Kävit tietäs' kuin sokea jumalitten johtamana, istahdit ilokivelle, kukutit käkösiäsi, laulelit, mitä sinulle lauloi suuret armo-luojat!
Haa, te päivän liedot lapset, mitä te tiedätte elosta niiden, joill' on tahdon taisto vasten valtoja elämän, jotka syy on synnyttänyt, rikos tehnyt rikkahiksi, tuska tuimiksi takonut, murhe musta seppelöinyt?
Tiedä, laulaja lavea, se on seppel yhtä pyhä kuin omakin otsalehtes antama Auringon jumalan, sulotarten suutelema!
1899.
Mietelmiä.
Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Miespolvet vaihtuu, kansat katoaa. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa. Työmiehen rinta rauhaa halajaa. Me oomme lapsia vain eksyneitä maan pahan pinnalla. Me etsimme, me harhailemme salon suuren teitä, mut koti, koti, kusta löytyy se? Käy monta tietä, mont' on uskoa ja monet tuulet taivaankantta kaartaa, me odotamme aamun ruskoa, mut pilvet synkät sydänpäivän saartaa.
Lapsi hymyy kehdossaan. Nuku lapsi, nuku vaan, nuku, nuku, nurmilintu, ellös herää ensinkään! Maa on paha, levoton. Taivas lapsen koti on. Taivahall' on suuret tähdet — ellös, hento, herääkään!
Kukka uinuu umpussaan.Nuku kukka, nuku vaan,nuku, nuku, nuori kevät,miksi pyrit kesähän?Suven aika lyhyt on.Syys on kylmä, armoton,Kevähäll' on tuores tuoksu —ellös pyri kesähän!
Sydän nukkuu rinnassain. Nuku sydän, nuku vain, nuku, nuku, nurmilintu, ellös ulos unelmoi! Elämä on armoton, Unten onni hellä on. Unelmill' on suuret siivet — ei niit' elo käyttää voi.
Mut lapsi se hymyvi kehdossaan: "Minä tahdon mieheksi nousta, minä tahdon miekkoja välkyttää ja jännittää sotajousta",
Ja kukka se kuiskivi umpussaan: "Minä tahdon tuoksulla täyttää maan ja aueta päivähän, aurinkohon, vaikk' kukkani kuihtuva on".
Ja sydän se sykkivi rinnassa: "Minä taistella rauhani tahdon, minä tahdon seisoa tuulessa ja nähdä aaltojen vahdon. Mitä siitä jos toivoni pettää vaan! En murru ma silloin multahan maan, kun murrun ma nuorihin toiveisiin ja uskoni unelmiin."
Rauha taiston seppel on.Voima vaan vie voittohon.
Voima! Sana mahtava, sana suuri ja ankara, sana kauniiden kalpatöiden, nimi rietasten rikos-öiden, lippu aatteen ja innostuksen, miekka murhan ja mullistuksen, heikon pelko ja köyhän kauhu, valon soihtu ja sodan sauhu, viljan nousu ja viljan kaato, valon kulku ja kasken raato, sana sankarin, Jumalan — Voima on valtias maailman!
Lauloi äiti lapselle: "Ollos nöyrä, nöyrä se Luojalle on otollinen, elontiellä onnellinen, joka taipuu, taitu ei. Myrsky vuorihongan vei, vuorilla käy suuret tuulet — ellös pyri vuorille!"
Haastoi kukka kuuselle:"Ollos pieni, pieni seLuojalle on otollinen,elontiellä onnellinen.Pieni tyytyy pienehen.Minä ylös yllä en.Ylhäällä käy suuret taistot —miksi pyrit ylemmä?"
Puhui impi urholle:"Ollos hyvä, hyvä seLuojalle on otollinen,elontiellä onnellinen.Lämmin, oi, on kotilies.Miksi ulos pyrkii mies?Ulkona käy suuret surut —ellös pyri ulomma!"
Mut lapsi se laulavi äidilleen:"Miten voisin nöyrä ma olla,kun sinua heittiöt herjaavat?Ne suistan ma taistelolla!"Ja kuusi se kukalle huminoi:"En maahan, en maahan ma jäädä voi,minä tahdon taivahan tuuliltasua kukkanen suojella!"
Ja sankari sanovi immelleen:"Ei, täällä ma voimani tuhlaan,minä tahdon suurihin suruihintai suurehen riemujuhlaan.Oi katso, kaunis on Luojan maa,sen tahdon, sen tahdon ma valloittaa,se on valtakuntamme vastainen —kas sulle ma valloitan sen!"
Mik' on voiman oikeus?Rakkaus, vain rakkaus.
Rakkaus! Sana suloinen, sana siipien valkeiden, sana suurinten sankar-töiden, valo synkinten sydän-öiden, rinnan yöllinen yksin-nyyhky, rauhan viesti ja voiton kyyhky, päivän paiste ja tuike tähden, riemun parhaimman paras lähde, suden suitsi ja himon ohja, tahdon ponsi ja tarmon pohja, sana sankarin, — Jumalan — Rakkaus on valtias maailman!
Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Maan kansat vaihtuu, miehet mietteineen. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa ja onnen seppelettä otsalleen. Ken niittää valmuja vain unelmoiden, ken leikkaa laakereita maisen maineen, ken onnea vain orjantappuroiden ja kuka ulpukoita unhon laineen. Maailma yhtä kiittää, toista soimaa, työt toisen muistaa, toisen unohtaa, mut jokainen voi paljon rakastaa, vaikk' enemp' ehkä toisella on voimaa.
1898.
Kalevalan kankahilta
Väinämöisen synty.
Tuo oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan:
Meren aavan suuri sulho kaihosi Kavetta naia, halki aikojen halasi immeksensä Ilmatarta, valjasti valiot varsat, veden varsat vaahto harjat, kokosi kosiokullat, huolitteli huomenlahjat, ajoi neittä kihlomahan, ilman impeä kosihin.
Kauas kaikui ruoskan roiske, kuului kuorskuna hepojen, kovin kuulti kullan välke, hyvin helmyet helisi ajaessa Ahtolaisen, vieriessä veen isännän.
Tuop' on impi, ilman tyttö, Kave luonnotar korea, istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti, pilvilinnan liepehellä, utu-uudinten takana.
Lausuipa ulapan urho:"Istu, impi, korjahani!" —Impi noin sanoiksi virkki:"Miksi neittä korjahasi?" —
Veden valta vastaeli: "Meren laajan morsioksi, aaltojen ajelijaksi, Ahdin linnan liikkujaksi, suojien sulostajaksi, kultieni kantajaksi."
Lausui laajan ilman impi: "Suotta kultasi kuluvi, helmesi helähtelevi! Impenä ikäni kaiken aina aionkin elellä, enkä suostu sulhasihin, mielly miesten leikkijöihin."
Veen valio, ulapan urho tuosta suuttui ja syäntyi, nosti aallot ärjymähän, hirmumyrskyt mylvimähän, väkivalloin vieäksensä ilman impyen ihanan: vuorina vedet kohosi, tuntureina tuulten alla, meri piirtyi pilvilöihin, pohja kuivana kihisi, paaet paukkui, louhet loukkui, vaahto taivasta valeli.
Mutta Ilmatar ihana istui taivaan vempelellä suojassa ikisulonsa, impisalpojen salassa, kuhun ei tunnu tuulten voima, urhon vimmat ei ulotu.
Vihdoinpa vihainen sulho leppyi varsin lempeäksi, vuoret laski, laaksot nosti, meren tanteren tasasi kirkasna kimaltamahan, lämminnä läpäjämähän; syvältä sydämestänsä kultansa kuvan hän nouti, toip' on lempensä totisen pinnallensa päilymähän, kaunisna kajastamahan.
Kave luonnotar korea pilkisti lomasta pilven: katso, kalvosta ulapan paistoi kaunis taivonkaari, kaarelta korea impi, kuuhut neien kulmaluilta, päivyt impyen povelta.
Neitosen sydän sykähti, kimmahti kivinen rinta, leimahti povessa lempi, suonissa säkenet suihki, vaan ei suostu ilman impi vielä sulhonsa sylihin.
Murhe murti miehen mielen, kaipaus ulapan urhon, suri hän yössä yksiksensä, hämyssä häveten itki, itki ilmoille surunsa, kaihonsa utuna unten.
Mutta katsoi Kaihopilvet, kyynelten utuiset uhrit, korkeammalle kohosi, impehen ylemmä ylti kuin vihan vihuripuuskat tai hymy hyvän sydämen; nousi taitse taivonkaaren, otavaisen olkapäitse, sulki jo sylihin sorjan, kaulasi Kapehen nuoren, kuiski kummia sanoja, ulpujen utuista kieltä, kaihoja kalankutujen, avovetten vellamoita valta-auringon valossa, luonnon luomisen lumossa.
Tuo tunsi ihala impi itkun jo sydänalassa, tuskan niin ilonihanan, riemun niin surunsuloisen kuin on kuudan toukokuinen tai tuoksu kevät-ahavan — ja hän astui jo alemma, vaipui valtahan utujen.
Se oli synty Väinämöisen lemmestä meren ja ilman.
1896.
Lemminkäisen laulu.
Tule tuuli, tuui purtta, vieös veikkosi venettä, anna juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen saarelle sanattomalle, niemelle nimettömälle!
Tunnen, tuuli, sun sukusi, sinä vanhin veljistäni: saman saaren kainalossa syntyi Ahti ja ahava ilman impien ilossa, lännetärten läikkehessä.
Tuosta kasvoin tuulen kanssa nenässä utuisen niemen, kuljin tuulen kumppalina, vierin veljenä ahavan ympäri selän sinisen, lakkapäien lainehien.
Tuuli se pojan povehen puhalsi vihurit vinhat, idän irnut, kaakon karjut, luotehen sotaiset soitot; henki hellätkin sävelet, kaiut kallihin kotini, emosen etelälämmöt, ensi lemmen länsileyhkät.
Näinpä kaikki taivon tuulet tunnen ma polo povessa, siksi kuikkana kujerran, lokkina lotaeleime, enkä tieä kunne kuljen, minne vie minut vihuri, viepikö kohin kotia vaiko mieron valkamille.
Kaikki tunnen tuulten kärjet, toki en pohjoisen tereä, viel' ei halla verta hyydä, puhalla puhurin valta Ahtolan pojan povessa, saati liedon Lemmikäisen.
Enkä kuikkana kujerra, lokkina lotaja aina, ilman kokkona kohoan, haukkana viriän vielä, taivot kaarran, maat tähyän, halki pilvien havisen.
Pelätkätte, peipposeni, varokatte, varpuseni, ilman kokkojen iloa, toivon haukkojen halua!
Liidän neitien linnan päälle, impien laelle lasken, haiverran havukan lailla neitiparvesta parahan, heleimmän helmipäistä, kukkapäistä kuuluisimman.
Puhu tuuli purjehesen, anna vauhtia ahava, läikytä alusta länsi, lempi lennätä venettä saaren impien iloihin, kassapäien karkeloihin.
1896
Virokannas.
Häipyy vihdoin hetket nukkuvankin, vierii sokeankin viikot pitkät, kului aika myöskin kurjan Suomen.
Yössä yhä Osmon onni itki, kahlehissa kulki kansan kieli, murtui Suomen laulun suojamuurit, katkes kansanhengen kurkihirret, raunioiksi vajos Suomen valta.
Kesannoiksi Sampsan pellot jäivät, kylvämättä Kalevaisten kasket, niittämättä Väinön touot, toivot: kussa taannoin kansan vilja kasvoi, siellä huojui vaan nyt korpi kolkko, kussa muinen karjan kellot kalkki, siellä kaikui ruske kontioiden, kussa ennen käkökullat kukkui, siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.
Surumielin Suomi-äiti itki: "Kussa kuljet, suurin sankareista, missä viivyt, viisas Väinämöinen? Emos vanhan auttajaksi astu, joudu päästäjäksi päivän uuden, sekä päivän että kuuhutkullan, jotka meiltä jättitammi peittää!"
Silloin säälitellen Väinö vanha, joka iltapilven paltehelta Suomen kansan kohtaloita katsoi, näki kyynelsilmin, murhemielin, taivahalta tähtimiekan tempas, Kalevaisten väkikalvan vanhan, jonka heittänyt hän tuonne oli Suomen rantamilta suoriessaan; ja hän maahan valosäilän viskas halki taivon, puhki pilvilöiden, läpi jättitammen taajan latvan.
Lailla leimauksen miekka lensi, vaipui kalpa Ukon vaajan lailla, tiensä leikkas läpi tammen lehväin, syvään päätä myöten maahan syöksi.
Näki kansa liekin leimahtavan, tuikahtavan oudon tulikielen ilman öisen, ikisynkän halki; kaikki katsomahan tuota riensi, kuunko keträ oli kirvonnunna, vaiko lentänytkin taivon tähti, pudonnutkin päivän pyöryläinen.
Neuliaisna sinne nuoret juoksi, kontiona sinne vanhat kulki, petran askelilla poiat potki, neiet joutsenena souten joutui, kaikki sinne, kunne viiru viittas, minne rata rasti, juova johti.
Eipä ollut päivän pyöryläinen eikä keträ kuun, ei taivon tähti, oli miekan kahva kankahassa, kultakahva, helmin huolieltu; mutta päältä paistoi päivän juova, reppänästä säde pieni pilkki, siinti taivas, kuulti kultapilvi.
Jopa päättyi petran päivämatka, jopa soutu sorjan joutsenenki, ihastellen, ihmetellen kaikki jäi nyt katsomahan kankahalle, katsoi taivahasen, maahan katsoi, katsoi toinen toisehensa, eikä tiennyt, mistä oli miekka tullut, kuinka repeytynyt päivän reikä.
Saapui silloin sinne ukko utra, itse Virokannas Karjalainen, joka syrjäisessä sydänmaassa eli yksin salosaunassansa, eli muinaisissa muisteloissa, lauleloissa ajan vanhan vainen: hänkin nähnyt oli liekin lennon, kansan humun kautta korven kuullut, kaalonutkin tuota katsomahan, vaikka tiellä jäänyt muista jälkeen.
"Onpa niinkuin tuolta päivä pilkkis," virkkoi Virokannas ihmetellen, tirkistellen kohti taivonkantta, kuusten latvain lomi kurkistellen; vaan kun katse valon tietä seuras päästä päähän, maahan taivahasta, huomasi hän kahvan kankahassa, hieroi silmiään ja tuumi silloin; "Eihän liene vanhan Väinön miekka!" Maahan kumartui ja sormin kulki kahvan kaunehia tunnustellen, tunsi Ilmarisen ihmemiekan, tunsi kirjat, tunsi kullat, helmet, myöskin Väinön vanhat taikamerkit.
Mutta kummissansa kansa kertyi äijän ympärille tiedustaen: "Miekan tunnetko ja mist' on tullut, kuink' on tänne päässyt päivän pilke?"
Silloin Virokannas päänsä nosti katseen ylvään yli kansan luoden: "Kalvan tunnen, tunnen kantajankin! Senpä muinen seppo Ilmarinen takoi Väinämölle, veljellensä, kun ol' Louhi valon maasta vienyt, saanut vuoren alle aurinkoisen, sillä Väinö Pohjan kansan kaasi, voitti yön ja päästi Suomen päivän."
Kysyi ihmetellen Suomen kansa:"Kummia sa kuulut haastelevan!Ken on Ilmarinen, ken on Väinö?Kerro meille!" — "Jospa kertonenkin."
Virkkoi Virokannas Karjalainen: "Laulaisinpa, totta taitaisinpa, kun ois täällä joku joukossanne, joka löisi käden kättä vasten, mielen mieltä, kielen kieltä vasten, lähtäksemme laulun laajan teille, virren vienon vettä soutaaksemme."
Seisoi äänetönnä Suomen kansa, vaiti viipyi vanhat, nuoret. Vihdoin astui vaari sadan vuoden vanha toisten takaa horjuen ja lausui; "Taisin kuulla noita taatoltani joskus piimäsuuna pikkaraisna, vaan on ruostunut jo kielen lukko, kurkku kuivanut ja muisto mennyt; toki vielä toisen muistutellen jotain niistä ehkä tietää voisin."
Ja he istahtivat kankahalle, kannon päille, kalvan kahden puolin, löivät kädet vanhat kättä vasten, saumasivat sormet toisihinsa; Karjalainen sana-arkun aukas, Virokannas virsilippahansa, lauloi ilojansa entisiä, muinaisia onnen muistojansa, kertoi Suvantolan sankareista, kosijoista kuulun Pohjan neien, lauloi Väinämöisen voimatöistä, Sampo-matkasta ja Louhen maasta.
Hymyhuulin noita kansa kuuli niinkuin lapsi kehtolauluansa, jonk' on äidiltänsä kuullut kerran, mutta unhottanut maailmalla; nauroi nuoret Ahdin leikkilöille, Väinön lausehille vanhat nyökkäs, itki neiet nuoret Kullervoista, poiat surkutteli Ainon surmaa.
Vaan kun vielä lauloi ukkokallas, kuinka kaikk' ol' ennen toista täällä, kuinka toisin täällä touko kasvoi, toisin leivo lauloi, lehto tuoksui: kuinka ennen täällä suuret laulut raikui suusta suurten sankareiden, kuinka ennen täällä suuret miekat säihkyi säkeneitä suurten töiden, kuinka yksi, suuri Suomen manner kantoi yhtä suurta Suomen kansaa — silloin kansa kysyi kaihomielin: "Miksi ennen kaikk' ol' onnellista, miksi muinen kaikki kaunihimpaa?"
"Silloin paistoi päivä," vanhus virkkoi.
Ja hän lauloi, kuinka niemellänsä vapaa kansa kerran kynti, kylvi, mutta merten takaa vieras saapui tuoden rantamalle taimen oudon, taimestapa kasvoi jättitammi, jonka latva maasta päivän peitti.
Ukon kertomata kuunnellessa syttyi sydämissä aatos uusi, syttyi niinkuin kulo kankahalla: ensin hiljaa, ritisten se hiipi, piirsi matalana maata pitkin, kanervissa kiemuroiden kulki, kunnes löysi kuusen kunnahalta, kuusen korkean ja kukkalatvan, johon roihahti ja taivahille kauas kansan pyhän tahdon kantoi: "Taitettava onpi tammi suuri, kauhu kaadettava Suomenniemeni"
Kansan tahdon Väinämöinen kuuli ja hän riemastui, ja rinnassansa syttyi toivon säde kerran vielä päästä ahojansa astumahan, soutamahan suvannolta Suomen.
Ja hän lauloi uuden ilmapurren, emäpuuksi taivon kaaren taittoi, puutti pohjan ilman pieleksistä, päivän sätehistä laiat liitti, kokan kultas aamun purppuralla, illan kuutamolla keulan huoli — valmis lähtemähän ollaksensa, konsa kajahtaisi kutsu kansan.
1896.
Väinämöisen palaus.
"Oi, joutuos, Väinämö vanha,luo kaihovan kansasi taas,Nyt Suomessa suuri on juhla,suvi armahin ympäri maasjo paistavi päivyt meilläja päällä on taivas sees.mut poissa on Pohjan sampoja vaiti on kantelees." —
Näin kansan huuto se kaikuiyli laaksojen, laineidenja pauhaten ilman patsaatsatakerroin kertasi sen:"Oi, joutuos, Väinämö vanha,sua vartovi kansas ja maason tarvis sampoa uuttaja tarvis soittoa taas!"
Ja Väinämö kutsun kuulija riemuiten rinnassaanhän reilahan laivan laittoija hattarahaljakkaan,jo lykkäsi vesille venhon,sen suuntasi Suomehen päin,ja taivahan rannat jättija pilvien palteet näin.
— Kas, Suomen lahdella laivaläpi hyrskyjen hyökyää,min kokka kuultavi kultaa,min päivänä välkkyvi pää,mut ruorissa sankari istuuniin muhkea muodoltaan —ken lie? kenen lienevi laiva?kävi huuto nyt kautta maan.
Jo rantahan, vierasta vastaan,väki Väinölän virtasi niin…jo nähtihin laivan laatu,jo laskija tunnettiin!Ovat outoja purjehet purrenja masto on kumman maan,mut tulija ei ole outo,vaan tuttupa vanhastaan.
Veen vierelle kansa nyt joutuintelapuita viskoelee,urot uhkeat kuusia kaataa,pojat kuoria kiskoelee:"Hän saapuvi, sankari suurin,hän saapuvi Suomehen taas,oi terve, Väinämö vanha,taas vanhaan valkamaas!" —
Jo maalle laiva se laski,emäpuu kävi pohjahan,mut silloin laitoihin tarttuikädet kansan riemuavanja kauas kaarnana laivalens' keskehen kuusiston,perämiehen kuivalle tuoden —kuten maan tapa vanha on.
Pian Päivän kummulle käytiintulojuhloa tanhuamaan,suvijuhloa nuoren Suomen,valojuhloa Väinön maan,johon yhtyis nuoret ja vanhatja aika vanha ja uus,ja muinaispäivien murheetja valkea vastaisuus.
Ikitammien sijalla kasvoisiell' lehto nyt kaunoinenja lietona leppien helkesoi lempeä tuulosien;mut siell' oli ennallansakisatanner tanhuavainja paikallaan oli paasi,pyhä paatero loihtijain.
Siell' lehdossa, lehvien alla,nyt haasteli harmajapäät,siell' leimusi muistojen liekit,suli sydänten jäykkien jäät;ja kiertäen miehestä mieheensimasarkat vaahtiset käy —vaikk' kuultavi kannujen pohjat,ei muistojen pohjoa näy.
Kas, mistäpä laulut liedotpyhäsillan nyt ilmahan soi?Siell' aamun nousevan kansakisakentällä karkeloi;ei yön ole varjoja siellä,ei murheen muistojakaan,siell' liehuvi onni ja lempija toivehet nuoret vaan.
Mut kansan keskehen Väinöhymyhuulin istunut on,hän katsovi vanhojen juhlaaja riemua nuorison.Hän nähnyt on onnessa kansanja nähnyt onpi sen yöss' —siin' istuvi muistojen urho,mut toivojen sankari myös.
Näin juhlivi Väinön kansa,näin juhlivi Väinön maa,ilo korkea ilmoja kiirii,kukat tuomien tuoksahtaa,meri kuohuvi kukkulan alla,kilo laineill' leikkiä lyö,mut kauas kumpuja kaartaakäen kukkujen kultavyö.
Mut kaunehin kassapäistänyt astuvi Väinämön luo,hän kantelon viisikielenikitietäjän kätehen tuo:"Oi, ottaos omasi, Väinö,suo soittosi soida taas,ja laulaos vanha laulu —näin pyytävät nuoret maas'."
Ja pitkin poskia Väinönvedet virtasi tulvanaan,kun vanhan vaskisen soitontaas tunsi hän polvellaan,mut riemuiten kansa kaikkihuus' rientäen tietäjän luo:"Oi, laulaos vanha laulu,taas kantelon kaikua suo!"
Tuo silloin tietäjä nousija harmajan nosti päänja loihtijan outo lieskahänen leimusi silmistään:"En vanhaa laulua laula,vaan uuden laulun ma luonja aamua Suomeni armaanma soittoni soida suon!" —
Ikipaadella Väinämö istuiilo entinen polvellaanja paaden ympäri kansase vaieten vartoi vaan;niin hiljaa lainehet loiski,niin hiljaa kuunteli kuus' —jo helisi vasket vanhat,jo virisi virsi uus'.
Se soi kuni ukkosen nuoliläpi pilvien pauhoavain,se soi kuni kuutamon hohdeyli ulpujen uinuvain,se kertoi päivyen voimaa,valon voittoa keväimen,se luonnon aamua lauloi,ilon nousua ihmisten.
Yli aaltojen, alhojen, vuortensävelkeijuset karkeli näin,joka kuusehen kiiveten kilpaa,joka kukkahan pilkistäin:"Miks' uinut, siskoni vielä,oi heräjä, veikkoni, hei —on päivä, on palannut Väinö,yön peikoista pelkoa ei!"
Kas, tuolta jo honkien altasinihuntuja huiskaelee,puun oksilla haltiat harmaathymyhuulin kuiskaelee!Kas, täällä jo Vellamo itse,meren kuohuja halkoeleeja Ahtolan armahat immetyli aaltojen palkoelee.
Mikä helinä päivyen päällä,Mikä kulina kuussa soi?Mikä kaarella siintävän taivaanniin kummasti kuultaa voi?Siell' Ilmatar aavojen mertapunapilvellä purjehtiija Kuutar ja Päivätär siellävalon huntuja huolehtii.
Jo kajahti kangashiekka,jo pemahti peltomaa,kumu kuuluvi nurmen alta,aho liikkuvi, aaltoaa —Sielt' astuvi Mannun joukot,peri-isännät ilmaantuu,esivainajat vainioidenja kammojen kansa muu.
Yli aaltojen, alhojen, vuorten,näin Väinämön soitto soi,se kuorehen sielua loihti,se luontohon laulua loi,ja tuoksuen, helkkyen, soidenilo kaikuvi kautta maan:on herännyt luonnon henki,väki Väinölän uudestaan!
1896.
Lemmikäisen äiti.
Tuima on tuuli ja pimeä on taivo,suuri on ulapalla aaltojen raivo,lahti on tyyni ja selkeä vaan.Kussa mun kotkani kulkeekaan?
Joudu jo kotihin ja lentosi heitä!Taikka jo ajeletkin aaltojen teitä,poikani pieni ja hentoinen.Lahti on tyyni ja rauhainen.
Heitä jo haukkojen sotakisat kerranKustapa löytänet itsesi verran,poikani suuri ja kaunoinen?Lahti on tyyni ja rauhainen.
Anna jo pääskyjen rauhassa lentää!Tuostapa emollesi surusanat entää,poikani synkeä, syyllinen.Lahti on tyyni ja rauhainen.
Ihmiset pahaks' sinut parjaavat mulle —paha lienet muille, mut hyvä olet mulle,poikani lempeä, puhtoinen.Lahti on tyyni ja rauhainen.
Ulkona ulapalla myrskyt ne pauhaa,täällä on lämmintä, täällä on lauhaa,lahti on tyyni ja selkeä vaan.Laske jo lahtesi valkamaan!
1896.
Pohjan neien kuolo.
Se musta lintu lens' puusta puuhun,lens' Imatran rannoilta Ruijan suuhun.
Näin saapui murhe se matkallaanmyös Tieran mökkihin matalaan.
Hän istui saunansa kynnykselläja kannel polvilla helisi, hellä,
Kun kukkui kuusessa lintu kumma:"Jo Pohjan neien vei Tuoni tumma"
Niin värähti oudosti urhon mieli,niin särähti kummasti kannelkieli:
"On aika laata jo laulamasta.Jo katosi kauneus Kalevalasta.
On suurten sulhojen aika poissa,on laulu kuollut ja murhe koissa.
Hän paistoi päivänä talviöissä,hän kuulti kullassa, kirjovöissä.
Hän tuoksui tuomena tanhuallaja keijut leikki sen lehväin alla.
Hän kukki kumpuna Suomen suossahän lauloi koskena laakson vuossa.
Nyt syys on maassa ja sydämissäja kansa kaipion kyynelissä.
On mennyt sankaritöiden aika,kun sammui sankarilemmen taika."
Näin äänin murtuvin laulaenhän ripusti naulahan kantelen.
Ja kuusi huokas' ja humisi tuomi:"Nyt Pohjan impeä surevi Suomi."
1896
Marjatan laulu.
Keinutan kehtoa, laulatan lasta vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, vaipuos kuusia kuuntelemasta, uinuos äitisi laulelmin, keinuhun vemmelpuun!
Harva on soimi ja hieno on loimi,kuurassa kiiltävi maa.Lämmitä lempi, äityen lempi,varjele lastani valkeaa!
Ihmiset emollesi kantavat kaunaa;Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.Pysty on kulkea pyytäjän tie —sulleko loivempi lie?
Harva on soimi ja hieno on loimi,kylmä on yö kuni sois.Hengitä halla, kohtalon halla,hengitä orponi onneton pois!
Nukkuos, äityen nurmilintu, tuuti, tuutilulla! Uinuos pakkasen untuville, armahille, harmahille! painuos yöhyen parmahille — tais' jo Tuoni tulla?
*
Miksi et nuku, oma kukkani, rukkani? Itket — kylmäkö koski? Kylmäkö on? Ihme! Lämmin on lapseni poski, sulanut seimen on seinä, allasi, allasi angervon kuumana huokuvi heinä.
Kas, mikä kajastus päälläni päilyy? — Kas, mikä kajastus seinällä häilyy? — Seimen päällä on on tähti, tummempi päivää kirkkaampi kuuta, selvempi suurempi tähteä muuta — Luojako lähetti tähden sen suojaks' lapseni valkoisen?
*
Keinuos kehtoni vemmelpuinen. tuuli, tuutilulla! Tuutios lapseni tuiretuinen, armahuinen, naurusuinen, tuutios rinnoille rakkauden — tais' jo Unetar tulla?
1896.
Kiputytön laulu.
Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen tautien talkkunoita, keitä ailutten atrioita valtojen valiopöytään!
Vilise Tuonelan virran vuoksi, kohise kolmikopru! Tuo'os tuskien tähkäpäitä, rikosten viljoja, rinnan jäitä — kohta juodahan häijyn häitä kuoleman kosken alla!
Kohta jo täysi on Tuonelan paasi — karpio, kahmalo vielä! Silloin se paatero paukahtaa, tuskien vaahtohon vaipuvi maa, kuolema kutsua kansat saa Tuonelan immen häihin.
1896
Tuonen tytön laulu.
Tumma on Tuonelan tähdetön yö,tummempi Tuonella raatajan työ.Vähän täält' on tullut ja tullut tänne monta,vielä ei tullut, ei mennyt viatonta,
Huuhtelen mekkoja murhaajain;herjojen helmat jo puhtaiksi sain.Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.
Mielelläni sentään ma työtäni teen.Katselen kauas yli vierivän veen,katselen kauas kohti elon kukkarantaa,kuplaset aatostani kuljettaa ja kantaa.
Muistelen tummuutta Tuonelan yön.Ajattelen raskautta raatajan työn.Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni —parempi jos pestävinä oisi omat syyni!
Kurjia kuinka jos lie ihmiset,kerran ne on iloinneet ja nauttinehet!Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat,hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.
Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.Venhoni kyykokan hälle ma vien.Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.
1897.
Ilmarisen vaellus.
Yöllä syntyi Ilmarinen, seppojen suvun kuningas, se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla, vaskinen vasara vyöllä, käsissä käverät pihdit.
Katsoi kahta kämmentänsä, arvelee, ajattelevi: Miks' nämä minulle luotu, mitä varten vastuksiksi?
Läksi kontion kotihin kuoman mieltä kuulemahan: "Saattaako setä sanoa, miks' nämä minulle luotu?"
Ukkokarhu uksen eessä simoa siretti juoda kultaisesta kannusesta, sarkasta hopehisesta, katsoi kannun uurta myöten, vantehen väliä myöten, äkkäsi tulijan oudon, kirposi kädestä kannu, sima vieri suun sivuitse; "Ohoh sinua, kuoma kulta, kyll' on kynsiä sinulla!"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Kynnet on kyynärän pituiset, vaan en tiedä enkä taida, kulle työlle työnteleisin, mille tenhoisin teolle — saattaisko setä sanoa?"
Vaari vastahan vihelsi: "Oisihan talossa työtä, kun oisi tekijä toinen! Kovin oot koivilta kapea, ylen laiha lantehilta, pää suuri, suu supukka, iho ilkeän värinen — lähde toisehen talohon!"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, läksi työtä etsimähän, tekemistä tietämähän; hiuka souti sormen päissä, nälkä suolia näversi.
Niin saapui suden kotihin.
Suden akka orren alla kirnusi kesäistä voita kultaisessa kirnusessa, männällä hopehisella; tyontyvi sisälle seppo, yli kynnyksen kysyvi: "Oisiko talossa tässä työtä tehdä tyhjän miehen?"
Akka kiljas', kirnu kaatui, lapset parkaisi pahasti, ukko uunilta tomahti koivuhalko kainalossa: "Ken olet, kurja mieronkierto, mikä mies, mitä sukua?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "En tiedä sukuni tietä, en isoa, en emoa, tuolla honkien humussa synnyin ma sysimäellä! etsisin elosijoa, asuinpaikkoa anoisin."
"Ei ole talossa tässä suurusta suvuttomalle! tokko erkanet, elikkä —!"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, emoansa etsimähän, suvun tietä tietämähän suupieltä suru vetäsi, murhe mieltä mustentavi.
Kysyi puilta, pensahilta, kuulusti ahon kukilta, tutki ilman lintusilta, kysyi maan matelijoilta, eikä löytänyt emoa, ei tavannut taattoansa.
Niin tuli ketun kotihin. Repolaisen renkipoika tervasi lylyä tiellä ehtiäksensä erähän illalla isännän kanssa; katsoi tielle ja kavahti kannon päähän huutamahan: "On tulossa outo miesi, kumma kulkija kylältä, mies kapea, kaksijalka, tassut kaikki taata pitkät!"
Repo kuuli rengin huudon, luuli jo tuhon tulevan, jousen vaarnalta varasi savuna pihalle saapi: "Seis! Seiso henkesi uhalla! Mikä mies, mikä asia?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Mikä lienen miehiäni! Liekö sotka suolle saanut vai rauku vesirajahan, ilves tehnyt iljenelle, suokurki sulalle maalle; oon emoa etsimässä, taattoa tavoittamassa."
Repo vastahan remahti: "Ei ole sukua sulla tämän ilman kannen alla! Min' olen metsän henkiherra, veen riistan verolle viejä, saukon kummi, mäyrän kuoma, ylikaitsija kanojen; tunnen kaikki tuulen karjat, maan kävijät, tien tulijat, jalan neljän juoksevaiset, siiven kahden kantamaiset; kaikki on kirjoissa minulla, kaikki mulla muistossani — ei siellä sinun näköistä!"
Selitellä seppo koitti; "Minkäpä minä osannen, kun olen kerran tänne luotu, syntynyt sysimäelle —!"
"Sin' olet syntynyt luvatta, lurjus, vastoin maan lakia! Kursi tiehesi, tahikka —!"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän; pilkoin hälle puut puheli, kukat viittoi vilkusilmin, oravat osoittelivat, linnut lennosta ivasi angervon avuttomuutta, heimotuutta herjan lapsen.
Astui seppo allamielin, itkuvirttä vieritellen, astui päivän järven päitä toisen vaaroja vaelsi, päivänäpä kolmantena suo suuri etehen aukes'.
Astui seppo allamielin, orvon virttä vieritellen: "Kun oisin syntynyt sudeksi taikka karhuksi kasunut, oisi turkki tuulisäällä, koti ois' kovalla säällä, kodissa korea liesi, liedellä punainen loimo, emo lieden liepehellä, mie itse emon sylissä — ja minun sylissä onni!"
Jo väsähti väki sepolta, uupui jo urohon voima, vaipui miesi maan varahan, tuskissansa turpehelle, otsa suohon, suu norohon, rinta rimpeä halaten.
Lauloi rauta rahkan alta, soi suosta teräksen soitto: "Kussa viivyt, maan kuningas, raudan ruhtinas väkevä, joudu joukkos' johtajaksi, valtasi vapahtajaksi! Tääll' on miehet miekka vyöllä, sota-orhit ohjaksissa, pyssyt on pamahtamassa, torvet on torahtamassa, kun vain saapuisi kuningas, sois' käsky sotien herran!"
Jo tunsi sukunsa seppo, tiesi työnsä työn hakija, kimmahti kohoksi maasta, viskasi vasaratansa, tuli suihki suonten päissä, koski rinnassa kohisi, voiton liekki, voiman virta, kutsumus kuningastöiden.
Kohotti kätensä seppo kohti kuusten korkeutta, vannoi maalle valan ikuisen, sanan Luojalle lupasi: "Tahdon ma takoa ilmi luonnon voimat maan lumosta, herättää vesien henget, ainehet norojen alta; tahdon tehdä maan hyväksi, manteret hymyäviksi, lehdot leivän kasvaviksi, pelloiksi petojen korvet; tahdon taivahan takoa yli maani onnellisen, taivahalle tähtikehrät, kuut, Otavat, päivät kummat — tahdon luoda luonnon onnen oman onneni heraksi!"
Näin se vannoi vanhin seppo, vannoi ruhtinasvalansa.
1897.
Hymyilevä Apollo
Hymni (1898.)
Höyhensaaret.
Mitä siitä, jos nuorna ma murrunkin tai taitun ma talvisäihin! Moni murtunut onpi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin.
Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?Ikinuori on nuoruus laulujen vaanja ulpukat lemmen ja unelmien;ilot kuihtuvat ihmisten.
Mitä siitä, jos en minä sammukaankuin rauhainen, riutuva liesi,jos sammun kuin sammuvat tähdet vaanja vaipuvi merillä miesi!
Kas, laulaja tähtiä laulelee, hän meriä suuria seilailee ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin käy purjehin reivatuin.
Mitä siitä, jos en minä saanutkaan, elon aamu min niin lupas varmaan, kun sain minä toivehet suuret vaan ja kaihojen kantelon armaan! ja vaikka ma lien vähä lapsi vain, niin jumalten riemut ma juoda sain ja juoda ne täysin siemauksin — niin riemut kuin murheetkin.
Ja vaikka ma laps' olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla, niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelen vielä kertani viimeisen!
Ah, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni oma ja ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, vaikk' kohtalot kuin mua vainoo. Me kuljemme kylästä kylähän, ohi kylien koirien räkyttäväin, ja keskellä raition raakuuden sävel soipa on jumalien.
Me kaksi, me tulemme metsästä, salon suuren me ilmaa tuomme, me laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me luomme sen maailman tomusta niin kuin Jumala ihmisen Eedeniin, ja korvesta kohoitamme me sen kuin vaskisen käärmehen.
Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön pitkät pistää ja kalvaa, te, joita jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille, mun kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin — mun silmäni, suljit sa niin.
Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret, ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy, ei hälle ne haavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.
Mitä siitä, jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Uni totta on, siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni nukkui nuorikin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin: hän katsahti ympäri kummissaan ja uinahti — uudestaan.
Miks' ihmiset tahtovat, taistelevat ja koettavat korkealle? Kuin korsi he sentään katkeavat ja murtuvat murheen alle. Ois' lempeempi, lauhempi kuolevain vain hyviä olla ja hymytä vain ja katsoa katsehin kirkkain niin vain sielunsa syvyyksiin.
Näät unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, näät unessa vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, moni köyhä on rikas kuin kuningas maan, kevyt kantaa kruunu on ruhtinaan, ja kaikki, kaikki on veljiä vain — oi, onnea unelmain!
Oi, onnea uinua uudelleen nuo nuoruuden siintävät sillat, ja itkeä jällehen yksikseen yöt armaat ja kuutamo-illat; taas uskoa, että on aamu vaan, kaikk' että voi valjeta uudestaan, uus' leikki ja lempi ja laulu ja työ — uus' uhata myös sydän-yö!
Taas uskoa kaikuhun kanteleen, tulilippuhun pilvien linnan, punaruusuihin, lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä rikkahaks' ja maailman suureks' ja avaraks' — ah, tiedä en auvoa armaampaa, kun nuorna sen uskoa saa!
Ei tiedä hän auvoa armaampaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka häkistä katseli maailmaa, näki siitä vain vaaksan verran, haki haavettaan, löys' elämää, löys' maailman markkinavilinää, näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden — niit' aikoja unhota en!
Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä, miten rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla, tuulisäällä vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain — ja kun minä muistelen, mitä ma sain ja mitä ma nielin ja vaikenin, ja mitä ma ajattelin!
Miten oon minä kulkenut, uskonut, etteivät ne unhoitukaan! ja sentään ne oon minä unhoittanut kuin unhoittaa voi kukaan. Ja sentään se nousi, min kohtalot kaas', ja sentään ma seppona seison taas, taas taivahan kansia taon ja lyön — oi onnea tähtisen työn!
Ne saapuvat, saapuvat uudestaan mun onneni orhit valkeet, ne painavat vanhalla voimallaan mun rintani jättipalkeet, taas kirkas on taivas ja kukkii maa, taas säkenet suustani suitsuaa, mun ääneni on kuni ukkosen, soi maan yli jylinä sen.
Mitä siitä, jos haaveeni langat vain lie lankoja hämähäkin! Mitä siitä, jos auvoni nyt ja ain' ois' laulua laineiden näkin! Sitä sinne ma seuraan, se minne mun vie, vaikk' oisi mun eessäni manalan tie ja heräis' en täällä, en sielläkään — unen laulavan lapseksi jään.
Elon arpani tahdon ma ainoisen, elon onnesta osani kerta! Olen imenyt rintoja totuuden, mut niistä vaan tuli verta. Siis tulkaa, te utaret unelmien, minä vaivun valtahan taikuuden, luon silmäni sielujen kuutamohon — unen loihtu on loppumaton.
Oi, kauniisti mulle te kaartukaa, mun tahtoni taivaankaaret! mua hiljaa, hellästi tuudittakaa, — te henkeni höyhensaaret! Mua katsokaa: sama lapsi lien kuin aamussa alkavan eloni tien, samat mullekin olkaa ja antakaa sama mulle taivas ja maa!
Mua murhe ja vaivat murtelee,toki tahtois' vielä en kuolla.Mut kuulkaa, jo äitini huhuileeManan aaltojen tuollapuolla.Oi, odota hetkinen, äityein!En viel' olis' valmis ma matkallein,sydän tää on synkeä, syyllinen —suo, että sen valkaisen!
Suo, että ma ensin huuhdon vaan nämä huonot tunteet ja aatteet, suo, että ma päälleni ensin saan ne puhtahat, valkeat vaatteet, jotk' ompeli onneni impyinen, hän, hämärän impeni ihmeellinen, min kuvaa kannan ma sydämessäin siit' asti kuin hänet näin.
Me tulemme, äitini armahain!Oi, katso, meitä on kaksi!Ah, arvaa, ken mulla on kupeellain!Niin oisitko rikkahaksisinä uskonut koskaan kuopustas?Ja katso, me pyydämme siunaustas,sun poikasi synkeä, syyllinenja mun impeni puhtoinen.
Kas, kuin hän on kaunis ja valkoinen ja muistuttaa niin sua! Hän on niin hellä ja herttainen, vaikk' ei hän lemmi mua. Älä kysele häitä, miks' tänne mun toi, mut usko, se niin oli parhain, oi, ja usko nyt, ett' olen onnellinen kuin päivinä lapsuuden!
Älä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma lapsen aikoihin — kas, lauluna helkkyy se helpommin ja kyynelet kuuluvat kantelehen; niit' ilmoita muuten ma en.
Laulu metsästä.
Voin laulaa ma laulun yhden vaan: "Oli lahden rannalla talo, ja kauaksi yöhön kaameaan sen vilkkui ikkunan valo. Mut kaikista, kaikista kauimmaks' sen huonehen kuumotti valoa kaks,' miss' äiti se valvoi vuoteellaan ja vuotteli kuopustaan.
Tuli kuopus se kerran kotihin. Oli sammunut ikkunan valo. Oli autio huone se armahin, ja tyhjä, tyhj' oli talo. Mut kirkkomaall' oli kumpu uus, ja kummulla humisi koivu ja kuus ja kasvoi kukkaset tuttavat, emon ennen kastelemat.
Ja poika se matkasi maailmaan, ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri huojuvat hongat vaan ja synkkänä huokasi salo. Kävi yksin kulkea raskahaks', hän löysi kumppanin, löysi kaks', löys' myöskin maantien mahtavan, tien kullan ja kunnian.
Oli kylmät ne mieron nuotiot, ei vilkkunut ikkunan valo, Oli ympäri korvet autiot ja peikkoja vilisi salo. Ja tulilla öisillä kuulla sai niin paljon, niin paljon pahaa vain ja maailman markkinarähinää, vain harvoin ystävää.
Ja poika se erosi yksikseen, ei vilkkunut ikkunan valo. Mut oli kuin korpehen yölliseen ois' kohonnut pikkunen talo. Oli kuin hän katsellut kaukaa vaan ois' riemuja, murheita mustan maan ja elellyt pienessä töllissään, yön helmassa, yksinään.
Oli pimeä mökki se erakon, ei vilkkunut ikkunan valo. Oli kolkko se humina hongikon, kuin kuoloa saneli salo. Ei viihtynyt erakko tuvassaan, hän metsiä hiihti ja harhaili vaan, ja kylmä kylm' oli mökin lies — ja kylm' oli mökin mies.
Mut kerran kun palas hän töllilleen, kas, vilkkuvi ikkunan valo! Oli hongikko huolittu hopeiseen ja kullassa kulisi salo. Ja kun hän astahti mökkihin, oli permanto peitetty kukkihin, oli lämmin, lämmin nyt mökin lies — ja lämpeni mökin mies.
Ei yksin hän töllissä ollutkaan, siks' vilkkui ikkunan valo, siks' hongat kaikk' oli hopeissaan, pyhävaatteissa viita ja salo. Ei olleet ne kultia kunnian, ei helyjä mammonan, maailman, oli linnunlaulua sydämen — oli riemuja rakkauden.
Mökin lasilla lintunen lauleli Ja vilkkui ikkunan valo! Ja katso, katto se kohosi, ja mökistä suur' tulitalo. Kas, mökki laajeni maailmaks', maa itse aavaks' ja ihanaks', oli laulua täys' koko avaruus ja aurinko oli kuin uus'!
Se lauloi laulua kotoista, miten vilkkuvi ikkunan valo, vaikk' ympäri korpi on kaamea ja kuoloa sanovi salo. Se lemmen lämpöä lauleli, oman kodin se onnea ylisti, myös joulua kuusten ja kynttiläin, ja lapsien leikkiväin
Se lauloi pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon, joka kädelle toiselle tukena ois' ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.
Mut laulu se muuttavi muotoaan,yhä vilkkuvi ikkunan valo.Mut erakko mökkiä kiertävi vaan,jost' tullut suuri on talo.Ne saapuvat, aavehet yölliset,ne tunnon tuskat ja pimeydet,ne pistot syyllisen sydämen —ja ne pistävät syvällen.
Ja erakko tutkivi itseltään:"Mulle vilkkuisko ikkunan valo?Se ei mulle vilkkunut ennenkään.Munko ois' tämä suuri talo?Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.Tää lienevi linnoja unelmain!Mill' oisin ma ansainnut, onneton,"niin korkean auringon?"
Taas laulu se muuttavi muotoaan,yhä vilkkuvi ikkunan valo.Mut erakko metsiä hiihtää vaanja synkkänä huojuvi salo.Hän yksin hiihtää ja harhailee,hän kanssa peikkojen kamppaelee,ja kanssa syömmensä syyllisen —hän kamppaelee katuen.
Niin suurina surut ne saapuivat, mut vilkkuvi ikkunan valo! Mökin lasit on suuret ja valoisat ja tölli on suuri talo. Mik' ihme! Hän katsovi mökkiin päin, jumal'auta! hän aavehet voittaa näin saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee — ja hän saapuvi mökilleen.
Taas laulu se muuttavi muotoaan, oli valhetta ikkunan valo! Oli härmää ne honkien hopeat vaan, taas synkkänä huojuvi salo. Mut erakko yksin hän vuoteellaan vain kattohon katsoo ja katsoo vaan, ja liettä kylmää hän koettelee ja hymyy ja hyräelee:
"Mitä siitä, jos minulle ilkkuvi vaan tuon ihanan ikkunan valo, jos kuuset ne kuurassa olikin vaan ja valhetta jos oli talo! Toi valhe voiton mun sydämehen. Siis uskon, siis uskon ma valheeseen, ja suljen jällehen silmät kiin' — taas onneni näen mä niin."
Ja laulu se muuttavi muotoaan, kas, vilkkuvi ikkunan valo, taas hongat kaikk' ovat hopeissaan ja kullassa kuultaa salo. Taas katto kaartuvi taivaihin, mökin permanto peittyy kukkihin, taas lämmin, lammin on mökin lies — ja lammin on mökin mies.
Hän uneksii pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon. Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain, ja kiittävi onnea unelmain, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.
Ja näin hän kiittävi onneaan:"Oi, vilkkuos ikkunan valo!Mitä siitä, jos pieni on mökkini vaan,kun mulle se suuri on talo!Mitä siitä, jos lieteni kylmä on,kun mulle se antavi auringon,ja muut jos ei lintua kuulekaan,kun mulle se laulavi vaan!"
Hän istuu ja hymyy ja hyräilee,yhä vilkkuvi valkeen valo.Mika lie, joka kaukaa humisee?Vai onko se vaan sinisalo?Vai onko mökkiä ollenkaan?Ja onko mökissä istujaa?Ja onko valhekin olematon?Ken varma on, vastatkohon!