Lontoossa pidetyillä neuvotteluilla on yleensä laajakantoinen merkitys. Ja niinpä nytkin Borneon Kauppaseuran hämäräperäisten toimistojen julkaisema päätös himmensi Almayerille tropiikin helakan auringonpaisteen ja lisäsi vielä yhden karvaan pisaran hänen pettymystensä maljaan. Englantilaiset luopuivat vaatimuksistaan Idän maihin ja jättivät Pantai-virran nimellisesti Hollannin vallan alaiseksi. Sambirissa oli nyt iloa ja riemua. Orjat toimitettiin kiireesti pois näkyvistä metsiin ja viidakkoihin. Ja lippuja vedettiin rajahin alueella korkeihin tankoihin. Odotettiin hollantilaisten sotalaivojen tuloa.
Hollantilainen fregatti jäi ankkuriin virran suuhun, mutta veneet nousivat virtaa hinaajan köydessä, kulkien varovasti suuntaansa lukemattomien kanoottien lomatse, jolka olivat täynnä heleäpukuisia malaijeja. Komentava upseeri kuunteli vakavana Lakamban uskollisuutta uhkuvia puheita, vastasi Abdullan syviin kumarruksiin ja vakuutti noille ylimyksille, käyttämällä batavialaisen mahtavan rajahin erinomaista malaijinkieltä, ystävyyttään ja hyvänsuopeuttaan Sambirin mallivaltion hallitsijaa ja asukkaita kohtaan.
Almayer katseli parvekkeeltaan poikki virran juhlamenoja. Hän kuuli rautakanuunain laukaukset, joilla tervehdittiin Lakamballe lahjoitettua uutta lippua. Hän kuuli paaluvarustuksen ympärillä tungeksivan kansanjoukon kumeata puheen sorinaa. Laukausten jäljestä nousi valkoisia savupilviä metsien viheriää taustaa vastaan. Almayer ei voinut silloin olla vertailematta omia häipyviä toiveitaan tuohon nopeasti haihtuvaan savuun. Nämä tapahtumat eivät mitenkään antaneet virikettä Almayerin isänmaallisille tunteille, mutta siitä huolimatta hänen täytyi pakottautua herttaisen kohteliaaksi, kun valtuutetut meriupseerit tulivat yli virran tervehtimään yksinäistä valkoihoista, josta he olivat kuulleet puhuttavan. Samalla he varmaankin tahtoivat myöskin nähdä edes vilaukselta hänen tytärtään. Mutta siinä he pettyivät, sillä Nina kieltäytyi näyttäytymästä. Helposti näytti kuitenkin Almayer saavan heidät tyydytetyiksi tarjoamalla heille vieraanvaraisesti katajaviinaa ja sikaareja.
Kun ulkona mahtavan virran pinta näytti ikäänkuin poreilevan polttavan auringon vaikutuksesta, niin lojuivat upseerit mukavasti parvekkeen suojassa ontuvissa nojatuoleissa. Pieni rakennus kaikui eurooppalaisten kielten harvoin kuulluista soinnuista ja niihin yhtyvistä naurunpurskahduksista, kun upseerit laskettelivat merimiessukkeluuksia lihavan Lakamban kustannuksella, jolle he vast'ikään olivat aamulla tarjoilleet pelkkiä kohteliaisuuksia. Nuoret miehet yllyttivät, hyvän toveruushengen innostamina, isäntäänsä puhumaan. Ja Almayer, joka oli haltioissaan nähdessään eurooppalaisia kasvoja ja kuullessaan eurooppalaisia sointuja, avasi sydämensä näille osaaottaville muukalaisille huomaamatta, mitenkä hän kertomalla lukuisia onnettomuuksiaan, huvitti noita tulevia amiraaleja. He joivat hänen terveydekseen, toivoivat hänelle monta suurta jalokiveä ja kokonaisen vuoren kultaa. Vieläpä he sanoivat kadehtivansa sitä loistavaa tulevaisuutta, mikä häntä vielä odotti. Tämä erinomainen herttaisuus rohkaisi siinä määrin tuota harmaapäistä, hupsua haaveilijaa, että hän pyysi vieraitansa katsomaan uutta rakennustansa. He menivät sinne peräkkäin hoippuen halki pitkän ruohikon. Rannalla näkyivät heidän veneensä, jotka olivat jo valmiina palaamaan illan viileässä virran suuhun. He tulivat tyhjiin suuriin huoneisiin, missä verhottomista ikkunoista sisään puhaltava, lauhkea tuuli löyhytteli pitkään aikaan koskemattomia kuivia lehtiä ja pölyä. Tultuaan sinne valkoisessa nutussaan ja kukilla kirjaillussa uumaverhossaan, kimaltelevien univormujen ympäröimänä, Almayer polki jalkaa osoittaakseen, miten vankka tiiviisti tehty lattia oli. Ja hän kuvaili laajasti rakennuksen kauneutta ja sen mukavuuksia. Vieraat kuuntelivat ja olivat aina hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta he ihmettelivät mielessään, mitenkä erinomaisen yksinkertainen ja typerän toiverikas tuo miespoloinen oli. Viimein Almayer hillittömässä innossaan paljasti vierailleen ikävänsä siitä, että englantilaiset eivät tulleetkaan, englantilaiset, "jotka tiesivät, miten maa oli kehitettävä rikkaaksi", kuten hänen sanansa kuuluivat. Hollantilaiset upseerit purskahtivat kuorossa nauramaan kuullessaan tämän avomielisen väitteen ja alkoivat painua veneitä kohti. Mutta kun Almayer astellessaan varovaisesti Lingardin laiturin mädänneillä lankuilla koetti lähennellä lähetystön johtajaa viittaamalla arasti hollantilaisten alamaisten anomaan suojelukseen salakavalia arapialaisia vastaan, niin antoi tuo merellä karaistunut diplomaatti hänen selvästi tietää, että arapialaiset olivat parempia alamaisia kuin hollantilaiset, jotka laittomasti möivät ruutia malaijeille. Almayer, joka tässä suhteessa oli syytön, huomasi heti, mitä Abdullan liukas kieli ja Lakamban hartaat vakuutukset olivat saaneet aikaan. Mutta ennenkuin hän ennätti muovailla mielessään purevaa vastalausetta, kiisivät jo hinaaja ja köyteen kiinnitetyt veneet nopeasti myötävirtaa jättäen hänet suu auki kummissaan ja vihoissaan seisomaan laiturille.
Sambirista on kolmekymmentä mailia jokimatkaa jalokiventapaisille saarille virran suuhun, missä fregatti odotti veneitten paluuta. Kuu oli jo noussut kauan sitten, ennenkuin veneet olivat kulkeneet puolen matkaa. Ja sen kylmässä valossa lepäävät metsät havahtuivat tänä yönä pienestä laivueesta kaikuvaan nauruun — veneissä näet muisteltiin vielä Almayerin valittelevia kertomuksia. Merimiessukkeluuksia sinkoili tuon miespoloisen kustannuksella veneestä veneeseen. Syvästi paheksuen puhuttiin hänen tyttärensä näkymättömyydestä. Ja ilakoivat merimiehet antoivat yksimielisesti tuona iloisena yönä englantilaisten vastaanottoa varten puolivalmiiksi kyhätylle rakennukselle nimen "Almayerin tuulentupa."
Monta viikkoa tämän käynnin jälkeen elettiin Sambirissa entistä tasaista, sisällyksetöntä elämää. Joka päivä lähetti aurinko aamusäteensä yli puiden latvojen ja valaisi jokapäiväisten puuhien tuttua näyttämöä. Astellessaan polkua, joka oli asutuksen ainoana kulkutienä, Nina näki aina samat kuvat. Miehet loikoilivat talojen siimespuolella korkeilla katoksillaan. Naiset kuorivat hommissaan jokapäiväistä riisiannosta. Alastomia, ruskeita lapsia juoksi kilvaten varjoisilla, kaidoilla poluilla, jotka veivät riisiviljelyksille. Jim-Eng tallusteli talonsa edustalla ja tervehti ystävällisesti nyökäten häntä, ennenkuin meni sisälle etsimään rakastamaansa opiumpiippua. Vähän vanhemmat lapset keräytyivät hänen ympärilleen ja, rohkeita kun olivat jo pitkän tuttavuuden perusteella, nykivät mustilla sormillaan häntä valkoisen hameensa helmoista ja näyttivät kiiltäviä hampaitaan merkiksi, että odottivat taas lasihelmisadetta. Nina tervehti heitä rauhallisesti hymyillen ja aina oli hänellä pari ystävällistä sanaa eräälle siamilaiselle tytölle, Bulangin omistamalle orjalle.
Bulangin monilukuisten vaimojen sanottiin olevan kiivasluonteisia. Todenmukainen huhu kertoi myöskin tuon uutteran viljelijän perheriitojen tavallisesti loppuvan niin, että kaikki hänen vaimonsa yhdessä hyökkäsivät siamilaisen orjan kimppuun. Tyttö itse ei milloinkaan valitellut. Ehkäpä teki hän sen vaistomaisesta varovaisuudesta tai vielä luultavammin puolivillin naisen omituisesta, alistuvasta välinpitämättömyydestä. Varhaisesta aamusta alkaen näki hänet talojen välitse luikertelevilla poluilla, joen äyräällä tai laiturilla. Päänsä päällä hän kantoi taitavasti tarjotinta, täynnä hienoja leivoksia, joita hänen oli määrä myödä. Kun päivä oli kuumimmillaan, turvautui hän tavallisesti Almayerin taloon ja saikin usein siellä suojapaikkansa eräässä parvekkeen varjoisassa nurkassa, missä hän istui kyyryssä tarjotin edessään, kun Nina häntä kutsui: "Putihin ryökkinälle" hän aina jaksoi hymyillä. Mutta jos Mrs. Almayer tuli näkyviin tai jos vain tämän kimakka ääni edes kuului, niin oli se hänelle nopean lähdön merkki.
Tälle malaijitytölle Nina usein puheli. Mutta muut Sambirin asukkaat saivat perin harvoin kuulla hänen äänensä sointua. He tottuivat tuohon vaiteliaaseen olentoon. Rauhallisena liikkui hän heidän joukossaan, yllään valkoinen puku. Hän oli kuin toisesta maailmasta. He eivät käsittäneet häntä. Mutta vaikka Nina ulkonaisesti näytti niin levolliselta ja vaikka hän näennäisesti piti itsensä erillään kaikesta ympäristöstään, niin ei hänen elämänsä suinkaan ollut rauhallista, siksi toimeliaasti Mrs. Almayer puuhaili kotinsa onnen ja turvallisuuden hyväksi.
Mrs Almayer oli vielä ylläpitänyt jonkunlaisia suhteita Lakambaan, ei tosin henkilökohtaisesti, sillä hallitsijan arvokas asema pidätti Lakamban paaluvarustuksensa sisäpuolella, vaan ruhtinaan pääministerin välityksellä, joka samalla oli satamakapteeni, liikeasiain neuvonantaja ja yleensä isäntänsä oikea käsi. Tällä miehellä, joka oli sululaista alkuperää, oli todellakin valtiomiehen ominaisuuksia, vaikka hänen persoonassaan ei huomannut ainoatakaan miellyttävää piirrettä. Oikeastaan hän oli kaikin puolin vastenmielinen. Hänellä oli vain yksi silmä ja rokonarpiset kasvot. Nenä ja huulet olivat näitten arpien kautta tulleet kauhean muodottoman näköisiksi. Tämä epämiellyttävä olento tuli usein kävellen Almayerin puutarhaan arkipuvussaan, s.o. vaaleanpunainen karttuuniriepu vyötäreillään. Siellä talon takana istua kyyhötti hän kantapäillään hajalle viskattujen kekäleiden keskessä lähellä suurta rautaista pataa, jossa naiset keittivät Mrs. Almayerin valvonnan alaisina perheen jokapäiväistä riisi-ruokaa. Niin, siellä tuo kavala välittäjä pitkät ajat keskusteli sulunkielellä Almayerin vaimon kanssa. Mistä kulloinkin oli ollut kysymys, sen lienee jokainen arvannut niistä perhekohtauksista, jotka tavallisesti seurasivat näitä keskusteluja Almayerin kotilieden ääressä.
Viime aikoina Almayer oli tehnyt retkiä virran yläjuoksulle. Pienessä kanootissa, mukanaan kaksi soutajaa ja uskollinen Ali perämiehenä, hän usein hävisi pariksi päiväksi. Kaikkia hänen liikkeitään seurasivat varmaankin läheltä Lakamba ja Abdulla, sillä hänen otaksuttiin tuntevan arvokkaita salaisuuksia, koska kerran oli Rajah-Lautin uskottu. Borneon rantaseudun asukkaat uskovat sokeasti, että maan sisäosissa on satumaisen arvokkaita jalokiviä ja tavattoman runsaita kultasuonia. Ja heidän uskoansa on omiansa vielä vahvistamaan se seikka, että on vaikeata tunkeutua kauaksi sisämaahan, varsinkin koillisrannalta, missä malaijit ja dajaakeiksi eli pääkallonmetsästäjiksi[6] kutsutut jokiheimot alituisesti riitelivät keskenään. On kylläkin totta, että jonkunverran kultaa tulee rannikolle noitten dajaakkien kautta, kun he ajoittaisten sotaretkiensä välisinä lyhyinä rauhan aikoina käyvät malaijien ranta-asutuksilla. Ja niin saivat tästä vähäarvoisesta tosiasiasta alkunsa mitä hurjimmat liioittelut.
Almayer, valkoisena miehenä, oli niinkuin Lingardkin ennen häntä, jotensakin hyvissä suhteissa ylämaan heimoihin. Mutta siitä huolimatta olivat hänenkin retkensä vaaranalaisia. Ja siksi levoton Lakamba odotteli aina kiihkeästi hänen paluutaan. Mutta joka kerta rajahi pettyi. Turhia olivat myöskin hänen pääneuvonantajansa Babalatchin neuvottelut, joita hän piti riisipadan ääressä valkoisen miehen vaimon kanssa. Ja valkoiseen mieheen itseensä oli mahdoton vaikuttaa. Häntä ei saanut taipumaan mihinkään, ei liehittämällä eikä loukkaamalla, ei lempeillä houkutteluilla eikä kirkuvilla pilkkasanoilla, ei kiihkeillä rukouksilla eikä hurjilla uhkauksilla. Niin nimittäin Mrs. Almayer, joka sydämensä pohjasta koetti taivutella miestään liittoon Lakamban kanssa, käytti hyväkseen kaikkia intohimojen äänilajeja. Yllään likainen hameensa, joka oli sidottu tiiviisti kainalokuoppien kohdalta yli laihan rinnan, harva harmaa tukka hujan hajan hapsottaen esiinpistävillä poskipäillä hän kuvaili sujuvasti miehelleen rukoilevassa asennossa kaikkia niitä etuja, joita läheinen liitto niin hyvän ja jalomielisen miehen kanssa tarjoisi.
"Miksi sinä et mene rajahin luo?" kirkui Mrs Almayer. "Miksi sinä menet taas noitten dajaakkien luo suuriin metsiin? Ne pitäisi surmata, mutta meidän rajahimme väki on uljasta. Kerro rajahille, missä vanhan valkoihoisen aarre on. Meidän rajahimme on hyvä! Hänhän on meidän isoisämme, Datu Besar! Hän kyllä surmaa nuo kirotut dajaakit, ja sinä saat puolet aarteista. Oi, Kaspar, sano missä ne aarteet ovat! Sano minulle! Sano minulle vanhan miehen kirjasta, jota sinä niin usein luet öisin".
Tällaisten kohtausten kestäessä Almayer istui hartiat luhistuneina, ottaen näin vastaan kotimyrskyn vihurit ja tokaisten äkäisesti vaimonsa vuolaan sanatulvan hetkeksi tauotessa: "Ei sillä ole mitään aarteita, mene matkaasi, eukko!" Mrs. Almayer oli raivoissaan nähdessään miehensä nöyrästi kumartuneen selän. Ja kun hyvä ei auttanut niin asettui hän pöydän taakse vastapäätä miestänsä, tarttui toisella kädellä hameeseensa ja ojensi laihan käsivartensa ja petolintukouransa korostaakseen näin halveksivan vihan vimmoissa purevia Ietkauksiaan ja kirveleviä kirosanojaan. Niitä hän syytämällä syyti miehelle, joka muka oli arvoton yhtymään liittoon uljaitten malaijiruhtinaitten kanssa. Jupakka loppui tavallisesti niin, että Almayer nousi hitaasti paikaltaan kädessään pitkä piippunsa, kasvoilla sisäisen tuskan ilme, ja asteli äänetönnä pois. Hän laskeutui partaita alas ja painui syvään ruohikkoon paetakseen uuden talonsa yksinäisyyteen. Niin hän vihasi ja pelkäsi moista raivotarta, että hän oli ruumiillisestikin ihan tyrmistynyt pihan poikki laahustellessaan. Vaimonsa seurasi häntä portaiden yläpäähän asti ja lennätti vielä peräytyvän miehensä jälkeen mielettömiä herjauksia. Jokainen tällainen kotikohtaus päättyi sydäntä vihlovalla parkauksella, joka tunkeutui vielä kaukana Almayerin korviin. "Tiedäthän, Kaspar, että minä olen sinun vaimosi! Sinun oma vaimosi ja teidän oman viisaan lakinne mukaan!" Mrs. Almayer tiesi hyvin, että tämä oli kaikkein karvain pala hänen miehelleen. Sitä tuo mies eniten elämässään katui.
Nina katseli näitä kohtauksia välinpitämättömän näköisenä. Hän mahtoi olla kuuro, mykkä ja ihan tunteeton aina kun jonkunlaisen itsenäisen mielipiteen lausuminen oli kysymyksessä. Mutta monasti, kun hänen isänsä oli vetäytynyt "Almayerin tuulentuvan" suurten pölyisten huoneitten turviin ja hänen äitinsä, perin uupuneena retorisista ponnistuksistaan, istua nökötti kantapäillään nojaten selkäänsä pöydän jalkaan, lähestyi Nina äitiänsä varovasti varjellen hameensa helmoja lattialle räiskyviltä pähkinän sisälmyksiltä ja katsellen häntä kuin rauhoittuvaa kraateria häviötä tuottavan purkauksen jäljestä.
Mrs. Almayerin ajatukset suuntautuivat tavallisesti näitten kohtausten päätyttyä lapsuusajan muisteloihin. Ja hän alkoi kertoa niistä yksitoikkoisesti, hieman hajanaisesti. Yleensä hän ylisteli Sulun sulttaania, tämän loistavaa asemaa, mahtia, suurta urhoollisuutta ja sitä kauhua joka valtasi valkoiset miehet heidän nähdessään sulttaanin nopeakulkuiset rosvolaivat. Matalalla äänellä hän vakuutteli, mitenkä mahtava hänen isoisänsä oli ollut, ja siirtyi sitten muistelemaan myöhäisempiä ajankohtia. Hän kertoi tavallisesti suuresta taistelusta "valkoisen paholaisen" prikiä vastaan ja elämästään Samarangan luostarissa. Kun hän oli tullut tähän muistelmiensa kohtaan, katosi häneltä useimmiten kertomuksensa lanka, ja hän veti esille pienen pronssisen ristin, joka aina riippui hänen kaulassaan, ja tarkasteli sitä taikauskoisella pelolla. Tämä taikauskoinen tunne, joka perustui tuon mitättömän metallipalasen hämäräperäiseen, suojelevaan voimaan ja vielä epämääräisempi, mutta peloittavampi luulo joidenkin pahojen henkien ja kauheitten kidutusten voimasta, jotka hänen arvelunsa mukaan hyvä abbedissa oli keksinyt juuri hänen rangaistuksekseen, jos tuo mainittu noitakalu häviäisi — kas siinä Mrs. Almayerin ainoat teologiset matkatavarat elämän myrskyisille poluille! Mrs. Almayerillä oli kuitenkin jotakin kouraantuntuvaa mihin turvautua, mutta Ninalla, joka oli kasvatettu arkimielisen Mrs. Vinckin protestanttisten siipien suojassa, ei ollut edes pientä metallipalasta muistuttamassa saamistaan opeista. Ja siksi Nina tunsi niin vastustamatonta vetovoimaa äitiinsä, kuunnellessaan tämän kertomuksia villien esi-isiensä loistavasta maineesta, heidän hurjista taisteluistaan ja juhlistaan, ja urhoollisista, melkeinpä verenhimoisista sankaritöistään, noista sankaritöistä, jotka saivat hänen äitinsä esi-isät loistamaan niin uljaina valkoisten miesten rinnalla. Ja hän huomasi vaistomaisesti, sitä itsekin kummeksien, mitenkä kulttuuri-ihmisten siveysopin ahdas vaippa, johon hyvää tarkoittavat ihmiset olivat hänen nuoren sielunsa käärinneet, hiljalleen soljui hänen päältään ja jätti hänet avutonna värjöttämään, ikäänkuin jonkun syvän, tuntemattoman rotkon partaalle. Omituisinta oli kuitenkin se, ettei tämä rotko häntä peloittanut silloin, kun hän oli sen noidantapaisen olennon vaikutuksen alaisena, jota hän kutsui äidikseen. Hän oli nähtävästi sivistyneessä ympäristössä unohtanut elämänsä ennen sitä aikaa, jolloin Lingard tavallaan oli ryöstänyt hänet.
Sitten hänelle oli opetettu kristinoppia, hän oli saanut yhteiskunnallisen kasvatuksen ja hän oli koko lailla perehtynyt kulttuurielämään. Ikävä kyllä hänen opettajansa eivät ymmärtäneet hänen luonnettaan. Ja hänen kasvatuksensa päättyi niin ollen siihen, että hän sai sekarotuisuutensa tähden kärsiä valkoihoisilta nöyryytystä ja hurjaa halveksumista. Hän oli juonut tämän katkeruuden maljan pohjaan asti ja muisti selvästi, että siveän Mrs. Vinckin viha ei niinkään kohdistunut nuoreen pankkilaiseen kuin siihen viattomaan tekijään, joka oli nuoren miehen hurmannut. Ja varmaankin oli hänen mieleensä jäänyt muisto siitä, mikä todella oli pääsyy Mrs. Vinckin suuttumukseen. Mrs. Vinckiä harmitti, kun hän ajatteli, että tuollaista voi tapahtua valkoihoisten pesässä, minne hänen lumivalkoiset kyyhkyläisensä, molemmat neidet Vinck, juuri olivat palaneet Euroopasta etsimään suojaa äitinsä siipien alta ja odottamaan sitä hetkeä, jolloin kohtalon heille määräämät nuhteettomat miehet saapuisivat heitä ottamaan. Eikä edes Almayerin hiellä ja vaivalla kokoonhaalimat rahaerät, jotka niin säännöllisesti lähetettiin peittämään Ninan menoja, voineet saada Mrs. Vinckiä luopumaan jyrkästä päätöksestään. Nina lähetettiin pois, ja oikeastaan tyttö itsekin sitä halusi, vaikkakin häntä samalla vähäsen peloitti tuleva elämän muutos.
Ja nyt hän oli elänyt virran varrella kolme vuotta, seuranaan, äitinsä joka oli villi, ja isänsä, joka monista elämän ansioista huolimatta, kulki pää tuulentupia täynnä, heikkotahtoisena, epäröivänä ja onnettomana. Hän oli elänyt kurjissa kotioloissa elämää, joka oli vailla kaikkia kulttuurin hyviä tapoja. Hän oli hengittänyt ilmaa, joka huokui häpeällisiä, voittoa tavoittelevia salaliittoja ja yhtä inhottavia, rahanhimosta suunniteltuja vehkeilyjä ja liitoksia. Kun vielä lisäksi mainitsemme alituiset kotiriidat, niin tunnemme ne harvat tapahtumat, jotka olivat olleet hänen elämänsä sisältönä kolmen vuoden aikana. Hän ei kuitenkaan menehtynyt epätoivosta ja inhosta ensimäisenä kuukautena, niinkuin oli odottanut ja melkeinpä toivonutkin. Se ei ollut hyvä, että hän nuorena oli saanut vilaukselta katsella parempiakin oloja ja nyt oli viskattu takaisin raakuuden toivottoman pettävään suohon, missä voimakkaat hillitsemättömät intohimot vallitsivat, sillä näin hän oli menettänyt kyvyn oikein arvioida elämää. Nina ei huomannut mitään vaihdosta ja eroavaisuutta elämässään. Vähätpä sillä, tehtiinkö kauppaa tiilirakennuksissa tai liejuisella virran rannalla. Tavoiteltiinko suurta tai pientä. Rakasteltiinko suurten puitten suojassa tai Singaporen kävelypaikaila, tuomiokirkon varjossa. Vähätpä sillä vehkeiltiinkö itsekkäitä tarkoitusperiä silmällä pitäen lakien turvassa ja kristillisten tapojen mukaisesti tai etsittiinkö pyyteille tyydytystä karkealla oveluudella ja hillitsemättömällä julmuudella, mikä on ominaista ihmisille, jotka ovat yhtä tietämättömiä kulttuurista kuin heidän omat suunnattomat, synkät metsänsäkin. Nina näki vain kaikkialla ilmenevän intohimoja, vihaa ja alhaista ahneutta, joka tavoitteli tuota epävarmaa mammonaa sen moninaisissa ja katoavaisissa muodoissa. Mutta menneitten vuosien kokemuksesta tuntui kuitenkin hänen tarmokkaalle luonteelleen se alkuperäinen, horjumaton avomielisyys, jolla hänen malaijilaiset heimolaisensa pyrkivät päämaaliinsa, paremmalta kuin sievistelevä tekopyhyys, poliittinen kaksinaisuus ja siveellinen vaativaisuus niissä valkoihoisissa, joiden kanssa hän onnettomuudekseen oli tullut kosketuksiin. Loppujen lopuksi täällä hän nyt eli ja oli edelleen elävä, ajatteli Nina ja niin ollen joutui hän yhä enemmän äitinsä vaikutuksen alaiseksi. Etsien tietämättömyydessään tämän elämän mahdollisia hyviä puolia hän kuunteli ahmien vanhan vaimon kertomuksia sen rajahin menneestä mahdista, jonka jälkeläinen hän oli. Ja siksi hän alkoi yhä enemmän hylkiä ja halveksia valkoista alkuperäänsä, jota edusti hänen heikkoluonteinen, kunniakkaita esi-isiä vailla oleva isänsä.
Almayerin vaikeata asemaa ei tytön Sambirissa olo mitenkään helpoittanut. Se hälinä, minkä tämän tulo oli aiheuttanut, oli kylläkin jo hälvennyt, ja Lakamba ei ollut enää uudistanut käyntejään. Mutta noin vuoden kuluttua siitä, kun sotalaivat olivat lähteneet, palasi Abdullan veljenpoika Syed Reshid pyhiinvaellukseltaan, jonka hän oli tehnyt Mekkaan. Hän komeili viheriässä viitassaan ja ylpeilihadji-arvonimestään.[7] Runsaasti ammuttiin raketteja sillä höyrylaivalla, joka toi hänet perille, ja hurjasti päryytettiin rumpuja koko yön Abdullan pihamailla, kun tervetuliaisjuhlaa pidettiin aina pikkutunneille asti. Reshid oli Abdullan suosikki-veljenpoika ja perijä. Ja kun tuo rakastava setä eräänä päivänä tapasi Almayerin virran varrella, pysäytti hän tämän ystävällisesti, vaihtoi muutamia kohteliaisuuksia ja pyysi juhlallisesti päästä tapaamaan Almayeriä. Jälkimäinen epäili kylläkin jotakin petoksen yritystä tai ainakin jotakin ikävää, mutta suostui tietenkin pyyntöön tekeytyen perin iloiseksi.
Niinpä saapui Abdulla seuraavana iltana auringon mentyä mailleen, mukanaan muutamia muitakin harmaapartaisia vanhuksia ja veljensä poika. Tämä nuori mies, joka näytti hyvin kevytmieliseltä ja aistilliselta, tekeytyi perin välinpitämättömäksi kaikkiin juhlamenoihin nähden. Kun soihtujen kantajat olivat ryhmittyneet portaiden eteen ja vieraat istuutuneet, mikä millekin ontuvalle tuolille, suvaitsi Reshid seistä erillään varjossa ja tarkastella hyvin huolellisesti aristokraattisen pieniä käsiään. Almayer, hämillään vieraittensa suuresta juhlallisuudesta, kapusi istumaan pöydän kolkalle paljastaen näin luonteensa omaisen arvokkuuden puutteen, minkä arapialaiset heti syvällä paheksumisella panivat merkille. Mutta silloin Abdulla suvaitsi puhua tähystellen suoraan sivu Almayerin ovenaukossa riippuvaa punaista verhoa, jonka värähtelystä voi päättää, että naiset liikkuivat sen takana. Hän mainitsi ensin, hienosti Almayeriä imarrellen, mitenkä he olivat vuosikausia eläneet yhdessä sydämellisen hyvinä naapureina. Vielä pyysi hän Allahia suomaan Almayerille pitkää ikää, jotta tämän mieluisa läsnäolo kauan ilahuttaisi ystävien silmiä. Lopuksi Abdulla viittasi varovasti siihen suureen arvonantoon, jota hollantilaiset valtuutetut olivat Almayerille osoittaneet. Tästä teki hän sen imartelevan johtopäätöksen, että Almayer oli suuressa arvossa oman kansansa keskuudessa. Häntä — Abdullaa — kunnioittivat myöskin kaikki arapialaiset, ja hänen veljensäpoika Reshid perisi hänen yhteiskunnallisen asemansa ja suuret rikkautensa. Nyt oli Reshidkin Hadji. Reshidillä oli muutamia malaijilaisia naisia, jatkoi Abdulla, mutta nyt oli aika, että hänelläkin olisi yksi lempivaimo, ensimäinen niistä neljästä, jotka profeetta myönsi. Näin kohteliaasti puheli Abdulla, kuten hyvin kasvatettu mies ainakin. Ja hän selitteli edelleen mykistyneelle Almayerille, että jos tämä suostuisi antamaan tyttärensä vaimoksi Reshidille, tuolle hartaalle uskovaiselle ja kelpo miehelle, niin tytöstä tulisi Reshidin koko loistavan talon valtiatar ja saarten ensimäisen arapialaisen ensimäinen vaimo, sittenkun hänet — Abdullan — Allah kaikki-armahtavainen oli kutsunut paratiisin iloihin. "Senhän arvaat, tuan", sanoi hän lopuksi, "että muut vaimot tulisivat tyttäresi orjiksi, ja Reshidin talo on suuri. Bombaysta veljenpoika on tuonut mukanaan komeita leposohvia, kallisarvoisia mattoja ja eurooppalaisia huonekaluja. Sitten on hänellä vielä suuri kuvastinkin kullalle kimaltelevissa kehyksissä. Mitä enempää voisi yksikään tyttö kaivata". Ja kun Almayer tuijotti häneen vaijeten kauhuissaan, niin alkoi Abdulla puhua vähän tuttavallisemmalla äänellä viitaten samalla seuralaisiaan poistumaan. Loppujen lopuksi korosti hän nyt tällaisen liiton aineellisia etuja ja lupasi Almayerille kolme tuhatta dollaria rehellisen ystävyyden merkiksi ja tytön lunnaiksi.
Almayer poloinen oli saada raivokohtauksen. Hurjasti teki hänen mieli tarttua Abdullaa kurkusta kiinni, mutta heti kun hän tuli ajatelleeksi avutonta asemaansa keskellä laista piittaamattomia miehiä, niin ymmärsi hän parhaaksi ryhtyä diplomaattisiin sovitteluihin. Hän hillitsi kuohuvat tunteensa ja puhui kylmän kohteliaasti sanoen, että tyttö oli nuori ja hänen silmäteränsä. Tuan Reshid, oikeauskoinen ja Hadji, ei varmaankaan tahtoisi uskotonta haaremiinsa. Ja kun hän huomasi Abdullan hymyilevän epäilevästi tälle viimeiselle verukkeelle, vaikeni hän edelleen. Hän ei rohjennut puhua enempää, ei liioin kieltää jyrkästi eikä tahtonut myöskään sanoa mitään loukkaavaa. Abdulla ymmärsi hyvin, mitä vaikeneminen tällä kertaa merkitsi. Siksi hän nousi ja otti jäähyväiset arvokkaasti kumartaen. Hän toivotti ystävälleen Almayerille pitkää ikää ja laskeutui portaita alas, Reshidin velvollisuutensa mukaisesti häntä tukiessa. Soihtujen kantajat ravistivat soihtujaan. Niistä sinkoili sakeana kipunoita virtaan. Kulkue lähti liikkeelle.
Almayer oli yhä kiihtynyt, mutta huokasi helpotuksesta vieraitten poistuttua. Hän heittäytyi istumaan tuolille ja katseli tulien välkettä puitten runkojen lomatse, kunnes joukkue oli hävinnyt ja täydellinen hiljaisuus oli seurannut jalkojen kapsetta ja puheen sorinaa. Hän ei liikahtanutkaan paikoiltaan, ennenkuin kuuli oviverhon kahinaa ja näki Ninan tulevan parvekkeelle ja istuutuvan keinutuoliin, jossa tämä tavallisesti vietti monet tunnit joka päivä. Nina alkoi hiljalleen kiikkua nojautuen taaksepäin silmät puoleksi suljettuina. Hänen pitkä tukkansa varjosti kasvoja pöydällä seisovan lampun savuavalta valolta. Almayer vilkasi häneen salaa, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä jäykän näköiset kuin ennenkin. Hän käänsi vähän päätään isäänsä kohden ja puhuen Almayerin suureksi kummaksi englantia hän kysyi:
"Oliko Abdulla täällä?"
"Oli", vastasi Almayer, "lähti juuri".
"Ja mitä hän sitten tahtoi, isä?"
"Hän tahtoi ostaa sinut Reshidille". vastasi Almayer karkeasti. Viha valtasi taas hänet ja hän vilkasi tyttäreensä, ikäänkuin odottaen jonkinlaista tunteiden purkausta. Mutta Nina näytti yhä pysyvän kylmänä, tähystellen uneksien ulkona olevaan pimeään yöhön.
"Ole varoillasi, Nina", sanoi Almayer noustessaan hetken vaitiolon jälkeen tuoliltaan, "ole varoillasi, kun kanootillasi yksin menet soutelemaan metsäpuroille. Tuo samanen Reshid on suuri lurjus. Ei voi mennä takuuseen, mitä hänellä on mielessä. Kuuletko sinä minua?"
Nina oli jo noussut seisomaan ja aikoi mennä sisään, toinen käsi oviverhossa. Mutta samalla hän kääntyi ympäri nakaten nopealla liikkeellä tukevat palmikkonsa yli olan.
"Luuletko sinä, että hän uskaltaisi?" kysyi Nina yht'äkkiä. Sitten hän taas kääntyi mennäkseen sisään ja lisäsi hiljaisemmalla äänellä: "Hän ei uskaltaisi. Arapialaiset ovat kaikki pelkureita".
Ihmeissään katseli Almayer tyttärensä jälkeen. Hän ei mennyt etsimään lepoa riippumatosta. Hajamielisenä asteli hän parvekkeella pysähtyen aina välillä kaidepuun luo miettimään. Lamppu sammui. Aamunkoin ensimäinen säde pilkahti esille metsien takaa. Almayeriä puistutti kosteassa ilmassa. "Olkoon miten oli", mutisi hän itsekseen ja kävi väsyneesti istumaan. "Kirottuja nuo naiset! Niin! Näytti ihan siltä, kuin tyttö olisi halunnut tulla ryöstetyksi!"
Almayer tunsi sanomattoman pelon hiipivän sydämeensä, ja häntä puistatti uudelleen.
Sinä vuonna saapui lounaismonsuunin loppuaikoina hälyyttäviä huhuja Sambiriin. Kapteeni Ford, joka tuli Almayerin luo iltapakinalle, toi mukanaanStraits Timesinviimeisiä numeroita. Niissä kerrottiin Acheen-sodasta ja epäonnistuneesta hollantilaisesta retkestä. Niitten harvojen kauppalaivojen päälliköt, jotka nousivat virtaa, kävivät vierailuilla Lakamban luona. He keskustelivat tuon mahtimiehen kanssa liikemaailman epävarmasta asemasta ja pudistelivat vakavina päätään puhuessaan valkoisten paholaisten kiristyksistä, heidän ankaruudestaan ja yleensä heidän hirmuvaltiudestaan. Esimerkkeinä he mainitsivat ruutikaupan täydellisen seisauttamisen ja kaikkien Macassarin vesillä liikkuvien epäilyttävien laivojen ankaran tarkastuksen. Jopa alkoi lainkuuliaisen Lakambankin sydämessä viritä tyytymättömyys, kun hänen ruudin tuontilupansa peruutettiin ja kun sotalaivaPrincess Ameliayht'äkkiä takavarikoi sataviisikymmentä tynnyriä tätä hyvää tavaraa. Vielä harmitti häntä erikoisesti se, että kauppalaiva seikkailurikkaan matkan perästä oli jo päässyt melkein virran suulle asti. Tämän uutisen kertoi Lakamballe Reshid, joka naimapuuhiensa epäonnistuttua oli tehnyt pitkän kauppamatkan saaristoon. Hän oli ostanut ystävälleen ruudin, mutta hänen laivansa joutui tarkastuksen alaiseksi ja häneltä riistettiin ruuti paluumatkallaan, juuri kun hän oli hyvillään siitä, että oli niin taitavasti osannut välttää kiinnijoutumisen. Reshidin viha kohdistui pääasiallisesti Almayeriin, jonka hän epäili ilmoittaneen hollantilaisille viranomaisille siitä sissisodasta, jota arapialaiset ja rajahi kävivät ylämaan dajaakki-heimoja vastaan.
Reshidin suureksi ihmeeksi rajahi kuunteli hänen valituksiaan varsin välinpitämättömänä eikä osoittanut minkäänlaista kostomieltä valkoista miestä kohtaan. Itse asiassa Lakamba tiesi varsin hyvin, että Almayer oli aivan kykenemätön puuttumaan valtiollisiin asioihin. Ja sitäpaitsi hänen suhtautumisensa tuohon kovasti vainottuun olentoon oli kokonaan muuttunut sen sovinnon kautta, jonka Almayerin uusi ystävä Dain Maroola oli saanut aikaan hänen ja hänen vanhan vihamiehensä välillä.
Almayerilläkin oli nyt ystävä. Vähän aikaa senjälkeen, kun Reshid oli lähtenyt kauppamatkalleen oli Nina palatessaan kerran kotiin tavanmukaiselta yksinäiseltä retkeltään liukunut hitaasti kanootissaan virran mukana. Äkkiä hän oli kuullut loisketta eräästä pienestä syrjäjoesta. Hänestä oli tuntunut kuin raskaita köysiä olisi putoillut veteen. Hän oli myöskin kuullut malaijilaisten merimiesten laulavan "junttalauluaan". Metsäpuron suuta tukkivan, tiheän pensasrivin läpi hän näki eurooppalaismallisen purjelaivan korkeat mastot, jotka kohosivat yli nipapalmujen latvojen. Hän näki, mitenkä erästä prikiä hinattiin pienestä syrjäjoesta päävirtaan. Aurinko oli jo mennyt mailleen, mutta niin lyhyt kuin hämärän aika olikin, keksi Ninan silmä kuitenkin prikin. Nyt oli sen keula kääntynyt Sambiria kohden, etupurje oli ylhäällä. Iltatuuli ja kova virta kuljettivat sitä eteenpäin. Nina ohjasi kanoottinsa päävirrasta erääseen niistä lukuisista kanavantapaisista tiehyeistä, jotka eroittivat metsäiset pienet saaret toisistaan, ja meloi kiivaasti näitä tummia, syviä takavesiä kohti Sambiria. Useasti hänen kanoottinsa kulki yli vesipalmujen, sipaisi siellä täällä rannassa olevaa liejureunustaa, mistä rauhalliset alligaattorit laiskan välinpitämättömästi häntä tähystelivät. Ja juuri kun alkoi tulla pimeä, pujahti hänen kanoottinsa esille virran päähaarojen leveästä yhtymäkohdasta. Siellä oli jo priki ankkurissa purjeet käärittyinä ja raakapuut paikoillaan. Laivan kannella ei näkynyt yhtäkään ihmisolentoa. Ninan täytyi meloa poikki virran ja kulkea aivan läheltä prikiä päästäkseen kotiinsa, joka oli matalalla niemekkeellä Pantain haarajokien välissä. Taloista, joita oli rakennettu jokien äyräille, niin että muutamat pistäytyivät yli vedenpinnankin, tuikki jo tulia. Ne kuvastuivat talojen kohdalla olevaan tyyneeseen vedenpintaan. Poikki leveän virran kuului, milloin äänten sorinaa, milloin lapsen itkua, milloin puurummun kovaa, äkkiä taukoavaa pärinää, milloin taas pimeässä kotiutuvien kalastajien etäisiä tervehdyshuutoja.
Nina epäröi hetkisen, ennenkuin alkoi oikaista poikki virran. Eurooppalaismallinen alus oli siksi harvinainen näky, että se teki hänet hieman levottomaksi. Mutta leveänä lepäävä virta oli siksi pimeä, ettei siinä pientä kanoottia eroittanut. Nina pani muutamalla melan vedolla piiskuisen aluksensa kovaan vauhtiin. Hän oli polvillaan kanootin pohjalla taivuttaen eteenpäin yläruumiinsa, kuullakseen vähimmänkin epäillyttävän äänen. Näin ohjasi hän kulkunsa Lingardin ja Kumpp:in pientä laituria kohden. Hänellä oli hyvänä oppaana parafiinilampun voimakas valo, joka loisti Almayerin kesämajan valkeaksi pestyltä parvekkeelta. Laituri itse, joka oli rannan yli riippuvien pensaiden varjossa, oli pimeän peitossa. Jo ennenkuin Nina voi eroittaa laiturin, kuuli hän, mitenkä suuri vene ontosti kumahdellen iski sen mädänneihin patsaisiin. Hän kuuli myöskin kuiskailevaa puhetta veneestä, jonka valkoisesta väristä ja suuruudesta — vene näet hämärästi eroittui lähempää — hän arvasi, että se oli tullut äsken ankkuroituneesta prikistä. Nina pysäytti kanoottinsa rivakalla melan liikkeellä, nopealla vedolla pyöräytti hän sen pois laiturin luota ja ohjasi kulkunsa pienelle metsäpurolle, mistä pääsi talon takapihalle. Hän kokasti kanoottinsa puron liejuiseen suuhun ja lähti astelemaan taloa kohti poikki pihamaan poljetun ruohikon. Vasemmalta, keittiösuojuksesta, loisti punainen häikäisevä valo läpi banani-istutuksen, jonka laitaa hän kulki. Illan hiljaisuudessa kuului sieltä äänekästä naisten naurua. Nina voi siitä päättää, että hänen äitinsä ei ollut lähellä, sillä nauru ja Mrs. Almayer eivät olleet likeisiä naapureita. Hän on varmaankin sisällä, ajatteli Nina, juostessaan kevyesti painuneita, huojuvia lankkuportaita, jotka veivät talon kahtia jakavaan kaitaan käytävään. Oven ulkopuolella seisoi pimeässä varjossa uskollinen Ali.
"Kuka siellä on?" kysäsi Nina.
"Muuan mahtava malaiji on saapunut", vastasi Ali hillityllä äänellä. "Hän on rikas mies. Hänellä on kuusi keihäsmiestä mukanaan. Oikeita sotamiehiä, ymrnärrättehän. Ja hänen pukunsa on vasta uljas. Minä näin sen. Se sitten loistaa! On siinä jalokiviä! Älkää menkö sinne, Nina-neiti. Herra kielsi, mutta vanha rouva meni kuitenkin. Herra on vihainen. Voi, armelias Allah, minkälaisia jalokiviä sillä miehellä on!"
Nina livahti orjan estelevän käden sivu pimeään käytävään, jonka toisessa päässä hän näki riippuvan oviverhon tulipunaisessa hohteessa pienen tumman olennon kyyhöttämässä seinän luona. Hänen äitinsä siellä hekumoi silmillään ja korvillaan kaikesta siitä, mikä tapahtui parhaillaan parvekkeen etualalla. Nina lähestyi äitiä saadakseen osansa hänkin uutuuden harvinaisesta nautinnosta. Häntä kohtasi äitinsä ojennettu käsi ja hiljainen, kuiskaava varoitus, ettei vain meluaisi.
"Oletko sinä nähnyt niitä, äiti?" kysyi Nina hiljaa kuiskaten.
Mrs. Almayer käänsi kasvonsa tyttöön, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä kiiluivat omituisesti käytävän punertavassa hämärässä.
"Minä näin hänet", sanoi äiti melkein kuulumattomasti, puristaentyttärensä kättä luisevilla sormillaan. "Mahtava rajahi on tullutSambiriin — oikein taivaan lähettiläs", mutisi vanha vaimo itsekseen."Mene pois, tyttö!"
Molemmat naiset seisoivat ihan oviverhossa kiinni. Nina tahtoi päästä lähelle verhon rakoa, mutta hänen äitinsä esteli sitä äkäisen itsepintaisesti. Toisella puolella oli juuri keskustelu vaimenemassa. Lyhyen vaitiolon aikana kuului, milloin miesten hengitystä, milloin metallisten miekantuppien tai messinkisten kädestä käteen kulkevien maljain kalahtelua, milioin taas pilkahti silmään jonkun koristuksen satumainen välähtely. Ääneti ottelivat naiset, mutta äkkiä kuului laahustelevia askeleita, ja Almayerin tukevan vartalon varjo lankesi oviverhoon.
Naiset lopettivat käsirysynsä ja olivat liikkumatta. Almayer oli noussut vastatakseen vierailleen. Hän käänsi selkänsä ovenaukkoon päin huomaamatta vähääkään, mitä toisella puolella juuri tapahtui. Almayer puhui äkäisen kiihkeällä äänellä.
"Sinä olet tullut väärään taloon, tuan Maroola, jos aikomuksesi on tehdä kauppaa, niinkuin sanoit. Olin minäkin aikoinani kauppias, mutta en ole sitä enää huolimatta siitä, mitä lienetkin kuullut minusta Macassarissa. Ja jos haluat jotakin, niin et löydä sitä täältä. Minulla ei ole mitään annettavaa enkä halua itsekään mitään. Sinun pitää mennä täkäläisen rajahin puheille. Päivällä voit nähdä hänen talonsa virran tuolla puolella, tuolla missä nuo tulet palavat rannalla. Hän on sinua avustava ja tekevä kanssasi kauppaa. Tahi mene ennemminkin arapialaisten luo", jatkoi hän katkerasti viitaten kädellään Sambirin taloihin. "Abdulla on juuri sellainen mies, jota sinä kaipaat. Ei ole mitään, jota hän ei möisi. Usko minua, minä tunnen hänet hyvin".
Almayer odotteli hetkisen vastausta, sitten hän Iisäsi:
"Kaikki mitä olen sanonut on totta, ja muuta sanottavaa ei minulla ole".
Nina, jota äitinsä pidätteli, kuuli pehmeän äänen vastaavan rauhallisen tasaisella äänensävyllä, mikä on ominaista yläluokan malaijille:
"Kukapa epäilisi valkoisen tuanin sanoja? Mutta mies etsii ystäviään sieltä, mistä sydän käskee. Onhan sekin totta? Minä olen tullut, vaikkakin näin myöhään, sillä minulla on sinulle jotain sanottavaa, jota varmaankin mielellään kuuntelet. Huomenna menen sulttaanin puheille, sillä liikemies kaipaa suurten miesten ystävyyttä. Sitten palaan tänne puhumaan vakavia sanoja, jos tuan sen sallii. Minä en käänny arapialaisten puoleen, he valehtelevat hirveästi! Mitä joukkoa lienevätkään! Mokomat!"
Almayerin ääni kuului jo vähän iloisemmalta hänen vastatessaan.
"Hyvä, tehdään niinkuin tahdot. Minä olen valmis kuuntelemaan sinua huomenna mihin aikaan tahansa, jos sinulla on jotain sanottavaa. Mutta mitä joutavia minä puhunkaan! Kun sinä kerran olet nähnyt sulttaani Lakamban, niin et halua palata tänne, Dain. Saatpa nähdä. Muista vain, että minä en tahdo olla missään tekemisissä Lakamban kanssa. Sen voit sanoa hänelle. Mutta mitä asiaa sinulla loppujen lopulla sitten on minulle?"
"Huomenna me puhumme siitä, tuan. Nyt minä jo tunnen sinut", vastasi malaiji. "Minä puhun vähän englantia, niin että me voimme puhella kenenkään meitä ymmärtämättä ja sitten — —".
Hän keskeytti äkkiä puheensa kysyen kummissaan: "Mistä tuo melu tulee, tuan?"
Almayer oli myöskin kuullut yhä äänekkäämpää melua. Se johtui ottelusta, jonka naiset olivat taas omalla puolellaan aloittaneet. Ilmeisesti oli Ninan kiihkeä uteliaisuus voittamassa äitinsä korkean käsityksen sopivasta käytöksestä. Selvästi kuuli raskasta hengitystä, ja oviverho heilahteli ottelun kestäessä, joka oli pääasiallisesti fyysillistä laatua, vaikkakin samalla kuului Mrs. Almayerin äkäisesti nuhteleva ääni. Tavallisuuden mukaan ei hänen puheessaan ollut mitään johdonmukaisuutta, vaan syyti hän totuttuun tapaansa häpäiseviä sanoja.
"Sinä häpeämätön nainen! Oletko sinä orja?" kirkui kimakasti suuttunut talon emäntä. "Peitä kasvosi, senkin lurjus! Mokomakin valkoinen käärme, en päästä sinua!"
Almayerin kasvoilla kuvastui suuttumus ja samalla epäilys siitä, oliko viisasta sekaantua äidin ja tyttären välisiin asioihin. Hän vilkasi malaijilaiseen vieraaseensa, joka vaijeten odotteli mellakan loppumista. Asia näytti vierasta huvittavan. Mutta Almayer huitaisi vain halveksivasti kädellään ja murahti:
"Ei se ole mitään. Naiset siellä vain."
Malaiji nyökkäsi arvokkaasti päätään, ja hänen kasvonsa saivat rauhallisen, välinpitämättömän ilmeen, niinkuin tapa vaati tuollaisen selityksen jälkeen. Kiista oli nyt päättynyt, ja ilmeisesti nuoremman tahto oli voittanut, sillä Mrs. Almayerin korkeakantaisten sandaalien kiireinen kapse loittoni ja häipyi kuulumattomiin. Rauhoittunut talon isäntä aikoi juuri aloittaa uudelleen keskustelun, kun hän ihmeekseen huomasi vieraansa kasvojen ilmeen aivan odottamatta muuttuneen. Almayer käänsi silloin päätään ja näki Ninan seisovan oven aukossa.
Mrs. Almayerin peräydyttyä kiistakentältä Nina oli kohottanut valloittamaansa oviverhoa ja huudahtanut halveksivasti: "Sehän on vain kauppias." Ja nyt hän seisoi kirkkaassa valossa, pimeä käytävä taustanaan, hänen huulensa olivat raollaan, hänen tukkansa oli vielä kiistasta epäjärjestyksessä, ja hänen ihanissa, säihkyvissä silmissään oli yhä vihainen tuike. Yhdellä silmäyksellä huomasi hän ryhmän valkopukuisia keihäsmiehiä, jotka seisoivat liikkumattomina varjossa, parvekkeen syrjäisessä kolkassa. Hänen katseensa kiintyi uteliaasti loistavan seurueen johtajaan. Tämä seisoi vähän syrjässä, melkein Ninaa vastapäätä, ja näin arvaamattoman kauniin näyn lumoamana hän oli kumartunut syvään ja kohottanut yhteen liitetyt kätensä päänsä yläpuolelle kunnioituksen merkiksi. Sitä malaijit osoittavat vain maan mahtaville. Räikeä lampun valo, joka valaisi hänen mustan, silkkisen viittansa kultakirjailua, taittui tuhansina säkenöivinä säteinä hänen tikarinsa jalokivillä koristettuun kahvaan. Se pisti esille monipoimuisesta, punaisesta uumaverhosta, joka oli kääritty leveäksi vyöksi. Niinikään leikkivät valon säteet sormusten kallisarvoisilla kivillä, joita hänellä niin runsaasti oli mustissa sormissaan. Hän oikaisihe nopeasti tehtyään syvän kumarruksensa ja laski joustavan kevyesti kätensä lyhyen miekkansa kahvaan, joka oli koristettu kirkkaiksi värjäillyillä, hevosen karvoista tehdyillä hetaleilla. Nina, joka epäröiden seisoi kynnyksellä, näki edessään solakan keskikokoisen vartalon ja leveät, voimakkaan näköiset hartiat. Sinisen, poimuisen turbaanin alta, jonka tupsut sievästi laskeutuivat yli vasemman olan, pistivät esille päättävän, hillittömän hyvätuulisen, mutta samalla arvokkaan näköiset kasvot. Jykevä alaleuka, täyteläiset punaiset huulet, liikehtivät sieraimet ja ylpeä pään asento todistivat puolivilliä, kesyttämätöntä, ehkäpä julmaakin olentoa ja hälvensivät samalla sitä vaikutusta, minkä hänen rodulleen niin ominaiset, naismaisen lempeät silmänsä tekivät. Kun Nina oli vapautunut ensi ihmettelystään, näki hän noitten silmien kiintyneen itseensä niin hillittömän ihailevasti ja kaipaavasti, että hän tunsi tähän asti hänelle vieraan, hätääntymisen ja mielihyvän sekaisen kainouden tunteen vähitellen valtaavan koko olentonsa. Hämmentyneenä näistä oudoista tunteista Nina pysähtyi oven aukkoon ja vetäsi vaistomaisesti verhon alaosan yli kasvojensa jättäen näkyville ainoastaan pyöreähkön leukansa, kasvoille valahtaneen tukan kiehkuran ja toisen silmän, jolla voi tarkastella tuota komeata, uljasta miestä. Ei yksikään niistä harvoista kauppiaista, joita hän oli nähnyt tällä samalla parvekkeella, ollut likimainkaan tähän verrattavissa.
Dain Maroola unohti, tämän aavistamattoman näyn häikäisemänä, hämmentyneen Almayerin, prikinsä ja seurueensa. Hän tuijotti vain rajattomasti ihaillen uuteen tuttavaansa ja ympäristöönsä ja hän tunsi valtaavaa kaipuuta yhä vain katsella ja katsella yht'äkkiä tavatessaan niin paljon rakastettavaa ja vielä niin vähän lupaavassa paikassa — niinkuin hänestä ensin oli tuntunut.
"Tämä on minun tyttäreni", sanoi viimein Almayer hämillään. "Ei se sen enempää merkitse. Valkoisilla naisilla on omat tapansa, niinkuin tiedät, tuan, sinä joka kertomuksiesi mukaan olet niin paljon matkustanut. Olipa nyt, miten olikin, on jo myöhä. Huomenna me puhumme puhuttavamme loppuun."
Dain kumarsi syvään koettaen samalla valaa viimeiseen silmäykseensä, jonka hän loi tyttöön, rajatonta ihailua uhkuvan ilmeen. Mutta heti sen jälkeen hän jo pudisti Almayerin kättä arvokkaan kohteliaasti ja hän näytti olevan aivan välinpitämätön kaikesta naisseurasta. Hänen miehensä lähtivät liikkeelle, ja hän seurasi heitä nopeasti, kintereillään tukeva, villin näköinen sumatralainen, jonka hän oli esittänyt prikinsä alikapteenina. Nina meni parvekkeen käsipuun luo ja näki kuun valon kimaltelevan keihäitten teräksisissä päissä ja kuuli messinkisten nilkkarenkaitten rytmillisen kilkahtelun miesten astuessa peräkkäin laituria kohti. Hetken kuluttaa vene kiisi vesillä häämöttäen valtavan suurena kuun kirkkaassa valossa. Se oli kuin musta möhkäle veden yli vaappuvassa, hienossa autereessa. Nina kuvitteli erottavansa kauppiaan sorjan vartalon seisomassa suorana perässä. Mutta hetken perästä kaikki ääriviivat hämmentyivät ja hävisivät samassa virran keskiosaa verhoavaan valkoiseen usvaan.
Almayer oli sillä aikaa lähestynyt tytärtään ja nojaten molempia käsivarsiaan kaidepuuhun katsellut pahatuulisena parvekkeen eteen kertynyttä rikkaläjää ja särkyneitä pulloja.
"Mitä melua te siellä äsken piditte?" tokaisi hän äkäisesti kohottamatta katsettaan. "Hiisi vieköön sinut ja äitisi! Mitä hän sitten tahtoi? Miksi sinä tulit sieltä esille?"
"Hän ei tahtonut antaa minun tulla," virkkoi Nina. "Hän on vihainen. Hän sanoo, että tuo mies, joka äsken meni, on joku rajahi. Luulenpa, että hän on tällä kertaa oikeassa."
"Te naiset taidatte kaikki olla löylynlyömiä", tiuskasi Almayer. "Mitä tekemistä sinulla, hänellä, kenelläkään on sen kanssa? Tuo mies haluaa kerätä trepangeja[8] ja linnunpesiä saarilla. Hän sanoi minulle niin, tuo teidän rajahinne. Hän tulee taas huomenna. Minä tahdon, että te molemmat pysyttelette silloin poissa kotoa ja annatte minun hoitaa asioitani rauhassa."
Dain Maroola tuli seuraavana päivänä ja keskusteli pitkään Almayerin kanssa. Näin alkoi läheinen ja ystävällinen suhde näitten miesten kesken. Aluksi kiinnitettiin siihen Sambirissa suurta huomiota, mutta vähitellen totuttiin näkemään tuon tuostakin monet tulet palamassa Almayerin pihamailla. Maroolan miehet siellä lämmittelivät itseään kylminä koillismonsuunin öinä, sillä aikaa kun heidän isäntänsä piti pitkiä neuvotteluita herra Putihin kanssa, mitä nimeä he keskenään käyttivät Almayeristä puhuessaan. Hyvin uteliaita oltiin Sambirissa tietämään, kuka tämä uusi kauppias oikeastaan oli. Oliko hän nähnyt sulttaanin? Ja mitä sulttaani oli sanonut? Oliko kauppias antanut lahjoja? Mitä hän ostaisi? Mitä hän möisi? Näin kyselivät kiihkeästi toisiltaan virran varsille rakennettujen bambumajojen eläjät. Vieläpä komeammissakin rakennuksissa, kuten Abdullan talossa ja mahtavimpien kauppiaiden, arapialaisten, kiinalaisten ja bugiisien[9] päämajoissa oltiin hyvin jännittyneinä. Ja tätä kesti useita päiviä. Epäluuloisia kun olivat syntymästään asti, he eivät tahtoneet uskoa sitä yksinkertaista selitystä, minkä nuori kauppias aina oli valmis antamaan itsestään. Ja kuitenkin se näytti aivan todenmukaiselta. Hän sanoi olevansa kauppias ja hän möikin riisiä. Hän ei halunnut ostaa guttaperkkaa eikä mehiläisten vahaa, vaan hän aikoi käyttää lukuisaa miehistöänsä apunaan kerätäkseen trepangeja virran suussa olevilta koralliriutoilta ja etsiessään linnunpesiä mantereelta. Näitä kahta tavaraa hän ilmoitti olevansa halukas ostamaan, jos niitä jotenkin oli saatavissa. Hän sanoi olevansa Balista ja arvoltaan bramani. Jälkimäisen väitteen hän osoittikin todeksi sillä, että kieltäytyi nauttimasta minkäänlaista ruokaa käydessään tuon tuostakin vieraana Lakamban ja Almayerin talossa. Lakamban luo hän tavallisesti meni öiseen aikaan, ja hänen vastaanottonsa kestivät kauan. Babalatchi, joka aina oli kolmantena näissä ruhtinaan ja kauppiaan välisissä neuvotteluissa, osasi taitavasti vältellä kaikki uteliaitten ahdistelut, kun ne tahtoivat päästä selville näitten tiheitten, pitkien neuvottelujen aiheesta. Arvokkaan Abdullan udellessa sitä häneltä kylmän kohteliaasti, hän tavallisesti turvautui siihen, että tuijotti ilmeettömästi yhdellä silmällään kysyjään ja tekeytyi peräti tyhmäksi.
"Minä olen vain herrani orja", mutisi silloin Babalatchi epäröivän tavoin. Mutta sitten hän kuitenkin yht'äkkiä oli päättävinään olla rajattoman avomielinen ja kertoi Abdullalle jostain riisikaupasta toistaen sanat: "Sata suurta säkkiä osti sulttaani ja sata tuan." Tämän hän sanoi salaperäisen juhlallisesti. Vaikka Abdulla oli varmasti vakuutettu, että tärkeämpiäkin kauppoja oli kysymyksessä, niin kuunteli hän kuitenkin ilmoitusta hillitysti ihmetellen. Ja sitten erosivat nämä ystävykset. Arapialainen kirosi sydämessään tuota ovelaa orjaa, Babalatchi jatkoi matkaansa astellen pölyistä polkua. Kun hän siinä kulki ruumistaan huojutellen, leuassaan muutamia esiinpistäviä harmaita haivenia, niin muistutti hän uteliasta vuohta, joka oli menossa jollekin luvattomalle retkelle. Tarkkaavasti seurattiin hänen joka liikettään. Jim-Eng, joka jo kaukaa äkkäsi Babalatchin, karkoitti heti itsestään piintyneen opiumin polttajan raukeuden, kiirehti huojuen keskelle tietä odottamaan tämän tärkeän henkilön tuloa ja oli aina valmis kutsumaan hänet vieraanvaraisesti luokseen. Mutta Babalatchin varovaisuus piti nytkin puolensa, vaikka hyökkäämässä oli yhteisvoimin hyvä toveruus ja väkevä katajanmarjaviina, mitä kunnon kiinalainen auliisti tarjosi. Jim-Eng, jonka täytyi tunnustaa itsensä voitetuksi, jäi vähääkään viisastumatta istumaan tyhjän pullonsa ääreen ja seurasi surumielisin katsein poistuvaa Sambirin politikkoa tämän kulkiessa aina vaihtelevia kiertoteitään, jotka tavallisesti kuitenkin lopulta veivät hänet Almayerin alueelle.
Siitä päivästä alkaen, jolloin Dain Maroola oli saanut sovinnon aikaan valkoisen ystävänsä ja rajahin välillä, oli yksisilmäinen diplomaatti taas tullut hollantilaisen talon ainaiseksi vieraaksi. Almayerin suureksi harmiksi hänet voi tavata minä vuorokauden aikana tahansa. Milloin kuljeskeli hän hajamielisenä parvekkeella, milloin piileskeli talon käytävissä, milloin taas pujahti aivan äkkiarvaamatta esille jonkun nurkan takaa, ja aina hän koetti saada Mrs. Almayeriä keskustelemaan salassa kanssaan. Isäntää itseä hän kovasti karttoi, ikäänkuin olisi peljännyt, että valkoisen miehen kauan hillityt tunteet voisivat purkautua, ja hän saisi äkkiä lähtöpotkun. Mutta keittiösuojus oli sensijaan hänen lempipaikkansa, ja hän oli siellä jokapäiväinen vieras. Tuntikausia hän istua kyyrötti askareissaan puuhailevien naisten parissa, nojaten leukaansa polviin, käärien laihat käsivartensa jalkojensa ympäri ja pälyillen levottomasti yhdellä silmällään ympärilleen. Kas siinä oli uteleva rumuus personoituna!
Almayer aikoi monasti valittaa Lakamballe hänen pääministerinsä tunkeilevaisuudesta, mutta Dain kielteli häntä siitä. "Emmebän me voi puhua sanaakaan täällä niin, ettei hän sitä kuulisi", murahti Almayer.
"Tule sitten puhelemaan prikille", vastasi tähän Dain rauhallisesti hymyillen. "On hyvä antaa sen miehen tulla tänne. Lakamba luulee, että se tietää kaikki. Ehkäpä sulttaani pelkää, että minä lähden karkuun. Parasta on, tuan, antaa tuon yksisilmäisen krokodiilin paistattaa aurinkoa sinun pihamaillasi".
Almayer suostui tähän vastahakoisesti, mutisten itsekseen jostain persoonallisen loukkauksen uhkauksista, ja vilkuili samassa pahansuovasti ijäkkääseen valtiomieheen, joka levollisen itsepäisesti istua nökötti hänen oman kotinsa riisipadan ääressä.
Lopulta yleinen jännitys vaimeni Sambirissa. Sen asukkaat tottuivat näkemään yhtämittaista tuloa ja menoa Almayerin talon ja laivan välillä, laivan, joka nyt oli köysillä kiinnitetty vastakkaiselle rannalle. Eikä siirtolan naisiakaan häirinnyt enää välttämättömien kotiaskartensa suorittamisessa se kuumeentapainen kiire, jolla Almayerin venemiehet korjailivat vanhoja kanootteja. Jopa pettynyt Jim-Engkin jätti sikseen väsyneitten aivojensa vaivaamisen kauppasalaisuuksilla ja vaipui taas opiumipiippunsa avulla autuaalliseen raukeuteensa, antaen Babalatchin jatkaa matkaansa sivu talon, kutsumatta häntä sisälle ja näennäisesti välittämättä hänestä.
Niinpä eräänäkin lämpimänä iltapäivänä, jolloin autio virta kimalteli kohtisuoraa paistavan auringon säteissä, Sambirin diplomaatti voi liehakoivien utelijain häiritsemättä työntää vesille pienen kanoottinsa pensaitten suojasta, missä se tavallisesti oli kätkettynä hänen vieraillessaan Almayerin alueella. Hitaasti ja veltosti Babalatchi meloi istuen kyykyssä veneen pohjalla ja lyyhistyen mahdollisimman pieneksi tavattoman suurilierisen hattunsa alle välttääkseen polttavaa kuumuutta, joka heijastui veden pinnasta. Hänellä ei ollut kiirettä, sillä hänen herransa oli varmaankin levolla tähän aikaan päivästä. Hänellä oli runsaasti aikaa soutaa virran yli. Hyvin hän vielä ennättäisi tervehtimään herraansa tärkeillä uutisilla tämän herätessä. Mahtaisikohan rajahi tulla pahoilleen? Mahtaisikohan rajahi äkäisesti iskeä eberiholtsisella sauvallaan lattiaan koettaen näin säikäyttää palvelijaansa sekavilla vihansa purkauksilla. Vai kyykistyisiköhän tämä maahan hyvätuulisesti hymyillen, hieroisi pehmeästi käsillään vatsaansa tavanmukaisin elein, yskisi runsaasti limaa messinkiseen maljakkoon ja murahtaisi lopulta hiljaa hyväksymisen merkiksi? Tällaisia ajatuksia risteili Babalatchin mielessä, kun hän taitavasti melaansa käytellen souti poikki virran, päämääränä rajahin palatsi, jonka paaluvarustukset pistivät esille rannan tiheästä lehdiköstä, aivan Almayerin taloa vastapäätä.
Tällä kertaa hänellä todellakin oli jotain kerrottavaa. Viimeinkin jotain varmaa, mikä vahvistaisi jokapäiväiset epäilykset, vahvistaisi ne tavalliset tuttavallisuuden ja salaisten silmäysten merkit, jotka hän äsken oli nähnyt, ja ne tuliset sanat, jotka hän oli kuullut Dain Maroolan ja Almayerin tyttären vaihtavan keskenään. Lakamba oli tähän asti kuunnellut kaikkia hänen kertomuksiaan levollisesti ja ilmeisesti epäillen. Mutta nyt hän alkoi tulla asiasta vakuutetuksi, sillä Babalatchi oli saanut varmoja todistuksia. Hän oli saanut niitä juuri tänä aamuna, kun hän päivän koittaessa oli ollut kalassa sillä purolla, jonka varrella oli Bulangin talo. Siellä hän oli nähnyt pienestä veneestään Ninan pitkän kanootin liukuvan ohi. Tyttö oli istunut perässä kumartuneena yli Dainin, joka oli ollut pitkänään veneen pohjalla, pää tytön polvilla. Babalatchi oli nähnyt sen itse. Hän oli seurannut heitä, mutta pian he olivat tarttuneet meloihinsa ja päässeet karkuun hänen valppaalta silmältään. Muutamia minuutteja sen perästä hän oli nähnyt Bulangin orjatytön melovan pienessä ruuhessaan kauppalaan myömään leivoksiaan. Tämä oli myöskin huomannut heidät aamun sarastaessa. Babalatchi virnaili itsekseen muistellessaan orjatytön hämmentyneitä kasvoja ja vapisevaa ääntä tämän vastatessa hänen kysymyksiinsä. Tuo pikku Taminah varmaankin ihaili Dain Maroolaa. Se oli hyvä! Ja Babalatchi nauroi ääneen tekemälleen huomiolle. Mutta sitten hän tuli äkkiä vakavaksi ja rupesi jonkun omituisen mielikuvayhtymän vaikutuksesta mietiskelemään hintaa, josta Bulangi mahdollisesti möisi tytön. Hän pudisteli alakuloisesti päätään muistellessaan, että Bulangi oli jäykkä mies ja oli kieltäytynyt muutama viikko sitten luovuttamasta luota Taminah'ia sadasta dollarista. Mutta samassa huomasi hän, että kanootti oli ajelehtinut hänen mietiskellessään liian kauaksi virran mukana. Hän karkoitti mielestään alakuloisuuden, minkä hänen vakaumuksensa Bulangin tinkimättömyydestä oli aiheuttanut, sieppasi aironsa ja vedettyään muutaman vedon poikkesi rajahin asuntoon johtavaan väylään.
Samana iltapäivänä Almayer, niinkuin hänellä viimeaikoina oli ollut tapana, liikuskeli rantaäyräällään valvoen veneittensä korjailemista. Lopultakin hän oli tehnyt päätöksensä, oppaanaan ukko Lingardin muistikirjasta löytyneet hajanaiset tiedot, hän aikoi lähteä etsimään tuota kultasuonta, tuota aarreaittaa, missä hänen tarvitsi vain kumartua kerätäkseen tavattoman suuren omaisuuden ja toteuttaakseen nuoruutensa unelman. Saadakseen tarpeellista apua hän oli uskonut tietonsa Dain Maroolalle ja hän oli suostunut tekemään sovinnon Lakamban kanssa, joka taas puolestaan kannatti yritystä sillä ehdolla, että saisi olla osallisena voiton jaossa. Almayer oli näin pannut yhden kortin varaan ylpeytensä, kunniansa ja rehellisyytensä ottaen huomioon yrityksensä tavattoman suuren vaaranalaisuuden. Häntä häikäisivät ne suuremmoiset tulokset, jotka tämän niin vastenmielisen, mutta niin välttämättömän liiton kautta voitaisiin saavuttaa. Vaarat olivat tosin suuret, mutta olihan Maroola uljas mies. Ja hänen väkensä tuntui yhtä uhkarohkealta kuin päällikkö itsekin. Lopuksi Lakamban avustus näytti takaavan menestymisen.
Kahtena viimeisenä viikkona Almayer puuhaili yksinomaan matkavarusteluissaan. Hän liikkui työmiestensä ja orjiensa parissa kuin haltioitunut. Samalla kun hän jakeli käytännöllisiä, yksityiskohtaisia neuvoja siitä, miten veneet olivat varustettavat, valtasivat hänen mielensä kiihkeät, ennen kuulumattoman mahtavuuden unelmat. Silloin hävisivät hänen mielikuvituksensa silmistä nykyinen kurjuus polttavan auringon ja liejuisten, pahalle lemahtavain rantojen ilmapiirissä, ja sijalle tuli hänelle itselleen ja Ninalle varatun loistavan tulevaisuuden mahtava näky. Tuskinpa hän ensinkään näki Ninaa näinä viimeisinä päivinä, vaikka tämä lempitytär alati oli hänen mielessään. Tuskinpa hän huomasi Dainiäkään, jonka alituinen oleskelu hänen talossaan nyt oli tullut hänestä aivan luonnolliseksi, kun heitä kerran yhdistivät yhteiset edut. Tavatessaan nuoren päällikön hän tervehti tätä hajamielisesti ja jatkoi matkaansa haluten nähtävästi välttää vierastaan. Hän koetti haihduttaa mielestään nykyhetken vastenmielisen todellisuuden iskeytymällä työhönsä ja antamalla mielikuvituksensa liidellä kauaksi yli puiden latvojen, aina lännessä siintäviin suuriin, valkoisiin pilviin asti, missä Eurooppa, tuo paratiisi, odotteli tulevaa idän miljoonamiestä. Ja Maroola taas, kun kauppa kerran oli tehty eikä ollut mitään liikeasioita keskusteltavana, ei liioin näyttänyt välittävän valkoisen miehen seurasta. Dain oli kylläkin aina saapuvilla, mutta harvoin hän viipyi pitkään rannassa. Mieluimmin tuo malaijilainen päällikkö, käydessään joka päivä valkoisen miehen talossa, kulki rauhallisesti rakennuksen pääkäytävän kautta ja ilmestyi takapuutarhaan, missä keittiösuojuksen tuli paloi, ja sen yläpuolella riisipata Mrs. Almayerin tarkan valvonnan alaisena heilui. Dain tavallisesti väisti tuota suojusta, mistä nousi mustaa savua ja mistä kuului pehmeitten naisäänten livertelyä, ja kääntyi vasemmalle. Siellä muodostui banani-istutuksen laidassa palmujen ja mangopuiden ryhmästä varjoisa paikka. Muutamat siellä täällä olevat pensaat sen jonkun verran vielä eroittivatkin ympäristöstä, niin että sinne pääsi tunkeutumaan ainoastaan palveluksessa olevien naisten rupatus ja silloin tällöin räjähtävä naurunpurskahdus. Kun Dain kerran oli siellä, niin ei häntä enää näkynyt. Nojaten pitkän palmun pehmeään runkoon hän odotteli piilossaan, silmät loistaen ja tyytyväinen hymy huulilla, kunnes kuuli kuivuneen ruohon vienosti kahisevan Ninan kevyistä askelista.
Jo ensi hetkestä alkaen, kun Dain oli saanut ihailla tuota hänen makunsa mukaista herttaisuuden esikuvaa, oli hän sydämensä sisimmässä vakuutettu, että tytöstä tulisi hänen omansa. Hän tunsi, mitenkä keskinäisen ymmärtämyksen hienot henkäykset saivat vastakaikua heidän kummankin villissä luonteessa. Ja siksi hän ei kaivannut Mrs. Almayerin rohkaisevia hymyilyjä, jotka tuntuivat kehoittavan häntä lähestymään tyttöä joka mahdollisessa tilaisuudessa. Ja joka kerta kun Dain puheli Ninalle ja katseli häntä silmiin, tunsi Nina, vaikkakin käänsi kasvonsa poispäin, että tämä uljaan näköinen mies, joka kuiskaili hehkuvia sanoja hänen herkkään korvaansa, oli hänen kohtalonsa toteuttaja, hänen unelmiensa täyttymys. Mies, peloton ja raju, yhtä valmis iskemään vihollisiaan välkkyvällä tikarilla kuin sulkemaan rakastettunsa hurjaan syleilyyn. Kas siinä äitinsä kertoman malaijilaispäällikön ihannekuva!
Suloisella pelonsekaisella vavistuksella tunsi Nina vaistossaan, miten samanlaiset he olivat. Kuunnellessaan Dainin sanoja, huomasi hän uuden elämän aukenevan itselleen ja tunsi, että hänen elämänsä oli täydellistä ainoastaan silloin, kun hän oli Dainia lähellä. Ja hän antautui nauttimaan unelmiensa onnesta. Kasvot puoleksi peitettyinä ja vaijeten, kuten malaijitytölle on soveliasta, hän kuunteli Dainin kuiskeita, Dainin, joka malaijilaisen sydämensä syvyydestä jakeli hänelle tulisen rakkauden aarteita. Dain tunnusti rakkautensa hillittömällä kiihkolla, kuten ainakin mies, jota eivät vähääkään sitoneet sivistyneessä ilmenevän itsekurin vaikutukset.
Näin viettivät he monet ihanat, nopeasti kiitävät hetket mangopuitten varjossa herttaisen pensasverhon suojassa, kunnes viimein tavallisesti Mrs. Almayerin kimakka ääni ilmoitti, että nyt oli erottava, niin ikävältä kuin se mahtoi heistä tuntuakin. Mrs. Almayerillä oli näet helposti suoritettavana tehtävänään vartioida miestään, ettei tämä vain häiritsisi tyttärensä lemmenasiain herttaista menoa, jolle äiti sydämensä pohjasta antoi siunauksensa. Onnellisena ja ylpeänä hän katseli Dainin sokeata rakkautta ollen varma siitä, että tämä oli suuri, mahtava päällikkö. Lisäksi tyydytti vielä Dainin aulis anteliaisuuskin hänen rahanhimoisia taipumuksiaan.
Päivää ennen sitä, jolloin Babalatchi omin silmin oli saanut epäilyksensä vahvistetuiksi, viivyivät Dain ja Nina tavallista kauemmin varjoisassa lymypaikassaan. Vasta kun Mrs. Almayer kuuli miehensä raskaasti astelevan parvekkeella ja vaativan äkäisesti ruokaa, hän piti parhaana päästää varoittavan huutonsa kuuluville. Maroola hyppäsi silloin kevyesti yli matalan bambuaidan ja kulki hiiviskellen halki banani-istutuksen talon takana olevan metsäpuron liejuiseen rantaan. Nina sensijaan asteli hitaasti taloa kohti täyttämään isänsä toivomuksia, kuten hänellä oli tapana tehdä joka ilta. Almayer tunsi itsensä hyvin onnelliseksi sinä iltana. Matkavarustukset olivat jo melkein valmiit. Huomenna hän työntäisi veneensä vesille. Henkensä silmillä hän näki jo runsaan saaliin edessään. Ja pitäen tinalusikkaa kädessään hän aivan unohti edessään olevan riisilautasen suunnitellen mielessään jonkinlaista loistavaa juhlaa, jota pidettäisiin hänen saapumisensa kunniaksi Amsterdamissa. Oikoillen pitkässä nojatuolissa Nina kuunteli hajamielisenä niitä muutamia hajanaisia sanoja, jotka tulivat kuuluville hänen isänsä huulilta. Löytöretki! Kultaa! Mitä hän välitti kaikesta tuosta? Mutta kun hänen isänsä mainitsi Maroolan nimen, niin kuunteli hän perin tarkkaavasti. Dainin piti mennä huomenna myötävirtaa prikillään ja viipyä muutamia päiviä, kertoi Almayer. Tämä viivytys oli hyvin harmillista. Heti kun Dain oli palannut, piti heidän lähteä liikkeelle hetkeäkään menettämättä, sillä virran vesi oli nousemassa. Almayer arveli, että virta hyvinkin paisuisi. Hän työnsi kärsimättömästi luotaan lautasen noustessaan pöydästä. Mutta nyt ei Nina enää ollutkaan häntä kuunnellut. Dainko menisi pois! Siksikö Dain oli rauhallisella, käskevällä tavallaan, jota Nina niin mielellään noudatti, kutsunut häntä tapaamaan itseään päivän koittaessa Bulangin metsäpurolle. Nina mietti jo, oliko hänen kanootissaan melaa. Oliko kaikki kunnossa? Hänen pitäisi aikaisin lähteä liikkeelle — kello neljältä aamulla, siis muutaman tunnin perästä.
Nina nousi nojatuolistaan, sillä hän arveli kaipaavansa lepoa, ennenkuin lähtisi pitkälle soutumatkalle varhain aamulla. Lamppu paloi himmeästi ja hänen isänsä, joka oli väsynyt päivän vaivoista, oli jo riippumatossaan. Nina sammutti lampun ja meni pääkäytävän oikealla puolella olevaan tilavaan huoneeseen, joka hänellä oli äitinsä kanssa yhteisenä. Kun hän astui huoneeseen, huomasi hän, että äitinsä ei ollutkaan mattokasalla, joka oli tämän vuoteena eräässä huoneen nurkassa, vaan puuhaili kumarassa avatun, suuren puukirstunsa ääressä. Lattialla oli kookkospähkinän kuoren puolikas täynnä öljyä, lampun sydämenä oli siinä uiskenteleva pumpulikankaan palanen. Mrs. Almayerin ympäröi punertava valokiehkura, joka pilkisti esille mustasta, pahalle haisevasta savusta. Mrs. Almayerin selkä oli kumarassa, pää ja hartiat syvän laatikon sisässä. Hän kopeloi siellä jotain käsillään, ja samalla kuului hopearahojen pehmeätä kilahtelua. Hän ei ensin huomannut tyttärensä tuloa, ja seisten hiljaa äitinsä vieressä Nina näki, miten pieniä, purjekankaasta tehtyjä säkkejä oli rivissä kirstun pohjalla. Nina näki vielä, miten äitinsä otti sieltä esille kourallisia kimaltelevia guldeneita ja meksikolaisia dollareita ja antoi niitten hitaasti kuin virran liukua kissankynsisormiensa läpi takaisin kirstuun. Hopearahojen kilahtelevat sävelet näyttivät viehättävän häntä, ja hänen silmiinsä heijastui vastalyötyjen rahojen kimmellys. Hän puheli itsekseen: "Ja tämä ja tämä ja vielä tämä! Pian se mies antaa vielä enemmän — niin paljon enemmän, kuin minä vain pyydän. Hän on mahtava rajahi — taivaan lähetti! Ja tyttärestäni tuleeranee[10] Hän antoi kaiken tämän saadakseen tytön! Kukapa olisi antanut minusta mitään? Minä olen orja? Vai olenko? Minä olen mahtavan raneen äiti!" Äkkiä Mrs. Almayer huomasi tyttärensä, lopetti yksinpuhelunsa ja iski kannen kovasti kiinni. Nousematta kumarasta asennostaan hän kohotti katseensa tyttöön, joka seisoi hänen vieressään epämääräinen hymy uneksivilla kasvoillaan.
"Sinä olet nähnyt. Oletko?" huusi hän kimakasti. "Se on kaikki minun, ja sinun tähtesi se on annettu. Mutta ei se riitä! Vielä hän saa antaa enemmän, ennenkuin hän vie sinut täältä etelän saarelle, missä hänen isänsä on kuningas. Kuulehan minua! Sinä olet enemmän arvoinen, sinä rajahin tyttärentytär! Enemmän! Paljon enemmän!"
Almayerin uninen ääni kuului parvekkeelta, hän käski olemaan hiljaa. Mrs. Almayer sammutti tulen ja ryömi nurkkaansa. Nina heittäytyi selälleen pehmeälle mattokasalle. Kädet päänsä alla ristissä hän katseli avonaisesta, ikkunaa korvaavasta reijästä synkällä taivaalla tuikkivia tähtiä. Hän odotteli vain sitä hetkeä, jolloin hänen piti lähteä sovitulle kohtauspaikalle. Rauhallisen onnellisena hän ajatteli tuota kohtausta suuressa metsässä, kaukana ihmissilmiltä ja ääniltä. Hänen sielunsa valtasi taas entinen viileys, jota kulttuurin henki Mrs. Vinckin johtamana ei milloinkaan ollut voinut hänestä karkoittaa. Ja hänessä alkoi herätä ylpeyden ja samalla jonkunlaisen pelon tunteita ajatellessaan sitä korkeata arvoa, jonka hänen maailmaa kokenut äitinsä oli liittänyt hänen persoonaansa. Mutta silloinpa hän muisteli Dainin ilmeikkäitä silmäyksiä ja sanoja ja rauhoitettuna hän sulki silmänsä tuntien ihanan odotuksen väreen koko olennossaan.
On muutamia elämän hetkiä, joissa niin kutsutut sivistymättömät ja sivistyneet lyövät toisilleen kättä. Niinpä oli varsin luultavaa, että Dain ei ollut erikoisesti huvitettu tulevasta anopistaan eikä liioin hyväksynyt tuon arvoisan naisen kiiltävien dollareiden himoa. Mutta kaikesta huolimatta ei Maroola tuona sumuisena aamuna, jolloin Babalatchi jättäen hetkeksi sikseen valtiomieshuolensa oli mennyt kokemaan kalanpyydyksiään Bulangin metsäpurolle, tuntenut minkäänlaista pettymystä, vaan malttamatonta kaipuuta, meloessaan saaren itäisille, jo mainituille takavesille. Hän piiloitti kanoottinsa pensaisiin ja asteli rivakasti poikki pikku saaren työntäen kärsimättömästi tieltään hänen polkuansa tukkivan tiheän viidakon oksia. Varovaisuuden vuoksi hän ei tahtonut viedä kanoottiaan kohtauspaikalle asti, kuten Nina oli tehnyt. Hän oli jättänyt sen päävirran varrelle siksi, kunnes palaisi saaren toiselta puolelta. Raskas, lämmin sumu ympäröi hänet äkkiä, mutta hän sattui näkemään silloin tällöin vilahdukselta valon joka tuli kaukaa vasemmalta Bulangin talosta. Hetken kuluttua hän ei nähnyt mitään sankkenevassa usvassa ja pysyi polulla ainoastaan vaistollaan. Ja polku veikin hänet vastakkaiselle rannalle ihan siihen kohtaan minne hän halusi tulla. Muuan suuri puunrunko oli takertunut siellä suorakulmaisesti rantaan muodostaen jonkunlaisen laiturin, johon nopeasti kiitävä virta äänekkäästi loristen murtui. Hän astui rungolle notkeasti ja varmasti ja parilla harppauksella hän oli sen ulkopäässä. Hurjasti pyöri vaahtoava vesi hänen jalkainsa juuressa.
Kun hän seisoi siinä yksinään, ikäänkuin eroitettuna muusta maailmasta, taivaasta ja maasta, kun vesi kohisi ihan hänen allaan ja kun aamusumu kääri hänet sankkaan vaippaansa, niin lausui hän Ninan nimen eteensä leviävään avaruuteen, joka näytti rajattomalta. Hän oli varma, että Nina hänet kuulisi. Vaistollaan hän tunsi, että Ninan suloinen olento oli häntä lähellä. Hän oli varma, että he kumpikin tunsivat toistensa läsnäolon.
Äkkiä Ninan kanootin keula pisti esille aivan lähellä puunrunkoa. Perässä istujan paino nosti sen korkealle veden pinnasta. Maroola tarttui keulapuuhun ja hyppäsi kevyesti kanoottiin tyrkäten sitä samalla voimakkaasti poispäin. Kevyt alus, noudattaen juuri saamaansa sysäystä, sivuutti töin tuskin puunrungon, mutta virta, joka oli tämän kanssa samassa juonessa, kiepsautti sen poikkiteloin ja kuljetti sitä ääneti ja nopeasti näkymättömien rantaäyräiden keskitse. Taaskin sai Dain Ninan jalkojen juuressa unohtaa koko maailman. Hän tunsi vain, miten ylevien tunteiden korkeat laineet, miten hurja riemu, ylpeys ja kaipuu kuljettivat häntä vastustamattomasti pois. Taaskin käsitti hän valtavan varmasti, että mikään elämä ei ollut mahdollista ilman tuota olentoa, jota hän intohimoisesti, pitkään syleillen, piteli käsivarsillaan.
Nina irtautui hellävaroen syleilystä, naurahtaen hiljaa.
"Pianhan sinä kaadat veneen," kuiskasi hän.
Dain katseli hetkisen kiihkeästi häntä silmiin ja päästi hänet huokaisten irti. Sitten heittäytyi Dain pitkäkseen kanootin pohjalle, painoi päänsä Ninan polville, kohotti katseensa ylöspäin ja ojensi käsivartensa taaksepäin, kunnes ne ulottuivat tytön vyötäreitten ympäri. Nina kumartui Dainin ylitse ja pudistettuaan päätään hän ympäröi heidän molempien kasvot pitkän, mustan tukkansa alas valuvilla kiehkuroilla.
Näin liukuivat he edelleen. Dainin kaunopuheisuus oli karkeanlaista, kesyttömättömän luonteensa mukaista. Hillitsemättä hän antoi valtavien tunteittensa pursua esille. Nina taas kumartui yhä syvemmälle kuullakseen vielä paremmin Dainin huulilta pulppuavia sanoja, jotka olivat hänelle suloisempia kuin elämä itse. Silloin näiden kahden maailma ei ulottunut kaitaa, hentoa alustansa ulommaksi. Siinä oli heidän paratiisinsa, joka oli tulvillaan voimakasta, kaikki itseensä sulattavaa rakkautta. He eivät vähääkään huomanneet, mitenkä sumu sankkeni ja mitenkä tuuli vaimeni ennen auringon nousua. He eivät huomanneet suuria, heitä ympäröiviä metsiä eikä koko troopillista luontoa, joka juhlallisen ja viehättävän hiljaisena odotti auringon tuloa.
Matalalla vaappuvan virran sumun yläpuolella, sumun, joka kätki vaippaansa veneen sekä siinä majailevain nuorten tunteita pulppuavan elämän ja kaikki unohtavan onnen, kalpenivat tähdet, ja hopeanharmaa hohde levisi vähitellen idästä yli taivaan. Ei pieninkään tuulen henkäys, ei väräjävien lehtien kahina, ei edes hyppelehtivän kalan loiskahdus häirinnyt sitä rauhallista lepoa, missä kaikki elävät olennot suuren virran varsilla uinailivat. Maa, virta ja taivas olivat niin syvässä unessa, etteivät ne näyttäneet heräävän siitä milloinkaan. Koko troopillisen luonnon kuohuva, liikehtivä elämä näytti keskittyneen noiden kahden hehkuviin silmiin ja hurjasti lyöviin sydämiin, noiden kahden, jotka ajelehtivat kanootissaan, yläpuolellaan valkoinen sumupeite, alapuolellaan virran tyven pinta.
Äkkiä suuri kellertävä sädekimppu pujahti esille Pantain vartta reunustavan tumman puuverhon takaa. Tähdet sammuivat. Taivaan laella hehkuivat hetkisen tulipunaisina pienet, mustat pilvet. Ja sankka sumu, jota hajoitteli vieno tuuli, aivan kuin heräävän luonnon huokaus, vaappui sinne tänne ja särkyi omituisen näköisiksi kuvioiksi päästäen näkyviin päivän leveässä valojuovassa kimaltelevan, väräjävän veden pinnan. Valkeita lintuja kierteli suurin parvin huojuvien puiden latvojen yläpuolella. Aurinko oli noussut itäisillä seuduilla.
Dain heräsi ensimäisenä jokapäiväisen elämän puuhiin. Hän nousi ja tähysteli nopeasti virtaa ylös ja alas. Hänen silmänsä keksi takana päin Babalatchin veneen ja erään toisenkin tumman täplän kimaltelevalta veden pinnalta. Se oli Taminah'in kanootti. Dain liikkui varovasti eteenpäin, laskeutui polvilleen ja tarttui melaansa. Nina teki perässä samoin. Kumartuen he kävivät melomaan myllertäen vettä joka vedolla. Pieni alus kiisi nopeasti eteenpäin jättäen jälkeensä kaidan vanaveden, jota reunusti pitsin tapainen, valkoinen, kimmeltävä vaahto. Kääntämättä päätään alkoi Dain puhella.
"Joku on, Nina, meidän takanamme. Emme anna hänen saada meitä kiinni.Luullakseni hän on niin kaukana, ettei voi meitä tuntea."