Chapter 9

Deus ille fuit, deus, inclute Memmi,qui princeps vitae vationem invenit eam, quaenunc appellatur Sapientia, quique per artemfluctibus e tantis vitam, tantisque tenebris,in tam tranquilla et tam clara luce locavit.[198]

Kas siinä sangen komeita ja kauniita sanoja; mutta varsin vähäpätöinen sattuma pani tuon miehen ymmärryksen huonompaan kuntoon kuin mitättömimmän paimenen ymmärryksen, huolimatta tuosta opettavasta jumalasta ja jumalaisesta viisaudesta. Yhtä julkea on tämä Demokritoksen kirjan lupaus: "Tulen puhumaan kaikista asioista", ja tuo typerä nimikirjoitus "Kuolevaisista jumalista", jonka tapaamme Aristoteleella, ja tuo Krysippoksen arvostelma, että "Dion oli yhtä hyveellinen kuin Jumala"; ja minun Senecani sanoo tunnustavansa, että Jumala on antanut hänelle elämän, mutta väittää, että elämisen taito on hänen omansa; samoin kuin tämä toinen:In virtute vere gloriamur; quod non contingeret, si id donum a deo, non a nobis haberemus.[199]Seuraava väite on myös Senecan: että viisaan uljuus on yhtä suuri kuin Jumalan, mutta inhimillisessä heikkoudessa, joten se on hänellä suurempi kuin Jumalalla. Ei mikään ole tavallisempaa kuin että tapaa moisia yltiöpäisyyden piirteitä. Ei kukaan meistä loukkaudu niin suuresti nähdessään itsensä korotetuksi Jumalan vertaiseksi kuin nähdessään itsensä alennetuksi toisten eläinten tasolle; niin paljon arempia olemme omasta arvostamme kuin luojamme arvosta.

Mutta täytyy polkea maahan tämä typerä itserakkaus ja järkyttää voimakkaasti ja rohkeasti niitä naurettavia perustuksia, joille nämä väärät luulot rakentuvat. Niin kauan kuin ihminen luulee itsellään olevan jotakin kykyä ja voimaa itsestään, niin kauan hän ei koskaan ole tunnustava, mitä hän on velkaa herrallensa; hän on aina tekevä kärpäsistä härkäsiä, kuten sanotaan; hänet täytyy panna puille paljaille. Katsokaamme eräitä huomattavia esimerkkejä hänen filosofiansa vaikutuksesta.

Kun Posidoniusta vaivasi niin tuskallinen tauti, että se pani hänet vääntelemään käsivarsiaan ja kiristämään hampaitaan, luuli hän oikein näyttävänsä pitkää nenää tuskalle, huutaessaan sille: "Turhaan itseäsi vaivaat; en kuitenkaan sano sinua pahaksi." Hän tuntee samoja tuskia kuin minun lakeijani, mutta uhmailee sillä, että pitää ainakin kielensä koulukuntainsa lakien alaisena:re succumbere non oportebat, verbis gloriantem.[200]Kun Arkesilaos poti leiniä, niin Karneades, joka tuli häntä tervehtimään, palasi hänen luotaan aivan pahoillaan. Arkesilaos kutsui hänet takaisin ja sanoi hänelle, osoittaen jalkojaan ja rintaansa: "Tuolta ei ole mitään päässyt tänne." Tämä jälkimmäinen on jonkin verran miellyttävämpi, sillä hän tuntee tuskaa ja tahtoisi siitä päästä, mutta tämä tuska ei kuitenkaan masenna eikä lannista hänen mieltään; edellinen pysyy jäykkänä enemmän sanoissa, pelkään mä, kuin tositeossa. Ja Dionysius Herakleoteen, jota rasitti ankara silmien polte, oli pakko luopua stoalaisista periaatteistansa.

Mutta jos tietäminen todella vaikuttaisikin sen, mitä he sanovat, nimittäin vaimentaisi ja lieventäisi meitä vaivaavien onnettomuuksien katkeruutta, niin mitä se tekisi muuta kuin samaa, mitä tietämättömyys tekee paljoa puhtaammin ja ilmeisemmin? Satuttuaan merellä joutumaan kovaan myrskynpuuskaan, ei filosofi Pyrrholla ollut parempaa esikuvaa tarjottavana seuralaistensa noudatettavaksi kuin se levollisuus, jota osoitti eräs sika, joka matkusti heidän mukanaan ja katseli tuota myrskyä pelkäämättä.

Ohjeittensa lopuksi filosofia neuvoo meitä noudattamaan esikuvina voimailijaa ja muulinajajaa, joilla tavallisesti näkee paljoa vähemmän mielenkarvautta kuoleman, tuskan ja muiden vaikeuksien johdosta ja enemmän lujuutta kuin mitä tiede koskaan antaa kellekään, joka ei ole niihin syntynyt ja valmistunut itsestään luonnollisella tottumisella. Mikä muu kuin tietämättömyys tekee, että lapsen hentoja jäseniä ja hevosen raajoja on helpompi leikellä ja viileskellä kuin meidän jäseniämme? Kuinka monta ihmistä on pelkkä mielikuvituksen voima tehnyt sairaaksi? Näemme usein sellaisia, jotka iskettävät suontansa, perkauttavat vatsansa ja lääkitsevät itseänsä parantaakseen tauteja, joita tuntevat vain kuvittelussaan. Kun meiltä puuttuu todellisia tauteja, niin tiede lainaa meille omansa: "Tuo ihonväri ennustaa teille jotakin katarrintapaista röhkää; tämä lämmin vuodenaika uhkaa teitä kuumeenluontoisella kiihtymyksellä; tämä vasemman kätenne elämänviivan leikkaus tietää teille jotakin merkittävää ja läheistä pahoinvointia"; ja lopulta se käy haikailematta itse terveydenkin kimppuun: "Tämä nuoruuden reippaus ja rotevuus ei voi pysyä aisoissa; siltä täytyy ottaa verta ja voimaa, koska on pelättävä, että se muutoin kääntyy teitä itseänne vastaan."

Verratkaa moisten mielikuvitelmain orjana olevan ihmisen elämää peltomiehen elämään; jälkimmäinen noudattaa luonnollista haluaan, arvostelee asioita vain sen mukaan, miltä ne nykyhetkellä todella tuntuvat, ilman tiedettä ja ilman ennusteita, ja tuntee kipuja vain silloin, kun hänellä todella niitä on, kun sitävastoin edellisellä usein on kivitauti sielussaan ennenkuin munuaisissaan; ikäänkuin ei olisi kylliksi aikaista kärsiä tuskaa sitten, kun se on tullut, omaksuu hän sen ennakolta mielikuvituksessaan ja rientää sitä vastaan.

Se, mitä sanon lääketieteestä, voi soveltua esimerkiksi yleensä kaikesta tieteestä. Siitä on johtunut tuo niiden filosofien muinainen mielipide, jotka pitivät korkeimpana hyvänä meidän ymmärryksemme heikkouden tunnustamista. Tietämättömyyteni tarjoaa minulle yhtä paljon tilaisuutta toivoon kuin pelkoon; ja kun minulla ei ole muuta sääntöä terveydelleni kuin muiden ihmisten esimerkkien ja muualla samanlaisessa tapauksessa näkemieni tapahtumain neuvoma, niin saan niitä kaikenlaisia ja pysähdyn vertauksiin, jotka ovat minulle suotuisimmat. Otan terveyden vastaan avosylin, vapaana, täytenä ja kokonaisena, ja kiihdytän haluani siitä nauttimaan sitä enemmän, kuta vähemmän tavallinen ja kuta harvinaisempi se minulle nykyhetkellä on; kaukana siitä, että häiritsisin sen lepoa ja suloisuutta uuden ja väkinäisen elämäntavan katkeruudella. Eläimet osoittavat meille kyllin selvästi, kuinka paljon sairauksia sielumme levottomuus meille tuottaa; mitä meille kerrotaan Brasilian asukkaista, että he kuolivat ainoastaan vanhuudesta, se selitetään johtuneeksi heidän ilmastonsa selkeydestä ja tyyneydestä; minä selitän sen johtuneeksi pikemmin heidän sielunsa tyyneydestä ja selkeydestä, sitä kun eivät rasittaneet mitkään intohimot eivätkä pinnistetyt ja vastenmieliset ajatukset ja askarrukset, koska he olivat ihmisiä, jotka elivät elämänsä ihmeteltävässä yksinkertaisuudessa ja tietämättömyydessä, vailla tieteitä, lakeja, kuningasta ja minkäänlaista uskontoa.

Ja mistä johtuu se, mitä kokemus osoittaa, että hienostumattomimmat ja hidasluontoisimmat ovat voimakkaampia ja himoittavampia lemmen toimituksissa, ja että muulinajajan rakkaus otetaan usein suosiollisemmin vastaan kuin hienon salonkiherran, muusta kuin siitä, että jälkimmäisessä sielun kiihtymys häiritsee hänen ruumiinsa voimaa, murtaa ja väsyttää sen, samoin kuin se väsyttää ja häiritsee tavallisesti sielua itseänsä. Mikä muu sen mullistaa, mikä syöksee sen tavallisemmin raivohulluuteen, kuin sen oma tulisuus, sen terävyys, sen vilkkaus, sanalla sanoen sen oma voima? Mistä syntyy ylevin hulluus muusta kuin ylevimmästä viisaudesta? Samoin kuin hartaista ystävyyssuhteista syntyy tuimia vihamielisyyksiä ja vankat terveydet muuttuvat kuolettaviksi taudeiksi, samoin syntyvät sielujemme harvinaisista ja ankarista myrskyistä suurenmoisimmat ja riivatuimmat mielenviat; ei ole kuin puoli ruuvinkierrosta siirtyessä toisesta toiseen. Mielenvikaisten ihmisten teoista näemme, kuinka hyvin hulluus soveltuu yhteen sielumme voimakkaimpien toimintain kanssa. Jokainen tietää, kuinka huomaamaton on välimatka vapaan hengen vallattomasta lennosta ja korkeimman ja harvinaisen hyveen ilmauksista hulluuteen.

Platon sanoo raskasmielisiä ihmisiä paremmiksi oppimaan ja etevämmiksi; heilläpä on myöskin enemmän taipumusta hulluuteen kuin millään muilla. Lukemattomat henget ovat tuhoutuneet omasta voimastaan ja notkeudestaan. Millaisen hyppäyksen onkaan äskettäin, oman myrskyisyytensä ja tulisuutensa vaikutuksesta, tehnyt eräs älykkäimpiä, nerokkaimpia ja tuon antiikkisen ja puhtaan runouden hengessä kehittyneimpiä italialaisia runoilijoita,[201]mitä koskaan on ollut olemassa? Eikö hänellä ole syytä kiitollisuuteen tuolle omalle murhaavalle vilkkaudelleen, tuolle valolle, joka on hänet sokaissut, tuolle järjen täsmälliselle ja jännitetylle käsityskyvylle, joka on vienyt häneltä järjen, tuolle hartaalle ja uutteralle tietojen etsinnälle, joka on vienyt hänet tylsyyteen, tuolle harvinaiselle taipumukselle sielun kykyjen harjoituksiin, joka on tehnyt hänet kykenemättömäksi kaikkeen harjoitukseen ja riistänyt häneltä sielun? Tunsin vielä enemmän surua kuin sääliä nähdessäni hänet Ferrarassa niin kurjassa tilassa, elävänä neronsa kuoleman jälkeen, tuntematta itseään ja teoksiaan, jotka hänen tietämättänsä ja kuitenkin hänen nähtensä on saatettu julkisuuteen korjaamattomina ja muodottomina.

Jos tahdotte ihmisen terveeksi, normaaliseksi, luja- ja vakavaryhtiseksi, niin verhotkaa hänet pimeyteen, toimettomuuteen ja unteluuteen. Meidän täytyy tyhmistyttää itsemme viisastuaksemme ja sokaista itsemme opastaaksemme itseämme. Ja jos minulle sanotaan, että tuosta edusta, että olemme penseitä ja tylsiä tuntemaan tuskia ja kipua, seuraa se haitta, että se tekee meidät johdonmukaisesti myöskin vähemmän kärkkäiksi ja persoiksi nautinnoille ja sille, mikä on hyvää, niin se on kyllä totta, mutta kohtalomme kurjuus tekee, että meillä ei ole yhtä paljoa nautittavaa kuin kartettavaa, ja että suurinkaan hekuma ei koske meihin niinkuin vähäinen tuska:segnius homines bona quam mala sentiunt;[202]meissä ei täysi terveys tunnu niinkuin vähäpätöisin tauti:

PungitIn cute vix summa violatum plagula corpus,quando valere nihil quemquam movet. Hoc juvat unum,quod me non torquet latus, aut pes; cetera quisquamvix queat aut sanum sese aut sentire valentem.[203]

Hyvä vointimme on vain sitä, ettemme tunne pahoinvointia. Siitäpä syystä se filosofien koulukunta, joka on antanut eniten arvoa nautinnolle, on myöskin määritellyt sen pelkäksi tuskattomuudeksi. Tuskattomuus, se on korkein hyvän aste, mitä ihminen saattaa toivoa, kuten Ennius sanoi:

nimium boni est cui nihil est mali;[204]

sillä tuokin hivelevä ja kiihtynyt hyvän tunne, jonka tapaa eräissä nautinnoissa ja joka näyttää kohottavan meidät yli tavallisen terveyden ja tuskattomuuden, tuo aktiivinen, liikkuva ja niin sanoakseni polttava ja pureva hekuma, sekin tähtää vain tuskattomuuteen päämaalinansa; se vietti, joka ajaa meidät lihalliseen yhteyteen naisten kanssa, se pyrkii vain poistamaan meistä sitä mielipahan tunnetta, jonka meille tuottaa kiihkeä ja raju himo, ja tahtoo vain tyydyttää sen ja päästä rauhaan ja olemaan tuota kiihkotilaa vailla; samoin on laita muilla aloilla. Sanon siis, että jos yksinkertaisuus lähentää meitä tuskattomuuteen, niin se lähentää meitä meidän oloissamme sangen onnelliseen tilaan. Kuitenkaan ei pidä kuvitella sitä niin visusti suljetuksi, että se olisi kokonaan vailla tunnetta; sillä Krantor oli varsin oikeassa vastustaessaan Epikuroksen tuskattomuutta, jos sille lasketaan niin syvät perustukset, että jopa tuskien lähestyminenkin ja synty on siinä mahdoton. "En kiittele tuota tuskattomuutta, joka ei ole mahdollinen eikä toivottava; olen tyytyväinen, kun en ole sairas; mutta jos olen sairas, niin tahdon tietää, että sitä olen, ja jos minua poltetaan poltinraudalla tahi leikataan, niin tahdon sitä tuntea." Todella, jos perinjuurin poistettaisiin tuskan tunteminen, niin hävitettäisiin samalla kokonaan myöskin nautinnon tunteminen, ja lopulta tehtäisiin tyhjäksi koko ihminen.Istud nihil dolere non sine magna mercede contingit immanitatis in animo, stuporis in corpore.[205]Tuska on ihmiselle hyvä aikanaan; ei hänen tule aina karttaa sitä eikä aina tavoitella nautintoa.

On sangen suuri lisä tietämättömyyden kunniaan, että tiede itse ajaa meidät sen syliin, kun se ei kykene tekemään meitä kyllin jäykiksi kestämään kärsimysten taakkaa; sen on pakko turvautua tällaiseen sovitteluun, höllittää ohjaksiamme ja sallia meidän pelastautua tietämättömyyden helmaan ja turvata meidät sen suosiollisella avulla onnen kolahduksilta ja loukkauksilta. Sillä mitä muuta se tahtoo sanoa saarnatessaan meille, että meidän tulee suunnata ajatuksemme pois tuskista, jotka meitä ahdistavat, ja kohdistaa se menneisiin nautintoihin, käyttää lohdutuksena nykyisessä pahassa menneen hyvän muistoa ja kutsua avuksemme haihtunut ilo vastapainoksi sille, mikä meitä vaivaa?Levationes aegritudinum in avocatione a cogitanda molestia et revocatione ad contemplandas voluptates ponit.[206]Ellei se ehkä, milloin sen voima ei riitä, tahdo käyttää viekkautta ja tehdä sukkelaa temppua ja keikausta, kun sen ruumiin ja käsivarsien voima sattuu pettämään; sillä mitä rahaa se on, en tahdo sanoa filosofille, vaan yksinkertaisesti vakavalle miehelle, että hänelle maksetaan kreikkalaisen viinin makeuden muistolla silloin, kun hän todellisuudessa tuntee tulisen kuumeen polttavaa janoa? Sehän pikemminkin tekisi hänen kauppansa kahta huonommaksi:

Che ricordarsi il ben doppia la noia.[207]

Samaa laatua on tämä toinen filosofian antama neuvo: että tulee säilyttää muistissa vain mennyt onni ja haihduttaa siitä pois kärsimämme kiusat; ikäänkuin meillä olisi vallassamme unohtamisen taito; ja se on neuvo, jonka johdosta menetämme arvoa, vieläkin kerran.

Suavis est laborum praeteritorum memoria.[208]

Mitä! Filosofiako, jonka tulee antaa minulle aseet käteen taistellakseni kohtaloa vastaan, jonka tulee karaista rohkeuteni, polkeakseni jalkoihini kaikki ihmiselämän vastoinkäymiset, sekö alentuu niin hemmoittelevaksi, että käskee minua pelastamaan nahkani moisilla raukkamaisilla ja naurettavilla metkuilla? Sillä muisti ei palauta mieleemme sitä, mitä valitsemme, vaan sen, mitä se tahtoo; vieläpä on niin, ettei mikään paina jotakin niin elävästi muistiimme kuin halu unohtaa se; hyvä keino, jolla saa jonkin asian säilymään sielussamme ja kaiverretuksi siihen, on se, että kehoittaa sieluamme unohtamaan sen. Ja totta ei ole tämä:Est situm in nobis, ut et adversa quasi perpetua oblivione obruamus, et secunda jucunde et suaviter meminerimus;[209]mutta totta on tämä:Memini etiam quae nolo; oblivisci non possum quae volo.[210]Ja kenen antama on tämä neuvo? Sen,qui se unus sapientem profiteri sit ausus;[211]

qui genus humanum ingenio superavit et omnespraestinxit, stellas exortus uti aetherius sol.[212]

Muistin tyhjentäminen ja paljaaksi riistäminen, eikö se ole oikea ja sopiva tie tietämättömyyteen?

Iners malorum remedium ignorantia est.[213]

Näemme useita tämäntapaisia ohjeita, joilla meidän sallitaan lainata alhaisolta tyhjänpäiväisiä näennäisiä apukeinoja, milloin terävä ja voimakas järki ei tarpeeksi tepsi, kunhan ne vain ovat meille tyydytykseksi ja lohdutukseksi; milloin ei voida parantaa haavaa, tyydytään turruttamaan ja peittelemään se. Luulen, että nuo filosofit myöntävät minulle sen, että jos he voisivat luoda järjestystä ja vakavuutta sellaiseen elämään, joka jonkinlaisesta ymmärryksen heikkoudesta ja sairaudesta pysyisi nautinnoissa ja levollisena, niin he suostuisivat siihen:

Potare et spargere floresincipiam, patiarque vel inconsultus haberi.[214]

Monet filosofit olisivat samaa mieltä kuin Lykas: tämä, joka muutoin oli tavoiltaan hyvin vakava ja eleli kaikessa hiljaisuudessa ja rauhassa perheensä keskuudessa, laiminlyömättä mitään velvollisuuttansa omaisiansa ja muita ihmisiä kohtaan, varjellen itsensä varsin visusti kaikelta, mikä oli vahingollista, oli jonkinlaisen mielenhäiriön johdosta saanut päähänsä erään houreen: hän näet luuli olevansa alituisesti teattereissa katselemassa ilveilyjä, näytelmiä ja mitä kauneimpia komedioja. Kun lääkärit olivat parantaneet hänet tästä pahan nesteen vaikutuksesta, niin oli vähällä, ettei hän vetänyt heitä oikeuteen, saadakseen heidät siirtämään hänet jälleen noiden suloisten mielikuvitelmain maailmaan:

Pol! me occidistis, amici,non servastis, ait; cui sic extorta voluptaset demptus per vim mentis gratissimus error;[215]

haaveillen samoin kuin Thrasylaos, Pythodoroksen poika, joka oli siinä luulossa, että kaikki Piraioksen satamasta lähtevät ja sinne saapuvat laivat tekivät työtä vain häntä varten, ja iloitsi niiden onnellisesta merimatkasta ja otti ne ilomielin vastaan. Kun hänen veljensä Kriton oli saanut hänet palautetuksi paremmalle järjelle, kaipasi hän tuota tilaa, jossa hän oli elänyt iloisena ja kaikesta mielipahasta vapaana. Samaa sanoo tuo vanha kreikkalainen runonsäe, että "on varsin mukavaa, ettei ole niin älykäs",

Εν τω φρονειν γαρ μηδεν ηδιστος βιος.[216]

Ja Salomonin Saarnaaja sanoo: "Paljosta viisaudesta on paljon harmia", ja: "Ken hankkii viisautta, hankkii itselleen vaivaa ja levottomuutta."

Sekin, mihin filosofia yleensä antaa suostumuksensa, se viimeinen lääke, jonka se määrää kaikenlaisessa hädässä, että voimme tehdä lopun elämästä, jota emme jaksa kestää (Placet? pare. Non placet? quacumque vis, exi...[217]Pungit dolor? vel fodiat sane: si nudus es, da jugulum, sin tectus armis Vulcaniis, id est fortitudine, resiste[218]), ja tuo kreikkalaisten sanantapa pidoissa, joka myöskin sovitetaan siihen:Aut bibat, aut abeat,[219]joka kuuluu sopivammalta gascognelaisen kielellä, joka muuttaa kernaasti B:n V:ksi, kuin Ciceron kielellä:

Vivere si recte nescis, decede peritis.Lusisti satis, edisti satis atque bibisti;tempus abire tibi est, ne potum largius aequorideat et pulset lasciva decentius aetas;[220]

mitä se muuta on kuin sen oman kykenemättömyyden tunnustus ja turvautumista ei vain tietämättömyyteen, vaan typeryyteenkin, tunteettomuuteen ja olemattomuuteen?

Democritum postquam matura vetustasadmonuit memorem motus languescere mentis,sponte sua letho caput obvius obtulit ipse.[221]

Sitähän sanoi Antistheneskin, että "täytyy varustaa itselleen joko järkeä, ymmärtääkseen, tahi nuoraa, hirttäytyäkseen", ja siihenhän viittasi Krysipposkin seuraavan, runoilija Tyrtaioksen sanan johdosta: On mentävä miehuuteen tahi kuolemaan. Ja Krates sanoi, että "rakkauden voi parantaa nälällä, jollei ajalla, ja jos nämä molemmat keinot eivät ketä miellyttäisi, hirttonuoralla". Kun se Sextius, josta Seneca ja Plutarkhos puhuvat niin kovin kiitellen, oli antautunut opiskelemaan filosofiaa, heittäen sikseen kaiken muun, niin hän päätti heittäytyä mereen, huomatessaan opintojensa edistymisen liian hitaaksi ja pitkälliseksi; hän riensi kuolemaan, kun ei voinut saavuttaa tietoa. Kas tässä mitä laki sanoi tästä asiasta: "Jos sattuu kohtaamaan jokin suuri vastoinkäyminen, jota ei voi auttaa, niin satama on lähellä, ja voi uimalla pelastautua pois ruumiista, kuin vuotavasta purresta; sillä kuoleman pelko se pitää sielun sidottuna ruumiiseen eikä elämän halu."

Samoin kuin yksinkertaisuus tekee elämän miellyttävämmäksi, se tekee sen myöskin viattomammaksi ja paremmaksi, kuten äsken jo aloin osoittaa. "Yksinkertaiset", sanoo pyhä Paavali, "ja tietämättömät nousevat ja omistavat taivaan"; ja me kaikkine tietoinemme, me sukellamme helvetin syvyyksiin. En pane niin paljon huomiota Valentianukseen, joka oli tieteen ja kirjallisuuden jyrkkä vihamies, enkä Liciniukseen, molemmat Rooman keisareita, jotka sanoivat niitä kaiken valtiojärjestyksen myrkyksi ja turmioksi, enkä Mohamettiin, joka, kuten olen kuullut, kielsi tieteen uskolaisiltaan; mutta suuren Lykurgoksen esimerkin ja arvovallan ja kunnioituksen tuota jumalaista lakedaimonilaista valtiomuotoa kohtaan, joka oli niin suuri, niin ihmeteltävä ja kukoisti niin kauan hyveen ja onnen puolesta, ilman minkäänlaista tieteiden opetusta tahi harjoittamista, täytyy toden totta painaa sangen paljon. Ne, jotka palaavat tuosta uudesta maailmasta, jonka espanjalaiset isiemme aikana löysivät, voivat todistaa meille, kuinka nuo kansakunnat, vailla hallitusmiehiä ja lakeja, elävät paljon oikeudenmukaisemmin ja parempaa järjestystä noudattaen kuin meikäläiset, joilla on enemmän virkamiehiä ja lakeja kuin on muita ihmisiä ja kuin on tekoja...

Sitä sanoi myöskin eräs Rooman senaattori viimeisiltä vuosisadoilta, että heidän edeltäjänsä henki haisi sipulille ja heidän vatsansa tuoksui hyvälle omalletunnolle, ja hänen aikalaisensa päinvastoin tuoksuivat ulospäin hyvälle hajulle, mutta sisäisesti haisivat kaikenlaisille paheille, se on, ymmärtääkseni, että heillä oli paljon tietoja ja kykyjä, mutta sangen vähän rehellisyyttä. Hienostumattomuuteen, tietämättömyyteen, yksinkertaisuuteen, karkeuteen yhtyy kernaasti viattomuus; uteliaisuus, rikkiviisaus, tiedot tuovat mukanaan pahuuden; nöyryys, pelko, tottelevaisuus, sävyisyys, jotka ovat pääasiat inhimillisen yhteiskunnan säilymiselle, vaativat köyhää, kuuliaista ja itsestään vaatimattomasti ajattelevaa sielua. Kristityt tietävät erikoisen hyvin, kuinka uteliaisuus ihmisellä on luontainen ja alkuperäinen pahe; viisautensa ja tietojensa kartuttamisen halu se oli ihmisheimon ensimmäinen turmio; sitä tietä se on syössyt itsensä iankaikkiseen kadotukseen; ylpeys on sen tuho ja turmelus; ylpeys se ajaa ihmisen poikkeamaan tavallisilta teiltä ja saa hänet omaksumaan uusia oppeja ja mieluummin olemaan harhautuneen ja kadotuksen tielle eksyneen joukkion johtajana, olemaan harhaopin ja valheen koulumestarina ja opettajana kuin olemaan oppilaana totuuden koulussa ja antamaan toisen käden johtaa ja ohjata itseänsä yleistä ja suoraa kulkutietä myöten. Sitä ehkä tarkoittaa vanha kreikkalainen sana, että "taikausko seuraa ylpeyttä ja tottelee sitä kuin isäänsä". Oi järjen ylpeys, kuinka suuresti vahingoitatkaan meitä!

Kun Sokrates oli saanut tietää, että viisauden jumala oli antanut hänelle nimen "Viisas", hämmästyi hän eikä itseään joka puolelta tutkiessaan ja ravistellessaan löytänyt minkäänlaista perustusta tälle jumalan päätökselle. Hän tunsi toisia yhtä oikeamielisiä, itseänsä hillitseviä, uljaita, tietorikkaita kuin hänkin ja kaunopuheisempia, kauniimpia ja maalle hyödyllisempiä. Vihdoin hän päätti, että hänet oli eroitettu muista ja että hän oli viisas vain senvuoksi, ettei hän pitänyt itseään sellaisena, ja että hänen jumalansa katsoi erinomaiseksi typeryydeksi ihmisessä sitä, että hän luuli itseään tietorikkaaksi ja viisaaksi, ja että hänen paras oppinsa oli tietämättömyyden oppi, ja yksinkertaisuus hänen paras viisautensa. Pyhä Sana julistaa viheliäisiksi ne meistä, jotka pitävät itseänsä arvossa: "Muta ja tuhka, sanoo se heille, mitä sinulla on ylpeilemistä?" Ja toisessa kohdassa: "Jumala on luonut ihmisen varjon kaltaiseksi"; kuka siitä voi mitään sanoa, kun se valon poistuttua on häipynyt? Me olemme vain tyhjyyttä.

Kaukana siitä, että kykenisimme käsittämään Jumalan ylevyyttä, ymmärrämme kaikkein vähimmin niitä Luojamme tekoja, jotka parhaiten kantavat hänen leimaansa ja ovat hänelle ominaisimpia. Kristityille on uskomattoman asian kohtaaminen tilaisuus uskomiseen; tuo asia on sitä järjenmukaisempi, kuta ihmisjärjen vastaisempi se on; jos se olisi järjenmukainen, niin se ei enää olisi ihme; ja jos se olisi jonkin esimerkin mukainen, niin se ei enää olisi mitään omituista.Melius scitur Deus nesciendo,[222]sanoo pyhä Augustinus; ja Tacitus:Sanctius est ac reverentius de actis deorum credere quam scire;[223]ja Platon arvelee olevan jotakin julkeuden vikaa siinä, että liian uteliaasti tavoittelemme tietoa Jumalasta ja maailmasta ja kaiken olevaisen alkusyistä.Atque illum quidem parentem huius universitatis invenire, difficile; et quum iam inveneris, indicare in vulgus, nefas,[224]sanoo Cicero. Me kyllä sanomme: Mahtavuus, Totuus, Vanhurskaus: ne ovat sanoja, jotka merkitsevät jotakin suurta; mutta mitä se on, sitä emme mitenkään näe emmekä tajua. Me sanomme, että Jumala pelkää, vihastuu, rakastaa,

immortalia mortali sermone notantes.[225]

Ne ovat kaikki mielenkuohuja ja -liikutuksia, jotka eivät voi asua Jumalassa, kuin jos hän olisi meidän muotoisemme, emmekä me voi kuvitella häntä hänen muotonsa mukaisesti. Jumala yksin voi tuntea itsensä ja selittää tekonsa, eikä tee sitä meidän kielellämme sattuvasti, koska hänen on alennuttava ja laskeuduttava meidän tasollemme, jotka makaamme maassa. "Kuinka saattaa hänelle soveltua varovaisuus, joka on välimuoto hyvän ja pahan välillä, koskapa hänessä ei ole mitään pahaa? Entä järki ja ymmärrys, joita me käytämme päästäksemme siitä, mikä on epäselvää, siihen, mikä on todennäköistä, koskapa Jumalalle ei ole mikään epäselvää? Oikeus, joka jakaa kullekin sen, mitä hänelle tulee, ja joka on luotu ihmisten yhteiskuntaa ja yhdyselämää varten, kuinka se voi olla Jumalassa? Ja kuinka kohtuullisuus, joka on ruumiillisten nautintojen hillitsemistä, joilla ei ole Jumalassa mitään sijaa? Lujuus kestämään tuskaa, vaivaa ja vaaroja on hänelle yhtä vähän ominainen, koska nuo kolme eivät ensinkään pääse häntä lähestymään." Siksipä Aristoteles katsoo hänen olevan yhtä vailla hyvettä kuin pahettakin.Neque gratia neque ira teneri potest; quod quae talia essent, imbecilla essent omnia.[226]

Sitä totuuden tuntemiskykyä, joka meillä on, olipa se millainen tahansa, emme ole saaneet omin voiminemme; tämän on Jumala kyllin selvästi osoittanut meille valitsemalla alhaisten, yksinkertaisten ja tietämättömäin joukosta todistajat ilmaisemaan meille hänen ihmeteltävät salaisuutensa. Uskomme ei ole meidän oma hankkimamme; se on pelkkä lahja toisen anteliaasta kädestä. Uskontoamme emme ole saaneet järjen tahi oman ymmärryksemme avulla, vaan toisen arvovallasta ja käskystä. Ymmärryksemme heikkous auttaa meitä siinä enemmän kuin voima, ja sokeutemme enemmän kuin selvänäköisyytemme. Tietämättömyytemme pikemmin kuin tietomme tekee meidät rikkaiksi tuosta jumalallisesta tiedosta. Ei ole kumma, jos meidän luonnolliset ja maalliset apuneuvomme eivät pysty käsittämään tuota yliluonnollista ja taivaallista tietoa; ottakaamme se omasta puolestamme vastaan vain tottelevaisina ja nöyrinä; sillä, kuten kirjoitettu on: "Minä masennan viisasten viisauden ja lannistan ymmärtäväisten ymmärryksen." Missä on tämän maailman viisas, sen kirjailija, sen väittelijä? Eikö Jumala ole tehnyt typeryydeksi tämän maailman viisautta? Sillä koska maailma ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa viisaudellaan, niin hän on tahtonut pelastaa uskovaiset saarnan tietämättömyydellä ja yksinkertaisuudella.

Niinpä tulee minun vihdoin tarkastaa, kykeneekö ihminen löytämään mitä etsii, ja onko tuo etsintä, jota hän on harjoittanut niin monen vuosisadan ajan, rikastuttanut hänet jollakin uudella voimalla ja jollakin luotettavalla totuudella. Luulenpa hänen tunnustavan minulle, että kaikki, mitä hän on voittanut niin pitkällisellä pyrkimyksellä, on siinä, että hän on oppinut tuntemaan oman heikkoutensa. Tietämättömyyden, joka meissä oli luontainen, olemme pitkällisellä tutkimisella vakaannuttaneet ja vahvistaneet todeksi. Tosioppineiden miesten on käynyt niinkuin käy tähkäpäiden: ne kohoavat kohoamistaan ja nostavat päänsä suorana ja ylpeänä, niin kauan kuin ovat tyhjiä; mutta kun ne kypsyttyään ovat täynnä ja kohtuisina jyvistä, niin ne alkavat nöyrtyä ja painaa sarvensa alas; samoin ne ihmiset, jotka ovat koetelleet kaikkea ja tutkistelleet kaikki eivätkä tästä tietojoukosta ja niin monien eri asiain varastosta ole löytäneet mitään tukevaa eikä lujaa eikä muuta kuin tyhjyyttä, ovat luopuneet itseviisaudestaan ja huomanneet luonnollisen tilansa. Siitähän Velleius moittii Cottaa ja Ciceroa, että "he ovat oppineet Philolta, etteivät ole mitään oppineet". Pherekydes, yksi seitsemästä viisaasta, kirjoitti kuolemaisillaan ollessaan Thaleelle ja sanoi: "Olen käskenyt omaisiani minut haudattuaan, tuomaan sinulle kirjoitelmani. Jos ne tyydyttävät sinut ja muut viisaat, niin julkaise ne; jos eivät, niin hävitä ne; ne eivät sisällä mitään varmaa, mikä tyydyttäisi minut itseni; en tahdokaan kerskua tietäväni totuutta tahi voivani sitä saavuttaa; en paljasta asioita, vaan pikemminkin avaan ne." Kun viisaimmalta mieheltä, joka koskaan on elänyt, kysyttiin, mitä hän tiesi, vastasi hän tietävänsä sen, ettei hän tiennyt mitään. Hän osoitti todeksi sen, mitä sanotaan, että suurin osa siitä, mitä tiedämme, on pienin siitä, mitä emme tiedä, se on, että sekin, mitä luulemme tietävämme, on osa, ja sangen pieni, meidän tietämättömyyttämme. Me tiedämme asiat mielikuvituksessamme, sanoo Platon, emmekä tiedä niitä todellisuudessa.Omnes pene veteres nihil cognosci, nihil percipi, nihil sciri posse dixerunt; angustos sensus, imbecilles animos, brevia curricula vitae.[227]Valerius sanoo, että Cicerokin, joka sai kaikesta arvostaan kiittää tietoja, alkoi vanhetessaan lakata pitämästä arvossa tieteitä; ja niin kauan kuin hän niitä käsitteli, teki hän sen sitomatta itseään mihinkään puolueeseen, noudattaen sitä, mikä hänestä tuntui todennäköiseltä, milloin toisessa koulukunnassa, milloin toisessa, pysytellen aina Akatemian epäilevällä kannalla.Dicendum est, sed ita, ut nihil affirment, quaeram omnia, dubitans plerumque et mihi diffidens.[228]

Tehtäväni olisi kovin helppo, jos tahtoisin ottaa huomioon tavallisen, keskitasoisen ihmisen, ihmisten suuren enemmistön; ja kuitenkin voisin sen tehdä heidän oman sääntönsä nojalla, he kun eivät arvostele totuutta äänien painavuuden, vaan niiden lukumäärän mukaan. Jättäkäämme syrjään yhteinen kansa,

qui vigilans stertit ...mortua cui vita est prope iam, vivo atque videnti,[229]

joka ei ole herännyt itsetuntoon, joka ei arvostele itseään, joka jättää suurimman osan luontaisia kykyjään viljelemättä. Tahdon ottaa huomioon vain korkeimmalla tasolla olevan ihmisen. Tarkastakaamme häntä tuossa pienessä joukossa erinomaisia ja valittuja miehiä, jotka, saatuaan luonnolta lahjaksi hyvän ja erikoisen kyvyn, vielä ovat sitä karaisseet ja teroittaneet huolellisella hoidolla, opiskelulla ja ammattikasvatuksella, ja kehittäneet sen korkeimmalle viisauden asteelle, minkä se voi saavuttaa; he ovat muovailleet sielunsa joka suuntaan ja joka kulmalta, tukeneet ja lujittaneet sitä kaikella ulkonaisella avulla, mikä sille on ollut omiaan, rikastuttaneet ja koristaneet sen kaikella, mitä he sen hyväksi ovat voineet saada maailmasta ja sen ulkopuolelta; heissä on ihmisluonto saavuttanut korkeimman kehitysasteensa. He ovat säännelleet maailman valtiomuodoilla ja laeilla, he ovat opettaneet sitä taidoilla ja tieteillä ja opettaneet sitä vielä ihmeteltävien elämäntapojensa esimerkillä. En ota lukuun muita kuin nuo miehet, heidän todistuksensa ja kokemuksensa; katsokaamme, kuinka pitkälle he ovat päässeet, ja mihin he ovat tyytyneet; ne sairaudet ja viat, jotka tapaamme tuossa mieskunnassa, ne voi muu maailma kyllä pelkäämättä tunnustaa omiksensa.

Ken jotakin etsii, se joutuu ennemmin tahi myöhemmin sille kohdalle, että sanoo joko löytäneensä sen, tahi että sitä ei voi löytää, tahi että hän on vielä sitä etsimässä. Koko filosofia jakautuu näihin kolmeen luokkaan. Sen tarkoituksena on totuuden, tiedon, varmuuden etsintä. Peripateetikot, epikurolaiset, stoalaiset ynnä eräät muut luulivat löytäneensä sen; nämä ovat perustaneet ne tieteet, jotka meillä on, ja käsitelleet niitä varmoina tietoina. Klitomakhos, Karneades ja akateemikot pitivät etsintäänsä toivottomana ja arvelivat, ettei totuutta voinut tajuta meidän välineillämme; näiden lopputuloksena on ihmisen heikkous ja tietämättömyys; tällä puolueella oli lukuisin jäsenjoukko ja jaloimmat kannattajat. Pyrrho ja muut skeptikot tahi epekistit, joiden opinsääntöjä monet muinaisajan miehet ovat pitäneet johdettuina Homeroksesta, seitsemästä viisaasta ja Arkhilokoksesta ja Euripideestä, ja joihin kuuluviksi he lukevat Zenonin, Demokritoksen, Xenophaneen, sanovat olevansa vielä totuutta etsimässä; nämä katsovat, että ne, jotka luulevat sen löytäneensä, erehtyvät äärettömän suuresti, ja että on liian rohkeata itserakkautta vielä tuossa toisessakin asteessa, joka vakuuttaa, että ihmisvoimat ovat kykenemättömät sitä saavuttamaan; sillä meidän kykymme määrän mittaaminen, asiain vaikeuden tunteminen ja arvosteleminen, se on suurta ja korkeinta tiedettä, ja he epäilevät, tokko ihminen siihen kykenee:

Nil sciri si guis putat, id quoque nescit,an sciri possit, quo se nil scire fatetur.[230]

Tietämättömyys, joka on itsestään tietoinen, joka arvostelee ja tuomitsee itsensä, se ei ole täydellistä tietämättömyyttä; sitä ollakseen, sen täytyy olla itsestään tietämätön; ja niin pyrrholaisten julistama kanta on se, että he horjuvat, epäilevät ja etsivät, eivät ole varmoja mistään, eivät vastaa mistään. Sielun kolmesta toimintatavasta: kuvittelevasta, tahtovasta ja myöntävästä he hyväksyvät kaksi ensinmainittua; viimeksi mainitun he pitävät ja säilyttävät ratkaisemattomana, kallistumatta sitä hyväksyen puolelle tahi toiselle vähimmässäkään määrässä.

Zenon kuvasi liikkeellä käsitystään tästä sielun kykyjen jaosta: levitetty ja avattu käsi, se oli Mahdollisuus; puoleksi suljettu käsi ja vähän koukistetut sormet, se oli Myöntymys; nyrkiksi suljetut sormet, Ymmärtämys; kun hän vasemmalla kädellä sai puristetuksi tämän nyrkin vielä ahtaammin kokoon, niin se merkitsi Tietoa. Mutta tämä heidän mielensä suora ja jäykkä asento, joka vastaanottaa kaikki asiat kallistumatta puoleen tahi toiseen ja myöntämättä, vie heidät heidän ataraksiaansa, jolla ymmärretään levollista, tyyntä elämänlaatua, vailla niitä liikutuksia, jotka meissä johtuvat sen luulon ja tiedon vaikutuksesta, jonka me katsomme itsellämme olevan asioista; siitä syntyvät pelko, saituus, kateus, hillittömät himot, kunnianhimo, ylpeys, taikausko, harhaopin halu, kapina, tottelemattomuus, itsepäisyys ja useimmat ruumiilliset kärsimykset; vieläpä he siten välttävät myöskin arkuuden opistaan, sillä he ovat hyvin laimeita väittelemään. He eivät pelkää vastaväitteitä; kun he sanovat, että se, mikä on painavaa, painuu alaspäin, olisivat he hyvin pahoillaan, jos heitä uskottaisiin; ja he haluavat, että heitä vastaan väitetään, jotta heissä syntyisi epäilys ja päätöksen lykkäys, joka on heidän tarkoitusperänsä. He eivät esitä väitteitään muuta varten kuin vastustaakseen niitä, joita he luulevat meidän uskovan. Jos kannatatte heidän väitettään, niin he ottavat yhtä kernaasti kannattaakseen päinvastaista; kaikki on heistä yhdenvertaista; he eivät siinä tee mitään eroitusta. Jos väitätte, että lumi on mustaa, niin he todistelevat, että se päinvastoin on valkeata; jos sanotte, ettei se ole kumpaakaan, niin he vuorostaan vakuuttavat, että se on kumpaakin; jos varmasti päättämällä olette sitä mieltä, ettette tiedä siitä mitään, niin he väittävät, että sen tiedätte; niin, ja jos, varman selviön nojalla vakuutatte epäilevänne sitä, niin he väittävät, ettette sitä epäile, tahi ettette voi päättää ja todistaa epäilevänne sitä. Ja tällä äärimmäisellä epäilemisellään, joka epävarmana kaivelee itseäänkin, he eroavat ja poikkeavat useammista mielipiteistä, niistäkin, jotka monin tavoin ovat kannattaneet epäilystä ja tietämättömyyttä.

Minkätähden heidän ei olisi sallittua epäillä, sanovat he, samoin kuin dogmaattisten filosofien keskuudessa on sallittua yhden sanoa jotakin vihreäksi, toisen keltaiseksi? Onko mahdollista esittää kellekään myönnettäväksi tahi kiellettäväksi mitään, josta ei olisi lupa olla kahden vaiheilla? Ja kun toiset vie joko heidän maansa tapa tahi vanhempain opetus tahi sattuma, ikäänkuin myrsky, ilman arvostelua ja valintaa, jopa useimmiten ennen arvosteluälyistä ikää, siihen tahi siihen mielipiteeseen, stoalaiseen tahi epikurolaiseen koulukuntaan, johon he sitten ovat kuin pantiksi jätettyinä, orjien tavoin sidottuina ja kuin liimalla kiinnitettyinä, niinkuin koukkuun, jota eivät saa irti suustaan,ad quamcumque disciplinant, velut tempestate, delati, ad eam tamquam ad saxum adhaerescunt,[231]niin miksei näiden samoin olisi sallittua säilyttää vapautensa ja tarkastella asioita sitomatta ja orjuuttamatta itseään?Hoc liberiores et solutiores, quod integra illis est iudicandi potestas.[232]Eikö ole edullista olla riippumaton pakosta, joka sitoo toisia? Eikö ole parempi pysyä epäilevällä kannalla kuin kevytmielisesti kietoutua niin moniin ihmisten mielikuvituksen luomiin erehdyksiin? Eikö ole parempi jättää kantansa määräämättä kuin sekaantua noihin mellakoiviin ja riitaisiin erimielisyyksiin? Mitä valitsisin? "Mitä tahdotte, kunhan vain valitsette." Sepä typerä vastaus; mutta siihen kuitenkin näyttää vievän koko dogmatismi, se kun ei salli meidän olla tietämättä, mitä emme tiedä. Valitkaa vaikka kaikista puolueista oivallisin; ei koskaan se ole niin varma, ettei teidän sitä puolustaaksenne täytyisi käydä satojen vastapuolueiden kimppuun ja vastustaa niitä. Eikö ole parempi pysyä poissa moisesta kahakasta? Teidän on sallittua ottaa puolustaaksenne Aristoteleen mielipidettä sielun kuolemattomuudesta niinkuin omaa kunniaanne ja henkeänne ja väittää vääräksi ja perättömäksi Platonin mielipide siitä. Onko näitä kiellettävä epäilemästä sitä? Jos Panaetiuksen sallitaan pysyä mielipiteessään uhriennustuksista, unista, oraakkeleista, tietäjänsanoista, jollaisia asioita stoalaiset eivät ensinkään epäile, niin miksei joku viisas uskaltaisi kaikessa sitä, minkä tämä uskaltaa sellaisessa, mitä hän on oppinut mestareiltaan, sen koulukunnan yksimielisesti hyväksymänä, jonka kannattaja ja tunnustaja hän on? Jos lapsi on arvostelijana, niin hän ei tiedä, mitä asia on; jos oppinut, niin hän on ennakkoluuloinen. He ovat varanneet itselleen ihmeteltävän edun taistelussa, kun eivät huoli varjella itseänsä; vähät he välittävät siitä, että heitä isketään, kunhan vain saavat iskeä; ja he pääsevät aina omilleen; jos he voittavat, niin teidän väitteenne ei pidä paikkaansa; jos te, niin heidän; jos he hairahtuvat, niin he toteavat tietämättömyyden; jos te, niin te toteatte sen; jos he todistavat, ettei mitään voi tietää, niin hyvä on; jos he eivät osaa sitä todistaa, niin hyvä on niinkin;ut quum in eadem re paria contrariis in partibus momenta inveniuntur, facilius ab utraque parte assertio sustineatur;[233]ja he pitävät tärkeänä, että huomataan paljoa helpommin, miksi jokin asia on väärin, kuin miksi se on oikein; miten ei ole, helpommin kuin miten on; mitä he eivät usko, helpommin kuin mitä he uskovat.

Heidän tavalliset sanantapansa ovat: "En väitä varmasti mitään. Asia ei ole enemmän niin kuin näinkään, toisin kuin toisinkaan. Sitä en ymmärrä. Mahdollisuudet ovat yhtä suuret joka suuntaan. Voi yhtä hyvin puhua puolesta kuin vastaan. Ei mikään näytä todelta, mikä ei voisi näyttää väärältä." Heidän uskontunnustuksensa on επέχω, se on: pidättäydyn, en liikahda. Näitä ja samansisältöisiä lauseita he tavantakaa toistavat. Heidän tuloksensa on puhdas ja ehdoton ja sangen täydellinen päätöksen lykkääminen ja sikseen heittäminen. He käyttävät järkeänsä tutkistelemiseen ja pohtimiseen, mutta eivät ratkaistakseen ja valitakseen. Ken kuvailee mielessään alituisen tietämättömyyden tunnustuksen, katsantokannan, joka ei missään kysymyksessä taivu eikä kallistu puoleen eikä toiseen, se käsittää oikein pyrrhonismin. Kuvaan tätä ajatussuuntaa niin hyvin kuin voin, koska monet pitävät sitä vaikeana ymmärtää, ja kirjailijatkin esittävät sen vähän hämärästi ja eri tavoin.

Mitä elämän toimintoihin tulee, niin he ovat siinä suhteessa niinkuin tavalliset ihmiset: he tottelevat ja noudattavat luonnollisia haluja, intohimojen kiihoitusta ja pakotusta, lakien ja tapojen määräyksiä ja tieteiden perinnäisiä sääntöjä:non enim nos Deus ista scire, sed tantummodo uti voluit.[234]He antavat noiden seikkain ohjata itseään tavallisessa toiminnassaan, ilman minkäänlaista mielipiteen ilmaisua tahi arvostelua. Se tekee, etten voi saada oikein sopusointuun tämän esityksen kanssa sitä, mitä kerrotaan Pyrrhosta. Hänet kuvataan typeräksi ja kankeaksi, elintavaltaan juroksi ja seuraa vierovaksi mieheksi, joka ei väistynyt rattaiden tieltä, eikä kiertänyt jyrkkiä rotkoja, ja kieltäytyi noudattamasta lakeja. Se on hänen oppinsa liioittelemista; hän ei ole tahtonut esiintyä kivenä eikä kantona; hän on tahtonut esiintyä elävänä ihmisenä, joka puheli ja päätteli, käytti hyväkseen kaikkia luonnollisia nautintoja ja hyvyyksiä, ja käytti kaikkia ruumiillisia ja henkisiä kykyjään säännöllisesti ja rehellisesti; ihmisen anastamat, mielikuvituksen luomat, luulotellut ja väärät etuoikeudet mestaroida, käskeä ja säädellä, ne hän rehellisesti hylkäsi ja heitti pois. Eikä olekaan sitä koulukuntaa, jonka ei olisi pakko sallia viisaansa, jos hän tahtoo elää, taipua paljoonkin sellaiseen, jota hän ei ymmärrä, käsitä, eikä hyväksy. Kun hän esimerkiksi astuu laivaan lähteäkseen merelle, toteuttaa hän tämän aikeen tietämättä, onko se oleva hänelle hyödyllinen, ja taipuu otaksumaan, että laiva on hyvä, luotsi kokenut ja vuodenaika sovelias; nämä seikat tosin ovat vain todennäköisiä, mutta niiden mukaan hänen on pakko menetellä, ja antaa sen, mikä on todennäköistä, kunhan se vain ei näytä suorastaan vastaiselta, määrätä hänen toimintansa. Hänellä on ruumis, hänellä on sielu; aistit häntä ajavat, henki panee hänet liikkeelle. Vaikkapa hän ei tapaisikaan itsessään tuota ominaista ja erikoista arvostelukyvyn merkkiä, ja vaikka hän huomaisi, ettei hänen pidä sitoa päätöstänsä, koskapa saattaa olla jotakin väärää samanlaista kuin tämä tosi, niin hän ei jätä hoitamatta elämänsä tehtäviä täydelleen ja soveliaalla tavalla. Kuinka paljon onkaan tieteitä, jotka tunnustavat olevansa enemmän olettamusta kuin tietoa, jotka eivät ratkaise, mikä on totta, mikä ei, vaan noudattavat vain sitä, mikä on todennäköistä! On olemassa, sanovat ne, totta ja epätotta, ja me voimme etsiä sitä, mutta emme varmuudella määrätä sitä kouraantuntuvasti. Meille on paljoa parempi, että annamme maailmanjärjestyksen ohjailla itseämme, sitä liioin tutkistelematta; ennakkoluuloilta varjeltu sielu pääsee ihmeellisen helposti levollisuuteen; ihmiset, jotka arvostelevat ja mestaroivat tuomareitaan, eivät koskaan tottele heitä niin kuin tulee.

Kuinka paljon tottelevaisempia sekä uskonnon että valtion laeille ja helpompia ohjata ovatkaan yksinkertaiset ja tungettelevasta uteliaisuudesta vapaat henget kuin ne, jotka valvovat ja paimentelevat Jumalan ja ihmisten asioita! Ei ole ihmisen tekemää keksintöä, joka olisi niin todennäköinen ja hyödyllinen; tämä näyttää ihmisen alastomana ja tyhjänä, luontaisen heikkoutensa tuntevana, soveliaana vastaanottamaan ylhäältä jonkin ulkonaisen voiman, vailla ihmisviisautta ja sitä soveliaampana suomaan itsessään sijaa jumalan viisaudelle, sellaisena, että hän masentaa ymmärryksensä tehdäkseen enemmän tilaa uskolle, ei hylkää eikä hyväksy mitään opinkappaletta vastoin yleisesti noudatettuja käsitystapoja, nöyränä, tottelevaisena, kuria noudattavana, ahkerana, kerettiläisyyden jyrkkänä vihamiehenä, ja karttaen niin ollen harhauskolaisten levittämiä itseviisaita ja epäuskonnollisia mielipiteitä; hän on kirjoittamaton lehti, valmis vastaanottamaan Jumalan sormelta ne merkit, jotka hän suvaitsee siihen piirtää. Kuta täydellisemmin annamme ja uskomme itsemme Jumalalle, ja kiellämme itsemme, sitä parempi meille. "Pidä hyvänäsi", sanoo Salomonin Saarnaaja, "asiat sen näköisinä ja tuntuisina kuin ne sinulle tarjoutuvat päivästä päivään; muu on sinun tietämisesi rajojen ulkopuolella".Dominus scit cogitationes hominum, quoniam vanae sunt.[235]

Niin nyt siis kolmesta yleisestä filosofisesta koulukunnasta kaksi nimenomaan tunnustaa periaatteekseen epäilyksen ja tietämättömyyden; ja dogmaattisten filosofien koulukunnassa, joka on kolmas, on helppo huomata, että useimmat ovat omaksuneet näennäisen varmuuden vain tehdäkseen paremman ulkonaisen vaikutuksen. He eivät ole niinkään aikoneet saada aikaan meissä mitään varmuutta kuin näyttää meille, kuinka pitkälle he olivat päässeet tavoitellessaan tuota totuutta,quam docti fingunt magis quam norunt.[236]Kun Timaioksen on tehtävä Sokrateelle selkoa siitä, mitä hän tietää jumalista, maailmasta ja ihmisistä, ehdottaa hän, että hän saisi siitä puhua kuten ihminen ihmiselle, ja että riittää, jos hänen todistusperusteensa ovat todennäköiset, niinkuin jonkun toisen perusteet; sillä eksaktisia perusteita hän ei sano itsellään eikä kellään kuolevaisella olevan esitettävissä. Tämän on eräs hänen kannattajistaan mukaillut seuraavin sanoin:Ut potero, explicabo; nec tamen ut Pythius Apollo, certa ut sint et fixa, quae dixero; sed ut homunculus, probabilia coniectura sequens,[237]ja niin hän on sen lausunut puheessaan kuoleman halveksimisesta, joka on luonnollinen ja kansantajuinen puhe. Toisessa paikassa hän on sen kääntänyt itsensä Platonin sanojen mukaan:Si forte, de deorum natura ortuque mundi disserentes, minus id, quod habemus in animo, consequimur, haud erit mirum: aequum est enim meminisse, et me, qui disseram, hominem esse, et vos, qui iudicetis; ut, si probabilia dicentur, nihil ultra requiratis.[238]

Aristoteles luettelee meille tavallisesti suuren joukon toisia mielipiteitä ja luuloja, verratakseen niihin omaansa, ja osoittaakseen meille, kuinka paljoa pitemmälle hän on päässyt, ja kuinka paljon lähempänä hän on todennäköisyyttä; sillä totuutta ei arvostella toisten arvollisuuden ja todistuksen nojalla; ja siitä syystä Epikuros visusti karttoi niihin vetoamista kirjoitelmissaan. Tämä on suurin dogmaattisista filosofeista; ja kuitenkin saamme häneltä kuulla, että paljot tiedot antavat aihetta vielä enempään epäilemiseen; hänen näkee usein tieten taiten verhoutuvan niin sakeaan ja tolkuttomaan epäselvyyteen, ettei siitä voi päättää mitään hänen mielipiteestään; se on itse asiassa pyrrhonismia päättäväisen kuoren alla.

Kuulkaa Ciceron vakuutusta, joka selittää meille toisten ajatustavan omallansa:Qui requirunt, quid de quaque re ipsi sentiamus, curiosius id faciunt, quam necesse est... Haec in philosophia ratio contra omnia disserendi, nullamque rem aperte iudicandi, profecta a Socrate, repetita ab Arcesila, confirmata a Carneade, usque ad nostram viget aetatem... Hi sumus, qui omnibus veris falsa quaedam adiuncta esse dicamus, tanta similitudine, ut in iis nulla insit certe iudicandi et assentiendi nota.[239]Minkä vuoksi ei vain Aristoteles, vaan useimmat muutkin filosofit ovat tavoitelleet vaikeatajuisuutta, jolleivät antaakseen arvokkuutta kyseenalaiselle turhanpäiväiselle asialle, ja peijatakseen meidän sielumme uteliaisuutta, antamalla sille ravintoa, antamalla sille tämän onton ja lihattoman luun kalvettavaksi? Klitomakhos vakuutti, ettei hän koskaan osannut Karneadeen kirjoitelmista ymmärtää, mitä mieltä tämä oli; siitä syystä on Epikuros omissaan karttanut helppotajuisuutta, ja Herakleitos on senvuoksi saanut liikanimen σκοτεινος.[240]Vaikeatajuisuus on raha, jota oppineet käyttävät niinkuin silmäinkääntäjät, jotteivät paljastaisi tieteensä tyhjyyttä, ja jonka ihmisten typeryys helposti ottaa vastaan käteisenä:

Back to Index Next