The Project Gutenberg eBook ofTuulikannelThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: TuulikannelMieterunoja. IIAuthor: Eino LeinoRelease date: January 22, 2024 [eBook #72783]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1919Credits: Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUULIKANNEL ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: TuulikannelMieterunoja. IIAuthor: Eino LeinoRelease date: January 22, 2024 [eBook #72783]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1919Credits: Jari Koivisto
Title: Tuulikannel
Mieterunoja. II
Author: Eino Leino
Author: Eino Leino
Release date: January 22, 2024 [eBook #72783]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1919
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUULIKANNEL ***
Mieterunoja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.
Talvi-yö
Talvi-yö.
Uhkaa pohjan ääret aavat, hohkaa hanget kuolemaa, taivaat oudon siinnon saavat, Louhen linnat loimottaa, vankuu merenselkä laaka, ulvoo hukka, yltyy yö; painui päivän kultavaaka, voittaa raudan, roudan työ.
Yks on yössä vapaa valta: pauhaa koski kuurapää. Katsoo kuusi kukkulalta, tähti päällä kimmeltää. Hyppii hyiset vetten hyrskyt, hyiset sotkat soutelee, mutta missä taukoo tyrskyt, jäinen joutsen joutelee.
"Hyv' on hyyssä linnun olla, ihanampi ihmisen, armas Suomen suvannolla ailakoida aatosten. Eipä polta päivän helle, paistaa kuolon kuudan-yö, vaipat vilppaat sydämelle utupiian pirta lyö,"
Vierii virsi tammikuinen, kuulee mykkä metsä, maa. "Turhaan riennät tuiretuinen, rientos talvi taltuttaa, antaa aika jäätä järkeen, loihdut synkät sydämeen, kuolon kirjat miekan kärkeen, haudan hankeen siniseen.
Jäästä jäähän, hyystä hyyhyn vyöryy elon virran vuo, syöksyy miesi syystä syyhyn, koski pauhaa, Luoja luo, pursuu puhki jäästä, yöstä hetken kupla kultainen; vaahto vain jää urhon työstä, laulu tiestä laineiden."
Joikuu joutsen jäästä saatu, rantaan kuohut kolkot lyö. Ankara on laulun laatu, tuima talven tähti-yö. Säikkyy metsän pyyntimiesi, herää, pelkää henkeään, hiihtää, minne viittoo liesi, piilee pirttiin lämpimään.
1903.
Pro Humanitate.
Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa,ahdistus ilmassa on, pedot etsivät ruokaa,kaikkialla on pelko ja kuoleman kauhu,kaatuminen sekä murtuvain metsien pauhu.
Luonnosta pois! Luonto huonosti hoitavi lastaan.Tuskasta pois! Elon pimeän valtoja vastaaniAurinko valaisee maan pinnasta puolen,toinen varjohon jää, vihan jäähän ja huolen.
Aika on syttyä sähkölamppujen yössä.Sääliä ei, vaan valkeutta ihmisen työssä!Pyrkivät tähtiin temppelit kullassa kylpein;rautio, raataminen, on uhrisi ylpein!
Ei ole mitään ihmistä korkeampaa,ikuisempata ei, ei ihanampaa.Järkeä itseltäs, elämält' älä vaadi!Kun rikot, kärsi! Kun luot, lait luonnolle laadi
Idästä leimaus lyö jo läntehen hamaan.Katso, kaukaiset maat käy maalihin samaan,vyöryvi yössä, ympäri kansojen kuoro:"Kuollut on Jumala, Ihmisen Poian on vuoro!"
1903.
Niniven lapset.
1.
Miesten kuoro.
Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.
Myrskyisän merenantoi Herra meille,me aallot laivoin lannistimme.
Hehkuvat himotantoi Herra meille,me valjastimme ne valon varsoiksi.
Kuoleman kauhunantoi Herra meille,me voitimme sen mielen viisaudella.
Maailman tyhjän antoi Herra meille, me täytimme sen ihmisneron voimalla.
2.
Naisten kuoro.
Kaunis on ihminen, koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla. Kauniimpi ihminen on, koska koti aidattu on linnun-laulupuilla,
Kaunis on ihminen,koska hän haudan unta, unhoitusta halaa.Kauniimpi ihminen on,koska elon tulikukka poskipäillä palaa.
Kaunis on ihminen, koska mielen maltista hän matkasauvan vuolee. Kauniimpi ihminen on, koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.
1903.
Sydän.
1.
Sydän mitä sahaat? Sahaatko lautaa neljää, joiden välissä maata, maata mun mieluisa on?
Sahaan ma rautaa, kahleita katkon, että sun henkesi vapaa oisi, henkesi onneton.
1901.
2.
Sydän, mitä kuiskaat? Kuiskitko kummaa polkua päivän, tunturin tietä, taivahan tähtiä päin?
Kuiskin ma tummaa runoa Tuonen, kuiluja, vaivaa virkkamatonta, autuutta ylpeäin.
1904.
Jumala.
Alkua elämän etsin, äärettyyden äärtä, maailman, Jumalan juurta, päättömyyden päätä; on nyt ongelma opittu: Jumala on murhe.
Suru yksin suurta luopi, murhe maita muuttaa. Tulet myrskytuulen lailla, menet niinkuin meri; heijastat ikuiset tähdet illan hämärässä.
Majan rauhaisan rakennat sydämehen synkkään, kylvät kuuset kynnykselle, myrtit miesten mieliin; katsot nuorten karkeloita lehtipuiden alla.
1904.
Tähtipojat.
(Lapsuuden muisto.)
Ne porhalti lumisen lakeuden poikki ja lapset ne kavahti ikkunaan, ne ylitse kinosten kilvaten loikki ja kelkalla vetivät kampeitaan. Ne kysyivät: "Oisiko kystä talossa?" Ne tahtoivat laulaa kynttilän valossa, joka paperilyhdyssä loisti. Pian kaikk' oli valmista kuin tulipalossa.
Ne ottivat omakseen karsinaloukon ja käskivät poispäin katsomaan; mut tullut ei ikävä katsojajoukon, ilo, nalja virtasi vallaltaan. Ne päällensä valkeat vaatteet pukivat, ne yskivät, tukkansa suoraksi sukivat, vielä paperitötteröt päähän. Ja sitten he läksynsä sievästi lukivat.
Ne lauloivat maailman Vapahtajasta ja mielestä rumasta Ruotuksen, joka miekalla vainosi Marjatan lasta ja tiedusti tähteä tietäjien; ne lauloi, ne lausui, ne äkseerasi, ne permannon palkeilla pasteerasi, ja heiluivat miekat puiset, kun alla he orsien oreerasi.
Ja kuningas murjaanein oli musta ja ilkeä nähdä ikeniltään, hän levitti laajalle kauhistusta, kukin katui syntinsä sydämessään; ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä, oli kaikilla silloin silmät vedessä, ja paperitähti se pyöri. Ukot nauroi. Eukoilla suu oli medessä.
On siitä jo vienyt montakin vuotta, moni tähti on tielläni vilkkunut, olen monta ma etsinyt, seurannut suotta, moni mieltä on kulkijan ilkkunut, ja metsä on humissut suuri ja sakea, on täytynyt leipää ja lämmintä hakea, tiet umpiset astua auki, missä tuprusi tuisku ja maa oli lakea.
Ja muistanut tähtipoikia olen ma silloin, ja monta muuta myös: "Ja vaikka ma mieron polkuja polen, niin polkevi monta muuta myös." On kaunista kulkea talosta talohon, runot lausua takkavalkean valohon, ilon pilkettä pirtteihin luoda, ja — kenties sortua Suomen salohon.
1904.
Iku-Turso.
Inehmot, inehmot, mitä tiedätte minusta, Tursahan tuskasta, jätin ikijanosta, ähkystä ärjyjen, läähätyksestä aallon läikkyvän urhon? Vettä vellon, merta melon, jano ainainen povessani palaa; juon ijäti, ijäti janoon, ei sammu mun sydämeni sytö.
Levitän leuat, aaltoja ahmaan, ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät; ajelen impiä, aallon kukkia, ne kuolee, kun povelleni painuu; myllerrän myrskyn, juon maata, merta ja pintoja pirstatun haahden, kultia, päärlyjä, myös ihmisverta ja rintoja neitien nuorten, ei sammu mun sieluni ijäinen imu, ei kostu tulipuna-kieli.
Kohotan kummina elokuun öinä kuutamon väikkeessä väsyneen pään, kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät taivaan tähtehen kimmeltävään, katsovi tähti, tuijotan, Tursas, kohta jo korkean voitan ma tuon, kirpoaa taivahan kultainen kehrä, joutsenen lailla sen silloin ma juon.
Ei sammu ahjo sydänalani synkän, ei pätsi päässäni jäähdy. On avaruus yllä ja avaruus alla ja itsessänikin on ijäisyys. Ma vapautta pyydän, ma valkeutta janoon, ja kauneutta taivahan kaarten ma palan, mut pääse en kahleista vaikean vaivan, voin pään nostaa, muu muran peittoon muotoni jää. Jos tuskan tunnet jumal-kirottu joku, mun kanssani jumalia kiroo!
1904.
Uran-uurtajat.
Ne ei ole nerot. Ne on nerojen eellä-käyjät ja usein tuskin kykyjä he ovat. Mut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät, ja kourat sekä omattunnot kovat.
He kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa,ja harva vuoren alle edes ehtii.He haaveksivat ruusuja ja saavat orjan-okaa,mut metsä heidän mentyänsä lehtii.
He halkovat sydämiä, he vakoavat päitäja ajan uuden aivoja he kyntää.Ei säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tupru-säitä,he horju ei, he torju ei, he ryntää.
Ja usein loassa, veressä he ovat yltä, altaja sortuvat soihin pitkospuiksi.Mut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealtaja kumartuvat kunnioitetuiksi
Ja usein he ovat sangen kirjavata seuraaenkä tahdo heidän taskujansa taata.Mut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraaja ukontulet viileksivät maata.
Teille terve! En teille sitä itsellenne sano — on vaarallista olla ystävänne — mut kansalle, jolla on suurten miesten jano: he ovat teidän suurmiehiänne!
1904.
Mietelmiä.
(1904)
1.
Itsensä etsijä.
Koskena kohista, lampena levätä, merenä myrskytä, pilvinä piristä kohtalo itsensä etsijän on — syöksyä, haihtua aurinkohon.
2.
Ohje.
Ei mitään uskoa, ei mitään toivoa ja sentään toimia.
3.
Luonnon laki.
On ajatus puu, sana kukka sen. Ken heilisi tähden hedelmien?
4.
Memento.
Tee murheelle kunniaa, mut tilaa onnettomalle!Mies lyöty ei väistyä voi, Hän jää väkijoukkojen alle.
Kotiliesi.
Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi!Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle,köyhälle loistat,lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan.Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään,murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa;syntyen sinultasaamme me katsehen kirkkaan;elämän teilläoot kova kallio keskellä kuohuja, merta;kuoleman aution tullenliekutat meille viimeisen, vaikean viestinrannoilta viidanvihertäviltä.Korkea, oi kotiliesi pala siunattu liekki!
Hiilos himmenee,vilkkuvat sini-salaperäiset virvat,nousevat kangastuksina kaukaasuvun alku-äitien ammoiset tarinat,olentosi lähteetaukeaa,yksilön rajatraukeaa,onkalot perittyjen ominaisuuksien,kuilut kuolleidenkouristaa,aivojen outojen, villien luomat kummitusihmeet,näyt näkemättömät,sadut sanomattomat;pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro;
"Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi, valhetta vanhempain koti kultainen, kallis, taruja työ, hyve, totuus, juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas. Sua syytämme, tuli turmioni Sua kiroomme, lieska helvetin! Sulle uhrasimme unemme, vaivamme, sulle kannoimme hikemme, heelmämme, heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja, antoi elämä paatisen penkin, kuolema multaisen mättään. Kirottu, oi kotilies, säen pettävä, sammu!"
Tukkani nousee,kauhu selkäpiitäni karmii;on kuin siirtyisi seinät ja katto,kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta:"Suuri onurhojen yön ympär-piiri,pieni onauringon, kuun kultainen tanner,autio on avaruus, tosi talvi on yksin,kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä tyhjyys,josta me tulimme,jonne me menimme,missä me enimmän aikamme elimme!"— Aukaisen uksen,syöksyn tuiskuhun, tuuleen.
1904.
Niin olekin maani matka
Yö ennen viholliseni, oli vankin, vanhin, julmin, on nyt tullut toinen; Talvi, peitsi pakkasen pureva.
Valkeus sanani suurin, sillä voitin voimat kaikki, kun lauloin, lakosi miekat, kun iskin, kipunat kirpos; lujin luotteeni minulla nyt on Lämpö.
Läylimielin jätän tapparan tulisen, pistän miekan miehen vyöhön, Teit totta sodassa, siitä kiitos kirkas kuin salama! Seisoit selvänä sivulla, vierelläni välkkyvänä, säihkyit, kun minäkin säihkyin nousit, kun minäkin nousin, vuosit verta, kun minäkin, huohdit, rauta, hurmehisna, raaka kuin minäkin, rakas, — olit oikea toveri!
Astun nyt asehetonna eteesi, elämän Talvi, muuta ei suojusta minulla, sydämeni sylke yksin: muill' on kansa, ei minulla, muilla maa, minulla korpi, muilla ystävät ylimmät, mulla pitkä umpipolku; asehitta, aattehitta, ihanteitta, ihmisittä, uskotta, unelmittakin, toivehitta tohdin seista, talven tannerta kävellä, käydä hallan haastelohon.
Niin olekin maani matka, sydän syntymäkotini, punahurme puolueeni, kansani polun kajastus, oma silmä oppahani, oma askel aatteheni, oma taival toiveheni, oma itse ihmiseni, kuolo yksin kumppanini, hanki hautani sininen.
1905.
Morituri.
Me olemme kuolemaan tuomittu suku; me päivin emme valvo, öin emme nuku. Me olemme rauhaton, roihuava rotu; me emme muiden seuraan ja tupatöihin totu.
Me viihdymme, missä tähti viimeinen tuikkaa,raikuu ranta autio ja meripedot luikkaa.Me taistelemme jäässä, me hymyilemme hyyssä,me sorrumme ypö yksin sydän-yön syyssä.
Me tahdomme nähdä, mikä on Manan mahti.Me lienemme luomakunnan kunniavahti.On laulanta meille kuin illalle rusko:me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.
1905.
Henki.
Puuttui kolme tietäjältä syvää syntysanaa. Etsi, matkas maat ja meret, uhmas itse Manaa; saip' on valmihiksi pursi, joka aavat aallot mursi.
Tuskin yhtä onnellinen lie nyt laulu, loihtu. Mutta kauas, kaikkialle samoo hengen soihtu, tutkii meren, maan ja taivaan, sinkoo Tuonen tuiman laivaan.
Mahtavin on maailmoista ihmisrinta itse; syvin luonnon syntysana kulkee sydämitse; oman sielun onkaloihin tietäjän on matka noihin.
Sija siell' on Sallimuksen; kehrää neiet harmaat meille illat ilottomat taikka aamut armaat, milloin lemmen kultakielet, milloin raskaat rautamielet.
*
Järkkymättä jäätä, yötä yksin astuu Järki; usein uutta rakenteli, useammin särki; monet kauniit mielikuvat haihtui niinkuin tuulentuvat.
— Miksi riennät? Kunne kuljet?Etkö lepää, Henki?"Halu mull' on mennä halkivaaran vaskisenki,elon etsin arvoitusta,kunnes aukee multa musta."
— Mik' on hyöty etsimisen? Siirtää ethän saata tähtösiä taivaankannen etkä merta, maata; kulkee elon, kuolon valta, vaikka tullet Tuonelalta.
"Tulen toin ma ihmisille, itse tuli olen, lentoon olen luotu, poltan, urat uudet polen, hyödytän vai vahingoitan, sama mulle, kun ma voitan."
— Tuo on oppi vaarallinen, hajoittava harha. Tarkasti on aidattava tiedon yrttitarha, ettei kansa kuulis tätä villitystä hirveätä!
"Monet tehtiin muurit mulle, pantiin pakkopaidat, katkoin kaikki orjan kahleet, kaasin teljet, aidat, kuljin, vapaa niinkuin tuuli, missä kaikki kansa kuuli."
— Lienet luotu lempo sitten,pahan periaate.Seis! On kaikkein pyhimmälläsentään esivaate,jok' ei aukee auringolle.Jos sen riistät — roviolle!
"Usein polo poltettiin ma, siroitettiin tuhka, kasvoi tuosta kaunis vilja, uljahampi uhka, syttyi maailmalle sota, sorja hehkui hengen ota."
— Mutta kirkko? Yhteiskunta? Oman onnes haaveet? "Menkööt kaikki kappaleiksi, kadotkoon kuin aaveet! Murran, mik' ei totta kestä, maailmasta, sydämestä."
*
Henkii Moni kuuluis kyllä rohkeahan rotuus, jos ois tarmo ilmituoda aina tosin totuus, minkä tietää tunto, tahto, vaikka peittää elon vahto.
Epäusko, tiedon alku, tietäjän on voima. Turhaan häntä häälyttävät kiitos sekä soima. Etsii mahdit maankin alta epäilyksen kaikkivalta.
1907.
Talven taika.
Vitkaan, vitkaan päivät harmaat kangastuvat kuolon yöstä, haaveet haihtuneet on armaat, riemu rientää yksin työstä; poiss' on elon päivänpuoli, eessä pitkä leipähuoli, arkitointen askartelu; lomaan joku laulun lelu.
Maa on nuori saapa nurmeen heilimöivä hengen aika; keitä järki jääti hurmeen, hälle jäi vain talventaika; vähä on vääryys ihmisien, suuri julmuus jumalien, suurempi kuin taivaan armo tammikuisen tahdon tarmo.
1907.
Minä.
(1907).
1.
Minä oli alussa.
Minä kasvoi luona Kaikkivallan ja kaikki oli se Minä.
Minä on maailman ajatus, työn tulos tuhannen voiman, alku, loppukin elämän.
Muut on muotoja: sisällys ylin vain on Yhteisjärki.
2.
Itseys on ihanin mahti, minkä sait sa syntymässä: älä anna pois ikinä!
Väärin ne sanovat, jotka itse-uhrista puhuvat: minkä teet parasta, voitat, minkä alhaista, alenet.
Pyhä on yksilön perintö. Kaitse taiten kalleutta tai jos tuhlannet, katoa niinkuin tähti taivahalta: sammu tyhjyyden tulena!
3.
Kaikki on sinussa: aika, ijäisyys, elämä, luonto, isänmaa ja ihmiskunta, siemen suurimman, vähimmän. Itse riiput itsestäsi, muista, minkä tahdot verran, tie on tehty, määrä pantu, vuori noustava: Vapaus.
Kulje kohti korkeinta oman onnes kukkujata, täytä, minkä tiedät, tahdot, täytät tahtoa Jumalan; nousten nostat taivonkantta, painunet, eloa painat, tulet taakka itsellesi, muille pilvi päivän tiessä.
Mennen maailmat syleile, astu kautta aikakautten, tao päälles taistopaita raudasta rakkaimman halusi, hopeasta haavehesi, kuparista kuolon uhman, kullasta sydänkuvien, piistä synkän itsepinnan.
4.
Laki ollos itsellesi.
Mieti, mik' on sulle hyvä, tuumi, mik' on sulle paha, ruma sulle, kaunis sulle: ole maailma omasi!
Iske itsesi kipunat yltä, alta, kaikkialta, enin taistosta elämän!
Talvilaulu.
On aurinko astunut mereen, meren kattanut jäykkä jää, syys siirtynyt sankarin vereen, pian talvikin hallapää.
Ja voittanut on epäusko,sydän särkynyt heikosti lyö,on sammunut viimeinen ruskoja pitkä on pohjolan yö.
Tule vitkaan, talvinen huura, yli maan, yli puun, yli veen, sada hiljaa kuoleman kuura yli urhon uinahtaneen!
1907.
Laulaja ja Maaemo.
Laulaja.
Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan, tuhat kertaa maailma murteli lastaan, tuhat kertaa tehnyt oon tihua työtä. Nyt nukkua tahtoisin tuhat Tuonelan yötä.
Maa-emo.
Tuhat kertaa sulle ma anteeksi annoin, tuhat kertaa tuskasi, vaivasi kannoin, tuhat kertaa soinnutin soittosi kielet. Nyt tietää jo tahtoisin tuhat-äänien mielet.
Laulaja.
Rikki on soitto, on eessäsi mieletön miesi, järki on mennyt ja tummunut tuntehen liesi, toisin ma toivoin, taistelin, käynyt on toisin. Kuinka siis kertoa, Maa, sydän-syntysi voisin?
Maa-emo.
Kirposi kipuna taivaan korkean maista, kirkkaammin ei kuu, päivä, ei kointähti paista, virtenä vieri ja lauluna laaksojen yli. Tummua tuhkan auki on Maa-emon syli.
1907.
Maan valitus.
Mielessä häll' oli pilvilinnat, unohtui oman äidin rinnat, houkutti häntä tuulentuvat, himmeni hiljaiset mielikuvat, nousi hän haaveen porraspuita, muistanut ei emon huokailuita, ajeli kuutamon kulkusilla, käynyt ei kotitanhuvilla, heilutti hengen tapparata, pilkkasi maata matalata, aurinko häll' oli astinlauta, kylmyys häll' oli kylkirauta, leimusi pilviin aatoksensa, lemmetön heljälle heimollensa, palveli, polo, pyhää tulta, maa oli hälle musta multa, jumalat juhlivat, kun hän soitti, yksin yössä mun itku voitti, istui hän ilopaadellansa, kaukaa kuunteli Mannun kansa, veisti hän unten vempeleitä, nähnyt ei mua eikä meitä, nyt hän on uupunut urhon sotaan, kolkuttaa emon köyhän kotaan, nuor' olin, nyt olen harmaahapsi, myöhään, myöhään sa saavut, lapsi!
1907.
Mestari.
En palvella tahdo ma Mestaria, mi tunne ei syntiä, syitä, mi ruokkinut koskaan rinnassaan ei elämän myrkkykyitä, ken ei ole yön lapsi niinkuin minä, ken ei ole tulen lapsi niinkuin sinä, ja tahtonsa taistelokalpa, jolle tuttu on ylväs ja halpa.
En palvella tahdo ma Mestaria, mi syntymäänsä ei surrut, mi ei ole itkenyt haaveitaan ja hampaansa yhteen purrut, ken ei ole jään lapsi niinkuin minä, ken ei ole surun lapsi niinkuin sinä, ja ankara kuin oma vaivas ja korkea kuin tähtitaivas.
1907.
Ne hienot sielut.
Ne hienot sielut, ne hienot sielut,ne leijaa täällä, ne leijaa siellä,ne saavat sauhua, pölyä nielläja alla taakkojen taivaltaa.Me kuulemme, kuinka ne vaikeroija kuin niiden kuoleman huokaus soi,mut uskoa voiniin hienoiksi niit' emme milloinkaan —kunis näämme ne sortuvan multahan maan.
Me seisomme silloin partaalla haudan ja huokaamme: "Ah, oli outoa tää, niin surullista, niin murheellista, kun tietty ei, kenen kuolema vei ja että hän oli niin hieno sielu." Ja kyynel kastavi silmälaudan. Mut Tuonen nielu näin meille vastahan irvistää: "Vain sortuen, vain murtuen tuo itsensä ilmi hieno sielu."
1907.
Yksilön murhe.
Pisara olin, mereen tulin, tahdon taas pisaraksi tulla.
Iloita, surra,miten mieli käskee,ettei kukaan näe eikä kuule.
Ah, en saata enää!Oma maailma olin,nyt soitan kera suuren orkesterin.
Käy sitkat säikeetsydämestä sydämeen,mun vereni lyö tuhansien tahtiin.
Pyrin ennen mereen,nyt siitä pois päästäon sieluni ijäinen autuus.
Mitä auttaa minua,jos meri on vankka,kun vain olen meren murto-osa?
Ei kunnia suuri,jos voittaa, kaatuumies sotisopa miljoonan kanssa.
Ma humista tahdonkuin vuorihonkayksin alla aution taivaan.
Ma taistella tahdonkuin metsäkoskiyksin halki tiettömän tienoon.
Ma sammua tahdonkuin tähdenlentotien viitaten erämaan lampeen.
Ah, en voi, en saata!Ma elämään tulin,nyt täytyy mun elon laine olla.
1907.
Elegia.
Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.Notkosta nousin Taasko on painua tieni?Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.
Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu.Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,haavehen kullat mieleni murheella maksoin.
Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!Liikako lienee pantukin paatinen taakka?Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Toivoton taisto taivahan valtoja vastaan!Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.
1908.
Vaalin valta.
Muilla olkoon vaalin valta, mull' ei ollut milloinkaan; kuljin yltä taikka alta, itseäni täytin vaan; minkä tein, mun tehdä täytyi, mit' en tehnyt, voinut en; vihdoin ilta hämärtäytyi, lankes hetki hiljainen.
Pankaa patsas haudalleni, kiveen tämä kirjoitus: "Synkkä niinkuin sydämeni oli mulle sallimus. Itse iskin piistä tulta, sytyin, hehkuin tuokion, paloi paras laulu multa, tässä tuhka tumma on."
1908.
Railo jäässä
Railo jäässä. Laiva yössä.Kone yksin jyskyy työssä.
Päällä tähdet tuimat. Ovatmatkamiehen mielet kovat.
Eespäin, vaikka kuolon kautta,eespäin elontyöni tautta!
Lumeen laivan kokka piirtyy.Vitkaan vuoret jäiset siirtyy.
1908.
Tietäjän tupa.
(1908.)
1.
Tuhka tummuu.
Hiilos hiipuu, tuhka tummuu,kohta kotiliesi sammuu.
Aatos käy niin autioksi,mieli mieron nuotioksi.
Muistuu moni nuori toivo,kylmä nyt kuin kyinen kaivo.
Herää moni haave heljä,summa nyt kuin suossa möljä.
Lankee ilta ikkunalle,tyhjyys tyhjän akkunalle.
Liekkuu vielä viime loimu:yksinäisen rinnan riemu.
Autuaampi yössä yksinkuin on auringossa kaksin
2.
Pahat peijaat.
Haudatahan haaveet sairaat,saapuvat jo juhlavieraat.
Uhoo uksen alta routa,elo, raaka niinkuin rauta.
Astuu rumuus alle orren,pimeys päähän päreenkarren.
Ilma täyttyy inhuudesta,rinta varhaisvanhuudesta.
Painuu pää jo polven varaan,sortuu kaikki kaunis soraan.
Sydän kuolee kultahinen,runo kiurun kaltahinen.
3.
Sulkanuoli.
Kiiltää kärki noidan kiron,suihkaa sulkanuoli neron.
Iskee päähän ihmisvaleen,syttää kylät suuret tuleen.
Tarpoo taivaiset ummet,tempaa juuriltansa tammet.
Murhaa monet päivän mietteet,tappaa monet taivaan luotteet.
Kulkee kautta vuosisatain,jäljen öiden, hengen sotain.
Sielut siittää, muodot muuttaa:ampujansa surmaan saattaa.
4.
Tähti.
Tuikkii räppänästä tähtiniinkuin outo otsalehti.
Paistaa pirttiin himmentyvään,miehen mieleen hämmentyvään.
Kiiluu kautta mustan murheen,eteen keski-öisen erheen.
Lienet tähti Luojan luoma,anna kärsimyksen voima!
Lienet mahti maasta Lemmon,anna armo kuolon kammon!
Että ikävöisin eloon,pyhään pyrkisin ma valoon.
Lapin lasten tanterilta,Turjan tuiman tunturilta.
5.
Päätös.
Tahdon nousta taakan alta,ennenkuin on kuolon ilta.
Heittää kuormat tietämisen,kiviriipat taitamisen.
Tahdon alle taivonkannen,asuntoihin ihmis-onnen.
Alle ihalaisen ilmanluota kylmän, luota Kalman.
Tahdon tietää, kuka olen.Sitten Tuonen maille tulen.
6.
Outo oppi.
Nousi päivä nostamattaan,noidan mieli täyteen mittaan.
Meni puhki taivonkansi,rikki ihmis-onni onsi.
Seinät siirtyi, katto kaatui,velho itse puuksi puutui.
Tuost' on tullut outo oppiTurhaan nousi Turjan Lappi.
Ken on luotu tietäjäksi,jääköön yksin-jäytäjäksi.
Ihmisille ihmistavat,jumalille tuulentuvat.
7.
Näky.
Hehkui hälle Hiiden lempi,nousi yöstä noidan impi.
Luja niinkuin luonnon luote,armas niinkuin aamunkoite.
Tahtoi kaksin kanssa noidankäydä kautta sillan kaidan.
Kautta elontuskan tuiman,poikki valheen, puhki soiman.
Halki katinkullan, korun,keskitietä ihmisturun.
Suihkiessa suuren vihan,pistäessä pienen pahan.
8.
Haamu.
Kinoksella kylmä liesi:tupa yöllä palaa taisi.
Haamu pankon päässä istuu,huulet liikkuu, silmä kastuu.
Tuikkii päällä aamutähtiniinkuin outo otsalehti.
Paistaa poveen hyhmettyvään,vereen velhon jähmettyvään.
Niinkuin ukonnuoli iskee,käymään talvitietä käskee.
Miss' on vaikein vastamahti:totisinta totta kohti.
Pihan poikki pilvilinnan,taakse tavan, yhteiskunnan.
Kavetessa leipäkakun,levetessä töiden tukun.
Töiden tekemättömien,äärtä näkemättömien.
"Se kuitenkin liikkuu!"
En enää pelkää. Yö on haihtunut, ei mua enää hullun houreet vaivaa, on murhe mulla työksi vaihtunut, nään kukat, kummut sekä sinitaivaan kuin ennen kuultavina, kirkkahina; ja veren aallot hyrskyy valtavina, ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää, taas aatos kantaa, pilvilöitä piirtää, ja käsi sydämellä maailmalle ma lausun, voitetulle voittajalle: se kuitenkin liikkuu!
Kun vieno joutuu keskeen karkean, niin useasti karkeampi voittaa. Ken kuulee ärjyessä ulapan, jos lapsi vaikee. Min' en vaiennut, näin monta sortuvan, en sortunut, ma opin sotalaulut lainehilta ja tarmon julman taivaan jumalilta, voin käyttää kalpaani kuin kanneltain, löin monta iskua ja itse sain: se kuitenkin liikkuu!
Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo, min luulin murtuneen jo hautaan mustaan, se päältään rautapantsarinsa luo, se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan. Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa, taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa, nään tuhat silmissäni tulikerää, maailmat syntyy, sydänhaaveet herää, ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko, maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko, se kuitenkin liikkuu!
Te tuokaa tänne Lapin tunturija sydän tää sen alle haudatkaatte,se senkin alla vielä liikkuvi,maanjäristykset tuntea te saatte;se polkekaa, se pistää kantapäähän,se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän,se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit,se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit,ja voittolauluin kivikaaret kaikaa,kun irti, ihannoiden uutta aikaa,se kuitenkin liikkuu!
Ma tiedän kyllä: tulee kuolemaja elonlangan armaan poikki leikkaa,voi olla kylmä, valju huomennase mies, mi tänään vereväisnä veikkaa,maan alla maata, päällä multaa syli;mut yli haudan, kuolemankin ylikäy Vapaus, jolle sykki sydänkulta,se elää, henkii, vaikka painaa multa,se palaa liekin lailla syksy-öissä,tyrannit pelkää, mutta kansain töissäse kuitenkin liikkuu!
Ah, isänmaani, armas aatoksein,suruni, riemuni ja itku illan,ma sulle veisaan virttä Galilein,kun tuuli leikkivi yön suortuvilla,maa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee.Sua herättääkö edes hetki ankee?En usko. Yössä myrkky-yrtit itää,maan ohjaksia henget pienet pitää.Mut alla tuskan, alla tuhmuudenkija sorron, pimeyden, tään kansan henkise kuitenkin liikkuu!
1908.
Ikävöi, ihminen!
Ikävöi, ihminen, kaipaa kauneinta muiston ja toiveen, päiviä lapsuuden, aikoja armaita hempeän hoiveen, isää ja äitiä, veljiä, siskoja vierailla mailla, untesi neitiä, häntä, mi pois meni hämärien lailla!
Muistatko aikaa, milloin sun aamusi nous elon kultaan,lempesi taikaa, riemuja, ammoin jo menneitä multaan,retkiä marjassa, laineita soiluvan salmen ja lahden,käyntejä karjassa, kesä-yön ääniä yksin ja kahden?
Kaipaatko milloin pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi,istuen illoin, tuntien hiljaa maatuvas maaksi,kun kaikki haipuu kaunis niin kauas, ja päämäärä pyhävitkahan vaipuu, vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?
Nauratko koskaan silloin sa naurua ivan ilkamoivan?Säikytkö, joskaan kuule et muuta kuin oman äänes soivan?Painatko pääsi silloin sa peljäten, kulmilta harmaan?Särkyykö jääsi muistosta, toiveesta mennehen, armaan?
Itketkö, ihminen, silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,hienointa sydämen, herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?Kuuletko hukkaan juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?Päivies kukkaan näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?
Kyynelten armo syntymälahjoista laupein on meille,surun suuren tarmo kylvetty siunaten sydämien teille:kärsien kestät, silloin kun nauttien sortuisit ammoin,itkien estät itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.
Ikävöi, ihminen, taa ajan, paikan ja Tuonenkin laineen!Rannalta tuskien nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!Kultainen helää ihmisen ikävöivän sielussa kieli.Etsimys elää, maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.
1908.
Luonnon luotteita
(1908).
1.
Maan virsi.
Kehto ja hauta, harmaja valtamuhkean mullan,sateen ja paahtavan päivyen kullan,nouseva norosta, turpehen alta,antaja elon,kantaja ikuisen kuoleman pelon.
Maa! olet mahtaja sykkivän suonen,kukkivan kedon,vierivän villan ja juoksevan pedon,peri-isä pellon ja tuttava Tuonen,jumaluus jyvän,kaitsija kasvun huonon ja hyvän.
Maa! sulle kiitosta kantele soikoon,suvilaulu Suomen,tuoksussa juhannuskoivun ja tuomen,rikkaana riemuita virtemme voikoon,elonhuolet voittaa,kauneuden korkean sydänkieltä soittaa:
"Maa iki-heilivä, Maa hius-häilyvä,kesäpäivän-päilyvä,tuulessa kultaisten laihojen lainehet,emo syli-lempeä, emo sydän-hempeä,luo meihin lämpöä,suo meissä kypsyä ajan alku-ainehet!
Maa elon-kaitsija, Maa manan-loitsija,hengen-haltioitsija,tule meille turvaksi työssä ja taistossa!Kun korpi kohisee, syystuuli tohisee,yön siipi suhisee,vieri kesävirtenä veressä ja vaistossa!
Maa iki-nuortuva, Maa suvi-suortuva,tuhatrinta-tuortuva,ole meille armias riemumme retkellä!Emo iltasripsinen, emo aamu-hapsinen,aurinko-lapsinen,katso meihin kauniisti kuoleman hetkellä."
Yhtyvät lauluhun laaksot ja korvet,paisuvat pellot,laitumet laajat ja karjojen kellot,raikuvat taivahan rantojen torvetvalkeuden juhlaa;Maa pyhä, laupias lahjoja tuhlaa.
2.
Meren virsi.
Minne riennät, vierivä virta? Kunne kohiset, pauhaava koski? Mereen! Mereen! Meill' on kiire! Tehnet teljen, särjemme sen.
Tiedätkö tiesi, kansan aalto? Aika myrskyinen, minne menet? Vapaus, Vapaus meitä viittoo! Kansojen meri on ihmisyys.
Mikä on määräsi, heleä henki? Kunne kuolevan suunta suora? Tahdon sulaa suurempaani, ijäisyyteen ikävä on.
Yksi elää hetken, toinen vuosisadan, kolmannesta kerrotahan kevät-öinen taru.
Aalto aaltoa seuraa, meren laulu on lakkaamaton, kuin on kaikkeuden luomisvoima, kuin on kuolon ja elämän kulku.
Moni nähnyt on nuorta unta, silloin miehuus saapui, kovan lauloi luonnon laulun, sanoi korvaan ankarat sanat, lyhensi päivät, pitensi illat, heitti tielle pitkät varjot, painoi päähän seppeleen mennä maata aikaiseen.
Sammuu henki, saatuansa täytetyksi palavimman toivonsa.
Mutta en tahtoisi itseäni antaa, tahtoisin kuoleman kauhutkin kantaa, mullaksi maatua, pahaksi paatua, kesken kiireintä työtäni kaatua, jos minä tietäisin, että mun sieluni säilyy, vaikka kuljenkin kuoleman rantaa, silloin ma sietäisin sinne soutaa, missä kaislikot himmeät häilyy, sanoisin sanan, tyttö Manan saisi sankarin noutaa elontuskan tuolle puolen, taakse taakan, arkihuolen; enkä mä menisi surren, näkisin jälkehen purren jäävän kirkkahan, haihtuvan hopeavanan katsoisin tuota, liukuisin vitkaan vierivää vuota.
Turha aatos! Turha unelma! Katoan kuplana laineen, pysyy meri, ääretön, saareton, sanomaton pyhyys. Lienee mulle liian suuri, lienen mereen liian pieni, koska pelkään kangastella kaikkeutta, myrskytä myrskyn kanssa, kulkea tohussa tuulen, heittyä helmenä pilviin saakka, syöksyä syöveriin.
3.
Ilman virsi.
Tääll' on templi korkea, se vaikk' on vailla siltaa, päivä vain sen valaisee ja kuudan pitkin iltaa.
Taivaankansi katto on,sen seinä ilmanpieli,myrsky siinä messuaaja saarnaa satakieli.
Kirkonkupuun kirjaeltukaikk' on tähdet taivaan,kiertämähän, kaartamahankuolevaisen vaivaan.
Alttariksi asetettuvain on pilven parras,siitä puhuu ukkonenja haastaa liekki harras.
Suopi Herran ehtoollistasalamoiva Henki,vihkii häihin, hautahanja valaa kastehenki.
Painaa maahan martahatja luopi päälle lunta;siell' on paimen yksi vaanja yksi seurakunta.
Kuuluu siellä kunniamyös maailmoiden mahdin,sähkö antaa säveleenja taivaanranta tahdin.
Eikä opinkappaleitasiellä kukaan muista,mutta sama soipi virsimyrjaadeista suista.
Surma siell' on sunnuntaija syntyminen joulu,elämän on koulu kovaeikä rippikoulu.
Siellä eri-uskolaistavaltio ei vainoo,luonnon laajan lakikirjaesivalta ainoo.
Hyrskyy uskon uuden hymni, ihmishenki herää, tekee riemun ristiretken ilman miekanterää.
4.
Tulen virsi.
Sokko on Sallimus, silmitön kohtalon vaskinen valta.Mies voi sen muuttaa, jos tulen ryöstää hän voi taivahalta.Rautakin raukeni, Sallimus ahjossa sankarin suli,kun tarmo takoi, leimusi korkea, kirkas tahdon tuli.
Ken kipunaisen rintaansa saanut on tuon tulen tuiman,saa ei hän rauhaa, rientää hän viemänä vihurtuulen huiman,pyhä pyörremyrsky hänt' yhä eespäin yöt päivät ajaa;aarnihongan alle saattaa hän pysähtyä tekemähän pajaa.
Sydän hällä sytee kuunnellen kesä-yötä ääretöntä yksin,pois povi palaa istuen naisen nuoren kera ystävyksin;saattaa hän viipyä vierellä kultaisten riemujen maljan,silmä kauas katsoo keskeltä heiluvien hetkien naljan.
Taikka hän tarpoo syys-yötä synkkää, maantietä mieron,tuntee hän kodin, muut missä tuntevat kylän kolkon, kieron.Tuska häll' on ainainen, mutta myös ainaisen teon tulihurma.Kuolo häll' on kumppani, ystävät elon lyhyen ajatus ja — surma.
Painavat palkeita pyrkimys sekä usko ihmiskuntaan uuteen;kohottavat kouraa kuolevaisen kaukomielet kuolemattomuuteen.Jos käsi uupuu, uuvu ei unelmien kirjokipinä-lento;usein on maailman syttänyt hehkuvan hengen säen hento.
Tuli! sua kiitämme kaikesta, mikä meidät ihmisiksi nostaa,tiedosta, taidosta, tarmosta, joka iskut kohtalon kostaa.Tuli, meissä pala! Ihmisten mantereeksi maailma muovaa!Jumaluus julma, ole meissä lempeä, laula virttä luovaa!
Epilogi.
Sähkön sävel.
Tuntematonna ma maailmat ohjaan, korkeudet, syvyydet sydämien pohjaan, taivaasta taivaasen, tähdestä tähteen; maass' olen, ilmassa, aallossa lähteen.
Ei ole paikkaa mulla, ei aikaa,nimeäni kaikkeuden kanteleet kaikaa;muut ovat monet, minä olen yksi,mua eivät muut saa määritellyksi.
Laki olen laulava halki elon laineen,Henki olen hehkuva kautta kaiken aineen,Äly olen ääretön, Järki olen jylhä,Voima olen ehdoton, pyhä, yksi, ylhä.
Turha mua tutkia maisin mainesanoin;tieni ma vallitsen säkenöivin vanoin.Lyön: siellä tähtitarhat syttyy ja sammuu.Käyn: siellä aamun-karjat kultasarvet ammuu.
Saatan ma heilua päällä kesäheinän,painua läpi vuoren paatisen seinän,räiskyä silmästä rakastavan naisen,singota unelmista urhon kuolevaisen.
Otan usein yömajan ihmisten tuntoon,useammin päivämajan päähän ja kuntoon,satun sinisalamana, tartun takaraivoon,juhlat jumal-aattehen isken ihmisaivoon.
Kauneus on kaapuni elävitten eessä,kirjokaari merkkini pilvissä, veessä.Tuon jos tunnet, suurtuu sun sydämesi pieni,käy sen kautta huikaisten sädekirkas tieni.
Tähtitarha
Pyhä Martti.
Legenda.
Pyhä Martti, mahtava piispa,yli ratsasti Ranskanmaan,jalo alla jalkova orhi,kaks knaappia seurassaan.
Tuli ryöväri vastahan tiellä:"Hei, henki tai kukkaro!"Pyhä Martti, mahtava piispa,pään herjalta halkaisi jo.
Taas eespäin ratsahat rientää;puri pakkanen ytimiin,hevon harja huurtehin hohtaa,jää kasvavi kannuksiin.
Tuli kerjuri vastahan tiellä:"Ropo köyhälle, herra, suo!Ei varrellein edes vaippaahän jättänyt, ryöväri tuo."
Pyhä Martti, mahtava piispa,ei miettinyt kauempaa,löi kahtia vaippansa kalliin:palan suuremman kerjuri saa.
Taas eespäin ratsahat rientää;puri pakkanen ytimiin,yön taivas tähtihin ratkee,mut tähdissä kuiskailtiin:
"Kunis ratsastaa Pyhä Martti,sinis siunattu Ranska on,sinis viattomalla on suoja,pää konnien turvaton."
Yön tähtien tuikkeessa kiitääuros jäisellä orhillaan,vilu-viittainen, kypär-kylmä,kaks knaappia seurassaan.
Kun kuuluvi kavion kopse,rikas vuoteellaan vavahtaa,kädet ristivi köyhä, mut konnahätähuutohon havahtaa:
"Sinis ratsastaa Pyhä Martti,kunis maan päällä oikeus on,kunis täyttynyt Jumalan tahtoon laupias, lahjomaton."
Yhä ratsastaa Pyhä Martti,käy tuomio teräksinenyön talvisen tähtien alla,yli maan, läpi sydämien.
1909
Kuolemattomuuden toivo.
Kantaatti.
Kaupunki nukkuu,paukkaa pakkasen harmaja henkiYön äänet hukkuu,turtuvat tuskat jo ihmisienki.Kuu kumma valvoo,leimuavat tähtien tulikirjat yössä.Tähtiä palvoomies yksinäinen, mi istuvi työssä.
Kuuhut katsoo akkunasta: "Tuollapa on kiire vasta! Ehdit hautaan helpommalla, nukkumahan nurmen alla. Ijäisyys on kylmä käsi, taittaa tarmos, elämäsi, menet niinkuin meren laine, katoat kuin kaikki aine, kuihtuvat sun henkes heelmät, haihtuvat sun taitos teelmät, turha tääll' on työ ja taisto, varma yksin elon vaisto, varma maailmoiden rata. Valaisetko maailmata?"
"Älä luule, ylpeä yölamppu taivaan,yksin että loistat sa maan valjun vaivaan,älä luule, tähti, mi tuikat talvi-yössä,olevasi ainoo, mi tääll' on valon työssä:työlamppu palaa,ihmishenki ikävöi,sähkön valta säkenöi,tunne suuri suitsuaa ja haave heljä halaa."
Ilkkuu jääkukka ikkunalta: "Etsijä, etkö huomaa, että aivosi kehräävät jo hulluutta tuulen tuomaa? Elon riemu on ensimmäinen, toinen kuoleman pelko, turha muuta on tutkistella, sulla jos niist' ei selko. Katso, maailma kaikki nukkuu, paina itse pääsi, herää huomenna, nauti, naura, tartu elämääsi! Kerran vain ne viittovat sulle toiveet ynnä muistot, kerran vain ne kukkivat sulle hekkuman heelmäpuistot, kerran oot oman onnes loihtu, kerran vain sytyt, sammut, soihtu, kudo vaivasi kukkasiin, vaivu untesi unelmiin!"
Kas, kuin nousee miehen rinta: "Enkö eläis elämätä, koska tunnen tulisinta tahdon jännitystä tätä? Elon vaisto juuri ajaa aatteen mailla matkustajaa, että jatkuis hengen hetki, vaikka päättyy päiväretki."
Tarttuu työhönsä mietteen mies, pyhän tahdon lies leimuaa, kukat jäiset sulaa. Seinät siirtyy, pitkät piirtyy alat aatteen lentimille. Tuonne taakse tahtisarjain laumat orhein liekkiharjain häntä kilvan kiidättävät, otavaisen olkapäitse, kärjitse Kalevan miekan; kuulee hän kummat laulut soivan, luulee hän henkensä kaikki voivan.
Näkee hän allaanmaan kuni kuoleman kartanon harmaan:hautoja tallaamies ikitoivon ja aattehen armaan.Henkensä helmeäetsivä ei tunne elon talvisäitä.Kuutamo kelmeähälle on korkean auringon häitä.
Kesä kukkii kaunehinna,luonnon lapset karkeloi,juhlii metsän laaja linna,meren kaunis kannel soi.Kera käy hän naisen nuorenlehtotietä lempeää,hehkuu huiput onnen vuoren,karkaa haave hourupää.
Huojuvi heinä,kuiskivi kukka,virkkavi viita:"Saapuvi syys,heilimme jälleen,heili ei koskaan,henkesi nuori,halla min hyys'."
Laulavat liedot ilmojen aallot, armahat niinkuin nouseva koi: "On elo kaunis, kauniimpi sentään sille, ken kuoleman voittaa voi."
Haastavi tumman Tuonelan herra, turpehen alta ankara mies, säikkyvät aallot, tummuvat metsät, sammuvi päivän lempeä lies:
"Voita ei kenkäänvaltoja kuolon,nuoret ja vanhatviikate lyö,kaikki ma voitan,kaikki ma korjaan,kaikki ma peitänkuin pyhä yö."
Katso, niinkuin pilvi kaartaa taivaan kannen kirkkahan, hältä murhe mielen saartaa, tuntee kaipuun katkeran, vaipuu aatos, äsken lieto, siima sumuun kyyneltyy, tuima pyrkii ilmi tieto, syvä niinkuin rinnan syy:
"Kesät kulkee, talvet vaihtuu, syksyt seuraa toisiaan, kerran viime hanget haihtuu, astut itse alle maan. Kukkii pääsi päällä kunnas, kulkee ihmisheimo uus. Mik' on miehen menneen lunnas, kuolleen kuolemattomuus?"