"Kaksi miestä," sanoi Almayer veltosti. Puhumisen ponnistus näytti häiritsevän hänen tasapainoaan. Hän astui äkkiä askeleen, jotta ei kaatuisi ja jäi paikoilleen huojuen edes takaisin. "Kaksi miestä," yritti hän uudelleen saaden vaivoin sanansa sanotuiksi. "Kaksi valkoista miestä — virkapukuista miestä — kunnioitettavaa miestä. Minä tahtoisin sanoa — kunnian miestä. Oletteko?"
"Hyvä on! Emme ole kumpaakaan," sanoi upseeri kärsimättömästi. "Anna nyt meille tuo ystäväsi."
"Mitä te minusta oikeastaan luulette?" kysyi Almayer hurjana.
"Sinä olet humalassa, mutta et niin pahasti että et tietäisi, mitä teet. Jo riittää tämä ilveily," sanoi upseeri tiukasti, "tai minä panen sinut kotiarestiin."
"Arestiin!" toisti Almayer rähähtäen nauramaan. "Hah hah, haa! Vai arestiin! Totta tosiaan! Minä olen kaksikymmentä vuotta koettanut päästä erilleen tästä kirotusta paikasta, mutta en ole päässyt. Kuulehan, mies! En ole päässyt enkä milloinkaan pääse! En milloinkaan!"
Hänen puheensa loppui nyyhkytykseen ja hän laskeutui horjuen portaita alas. Kun hän oli päässyt pihalle tuli luutnantti hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa. Aliluutnantti ja Babalatchi seurasivat kintereillä.
"Kas niin, Almayer," sanoi upseeri rohkaisevasti "Minne sinä nyt menet?Siellä on pelkkiä lankkuja Tänne päin," lisäsi hän ravistaen kepeästiAlmayeriä. "Tarvitsemmeko me veneitä?"
"Ette tarvitse," vastasi Almayer myrkyllisesti. "Te tarvitsette hautaa."
"Mitä? Taas hurjana! Koeta jo puhua järkeä."
"Hautaa!" korjasi Almayer ja koetti rimpuilla itsensä irti. "Kaivakaa kuoppa maahan. Ymmärrättekö? Olette varmaankin humalassa. Päästä minut irti! Päästä irti! Uskohan jo minua!"
Almayer riuhtasihe irti upseerin käsistä ja astui lankkujen luo, joilla ruumis valkoisen peitteensä alla lepäsi. Sitten hän pyörähti äkkiä ympäri ja näki vastassaan vieraansa, jotka seisoivat perin jännitettyinä puoliympyrässä pihalla. Aurinko teki nopeasti laskuaan, talosta ja puista lankesi pitkiä varjoja pihamaalle, mutta valo viivähti vielä virralla, jonka keskikohdalla ajopuut liukuivat ohi. Ne eroitti nyt hyvin selvästi ja ne näyttivät mustilta auringon vaaleanpunaisessa hohteessa. Virran itäisellä rannalla puitten rungot peittyivät jo hämärään, mutta niitten korkeimmat oksat huojuivat vielä hiljalleen häviävässä auringon valossa. Raskaalta ja kylmältä tuntui ilma, jota iltatuuli kevyin henkäyksin toi yli virran.
Almayeriä värisytti, kun hän yritti puhua. Ja taas näytti hän epävarmoin ottein koettavan irroittaa kurkkuaan näkymättömän käden kuristuksesta. Hänen verestävät silmänsä harhailivat ilmeettömästä vieraasta toiseen.
"Tuolla!" sanoi hän viimein. "Oletteko kaikki koolla? Hän on vaarallinen mies."
Almayer kiskasi kovasti peitteestä, niin että ruumis vyöryi jäykkänä lankuilta ja pudota jymähti perin avuttoman näköisenä hänen jalkojensa juureen.
"Kylmä on, ihan kylmä," virkkoi Almayer ja katseli ilottomasti hymyillen ympärilleen. "Suru ei tässä auta. Ettekä te voi liioin häntä hirttää, niinkuin huomaatte, hyvät herrat," lisäsi hän vakavasti. "Miehellä ei ole päätä eikä juuri kaulaakaan."
Viimeinenkin auringon säde hävisi äkkiä puiden latvoista, virta peittyi samassa pimeään, ja yön hiljaisuudessa tuntui virtaavan veden solina ikäänkuin täyttävän maahan laskeutuvien tummien varjojen rajattoman avaruuden.
"Tässä nyt on Dain," puheli Almayer edelleen ympärillään seisovalle vaikenevalle joukolle. "Ja nyt minä olen pitänyt sanani. Ensin perustin toivoni yhteen, sitten toiseen, ja tässä on viimeinenkin toivoni kipinä sammunut. Nyt ei minulla ole mitään jäljellä. Te luulette, että tässä on vain yksi mies menettänyt henkensä? Te erehdytte. Voin vakuuttaa teille, että minä olen menettänyt henkeni vielä paljon täydellisemmin kuin tuo. Miksi ette hirtä minua?" ehdotteli hän yht'äkkiä sävyisästi kääntyen luutnantin puoleen. "Minä vakuutan teille, että silloin tekisitte ainoastaan muo — muodollisen erehdyksen."
Viimeiset sanansa hän mumisi itsekseen ja alkoi hoippuen tallustella taloansa kohden. "Pois tieltä," jyrähti hän Alille, joka arasti läheni häntä ja tarjosi hänelle apuaan. Kaukaa seurasivat ryhmittäin seisoskelevat säikähtyneet miehet ja naiset hänen haparoivaa kulkuaan. Hän kiskoi itsensä portaiden kaidepuusta parvekkeelle ja onnistui pääsemään käsiksi erääseen tuoliin, johon hän raskaasti pudota lysähti. Almayer istui hetken aikaa huohottaen ponnistuksesta ja vihasta, ja hänen katseensa etsi harhaillen Ninaa. Sitten hän teki uhkaavan liikkeen pihalle päin, mistä hän oli kuullut Babalatchin äänen, ja potkasi kumoon pöydän. Astiat särkyivät kovasti kilahdellen pieniksi siruiksi. Almayer murahteli äkäisesti. Mutta pianpa painui hänen päänsä rinnalle, silmät sulkeutuivat ja huokaisten syvään hän vaipui unen helmoihin.
Sinä yönä näki Sambirin rauhallinen, kukoistava siirtola ensi kerran olemassaolonsa aikana tulien loistavan "Almayerin tuulentuvilta". Ne tulivat laivalyhdyistä, jotka merimiehet olivat ripustaneet parvekkeen edustalle. Siellä nuo kaksi upseeria pitivät oikeuden istuntoa, he tahtoivat näet päästä selville sen kertomuksen todenmukaisuudesta, jonka Babalatchi heille oli esittänyt. Babalatchi oli taas kunniansa kukkuloilla. Hän puhui kaunopuheisesti ja vakuuttavasti vedoten taivasta ja maata todistamaan väitteensä tosiksi. Oli muitakin todistajia. Mahmat Banjeria ja useita muita kuulusteltiin ankarasti, niin että istunto venyi ikävystyttävän pitkälle yöhön. Lähettiläs pantiin kutsumaan Abdullaa paikalle. Tämä kieltäytyi kuitenkin tulemasta vedoten kunnioitettavan korkeaan ikäänsä, mutta lähetti sensijaan Reshidin. Mahmatin täytyi näyttää nilkkakoristetta, ja hänen täytyi katsella mielessään raivo ja pettymys, mitenkä luutnantti pisti sen taskuunsa. Sen piti olla yhtenä Dainin kuoleman todistuskappaleena, joka lähetettäisiin perille lähetystön laatiman virallisen selostuksen mukana. Babalatchin sormus takavarikoitiin niinikään yllämainitusta syystä, mutta kaikki kokenut valtiomies oli osannut alistua tähän heti ensi hetkestä. Hän ei tahtonut kantaa kaunaa, niin kauan kuin voi olla vakuutettu, että valkoiset miehet uskoivat hänen väitteensä tosiksi. Hän aprikoi vielä vakavasti tuota kysymystä, kun hän oikeudenkäynnin loputtua viimeisten mukana poistui paikalta. Hän ei ollut asiasta ihan varma. Mutta jospa nuo olisivat hyvässä uskossa vain ensi yönkin, niin toimittaisi hän Dainin kauaksi heidän ulottuviltaan ja olisi silloin itsekin turvissa. Babalatchi asteli nopeasti poispäin vilkuillen tämän tästä yli olkansa, hän näet pelkäsi, että joku häntä seuraisi. Mutta hän ei kuullut eikä nähnyt mitään epäillyttävää.
"Kello on jo kymmenen," sanoi luutnantti vilkaisten haukotellen kelloansa. "Kapteenilta saan vielä kohteliaita huomautuksia, kun tullaan laivalle takaisin. Kyllä tämä on vihdoin viimeistä hommaa."
"Luuletko, että niiden jutuissa on jotain perää?" kysäsi nuorempi upseeri.
"Perääkö! Ehkä juuri siteeksi. Mutta jos niissä ei olekaan perää, niin mitä me voimme tehdä? Jos meillä olisi tusinan verran veneitä, niin voisimme tutkia metsäpurot. Mutta ei siitä suurtakaan hyötyä olisi. Tuo humaltunut hupsu oli sittenkin oikeassa. Me emme kylliksi varmoina hallitse tätä itärannikkoa. Ne tekevät, mitä haluavat. Ovatko riippumattomme kunnossa."
"Kyllä. Minä sanoin jo perämiehelle. Kummallisia ihmisiä tuolla elää," sanoi aliluutnantti viitaten kädellään Almayerin taloon päin.
"Hm! Kummallisia tosiaan. Mutta mitä sinä sille tytölle oikeastaan puhelit? Minä pidin melkein koko ajan isää silmällä."
"Vakuutan sinulle, että olin nuhteettoman kohtelias," puolusteli innokkaasti aliluutnantti itseään.
"Hyvä on. Älähän kiivastu. Mikäli minä ymmärsin, ei tyttö pitänyt kohteliaisuuksista. Minä vain ajattelin, että sinä vähän hienostelit sitä tyttöä. Tiedäthän, että me olemme nyt virkatoimissa."
"Kyllä, kyllä. En unohda sitä koskaan. Kylmän kohtelias, ei muuta."
Molemmat naurahtivat puheelleen. Ja kun uni ei tuntunut vielä tulevan, alkoivat he rinnakkain mitellä parveketta. Kuu pujahti esille puiden takaa ja sai virran äkkiä hopeisena hohtelemaan. Metsä tuli esille synkästä pimeästä ja reunusti jylhän ja miettivän näköisenä kimaltelevaa vettä. Tuuli vaimeni. Ei tuntunut henkäystäkään ilmassa.
Merimiesten tavoin upseerit astelivat samaa jalkaa edes takaisin vaihtamatta sanaakaan. Irtonaiset lankut natisivat säännöllisin väliajoin heidän kävellessään, ja tuo natina tuntui vastenmielisen kireältä yön hiljaisuudessa. Kun he taas kerran olivat juuri pyörähtämässä ympäri, seisahtui nuorempi upseeri, jotakin kuuntelemaan.
"Kuulitko?" hän kysyi.
"En!" vastasi toinen. "Mitä sitten?"
"Minä olin kuulevinani hyvin heikon huudon. Se tuntui naisen ääneltä.Tuosta toisesta rakennuksesta. No! Nyt taas! Kuuletko?"
"En kuule," vastasi luutnantti kuunneltuaan jonkun aikaa. "Te nuoret miehet kuulette aina naisten ääniä. Jos sinä alat nähdä unia, niin on sinun parasta päästä riippumattoon. Hyvää yötä."
Kuu kohosi yhä korkeammalle ja pehmeät varjot tulivat yhä pienemmiksi ja painuivat piiloon ikäänkuin lymytäkseen tuota kylmää, julkeata valoa.
"Nyt se on viimeinkin laskenut," sanoi Nina äidilleen osoittaen kukkuloille, joiden taakse aurinko oli painunut. "Kuulehan, äiti, nyt minä menen Bulangin purolle ja entäpä jos en milloinkaan palaisi — — —."
Hän lopetti tähän lauseensa. Pieni epäilyksen varjo himmensi hetkeksi sitä hillityn haltioitumisen hehkua, joka loisti hänen silmistään ja oli koko tuona jännitetyn odotuksen päivänä kirkastanut hänen vakavia, jäykkiä piirteitään kiihkeän elämänhalun säteillä. Se oli ollut ilon ja surun, toivon ja pelon, hämärästi aavistetun murheen ja riemun päivä. Niin kauan kuin aurinko oli heloittanut häikäisevällä valollaan, jonka lämmössä hänen rakkautensa oli syntynyt ja kasvanut, kunnes se oli vallannut koko hänen olemuksensa, niin kauan oli hän pysynyt horjumatta lujassa päätöksessään. Häntä oli kannattanut siinä salaperäinen kaipuu, joka oli täyttänyt hänen sydämensä. Kärsimättömästi hän näet oli kaivannut yön pimeätä, joka tällä kertaa poistaisi vaarat ja vastukset, aloittaisi onnen päivien sarjan, täyttäisi rakkauden kaipuun ja tarjoisi hänelle elämän täyteläisyyden. Niin, viimeinkin oli aurinko laskenut. Lyhyt hämärän hetki oli loppunut niin nopeasti, että hän tuskin oli ennättänyt helpoituksesta huokaista. Ja nyt tuntui hänestä, kuin tuosta äkkiä tulleesta pimeästä olisi kuulunut vain uhkaavia ääniä, jotka vaativat häntä syöksymään päistikkaa tuntemattoman syliin. Nyt oli hänen kuunneltava vain omia vaistojaan! Nyt oli hänen antauduttava sen intohimon valtaan, jonka hän itse oli herättänyt ja josta hän oli jo nauttinut. Dain odotti häntä! Syrjäisen uutisviljelyksen yksinäisyydessä, metsän äärettömässä hiljaisuudessa hän odotti ypöyksin, tuo henkeänsä pelkäävä pakolainen. Välittämättä omista vaaroistaan Dain häntä odotti. Ainoastaan hänen tähtensä Dain oli palannut. Ja nyt kun se hetki läheni, jolloin Dainin piti saada palkkansa, kyseli hän ihmeissään itseltään, miksi hän epäröi vielä kylmästi omaa tahtoansa ja kaipuutansa? Reippaasti karkoitti hän itsestään satunnaisen heikkoutensa. Dain oli saava palkkansa. Hänen naisellinen rakkautensa ja hänen naisellinen kunniantuntonsa voitti sen horjuvan epäröinnin, jonka virran pimeässä odottava tiettymätön tulevaisuus hänessä oli herättänyt.
"Et sinä palaakaan," mumisi Mrs. Almayer ennustajan varmuudella. "Ilman sinua hän ei lähde ja jos taas hän jää tänne — —" Mrs. Almayer viittasi kädellään "Almayerin tuulentuvilta" loistaviin valoihin, ja keskeneräinen lause päättyi uhkaavaan murahdukseen.
Äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa talon takana ja astelivat nyt hitaasti yhdessä metsäpurolle, missä kaikki kanootit olivat paaluun kiinnitettyinä. Kun he olivat tulleet pensasrivin taakse, pysähtyivät he vaistomaisesti, ja Mrs. Almayer, laskien kätensä Ninan käsivarsille, koetti katsoa tytärtänsä silmiin, mutta turhaan, sillä tämä käänsi aina kasvonsa pois. Ja kun hän yritti puhua, niin häipyivät ensimäiset sanat tukahutettuun nyyhkytykseen, joka kuulosti perin oudolta, kun se tuli naisen huulilta, joka monista inhimillisistä tunteista näytti tuntevan vain kiukun ja vihan.
"Sinä lähdet nyt pois tullaksesi mahtavaksi," sai hän viimein sanotuksi jotensakin rauhallisesti. "Ja jos olet viisas, niin saat suuren vallan käsiisi, ja se on pysyvä sinulla kauan, aina vanhuuden päiviin asti. Mutta mitä olen minä ollut? Orjana olen koko elämäni ajan ollut, olen keittänyt riisiä miehelle, jolta on puuttunut sekä rohkeutta että viisautta. Voi, voi! Minutkin antoi kerran suuri päällikkö ja soturi lahjaksi miehelle, jolla ei ollut kumpaakaan noista ominaisuuksista. Voi, voi!"
Mrs. Almayer vaikeroi hiljaa itsekseen ja valitteli menneitä toiveitaan. Hänenkin osakseen olisi voinut sattua murhia ja tihutöitä, jos hänen elämän toverinsa olisi ollut saman hengen lapsia kuin hän itse. Nina kumartui yli Mrs. Almayerin hennon vartalon ja katseli tarkkaavasti äitinsä kurttuisia kasvoja ja sisäänpainuneita silmiä, jotka pitkäaikaisten ja tuskallisten kokemusten valolla voivat nähdä kauaksi hänen omaan, hämärään tulevaisuuteensakin. Tähdet olivat sillä aikaa pilkahtaneet esille taivaan pimeästä ja seurasivat ihmetellen tätä kummallista ihmislasten eroamista. Taaskin veti Ninaa omituisesti puoleensa, niinkuin niin monasti ennenkin, äitinsä haltioituva luonne ja sanonnan oraakkelimainen varmuus. Ja juuri noista luonteen ominaisuuksista, samoin kuin äkillisistä vihan kohtauksistakin, oli suureksi osaksi saanut alkunsa se noidan maine, joka hänen äidillään oli siirtolassa.
"Minä olen ollut orjana, mutta sinusta on tuleva kuningatar," puheli Mrs. Almayer edelleen tuijottaen suoraan eteensä. "Muista, että mies on sekä väkevä että heikko. Vapise hänen edessään, kun hän purkaa sinulle vihasi, jotta hän näkisi päivän valossa sinun pelkosi. Mutta sydämessäsi voit hänelle nauraa, sillä auringon laskettua on hän sinun orjasi."
"Orjako! Mies! Elämän valtias! Sinä et tunne häntä, äiti."
Mrs. Almayer naurahti pilkallisesti.
"Ihan sinä puhut kuin typerät valkoiset naiset!" huudahti Mrs. Almayer. "Mitä sinä tiedät miesten vihasta ja rakkaudesta? Milloin sinä olet valvonut nuotion ääressä, missä taistelusta uupuneet miehet nukkuvat? Milloin ovat sinua syleilleet voimakkaat käsivarret, jotka koska tahansa voisivat iskeä tikarin syvälle sykkivään sydämeen? Hyi! Sinä olet valkoinen nainen! Sinun pitäisi rukoilla vain akkaväen jumalaa!"
"Miksi puhut noin kovia sanoja? Minä olen kuunnellut jo niin kauan sinun puheitasi, että olen aivan unohtanut entisen elämäni. Jos olisin todella valkoinen nainen niin en seisoisi tässä valmiina lähtemään? Kuule äiti! Minä käyn vielä kotona katsomassa viimeisen kerran isäni kasvoja."
"Etkä käy!" sanoi Mrs. Almayer kiivaasti. "Hän nukkuu nyt viina-untansa. Ja jos sinä käyt vielä häntä katsomassa, niin voi hän herätä ja nähdä sinut. Mutta hänen ei pidä enää koskaan sinua näkemän. Kun se kauhea vanha mies kerran riisti sinut minulta — sinä olit silloin pieni, muistathan — —"
"Siitähän on jo niin pitkä aika," sanoi Nina.
"Mutta minä muistan sen vielä," jatkoi Mrs. Almayer julmistuneen näköisenä puhettaan. "Silloin minä tahdoin vielä viimeisen kerran nähdä sinun kasvojasi. Mutta isäsi sen jyrkästi kielsi. Minä kuulin sinun itkevän ja hyppäsin virtaan. Silloin sinä olit hänen tyttärensä, nyt sinä ole minun. Milloinkaan et saa palata tuohon taloon. Milloinkaan et saa astua tuon pihamaan poikki. Et milloinkaan!"
Yhä äänekkäämmin oli hän puhunut, kunnes hän viimein oli miltei huutanut. Puron toiselta puolen kuului pitkästä ruohikosta kahinaa. Molemmat naiset kuulivat sen. He hätkähtivät ja olivat hetken aikaa vaiti.
"Minä menen takaisin," sanoi Nina varovasti mutta päättäväisesti kuiskaten.
"Miksi sinä olet niin vihainen ja tahdot kostaa minulle?"
Nina lähti astumaan taloa kohti. Mrs. Almayer iskeytyi häneen kiinni ja koetti kiskoa häntä takaisin.
"Seis! Sinä et mene!" kivahti äiti huohottaen.
Nina työnsi kärsimättömästi äitinsä syrjään ja kääri ylös hameensa voidakseen juosta sitä paremmin. Mutta Mrs. Almayer pujahti hänen eteensä, pyörähti ympäri ja seisoi nyt tyttärensä edessä käsivarret ojennettuina.
"Jos sinä astut vielä askeleenkin," sanoi hän hengittäen kiivaasti, "niin minä huudan. Näetkö sinä nuo tulet tuolla suuressa talossa? Siellä istuu kaksi valkoista miestä vihoissaan siitä, että eivät saa nähdä sen miehen verta, jota sinä rakastat. Ja noissa pimeissä taloissa," jatkoi hän rauhallisemmin viitaten siirtolaan päin, "minun huutoni voisi herättää valveille miehiä, jotka voisivat johtaa valkoisten käärmeiden sotamiehet sen luo, joka juuri sinua odottaa."
Äiti ei voinut nähdä tyttärensä kasvoja, mutta hänen edessään seisoi yön pimeässä valkoinen nainen vaijeten ja epäröiden. Mrs. Almayer käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Unohda jo entinen elämäsi! Unohda!" pyyteli hän rukoillen. "Unohda, että olet nähnyt valkoisia kasvoja. Unohda heidän puheensa. Unohda heidän ajatustapansa. He puhuvat valheita. Ja he suunnittelevat valheita, siksi että he halveksivat meitä, jotka olemme heitä paremmat, mutta heikommat. Unohda heidän ystävyytensä ja ylenkatseensa. Unohda heidän lukuisat jumalansa. Miksi sinä, tyttö, tahtoisit muistella menneitä päiviä, kun omanasi on soturi ja päällikkö, joka on aina valmis uhraamaan monta ihmishenkeä ja omansakin — sinun vähimmästäkin hymystäsi?"
Puhuessaan hän työnsi varovasti tytärtään kanootteja kohden kätkien oman pelkonsa, levottomuutensa ja epäilyksensä hurjaan sanatulvaan, niin että Nina ei ennättänyt mitään miettiä, vielä vähemmin vastustella, vaikka olisi tahtonutkin. Mutta oikeastaan hän ei enää tahtonutkaan. Vaikka hänet äkkiä oli vallannutkin halu nähdä vielä kerran isänsä kasvot, niin ei hän sydämensä sisimmässä sittenkään tuntenut kylliksi voimakkaita tunteita isäänsä kohtaan. Häntä eivät vaivanneet minkäänlaiset epäillykset eikä omantunnon tuskat, nyt kun hän äkkiä jätti oman onnensa nojaan tuon miehen, jonka tunteita hän ei koskaan ollut ymmärtänyt eikä edes voinut nähdä. Mutta hän tunsi vain, mitenkä hän vaistomaisesti oli riippuvainen entisestä elämästään, entisistä tavoistaan ja entisestä ympäristöstään. Hänen povessaan piili, niinkuin jokaisessa ihmispovessa, lopullisen ratkaisun pelko, tuo pelko, joka pidättää meidät niin monesta urostyöstä ja niin monesta rikoksestakin. Vuosikausia hän oli elänyt vaikeassa välikädessä äitinsä ja isänsä parissa. Edellinen oli ollut niin voimakas kaikessa heikkoudessaan, jälkimäinen niin heikko juuri silloin, kun hän olisi voinut osoittaa voimaansa. Näiden kahden niin erilaisen ja vastakkaisen olennon parissa hän oli elänyt itseensä sulkeutuneena. Hän oli ihmetellyt ja vihannut oman kohtalonsa kovuutta. Hänestä oli tuntunut niin järjettömältä ja nöyryyttävältä, että hänet oli viskattu elämään moisessa siirtolassa ja oli saanut vain sivusta katsella ajan rattaan huimaa pyörinää. Ei ollut hänellä toiveita, ei haluja, ei päämäärää, jotka olisivat antaneet hänen elämälleen sen verran sisältöä, että hän olisi jaksanut kestää yhä lisääntyvää veltostumistaan. Hän ei ollut suuresti uskonut isänsä unelmiin eikä liioin lämmöllä niitä ajatellut. Mutta hänen äitinsä hurjat kiihkoilut olivat herättäneet hänen povessaan vastakaikua, jossain hänen epätoivoisen sydämensä sisimmässä sopukassa. Ja hän oli elänyt taukoamatta omien unelmiensa ilmakehässä, aivan kuin vanki haaveilee vapaudesta vankikoppinsa seinien sisässä. Mutta Dainissä hän oli löytänyt tien vapauteen noudattamalla vasta heränneitä vaistojaan. Ja hänet oli vallannut yllättävä riemun tunne joka kerran, kun hän ajatteli, mitenkä hän Dainin silmistä oli nähnyt vastaukset kaikkiin sydämensä kysymyksiin. Nyt hän ymmärsi elämisen perussyyt ja sen päämäärän. Ja paljastettuaan riemulla tuon salaisuuden hän viskasi halveksuen taakseen koko menneisyytensä ja sen mukana surunvoittoiset ajatuksensa, katkerat tunteensa ja vähäiset halunsa, jotka vähitellen olivat kuolleet tultuaan kosketuksiin hänen nykyisen, kiihkeän tunnemaailmansa kanssa.
Mrs. Almayer irroitti Ninan oman kanootin kiinneköyden ja oikaistuaan itsensä suoraksi katseli köysi kädessä tytärtään.
"Lähde sukkelaan liikkeelle, niin kauan kuin virta on pimeässä, eikä kukaan ole vielä noussut. Minä pelkään Abdullan orjia. Ne vintiöt kuljeskelevat usein öisin, voivat nähdä sinut ja ruveta sinua seuraamaan. Kanootissa on kaksi melaa."
Nina lähestyi äitiään ja kosketti epäröiden huulillaan kurttuisaa otsaa. Mrs. Almayer torjui halveksuen moiset hellyyden osoitukset, joitten hän kaikesta huolimatta pelkäsi tarttuvan itseensä.
"Enkö minä milloinkaan enää näe sinua, äiti?" kysyi Nina.
"Et", vastasi Mrs. Almayer oltuaan jonkun aikaa vaiti. "Miksi sinä palaisit tänne, missä minun täytyy kuolla? Sinä olet elävä kaukana täältä loistossa ja mahtavuudessa. Kun minä saan kuulla, että valkoisia miehiä on karkoitettu saarilta, niin minä tiedän silloin, että sinä olet elossa ja pidät mielessäsi minun neuvoni."
"Minä pidän ne aina mielessäni," virkkoi Nina vakavana. "Mutta missä piilee sitten minun valtani ja miten voin minä sitä käyttää?"
"Älä anna miehesi katsoa liian kauan silmiisi äläkä anna hänen painaa päätänsä sinun syliisi muistuttamatta hänelle, että miesten täytyy tapella, ennenkuin saavat levätä. Ja jos hän vitkastelee, niin anna sinä itse hänelle hänen tikarinsa ja käske hänen lähteä liikkeelle. Tee, niinkuin mahtavan ruhtinaan puoliso tekisi, kun viholliset ovat lähellä. Anna hänen surmata ne valkoiset miehet, jotka tulevat tekemään meidän kanssamme kauppaa. Heillä on kauniit sanat huulillaan, mutta ladatut pyssyt käsissään. Voi!" sanoi hän lopuksi huokaisten, "heitä on joka merellä ja joka rannikolla. Ja heitä on hyvin paljon!"
Samassa Mrs. Almayer työnsi kanootin keulan virralle päin, mutta ei päästänyt vielä venettä irti, vaan piteli kädellään laidasta kiinni. Hän epäröi ja mietti. Nina asetti melan lappeen rantaäyrästä vasten ja oli valmis työntämään kanoottinsa virtaan.
"Mitä nyt, äiti?" kysyi Nina hiljaa. "Kuuletko sinä jotakin?"
"En", vastasi Mrs. Almayer hajamielisenä. "Kuulehan, Nina," virkkoi hän äkkiä hetken vaitiolon jälkeen, "vuosien kuluttua tulee rinnallesi muita naisia — —"
Tähän keskeytyi Mrs. Almayerin puhe, sillä kanootista kuului tukahutettu huuto ja melan kolahdus. Mela oli pudonnut Ninalta, kun hän käsillään oli torjunut äitinsä sanat. Mrs. Almayer lankesi polvilleen rannalle ja nojautui yli kanootin laidan voidakseen katsella tytärtään silmistä silmiin.
"Kyllä muita naisia tulee rinnallesi," toisti hän vakuuttavasti. "Minä sanon sen sinulle siksi, että sinä olet puoleksi valkoinen ja voit unohtaa, että hän on mahtava päällikkö ja että tuollaista täytyy tapahtua. Peitä silloin vihasi ja älä näytä hänelle pienimmälläkään kasvojen ilmeellä sitä tuskaa, mikä kaivertaa sinun sydänjuuriasi. Mene häntä vastaan niin, että ilo säteilee silmistäsi ja viisaus puhuu huuliltasi, sillä sinun puoleesi hän kääntyy sekä surunsa että epäillyksensä hetkinä. Niin kauan kuin hänen huomionsa on kiintynyt useihin naisiin, voit sinä häntä hallita. Mutta jos sattuisi olemaan ainoastaan yksi, jonka seurassa hän näyttäisi unohtavan sinut, silloin — —"
"Silloin minä en voisi elää," parkasi Nina peittäen molemmilla käsillään kasvonsa. "Älä puhu niin äiti! Ei sellaista voi tapahtua."
"Silloin", jatkoi Mrs. Almayer rauhallisesti, "älä vähääkään sääli sitä naista, Nina".
Mrs. Almayer kuljetti kanoottia laidasta virtaa kohden ja iskeytyi siihen molemmin käsin kiinni, kun veneen keula jo pistäysi virralle.
"Itketkö sinä?" kysyi äiti tiukasti tyttäreltään, joka istui yhä veneessään peitetyin kasvoin. "Nouse nyt ja ota melasi, sillä Dain on jo kylliksi kauan sinua odottanut. Ja muistakin, Nina, että et sääli. Ja jos sinun pitää iskeä, niin iske varmalla kädellä".
Mrs. Almayer pani kaikki voimansa liikkeelle ja kumartuen eteenpäin työnsi kepeän aluksen kauaksi virralle. Kun hän oli taas tointunut ponnistuksistaan, koetti hän turhaan edes vilaukselta nähdä kanoottia. Mutta se näytti heti hävinneen valkoiseen autereeseen, joka vaappui Pantain lämmenneitten vesien yllä. Kuunneltuaan vähän aikaa tarkkaavasti polvillaan, Mrs. Almayer ojentautui syvään huokaisten pystyyn, ja pari kyynelkarpaloa vieri hitaasti hänen kuihtuneita poskiaan alas. Hän pyyhkäsi ne äkkiä pois harmaan tukkansa suortuvilla, aivan kuin olisi hävennyt itseään. Mutta hän ei jaksanut pidättää äänekästä huokausta, sillä hänen sydämensä oli raskas ja hän kärsi kovasti. Hellät tunteet olivat hänelle siksi outoja. Samassa hän oli kuulevinaan heikon äänen. Se oli kuin hänen oman huokauksensa kaiku. Mrs Almayer pysähtyi, herkisti kuulonsa äärimmäisiin ja pälyili levottomana läheisiä pensaita.
"Kuka siellä?" kysyi hän epäröivä sävy äänessään. Mielikuvituksessaan hän jo näki joukottain aavemaisia olentoja autiolla virran rannalla. "Kuka siellä?" kysyi hän hiljaa uudelleen.
Vastausta ei kuulunut. Virran surullisen yksitoikkoinen solina vain tuntui tuolla valkoisen sumuharson takana paisuvan hetkeksi tavallista kovaäänisemmäksi. Mutta pianpa sekin hävisi rantoja huuhtelevan veden loiskeeseen.
Mrs. Almayer pudisteli päätään kuin vastaukseksi omille ajatuksilleen ja asteli nopeasti pensaitten luota vilkuillen terävästi oikealle ja vasemmalle. Hän meni suoraapäätä keittiösuojusta kohden ja huomasi, että tulisijan kekäleet hehkuivat tavallista kirkkaammin. Näytti kuin joku olisi illan kuluessa pannut uutta polttoainetta tuleen. Kun Mrs. Almayer tuli lähelle tulisijaa nousi Babalatchi, joka oli istua kyyhöttänyt lämpimässä tulen hehkussa, ja meni pimeään häntä vastaan.
"Joko hän on mennyt?" kysyi huolestunut valtiomies hätäisesti.
"Jo", vastasi Mars. Almayer. "Mitä valkoiset miehet nyt puuhaavat?Milloin sinä erkanit heistä?"
"Luullakseni he nukkuvat parhaillaan. Kunpa eivät milloinkaan heräisi!" huudahti Babalatchi tulisesti "Voi voi! Kyllä ne ovat aika paholaisia. Pitivät sellaista suukopua ja menoa tuosta ruumiista. Niiden päällikkö uhkasi minua kahdesti kädellään ja sanoi, että hän antaisi hirttää minut puuhun. Hirttää minut puuhun! Minut!" toisti hän lyöden voimakkaasti rintaansa.
Mrs. Almayer naurahti ivallisesti.
"Ja sinä kumartelit hänelle ja rukoilit armoa. Aseelliset miehet menettelivät toisin minun nuoruudessani".
"Ja missä ovat nyt ne nuoruutesi miehet? Sinä hullu nainen!" kivahti Babalatchi äkäisesti. "Hollantilaiset ovat ne surmanneet. Entäs sitä! Mutta minä tahdon elää voidakseni vetää noita murhaajia nenästä. Oikea mies tietää, milloin on tapeltava ja milloin on syötettävä toiselle rauhoittavia valeita. Sinäkin tietäisit sen, jos et olisi nainen."
Mutta Mrs. Almayer ei näyttänyt kuuntelevan Babalatchia. Ruumis kumarassa ja käsivarret ojennettuina hän näytti tarkkaavan jotain ääntä, joka kuului suojuksen takaa.
"Kummallisia ääniä," kuiskasi hän hyvin hätääntyneenä. "Minä kuulin äsken ilmasta surunvoittoista huokailua ja itkua. Tuolta rannasta päin. Ja nyt minä taas kuulin — —"
"Mistä?" kysyi Babalatchi muuttunut sävy äänessä. "Mitä sinä kuulit?"
"Tästä läheltä. Tuntui ihan kuin olisi huokaistu syvään. Kunpa olisin polttanut sen verhon ja siroitellut tuhkan ruumiille, ennenkuin se haudattiin".
"Hyväpä tuo olisi ollut," myönteli Babalatchi. "Mutta valkoiset miehet antoivat viskata hänet heti maakuoppaan. Tiedäthän muuten, että hän sai virralla surmansa," lisäsi Babalatchi herttaisesti. "Hänen henkensä voi ehkä tervehtiä veden kulkijoita, mutta jättänee maan eläjät rauhaan".
Mrs. Almayer, joka oli kurkotellut kaulaansa voidakseen paremmin nähdä suojuksen nurkan taa, vetäsi takaisin päänsä.
"Ei siellä ole ketään," sanoi hän vakuuttavasti. "Eikö rajahin sotakanootin pitäisi jo mennä uutisviljelyksille?"
"Minä olen juuri odotellut sitä täällä, sillä minun täytyy mennä itse mukaan," selitteli Babalatchi. "Menenpä tästä katsomaan, mikä heitä viivyttää. Milloinka sinä tulet? Rajahi antaa sinulle suojaa."
"Minä melon tästä yli ennen päivän koittoa. En voi jättää tänne dollareitani," mumisi Mrs. Almayer.
Sitten he erkanivat. Babalatchi kulki poikki pihan metsäpurolle, missä hänen kanoottinsa oli. Mrs. Almayer taas asteli hitaasti taloa kohti, nousi lankkuportaita ja tuli takaparvekkeen kautta talon etusivulle johtavan läpikäytävän päähän. Mutta ennenkuin hän astui sinne sisään, kääntyi hän ympäri käytävän suussa ja katseli vielä kerran tyhjää, hiljaista pihamaata, jota nousevan kuun säteet juuri alkoivat valaista. Tuskin oli Mrs. Almayer hävinnyt näkyvistä, kun bananimaasta pujahti esille hahmo. Se syöksähti yli kuun valaiseman pihan ja hävisi parvekkeen suojaan pimeään. Se olisi voinut olla kiitävän pilven varjo, niin äänettömästi ja nopeasti se liikkui. Mutta varjon hämmentämä ruoho paljasti totuuden. Ruohon sulkamaiset päät värisivät ja huojuivat pitkän aikaa kuun valossa, ennenkuin ne taas seisoivat liikkumattomina ja kimaltelevina, muistuttaen hopeisia pieniä oksia, joita on ommeltu tummalle kankaalle.
Mrs. Almayer sytytti kookkospähkinän kuoresta tehdyn lamppunsa, kohotti varovasti punaista oviverhoa ja katseli miestään varjostaen kädellään valoa. Almayer istui kokoon luhistuneena tuolissaan, hänen toinen kätensä riippui velttona sivulla, toiselta kädellään hän piti kasvojensa alaosaa peitossa ikäänkuin torjuakseen jotakin näkymätöntä vihollista, jalat olivat suoraan eteen ojennettuina. Näin nukkui hän raskaasti aavistamatta vähääkään, että epäystävälliset silmät juuri halveksien tarkastelivat häntä. Hänen edessään oli kumoon kaadettu pöytä ja sen ympärillä astian siruja ja särkyneitä pulloja. Epätoivoinen oli taistelu ollut. Siihen viittasivat myöskin tuolit, joita nähtävästi vihapäissä oli viskelty sinne tänne ja jotka nyt lojuivat pitkin parveketta. Ne olivat perin surkean näköisiä avuttomissa asennoissaan. Ainoastaan Ninan suuri keinutuoli, joka tummana ja liikkumattomana seisoi korkeilla jaluksillaan, kohosi järkkymättömän arvokkaan ja rauhallisen näköisenä korkealle yli sinne tänne viskeltyjen, runneltujen huonekalujen. Se näytti vain odottavan omistajaansa.
Heitettyään vielä viimeisen vihaisen silmäyksen nukkujaan Mrs. Almayer vetäytyi verhon taakse ja meni omaan huoneeseensa. Pari yölepakkoa, jotka pimeä ja palautunut hiljaisuus taas sai rohkeiksi, alkoivat uudelleen lepatella ristiin rastiin Almayerin pään yläpuolella. Ja talon yörauhaa ei häirinnyt pitkään aikaan muu kuin nukkuvan isännän syvä hengitys ja hopearahojen hiljainen kilinä niitten putoillessa pakoa valmistelevan emännän käsistä. Kuu oli nyt noussut yöusvan yläpuolelle, ja sen hetki hetkeltä lisääntyvässä valossa tulivat parvekkeella olevat esineet näkyviin. Niistä lankesivat selvähahmoiset, tummat, väräjävät varjot, osoittaen peittelemättä, miten rumat, nuo sikin sokin viskatut esineet todella olivat. Nukkuvasta Almayeristä ilmestyi irvikuva hänen takanaan olevalle likaiselle, kalkilla sivellylle seinälle. Hänen asentonsa ja kasvojensa joka piirre esiintyi kummallisen liioiteltuna ja jättiläismäisen suurena. Lepakot, jotka alkoivat leikkiinsä kyllästyä, lähtivät etsimään pimeämpiä temmellyspaikkoja. Samassa tuli näkyviin muuan sisilisko syöksähdellen hermostuneesti sinne tänne. Sitä miellytti valkoinen pöytäliina. Siihen se painautui ja pysyi niin liikkumatta, että olisi luullut sen äkkiä kuolleen, jos ei olisi samaan aikaan kuullut soinnukkaita tervehdyshuutoja, joita tämä rohkea seikkailija ja sen varovaisempi, pihan rikkaläjissä piileksivä ystävä keskenään vaihtoivat.
Äkkiä natisivat läpikäytävän laudat, sisilisko hävisi, Almayer liikahteli levottomasti ja huokasi. Hitaasti hän alkoi herätä, harhaillen yhä unimailla, juopuneen tajuttomasta tilasta. Unen painajainen sai hänen päänsä retkahtelemaan olalta toiselle. Hän näki sellaista unta, että taivaan kansi oli laskeutunut hänen päälleen kuin raskas vaippa ja soljui tähtikirkkaine laskoksineen kauaksi hänen alapuolelleen. Hän näki tähtiä joka taholla. Ja hänen alapuolellaan olevista tähdistä kuului rukoilevia, itkunsekaisia huokauksia. Surullisen näköisiä kasvoja vilahteli sieltä täältä näkyviin valosikermien lomasta täyttäen alhaalla olevan äärettömän avaruuden. Miten voi päästä kuulemasta tuota tuskastuttavaa vaikerrusta? Miten voi karttaa noita tuijottavia, surunvoittoisia katseita, jotka ahdistivat häntä joka taholta. Hänen täytyi viimein ahmia keuhkoihinsa ilmaa. Siksi musertavalta tuntui niitten tähtimaailmojen paino, jotka lepäsivät hänen särkevillä hartioillaan. Pois piti päästä! Mutta miten? Jos hän yrittäisikin liikahtaa paikaltaan, astuisi hän tyhjyyteen ja saisi surmansa kaikkeuden luhistuessa kokoon, kaikkeuden, jonka ainoana tukena hän itse oli. Entä mitä sanoivat nuo äänet? Ne kehoittamalla kehoittivat häntä liikkumaan. Mutta minne? Kohti häviötäkö! Ei suinkaan. Närkästyen hän torjui tämän mahdottoman otaksuman. Mutta jopa tuntui maaperä hänen allaan lujenevan. Hän jännitti lihaksiaan päättäen uljaasti kantaa taakkaansa ikuisiin aikoihin asti. Aikakaudet vyöryivät hänen ohitsensa, ja tähtimaailmat kiertelivät huimaa vauhtia hänen ympärillään. Yhä kuuli hän surunvoittoisten äänten vaikerrusta. Ne kehoittivat häntä luopumaan yrityksestään, ennenkuin se salaperäinen voima, joka oli määrännyt hänelle tuon jättiläismäisen tehtävän, alkaisi suunnitella hänen lopullista tuhoamistaan. Kauhukseen hän tunsi äkkiä vastustamattoman voimakkaan käden pudistavan olkapäästä. Ja hän kuuli, mitenkä nuo lukemattomat äänet yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin rukoilivat häntä jättämään taakkansa, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän tunsi liukuvansa pois paikaltaan ja menettävänsä tasapainonsa, aivan kuin joku olisi kiskonut häntä jaloista. Sitten hän putosi jonnekin. Pudotessa pääsi häneltä heikko huudahdus. Nyt vapautui hän viimeinkin tuhoutuvan kaikkeuden tuskallisesta ympäristöstä ja hän alkoi valveutua. Mutta yhä tunsi hän olevansa unensa lumossa.
"Mitä? Mitä tämä on?" soperteli hän unisena avaamatta vähääkään silmiään. Hänen päänsä tuntui vielä raskaalta, ja hän ei uskaltanut nostaa silmäluomiaan. Hän kuuli yhä noita rukoilevia kuiskeita. — "Olenko minä hereillä? — Miksi kuulen noita ääniä?" mietiskeli hän unipäissään. — "En pääse vain irti tuosta kauheasta painajaisesta. — Olen ollut kovasti humalassa. — Mitä tuo pudistaminen sitten oli? Näenkö yhä unta. — Minun täytyy aukaista silmäni, jotta pääsen kaikesta selville. Olen vielä unen horroksissa. Se on varmaa."
Almayer koetti karkoittaa raukeuden ruumiistaan, avasi silmänsä ja näki aivan edessään kasvot, jotka tuijottivat häneen silmät suurina. Hän sulki taas kauhuissaan silmänsä ja istui jäykkänä tuolissaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Mistä tuli tämä ilmestys? — Varmaankin se oli harhanäky. Hänen hermonsa olivat eilen saaneet kestää tulikokeen — ja entä sitten juomingit! Hän ei näkisi tuota aavetta enää, jos hän vain uskaltaisi aukaista silmänsä. — Hän tahtoi katsella sitä heti. — Ensin piti vain vähän rauhoittua. — Noin. — Ja nyt.
Hän tähysteli eteensä. Parvekkeen etäisimmässä kolkassa seisoi häntä vastapäätä naisen hahmo teräksen harmaassa valaistuksessa. Rukoilevan tavoin oli se ojentanut käsivartensa häntä kohden. Hänen ja tuon itsepäisen aaveen välillä virtaili sekava sanatulva, joka kipeästi koski hänen korviinsa. Äärimmäisiin asti hän vaivasi aivojaan, mutta ei ymmärtänyt mitään. Kuka sanoi nuo malaijilaiset sanat? Kuka oli livistänyt tiehensä? Miksi liian myöhään — ja missä suhteessa liian myöhään? Mitä tarkoittivat nuo sanat, joissa vihan ja rakkauden tunteet niin omituisen sekavasti ilmenivät? Mitä tarkoittivat nuo alituisesti toistuvat nimet, jotka yhä uudelleen ja uudelleen kaikuivat hänen korvissaan — Nina, Dain; Dain, Nina? Dainhän oli kuollut, ja Nina nukkui parhaillaan, aavistamatta vähääkään, mitenkä kauhean kiirastulen läpi hänen isänsä juuri kulki. Kidutettaisiinko häntä ikuisesti, nukkuipa hän sitten tahi valvoi? Eikö hän saisi rauhaa yöllä eikä päivällä? Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi?
Viimeiset sanat hän huusi ääneen. Naisen hahmo näytti säpsähtävän ja vetäytyvän hänestä vähän loitommaksi ovelle päin. Samassa kuului kirkaisu. Tuo käsittämätön kiusahenki sai Almayerin niin raivoihinsa, että hän hyökkäsi sen kimppuun. Mutta se väisti näppärästi hänen hyökkäyksensä. Almayer syöksähti koko painollaan seinään. Mutta nopeasti kuin salama hän pyörähti ympäri ja alkoi hurjana ajaa tuota salaperäistä olentoa takaa. Se pakeni häntä ja kirkui, niin että korvia vihloi. Mutta Almayerin vihan vimma sai vain siitä lisää virikettä. Yli huonekalujen ja ympäri kaadetun pöydän kulki ajo. Jo sai hän saaliinsa ahdistetuksi Ninan tuolin taakse. Siinä he syöksähtelivät, milloin vasemmalle, milloin oikealle. Tuoli kiikkui hurjasti heidän välillään. Naisen hahmo parkaisi joka kerta, kun Almayer teki salahyökkäyksensä. Almayer taas puri tiukasti hampaansa yhteen ja syyti syytämistään järjettömiä kirosanojaan. "Voi noita ärsyttäviä ääniä, jotka tuntuivat ihan halkaisevan hänen aivonsa ja salpaavan hänen hengityksensä. — Hän ei kestäisi niitä enää. — Hänen täytyi saada ne vaikenemaan!" Hänet valtasi hurja halu musertaa tuo kirkuva olento. Ja hän heittäytyi silmittömän epätoivoisesti yli tuolin, niin että pöly ja puun sirpaleet lentelivät heidän ympärillään, kun he viimein päällekkäin makasivat parvekkeella. Viimeinen kirkaisu, joka kuului hänen altaan, muuttui vähitellen heikoksi kurkun korinaksi. Almayer huokasi helpotuksesta, kun hänen ympärillään lopultakin oli ehdottoman hiljaista.
Hän katseli allaan viruvan naisen kasvoja. Siinähän oli sittenkin todellinen nainen! Hän tunsi tuon naisen. Voi ihmeitten ihmettä! Taminah! Almayer kimmahti pystyyn häveten raivoaan. Hän seisoi hämillään paikoillaan ja pyyhki otsaansa. Tyttö pääsi ponnistellen polvilleen ja syleili Almayerin jalkoja anoen kiihkeästi armoa.
"Älä pelkää," sanoi Almayer ja nosti tytön pystyyn. "En minä lyö sinua. Mutta miksi sinä tulet keskellä yötä minun talooni? Ja jos sinun täytyi tulla, niin miksi sinä et mennyt tuonne verhon taakse, missä naiset nukkuvat?"
"Verhon takana ei ole ketään," sai Taminah sanotuksi, vetäisten joka sanan välillä ilmaa keuhkoihinsa. "Sinun talossasi ei ole enää yhtään naista, tuan. Minä näin vanhan rouvan lähtevän, jo ennenkuin koetin saada sinua hereille. Minä en kaivannut sinun naisväkeäsi, vaan sinua itseäsi".
"Vanha rouva!" toisti Almayer. "Tarkoitatko sinä minun vaimoani?"
Taminah nyökkäsi päätään.
"Mutta ethän sinä pelkää minun tytärtäni?" virkkoi Almayer.
"Etkö sinä kuullut, mitä minä sanoin?" huudahti Taminah. "Puhelinhan minä sinulle pitkän aikaa, kun sinä makasit tuossa silmät puoleksi auki? Hän on myöskin mennyt".
"Minä nukuin. Etkö sinä osaa eroittaa nukkuvaa ihmistä valveilla olevasta?"
"Toisinaan", vastasi Taminah hiljaa, "toisinaan henki majailee lähellä nukkuvaa ruumista ja kuulee puheen. Minä puhuin pitkän aikaa, ennenkuin kosketin sinua. Ja minä puhuin hiljaa, sillä pelkäsin, että henkesi, kuullessaan äkkiä kovia ääniä, olisi voinut mennä matkoihinsa ja jättää sinut ikuisen unen helmoihin. Minä tartuin sinua olkapäähän vasta sitten, kun sinä aloit mutista sanoja, joita en ymmärtänyt. Etkö sinä sitten kuullut mitään ja etkö tiedä mitään?"
"En tiedä vähintäkään siitä, mitä sanoit. Mistä on kysymys? Kerrohan uudestaan, jos tahdot, että minä sen tietäisin."
Almayer otti tyttöä olkapäästä kiinni. Taminah antoi vastustelematta viedä itsensä parvekkeen ulkosivulle, missä oli paras valaistus. Mutta hän väänteli koko ajan käsiään ja näytti niin murheen murtamalta, että Almayer alkoi hätääntyä.
"Puhu," sanoi Almayer. "Sinä pidit sellaista melua, että kuolleetkin olisivat voineet herätä. Ja kuitenkaan ei tullut yhtään elävääkään olentoa," mumisi hän levottoman näköisenä. "Oletko sinä mykkä? Puhu!" käski hän uudelleen.
Taminah taisteli sydämessään lyhyen taistelun. Mutta sitten tuli hänen vapisevilta huuliltaan sanoja tulvinaan. Ja hän kertoi Almayerille Ninan rakkauden tarinasta ja omasta mustasukkaisuudestaan. Välistä Almayer katseli Taminahiin vihaisesti ja käski tämän vaijeta. Mutta hän ei voinut tukkia tytön vuolasta sanatulvaa. Se näytti hänestä muodostuvan kuumaksi virraksi, joka pyöri hänen jaloissaan, kohosi kuohuvaksi aallokoksi hänen ympärilleen, nousi yhä korkeammalle, peitti hänen sydämensä, poltti hänen huuliaan kuin sulava lyijy, verhosi hänen katseensa kärventävään höyryyn, kunnes vihdoin yhtyi hänen päänsä yllä surmaten hänet armotta. Ja kun Taminah kertoi, mitenkä puhe Dainin kuolemasta, joka koko onnettomuuspäivän oli pitänyt Almayerin murheen murtamana, oli ollut pelkkää petosta, niin tuijotti Almayer villin näköisenä tyttöön ja sai tämän hetkeksi ymmälle. Mutta pian kääntyi Almayer poispäin, hänen katseensa menetti ilmeensä suuntautuen tylsänä kauaksi yli virran. Niin, tuossa oli tuo tuttu virta! Hänen vanha ystävänsä ja hänen vanha vihamiehensä! Aina se puhui samaa kieltä soljuessaan vuodesta vuoteen hänen ohitsensa. Milloin toi se myötä-, milloin vastoinkäymistä. Milloin onnea, milloin onnettomuutta. Mutta muuttumattomana pysyi sen pinta välkkeineen ja huimaavine pyörteineen. Vuosikausia hän oli kuunnellut sen välinpitämätöntä, rauhoittavaa solinaa. Ja monasti se oli herättänyt hänen povessaan toivoa, voitonriemua ja rohkeutta. Niin kauan se oli kuiskinut hänelle lohdutuksen sanoja, jotka puhuivat hänelle tulevista onnen päivistä. Ja nyt kuunteli hän tuon solinan säestyksellä sydämensä hitaita, tuskallisia lyöntejä. Tarkkaavasti hän niitä kuunteli ihmetellen niitten säännöllisyyttä. Vaistomaisesti hän alkoi laskea sydämensä lyöntejä. Yksi, kaksi, kolme. Mitäpä niitä laskea! Seuraavalla lyönnillä sen toiminnan täytyisi tauota. Ei yksikään sydän jaksaisi kestää niin paljon ja lyödä kuitenkin tasaisesti yhä edelleen. Pian täytyi tauota noitten säännöllisten lyöntien, jotka kaikuivat hänen korvissaan kuin verhotun vasaran pehmeät iskut. Ja kuitenkin löi sydän parka herkeämättä ja säälittä. Ei yksikään ihminen voisi tätä enää kestää. Ja tämäkö sitten on viimeinen kärsimys? Vai sitä seuraavako? Vai koska tulee viimeinen? Voi Jumalani! Koska? Itsetiedottomasti hän painoi kädellään niin raskaasti tytön olkapäähän, että tämä lausui kertomuksensa viimeiset sanat hänen jalkojensa juuressa tuntien sydämessään tuskaa, häpeätä ja vihaa. Eikö hänen kostotuumansa onnistuisikaan? Tuo valkoinen mies oli tunteeton kuin kivi. Liian myöhään hän oli tullut! Liian myöhään!
"Ja sinä näit Ninan menevän?" kajahti Taminahin pään yli Almayerin karkea ääni.
"Johan minä sen sanoin sinulle!" huudahti Taminah nyyhkyttäen ja koetti varovasti irtautua Almayerin käsistä. "Johan minä sanoin sinulle, että minä näin noita-akan työntävän hänen kanoottinsa vesille! Minä olin piiloutunut ruohikkoon ja kuulin kaikki, mitä he puhuivat. Hän, jota me tavallisesti sanomme valkoiseksi neidiksi, tahtoi palata katsomaan sinun kasvojasi, mutta noita-akka kielsi häntä, ja — —"
Taminah laskeutui kyynärpäittensä varaan, ja raskas käsi painoi hänet ihan mykkyrään. Mutta halveksien kohotti hän katseensa Almayeriin.
"Ja neiti totteli," parkaisi Taminah äänellä, joka ilmaisi ivaa ja tuskaa. "Päästä minut irti, tuan. Miksi sinä olet minulle vihainen? Lähde jo kiireesti purkamaan vihasi tuolle petolliselle naiselle, muuten tulet liian myöhän".
Almayer kiskoi tytön pystyyn ja katsoi häntä silmiin. Taminah rimpuili vastaan ja vältteli Almayerin hurjaa katsetta kääntäen päänsä toisaalle.
"Kuka lähetti sinut tänne minua kiusaamaan?" tiuskasi Almayer vihaisesti. "Minä en usko sinua. Sinä valehtelet".
Almayer oikaisi äkkiä kätensä ja viskasi tytön poikki parvekkeen oven suuhun. Tämä makasi siinä liikkumatta ja ääneti, aivan kuin olisi heittänyt henkensä Almayerin käsissä. Näkyi vain musta mykkyrä. Se oli eloton ja äänetön.
"Oi sinua, Nina!" huudahti Almayer kuiskaten. Ja hänen äänessään väreili kärsineen ihmisen hellää moitetta ja rakkautta. "Voi, Nina! Minä en voi sitä uskoa."
Heikko tuulenhenkäys tuli virralta ja kulki yli pihan. Se sai ruohon aaltoilemaan, nousi parvekkeelle ja kosketteli Almayerin otsaa vilvoittaen ja herttaisesti hyväillen sitä. Naistenkammion oviverho pullistui tuulessa, mutta painui heti ihmeen avuttoman näköisenä entiselleen. Almayer tuijotti lepattavaan verhoon.
"Nina!" huusi Almayer. "Missä sinä olet, Nina?"
Tuuli työntyi valittaen ulos tyhjästä talosta. Hiljaisuus vallitsi.
Almayer kätki kasvonsa käsiin, ikäänkuin olisi tahtonut päästä näkemästä jotakin vastenmielistä näkyä. Ja kun hän, kuultuaan jalkojen sipsutusta, otti kädet silmiltään, oli musta mykkyrä oven suusta hävinnyt.
Kuu paistoi kirkkaasti vainiolle, missä riisioras tasapäisenä seisoi. Keskellä neliön muotoista valojuovaa kohosi ilmoille pieni piilomaja korkeitten patsaittensa nenässä. Majan lähellä oleva risukasa ja nuotion hehkuva hiillos, jonka ääressä lojui mies, näyttivät hyvin pieniltä. Ne ikäänkuin hävisivät maasta heijastuvaan vaaleanviheriään valoon. Tässä petollisessa valaistuksessa näytti uutisviljelys ulottuvan hyvinkin kauaksi. Suuret puut, jotka lukemattomat, toisiinsa sekaantuneet, köynnöskasvit sitoivat monenmoisilla siteillä eroittamattomasti yhteen, katselivat kolmelta taholta edessään rehoittavaa, nuorta elämää. Ne katselivat kuin kohtaloonsa synkkinä alistuneet jättiläät, jotka eivät enää luota omaan voimaansa. Ja keskellä näitä puujättiläisiä luikertelivat nuo armottomat ryöstäjät. Ne iskeytyivät köyden tapaisissa kiemuroissa puitten vankkoihin runkoihin, kulkivat puusta puuhun, riippuivat okaisina köynnöksinä alemmista oksista, lähettivät hennot terttunsa etsimään korkealta pienimpiäkin latvaoksia ja tuottivat näin surman uhreilleen, ilakoiden hillittömästi hiljaisesta hävitystyöstään.
Vainion neljännellä puolella, pitkin sen Pantain haarajoen rantaa, josta oli ainoa pääsy uutisviljelykselle, näkyi tumma rivi nuoria puita, pensaita ja tiheätä viidakkoa. Ainoastaan pieni aukko oli eräässä kohden havaittavissa. Tästä aukosta lähti kaita polku, joka kulki joen rannasta ruohopeittoiselle majalle. Majassa oleskelivat tavallisesti öiseen aikaan vartiat, joitten tehtävänä oli suojella kypsyvää viljaa villisioilta. Polku päättyi majaa kannattavien patsaiden juurella olevaan kehänmuotoiseen paikkaan, jossa oli runsaasti tuhkaa ja palaneita puunpalasia. Keskellä tätä aukeata paikkaa lojui Dain himmeän tulen ääressä.
Hän kääntyi kärsimättömästi huokaisten toiselle kyljelleen, painoi päänsä taivutetulle käsivarrelleen ja makaili siinä rauhallisesti, kasvot kohti sammuvaa tulta. Kekäleet hehkuivat punaisina pienessä kehässä, valaisten kirkkaasti hänen tuijottavia silmiään. Ja joka kerta, kun hän hengitti tavallista syvempään, lehahti tulen jättämä hieno, valkoinen tuhkapilvi kevyesti hänen avonaisten huultensa eteen ja kiiteli tanssien kuumasta hehkusta kuun valojuoviin, jotka niin runsaina laskeutuivat Bulangin riisipellolle. Hänen ruumiinsa oli väsynyt viime päivien ponnistuksista, ja hänen mielensä oli vielä väsyneempi siitä jännityksestä, jolla hän ypöyksin sai odottaa kohtalonsa ratkaisua. Ei hän ollut milloinkaan tuntenut itseään näin avuttomaksi. Hän oli kuullut hinaajasta ammutut kanuunan laukaukset ja hän tiesi, että hänen henkensä oli epäluotettavissa käsissä ja että hänen vihamiehensä olivat hyvin lähellä. Aamupäivällä, jolloin tunnit niin hitaasti olivat kuluneet, oli hän kuljeskellut metsän reunassa ja tähystellyt levottomana metsäpuroa, pensaikossa lymyillen. Sieltä hän aavisti vaaran tulevan. Hän ei peljännyt kuolemaa, mutta janosi kuitenkin kiihkeästi elämää, sillä elämä antaisi hänelle Ninan. Nina oli luvannut tulla hänen luokseen, seurata häntä ja jakaa hänen kanssaan hyvät ja pahat päivät. Ninan rinnalla hän kestäisi pahat päivät, mutta ilman Ninaa ei elämän loistolla ja ilolla olisi mitään arvoa. Istua kyyhöttäen varjoisassa piilopaikassaan Dain sulki silmänsä ja koetti loihtia henkensä nähtäväksi sen valkoisen olennon suloisen, lumoavan kuvan, joka antoi hänen elämälleen sen ainoan todellisen sisällön. Silmät ummessa, hampaat lujasti yhteen puristettuina Dain pinnisti intohimoisen tahdonvoimansa äärimmilleen pidättääkseen mahdollisimman kauan tuon korkeinta nautintoa lupaavan näyn. Mutta turhaan! Ja hänen mielensä murtui, kun Ninan hahmo vähitellen hävisi ja sijalle tuli aivan toisenlainen näky — asestettuja miehiä, vihaisia kasvoja ja läikkyviä aseita. Hän oli jo kuulevinaan vihamiestensä hurjia riemunhuutoja, kun he löysivät hänet piilopaikastaan. Monasti Dain säikähti vilkasta mielikuvitustaan, aukaisi silmänsä, syöksähti pahimpaan päivänpaisteeseen ja alkoi taas harhailla ympäri riisivainiota. Kun hän väsyneenä laahusteli metsän reunassa, vilkaisi hän tuon tuostakin sen tummiin varjoihin, jotka niin houkuttelivat petollisen vilpoiseen helmaansa, mutta samalla lohduttoman synkkinä karkoittivat luotaan. Siellä lepäsivät maatuneina ja mädänneinä lukemattomat puusukupolvet. Siellä seistä törröttivät surren niiden nykyiset jälkeläiset, tummanviheriässä lehtipuvussaan. Mahtavan suurina, mutta avuttomina, ne odottivat vuoroaan. Ainoastaan loiset näyttivät todella elävän pyrkien itsepäisen voimakkaasti ylöspäin kohti ilmaa ja auringon paistetta. Ne ottivat ravintonsa arkailematta sekä kuolleista että kuolevista peittäen uhrinsa punaisilla ja sinisillä kukillaan, jotka korskean näköisinä kimaltelivat kirjavissa ryhmissä häiriten ärsyttävän räikeillä väreillään kuolemaan tuomittujen puitten juhlallista sopusointua.
Joku voisi tuolla piilleksiä, ajatteli Dain lähestyessään erästä paikkaa, missä köynnöskasveja oli revitty ja hakattu, niin että metsään muodostui holvikäytävän tapainen aukko. Siitä voi ehkä alkaa polku. Kun Dain kumartui tarkemmin katsomaan tätä aukkoa, kuuli hän vihaista röhkinää ja samassa mennä rytisti joukko villisikoja viidakkoon. Kostean maan ja mätänevien lehtien kitkerä haju takertui hänen kurkkuunsa, ja hän hypähti säikähtäen taaksepäin, kuin olisi kuoleman henkäys hänet saastuttanut. Ilmakin tuntui siellä kuolleelta, niin raskaalta ja tympeältä. Lukemattomien vuosisatojen mätä oli sen myrkyttänyt. Dain jatkoi hoippuen harhailuaan. Hänet pani liikkeelle kiihkeä levottomuus, joka uuvutti häntä, mutta samalla sai hänet ihan kauhuihinsa, joka kerta kun hänelle vain välähtikin mieleen olla paikoillaan ja levätä. Pitikö hänen elää kuin villin, joka piileksii metsissä ja saa kukaties siellä surmansakin — tuolla pimeässä, jossa ei edes voinut hengittää? Ei toki. Hän tahtoi odottaa vihamiehiään kirkkaassa päivänpaisteessa, missä hän voi nähdä taivaan ja tuntea tuulen henkäyksen. Hän tiesi, mitenkä malaijilaisen päällikön tuli kuolla. Hurja, epätoivoinen raivo, tuo omituinen malaijilaisen rodun piirre, valtasi hänet, ja hän tuijotti villisti poikki riisivainion joen varrella olevan viidakon aukeamaan. Tuolta he tulisivat. Mielikuvituksensa silmillä hän jo näki heidät. Hän näki parrakkaat kasvot, upseerien valkoiset virkapuvut ja häneen suunnattujen pyssynpiippujen läikkeen. Mitä merkitsi parhaimmankin soturin urheus, kun nenän edessä oli tuliluikku, vaikkapa sitten orjankin käsissä? Mutta hänpä astelisi heitä vastaan hymysuin ja ojennetuin käsin osoittaakseen alistuvaisuuttaan, kunnes olisi aivan lähellä heitä. Hän puhuisi heille ystävän sanoja ja menisi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin että he voisivat jo koskettaa häntä käsillään ja ojentaa vain niitä vangitakseen hänet. Silloin olisi hänen hetkensä tullut. Kiljaisten hän hyppäisi heidän joukkoonsa tikari kädessä, iskisi kuolon iskuja vasemmalle ja oikealle ja kuolisi viimein itse. Vihamiestensä huudot kaikuisivat hänen korvissaan, ja heidän lämmin verensä nousisi suihkuna ilmaan hänen silmiensä edessä.
Kiihkossaan hän meni niin pitkälle, että sieppasi uumaverhoonsa kätketyn tikarin, syöksähti eteenpäin vetäisten pitkään henkeä keuhkoihinsa, iski tyhjään ilmaan ja kaatui lopulta suulleen maahan. Hän makasi siinä typertyneenä tointuen äkkiä haltioituneesta tilastaan, ja hän ajatteli, että vaikkapa hän saisikin kuolla noin kunniakkaasti, niin pitäisi sen tapahtua, ennenkuin hän näkisi Ninan. Se olisi hänelle parasta. Sillä jos hän vielä näkisi kerran Ninan, niin tuntuisi hänestä kuolema liian kaamealta. Hän kauhistui huomatessaan, että hänenkin, rajahin ja voittajien jälkeläisen, täytyi jo epäillä omaa urheuttaan. Hänen elämänhalunsa vaivasi häntä niin, että hän kärsi mitä kauheimpia tunnonvaivoja. Hän ei uskaltanut liikuttaa jäsentäkään. Hän oli menettänyt luottamuksensa omaan itseensä, hän oli menettänyt kaiken miehekkyytensä. Jäljelle jäivät vain kärsimykset, sillä kohtalojen kirjassa on määrätty, että niitten pitää pysyä ruumiissa viimeiseen hengenvetoon asti. Jäipä hänelle vielä pelkokin. Hämärästi hän voi katsella kiihkeän rakkautensa syvyyksiin, nähdä sen voiman ja sen heikkouden. Hänet valtasi pelko.
Hitaasti meni aurinko mailleen. Läntisen rannan metsistä lähtivät varjot liikkeelle. Ne kulkivat yli uutismaan, peittivät viileällä vaipallaan miehen paahtuneet olkapäät ja jatkoivat nopeasti matkaansa yhtyäkseen itäisen rannan varjoihin. Aurinko viivähti hetkisen yläoksien hennoissa lehvissä. Näytti siltä, kuin se ei olisi hennonut jättää viheriässä riisipellossa lojuvaa ystäväänsä. Dainin mieli virkistyi vilpoisessa iltatuulessa. Hän kohoutui istumaan ja silmäili ympärilleen. Aurinko painui nyt nopeasti mailleen. Se näytti olevan häpeissään siitä, että sen hyväilyt huomattiin. Riisivainion, joka koko päivän oli heloittanut päivänpaisteessa, kattoi äkkiä synkkä pimeä. Nuotiotuli tuikki yössä kuin tulisilmä. Dain asteli hitaasti metsäpurolle, riisui yltään risaisen uumaverhonsa, ainoan vaatteensa, ja meni varovasti veteen. Hänellä ei ollut koko päivänä ollut mitään syötävää eikä hän ollut uskaltanut valoisaan aikaan mennä edes virrasta juomaan. Uidessaan nyt ääneti purossa hän hörppi muutamia kulauksia vettä, sen hyväillessä hänen huuliaan. Se virkisti häntä. Ja hänen luottamuksensa itseensä ja muihin oli jo kasvanut, kun hän palasi nuotiolle. Jos Lakamba olisi hänet kavaltanut, niin olisi hänen elämän vaelluksensa loppunut siihen, mietti hän itsekseen. Hän teki suuren tulen, kuivasi sen lämmössä itsensä ja heittäytyi pitkäkseen kekäleitten ääreen. Hän ei voinut nukkua, vaikka hänen jäsenensä tuntuivat kovasti herpautuneilta. Hänen levottomuutensa oli hävinnyt. Tyytyväisenä hän makasi kaikessa rauhassa ja laski ajan kulun tarkkaamalla tähtiä, joita toinen toisensa perästä rajattomat määrät tuli näkyviin metsän yläpuolelle. Pilvettömän taivaan alla kiiteli vienoja tuulenhenkäyksiä, jotka näyttivät lietsovan tähtien tuikkeen yhä kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi. Uinaillessaan hän vakuutteli tuon tuostakin itselleen, että Nina tulisi. Ja viimein hiipikin varmuus hänen sydämensä sisimpiin sopukoihin asti. Hän sai täydellisen rauhan. Niin, kunhan aamu taas koittaisi, olisivat he yhdessä suurella sinisellä merellä, elämän merellä, kaukana metsistä, noista manalan maista. Dain hymyili hellästi, ja hiljaa kuului hänen huuliltaan tuossa rauhallisessa ympäristössä Ninan nimi. Tämä sana näytti särkevän hiljaisuuden lumon, sillä kaukana metsäpuron varrella alkoi sammakko kurnuttaa. Se tuntui vastaavan Dainille. Samassa kuului pitkin pensasriviä mudasta äänekästä kurnutusta ja valittelevia huutoja. Dain nauroi sydämellisesti. Ne olivat epäilemättä sammakkojen rakkauden lauluja. Hän tunsi hellyyttä noita olentoja kohtaan ja alkoi kuunnella niitten tarinaa. Dainia miellytti ympärillään oleva elämän vilkkaus.
Mutta kun kuu jo kurkisti esille yli puiden latvojen, niin alkoi hänen mieleensä taas hiipiä entinen kärsimättömyys ja rauhattomuus. Miksi viipyi Nina niin kauan? Oli kylläkin pitkä matka meloa tänne yhdellä ainoalla airolla. Eiväthän nuo hennot kätöset voineet niin taitavasti ja voimakkaasti käsitellä raskasta airoa! Voi, miten hennot ne kädet olivatkaan! Miten pehmeät nuo pikku kämmenet, jotka osasivat niin kevyesti hänen poskiaan hyväillä, että perhosenkin siiven sipaisu olisi jo karkealta tuntunut. Voi niitä kätösiä! Dain antautui koko sydämellään unelmoimaan merkillisestä, salaperäisestä onnestaan. Ja kun hän taas katsahti kuuhun, oli se noussut kämmenen leveyden yli puiden latvojen. Tulisiko Nina? Dain pakoittautui makaamaan hiljaa, vaikka hänet äkkiä oli vallannut hurja halu kimmahtaa pystyyn ja kierrellä rajusti ympäri riisivainiota. Hän käänteleikse kyljeltä toiselle ja lopulta hän makasi seljällään vavisten ponnistuksistaan. Silloinpa hän näki Ninan kasvot tähtien lomassa. Ne katselivat häneen tuolta yläilmoista.
Äkkiä taukosi sammakkojen kurnutus. Dain kohoutui valppaana istumaan, kuin ahdistettu otus ainakin, kuunteli huolestuneena ja kuulikin, mitenkä vesi loiskahti muutaman kerran sammakkojen syöksyessä pää edellä puroon. Hän oli varma siitä, että jokin oli ne yllättänyt, nousi pystyyn ja kuunteli tarkkaavan epäluuloisena. Kuului heikosti jotakin raapinan tapaista ääntä, sitten kumea kolahdus aivan kuin olisi kahta puupalasta isketty yhteen. Joku oli nousemassa maihin! Dain otti kourallisen risuja ja piteli niitä nuotiotulensa yllä hellittämättä katsettaan polusta. Hän odotteli epäröiden ja näki jotakin kimaltelevaa pensaissa. Pian tuli valkoinen hahmo varjoista esille ja näytti ikäänkuin liukuvan häntä kohti kuun valjussa valossa. Hänen sydämensä sykähti rajusti ja taukosi lyömästä, kunnes se äkkiä taas alkoi iskeä niin hurjasti, että hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän pudotti risut hehkuville hiilille, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän huutanut ilmoille Ninan nimen ja syöksynyt tulijaa vastaan. Mutta todellisuudessa hän ei päästänyt ääntäkään eikä hievahtanut tuumaakaan paikaltaan. Hän seisoi vain ääneti ja liikkumatta kuin pronssista valettu kuvapatsas, kuun valon virratessa yli hänen paljaitten olkapäittensä. Kun Dain seisoi siinä paikoillaan pidätellen rajua hengitystään ja oli tavattomasta riemusta aivan suunnillaan, asteli Nina häntä kohden nopein, päättävin askelin aivan kuin olisi aikonut hypätä alas huimaavasta korkeudesta. Hän kiersi äkkiä molemmat käsivartensa Dainin kaulaan. Sinertävät liekit nuoleksivat kuivia oksia. Ei kuulunut muuta kuin syttyvän tulen räiskettä, kun nuo onnelliset mielenliikutuksesta sanattomina kohtasivat toisensa. Äkkiä leimahtivat kuivat puut palamaan, ja kuuma loimu kohosi heidän päittensä tasalle. Sen valossa näkivät he toistensa silmät.
Kumpikaan heistä ei virkkanut sanaakaan. Dain alkoi tointua hämmennyksestään. Hän tunsi väreitten kohoavan pitkin jäykän ruumiinsa pintaa, hän tunsi, miten ne keskittyivät hänen vapiseville huulilleen. Nina työnsi päänsä taaksepäin ja katsoi pitkään Dainin silmiin. Tuollainen katse on naisen vaarallisimpia aseita. Se hämmentää pahemmin kuin mitä läheisin kosketus. Se on vaarallisempi kuin tikarin isku, sillä se saa sielun irti ruumiista, mutta jättää ruumiin avuttomana elämään intohimojen ja halujen oikullisten myrskyjen ajeltavaksi. Se kietoo pauloihinsa koko ruumiin, tunkeutuu ihmisolemuksen sisimpiin sokkeloihin ja tuottaa sille musertavan tappion ilakoiden hurjasti saamastaan voitosta. Yhtä tehoisa se on metsien ja merten kulkijalle kuin sille, joka vaeltaa talojen ja katujen vaarallisia polkuja. Miehet, jotka ovat tunteneet povessaan tuon katseen herättämän hurjan riemun, muuttuvat hetken lapsiksi — he löytävät paratiisinsa. He unohtavat eilisen, joka toi kärsimyksiä. He eivät huolehdi huomisesta, joka voi tuottaa heille heidän tuhonsa. He tahtovat elää alati tuon katseen lumossa. Se on antautuvan naisen katse.
Dain ymmärsi tuon katseen, lankesi riemusta huudahtaen Ninan jalkojen juureen, aivan kuin olisi hän äkkiä vapautunut näkymättömistä kahleistaan, kätki Ninan polvia syleillen päänsä tämän hameen poimuihin, ja hänen huuliltaan tulvi kiitollisuutta ja rakkautta uhkuvia sanoja. Ei hän ollut milloinkaan tuntenut itseään niin ylpeäksi kuin nyt ollessaan tuon naisen jalkojen juuressa, joka ainakin osaksi kuului hänen vihamiestensä joukkoon. Nina hyväili sormillaan hajamielisesti hänen tukkaansa seisoessaan siinä ajatuksiinsa vaipuneena hänen edessään. Nyt se ihme oli tapahtunut, ajatteli Nina. Hänen äitinsä oli oikeassa. Tuo mies oli hänen orjansa. Luodessaan katseensa maassa polvistuvaan olentoon, hän tunsi suurta hellyyttä tuota miestä kohtaan, jota hän oli tottunut vieläpä ajatuksissaankin — kutsumaan elämän herraksi. Hän kohotti katseensa ja silmäili surullisena eteläistä taivasta, jonka alla kulki heidän elämänsä polku — hänen oman elämänsä ja tuon jalkojen juureen polvistuneen miehen. Ajatteliko Dain parhaillaan, että hän, Nina, oli oleva hänen elämänsä valo? Niin, hän tahtoi olla Dainin elämässä valona ja viisautena. Hän tahtoi olla Dainille suuruuden ja voiman lähteenä. Mutta piilossa muitten miesten katseilta hän tahtoi olla. Ennen kaikkea hän tahtoi olla Dainin ainoan ja ainaisen heikkouden esineenä. Todellisena naisena! Ollen sukunsa jaloimman turhamaisuuden edustaja hänkin, Nina jo suunnitteli, mitenkä hän muovailisi jalkojensa juuressa olevasta savesta jumalan muitten palvottavaksi. Hän oli tyytyväinen nähdessään Dainin tuossa asennossa. Hän oli tyytyväinen tuntiessaan, miten Dain vapisi hänen hentojen sormiensa kevyimmästäkin kosketuksesta. Ja samalla kun hän surunvoittoisesti katseli eteläisen taivaan tähtiä, näytti hieno hymy leikkivän hänen päättäväisillä huulillaan. Kukapa osaisi kuvailla kaikkea sitä, mitä nuotiotulen oikullisessa valossa voi tapahtua? Nina hymyili. Kenties se oli riemun tai tietoisen voiman, kenties hellän säälin tai kenties, rakkauden hymyä.
Nina puheli lempeästi Dainille. Tämä kohosi pystyyn ja laski kätensä Ninan vyötäreille. Hän tiesi hyvin, eitä tyttö oli hänen omansa. Nina painoi päänsä Dainin olkapäätä vasten. Tuon suojelevan käsivarren turvissa hän voi uhmata koko maailmaa. Dain oli hänen omansa hyveineen ja vikoineen. Dainin voima ja rohkeus, pelottomuus ja pelko, Dainin synnynnäinen viisaus ja villi oveluus olivat kaikki hänen. Kun he astuivat yhdessä nuotiotulen punertavasta valosta riisivainiolle virtaavaan hopeahohteeseen, taivutti Dain päänsä yli Ninan kasvojen. Ja kun Ninan hento vartalo painautui Dainiin, niin näki hän, mitenkä läheinen kosketus loihti Dainin katseeseen rajattoman onnentunteen haaveellisen hurman. Heidän ruumiinsa huojuivat samassa tahdissa, kun he astelivat halki hopeasäteikön ympäröivien metsien varjoihin, metsien, jotka juhlallisen liikkumattomina näyttivät vartioivan heidän onneaan. Heidän hahmonsa häipyivät suurten puitten juurella leikkiviin valoihin ja varjoihin. Hellien sanojen sorinaa kuului hetkisen yli aution vainion, mutta sekin hiljeni hiljenemistään ja taukosi lopulta tykkänään. Vaimeneva iltatuuli pani viimeisetkin voimansa liikkeelle pyyhkäisten yli maitten ja mantereitten. Se huokaili kuin suuren surun masentamana. Seurasi syvä hiljaisuus. Maat ja taivaat vaipuivat surunvoittoiseen mietiskelyyn. Ne ihmettelivät ihmislasten sokeata rakkautta.
Onnelliset palasivat hitaasti nuotiolle. Dain valmisti kuivista oksista istuinsijan Ninalle, heittäytyi tämän jalkojen juureen, painoi päänsä tämän syliin ja antautui haaveillen nauttimaan ohi kiitävistä hetkistä. Heidän äänensä vuoroin vilkastuen kiihtyivät, vuoroin heltyen vaimenivat, kun he haastelivat rakkaudestaan ja onnestaan. Nina puheli silloin tällöin, johtaen harvoin, mutta valituin sanoin Dainin ajatuksia. Dain taas antoi onnen hetkiensä kiitää vuolaassa puheen virrassa. Hän puhui, milloin intohimoisesti ja hellästi, milloin arvokkaasti ja uhkaavasti, aina sen tunnesävyn mukaan, jonka Nina hänen povessaan kulloinkin sai heräämään. Dain kuvaili Ninalle syntymäsaartaan, jonka synkkiä metsiä ja liejupohjaisia virtoja harva kuolevainen vielä tunsi. Hän kertoi sen penkeremäisistä pelloista ja kirkasvesisistä, lorisevista puroista, jotka virtasivat mahtavien vuorten rinteiltä laaksoon vilkastuttaen maan elämää ja rehevöittäen sen versovia vesoja. Ja hän kertoi vielä eräästä vuoresta, joka kohotti kiireensä korkealle yli sitä ympäröivien metsien tuntien näin ohi kiitävien pilvienkin salaisuudet. Siellä ylhäällä asui hänen kansansa salaperäinen henki, siellä hänen taloansa suojeleva haltija. Hän kertoi laajoista avaruuksista, joissa hurjat tuulet raivosivat. Vihaisesti nuo puhurit puhuivat korkealla, auringossa helottavien vuorenhuippujen yläpuolella. Hän kertoi esi-isistään, jotka jo vuosisatoja sitten olivat vallanneet hänen hallittavakseen tulevan saaren. Ja kun Nina haltioisaan taivutti päänsä yhä lähemmäksi kertojaa, niin silitteli tämä kevyesti Ninan pitkiä, paksuja palmikoita, ja Dainin valtasi äkkiä halu kertoa ystävälleen merestä, jota hän niin rakasti. Hän kertoi sen taukoamattomasta tarinasta, jota hän jo lapsena oli kuunnellut, ihmetellen sen salattuja sanoja. Kukaan ei ollut vielä niistä päässyt perille. Hän kuvaili sen hurmaavaa kimaltelua ja sen armotonta, oikullista raivoa. Hän kertoi, mitenkä sen pinta alituisesti vaihtelee, mutta sittenkin aina puoleensa vetää. Sen syvyydet sensijaan olivat ikuisesti muuttumattomat, kylmät ja säälimättömät, täynnä tuhotun elämän viisautta. Vielä hän kertoi, mitenkä se piti ihmislapset heidän elämänsä ijän lumonsa orjina ja sitten nielasi heidät kitaansa vähääkään välittämättä heidän palvonnastaan. Se vihasi ihmisiä, kun he pelkäsivät sen salattuja voimia, huolimatta siitä, ellei se milloinkaan niitä kenellekään paljastaisi, ei edes niille, jotka sitä eniten rakastivat. Dainin haastellessa Ninan pää oli painunut yhä alemmaksi ja alemmaksi, kunnes se viimein melkein kosketti Dainin päätä. Ninan tukka oli valahtanut yli Dainin silmien. Hän hengitti Dainin otsaan ja hän oli kietonut käsivartensa tämän vyötäreille. Ei voinut kaksi ihmislasta olla lähempänä toisiaan. Ja kuitenkin Nina pikemmin arvaili kuin ymmärsi Dainin viimeisiä sanoja, jotka tämä ikäänkuin epäröiden päästi kuulumaan huuliltaan. Vähitellen vaikenevaa puhetta seurasi syvä, merkitsevä hiljaisuus. Vihdoin huudahti Dain: "Meri, oi Nina, on kuin naisen sydän".
Nina sulki nopeasti huulensa, suihkasi äkkiä suukon ja vastasi päättävä sävy äänessään.
"Mutta miehille, jotka eivät mitään pelkää, oi sinä elämäni herra, on meri aina uskollinen".
Heidän yläpuolellaan ajelehti tähtien alla tummia, soikeita pilvenhattaroita, jotka muistuttivat suunnattomia hämähäkinverkkoja. Pimentäen taivaan ne ennustivat tulevaa raju-ilmaa. Näkymättömän etäisiltä kukkuloilta alkoi jo kuulua pitkään kestävää ukkosen jylinää, joka vyöryi huipulta huipulle ja häipyi lopulta Pantain metsiin. Dain ja Nina kasahtivat pystyyn. Edellinen silmäili levottomana taivasta.
"Babalatchin pitäisi jo olla täällä," virkkoi hän. "Keskiyö on jo mennyt. Meillä on pitkä matka kuljettavana, ja kiväärin kuula kulkee nopeammin kuin paraskin kanootti".
"Kyllä hän on täällä, ennenkuin kuu on pilvien peitossa," sanoi Nina."Kuulin äsken veden loisketta," lisäsi hän. "Kuulitko sinä?"
"Alligaattori", vastasi Dain lyhyesti vilkaisten huolettoman näköisenä metsäpurolle päin. "Kuta pimeämpi yö," jatkoi hän puhettaan, "sitä nopeammin suoritamme matkamme, sillä silloin me voimme kulkea pääjoen virrassa. Mutta jos on vain niinkin valoisaa kuin nyt, täytyy meidän pysytellä pienissä haarajoissa, joissa seisova vesi ei vähääkään edistä kulkuamme".
"Dain!" sanoi Nina äkkiä vakavana. "Ei se ollut alligaattori. Minä kuulin juuri pensaitten rapisevan lähellä maallenousupaikkaa."
"Ei ollut," virkkoi Dain kuunneltuaan hetkisen. "Ei se voi olla Babalatchi, sillä hänen piti tulla sotakanootilla ja aivan arkailematta. Keitä lienevätkin nuo, jotka tulevat, eivät ne ainakaan tahdo ääntä pitää. Sinä kuulit, ja nyt minä jo näenkin," jatkoi hän nopeasti puhettaan. "Siellä on vain yksi mies. Asetu minun taakseni, Nina. Jos hän on ystävä, on hän tervetullut. Mutta jos hän on vihamies, niin saat sinä nähdä hänen heittävän henkensä".
Dain tarttui tikariinsa ja odotteli tuon aavistamattoman vieraan tuloa. Nuotiotuli paloi matalana, pilvenhattarat peittivät myrskyä ennustaen tuon tuostakin kuun, ja niitten kiitävät varjot lankesivat tummina riisivainiolle. Dain ei voinut eroittaa, kuka tulija oli, mutta hän tuli levottomaksi nähdessään, miten päättävästi ja raskain askeIin kookas hahmo asteli polulla. Hän tervehti sitä ja käski seisahtumaan. Mies seisahtuikin vähän matkan päähän. Dain luuli, että se alkaisi puhua, mutta hän kuuli ainoastaan raskasta hengitystä. Kiitävien pilvien välistä virtasi äkkiä valoa vainiolle. Ja ennenkuin taas tuli pimeä, näki Dain, mitenkä miehellä oli kädessä kiiltävä ase iskuvalmiina. Hän kuuli Ninan huudahtavan "isä" ja samassa tuokiossa hän näki tytön pujahtavan hänen ja Almayerin revolverin väliin. Uinailevat metsät toistivat kaikuna Ninan huudon, ja nuo kolme ihmislasta seisoivat ääneti, ikäänkuin odottaen hiljaisuuden palaamista, ennenkuin halusivat ilmaista hetki hetkellä vaihtuvia tunteitaan. Kun Almayer näki Ninan, vaipui hänen kätensä sivulle, ja hän astui askeleen eteenpäin. Dain työnsi hellävaroin tytön syrjään.
"Olenko minä metsänpeto, jonka sinä koetat äkkiä pimeässä surmata, tuan Almayer?" sanoi Dain keskeyttäen pingoittuneen vaitiolon. "Viskaahan vähän risuja tuleen," puhui hän edelleen Ninalle. "Minä pidän sillä aikaa silmällä valkoista ystävääni, ettei sattuisi mitään ikävää itselleni eikä sinulle, sinä iloni ja riemuni!"
Almayer puri hampaitaan ja kohotti uudelleen kättään. Ketterästi hyppäsi Dain hänen rinnalleen. Vain hetken aikaa siinä oteltiin, jolloin revolveri kerran laukesi tuottamatta kuitenkaan vahinkoa. Sitten Dain väänsi Almayerin kädestä aseen. Pyörien se lensi halki ilman ja putosi pensaikkoon. Miehet seisoivat vastakkain hengittäen raskaasti. Elpyneestä tulesta levisi lepattava valokehä, joka valaisi Ninan kauhistuneita kasvoja. Nina katseli ojennetuin käsin miehiä.