan ja heittäydyin siihen sisälle. Vähää myöhemmin tuli sinne tuo leijona, yksi käpälä verissä ja haavoitettuna, aivan vaikeroiden ja vinkuen tuskista, joita se tunsi siinä. Sen saapuessa pelästyin kovin, mutta nähdessään minut piiloutuneena pesänsä nurkkaan, se lähestyi aivan hiljaa minua, ojentaen minulle loukkautuneen käpälänsä ja näyttäen sitä minulle, kuin apua pyytääkseen. Otin silloin siitä pois suuren tikun, joka oli tunkeutuneena siihen, ja totuttuani leijonaan jonkin verran, pusertelin sen haavaa ja sain siitä lähtemään pois lian, jota oli siihen kokoontunut, pyyhin ja puhdistin sen niin siistiksi kuin vain saatoin. Tuntien päässeensä vammastaan ja saaneensa lievitystä tuskaansa, leijona rupesi lepäämään ja nukkumaan, pitäen yhä käpäläänsä käsissäni. Siitä lähtien se ja minä elimme yhdessä tuossa luolassa kolme kokonaista vuotta samoista ruokavaroista, sillä pyydystysretkillään tappamistaan eläimistä se toi minulle parhaat palaset, jotka minä tulen puutteessa paahdatin auringolla ja käytin ravinnokseni. Ajan oloon ikävystyttyäni tähän petomaiseen ja villiin elämään, lähdin pois eräänä päivänä, kun leijona oli mennyt tavalliselle pyydystysretkelleen; ja kolmannella päivämatkallani minut yllättivät sotilaat, jotka toivat minut Afrikasta tähän kaupunkiin herralleni, joka äkkiä tuomitsi minut kuolemaan ja petojen raadeltavaksi. Mutta nähtävästi tuo leijona joutui myöskin kiinni pian senjälkeen ja tahtoi nyt palkita minulle sen hyväntyön ja lääkärinavun, jonka se oli minulta saanut."

Siinä tarina, jonka Androdus kertoi keisarille ja jonka hän pani kulkemaan suusta suuhun kansan keskuudessa; sen johdosta hänet kaikkien yhteisestä anomuksesta päästettiin vapaaksi ja vapautettiin tuosta tuomiosta; ja kansan määräyksestä lahjoitettiin hänelle tuo leijona. Siitä lähtien näimme, sanoo Apion, Androduksen kävelevän ravintolasta toiseen Roomassa, taluttaen tuota leijonaa aivan pienestä talutusnuorasta ja ottaen vastaan rahaa, jota hänelle annettiin, leijonan antavan peittää itsensä kukilla, joita sille heitettiin; ja jokainen sanoi tavatessaan heidät: "Kas tuossa on leijona, jonka luona ihminen asui; kas tuossa on mies, joka oli leijonan lääkärinä."

Itkemme usein rakastamiemme eläinten kuolemaa; samoin ne surevat meidän kuolemaamme:

Post bellator equus, positis insignibus, Aethonit lacrymans, guttisque humectat grandibus ora.[183]

Niinkuin toiset kansakunnistamme pitävät vaimoja yhteisinä, toisten keskuudessa taas kukin mies pitää omaansa, niin eikö eläinten keskuudessa myöskin näe sellaista ja avioliittoja pidettävän pyhempinä kuin meidän? Mitä tulee seuroihin ja yhdistyksiin, joita ne muodostavat liittyäkseen yhteen ja auttaakseen toisiaan, niin huomaa häristä, sioista ja muista eläimistä, että kun se, jolle teette pahaa, päästää huutoja, niin koko joukko rientää sen avuksi ja yhtyy sitä puolustamaan.

Kun kiiski on niellyt kalastajan koukun, niin sen toverit kokoontuvat joukoittain sen ympärille ja jyrsivät siimaa, ja jos joku niistä on sattunut joutumaan rysään, niin toiset ulkoapäin pistävät sille pyrstönsä, ja se puree sitä hampaillaan minkä jaksaa; siten ne vetävät sen ulos ja vievät mukanaan. Kun joku partakalain tovereista on tarttunut koukkuun, niin ne panevat siiman selkäänsä vastaan ja pistävät siitä ulos piikin, joka on hammaslaitainen kuin saha, ja sillä ne sahaavat poikki siiman.

Mitä tulee erikoisiin palveluksiin, joita me saamme toisiltamme elämän tarpeissa, niin näkee eläinten keskuudessa useita esimerkkejä sellaisista. Väitetään, että valaskala ei liiku koskaan, ellei sillä ole edessään eräs pieni kivikalan näköinen kala, jota senvuoksi sanotaan Oppaaksi; valaskala seuraa sitä, antaen ohjata ja kääntää kulkuansa yhtä helposti kuin peräsin kääntää laivaa; ja palkinnoksi sitten myöskin, — sen sijaan että kaikki muu, olkoonpa eläin tahi laiva, mikä joutuu tuon hirviön kidan kauheaan rotkoon, heti on hukassa ja nielaistaan, — tuo pikku kala vetäytyy sinne vahvaan rauhaan ja nukkuu siellä; ja sen nukkuessa valas ei liikahda; mutta kohta kun se lähtee ulos, alkaa valas seurata sitä lakkaamatta; ja jos se sattuu eksymään siitä, niin se harhailee sinne tänne ja usein ruhjoo itseään kallioihin, niinkuin laiva, joka on menettänyt peräsimensä; sen Plutarkhos todistaa nähneensä Antikyran saarella.

Samanlainen yhdyselämä on olemassa hippikerttu nimisen pikkulinnun ja krokotiilin välillä; hippikerttunen tekee vahtipalvelusta tuolle suurelle eläimelle; ja jos faaraokissa, sen vihollinen, lähestyy taistellakseen sen kanssa, niin tuo pikku lintu, peläten, että se yllättää krokotiilin nukkumasta, menee ja herättää sen ja ilmoittaa sille vaaran laulullaan ja nokkimalla sitä; se elää tuon pedon jätteistä, joka päästää sen ystävällisesti suuhunsa ja sallii sen nokkia leukaperissään ja hampaittensa välissä, poimiakseen sieltä sinne jääneitä lihanpalasia; ja jos krokotiili tahtoo sulkea suunsa, niin se ensin käskee sitä lähtemään sieltä pois sulkemalla sitä vähitellen, pusertamatta ja loukkaamatta lintua.

Se simpukka, jota sanotaan helmiäiseksi, elää myöskin siten yhdessä pinnoterin kanssa, joka on pieni ravunsukuinen eläin ja palvelee sen oven- ja portinvartijana, istuen tuon simpukan suussa, jota se pitää alati raollaan, kunnes se näkee jonkin niiden saaliiksi sopivan pikkukalan tulevan sinne sisään; sillä silloin se menee tuon simpukan sisään ja nipistää sen lihaa ja pakottaa sen sulkemaan kuorensa; silloin ne molemmat yhdessä syövät linnaansa suljetun saaliin. Tonnokalojen elintavassa huomaa matematiikan kolmen osan erinomaista tuntemista: mitä astrologiaan tulee, niin ne opettavat sitä ihmiselle, sillä ne pysähtyvät siihen paikkaan, missä talvi-päivänseisahdus ne yllättää, eivätkä liiku siitä seuraavaan päiväntasaukseen saakka; siitäpä syystä Aristoteleskin kernaasti myöntää niiden tuntevan tuon tieteen; mitä taas geometriaan ja aritmetiikkaan tulee, niin ne aina muodostavat joukkueensa kuution muotoiseksi, neliömäiseksi joka suuntaan, ja rakentavat sen vankaksi pataljoonaksi, joka on yltyleensä suljettu ja ympäröity ja jossa on kuusi aivan yhtä suurta pintaa; sitten ne uivat tässä neliömäisessä järjestyksessä, joka on yhtä leveä takaa kuin edestä, niin että jos näkee ja laskee siitä yhden rivin, voi helposti laskea koko joukkueen, koskapa lukumäärä on syvyydelleen sama kuin leveydelleen ja leveydelleen sama kuin pituudelleen.

Mitä mielen uljuuteen tulee, niin ei ole helppo osoittaa sitä ilmeisemmin kuin tuo suuri koira, joka lähetettiin Intiasta kuningas Aleksanterille: sille tarjottiin vastustajaksi taistelussa ensin hirvi, sitten metsäkarju ja sitten karhu; se ei niistä välittänyt eikä viitsinyt liikkua paikaltaan; mutta nähdessään leijonan se nousi heti, osoittaen ilmeisesti julistavansa vain tämän arvokkaaksi ryhtymään taisteluun kanssansa. Katumukseen ja vikojensa tuntoon nähden kerrotaan eräästä norsusta, että se, vihan vimmassa surmattuaan ohjaajansa, rupesi sitä niin äärettömästi suremaan, ettei se enää koskaan tahtonut syödä, vaan heitti henkensä. Mitä armahtavaisuuteen tulee, niin kerrotaan eräästä tiikeristä, kaikkein julmimmasta pedosta, että kun sille oli luovutettu vuohen karitsa, niin se kärsi kaksi päivää nälkää, ennenkuin tahtoi tehdä sille pahaa, ja kolmantena päivänä se särki häkin, johon se oli suljettuna, mennäkseen etsimään muuta syötävää, se kun ei tahtonut käydä karitsan, ystävänsä ja vieraansa, kimppuun. Ja mitä yhdyselämän luoman tuttavallisuuden ja sovinnaisuuden oikeuksiin tulee, niin eihän ole mitään tavatonta, että kasvatamme yhdessä kissoja, koiria ja jäniksiä.

Mutta mitä kokemus opettaa niille, jotka matkustavat merillä, erittäinkin Sisilian merellä, jäälintujen elämästä, se voittaa kaikki, mitä ihminen voi ajatella. Minkä eläinlajin lapsivuodetta, syntymistä ja sikiönsaamista luonto on koskaan pitänyt niin suuressa kunniassa? Sillä runoilijat tosin kertovat, että yksi ainoa saari, Delos, joka ennen oli liikkuva, pysähtyi liikkumattomaksi Latonan synnytystä varten, mutta Jumala on tahtonut, että koko meri seisahtuu, tyyntyy ja tasoittuu laineettomaksi, tuulettomaksi ja sateettomaksi siksi aikaa kuin jäälintu tekee poikasensa, mikä tapahtuu juuri päivänseisahduksen, vuoden lyhyimmän päivän aikana; ja sen nauttiman etuoikeuden nojalla meillä on talvisydännä seitsemän päivää ja seitsemän yötä, joina voimme vaaratta kulkea merillä.

Niiden naaraat eivät tunne muuta koirasta kuin kukin omansa; sen seurassa ne elävät koko elämänsä, koskaan sitä hylkäämättä; jos se käy heikoksi ja raihnaaksi, niin ne ottavat sen hartioilleen, kantavat sitä kaikkialle ja palvelevat sitä sen kuolemaan saakka. Mutta mikään kyky ei ole vielä voinut saada tietoonsa sitä ihmeellistä tekotapaa, millä jäälintu rakentaa pesän poikasilleen, eikä arvata sen rakennusainetta. Plutarkhos, joka oli niitä nähnyt ja käsitellyt useampia, arvelee, että ne ovat jonkin kalan ruodoista, joita se liittää ja sitoo yhteen, punoen ne toisiinsa, toiset pitkin-, toiset poikkipäin, ja käyristäen ja pyöristäen niitä niin, että se lopulta muodostaa niistä pyöreän aluksen, joka voi pysyä veden päällä. Kun se sitten on rakentanut sen valmiiksi, niin se kantaa sen meren aallokkoon, sellaiseen paikkaan, missä meri, tuuditellen sitä aivan hiljaa, opettaa linnun korjaamaan sen, mikä ei ole hyvin saumattua, ja paremmin vahvistamaan niitä kohtia, joissa se huomaa meren aaltojen saavan sen rakennuksen pettämään ja höltymään; ja päinvastoin ne kohdat, jotka ovat liittyneet lujiksi, ne meren aallokko nivoo ja pusertaa kireälle, niin ettei niitä voi särkeä eikä hajoittaa eikä runnella kivittämällä eikä rauta-aseilla muutoin kuin suurin vaivoin.

Ja mikä on vielä ihmeteltävämpää, se on sen sisäisen ontelon koko ja muoto; se näet on rakennettu ja soviteltu sellaiseksi, ettei siihen mahdu eikä sovi muuta kuin lintu, joka sen on rakentanut, sillä kaikelle muulle se on pääsemätön, salvattu ja suljettu, niin ettei siihen pääse mikään, ei edes meren vesi. Kas siinä varsin selvä ja hyvästä lähteestä saatu kuva tuosta rakennuksesta; kuitenkin minusta tuntuu, ettei se vielä riittävästi selvitä meille tuon rakennustavan vaikeutta. Mutta kuinka itserakkaita olemmekaan sijoittaessamme alapuolellemme ja arvostellessamme halveksivasti sellaista, mitä emme voi jäljitellä emmekä ymmärtää!

Seuratakseni vielä vähän pitemmälle tätä meidän ja eläinten välistä yhtäläisyyttä ja vastaavaisuutta, niin se etuoikeus, josta meidän sielumme ylpeilee, että se mukauttaa oman luontonsa mukaiseksi kaikki, mistä se muodostaa itselleen mielikuvan, että se riisuu pois katoovaiset ja aineelliset ominaisuudet kaikesta, mitä se ottaa vastaan, että se pakottaa esineet, jotka se katsoo tutustumisen arvoisiksi, riisumaan ja jättämään häviäväiset ominaisuutensa ja heittämään pois, niinkuin tarpeettomat ja arvottomat vaatteet, paksuuden, pituuden, syvyyden, painon, värin, hajun, karheuden, sileyden, kovuuden, pehmeyden ja kaikki aisteilla havaittavat satunnaiset olomuodot, sovittaakseen ne kuolemattoman ja henkisen luontonsa mukaisiksi, niin että se Rooma ja Parisi, joka minulla on sielussani, se Parisi, jonka kuvailen mielessäni, sen kuvailen ja tajuan vailla suuruutta ja paikallisuutta, vailla kiviä, katukivitystä ja puistoja: tämä sama etuoikeus, sanon minä, näyttää aivan ilmeisesti olevan eläimilläkin. Sillä torven toitotuksiin, pyssyjen paukkeeseen ja taisteluihin tottunut hevonen, jonka näemme nukkuessaan, loikoessaan pahnoillaan vavahtelevan ja värähtelevän, kuin jos se olisi taistelun temmellyksessä, varmaa on, että se kuvailee mielessään äänettömän rummunsävelen, aseettoman ja ruumiittoman armeijan:

Quippe videbis equos fortes, quum membra jacebuntin somnis, sudare tamen spirareque saepe,et quasi de palma summas contendere vires.[184]

Se jänis, jonka jäniskoira näkee unissaan, jonka jäljessä näemme sen läähättävän nukkuessaan, ojentaen häntänsä, ravistellen polvitaipeitaan ja jäljitellen täydellisesti juoksunsa liikkeitä, se jänis on karvaton ja luuton:

venantumque canes in molli saepe quiete jactant crura tamen subito,vocesque repente mittunt, et crebras reducunt naribus auras, utvestigia si teneant inventa ferarum; expergefactique sequuntur inaniasaepe cervorum simulacra, fugae quasi dedita cernant, donec discussisredeant erroribus ad se.[185]

Kun usein näemme talonkoirien unissaan murisevan ja sitten oikein haukkuvan ja kavahtavan hereille, kuin huomaisivat jonkun vieraan tulevan, niin tuo vieras, jonka niiden sielu näkee, on henkinen ja aisteilla havaitsematon ihminen, vailla ulottuvaisuutta, väriä ja tosioloisuutta:

Consueta domi catulorum blanda propagodegere, saepe levem ex oculis volucremque soporemdiscutere et corpus de terra corripere instant,proinde quasi ignotas facies atque ora tuantur.[186]

Mitä ruumiin kauneuteen tulee, niin pitäisi minun, ennenkuin jatkan, tietää, olemmeko yksimielisiä sen määritelmästä. On todennäköistä, että tuskin tiedämme, mitä kauneus itsessään ja yleisesti on, koskapa annamme niin monta eri muotoa ihmisen kauneudelle, omalle kauneudellemme; jos siitä olisi olemassa jokin luonnollinen määritelmä, niin tajuaisimme, mitä se yleensä on, niinkuin tajuamme tulen lämmön. Me kuvittelemme sen muodot millaisiksi mielemme tekee:

turpis romano belgicus ore color;[187]

intialaiset kuvaavat sen tummaksi ja ruskettuneeksi, paksu- ja pöhöhuuliseksi, litteä- ja leveänenäiseksi, ja ripustavat suuria kultarenkaita sierainten väliseen rustoon, antaen niiden riippua suuhun asti; samoin myöskin huuliin paksuja jalokivillä koristettuja renkaita, jotka riippuvat heidän leuallaan; ja heistä on kaunista näyttää hampaitaan juurien alapuolelle asti. Perussa pidetään korvia sitä kauniimpina, mitä suuremmat ne ovat, ja niitä venytetään keinotekoisesti niin paljon kuin mahdollista; ja eräs aikalaisemme kertoo nähneensä erään itämaisen kansan keskuudessa tuota tapaa suurentaa korvat ja ripustaa niihin raskaita koristeita pidettävän niin suuressa arvossa, että hän milloin tahansa saattoi pistää käsivartensa hihoineen korvalehteen tehdyn reiän läpi.

Toisaalla on kansakuntia, jotka mustaavat hampaansa hyvin huolellisesti ja halveksien katselevat niitä, jos ne ovat valkeat; toisaalla värjätään ne punaisen värisiksi. Eivät vain baskien maassa naiset pidä itseään kauniimpina, jos heidän hiuksensa on ajeltu, vaan useissa muissakin ja, mikä on merkillisempää, eräissä kylmissäkin maissa, kuten Plinius kertoo. Meksikon naiset pitävät kauniina otsan kapeutta, ja kun he ajavat karvat kaikkialta muualta ruumiistaan, kasvattavat he niitä otsaansa ja tuuhentavat niitä keinotekoisesti; ja rintojen suuruutta he pitävät niin suuressa arvossa, että toivovat voivansa antaa rintaa lapsilleen olkapäänsä ylitse; me pitäisimme sellaista muotoa rumana. Italialaisten mielestä tulee kaunottaren olla kookas ja roteva, espanjalaisten mielestä hoikka ja hento, ja meillä toinen pitää kauniina vaaleaveristä, toinen tummaveristä, toinen pehmeätä ja hentoa, toinen tanakkaa ja rotevaa; ken vaatii kaunottarelta herttaisuutta ja suloa, ken taas ylvästä ryhtiä ja majesteettisuutta.

Aivan saman etusijan kauneuden puolesta, jonka Platon antaa pallon muodolle, antavat epikurolaiset pikemminkin pyramidin tahi neliön muodolle eivätkä voi suvaita pallonmuotoista jumalaa. Mutta oli miten oli, luonto ei ole antanut meille tässä suhteessa suurempia etuoikeuksia kuin muutoinkaan yleisiin lakeihinsa nähden, ja jos arvostelemme itseämme oikein, niin huomaamme, että jos on eräitä eläimiä, jotka tässä suhteessa ovat vähemmin suosittuja kuin me, niin on taas toisia ja sangen lukuisia, jotka ovat suositumpia,a multis animalibus decore vincimur,[188]vieläpä maaeläimiäkin, meidän maalaisiamme; sillä mitä merieläimiin tulee, niin olemme paljon niistä jäljessä, jos emme puhu ruumiinmuodosta, jota ei voi verrata, niin toisenlainen se on, värin, puhtauden, kiillon ja näppäryyden puolesta; ja yhtä paljon olemme kaikissa suhteissa jäljessä ilman eläimistä. Ja tuo etuisuus, jota runoilijat niin painokkaasti huomauttavat, että ruumiimme asento on pysty ja katselee taivasta, alkuperäänsä, kohti,

pronaque quum spectent animalia cetera terram,os homini sublime dedit caelumque tuerijussit et erectos ad sidera tollere vultus,[189]

se on tosiaankin pelkkää runoutta; sillä on useita pikku elukoita, joiden silmät ovat kokonaan käännetyt taivasta kohti, ja kamelien ja kamelikurkien kaulan asento näyttää minusta vielä pystymmältä ja suoremmalta kuin meidän. Millä eläimillä ei ole kasvot ylhäällä ja edessä, mitkä eivät katso suoraan eteensä ja näe, oikeassa asennossaan, yhtä paljon taivasta ja maata kuin ihminen? Ja mitkä Platonin tahi Ciceron mainitsemat ruumiimme rakenteen ominaisuudet eivät ole lukemattomien eläinten käytettävissä? Ne eläimet, jotka ovat eniten näköisiämme, ovat rumimmat ja halveksittavimmat koko joukosta, sillä ulkonäköön ja kasvojen muotoon nähden ne ovat marakatit:

simia quam similis, turpissima bestia, nobis![190]

sisäisiin ja jaloimpiin elimiin nähden sika. Totta tosiaan, kun ajattelen ihmistä aivan alastomana (niin, sitäkin sukupuolta, joka näyttää saaneen osakseen enemmän kauneutta), hänen vikojaan, hänen luontaista avuttomuuttaan ja hänen puutteellisuuksiaan, niin tuntuu minusta siltä, että meillä on ollut enemmän syytä verhota itseämme kuin millään muulla eläimellä. On ollut anteeksi annettavaa, että olemme ottaneet avuksemme ne eläimet, joita luonto siinä suhteessa oli suosinut enemmän kuin meitä, koristaaksemme itseämme niiden kauneudella ja piiloutuaksemme niiltä riistämiemme villojen, höyhenten, karvojen, silkin suojaan. Huomatkaamme sitäpaitsi, että me olemme ainoa eläin, jonka puutteellisuus loukkaa omia tovereitamme, ja ainoat, joiden täytyy luonnollisissa toimituksissaan piilottautua omalta lajiltaan. Huomiota ansaitseva seikka on todella myöskin, että ammatin mestarit määräävät lääkkeeksi rakkauden intohimoille sen ruumiin täydellisen ja vapaan näkemisen, jota himoitsee, ja että rakkauden jäähdyttämiseksi tarvitsee vain vapaasti nähdä se, mitä rakastaa:

llle quod obscaenas in aperto corpore partesviderat, in cursu qui fuit, haesit amor.[191]

Mutta vaikkapa tuo lääkemääräys saattaakin ehkä johtua jonkin verran vaateliaasta ja kylmenneestä mielestä, niin on kuitenkin ihmeellinen heikkoutemme merkki se, että tottumus ja tuntemus kyllästyttävät meidät toisiimme. Ei niinkään häveliäisyys kuin oveluus ja varovaisuus saa naisemme niin arasti kieltämään meiltä pääsyn heidän pukuhuoneisiinsa, ennenkuin he ovat maalatut ja koristetut näyttäytyäkseen julkisesti:

nec Veneres nostras hoc fallit; quo magis ipsaeomnia summopere nos vitae postscenia celant,quos retinere volunt, aôstrictoque esse in amore;[192]

kun sitävastoin useissa eläimissä ei ole mitään, mistä emme pitäisi ja mikä ei miellyttäisi aistejamme, niin että me niiden jätteistäkin ja ulostuksista saamme emme vain herkullista syötävää, vaan myöskin uhkeimmat koristeemme ja hyväthajumme. Se, mitä tässä olen sanonut, koskee ainoastaan tavallista keskitasoamme eikä pyri siihen määrään herjaamaan sitä, mikä on pyhää, että se tahtoisi lukea tuohon keskitasoon kuuluviksi ne jumalalliset, yliluonnolliset ja harvinaiset kaunottaret, joiden joskus näkee loistavan keskuudessamme kuin tähtien, ruumiillisessa ja maallisessa verhossa.

Muuten se osuus, jonka eläimille vapaaehtoisesti myönnämme luonnon suosionosoituksista, on niille sangen edullinen: me omaksumme itsellemme epätodellisia ja kuviteltuja avuja, tulevia ja olemattomia avuja, joista ihmiskyky ei itsestään voi itselleen vastata, tahi avuja, jotka omaksumme vääryydellä, vallattomassa luulottelussamme, kuten järjen, tiedon ja kunnian, ja niiden osaksi jätämme tosioloisia, käsin koeteltavia ja kouraantuntuvia etuja, rauhan, levon, turvallisuuden, viattomuuden ja terveyden, sanon, kauneimman ja runsaimman lahjan, minkä luonto saattaa meille antaa. Niin että filosofit, vieläpä stoalaisetkin, uskaltavat hyvinkin sanoa, että jos Herakleitos ja Pherekydes olisivat voineet vaihtaa viisautensa terveyteen ja tällä kaupalla päästä toinen vesitaudista, toinen täitaudista, joka häntä vaivasi, niin he olisivat tehneet hyvän kaupan.

Tässä he kuitenkin vielä antavat suuremman arvon viisaudelle, verraten sitä terveyteen ja pannen sen tälle vastapainoksi, kuin seuraavassa toisessa myöskin heidän esittämässään väitteessä: he sanovat, että jos Kirke olisi tarjonnut Odysseukselle kaksi juomaa, joista toinen olisi muuttanut ihmisen hupsusta viisaaksi, toinen viisaasta hupsuksi, niin Odysseuksen olisi pitänyt mieluummin valita hupsuksi tekevä juoma kuin antaa Kirken muuttaa hänen ihmismuotonsa eläimen muodoksi, ja väittävät, että viisaus itse olisi puhunut hänelle tähän tapaan: "Heitä minut, jätä minut mieluummin kuin sijoitat minut asumaan aasin muodossa ja ruumiissa." Mitä! Tuon suuren ja jumalaisen viisaudenko siis filosofit heittävät tämän ruumiillisen ja maallisen verhon vuoksi? Emme siis enää olekaan eläimiä etevämmät järkemme, ymmärryksemme ja sielumme puolesta, vaan kauneutemme, kauniin hipiämme ja jäsentemme kauniin sijoituksen puolesta, jonka vuoksi meidän tulee luopua älystämme, järkevyydestämme ja kaikesta muusta. Mutta minä hyväksyn tuon suoran ja avomielisen tunnustuksen; varmaankin he ovat havainneet, että nuo avut, joista me niin iloitsemme, ovat vain tyhjää luulottelua. Vaikka eläimillä siis olisi kaikki stoalainen hyve, tieto, viisaus ja kyky, niin ne olisivat kuitenkin eläimiä, eivätkä silti olisi verrattavissa kurjaan, häijyyn ja mielettömään ihmiseen. Sillä lyhyesti sanoen, kaikki mikä ei ole niinkuin me, ei ole minkään arvoista, ja Jumalankin, päästäkseen arvoon, täytyy olla meidän kaltaisemme, kuten kohta osoitamme. Tästä näkyy, ettei todellinen ymmärrys saa meitä pitämään itseämme eläimiä parempina ja eroittamaan itseämme niiden tilasta ja yhteydestä, vaan mieletön ylpeys ja itsepäisyys.

Mutta palatakseni aineeseeni, meillä on osanamme epävakaisuus, neuvottomuus, epävarmuus, suru, taikausko, tulevaisuuden, vieläpä elämämme jälkeisenkin pelko, kunnianhimo, saituus, mustasukkaisuus, kateus, hurjat, raivoisat ja hillittömät himot, sota, valhe, epärehellisyys, parjaus ja uteliaisuus. Totta tosiaan, olemmepa maksaneet kumman paljon liikoja tuosta kauniista järjestä, josta ylpeilemme, ja tuosta arvostelu- ja havaintokyvystä, jos olemme sen ostaneet tuon äärettömän intohimojen paljouden hinnasta, joiden vallassa lakkaamatta olemme; ellemme halua vielä alleviivata, kuten Sokrates kyllä tekee, sitä huomattavaa etuoikeuttamme muiden eläinten rinnalla, että kun luonto niille on määrännyt vissit syyt ja rajat lihalliselle hekumalle, niin se sitävastoin meille on siinä suhteessa antanut vapaat ohjat joka hetki ja missä tilaisuudessa tahansa.Ut vinum aegrotis, quia prodest raro, nocet saepissime, melius est non adhibere omnino, quam, spe dubiae salutis, in apertam perniciem incurrere: sic haud scio, an melius fuerit, humano generi motum istum celerem cogitationis, acumen, solertiam, quam rationem vocamus, quoniam pestifera sint multis, admodum paucis salutaria, non dari omnino, quam tam munifice et tam large dari.[193]Mitä hyötyä voimme katsoa olleen Varrolla ja Aristoteleella niin monien asiain ymmärtämisestä? Onko se vapauttanut heidät ihmiselämän vaivaloisuuksista? Onko se pelastanut heidät onnettomuuksista, jotka ahdistavat kuormain kantajaa? Ovatko he logiikasta saaneet jotakin lievitystä leinille? Ovatko he sitä tunteneet vähemmin siksi, että tiesivät, kuinka tuon taudin neste kokoontuu niveliin? Ovatko he tyytyneet kuolemaan siksi, että tiesivät erästen kansakuntain siitä iloitsevan, tahi aviopetokseen siksi, että tiesivät vaimojen muutamin seuduin olevan yhteisiä? Päinvastoin, vaikka he olivat tiedoissa ensi sijalla, toinen roomalaisten, toinen kreikkalaisten keskuudessa, vieläpä aikana, jolloin tieteen kukoistus oli kauneimmillaan, niin emme ole kuitenkaan kuulleet, että heidän elämänsä olisi millään tavoin ollut erikoisen erinomaista; onpa kreikkalaisella päinvastoin täysi tekeminen puhdistautuessaan eräistä merkittävistä tahroista omassa elämässään. Onko huomattu, että aistien nautinto ja terveys ovat maukkaampia sille, joka osaa astrologiaa ja kielioppia ... ja häpeä ja köyhyys vähemmän kiusallisia?

Scilicet et morbis et debilitate carebis,et luctum et curam effugies, et tempora vitaelonga tibi post haec fato meliore dabuntur.[194]

Olen nähnyt aikanani lukemattomia käsityöläisiä, lukemattomia maanviljelijöitä, jotka ovat olleet viisaampia ja onnellisempia kuin yliopiston rehtorit, ja joiden kaltainen mieluummin tahtoisin olla. Oppineisuudella, niin minusta tuntuu, on paikkansa elämälle tarpeellisten asiain joukossa, sellaisten kuin kunnia, aateluus, arvokkuus, tahi korkeintaan kauneus, rikkaus ynnä muut sellaiset ominaisuudet, jotka siinä tosin ovat hyödylliset, mutta eivät välittömästi, ja pikemmin meidän käsitystapamme vuoksi kuin luonnon säädöksestä. Me tuskin tarvitsemme enemmän velvollisuuksia, sääntöjä ja lakeja elääksemme yhdyskunnassamme kuin kurjet ja muurahaiset omassaan; ja siitä huolimatta näemme, että ne käyttäytyvät siinä sangen järjestyksenmukaisesti ilman oppineisuutta. Jos ihminen olisi viisas, niin hän määräisi jokaiselle asialle sen tosiarvon sen mukaan, kuinka hyödyllinen ja omansa se on hänen elämälleen. Ken meitä arvostelee tekojemme ja huonojen tekojemme mukaan, se tapaa suuremman joukon erinomaisia oppimattomien kuin oppineiden keskuudessa: tarkoitan kaikenlaisiin hyveisiin nähden. Vanhalla Roomalla näyttää minusta olleen niitä arvokkaampia sekä rauhan että sodan toimissa kuin tuolla oppineella Roomalla, joka itse tuhosi itsensä. Vaikka kaikki muu olisikin samanarvoista, niin jäisi kuitenkin rehellisyys ja viattomuus vanhan puolelle, sillä se viihtyy erinomaisen hyvin yhdessä yksinkertaisuuden kanssa. Mutta jätän tämän aiheen, joka veisi minut pitemmälle kuin tahtoisin mennä. Sanon vain vielä sen, että ainoastaan vaatimattomuus ja nöyryys saattaa luoda kunnon miehen. Ei tule jättää jokaisen itsensä arvosteltavaksi, mikä hänen velvollisuutensa on; se pitää hänelle määrätä, eikä antaa hänen valita sitä ymmärryksensä mukaan; muutoin me, niin äärettömän heikkoja ja vaihtelevia kuin järkisyymme ja mielipiteemme ovat, lopulta keksimme itsellemme velvollisuuksia, jotka panisivat meidät syömään toinen toisemme, kuten Epikuros sanoo.

Ensimmäinen laki, minkä Jumala koskaan antoi ihmiselle, se oli puhtaan tottelemisen laki; se oli yksinkertaisesti vain käsky, johon nähden ihmisellä ei ollut mitään päätösvaltaa eikä sanomista, koska totteleminen on luonnollinen velvollisuus järkevälle mielelle, joka tunnustaa taivaallisen korkeamman ja hyvää tekevän olennon. Tottelemisesta ja taipumisesta syntyvät kaikki muut hyveet, niinkuin mielen ylpeydestä kaikki synti. Ja päinvastoin, ensimmäinen viettelys, joka kohtasi ihmisluontoa paholaisen taholta, hänen ensimmäinen myrkkynsä, hiipi meihin niistä tiedon ja tuntemuksen lupauksista, jotka hän meille antoi:Eritis sicut dii, scientes bonum et malum.[195]Ja vietelläkseen Odysseuksen ja houkutellakseen hänet vaarallisiin ja tuhoisiin pauloihinsa, tarjoavat sireenit Homeroksen runoissa hänelle lahjaksi tiedon. Ihmisen turmio on siinä, että hän luulee tietävänsä. Siitähän syystä uskontomme meille niin suosittelee tietämättömyyttä, että se on uskon ja tottelevaisuuden olennainen osa.Cavete ne quis vos decipiat per philosophiam et inanes seductiones, secundum elementa mundi.[196]Siitä ovat kaikki kaikkien oppisuuntien filosofit yhtä mieltä, että korkein hyvä on sielun ja ruumiin rauha; mutta mistä sen saamme?

Ad summum, sapiens uno minor est Jove, dives,liber, honoratus, pulcher, rex denique regum,praecipue sanus, nisi quum pituita molesta est.[197]

Näyttää todellakin siltä, kuin luonto ei olisi antanut meille lohdutukseksi viheliäisessä ja surkeassa tilassamme muuta kuin itseviisautemme. Sitähän sanoo Epiktetoskin, että "ihmisellä ei ole mitään varsinaisesti omaansa muuta kuin luulojensa käyttö". Meillä ei ole osanamme muuta kuin tyhjää ilmaa ja savua. Jumalilla on terveys olemuksenaan ja sairaus vain ajateltavissa, ihmisellä päinvastoin on onnensa vain mielikuvituksessaan, kärsimykset tosiolemuksenaan. Olemme olleet oikeassa kehuessamme mielikuvituksemme voimaa, sillä kaikki, mitä meillä on hyvää, on olemassa vain unelmissamme. Kuulkaapa, kuinka tuo viheliäinen eläinparka uhmailee. "Ei ole mitään niin suloista", sanoo Cicero, "kuin työskentely tieteiden alalla, noiden tieteiden, sanon, joiden avulla kaiken olevaisen äärettömyys, luonnon mittaamaton suuruus, taivas jo tässä maailmassa ja maat ja meret meille avautuvat; ne ne ovat opettaneet meille uskonnon, itsemme hillinnän, mielen uljuuden ja nostaneet sielumme pimeydestä, näyttääkseen sille kaikki, mikä on ylhäistä, alhaista, ensimmäistä, viimeistä ja keskimmäistä; ne ne tekevät meille mahdolliseksi elää hyvin ja onnellisesti, ja opastavat meitä viettämään elämämme päivät ilman mielipahaa ja ilman vääryyttä". Eikö tämä mies näytä puhuvan elävän ja kaikkivaltiaan Jumalan tilasta? Ja mitä todellisuuteen tulee, niin tuhannet pikku naiset maakylissä ovat eläneet tasaisempaa, suloisempaa ja varmempaa elämää kuin hänen elämänsä oli:

Back to Index Next