The Project Gutenberg eBook ofTuulentupiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: TuulentupiaAuthor: Joseph ConradTranslator: Olli KivilinnaRelease date: October 12, 2014 [eBook #47096]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUULENTUPIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: TuulentupiaAuthor: Joseph ConradTranslator: Olli KivilinnaRelease date: October 12, 2014 [eBook #47096]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru
Title: Tuulentupia
Author: Joseph ConradTranslator: Olli Kivilinna
Author: Joseph Conrad
Translator: Olli Kivilinna
Release date: October 12, 2014 [eBook #47096]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUULENTUPIA ***
Produced by Juha Kiuru
Kirj.
Joseph Conrad
Englanninkielestä suomensi Olli Kivilinna
Alkuperäinen teos: Almayer's Folly
K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1919.
"Kaspar! Makan!"
Tuttu, kimakka ääni herätti äkkiä Almayerin loistavista tulevaisuudenunelmistaan nykyhetken vastenmieliseen todellisuuteen. Tuo äänikin oli niin vastenmielinen. Hän oli saanut kuulla sitä vuosikausia, ja vuosi vuodelta oli hän siitä yhä vähemmän pitänyt. Mutta vähätpä siitä. Pian tämä kaikki loppuisi.
Almayer liikahteli levottomasti, mutta ei välittänyt sen enempää kutsusta. Nojautuen kyynärpäillään parvekkeen kaidepuuhun, hän yhä tähysteli suurta virtaa, joka mistään välittämättä touhuissaan viillätti hänen silmiensä ohi. Hän katseli sitä mielellään auringon laskiessa, ja varmaankin siksi, että laskeva aurinko usein siroitteli kultaansa Pantain vesille, ja Almayerin ajatukset taas monasti askartelivat kultamailla. Kultaa hän ei tosin ollut onnistunut itselleen hankkimaan, kultaa, jota muut kyllä olivat saaneet, mutta epärehellisin keinoin tietenkin. Hänkin aikoi sitä saada, mutta rehellisellä, kovalla työllä itselleen ja Ninalle. Almayer antautui tulevaisuudenunelmiinsa ja siirtyi siten mielikuvituksessa kauaksi näiltä rannoilta, missä hän oli elänyt niin monta vuotta. Ja hän unohti hetkeksi vaivojensa ja vastustensa karvauden kuvitellessaan niistä koituvaa suurta, loistavaa palkkaa. He eläisivät Euroopassa, hän ja hänen tyttärensä. He tulisivat rikkaiksi ja arvossa pidetyiksi. Kukaan ei ajattelisi tyttären sekarotuista alkuperää nähdessään hänen häikäisevän kauneutensa ja isän mahtavan aseman. Kun hän itse saisi seurata tyttärensä voittokulkua, nuortuisi hän jälleen ja unohtaisi ne kaksikymmentä viisi vuotta, jotka hänen oli täytynyt viettää sydäntäsärkevässä taistelussa näillä raukoilla rannoilla, missä hän tunsi elävänsä aivan kuin vankeudessa. Kaikki nämä unelmat olivat pian saavutettavissa. Kun vain Dain palaisi! Ja täytyihän hänen pian palata jo oman etunsakin vuoksi. Hän oli nyt toista viikkoa myöhästynyt. Ehkäpä hän palaisi jo tänä yönä.
Tällaisia ajatuksia risteili Almayerin mielessä, kun hän seisoi uuden, mutta jo ränsistyneen talonsa — tuon viimeisen elämänsä pettymyksen — parvekkeella ja katseli leveätä virtaa. Kullalle se ei kimallellut tänä iltana, sillä se oli sateitten paisuttama ja vyöryi nyt vihaisena ja mutaisena hänen tuijottavien silmiensä ohitse. Se kuljetti mukanaan irtonaisia oksia, mädänneitä puunrunkoja, kokonaisia juurineen irtautuneita puita ja lehtiä, ja niitten ympärillä pyöri ja kohisi vesi kiukkuisesti.
Muuan noita ajelehtivia puita takertui kiinni jyrkkään rantaan, aivan talon lähelle. Almayer unohti unensa ja katseli sitä raukeasti. Puu kääntyi hitaasti ympäri keskellä sihisevää ja vaahtoavaa vettä. Mutta samassapa se pääsi irti esteestään ja alkoi liukua taas virran mukana. Se kääntyi hitaasti ympäri ja nosti ilmaan paljaan oksan aivan kuin käden, joka sanatonna rukoili taivaalta apua virran hurjaa, tolkutonta raivoa vastaan. Äkkiä alkoi Almayer mielenkiinnolla seurata puun kohtaloa. Hän nojautui yli kaidepuun nähdäkseen selviytyisikö se tuonnempana olevasta matalikosta. Se selviytyi. Almayer vetäytyi pois kaidepuulta ja ajatteli, että nyt sen tie oli vapaa aina merelle asti. Hän kadehti tuon elottoman olennon kohtaloa, kun se yhä pienempänä ja epäselvempänä kiisi edelleen pimenevässä yössä. Kadotettuaan sen tyystin näkyvistään hän alkoi arvailla, miten kauaksi se mahtaisi ajelehtia merelle. Veisikö virta sen pohjoiseen vaiko etelään? Ehkäpä etelään, kunnes se kulkisi Celebes-saaren näkyvissä, kenties Macassariin asti.
Macassariin! Almayerin eloon herännyt mielikuvitus kuljetti puuta kauaksi sen sotaretkellä. Mutta muistoissaan, jotka olivat noin kaksikymmentä vuotta ajassa jäljessä, hän näki nuoren, hoikan, valkoiseen puetun, vaatimattoman näköisen Almayerin, joka astui hollantilaisesta postilaivasta Macassarin pölyiselle laiturille etsimään onneansa ukko Hudigin varastohuoneista. Se oli tärkeä hetki hänen elämässään, se oli hänelle uuden elämän alku. Hänen isälleen, joka oli pikku virkamiehenä Buitenzorg'in kasvitieteellisessä puutarhassa, oli mieluista saada poikansa niin kuuluisaan liikkeeseen. Nuori mies jätti itsekin varsin kernaasti Javan myrkylliset rannat ja vanhempiensa mitättömän asunnon vähäiset mukavuudet. Isä siellä päiväkaudet ärhenteli typerille javalaisille puutarhureille, ja äiti taas valitteli suuren nojatuolinsa pohjilta menetettyjä Amsterdamin ihanuuksia, Amsterdamin, missä hän oli kasvanut sikaarikauppiaan tyttären mahtavassa asemassa.
Almayer oli jättänyt kotinsa kevyellä sydämellä ja vielä kevyemmällä kukkarolla. Englantia hän puhui hyvin ja laskento sujui mainiosti. Hän oli valmis valloittamaan koko maailman eikä epäillyt hetkeäkään onneansa.
Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä hän muisteli mielihyvällä tänä Bornen tukahuitavan kuumana iltahetkenä Hudigin komeita, vilpoisia varastohuoneita ja niissä olevia pitkiä, suoria rivejä viinalaatikoita ja manchesteriläisiä tavarapaaleja. Varastohuoneen suuri ovi liikkui äänettömästi. Sisällä oleva himmeä valo oli niin mieluisaa katujen häikäisevästä valosta tultua. Hän muisteli keskellä tavarakasoja olevia aidattuja paikkoja, missä siistin, jäykän ja vakavan näköiset kiinalaiset konttoristit nopeasti, sanaakaan vaihtamatta kirjoittelivat, vaikka heidän ympärillään hyöri joukottain työmiehiä, jotka vyöryttivät tynnyreitä tahi siirtelivät laatikoita paikasta toiseen. He hyräilivät silloin tavallisesti laulua, joka aina päättyi kimakkaan huutoon. Varastohuoneen toisessa päässä, vastapäätä suurta ovea, oli tilava aidattu ala, joka oli hyvin valaistu. Sinne ei melu enää kuulunut. Siellä kilahtelivat vain taukoamatta hopeaguldenit, joita nuo samaiset vaiteliaat kiinalaiset laskivat ja latoivat päällekkäin. Heidän päävalvojanaan oli Mr. Vinck, kassanhoitaja, liikkeen suojelusenkeli — isännän oikea käsi.
Tuossa valoisassa paikassa työskenteli myöskin Almayer pöytänsä ääressä, aivan lähellä pientä, viheriäksi maalattua ovea, jonka luona aina seisoi muuan malaiji punaisessa uumaverhossaan ja turbaanissaan. Malaijin käsi, jossa oli pieni ylhäältä riippuva nyöri, kohosi ja laski säännöllisesti kuin kone. Nyöri taas liikutteli viuhkaa viheriän oven toisella puolella, missä oli niin kutsuttu yksityinen konttori ja missä ukko Hudig, isäntä itse, istui valtaistuimellaan, puhellen äänekkäästi liiketuttaviensa kanssa. Toisinaan ponnahti pikkuovi selkosen selälle ja paljasti ulkomaailmalle sinertävien tupakkapilvien halki pitkän pöydän, joka oli täpösen täynnä erinäköisiä pulloja ja korkeita vesiruukkuja. Vielä näkyi rottingista tehtyjä nojatuoleja, joissa vetelehtien istui äänekkäitä miehiä. Isäntä tapasi silloin työntää päänsä ovesta ulos käsi oven kahvassa ja murahtaa jotakin tuttavallisesti käheällä äänellään Mr. Vinckille. Milloin sinkahutti hän jyrisevän määräyksen halki varastohuoneen, milloin tähysteli urkkien jotakin epäröivää muukalaista ja tervehti tätä ystävällisesti, mutta kovaäänisesti: "Terve tuloa, herra kapteeni! Mistä te tulette? Onko paaleja, häh? Oletteko saanut majavan nahkoja? Minä tahtoisin majavannahkoja! Tahtoisin kaikki mitä olette saanut! Hah, hah, haa! Astukaa sisään!" Sitten muukalainen kiskottiin sisälle kimakkain huutojen säestäessä, ovi suljettiin, ja entinen melu kaikui kautta varastohuoneen. Työmiehet lauloivat, tynnyrit kumahtelivat ja nopeat kynät rapisivat. Mutta ennen kaikkea kuului suurten hopeakolikkojen soinnukas kilinä, kolikkojen, joita lakkaamatta virtanaan vilaji tarkkaavaisten kiinalaisten keltaisten sormien välitse.
Siihen aikaan Macassar oli tulvillaan elämää ja kaupantekoa. Se oli saarten polttopiste. Sinne pyrkivät kaikki ne uljaat miehet, jotka varustelivat kuunareitaan Austraalian rannikolla ja tunkeutuivat sitten malaijilaiseen saaristoon etsimään rahaa ja seikkailuja. He olivat rohkeita, häikäilemättömiä, näppäriä liikemiehiä, eikä heille ollut ensinkään vastenmielistä iskeä toisinaan yhteen merirosvojen kanssa, joita siihen aikaan oli siellä täällä rannikoilla, niinkuin vielä nykyäänkin. He ansaitsivat lujasti rahaa ja heillä oli tapana joukolla kokoontua satamaan tekemään kauppaa ja huvittelemaan. Hollantilaiset kutsuivat heitä englantilaisiksi kulkurikauppiaiksi. Toiset heistä olivat epäilemättä hienoja miehiä, joita tällainen elämä viehätti. Useimmat olivat kuitenkin merimiehiä. Kaikkien tunnustama kuningas oli heidän keskuudessaan Tom Lingard, jonka kaikki malaijit, kunnialliset ja kunniattomat, rauhalliset kalastajat ja hurjat merimiehetkin tunsivat nimellä "Rajah-Laut" — merten kuningas.
Almayer oli tuskin ollut kolmeakaan päivää Macassarissa, kun hän jo oli kuullut kertomuksia Lingardin näppäristä kaupanteoista, hänen rakkaudenseikkailuistaan ja myöskin hänen vimmatuista kahakoistaan sululaisten merirosvojen kanssa. Olipa myöskin liikkeellä romanttinen tarina eräästä lapsesta, tytöstä, jonka voittoisa Lingard oli löytänyt muutamasta merirosvojen laivasta, sitten kun hän pitkän taistelun perästä oli noussut anastamaansa laivaan, syösten sen miehistön yli laidan mereen. Oli yleisesti tunnettua, että Lingard oli ottanut tämän tytön omaksi lapsekseen, että hän huolehti parhaillaan tämän kasvatuksesta eräässä javalaisessa luostarissa ja käytti tytöstä puhuessaan nimitystä "minun tyttäreni". Lingard oli vannonut varmasti naittavansa tytön jollekin valkoihoiselle, ennenkuin hän menisi kotimaahansa, ja luvannut antaa tytölle kaiken omaisuutensa. "Ja kapteeni Lingardilla on rahaa kuin roskaa", oli Mr. Vinckillä tapana juhlallisesti sanoa, pitäen päätään kallellaan. "Hänellä on rahaa kuin roskaa, enemmän kuin itse Hudigilla!" Ja hetken kuluttua, aivan kuin antaakseen kuulijainsa tointua hämmästyksestään heidän kuultuaan niin uskomattoman väitteen, Mr. Vinck tavallisesti kuiskaten lisäsi selitykseksi, "nähkääs, hän on löytänyt erään virran".
Siinäpä se oli! Hän oli löytänyt erään virran! Siinä syy, miksi ukko Lingardia pidettiin niin paljon suuremmassa arvossa kuin tavallisia meren seikkailijoita, jotka päivällä tekivät kauppaa Hudigin kanssa ja yöllä joivat shampanjaa, pelasivat, lauloivat meluten lauluja ja rakastelivat sekarotuisia tyttöjä Sunda-hotellin leveän parvekkeen alla. Tuon virran rannoille, jonne yksin Lingard osasi ohjata laivansa, vei hän tavallisesti valitun lastin manchesteriläisiä tuotteita: messinkisiä rumpuja, pyssyjä ja ruutia. Hänen prikinsä Flash, jolla hän itse oli käskijänä, hävisi usein noitten mässäysten aikana kaikessa hiljaisuudessa yöllä ankkuripaikastaan, juuri kun Lingardin toverit koettivat karkoittaa itsestään yöhummauksen vaikutuksia ja hän itse näki heidät humalaisina pöydän alla, ennenkuin nousi laivalleen. Lingardiin eivät mitkään liköörimäärät vaikuttaneet. Monet koettivat seurata häntä löytääkseen tuon maan, joka oli tulvillaan guttaperkkaa ja rottinkia, helminäkinkenkiä ja lintujen pesiä, vahaa ja kumia, mutta pienikokoinen Flash kykeni jättämään jälkeensä jokaisen laivan noilla vesillä. Muutamat seikkailijoista joutuivat salaisille hiekkasärkille ja koralliriutoille, menettivät kaiken omaisuutensa ja pelastuivat töin tuskin hengissä keltaisen, hymyilevän meren julmista kynsistä. Ja vuosikausia nuo viheriät, rauhallisen näköiset saaret, jotka vartioivat pääsyä tuohon luvattuun maahan, säilyttivät salaisuutensa troopillisen luonnon säälimättömällä rauhallisuudella.
Niin liikkui Lingard salaperäisillä tai julkisilla retkillään. Almayerin silmissä kohosi hän sankariksi seikkailujensa uhkarohkeuden ja suunnattoman voiton kautta. Almayeristä hän oli todella suuri mies nähdessään hänet astelemassa varastohuoneessa tai kuullessaan, miten karskisti hän huusi Vinckille: "Mitäs kuuluu?" tai miten hän kovaäänisesti tervehti Hudigia, itse isäntää: "Hei, vanha merirosvo! Yhä vielä elossa?" Tämä oli vain johdantoa kaupantekoon pienen, viheriän oven takana. Usein iltasin, kun jo autiossa varastohuoneessa oli hiljaista ja Almayer järjesteli papereitaan, ennenkuin lähti ajelemaan kotiin Mr. Vinckin kanssa, jonka luona hän asui, hän keskeytti työnsä kuullessaan meluisaa, kiihkeätä väittelyä Hudigin yksityisestä työhuoneesta. Hän kuuli, miten isäntänsä puheli yksitoikkoisella, matalalla äänellä ja miten Lingard aina karjuen keskeytti puheen. Kaksi verikoiraa siinä tappeli makeasta luusta. Mutta Almayeristä tuntui, kuin hän olisi kuullut jättiläisten riitelevän tai jumalien tappelevan.
Noin vuoden kuluttua, kun Almayer jo kauppa-asioissa usein oli tullut tekemisiin Lingardin kanssa, mieltyi jälkimäinen, sivullisille aivan käsittämättömistä syistä, yht'äkkiä nuoreen mieheen. Hän ylisti Almayeriä pilviin asti myöhäisinä yöhetkinä, kun hän tapansa mukaan kilisteli lasia parhaitten ystäviensä kanssa Sunda-hotellissa. Ja eräänä kauniina aamuna Vinck sai kuin sähköiskun, kun hän kuuli Lingardin selittävän, että hänen täytyy saada tuo nuori mies päällysmieheksi. "Otan hänet jonkunlaiseksi kapteenin kirjuriksi, joka suorittaa kaikki kirjoitustyöt puolestani." Hudig suostui pyyntöön. Almayerillä, joka niinkuin nuoret ainakin, halusi vaihtelua, ei ollut mitään asiaa vastaan. Hän sääli vähät tavaransa kokoon ja lähti Flash-laivalla tuollaiselle tavanmukaiselle, pitkälle risteilylle, jolloin vanha merikarhu oli tottunut poikkeamaan melkein jokaiseen saariston saareen.
Kuukaudet menivät menojaan ja Lingardin ystävyys näytti yhä kasvavan. Monasti avasi vanha merikarhu sydämensä haltioituneelle kuulijalleen, kun he yhdessä astelivat kannella ja heikko yötuuli, joka toi joka henkäyksellä mukanaan ihania tuoksuja saarilta, hiljalleen kuljetti prikiä eteenpäin rauhallisen ja kirkkaan taivaan alla. Hän kertoili silloin menneestä elämästään, suurista kauppavoitoistaan ja uusista suunnitelmistaan, joitten tulevaisuudessa piti tehdä voitot entistä suuremmiksi. Usein hän puhui myöskin tyttärestään, tuosta tytöstä, jonka hän oli löytänyt merirosvojen laivasta. Ja hän puhui silloin omituisen teennäisellä, isällisellä hellyydellä. "Hän on varmaankin jo suuri tyttö", oli Lingardilla tapana sanoa. "Siitä on jo lähes neljä vuotta, kun näin hänet! Luulenpa totta vieköön, Almayer, että ajamme tällä kertaa aina Sourabayaan asti."
Tällaisen selittelyn jälkeen Lingard aina hautautui hyttiinsä mutisten itsekseen: "Jotakin täytyy tulla tehdyksi — täytyy kun täytyykin." Monasti hän säikäytti Almayeriä, kun hän äkkiä ryntäsi tätä kohden, karaisi kovalla yskähdyksellä kurkkuaan, ikäänkuin olisi halunnut jotain sanoa, mutta kääntyikin samassa pois, nojautui vaijeten laidan yli ja katseli liikkumatta tuntikausia laivan kupeilla fosforimaisesti kimaltelevaa veden pintaa. Juuri Sourabayaan saapumisen edellisenä yönä sai Lingard lopultakin sydämensä salatut sanat sanotuksi. Kakistettuaan kurkkuaan, hän alkoi puhua. Ja hänen puheellaan oli oma tarkoituksensa. Hän halusi, että Almayer menisi naimisiin hänen kasvattityttärensä kanssa. "Äläkä sinä rimpuile vastaan siksi, että olet valkoihoinen!" huusi hän yht'äkkiä, antamatta hämmästyneelle nuorelle miehelle hetkeksikään sananvuoroa. "Siitä ei kannata minulle puhua! Ei kukaan huomaa vaimosi ihonväriä. Dollarit sen peittävät, usko pois! Ja otahan huomioon, että niitä dollareita on varmasti paksut kerrokset, ennenkuin minä kuolen. Kyllä niitä vielä tulee miljoonia, Kaspar! Kuuletko, miljoonia! Ja kaikki hänelle ja sinulle, jos teet, mitä sinun käsketään tehdä."
Almayer, joka hämmentyi näin odottamattomasta ehdotuksesta, epäröi ja oli hetkisen vaiti. Hänellä oli voimakas ja vilkas mielikuvitus. Muutamassa hetkessä hän näki jo kuin kirkkaan valon välähdyksessä, kiiltäviä rahaläjiä ja hän kuvaili mielessään jo kaikki ylellisen elämän mahdollisuudet. Hän näki jo mahtavan asemansa, mukavan työttömän elämänsä, johon hän mielestään oli kuin luotu, Lingardin laivat, varastohuoneet ja tavarat — vanhus ei toki eläisi ikuisesti. Ja kaiken kruununa hohti kaukaisessa tulevaisuudessa hänen mielikuvituksessaan kuin satulinna mahtava Lingardin palatsi Amsterdamissa, tuo hänen unelmainsa paratiisi. Siellä hän viettäisi Lingardin rahojen kruunaamana kuninkaana elämänsä illan ihmisten parissa sanoin kuvaamattomassa loistossa. Mutta olipa tuossa tulevaisuuden kuvassa varjopuolensakin. Eläpä elämäsi malaijitytön — tuon merirosvoilta saadun kasvatin seurassa. Häntä alkoi jo hävettää, että hän valkoinen mies — —. Mutta olihan tyttö saanut nelivuotisen kasvatuksen luostarissa! Ja sitten tyttö ehkä olisi niin armollinen, että kuolisi piankin. Hänellä itsellään taas oli aina onni matkassa, ja rahalla saa kaikki! Eiköhän tuosta selviytyisi! Hän suunnitteli jo, mitenkä hän eristäisi vaimonsa jotenkin, jonnekin — loitolle mahtavan tulevaisuutensa tieltä. Helppoa oli hänestä, eurooppalaisesta, joka tapauksessa päästä irti malaijinaisesta, orjasta. Olipa tämä nyt luostarissa tai ei, kursailipa tässä eli ei.
Almayer nosti päänsä pystyyn ja asettui suoraan huolestuneen, kiihtyneen merimiehen eteen.
"Minä — tietysti — teen kaikki, mitä tahdotte, kapteeni Lingard."
"Sano minua isäksi, poikani. Tyttö kyllä suostuu", puheli heltynyt, ijäkäs seikkailija. "Totta vie, minä jo pelkäsin, että sinä alkaisit rimpuilla vastaan. Paina mieleesi, Kaspar, että minä aina saan tahtoni läpi. Vastustelemisesta ei siis olisi ollut mitään hyötyä. Mutta sinähän et olekaan mikään houkkio."
Almayer muisti hyvin tuon tilaisuuden. Hän muisti Lingardin katseen, hänen äänensävynsä, hänen sanansa ja sen vaikutuksen, minkä ne tekivät, vieläpä muisti hän ympäristönsäkin. Hän muisti prikin kaidan, kaltevan kannen, hän muisti äänettömän, nukkuvan rannan, meren pehmeän näköisen, tumman pinnan, johon nousevan kuun leveä, kultainen juova kuvastui. Hän muisti kaiken tämän ja hän muisti, mitenkä hän mielipuolen tavoin oli haltioitunut ajatellessaan sitä onnea, mitä ihan syytämällä oli syydetty hänen käsiinsä. Hän ei ollut mieletön silloin eikä hän ollut sitä nytkään. Olosuhteet olivat olleet häntä vastaan. Onni oli mennyt, mutta toivo oli vielä jäljellä.
Hän värisi yöilmassa. Yht'äkkiä hän huomasi ympärillään sankan pimeän, joka auringon laskettua oli kattanut virran, peittäen samalla vastakkaisen rannan ääriviivat. Ainoastaan Rajahin[1] aluetta ympäröivän paaluvarustuksen ulkopuolelle oli sytytetty tuli kuivista oksista. Se valaisi aika ajoin ympärillä olevien puitten rosoisia pintoja ja heitti helakanpunaisen juovan poikki virran, aina sen keskikohdalle asti, missä ajelehtivat puunrungot kiireellä riensivät kohti merta, halki läpinäkymättömän pimeän. Almayer muisti hämärästi, että hänen vaimonsa oli kerran illan kuluessa kutsunut häntä. Luultavasti päivälliselleen. Mutta kun ihminen muistelee haaksirikkoutunutta menneisyyttään uusien toiveiden valossa, niin ei hänellä voi olla nälkä joka kerta kun riisi sattuu olemaan valmiina. Olipa sentään jo aika mennä kotiin. Alkoi olla myöhä.
Hän nousi varovaisesti irtonaisia lankkuja pitkin astellen portaita kohden. Muuan sisilisko, joka lankkujen natinasta säikähtyi, päästi valittavan äänen ja livahti rannalla kasvavaan pitkään ruohikkoon. Almayer laskeutui varovaisesti portaita. Ja nyt hän heräsi taas täyteen todellisuuteen, sillä hänen täytyi olla varuillaan, ettei vain kompastuisi epätasaisella maalla, missä kiviä, mädänneitä lankkuja ja puoleksi sahattuja hirsiä oli sikin sokin päällekkäin. Mutta kun hän kääntyi menemään asuinrakennustaan kohden, josta puhuessaan hän käytti sanoja "minun entinen taloni", keksi hänen korvansa äkkiä airojen loiskeen kaukaa virtaa kattavasta pimeästä. Hän seisoi yhä polulla. Hänen huomiotaan kiinnitti ja häntä ihmetytti, että joku liikkui vesillä näin myöhään ja näin kovan virran vallitessa. Hän kuuli jo selvään airojen loiskeen ja vieläpä jonkun matalalla äänellä, hätäisesti lausutun sanankin. Hän kuuli; mitenkä raskaasti miehet huohottivat tapellessaan virran kanssa ja iskiessään airoillaan rantaan, jolla hän itse seisoi. Aivan lähelle ne laskivatkin, mutta oli niin pimeätä, ettei voinut erottaa mitään veden yli riippuvien pensaiden varjosta.
"Arapialaisia varmaankin", mutisi itsekseen Almayer tähystellen sankkaan pimeään. "Mitähän niillä nyt on mielessä? Jotain Abdullan — tuon kirotun — puuhia!"
Vene oli nyt aivan lähellä.
"Hei, miehet!" huusi Almayer.
Äänet vaikenivat, mutta airot olivat yhtä kiivaassa työssä kuin ennenkin. Hetken kuluttua Almayerin edessä oleva pensas liikkui, ja samalla hän kuuli halki hiljaisen yön, mitenkä airot kovasti kolahdellen putoilivat veneeseen. Venemiehet pitelivät kiinni parhaillaan pensaasta. Almayer voi töin tuskin eroittaa rannasta miehen pään ja hartiain epäselvän, tumman hahmon.
"Abdullako siellä on?" kysyi epäröiden Almayer.
Vakava ääni vastasi:
"Tuan[2] Almayer puhuu ystävälle. Ei täällä ole arapialaisia."
Almayerin sydän sykähti voimakkaasti.
"Dain!" huudahti hän. "Jopa viimeinkin tulit! Minä olen sinua odotellut yöt ja päivät. Olin jo tulla toivottomaksi sinusta."
"Ei mikään olisi voinut estää minua palaamasta tänne", vastasi toinen kiivaanlaisesti. "Ei edes kuolema", lisäsi hän itsekseen.
"Se on ystävän puhetta ja hauskaa kuulla", sanoi Almayer sydämellisesti. "Mutta sinä olet nyt syrjässä. Tule tänne laituriin ja anna väkesi keittää riisinsä minun pihallani, sillä aikaa kun me puhelemme tuolla sisällä."
Tähän pyyntöön ei kuulunut vastausta.
"Mikäs nyt on?" kysyi Almayer levottomana. "Eihän prikille vain ole mitään vahinkoa tapahtunut?"
"Priki on sellaisessa tallessa, ettei yksikään valkoinen paholainen siihen pääse käsiksi", sanoi Dain, äänessään synkkä sävy, jota Almayer ei kuitenkaan riemuissaan huomannut.
"Hyvä on", virkkoi Almayer. "Mutta missä kaikki sinun miehesi ovat?Sinullahan on vain kaksi muassasi."
"Kuulehan, tuan Almayer", sanoi Dain. "Huomenaamulla minä tulen luoksesi, ja sitten me puhellaan kaikesta. Nyt minun täytyy mennä rajahin luo."
"Rajahin luo! Miksi niin? Mitä sinulla on tekemistä Lakamban kanssa?"
"Tuan, huomenna me puhelemme kuin ystävät ainakin. Minun täytyy nähdä vielä tänä iltana Lakamba."
"Ethän sinä vain, Dain, aijo hyljätä minua, nyt kun kaikki on kunnossa?" kysyi Almayer valittavalla äänellä.
"Olenhan minä tullut takaisin? Mutta minun täytyy ensin nähdä Lakamba.Sitä vaatii sekä oma etuni että sinun."
Pään hahmo hävisi äkkiä. Ja pensas, joka pääsi vapaaksi keulamiehen käsistä, ponnahti kuin jousi taaksepäin räiskyttäen mutaista vettä Almayerin päälle, juuri kun hän kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin.
Pian oli kanootti viillättänyt valojuovaan, joka valui virralle vastaisella rannalla olevasta mahtavasta loimusta. Jo näkyivät ääriviivat kahdesta kumarassa ponnistelevasta miehestä. Huomasipa perässä vielä kolmannenkin, joka komeasti käytteli perämelaa. Päässä oli perämiehellä tavattoman suuri, pyöreä hattu, joka muistutti liioitellen mukailtua sientä.
Almayer tähysteli kanoottia, kunnes se oli sivuuttanut valojuovan. Hetken kuluttua kuuli hän yli virran äänten sorinaa. Ja hän näki, mitenkä soihtuja siepattiin loimuavasta nuotiosta ja mitenkä ne hetkeksi valaisivat paaluvarustuksessa olevaa porttia, jonka aukossa ihmisiä tungeksi. Sitten näyttivät kaikki menevän portista sisään. Soihdut hävisivät näkyvistä, ja hajoitetusta nuotiosta pilkehti vain silloin tällöin himmeä tulentuike.
Almayer asteli kotia pitkin askelin mieli levottomana. Eihän Dain vain aikonut häntä pettää. Se oli mahdotonta, sillä sekä Dainille että Lakamballe oli siksi tärkeätä, että hänen suunnitelmansa onnistuisi. Oli tosin turhaa luottaa malaijeihin, mutta on heilläkin sentään vähän järkeä ja ymmärtävät edes oman hyötynsä. Kaikki kävisi vielä hyvin ja täytyisi käydä.
Juuri kun hän oli tullut näin pitkälle mietteissään, huomasi hän olevansa talonsa parvekkeelle johtavain portaiden edessä. Niin matalalla kuin hän seisoikin, voi hän kuitenkin nähdä virran molemmat haarat. Pantain päähaara oli ihan pimeän peitossa, sillä rajahin kartanolla palava tuli oli aivan sammunut. Mutta pitkin Sambir-virtaa voi Almayer nähdä pitkän rivin malaijilaisia taloja. Ne olivat toinen toisensa vieressä rantatörmällä. Siellä täällä tuikehti bambuseinien läpi himmeä valo tai näkyi savuava soihtu, joka paloi virran yli pistäytyvällä parvekkeella. Loitompana, missä saari päättyi matalaan kallioon, kohosi ilmoille tumma rykelmä rakennuksia, jotka törröttivät korkealle yli malaijien matalien majojen. Vankka oli siellä perustus ja tilaa oli väljälti. Kuni tähdet tuikkivat siellä monet valot voimakkaina ja kirkkaina, muistuttaen mieleen parafinia ja lampun laseja. Abdulla bin Selimin, tuon mahtavan Sambirin kauppiaan, talo ja varastohuoneet siellä asemaa vallitsivat. Almayerille tämä näky oli hyvin vastenmielinen. Hän pui nyrkkiään noille rakennuksille, jotka silmin nähtävässä upeudessaan tuntuivat hänestä kylmillä ja sietämättömiltä katsella. Ne näyttivät ikäänkuin halveksivan hänen mennyttä onneaan.
Hitaasti Almayer nousi talonsa portaita.
Keskellä parveketta oli pyöreä pöytä. Sillä seisoi parafinilamppu ilman kupua. Siitä lähti räikeätä valoa parvekkeen kolmelle suljetulle sivulle. Neljäs sivu oli avonainen, se oli virralle päin. Jyrkkää kattoa kannattavien tukipylväiden välillä riippui rikkinäisiä rottingista tehtyjä varjostimia. Parvekkeella ei ollut kattoa, niin että lampun räikeä loiste vähitellen himmeni ylhäällä pehmeäksi valoksi, joka lopulta haihtui kattoparrujen väliseen pimeään. Talon ulkoseinän jakoi kahtia ovenaukko, mistä oli pääsisäänkäytävä. Punainen oviverho sulki sen. Naistenkammion ovi avautui tähän läpikäytävään, josta mentiin pihalle ja keittiöntapaiseen suojukseen. Toisessa sivuseinässä oli ovi. Puoleksi kulunut kirjoitus "Konttori, Lingard ja Kumpp." oli vielä luettavissa pölyisellä ovella, jota ei nähtävästi pitkään aikaan oltu avattu. Sisällä oli lähellä vastakkaista seinää taivutetuista puista tehty keinutuoli. Pöydän luona ja muualla parvekkeella oli sinne tänne asetettu neljä puista nojatuolia, jotka näyttivät häpeävän kehnoa ympäristöään. Kokonainen kasa jokapäiväisiä mattoja lojui nurkassa, minne riippumatto oli poikittain pingotettu. Toisessa nurkassa nukkui, pää punaiseen karttuuniriepuun kääriytyneenä, muuan malaiji muodottomassa mykkyrässä. Se oli yksi Almayeriä palvelevista orjista. "Minun väkeäni" sanoi hän tavallisesti heistä puhuessaan. Lukuisa, tavanmukainen joukko koita piti hurjia tanssiaisiaan lampun ympärillä surisevien moskitokärpästen tulisen musiikin säestäminä. Palmunlehdistä tehdyn katon alla juosta vilisti sisiliskoja parruja pitkin vikisten vienosti. Apina, jota pidettiin kiinnitettynä erääseen parvekkeen tukipylvääseen, oli jo vetäytynyt yöksi räystään suojaan. Mutta nyt se tähysteli Almayeriä ja irvisteli hänelle, kiepsahti äkkiä katossa olevaan bamburuokoon riippumaan ja pudotti pöytäpahaselle tulvanaan pölyä ja murenneita, kuivaneita lehtiä. Lattia oli epätasainen, siellä täällä oli kuihtuneita kasveja ja kuivanutta savea. Kaikkialla tuntui nenään lian haju, kaikki oli hunningolla. Punaiset täplät lattialla ja seinillä osoittivat, mitenkä usein ja mitenkä huolimattomasti oli pureksittu betelpähkinöitä.[3] Vieno tuuli liikutteli hiljaa oljista tehtyjä ikkunaluukkuja ja toi mukanaan vastapäätä olevasta metsästä heikkoa, umpeata tuoksua kuihtuvista kukista.
Almayerin raskaasti astellessa parvekkeen palkit kovasti natisivat.Nurkassa nukkuja liikahteli rauhattomasti mutisten sekavia sanoja.Verhotun oviaukon takaa kuului vienoa vaatteiden kahinaa, ja pehmeäääni kysyi malaijin kielellä: "Sinäkö siellä olet, isä?"
"Niin olen, Nina. Minun on nälkä. Tässä talossa taitaa jo nukkua joka sielu?"
Almayer puheli reippaasti ja heittäytyi tyytyväisesti huokaisten pöytää lähinnä olevaan nojatuoliin. Nina Almayer tuli verhotusta oven aukosta esille ja hänen perässään muuan vanha malaijilainen vaimo, joka hommakkaasti asetteli pöydälle lautasellisen riisiä ja kalaa, ruukullisen vettä ja puolipulloa katajaviinaa. Asetettuaan isäntänsä eteen säröisen lasipikarin, palvelija poistui äänettömästi. Nina seisoi pöydän ääressä, toinen käsi nojasi kevyesti pöydän laitaan, toinen riippui hervottomasti sivulla. Kärsimättömän odotuksen ilme kuvastui hänen kasvoillaan, ja hänen uneliaat silmänsä näyttivät ihailevan halki pimeän jotain hurmaavaa kuvaa. Hän oli kookas ollakseen sekarotuinen. Sivulta katsoen oli hänellä yleensä isänsä säännölliset kasvonpiirteet, mutta poskipäät olivat voimakkaan leveät, perintönä äidin esi-isiltä — sululaisilta merirosvoilta. Hänen tarmokkaan näköinen suunsa, joka tavallisesti oli vähän auki päästäen näkyville kiiltävän valkoiset hampaat, antoi jonkunverran villin leiman hänen kasvojensa levottomalle ilmeelle. Mutta hänen tummista, kauniista silmistään tuikki hellä lempeys, mikä on niin ominaista malaijilaisille naisille. Ja niistä loisti tavallista suurempi äly. Ne näyttivät niin syvämietteisiltä, rehellisiltä ja vakavilta, ikäänkuin olisivat katselleet jotakin muille näkymätöntä, neitosen itsensä seistessä valkosissaan, suorana, norjana, suloisena ja vaatimattomana. Hänen matalaa, leveätä otsaansa koristi tuuhea, pitkä, kiiltävän musta tukka, joka paksuina kiehkuroina valui hartioille. Se teki hänen kelmeän, öljypuun värisen ihonsa vieläkin kelmeämmäksi voimakkaan tummuutensa kautta.
Almayer kävi ahneesti käsiksi riisiannokseensa. Mutta pisteltyään sitä muutaman kerran suun täydeltä hän lopetti äkkiä syömisensä lusikka kädessä ja katseli terävästi tyttäreensä.
"Kuulitko sinä, Nina, veneen kulkevan tästä ohi noin puoli tuntia sitten?" hän kysyi.
Tyttö vilkasi nopeasti isäänsä ja siirryttyään pois valosta asettui seisomaan selkä vasten pöytää.
"En", sanoi hän hitaasti.
"Tänne tuli vene. Viimeinkin! Dain itse siinä oli. Hän jatkoi matkaansaLakamban luo. Minä tiedän sen siksi, että hän itse sen minulle kertoi.Minä puhelin hänelle, mutta hän ei tahtonut tulla tänne tänä iltana.Sanoi tulevansa huomenna."
Almayer nielasi välillä lusikallisen riisiä, sitten hän jatkoi.
"Olenpa melkein onnellinen tänä iltana, Nina. Voin jo nähdä pitkän tien pään, joka johtaa meidät pois tästä kurjasta suosta. Pian me pääsemme täältä, minä ja sinä, rakas tyttöseni. Ja sitten — — —"
Almayer nousi pöydästä ja jäi seisomaan tuijottaen eteensä, aivan kuin olisi ihaillut jotain hurmaavaa näkyä.
"Ja sitten", jatkoi hän, "sitten me olemme onnellisia, sinä ja minä. Me elämme rikkaina ja arvossa pidettyinä kaukana täältä, me unohdamme tämän elämän, kaikki nämä ponnistukset ja kaiken tämän kurjuuden!"
Almayer meni tyttärensä luo ja laski hyväillen kätensä hänen hiuksilleen.
"On ikävä, kun pitää turvautua malaijiin", puheli hän. "Mutta minun täytyy tunnustaa, että tämä Dain on todellinen gentlemanni, niin todellinen gentlemanni", toisti hän.
"Pyysitkö sinä häntä tulemaan tänne?" kyseli Nina kääntämättä katsettaan isäänsä.
"No, totta kai. Me lähdemme liikkeelle ylihuomenna", puheli iloissaan Almayer. "Meidän ei auta menettää hetkeäkään. Oletko nyt iloinen, tyttöseni?"
Tytär oli jo melkein yhtä pitkä kuin isänsä, mutta isä muisteli vielä mielellään sitä aikaa, jolloin hänen lapsensa oli pieni, ja he olivat eroittamattomat ystävät.
"Olen iloinen", virkkoi tytär hyvin hiljaa.
"Tietysti", puheli Almayer vilkkaasti, "sinä et voi kuvitellakaan, mikä meitä odottaa. Minä en ole itse ollut Euroopassa, mutta olen kuullut äitini kertovan sieltä niin usein, että minusta tuntuu, kuin olisin jo kaikesta selvillä. Me elämme siellä vielä loistavaa elämää. Saatpa niihdä."
Taas seisoi Almayer vaijeten tyttärensä rinnalla ja ihaili mielikuvituksessaan tuota lumoavaa näkyä. Hetken kuluttua hän heristi nyrkkiään nukkuvalle siirtolalle.
"Voi, sinä Abdulla ystäväni!" huusi hän, "pianpa tästä nähdään, kumpi meistä näitten pitkien vuosien perästä lopultakin on herrana!"
Almayer käänsi katseensa virran yläjuoksulle päin ja huomautti levollisesti:
"Taas tulee ukonilma. Mutta tulkoon! Ei mikään ukkonen pidä minua valveilla tänä yönä, sen minä tiedän. Hyvää yötä, tyttöseni", kuiskasi hän suudellen hellästi lapsensa poskea. "Sinä et näytä olevan erikoisen hyvällä tuulella tänä iltana, mutta huomenna on katseesi kirkas. Eikö niin?"
Nina oli kuunnellut isäänsä muuttamatta värettäkään kasvoillaan. Hänen puoleksi sulkeutuneet silmänsä tuijottivat yhä yöhön. Pimeä oli tullut entistä sankemmaksi mahtavan ukkospilven ilmestyttyä. Se oli laskeutunut alas vuorilta peittäen tähdet, taivaan, metsän ja virran melkein käsin kosketeltavaan tummuuteen. Heikko tuulikin oli tauonnut, mutta etäinen ukkosen jylinä ja kelmeät salamat ennustivat lähenevää myrskyä. Huokaisten tyttö kääntyi pöytään päin.
Almayer oli jo riippumatossaan vaipumassa unen helmaan.
"Ota lamppu, Nina", mutisi hän unisesti. "Täällä on koko nurkka täynnä moskitokärpäsiä. Mene nyt nukkumaan, lapseni."
Nina sammutti lampun ja meni takaisin parvekkeen kaidepuun luo. Siellä hän seisoi kiertäen kätensä puisen pylvään ympäri ja katsoi kiinteästi Pantain yläjuoksulle. Kun hän siinä seisoi liikkumatta troopillisen yön painostavassa hiljaisuudessa, niin hän näki aina salaman iskiessä virran kummallakin rannalla olevan metsän. Ja hän näki, mitenkä puut taipuivat lähestyvän rajuilman puuskista, mitenkä tuuli pieksi veden vaahdoksi kaukana yläjuoksulla ja mitenkä mustat, omituisen näköisiksi repeytyneet pilvet kulkivat matalalla yli huojuvien puiden. Hänen ympärillään oli vielä hiljaista ja rauhallista, mutta hän kuuli kaukaa tuulen ulvonnan, rankan sateen sihinän ja aaltojen kohinan kuohuvalta virralta. Rajuilma läheni lähenemistään ukkosen kovasti jyristessä ja tulisten, pitkien salamain iskiessä. Välillä oli hetken aikaa kammottavan pimeä. Kun rajuilma ennätti virran matalalle haarautumispaikalle, vapisi koko talo tuulessa, ja sade rapisi kovasti palmunlehdillä peitetyllä katolla. Ukkonen haasteli yhtämittaa jyristen, ja taukoamattomat salamat päästivät näkyville kuohuina virtaavan veden, ajelehtivat puunrungot ja mahtavan metsän, joka kumartui hurjan, armottoman luonnonvoiman edessä.
Häiriytymättä tästä yöllä raivoavasta, sateisesta monsuunista isä nukkui rauhallisesti, unohtaen toiveensa, onnettomuutensa, ystävänsä ja vihollisensa. Mutta liikkumatta seisoi yhä tytär tähystellen tarkkaan joka salaman iskiessä leveätä virtaa. Hänen katseensa oli vakava ja huolestunut.
Kun Almayer, Lingardin jyrkän vaatimuksen mukaisesti, suostui naimaan malaijilaistytön, ei kukaan tietänyt, että samana päivänä, jolloin huomiota herättänyt nuori, vastakääntynyt neitonen oli menettänyt luonnolliset sukulaisensa ja saanut valkoisen isän, hän oli taistellut epätoivoisasti niinkuin muutkin laivalla olleet. Ja ainoastaan jalkaansa saama paha haava oli pidättänyt häntä hyppäämästä yli laidan muiden harvojen eloon jääneiden mukana. Anastetun laivan etukannelta ukko Lingard oli löytänyt tytön kuolleista ja kuolevista merirosvoista muodostuneen ruumisröykkiön alta ja antanut kantaa hänet Flashin peräkannelle, ennenkuin malaijien laiva sytytettiin tuleen ja laskettiin ajelehtimaan. — Tyttö oli silloin tajuissaan ja hän näki troopillisen illan hiljaisessa rauhassa, joka seurasi taistelun melskettä, kaiken sen, mitä hän silloin luonteensa mukaisesti piti rakkaana täällä maan päällä, häviävän pimeään tulen ja savun vallassa. Välittämättä käsistä, jotka niin huolellisesti hoitivat hänen haavaansa, hän makasi kannella katsellen tarkkaavasti niitten urhoollisten miesten hautajaisroviota, joita hän niin oli ihaillut ja itse auttanutkin heidän taistelussaan tuota peljättyä Rajah-Lautia vastaan.
Kevyt yötuuli kuljetti prikiä hiljalleen etelää kohti. Suuri tuliloimu tuli yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes se välähti taivaan rannalla kuin himmenevä tähti. Ja lopulta se himmenikin. Hetken aikaa kuvastuivat vielä savupilveen kätkössä olevien liekkien välähtelyt. Viimein hävisi kaikki.
Nyt hän ymmärsi, että tuon häviävän tulenhohteen keralla hävisi hänen entinen elämänsäkin. Tästä lähtien odotti häntä orjuus kaukaisissa maissa, vieraitten parissa, tuntemattomissa ja kenties kauheissa — olosuhteissa. Neljäntoista vuoden vanha kun oli, käsitti hän jo asemansa ja tuli siksi äsken mainittuun johtopäätökseen, ainoaan malaijitytölle mahdolliseen, tytölle, joka oli jo kypsynyt naiseksi troopillisen auringon lämmössä. Lisäksi hän tiesi kylläkin persoonallisen sulonsa, josta hän oli kuullut niin monen isänsä uljaan soturin lausuvan suuren ihailunsa. Hän pelkäsi kaikkea vierasta. Mutta yleensä hän alistui asemaansa tyynesti, kuten ainakin malaiji, ja vielä piti hän sitä aivan luonnollisena. Olihan hän soturin tytär, joka oli vallattu taistelussa, ja kuuluihan hän siis oikeuden mukaisesti voittoisalle rajahille. Vieläpä tuon hirvittävän vanhuksen osoittama ilmeinen ystävällisyyskin johtui hänen mielestään tietenkin siitä, että tämä ihaili vankiansa. Ja kun hänen turhamaisuutensa näin sai tyydytystä, niin tuntui näin surkeasta onnettomuudesta johtunut surukin hänen sydämessään helpommalta.
Jospa hän sattumalta olisi tietänyt Samarang'in luostarin korkeista muureista, hiljaisista puutarhoista ja vaiteliaista nunnista, joiden pariin hänen kohtalonsa oli hänet vievä, niin olisi hän varmaankin etsinyt kuolemaansa peljäten ja vihaten moista vapauden rajoitusta. Mutta hän kuvitteli vain mielessään malaijilaistytön tavallista elämää. Hän kuvitteli vuoroin kovaa työtä, vuoroin tulista rakkautta, juonitteluja, kultakoristeita, kotiorjuutta ja tuota suurta, mutta salattua vaikutusta, joka on puolivillin naisen harvoja oikeuksia mieheensä nähden. Mutta hänen kohtalonsa saikin tuon vanhan, sydämensä hetkellisistä vaikuttimista toimivan merikarhun karkeissa käsissä aivan oudon ja hänelle tuhoisan käänteen. Levollisesti alistuen hän kärsi kaiken: vapauden kahleet, opin tien ja uuden uskon. Mutta hän kätki samalla sydämeensä vihansa ja halveksimisensa tätä uutta elämää kohtaan. Kielen hän oppi hyvin helposti, mutta ymmärsi varsin vähän siitä uudesta uskosta, jota hyvät sisaret hänelle opettivat, omaksuen nopeasti ainoastaan uuden opin taikauskoiset ainekset. Hän kutsui lempeästi ja hyväilevästi Lingardia isäkseen joka kerta, kun tämä pikimiten kävi kovaäänisesti häntä tapaamassa. Hän huomasi näet selvästi, että tuossa miehessä piili suuri ja vaarallinen voima, jonka alle oli parasta alistua. Olihan Lingard nyt hänen käskijänsä. Ja niin hänessä neljän vuoden aikana oli kytenyt toivo päästä herransa suosioon ja tulla lopulta hänen vaimokseen, neuvonantajakseen ja oppaakseen.
Mutta nuo unelmat haihtuivat Rajah-Lautin yhdellä sanalla "tapahtukoon", mikä perusti nuoren Almayerin salaa toivoman onnen. Ja niin seisoi vastenmielisiin eurooppalaisiin helyihin puettuna batavialaisen seurueen huomion esineenä nuori, vastakääntynyt tyttö alttarin edessä, rinnallaan äkäisen näköinen valkoinen mies. Almayer olikin silloin levoton ja vähän vastahakoinen. Näytti siltä, kuin hän olisi mielellään juossut karkuun. Hän älysi kuitenkin kylliksi peljätä tulevaa appeaan ja osasi tarpeeksi panna arvoa omalle aineelliselle onnelleen, niin että häväistys jäi tekemättä. Mutta jo vannoessaan uskollisuuttaan hän punoi juonia päästäkseen ennemmin tai myöhemmin irti tuosta sievästä malaijilaistytöstä. Ja morsian taas oli oppinut siksi paljon luostarissa ollessaan, että hänestä valkoisten miesten lakien mukaan oli kohta tuleva Almayerin toveri eikä hänen orjansa, ja siksi hän mielessään lupasi itselleen toimia olosuhteiden mukaan.
Kun siis Flash, lastattuna uuden talon rakennusaineilla, lähti Batavian satamasta ja vei mukanaan nuoren parin tuntematonta Borneota kohti, niin ei sen kannella näkynytkään niin paljon rakkautta ja onnea, kuin ukko Lingard niin monasti jo etukäteen oli kerskaten ennustellut satunnaisille ystävilleen, milloin minkin hotellin parvekkeella. Vanha merikarhu itse oli onnensa kukkuloilla. Nyt hän oli täyttänyt tehtävänsä tyttöön nähden. "Niinkuin tiedätte, minä tein hänet orvoksi." Näin hän usein juhlallisesti lopetti puheensa, kun hän tapansa mukaan kertoili liikeasioistaan kokoonhaalitulle jätkäjoukolle. Ja hänen humalaisten kuulijainsa hyväksyvät huudot täyttivät hänen yksinkertaisen sydämensä ilolla ja ylpeydellä. "Minä panen kaikki suoraa päätä täytäntöön" oli hänen toinen mielilauseensa. Ja noudattaen tätä periaatetta hän kiirehti kuumeen tapaisesti Pantai-virran rannalle tulevan talon ja varastohuoneitten rakentamista. Kunhan saataisiin kuntoon koti nuorelle parille ja varastohuoneet sitä suurta kauppaa varten, jonka kehittäminen nyt oli oleva Almayerin tehtävänä, niin voisi Lingard itse antautua salaperäiseen yritykseensä, josta hän jo viittauksin oli puhunutkin. Ja näistä viittauksistakin oli jo ymmärretty, että kysymyksessä olivat kulta- ja timanttisuonet jossain saaren keskuksessa. Almayer oli niinikään jo kärsimätön. Jos hän olisi tiennyt, mikä häntä odotti, niin ei hän varmaankaan olisi ollut niin innokas ja toivorikas nähdessään Lingardin retkikunnan viimeisen kanootin häviävän virran yläjuoksulle vievään poukamaan. Mutta kun hän nyt kääntyi ympäri, niin näki hän edessään pienen sievän talon ja suuret varastohuoneet, jotka kokonainen armeija kiinalaisia salvumiehiä huolellisesti oli rakentanut. Ja hän näki vielä uuden laiturin, jonka ympärille oli keräytynyt kanootteja kauppamiehineen. Kas silloin hän tunsi äkkiä valtavan riemun sydämessään, ajatellessaan että maailma oli nyt hänelle avoinna.
Mutta maailma oli ensin valloitettava. Ja sen valloittaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin hän luuli. Varsin pian hän tuli huomaamaan, että häntä ei kaivattu tässä maan kolkassa, minne hän oli joutunut Lingardin pakotuksesta ja omasta heikosta tahdostaan — keskelle häikäilemättömiä juonia ja hurjaa kauppakilpailua. Arapialaiset olivat myöskin keksineet tämän virran ja perustaneet kauppa-aseman Sambiriin. Ja missä he tekivät kauppaa, tahtoivat he myöskin olla isäntinä eivätkä suvainneet kilpailijoita.
Lingard palasi tuloksitta ensimäiseltä retkeltään, mutta lähti takaisin tuhlaten kaiken rehellisen kaupan tuottaman voiton salaperäisiin matkoihinsa. Almayer kamppaili vaikeassa asemassaan ilman ystäviä ja apua. Vanha rajahi, Lakamban edeltäjä, oli ainoa, joka suojeli häntä Lingardin tähden. Sensijaan Lakamba, joka eleli yksityisenä miehenä riisiviljelyksellään, seitsemän mailin päässä virran alajuoksulla, käytti kaiken vaikutusvaltansa auttaakseen valkoisen miehen vihamiehiä. Hän punoi salajuonia tarkan suunnitelman mukaan ijäkästä rajahia ja Almayeriä vastaan vedoten avoimesti siihen, että hän muka tunsi perinpohjin heidän salaisimmatkin liikeasiansa. Hän tahtoi käydä ystävästä ja siksi hänen kookas vartalonsa näkyi usein Almayerin parvekkeella. Hänen viheriä turbaaninsa ja hänen kullalla kirjailtu takkinsa loistivat aina ensi rivissä niitten huomaavaisten malaijien joukossa, jotka tungeksien tulivat tervehtimään Lingardia tämän palatessa sisämaasta. Hänen kumarruksensa olivat aina syvimmät ja hänen kädenlyöntinsä sydämellisimmät, kun hän lausui vanhan kauppiaan tervetulleeksi. Mutta samalla hän pienillä silmillään otti selvän ajan merkeistä ja hän läksi tavallisesti noista keskusteluista tyytyväisenä, salainen hymy huulillaan. Ja nyt piti hän taas puolestaan pitkiä neuvotteluita ystävänsä ja liittolaisensa Syed Abdullan kanssa. Tämä oli arapialaisen kauppa-aseman johtaja, sangen mahtava ja vaikutusvaltainen mies saaristossa.
Siihen aikaan luultiin yleisesti siirtolassa, että Lakamban vierailut Almayerillä eivät rajoittuneet ainoastaan noihin virallisiin kohtauksiin. Usein näkivät Sambirin myöhäiset kalastajat kuutamoöinä pienen kanootin työntyvän esille kaidasta purosta valkoisen miehen talon takaa ja he näkivät sen yksinäisen omistajan melovan varovasti virtaa alas rannan synkkien varjojen suojassa. Ja näistä tapahtumista, jotka aina saatettiin asianmukaisesti kaikkien tietoon, keskusteltiin iltatulien ääressä myöhään yöhön malaijiylimyksille ominaisella kyynillisyydellä ja samalla nautittiin vahingonilolla valkoisen paholaisen, tuon vihatun hollantilaisen, koti-ikävyyksistä.
Almayer taisteli yhä epätoivoisesti. Mutta hän suunnitteli siksi huonosti taistelutapansa, että hän vähitellen menetti kaikki menestyksen mahdollisuudet kamppaillessaan niin häikäilemättömien ja päättäväisten kilpailijain kanssa kuin arapialaiset ovat. Kaupanteko loppui avaroissa varastohuoneissa, ja varastohuoneet lahosivat pala palalta. Vanhan Lingardin pankkiiri, macassarilainen Hudig, teki vararikon, ja sen mukana meni koko käytettävä kapitaali. Ja Lingardin järjettömät tutkimusmatkat olivat nielleet viime vuosien voiton. Lingard itse oli saaren keskiosissa, ehkäpä jo kuolleena. Joka tapauksessa hän ei antanut mitään elonmerkkejä itsestään. Almayer seisoi yksin tässä vastaanhankaavassa ympäristössä. Ainoana, vähäisenä hauskuutena oli hänelle yhdessä-olo pikku tyttärensä kanssa, joka oli syntynyt kaksi vuotta häitten jäljestä. Nyt oli tyttö noin kuuden vuoden vanha. Hänen vaimonsa oli jo alkanut kohdella häntä hurjalla halveksumisella, mikä ilmeni jurossa vaiteliaisuudessa, mutta toisinaan purkautui kiihkeitten soimausten tulvaksi. Almayer tunsi, että hänen vaimonsa vihasi häntä. Ja hän näki, mitenkä tämä kateellisesti, melkeinpä vihamielisesti, katseli isää ja lasta. Äiti oli mustasukkainen isälle, joka ilmeisesti oli saanut pikku tytön suosion puolelleen. Ja siksi Almayeristä tuntui, ettei hän ollut oikein turvassa tuolta naiselta omassa kodissaankaan. Kun tämä parhaillaan poltteli huonekaluja ja repi alas sieviä ikkunaverhoja, vihaten silmittömästi noita sivistyksen tunnusmerkkejä, mietiskeli Almayer, kauhuissaan näistä villin luonteen purkauksista, mitenkä hän parhaiten pääsisi irti moisesta naisesta. Hän ajatteli kaikenlaista, jopa suunnitteli hän murhaakin, mutta jollakin epämääräisellä, ponnettomalla tavalla. Hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, vaan odotteli joka päivä, että Lingard tulisi takaisin tuoden mukanaan tiedon joistain tavattomista aarteista.
Lingard palasikin, mutta vanhentuneena ja sairaana, kuin varjona entisestään. Ja hänen sisäänpainuneissa silmissään paloi kuumeen tuli. Hän oli melkein ainoa lukuisista retkeilijöistä, joka vielä oli elossa. Mutta viimeinkin oli onni hänelle ollut suotuisa! Ennen kuulumattomia rikkauksia oli hänen käsissään. Mutta hän kaipasi lisää rahaa, vain hiukkasen lisää, toteuttaakseen unelmansa satumaisista aarteista. Ja nyt oli vielä Hudigkin tehnyt vararikon! Almayer haali kokoon rahaa niin paljon kuin voi, mutta vanhus halusi vielä enemmän. Jos Almayer ei kykenisi sitä hankkimaan, menisi hän Singaporeen, vieläpä Eurooppaankin; ennen kaikkea kuitenkin Singaporeen. Ja hän veisi pikku Ninan mukaansa. Hänellä oli Singaporessa hyviä ystäviä, jotka ottaisivat tytön huostaansa ja huolehtisivat tämän koulutuksesta. Kaikki järjestyisi mainiosti. Ja tuosta tyttärestä, johon vanha merikarhu näytti siirtäneen kaiken äitiin ennen kohdistuneen kiintymyksensä, tulisi idän — ja vieläpä koko maailman rikkain nainen. Näin puheli kovalla äänellä Lingard mitellen parveketta raskain, pitkin askelin ja viittilöiden kädellään, jossa oli savuava sikaari. Hänen pukunsa ja tukkansa oli hajallaan, hän oli haltioissaan. Mutta Almayer sensijaan istua kyyhötti mattokasalla ja ajatteli kauhulla, että hänen täytyisi erota siitä ainoasta ihmisolennnosta, jota hän rakasti. Ja vielä suurempi oli kenties hänen kauhunsa kuvitellessaan sitä kohtausta, joka hänellä olisi vaimonsa, tuon villin tiikerimäisen naisen kanssa, kun tältä riistettäisiin lapsensa. Hän myrkyttää minut, ajatteli poloinen Almayer, tietäen hyvin, mitenkä yksinkertaisesti malaijit lopullisesti ratkaisivat yhteiskunnallisen, poliittisen ja perhe-elämän pulmat.
Mutta Almayerin suureksi kummaksi hänen vaimonsa kuunteli uutista aivan levollisena. Hän vilkasi vain salaa mieheensä ja Lingardiin, mutta ei sanonut halaistua sanaakaan. Tästä huolimatta hän kuitenkin hyppäsi virtaan ja ui veneen perässä, jossa Lingard juuri vei pois imettäjää kirkuvan lapsen kera. Almayerin täytyi lähteä ajamaan häntä takaa valaanpyytäjäveneellään ja kiskoa hänet veneeseen tukasta, vaikka hän huusi ja kiroili niin että taivas vavahti.
Mutta vaikeroituaan pari päivää hän alkoi elellä entiseen tapaansa, pureskella betelpähkinöitä ja istuskella päivät pitkään naistensa parissa tylsässä työttömyydessä. Hän vanheni tämän jäljestä hyvin nopeasti ja heräsi tylsyydestään vain silloin, kun hän purevilla letkauksilla tai häpäisevillä huudahduksilla tahtoi osoittaa huomanneensa miehensä satunnaisen läsnäolon. Almayer oli rakentanut vaimolleen omalle alueelleen joen rannalle majan, jossa tämä eleli aivan erillään toisista.
Lakamba oli lakannut käymästä talossa sen perästä, kun kaitselmuksen armollisesta määräyksestä ja pienen tieteellisen kepposen avulla vanha Sambirin hallitsija oli saatu pois elävien joukosta. Lakamba hallitsi nyt tämän sijasta. Hän oli saanut tehokasta apua arapialaisilta ystäviltään ja hollantilaisilta viranomaisilta. Syed Abdulla oli nyt Pantain vaikutusvaltaisin mies ja kauppias. Almayer oli tuhottuna ja avuttomana vihamiestensä juonien tiiviiksi punomassa ansassa. Hänen elämänsä ainoana sisältönä oli vain se, että hän luuli tietävänsä Lingardin suuriarvoisen salaisuuden. Lingard itse oli hävinnyt. Hän kirjoitti kerran Singaporesta ja kertoi, että lapsi voi hyvin ja oli Mrs. Vinckin huostassa. Hän itse oli aikeissa mennä Eurooppaan hankkimaan rahoja suureen yritykseensä. Hän palaisi pian. Mitään vaikeuksia ei olisi kestettävänä. Kaikki toisivat kiireellä rahansa. Näin hän kirjoitti. Mutta erikoisen kovaa kiirettä eivät ihmiset näyttäneet pitäneen, sillä tämän jäljestä saapui häneltä vain yksi kirje jossa hän mainitsi olevansa sairas. Hän ei ollut löytänyt yhtään sukulaista elossa. Muutapa ei juuri kirjeessä ollutkaan: Sitten seurasi täydellinen hiljaisuus. Varmaankin oli Eurooppa nielaissut Rajah-Lautin. Ja turhaan tähysteli nyt Almayer länttä kohti nähdäkseen edes yhden valonsäteen pilkistävän esille särkyneitten toiveittensa pimeästä yöstä.
Vuodet vierivät. Mrs. Vinckiltä ja myöhemmin Ninalta itseltään pitkin väliajoin tulleet kirjeet olivat Almayerin ainoana ilona ja tekivät kuitenkin elämän siedettäväksi virran varrella vallitsevassa ilakoivassa raakuudessa. Almayer eleli nyt yksin aikojaan eikä hän käynyt enää tapaamassa velallisiaankaan, sillä ne eivät kuitenkaan olisi mitään maksaneet, varmoja kun olivat Lakamban suojeluksesta. Uskollinen sumatralainen Ali keitti hänen riisinsä ja valmisti hänen kahvinsa, sillä hän ei uskaltanut luottaa keneenkään muuhun ja kaikkein vähimmän vaimoonsa. Hän tappoi aikansa kuljeskelemalla synkkänä talon ympärillä olevilla ruohottuneilla poluilla ja käymällä rappioituneissa varastohuoneissa. Niissä muistuttivat häntä ainoastaan muutamat ruosteiset pyssyt ja jotkut pilaantunutta manchesteriläistä tavaraa sisältävät särkyneet laatikot niitä entisiä hyviä aikoja, jolloin kaikkialla oli elämää ja tavaraa ja hän itse, pikku tytär rinnallaan, piti ylinnä silmällä vilkasta liikettä rannalla. Mutta nyt liukuivat ylämaan kanootit Lingard ja Kumpp:in rappiolle menneen lastauspaikan ohi, meloivat edelleen myötävirtaa ja ryhmittyivät Abdullan uuden laiturin ympärille. Noin he eivät tehneet siksi, että olisivat rakastaneet Abdullaa, vaan siksi, että eivät uskaltaneet tehdä kauppaa miehen kanssa, jonka tähti oli laskenut. Jos he olisivat olleet tämän miehen kanssa tekemisissä, ei heillä olisi ollut odotettavana mitään armoa arapialaisilta eikä rajahilta. Kummaltakaan ei olisi saanut riisiä velaksi puutteen aikana. Ja Almayer ei taas olisi voinut auttaa heitä, kun hänellä itselläänkin oli toimeentulo toisinaan kylliksi vaikeata.
Almayer kadehti usein yksinäisyydessään ja epätoivossaan läheistä naapuriaan, kiinalaista Jim-Eng'iä, jonka hän näki monasti pitkänään vilpoisella mattokasalla, puinen tyyny päänalana, opiumpiippu hervottomissa käsissä. Hän ei kuitenkaan etsinyt lohdutusta opiumista. Ehkä se oli hänestä liian kallista, tai kenties hänen valkoisen miehen ylpeytensä pelasti hänet tuosta alentumisesta. Mutta luultavimmin kuitenkin pidättyi hän siitä ajatellessaan kaukana Taka-lntian siirtomaissa elävää tytärtään. Almayer sai tietoja tyttärestään useammin, sitten kun Abdulla oli ostanut höyrylaivan, joka välitti liikettä Singaporen ja Pantain siirtola-asutusten välillä noin joka kolmas kuukausi. Almayeristä tuntui nyt, että hän oli lähempänä tytärtään. Hän halusi nähdä tytärtään ja suunnitteli usein matkaa Singaporeen, mutta siirsi lähtönsä vuodesta toiseen, odottaen aina jotain edullista onnen käännettä. Hän ei tahtonut kohdata tytärtään tyhjin käsin ja ilman minkäänlaisia rohkaisun sanoja. Hän ei voinut ottaa tytärtään takaisin tähän villiin ympäristöön, jossa hän itse oli tuomittu elämään. Vähän hän myöskin arkaili tytärtään. Mitä tämä mahtaisi ajatella hänestä? Hän laski kuluneet vuodet. Tyttö oli jo täysikasvuinen nainen, sivistynyt, nuori ja toiverikas. Hän taas tunsi itsensä jo vanhaksi, toivottomaksi ja melkeinpä villin ympäristönsä kaltaiseksi. Hän kyseli usein itseltään, mitä oli tuleva hänen tyttärestään. Hän ei kyennyt vielä vastaamaan tähän kysymykseen ja siksi hän ei tohtinut vielä katsella tytärtään silmiin. Mutta sittenkin hän kaipasi lastaan. Hän epäröi vuosikausia.
Hänen epäröintinsä loppui siten, että Nina odottamatta ilmestyi Sambiriin. Hän tuli höyrylaivalla, kapteeni piti hänestä huolta. Almayer katseli tytärtään ihmetellen. Kuluneen kymmenen vuoden aikana lapsi oli kehittynnyt naiseksi. Hänen tukkansa oli musta, ihonsa öljypuunvärinen, hän oli pitkä ja kaunis. Silmät olivat suuret ja surullisen näköiset. Malaijilaisilla naisilla tavattavaa vastenmielistä ilmettä vaimensi ajatteleva tuike, joka oli eurooppalaista perua. Kauhulla ajatteli Almayer sitä hetkeä, jolloin vaimonsa ja tyttärensä tapaisivat toisensa. Mitä arvelisi tämä vakava, eurooppalaisiin vaatteisiin pukeutunut tyttö nähdessään betelpähkinää pureskelevan äitinsä istua nököttämässä pimeässä hökkelissään puoleksi alastomana ja äkäisenä hajanaisessa puvussaan. Vielä pelkäsi Almayer, että tuo kirottu nainen päästäisi raivonsa ilmoille. Tähän asti hän oli onnistunut pitämään vaimonsa siedettävän rauhallisena ja oli niin säilyttänyt eheinä edes tärveltyjen huonekalujensa jäännökset.
Almayer seisoi parhaillaan majan suljetun oven edessä polttavassa auringonpaisteessa. Hän kuunteli sisältä tulevaa puheensorinaa ja ihmetteli, mitä siellä tapahtui. Palvelustytöt oli karkoitettu majasta heti keskustelun alkaessa. Ja he seisoivat nyt yhdessä ryhmässä paaluaitauksen luona peittäen kasvonsa käsillään ja puhua pärpättäen uteliaina asiain kulusta. Almayer ei enää malttanut hillitä itseään, vaan koetti kuulla bambuseinän läpi edes jonkun sanan. Mutta samassapa laivan kapteeni, joka oli saattanut tytön majalle, otti Almayeriä käsipuolesta kiinni ja vei hänet, peljäten auringon pistosta, parvekkeen varjoon. Siellä oli jo Ninan kapsekki, jonka laivamiehet olivat tuoneet maihin. Heti kun kapteeni Fordilla oli lasinsa edessä ja sikaarinsa sytytetty, pyysi Almayer selitystä tyttärensä odottamattomaan tuloon. Ford selosteli asiaa niukasti, hän puhui vain ylimalkaan epämääräisin, kiivain sanoin naisväen typeryydestä yleensä ja erikoisesti Mrs. Vinckin ahdasmielisyydestä.
"Tiedäthän, Kaspar", sanoi hän lopuksi kiihottuneelle Almayerille, "että on hiton ikävää pitää sekarotuista tyttöä talossa. Kaikenlaisia hupsuja siellä juoksee niinkuin muuan nuori pankkilainenkin, joka ratsasti aamuin ja illoin Vinckin varastohuoneelle. Vanha eukkohan se luuli silloin, että se tarkoitti sitä hänen Emmaansa. Mutta kun eukko viimein huomasi, kenestä oikein oli kysymys, niin olipa siellä melua ja meteliä. Sen voit uskoa. Hän ei tahtonut pitää Ninaa enää tuntiakaan talossa. No niin. Minä sain kuulla tästä jupakasta ja otin tytön vaimoni huostaan. Minun eukkoni on aika mukava ihminen — semmoisia kuin ne naiset nyt ovat. Ja, totta vie, me olisimme tahtoneet pitää tyttöä sinun tähtesi, mutta hän ei halunnut jäädä meille. No, sitten! Älähän nyt hätäile, Kaspar. Istuhan hiljaa. Mitä sille mahtaa? Parempi näin. Anna hänen jäädä tänne. Hän ei ollut milloinkaan siellä onnellinen. Nuo Vinckin tytöt eivät ole pyntättyjä apinoita paremmat. Ne halveksivat häntä. Sinä et voi tehdä häntä valkoiseksi. Älähän nyt viitsi noitua minulle. Et voi. Hän on silti hyvä tyttö, mutta vaimolleni hän ei puhunut asioistaan mitään. Jos tahdot tietää tarkemmin, niin kysy itse häneltä. Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin antaisin hänen olla yksin. Terve tuloa, kunnon kaveri, nostamaan hänen matkarahansa, jos sinulla on nyt tiukka rahasta." Puheltuaan näin kapteeni viskasi pois sikaarinsa ja lähti liikkeelle "ravistamaan niitä hereille laivalla", niinkuin hänellä oli tapana sanoa.
Turhaan odotti Almayer saavansa kuulla tyttärensä paluun syyn tämän omasta suusta. Ei ensimäisenä päivänä eikä liioin seuraavinakaan tyttö kertaakaan viitannut elämäänsä Singaporessa. Ja Almayer ei taas tahtonut udella. Häntä peloittivat tytön kasvojen rauhallisen välinpitämätön ilme ja nuo juhlallisen näköiset silmät, jotka aina väistivät häntä ja kiintyivät kohisevan, leveän virran rinnalla, majesteetillisessa levossaan uinaileviin metsiin. Mutta Almayer alistui asemaansa ja oli onnellinen saadessaan tyttäreltään hellää, huolehtivaa rakkautta. Tosin sai hän sitä vain ajoittain, sillä Ninalla oli, kuten tämä itse sanoi "synkät hetkensä", jolloin hän tapasi käydä äitinsä luona ja viipyä tuntikausia rantamajassa. Kun hän tuli sieltä ulos, oli hän entistä suljetumpi. Halveksivin katsein ja lyhyin sanoin hän silloin vastasi kaikkiin isänsä puheisiin. Almayer tottui tähänkin ja pysyi noina synkkinäkin hetkinä levollisena, vaikka oli kovasti hädissään äidin vaikutuksesta tyttäreen.
Muuten mukautui Nina ihmeellisesti puolivillin ja kurjan elämän olosuhteisiin. Hän omaksui muitta mutkitta, ja nähtävästi ilman vastenmielisyyttä, taloudessa silmiin pistävän hoidon puutteen, rappeutumisen ja köyhyyden, huonekalujen vaillinaisuuden ja riisi-ruuan alituisen ilmestymisen perheen ruokapöydälle. Hän asui Almayerin kanssa pienessä rakennuksessa, joka, surullista kylläkin, rappeutumistaan rappeutui. Sen oli alkuaan Lingard rakennuttanut nuorelle parille.
Malaijit keskustelivat vilkkaasti Ninan tulosta. Alkuaikoina kävi aamutervehdyksellä joukottain malaijilaisia vaimoja lapsineen anoen kiihkeästi nuorelta neiti Putih'ilta[4] apua kaikkia ruumiin tauteja vastaan. Illan viileydessä taas arvokkaat arapialaiset piikissä valkoisissa viitoissaan ja keltaisissa viattomissa nutuissaan astelivat hitaasti joen vartta kulkevaa pölyistä polkua kohti Almayerin talon porttia ja kävivät juhlallisilla tervehdyksillä vääräuskoisen luona, heillä kun oli muka liikeasioita. Itse asiassa tahtoivat he vain hienolla tavalla päästä edes vilaukselta näkemään nuorta neitiä. Jopa tuli itse Lakambakin esille paaluvarustuksistaan loistavine sota-aluksineen ja punaisine auringonvarjostimineen ja laski pieneen lahonneeseen Lingard ja Kumpp:in laituriin. Hän tuli muka ostamaan muutamia messinki-pyssyjä, hän tahtoi näet antaa ne lahjaksi eräälle ystävälleen, Sambirin dajaakkien[5] päällikölle. Ja sillä aikaa kun epäluuloinen, mutta kohtelias Almayer koetti kaivella esille varastohuoneista vanhoja ilmapyssyjä, istui rajahi nojatuolissa parvekkeella mahtavan seurueensa ympäröimänä, odotellen turhaan Ninan näyttäytymistä. Ninalla sattui olemaan paha päivänsä ja hän pysyi äitinsä majassa, mistä he yhdessä katselivat parvekkeella tapahtuvia juhlallisia menoja. Rajahi lähti pois nolona, mutta kohteliaana. Pian senjälkeen Almayer sai kerätä hedelmiä parantuneesta suhteestaan rajahiin. Velalliset, joita hän oli jo pitänyt auttamattomasti maksukyvyttöminä, suorittivat hänelle muutamia velkojaan monin anteeksipyynnöin ja syvin kumarruksin. Näissä parantuneissa olosuhteissa Almayerin mieli jonkun verran reipastui. Ehkäpä ei kaikki vielä ollutkaan menetettyä. Ehkäpä nuo arapialaiset ja malaijit lopultakin huomasivat, että hän johonkin kykeni, ajatteli itsekseen Almayer.
Ja nyt hän alkoi tapansa mukaan taas tehdä mahtavia suunnitelmia ja uneksia suurista rikkauksistaan itselleen ja Ninalle. Niin, varsinkin Ninalle! Näitten virkistävien vaikuttimien elähyttämänä Almayer pyysi kapteeni Fordia kirjoittamaan Englannissa oleville ystävilleen, että nämä ottaisivat selvän Lingardista. Oliko hän elossa vaiko kuollut? Jos kuollut, oliko hän jättänyt jälkeensä jotain papereita, asiakirjoja eli joitain ilmoituksia tai viittauksia, koskevia hänen suurta suunnitelmaansa. Samaan aikaan oli Almayer löytänyt eräästä tyhjästä huoneesta romun joukosta muistikirjan, joka oli ijäkkään seikkailijan omaisuutta. Hän tutkiskeli vaikeasti luettavaa käsialaa sivu sivulta ja painui usein syviin mietteisiin kirjansa ääressä.
Tulipa vielä lisäksi muutakin, mikä herätti Almayerin välinpitämättömyydestään. Se levottomuus, jonka Brittiläisen Borneo-Kauppaseuran perustaminen oli saanut aikaan koko saarella, vaikutti myöskin Pantain elämän hitaaseen kulkuun. Odotettiin suuria muutoksia, puhuttiin liittoutumisesta, arapialaiset muuttuivat perin kohteliaiksi. Almayer alkoi rakennuttaa uutta taloansa uuden kauppaseuran tulevia insinöörejä, agentteja tai uutisasukkaita varten. Hän pani tähän puuhaan luottavin mielin kaiken irti saamansa rahan. Yksi seikka ainoastaan hämmensi hänen onneansa. Hänen vaimonsa tuli pois erakkomajastaan tuoden mukanaan Almayerin matalan majan rauhalliseen elämään viheriän röijynsä, pieneksi tehdyn uumaverhonsa, kimakan äänensä ja noidantapaisen ulkomuotonsa. Ja hänen tyttärensä näytti ihmeellisen levollisesti hyväksyvän tämän karkean tunkeutumisen heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Almayer ei pitänyt siitä, mutta ei uskaltanut sanoa mitään.