The Project Gutenberg eBook ofUhkapeli: Arnold Bromanin papereistaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Uhkapeli: Arnold Bromanin papereistaAuthor: Jalmari KaraRelease date: September 25, 2017 [eBook #55599]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UHKAPELI: ARNOLD BROMANIN PAPEREISTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Uhkapeli: Arnold Bromanin papereistaAuthor: Jalmari KaraRelease date: September 25, 2017 [eBook #55599]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Uhkapeli: Arnold Bromanin papereista
Author: Jalmari Kara
Author: Jalmari Kara
Release date: September 25, 2017 [eBook #55599]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UHKAPELI: ARNOLD BROMANIN PAPEREISTA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Arnold Bromanin papereista
Kirj.
Helsingissä, Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa, 1912.
Peli myöty, petti kortit. Umpeen lyöty unten portit.
O. Manninen.
Vihdoinkin on hetki koittanut, jolloin hämärä ainakin osaksi sielustani katoaa ja salaiset aavistukseni ja epäilyni muuttuvat kylmäksi todellisuudeksi. Lähes kaksi vuotta olenkin saanut kitua tietämättömyydessä. Olen ollut kuin pimeässä kallioluolassa, josta pois pääsy on ollut mahdotonta, ja jonka särmäisiin seiniin minä uloshapuillessani olen suotta hangannut käteni verille. Muisto ystävästäni ja siihen liittyvät tapaukset ovat kiusanneet minua kuin painajainen, hermostuttaneet minua päivin ja öisin häirinneet uneni. Niin, muisto ystävästäni, josta en kahteen vuoteen ole kuullut mitään.
Jokainen syrjästäkatsoja luulee varmaankin, että olen maailman onnellisimpia ihmisiä. Sillä minä olen varakas ja nuori ja tämä suuri Haukiojan kartano on minun. Se on minun, en epäile sitä enää, vaikka monasti olen samasta kysymyksestä taistellut tuntoni kanssa. Minulla täytyy olla siihen täysi omistusoikeus, sillä olen maksanut siitä sydämeni veren ja sieluni rauhan.
Mikä ihana paikka tämä on! Akkunani edessä avartuu suuri puisto, jonka ikivanhojen puiden varjossa alituinen hämärä asustaa. Oksilla linnut visertävät ja tuulessa huojuvien, tuuheiden lehvien lomitse välähtelee Alhojärven aaltojen himmeä valkeus. Keskellä puistoa kohoaa suunnaton, kolmihaarainen lehmus, jonka siimeksessä, hiekotetulla maalla, on taiteellisesti tehtyjä juurituoleja pyöreän marmoripöydän ympärillä. Ei kukaan tiedä lehmuksen ikää, se on kai aina ollut samanlainen. Sen alla on moni seurue viettänyt hupaisia iltahetkiä ja moni värähtävä kuiskaus on sen varjossa rauennut kesäyön kuulakkaan hämyyn. Ja pihamaalla, jonka laajan nurmikentän kapeat hiekkakäytävät jakavat säännöllisiin kuvioihin, kasvaa iältään yhtä vanha lehtikuusi. Mutta se törröttää yksinään. Ainoastaan jokunen kukkasoikio on sen läheisyydessä, ja sen edessä kasvaa georgineja sekä virginialaista tupakkaa, jonka punaset kukat miltei hukkuvat suurten lehtien vihreyteen. Vielä mainitsen komean lehtokujan, joka kulkee ohi kartanon, sillä ystäväni on siitä puhunut.
Itse kartano on pahasti ränsistynyt. Verannan permannosta on maalaus kulunut, ja puolilahojen kaidepuiden raoista tunkeutuu ympärillä kasvavien spirea- ja sambucuspensaiden lehviä. Muratti kiertää rehevänä kattopylväitä, ja madonsyömissä katon nurkissa on alituisesti hämähäkin seittiä. Seinät ovat ennen olleet valkeat, mutta nyt ne ovat harmaantuneet, ja vanhanaikuisissa, tavattoman leveissä vuorilaudoissa on suuria halkeamia. Koko kartano on muuten tiheän pensaston ympäröimä ja sijaitsee korkealla mäellä, joka jyrkkänä laskee Alhon helmaan.
Tosiaan! Kauniimpaa kesäasuntoa ei juuri voi toivoa. Sitäpaitsi käy vieraita. Ja nuori vaimoni on iloinen ja nauraa paljon. Mutta juuri hänen iloisuutensa on ollutkin yhtenä arvotuksena kahden viime vuoden ajan — niin, ja ennemminkin. Sillä hänessä on jotakin niin omituista, etten näihin saakka ole voinut sitä ymmärtää, ja voinenko nytkään. Kun joskus iltasin istun mietteissäni, saattaa hän hiljaa tulla luokseni ja laskea kätensä kaulalleni. Vieläpä hän toisinaan suorastaan syöksyy syliini ja soperrellen mielettömiä rakkauden sanoja puristaa hän minua rintaansa vasten. Mutta hänen silmissään on kaukainen, raukea uneksumus, ja kun häntä suutelen voivat hänen huulensa olla kylmät kuin kuolleen. Sitäpaitsi olen huomannut hänen unissaan itkevän. Ja se, jos mikään, on herättänyt sääliä ja kummastusta minussa.
Kaikki tämä liittyy oikeastaan päätapahtumaan, joka sattui kaksi vuotta sitten, ja johtuu siitä suoranaisesti, välittömänä seurauksena. Mutta vaimoni kanssa en voi puhua siitä sanaakaan. Siihen ei minulla ole voimia, eikä rohkeutta. Ja se olisikin aivan hyödytöntä.
Kuinka voi yksi tapaus, yksi oikullinen sattuma muuttaa elämän niin harmaaksi? Ikäänkuin repiä sen ja siirtää toisia uria kulkemaan? Mitenkä saattaa sumu niin yhtäkkiä laskeutua ihmisen ympärille, peittää esineiltä värit ja auringolta kirkkauden, niin että kaikki, mikä on ollut, hämärtyy kuin uneksi, ja mikä on, siitä tuskin tietää? Ne ovat kysymyksiä, jotka kahden vuoden ajan ovat kiusanneet minua ja karkottaneet elämästäni ilon. Minusta on tuntunut kuin olisin tullut äkkiä vanhaksi. Koko ympäristö on ollut minulle vieras ja etäinen. Ja vaikka tämäkin kesä on ollut kaunis ja päivät ovat valoisia, niin että heikko hämärä, kuin yön kaukainen varjo, liittää ne toisiinsa, niin olen sitä tuskin huomannut. Kaikki on oudoksi muuttunut, yksinpä tuttavatkin. Ainoastaan hänen kuvansa on lakkaamatta ollut edessäni, hänen, joka ennen oli ystäväni, mutta nyt on poissa. Kuinka paljon olenkaan häntä ajatellut! Tuhannesti on tuntoni soimannut minua siitä, etten ole ymmärtänyt häntä, että olen kohdellut häntä väärin — ajatuksissani, tarkotan, muusta ei voi kysymys ollakaan. Mutta yhtä usein olen sadatellut häntä, sillä hänen tähtensä on elämäni näin rikkirevittyä. Minä olen koettanut tunkeutua hänen sisimpäänsä ja etsiä vaikutteita hänen tekoihinsa, mutta se on ollut epämääräistä, vaikeaa ja jokseenkin turhaa työtä. Ja voimattomuudestani hermostuneena olenkin useasti yrittänyt heittää ajatukset luotani, olen miltei rukoillut, että jokainen entisyyden muisto kuolisi. Se ei ole auttanut. Entistä kiihkeämpinä ovat mietteeni minut vallanneet. Sieluni on kuin erämaa, jonka ajatusteni polttava Samum on kuivannut; ja uusia lähteitä ei enää puhkea.
Mutta nyt on paljon minulle selvinnyt. Nyt voin ainakin jonkun verran ymmärtää häntä. Ja myötätunto herää minussa. Ikäänkuin raskas paino on pudonnut hartioiltani. Ja vaikkei minulle voikaan enää mikään täydellistä lohtua tuoda, niin olen kiitollinen siitäkin, että voin edes rauhottua ja että minulla entisen epätietoisuuden asemasta on nyt joukko varmoja tosiasioita.
Kuitenkaan en voi tästäkään mitään sanoa vaimolleni, ja apein mielin minä senvuoksi olen pakotettu tarttumaan kynään. Sillä minun täytyy saada purkautua, elää jokainen hetki muistossani uudestaan: siten luulen elämäni kirkastuvan, jos se mahdollista on. Minun täytyy polttaa sieluani ajatusteni kiirastulessa, että se puhdistuisi. En siis kirjota erityisemmin ketään varten. Jokainen sana on enemmän itselleni, vaikka tietenkin toivon, että joku kuolemani jälkeen saisi paperini käsiinsä ja niiden perusteella vaimentaisi ne ilkeät huhut, jotka nimeni ympärillä liikkuvat. Ystäväni salaperäinen katoaminen on nimittäin antanut aihetta monenmoisiin juorupuheisiin, joita minä olen kokonaan voimaton ehkäsemään.
Ja nyt kerron miten pääsin asioiden perille.
Ylhäällä, ullakkokerroksessa on huone, jossa ystäväni kaikesta päättäen on paljon oleskellut, ehkäpä osaksi kauniin näköalan vuoksi, joka avartuu akkunasta yli Alhon. Huone on hiukan kummallinen. Seinäpaperit ja katto ovat tumman vihreät. Kalusto on vankkaa ja yksinkertaista tekoa. Suuri, mustalla sametilla päällystetty sohva on ovelta katsoen vasemmalla sivuseinällä. Nurkassa, akkunan vieressä, on jykevä kirjotuspöytä, jonka keskusta on vihreällä veralla peitetty; sen edessä on avara, musta nojatuoli. Mitään enempää ei huoneessa olekaan. Ei niin ainutta taulua tai asetta seinällä, ei edes kirjahyllyä. Mutta kirjotuspöydällä komeileva lamppu on merkillinen. Sen taidokkaasti tehty jalusta kannattaa kaarenmuotoista, kapeaa öljysäiliötä, mikä on kuparia ja minkä päälle kolme ihmisen pääkalloa on kiinnitetty. Kun lampun sytyttää palamaan, niin silmäreikien kohdalle asetetut linssit heittävät voimakkaan valon keskelle pöytää, mutta muuten jää huone omituiseen, vihertävään puolihämärään, joka antaa kasvoille aavemaisen värin. Myönnän, että lamppu vähäsen kammottaa minua. Pääkallojen silmät syöksevät voimakasta kirkkautta, valkeat hampaat välkkyvät, mutta kasvoluitten ääriviivat ikäänkuin haihtuvat vihreään hämyyn. Muuta "koristetta" ei pöydällä olekaan, sillä itse kirjotuskoje on varsin yksinkertainen kaksine metallitolppoineen. Ja paino, joka on ollut hänen papereittensa päällä, on vaatimaton, suorakaiteen muotoinen marmoripala.
Tässä huoneessa on minulla ollut tapana usein viettää yksinäisiä hetkiäni. Niinpä siis pari päivää sitten myöskin menin sinne ja heittäydyin nojatuoliin harmaihin ajatuksiin vaipuneena. Ja kuten niin usein ennenkin, minä nytkin hajamielisenä ja vaistomaisesti vetelin auki kirjotuspöydän laatikoita ja sulin jälleen. Ne olivat tyhjiä lukuunottamatta yhtä, joka sisälsi kemiallisia tarpeita. Siellä oli pari pientä retorttia, koelaseja ja ohutseinäinen keitinpullo. Sitäpaitsi oli siellä viottunut, kolmisärmäinen prisma, joka nähtävästi oli kuulunut Bunsenin spektroskopiin, ja suuri joukko erilaisia kaasuja sisältäviä Geisslerin putkia, joita hän arvattavasti oli käyttänyt spektralianalyseissä.
En tiedä miksi nyt rupesin purkamaan laatikon sisältöä pöydälle. Otin pois kaikki putket ja tarkastelin päälleliimatuista lapuista, mitä mikin sisälsi. Kun olin saanut laatikon tyhjäksi, niin pisti äkkiä silmiini — vaikka olinkin välinpitämätön ja hajamielinen — sen omituinen mataluus. Uteliaana vedin minä laatikon kokonaan ulos. Sen toisessa päässä oli pieni lista. Hermoni kiihottuivat ja tavaton jännitys pani sydämeni sykkimään. Tartuin lujasti listaan ja vedin. Välipohja tuli ulos kuin uunin pelti. Sen alla oli pieni vihko, jonka ympäri keltanen side kulki. Avasin nauhan suonenvedontapaisella kiihkeydellä. Vihko oli ystäväni kirjotusta täynnä ja sen väliin oli pantu muutamia irtonaisia lehtiä. Jännitys laukesi. Uskomaton voimattomuus herpasi jäseneni. Pitkään aikaan en liikkunut, en edes ajatellut.
Kun hiukan olin tointunut, panin kaikki paikoilleen, otin vihkon ja menin alas huoneeseeni. Sitten luin tarkasti, mitä vihko sisälsi. Kun olin päässyt läpi, niin myötätunto värähteli rinnassani, ja tuijottaessani ulos, kesäyön hämärään, alkoivat ajatukseni kulkea omia polkujaan. Moni seikka, jota ennen olin vain epäillyt tai aavistanut, selkeni minulle. Ja ymmärrän nyt, ettei hän koskaan palaa. — Koko yönä en voinut nukkua.
Taidan kirjottaa sekavasti, enkä tiedä, jaksaako kukaan minua ymmärtää.Mutta mieleni on ainakin näin alussa niin ääriään myöten täynnä.Sitäpaitsi olen hermostunut ja järkeni toimii niin kiihottuneesti, ettäkenties liian nopeasti siirryn asiasta toiseen.
Tähän kohtaan kirjotustani liitän ystäväni muistelmat. Tiedän kyllä, ettei se ole paikallaan. Sillä asiat, jotka vastedes aion kertoa ja jotka minulle olivat arvotuksia, muuttuvat koko joukon luonnollisemmiksi ja helposti käsitettäviksi. Kukaan ei näinollen voi myöskään ymmärtää niitä salaperäisiä aavistuksia, kauheita ajatuksia ja uskomattomia unia, jotka kahden vuoden ajan, ja ennemminkin, ovat kiduttaneet minua. Mutta en välitä siitä. Minä tavallani syrjäytän itseni. Sillä ystäväni on sittenkin pääasia.
Aarne Kurimon kirjotuksia.
1.
Mitäpä muuta voisin tehdä näiden jälelläolevien viikkojen aikana, kuin muistella menneitä vaiheitani, omituisia, entisiä tapahtumia vähäpätöisten surujen päivinä. Olenhan nyt, yhdeksäntoistavuotiaana, sanonut hyvästit lapsuudelle, pelkäänpä nuoruudellekin, ja silloin tällöin vilkasen minä peiliin nähdäkseni, eikö vanhuuden ryppyjä ole jo kasvoihini uurtunut. Kuukauden on äitini ollut kuolleena, ja koko sen ajan on yhtämittainen hymy värehtinyt huulillani murheeni ainoana merkkinä.
Autuaan liikutuksen vallassa minä unohdun ajattelemaan lapsuuteni aurinkoisia kesiä, jolloin paroni Dahlin pojat olivat kartanossa kesävieraina ja jolloin aikani kului heidän kanssaan, sekä leikissä, että tappelussa. Mutta päiväkirjani alkaa vasta niiltä ajoin, jolloin Märta ensimäisiä kertoja kävi Haukiojalla. Hän seurasi minua ravustusmatkoilla. Minä nostelin hänet ojien yli ja pidin hänestä kuin pikkusiskostani. Onnellisena minä niinä kesinä huuhtelin vaivattoman hikeni Alhojärven aalloissa.
Mutta sitten jäin niin yksinäiseksi, kun ei Märta eivätkä Dahlin pojatkaan enää tulleet. Talvisin kyllä olimme kaupungissa, kun minä kävin koulua. Mutta kesäksi tulimme Haukiojalle. Olin yksin ja omituinen kaipaus alkoi kyteä mielessäni. Ja luulin paljon tietäväni, kun sain selville, että Haukiojan herra, tuo yksinäinen vanhapoika, oli isäni ja että juuri hän oli lahjottanut kotimökkini äidilleni. Nyt tiedän vain sen, etten mitään tiedä. Ja niin hillitty valo on jokaisen mielikuvani yllä, kun muistelen tätä kaikkea ja katson tapauksia suruni tumman harson läpi.
Minä olen päiväkirjassani hyvin laajasti kuvaillut ensimäistä päivää, jonka olin Haukiojalla ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Olen kertonut yksityiskohtia myöten matkani. Sillä olinhan silloin onnellinen. Ajatukset hyväilivät ylpeyttäni. Ja taisinpa tosiaan, kuten olen kirjottanut, riemuissani nostaa lakkia Tom-ystävälleni, kartanon suurelle, sysimustalle new-foundlantilaiskoiralle, joka oli minuun hyvin kiintynyt. Mutta pohjasävelenä soi kaikessa kumminkin tieto, että Märta jälleen oli tullut kesävieraaksi. Kaikki muu on turhaa. Ja olisin aivan yhtä hyvin voinut täyttää tuolla ainoalla lauseella jokaisen sivun. Enhän ollut nähnyt häntä neljään vuoteen.
Väitteeni todistuksen löydän tunnelmapalasissa yksinäisiltä retkiltäni metsissä ja Alhon rannoilla, jolloin tuntikaudet saatoin istua kallioilla, katsellen miten vedet kuusiakasvavain saarten välissä lainehtivat, ja jolloin tuhlasin runsaasti hyväilyjä Tomille, uskolliselle seuralaiselleni. Minun rauhattomuuttani kuvaavat selvästi lauseet sellaiset kuin: "Tunteekohan hän minua vielä? Tuskin. Mitäpä hän, Märta af Silfverhorn, aatelisneito! Kylläkai hän on tullut ylpeäksi!" Ja minä muistan katkeruuteni, kun hän vain kylmästi nyökkäsi ensimäiseen tervehdykseeni. Hän käveli silloin lehtokujalla äitinsä kanssa, ja hänellä oli valkea puku. Tulin tuskaiseksi. Mutta kuitenkin täytyy minun nyt jälestäpäin sanoa, että tuolla tuskalla oli ikäänkuin ruusujen tuoksu. Olinhan silloin vielä lapsi, silloin, puolitoista vuotta sitten.
Minun mielialojeni ailahtelut näkyvät siitäkin, että tulin hyvin iloiseksi kohdatessani Märtan järvellä, ongella ollessani. Nuo tavalliset kysymykset, tuleeko kaloja j.n.e., jotka hän etäämpää veneestään teki minulle ja joihin minä tukahtunein äänin jotakin vastasin, ovat antaneet aihetta pitkiin muistiinpanoihin. Sitävastoin olen aivan lyhyesti maininnut heinäniittytapauksen, joka kuitenkin nyt tuntuu niin ihanalta.
Olin mennyt naapurin isännän edestä yöksi niittämään kartanon heinää. Olimme jokiniityllä, jonka vaan maantie ja tiheä kuusiaita erottivat kartanon puistosta. Ilta jo tummeni. Joku kevyt pilvi kylpi auringonlaskun kalpenevassa kullassa. Joen päällä usva kiemurteli kuin suunnaton, valkea käärme. Etäänpänä ruisrääkkä äänsi. Heinän tuoksu kohosi sieramiin ja sai hengittämään syvään.
Lappasin viikatettani, aivan lähellä maantietä, laulaen:
Olen töllistä matalasta kotosin vaan minkäs teen minä sille. Vaikka en kelpaa ma komeille niin ainakin halvemmille.
Silloin kuulin sointuvan äänen sanovan:
— Vai niin. Tekö täällä laulattekin.
Säpsähdin. Valkopukuinen, solakka nainen seisoi tiellä. Hämärä teki kasvot epäselviksi. Silmien kohdalla näkyi vain tummat varjot. Siitä huolimatta tunsin hänet Märta-neidiksi ja nostin hattuani.
— Taisin häiritä, suokaa anteeksi, sain sanotuksi.
— Ei. Ette ollenkaan! Laulakaa vaan. Kuulin sen puistoon, kun olin kävelemässä.
Syntyi pitkä äänettömyys. Minulla ei ollut mitään vastattavaa, ja oudon tunteen puristaessa rintaani, aloin jälleen lapata… Kas vaan. Hän oli tuntenut minut hämyssäkin… Hänen kulmiensa varjot ulottuivat niin pitkälle poskia alas… Ja minä mietin hetken menneitä aikoja… Kun katsoin, seisoi hän siinä vielä… Hyvänen aika! Hän kai nautti minun neuvottomuudestani.
— On kovasti kaunista ja viileää. Tulee vain niin aikaisin jo hämärä, pakotin itseni sanomaan.
— Niin. Ja täällä te niitätte läpi yön. Voi miten heinät tuoksuvat! Siellä on kai minttuja, kun tuntuu niin väkevältä? Minä… Mutta sitten hän lopetti ja katsoi alas…
— Kyllä. Siellä täällä on joitakuita. Ne tuskin kukkivat vielä.
Taas pitkä vaitiolo. Avuttomuuttani peittääkseni minä kumarruin. Poimin muutamia minttuja. Samalla huomasin ojassa kasvavan lemmikkejä. Niitä otin joitakuita ja jäin äänettömänä seisomaan hypistellen kukkia käsissäni. Vihdoin rohkasin itseni ja astuin maantielle.
— Täällä on myös lemmikkejä. Kenties uskallan tarjota, jos neitiä haluttaisi?
Märta punastui, mutta hän otti kukat ja kiitti minua. Mitään enempää ei hän kuitenkaan sanonut.
Seisoessani siinä hänen vieressään, huomasin vasta, kuinka hän oli muuttunut. Kulmakarvat olivat kasvaneet tuuheiksi ja niiden varjosta suuret sinisilmät säteilivät. Hiukset ympäröivät otsaa tummana kehänä. Punaset huulet kaareutuivat kauniisti. Sieramet olivat hienot ja herkät. Eniten minua kuitenkin ihmetytti hänen hoikka, kehittynyt vartalonsa. Vastahan hän oli kuusitoistavuotias… Tummanpunainen ruusu nuokkui hänen rinnassaan.
Kun ei hän mitään puhunut, menin jälleen viikatteeni luo. Hetken aikaa seisoin vielä äänettömyydestä kiusaantuneena. Miksei hän jo lähtenyt? Mitä hän siinä enää seisoi?… Ja minä nostin hattuani ja aloin jälleen niittää. Mutta kun käännyin uutta lakihista ottamaan oli hän vielä paikallaan. Se kummastutti minua, mutta en sanonut mitään.
Olin juuri aikeessa taas ruveta niittämään, kun hän hitaasti astui maantieltä luokseni. Hän oli ottanut ruusun rinnastaan ja pyöritteli sitä kädessään. Hänen kasvojensa ilme oli epämääräinen ja hän katsoi maahan. Ihmettelin häntä ja luulin hänen aikovan antaa kukan minulle. Mutta äkkiä hän punastui. Hän katsoi toisaanne ja repi ruusun, valkeilla, hermostuneilla sormillaan… Hiljaisuus oli aivan sietämätön…
— Neiti kastaa kenkänsä, heinä on jo märkää, sanoin vihdoin omituisella äänellä, jonka tukahtunut sävy tuli siihen tahtomattani.
Hän katsoi jalkoihinsa ja levitti hiukan hamettaan nähdäkseen paremmin.
— Minun täytyy nyt mennä. Hyvästi, sanoi hän ojentaen minulle kätensä, joka värähteli hiukan.
Kumarsin syvään ja veri suhisi korvissani. Kun tulin jälleen entiselleen, oli hän jo hävinnyt suurten puiden varjoon. Vai niin, ajattelin. No… Ja mietteeni ajoivat toisiaan takaa. Viikatekin puri kuin itsestään.
Saran alapäässä niittäjät minulle naureskelivat.
— Taisi puhua mukavia se kartanon neiti, vai?
Minä vain hymyilin heille.
Minä muistan kaiken aivan selvästi, ja on kuin nytkin kuulisin viikatteen yksitoikkoiset humahdukset, jotka saivat mielen niin pehmeäksi ja kesäyön tunnelmaa täyteen. Ja vaikken olekaan kuvannut tätä tapahtumaa päiväkirjassani, niin on sen vaikutus helposti havaittavissa, ja olen sanonut, että "se seurasi minua kuin salaperäinen varjo, josta ei eroon päässyt."
Mitä sitten seurasi on aivan tavallista. Ja vaikka olen merkinnyt muistiin jokaisen yksityisen kohtauksen, pitäen kutakin aivan harvinaisena, niin täytyy minun myöntää, että kaikki on ollut hyvin tavallista, ja että tuo omituinen ravustusmatkakin, jolloin huulemme ensikertaa yhtyivät, on pelkkää koulupoikaromantikkaa. Mutta sydämeni värähtelee vielä, muistellessani idyllimäisiä kohtauksiamme vanhassa puistossa, missä kevätiltojen kuulakka hämy kuunteli meidän mielettömiä kuiskauksiamme. Suuren lehmuksen varjossa me istuimme onnessamme puhtaina ja palavina.
Sinä olit oikullinen lapsi, Märta, ja kenties minäkin. Me haavotimme toisiamme, kärsimme nuorta kipua ja annoimme taas anteeksi. Ah, Märta, Märta, kuinka monasti sinun valkeat käsivartesi kiertyivät minun kaulani ympäri. Ja vaikkei se aika enää palaa, eikä palata voi, niin minä kiitän sinua jokaisesta hetkestä, ja minä tahtoisin vaipua polvilleni muistojeni hartaudessa.
2.
Märta! Ylpeänä ja itsekin kärsien sinä jätit minut omaan vähäpätöisyyteeni. Minä ajattelen ennen kaikkea viimeistä kohtaustamme sinä kesänä, jolloin rakastit minua ja parin viikon ajan annoit minun olla autuaana. Sinä tiesit kyllä, että kaikki se katkeruus, jolla sinua kohtelin, oli tuskasta johtunut. Olinhan odottanut sinua turhaan jo kolmena iltana ollenkaan tietämättä syytä poissaoloosi. Ja kun vihdoin tulit ja tahallisen kylmästi ojensit minulle kätesi, niin en voinut enää estää pistäviä sanojani purkautumasta. Lapsellisesti ja katkerasti minä viittasin sinun ylhäisyyteesi ja sanoin olevani vain orpo lurjus.
Mutta sinä astuit askeleen taapäin ja silmäsi välähtivät. Huohottaen tuijotit minua hetken. Sitten tyyneytesi palasi ja ylpeästi sinä vastasit: "Se on aivan totta. Huomaan sen nyt itsekin." Ja kuin jostain kaukaa minä muistan kuulleeni sinun sanovan: hyvästi. Et tiennyt miten minä kulin kotiin sinä iltana ja minkälaisten tunteiden vallassa minä kirjotin: "Ja kun avaan oven, niin huoneeni kolkko pimeys sulkee minut syleilyynsä."
Sinä matkustit enkä tavannut sinua enää.
Silloin alkoi minun sairauteni. Ja vaikka minun nyt täytyy kaikelle hymyillä, niin tunnen vieläkin outoa liikutusta. Onnettomana harhailin yksin metsissä ja pelkäsin äitini silmiä, jotka näyttivät voivan tunkeutua läpi sydämeni. Minä soimasin itseäni ja pilkkasin omia tunteitani uhmaisin voimin. Onneksi oli kesä loppuun kulunut, joten minun täytyi lähteä Helsinkiin.
Toverieni seura virkisti minua hiukan. Mutta omituinen muutos tapahtui luonteessani. Puhetapani kävi pisteliääksi ja kiusanhaluiseksi. En ymmärtänyt ylioppilastovereitani, joiden nuoret sydämet hehkuivat isänmaalle ja jaloille aatteille. Minä ivasin heidän harrastuksiaan. Ja uhmani sokeassa, lapsellisessa vimmassa rupesin ryypiskelemään. Lopetin päiväkirjan pidon ja vakuutin itselleni etsiväni vain hetkien riemua. Hain uskonkappaleita dekadenttisesta kirjallisuudesta. Minä loukkasin äitiäni ja kohtelin häntä tylysti. Ja kun kuulin hänen nyyhkivän, niin syöksyin ulos toverieni seuraan.
Niihin aikoihin minä mielettömyydessäni ja janoavassa kaipauksessani aloin suhteeni Helvi Lindiin, jonka ihmeelliset silmät olivat hurmanneet koko toveripiirini. Tuntematta ollenkaan lähempää kiintymystä minä kerran, tanssiessani hänen kanssaan, tuijotin häntä silmiin ja puristaen hänen kättään kuiskasin: minä rakastan sinua. Ja ennenkuin hän ehti tointua hämmästyksestään, jätin hänet kumartaen, ja hän vaipui tuolilleen vuoroin kalveten vuoroin punastuen.
Tämä uhmailuni ja kiusanhaluni jatkui vielä siten, että heti kirjotin hänelle kirjeen, jossa selitin menehtyväni tuskani taakan alle, ellen tunnustaisi hänelle lempeäni. Se oli mieletön teko. Kuitenkin vastasi hän minulle sydämellisesti vaikka luotaansysäävästi. Lapsellisuudessaan hän näytti kirjeeni uskotuilleen. Tieto levisi nopeasti ja minusta tuli rakkauden marttyyri. Häpeäni tuskassa minä heittäydyin yhä hurjemmaksi. Minä iskin elämälläni äitini sydämeen kuolinhaavat. Ja kaikkeen luultiin Helvin olevan syypään.
Mutta minä voitin sittenkin Helvin rakkauden. Ylpeänä ja itserakkaana minä join hänen huultensa hekumaa; tahdoinhan etsiä hetkien iloa. Ja luulinpa toisinaan rakastavani häntä. Mutta minä heräsin pian ja etsin senjälkeen vain tilaisuutta päästäkseni hänestä hiljaa ja huomaamatta. Löysin tekosyyn. Ja olin jo niin sydämettömäksi kivettynyt että pirullisella tyyneydellä kirjotin hänelle kaikkirikkovan kirjeen. Sirotin siihen mielipiteitä, joita hän ei voinut sietää, syytöksiä ja epätoivoa. Saavutin toivotun tuloksen.
Sitten seurasi aika, jolloin minä raivoisan vimman valtaamana aloin tehdä työtä. Minä syvennyin historiaan ja rupesin sen ohessa lukemaan kemiaa. Ja mitä vaikeammalta työ tuntui, sitä itsepintaisemmin kävin siihen käsiksi. Se tuotti minulle omituista nautintoa, jonka ainoastaan itsensä kidutus saattaa synnyttää.
Äitini kävi minulle helläksi, niin sydämellisen huolehtivaksi, että se teki minulle pahaa. Otin jälleen esille päiväkirjani, ja ihmetellen minä nyt näen, että ensimäiseksi olen kirjottanut: "Märta, minä riipun vielä sinussa, täydellisesti!"
Mutta minä olin sairas. Jokainen ääneni vivahdus ja käteni liike ilmasi hermostoni ärtyisyyden. Ja turhaan minä opettelin vaikeimpina hetkinäni hymyilemään. Olin synkkä ja epätoivoinen. En ollut toivoton siinä merkityksessä, että olisin luullut mahdottomaksi halujeni toteutumisen, en vain tiennyt mitään, mitä olisin toivonut.
3.
Kun hermostuneena ja kiusaantuneena jälleen tulin kesälomalle, sain ensimäiseksi tietää, että Tom oli ammuttu. Sehän oli oikeastaan pieni asia, mutia se tuotti minulle siitä huolimatta omituista tuskaa. Hurja toivomus valtasi minut. Olisin tahtonut, että kaikki, mikä minulle oli kallista yhtäkkiä olisi temmattu pois minulta, jotta olisin jäänyt yksin kuin erämaan autiuteen. Hehkuvin haluin minä toivotin itselleni kärsimystä ja janosin tuskaa. Minä kidutin itseäni pessimistisillä mietteillä. Sillä tämä kaikki oli ominaista sairaudelleni, jonka koko traagillisuus oli siinä, ettei se sisältänyt muuta kuin valheellista tragikkaa.
Mutta jo ensimäisenä iltana, maatessani Alhon rannalla, minä tunsin huojennusta. Ihmeellinen, himmeä valo, joka läpäsi yli seudun; tyyni järvenpinta, josta vastarannan neitseellinen metsä kuvastui ja jonka peilikirkkaan kalvon vain joku perhoatavottava kala silloin tällöin särki hopeisena värehtimään; valkea, uneksiva kartano lahden pohjukassa — kaikki tämä hurmasi minut. Entisyyden muistot hiipivät mieleeni. Minä laskin pääni kiven varaan ja uneksin. Hieno henkäys liikahti ilmassa. Alho värähti. Nuoret kaislat vapisivat hiljaa kuiskien. Alhaalta lepikosta kielojen tuoksu hulmahti kasvoilleni…
Toisena päivänä tapasin Märtan. Hän istui ruohopengermällä lehtokujan alapäässä ja luki. Hän ei ollut ensin minua huomaavinaan, ja vasta kun olin ehtiä hänen ohitseen, hän nopeasti nousi tervehtimään. "Tekin olette jo täällä", sanoi hän hypistellen kirjaansa. Hän tahtoi vain lausua tervetuloa, ei muuta. Vaikka hänen teitittelynsä katkeroitti minua, niin vastasin hymyillen: "niin, neiti", enkä kiittänyt. Tietysti niin ylhäisellä tytöllä oli oikeus unohtaa, ajattelin. Syntyi äänettömyys. "Tom on nyt ammuttu", sanoi hän äkkiä muuttunein äänin. "Se taisi olla ystävänne, vai kuinka?" "Kyllä, neiti, ainoa ystäväni." "Niin, tahdoin vain tervehtiä, hyvästi." — Omituinen ja tukahtunut oli keskustelumme. Ja kun nyt jälestäpäin ajattelen, voin sanoa samaa jokaisesta sananvaihdostamme.
Mitä pitemmälti kesää kului, sitä virkistävämmin alkoi luonto minuun vaikuttaa. Minä huomasi sen ja antauduin sille yhä täydellisemmin. Minun synkkyyteni haihtui ja raskas mielialani suli hiljaiseksi kaihoksi. Jotakin alkuperäisestä itsestäni palasi, vai oliko kaikki vain etäisiä säveliä lapsuuteni maailmoista.
Ehkä koko kesä olisi kulunut yhtä hiljaa, ellen olisi sammuttanut nokivalkeaa kartanossa. Olin ainoa, joka lahoja tikapuita myöten uskalsin kiivetä katolle, ja kaikki olisikin käynyt hyvin, ellei paroni Dahl, senjälkeen kun vaara oli ohitse, olisi huutanut minulle bravo ja nostanut hattuaan. Kun siellä ylhäällä hänelle kumarsin ja samalla näin nuoren Henrik Dahlin, joka vastikään oli Haukiojalle saapunut, seisovan Märtan rinnalla, niin omituisen tunteen hyväilemänä minä liikaa ripeästi lähdin alas. Tikapuut pettivät, putosin, nousin ylös ja koetin hymyillä, sitten menin tainnoksiin. Mutta vasta kun äitini sairaana maatessani kertoi, että Märta neiti oli huudahtaen ensimäisenä syöksynyt luokseni ja omaan, hienoon nenäliinaansa pyyhkinyt verivaahdon suultani, täytti haikea liikutus mieleni. Muistan hyvin unen jonka silloin näin: Olin metsässä. Ympärilläni oli pimeää ja ahdistavaa. Suunnattomat puut seisoivat juroina ja synkkinä ja oudot pedot karjuivat etäämpänä. Olin vaikeasti haavottunut ja ääneen valittaen minä harhailin eksyksissä. Minua janotti, mutta vettä ei ollut missään. Olin aivan näännyksissä, lankesin väliin ja taas nousin. Vihdoin astuin kapeasta rakosesta suuren puun sisään. Ihana laakso aukeni eteeni. Päivä paistoi. Linnut visertivät. Kukat heiluivat hiljaa tuulessa ja niiden keskellä kirkas puro lirisi. Nurmikolla lepäsi metsänneito vaaleanviheriään harsoon kääriytyneenä. Hänen valkeat jäsenensä säteilivät auringon kimalteessa. Minä konttasin hänen luokseen. "Antakaa minun juoda, metsänneito, näettehän, että olen uuvuksissa." "Mitä sanotte?" "Pyytäisin vain juoda purostanne, jos sallitte." Hänen smaragdinvihreät silmänsä säihkyivät. Hän taittoi vierestään suuren kellokukan, jonka terälehdet olivat kultaa ja heteinä rubinit kimmelsivät. Hän täytti sen vedellä. "Tässä, olkaa hyvä." Minä join juomistani. Neste ei loppunut kasvin terien maljasta, mutta janonikaan ei sammunut. Silloin ojensi hän minulle punaset huulensa… Katsoin häntä kasvoihin. Tuuheat kulmakarvat… Hyvänen aika, Märtan piirteet… Heräsin ja pyysin äidiltä lasin vettä.
Sitten ei tapahtunut mitään elokuuhun asti. Sain vaan tietää, että Märta ja Henrik usein kävelivät puistossa iltasin. Ja kun istuin kotini pienessä puutarhassa katsellen, miten kuu valoi hopeitaan yli Alhon ja kuunnellen, miten sorsat ruohikossa ääntelivät, niin sekavin tuntein minä ajattelin heitä ja puiston varjoisia käytäviä. "Olenhan siellä minäkin viettänyt hetkiä, joita muistellessani en oikein tiedä riemustako vai murheesta hymyilisin", olen niihin aikoihin kirjottanut päiväkirjaani.
Mutta elokuussa oli kamppitanssit kartanon suuressa vaunuvajassa. Ja kaikki mitä siellä tapahtui on ilmielävänä mielessäni. Koko illan sinä, Märta tuijotit minua ihmeellisillä silmilläsi, jotka lumosivat minut. Ah, mutta en tullut sinua tanssiin pyytämään, olihan sinulla Henrik. En voinutkaan tulla, sillä minä vapisin kauneutesi tenhoamana. Mutta äkkiä sinä astuit luokseni. Minun silmissäni pimeni, ja tuskin tiesin pyöriväni kanssasi, ennenkuin kuulin äänesi: "Sinä et ollenkaan tanssita minua enää, Aarne." Sinuttelit minua jälleen, Märta. Mutta minä vastasin tukahtuneesti, nääntymäisilläni valkean kätesi hiljaisesta värinästä. "Eihän minun sovi tulla neitiä pyytämään." Varjo lensi sinun kasvojesi yli; olit kauan vaiti. "Henrik ei enää taida olla ystävänne?" kysyit. "Ei, ei hän tunne minua enää." Seurasi taas äänettömyys. Äkkiä sinä kalpenit ja silmiesi syvyydet kimalsivat kuin metsälähteet. Hiljaa kuiskasit "Aarne." Korvissani humisi. "Mutta etkö sitten näe, että rakastan sinua vielä", sinä vaivoin ja vavahtelevin huulin sanoit. Vaistomaisesti pusersin sinun kättäsi. Kuin jostain kaukaa kuulin äänesi: "Huomenna, orapihlajan alla."
Ah, Märta, miksi lähenit minua vain kiduttaaksesi minua. Sinä sait minut pois suunniltani ja pakotit minut mielettömiin tekoihin. Mutta en jaksa niihin kajota. Ne ovat liian lähellä vielä.
Irtonaisia lehtiä.
Minä hiivin puistoon kiduttavan jännityksen vallassa ja asetun orapihlajapensaan varjoon. Ei hiiskahdustakaan, ainoastaan sydämeni sykkii levottomana. Kuu paistaa, mutta pensaan takana on pimeää. Korvani tavottaa jokaisen äänen, jokaisen pienimmänkin rasahduksen, ja säpsähdän jos lehtikin liikahtaa.
Kuulen askelia hiekkakäytävältä… Sitten hiljaista keskustelua… Juoksen kiireesti vähän matkaa pois ja heittäydyn spireapensaan juurelle pitkäkseni.
Tunnen Märtan ja Henrikin kuun valossa. He kulkevat käsi kädessä ohi orapihlajan, ja Märtan nauru helisee. Näen Märtan vilkuvan sivulleen salavihkaa, ja hän on lähellä Henrikkiä, aivan kiini Henrikissä. Minä makaan kuin kivettynyt; onpa hyvä, etteivät he voi minua huomata. Vai niin. Märta on taas katunut sanojaan, eilistä rohkeuttaan. Hän tahtoo näyttää miten kokonaan olen hänen vallassaan ja miten vähän merkitsen hänelle. No hyvä. En minäkään valita…
Olen menossa kartanoon käsin. Kalliolla, vähän ylempänä lehtokujan alapäätä, huomaan Märtan vattuja syömässä. Kumma kyllä, hän on aivan yksin. Henrikkiä ei näy missään.
Omituinen ajatus pälkähtää äkkiä päähäni. Jaha!… Ja minä riennän hänen luokseen.
Tartun omin lupineni hänen käteensä tervehtiessäni.
— Minun piti vain pyytää anteeksi sinulta, Märta, En voinut silloin illalla tulla sinua tapaamaan. Olin estetty. Älä ole pahoillasi.
Hän hämmästyy. Sanani vaikuttavat niin, ettei hän osaa vastata. Mutta minussa kiehuu kostonhalu.
— Arvasin kyllä, että tulisit tännepäin saadaksesi tavata minua. Olet joka päivä tainnut tässä odotella. Hyvänen aika.
Hän kalpenee raivosta ja puree huultaan. Mutta hän on niin loukkaantunut, ettei hän saa sanaakaan suustaan ja neuvottomuus nostaa kosteuden hänen salamoiviin silmiinsä. Vaitioloa kestää kauan.
Vihdoin outo tuska valtaa minut. Tartun uudelleen hänen käteensä ja soperran epäselvästi.
— Ei, ei… Anna anteeksi minulle, Märta… Märta, miksi sinä kidutat minua?… Hyvä Jumala! Miksi olet niin oikullinen?
Hänen povensa nousee ja laskee kiihkeästi ja sieramet värähtelevät. Pari kyyneltä kiertyy hänen silmistään. Minä vedän hänet rintaani vasten. Ja kuin tuskan pakottamana heittäytyy hän hervottomasti käsivarteni varaan ja kiertää kätensä kaulaani… Sanaakaan ei vaihdeta…
Yhtäkkiä huomaan Henrikin tulevan. Kyyristyn vattupensaisiin ja tuijotan Märtaa liikutuksesta kalpeana. Sitten sanon hänelle matalalla, vavahtelevalla äänellä.
— Märta! Puoli kaksitoista seison akkunasi alla.
Senjälkeen poistun nopeasti kallion toiselle puolelle vattupensaiden suojassa.
Olen kuin juopunut. Linnut hyppelevät puiden oksilla ja metsäkaunokit huojuvat punasina pitkissä varsissaan. Kylläpä ne keinuvat kauniisti… Teen pitkän kierroksen metsään. Tänä iltana olen luvannut mennä. Puoli kaksitoista tänä iltana… Kylläpä mustikat helottavat kummallisesti. En ole sitä ennen huomannutkaan… Hyppään suurelle kivelle ja huudan: eläköön! Kolme kertaa peräkkäin, sillä riemuni on niin valtava. Ja minä otan lakin pois päästäni. Niin, avopäin tahdon kulkea onnessani metsän pilariston keskellä…
Käyn kartanossa ja kun palaan, kohtaan Märtan ja Henrikin lehtokujalla kotiin tulossa. Minä nostan lakkiani ja Märta vastaa ylpeästi. Kyllä minä sen ymmärrän ja annan anteeksi. Henrik tuskin nyökkää, vaikka on lapsuuden toverini. Hänen ylhäisyytensä! ajattelen. Hänen ylhäisyytensä ja tällainen orpo saakeli. Vaikka mitäpä hänestä. Tekisi mieleni juosta hänen luokseen ja huutaa hänen korvaansa: Terve Heikki! Täyttä kurkkua kiljasta: terve! Ja sitten panna lakki kallelleen ja kädet housuntaskuihin ja poislähtiessä katsoa häneen hymyillen yli olan…
Pengermällä ovat he istuneet, koska ruoho on tallattua. Ka, siinä on hansikaskin. Tietysti unohtunut! Minä suutelen sitä ja lähden juoksujalkaa takasinpäin.
Pysähdyn heistä parin askeleen päähän ja otan hatun pois päästäni.
— Anteeksi. Tämä kai on neidin? Löysin sen tiepuolesta. Se on varmaankin pudonnut.
Henrik kiiruhtaa luokseni ottaakseen hansikkaan, mutta ilkeästi hymyillen astun minä hänen ohitseen.
— Tämä on kai neidin, toistan.
Hieno ryppy ilmaantuu Märtan otsalle.
— Ei, kyllä te saatte sen pitää, jos haluatte.
— Mitenkä?
— Saatte pitää sen. Heitin sen tahallani.
— ???
— Niin. Toinen meni rikki äskettäin, joten toinenkin oli aivan viraton… Onko jotain muuta?
— Ei, ei muuta.
He lähtevät. Tuijotan heidän jälkeensä hämmästyksestä sanattomana, sillä tiedän, että Märta on kaiken valehdellut.
— Niin, saatte kyllä pitää sen. Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne, huutaa hän vielä armollisesti viitaten kädellään.
Katkeruus kiehuu rinnassani. Tällätavoin Märta kosti äskeisen kohtauksemme. Hän lahjotti minulle hansikkaan. Oikein uuden ja hienon hansikkaan.
Kello lähenee yhtätoista. Kulen hitaasti lehtokujaa pitkin. Poikkean oikealle ja menen Alhon rantaa myöten kartanomäen juurelle. Nousen varovasti ylemmäs suurten puiden suojassa. Sitten juoksen avoimen paikan yli korkean tuijan varjoon ja jään kuuntelemaan. Ei hiiskahdustakaan. Tulet ovat kartanossa sammutetut ja suuri valkea rakennus näyttää nukkuvan. Alho on tyyni ja sen yllä on kuun hopeahohde. Venesillan liput riippuvat unisina alaspäin, mutta saunan ikkunat säihkyvät. Ruohokentillä kaste kimaltelee. Puiden ja pensaiden varjot ovat heittäytyneet suulleen pehmeälle nurmelle, voidakseen tukahuttaa ilmoillepyrkivän naurunsa. Puistossa Pan soittaa ja metsänneito säestää kuun säteillä, jotka harpun kielten kaltaisina riippuvat viistoon lehvien pienistä rei'istä.
Jatkan matkaani syrenipensaston suojassa. Hiivin pienen vaahteran alle, ja saatan siitä nähdä Märtan huoneen puistoonpäin oleva ikkunan. Valoa ei ole sisällä, mutta uutimia ei ole laskettu alas.
Seison vaahteran alla kauan. Sydämeni sykkii kuuluvasti ja hiki kihoilee otsallani. Vihdoin astun mahdollisimman hiljaa hiekkakäytävän yli ja pääsen siperialaisen hernepensaan suojaan. Siinä taas kuuntelen. Jokiniityllä hevosenkellot kalisevat, mutta muuten ei ääntäkään. Ainoastaan vereni kohisee korvissani. Happomarjan raakaleet välkkyvät kuunvalossa ja hopeapensaan lehdet kiiltävät. Resedan tuoksu läheisestä kukkasoikiosta tunkeutuu sieramiini.
Katson kelloani: aika on tullut. Hiivin lähemmäs ja kun hiekka käytävillä rasahtaa, niin säpsähdän. Asetun hänen akkunansa alle.
Seison liikkumattomana ja tuijotan ruutuihin. En hievauta jäsentäkään. Hetket tuntuvat iankaikkisuudelta, ja olen hiestä märkä, vaikka ilma on niin viileä. Mutta mitään ei näy… Rattaiden kolina kuuluu selvästi etäämpää maantieltä…
Hyvänen aika. Miksi pysyy Märtan akkuna yhä sulettuna?… Tunnen hermostuvani… Sitten, yhtäkkiä pälkähtää päähäni ajatus: hän antoi hansikkaansa, hansikkaansa… Vai niin. No hyvä!…
Silloin, hiljaa, valkea haamu ilmaantuu akkunaan. Ajatukseni sekaantuvat ja sydämeni on pakahtua. Tuijotan häneen liikkumattomana kuin patsas. Kaikki humisee ympärilläni. Kaikki on kuin unta.
Olento katselee minua hetken totisena; hänen kasvonsa näyttävät liidun karvaisilta kuutamossa. Sitten, äänettömästi, avaa hän akkunan, ja kun en vieläkään liikahda, ojentaa hän kätensä. Kuin kutsuakseen…
Silloin salaperäinen voima valtaa minut. Joku sisäinen pakko saa minut ryhtymään tekoon, jota en ymmärrä, josta en ole vastuunalainen: Minä päästän pitkän, käheän naurun ja kyyristyn koukkuun ivani pirullisessa onnessa… Pelästyn itsekin ääneni sihinää. Valkea haamu akkunassa vavahtaa ja peräytyy pari askelta… Sitten lähden juoksemaan. Pois, pois, kuin henki olisi kysymyksessä. Pois metsään, missä kukkansapudottaneet orjantappurat uneksivat ja näsimarjat loistavat kuutamossa… Oksat risahtelevat jalkojeni alla. Minä juoksen kunnes väsymyksestä vaivun maahan ja nyyhkytän hiljaa…
4.
Minä uskon, että ihmisen sielullinen muutos tapahtuu nopeasti ja yhdessä hetkessä. Yksi isku voi kaiken entisen tehdä tyhjännäköiseksi ja synnyttää kokonaan uusia sisäisiä näkemyksiä.
Minä voin näin sanoa, koska sydämessäni on suru, jota eivät kyynelvirrat voi hukuttaa, yksinäisen itsensäkyllästämä tuska, joka on piiloutunut huulieni hymyn taa ja jonka tuskin kuuluvia huokauksia huoneeni pimeys ihmettelee. Tuo suru on syvä ja tyyni, ja sen syvyys on se kauneus, joka tekee sen minulle pyhäksi ja antaa minulle voimaa kantamaan sitä.
Minä, jos kukaan, voin sanoa saattaneeni äitini harmaat hiukset murhein hautaan. Minä kohtelin häntä tylysti vaikka kärsin siitä. Minä olin hänelle sulkeutunut, sillä häpesin heikkouksiani. Mutta hän onkin ymmärtänyt, että kaikki on ollut vain sairaalloista itsensäsäilyttämis-vaistoa, eikä hänen katkonaisissa sanoissaan, jotka hän puhui kuolinvuoteellaan, ilmennyt ainoatakaan moitetta. Ja niin sain minä kokea sen, että äitini kuoli kätensä minun kädessäni ja rauhan valo kasvoillaan.
Mutta vaikka tajusin menettäneeni jotakin korvaamatonta, niin en heti osannut muodostaa siitä itselleni käsitystä. Minun suruni puhkesi myöhemmin, kuten syvä haava, joka oltuaan ensin valkeana, vasta pitkän ajan perästä pulpauttaa verisuihkun. Mutta se ei puhennut kyyneleihin.
Olin kylliksi lapsellinen ja rauhaton etsiäkseni jo seuraavana päivänä äitini kuoleman jälkeen toverieni seuraa. Minä tahdoin estää itseäni vaipumasta synkkään epätoivoon. Ja vaikka heidän iloisuutensa ja pisteliäät huomautuksensa kalpeudestani kirvelsivät mieltäni, niin jaksoin hymyillä ja pysyä huomaamattomana. Se tuotti minulle outoa, haikeaa nautintoa. Ja omituisen tunteen vallassa minä muistan hetkeä, jolloin he olivat saaneet kaiken tietää ja kauhu ja anteeksipyyntö kuvastui heidän kasvoiltaan.
Kun yksinäisinä hetkinä olen syventynyt itseeni, niin olen huomannut sisäisen muutokseni. Entiset vaiheeni kuvastuvat kuin jostain etäämpää, syrjästä. Ne näyttävät minusta vierailta, tuntuvat ikäänkuin unennäöltä, josta vastikään olen herännyt. Häilyvät mielentilani ja tunnelmani, äkkinäiset innostukseni ja silmänräpäyksessä päähäni pälkähtäneet teot, ne kaikki kuuluvat menneisyyteen, enkä enää usko voivani menetellä samoin. Tyyntymys laskeutuu ylitseni vakavana ja raskaana. Se ei masenna minua, mutta se aukasee silmieni eteen uuden elämän. Se näyttää minulle ikäänkuin toisen maailman, missä kukin ihminen kulkee kokemuksineen, ottaen tyynemmin vastaan ilot ja surut. Minun katseeni kääntyy sisäänpäin, omaan sieluuni, joka erä erältä valkenee ja paljastuu silmieni edessä. On kuin outo kirkkaus leviäisi ympärilleni, kuin lapsuuteni ja nuoruuteni vuodet vajoisivat muistoni hämärimpiin sopukoihin ja uusi voima kohottaisi minut toisia päämääriä, toista tulevaisuutta kohti. Tunnen saavani toisellaista rohkeutta, en enää lapsellista hurjapäisyyttä, vaan todellista uskallusta elää ja ottaa vastaan kaiken, mitä kohtalo heittää tielleni, olkoonpa se sitten iloa tai surua, onnea tai kärsimystä.
Omituista lohdutusta tuotti minulle se seikka, että Haukiojan herra, isäni, kirjotti minulle ja pyysi tulemaan luokseen. Hän kohteli minua hellyydellä, jota ihmettelin, vaikkei hänellä sukuhaaransa viimeisenä jäsenenä olekaan ketään muuta. Ja kun tein hänelle matkaehdotukseni, niin hän suostui siihen. Se ilahutti minua kaikkein eniten. Sillä minä janoan pois, pois maailmaan, vieraiden joukkoon, missä selvemmin tunnen oman yksinäisyyteni.
Sain vielä toisenkin kirjeen, joka minua hämmästytti ja liikutti varovaisesta suppeudestaan huolimatta. Outoja unia se herätti mielessäni ja samalla se oli kuin ääni menneisyyden usvista. Nyt vasta hän vastasi kirjeeseen, jonka jo kesälomalla ollessani hänelle lähetin:
Aarne!
Sinua on kohdannut suuri onnettomuus ja suru on varmaankin sielussasi. En tiedä mitenkä lausuisin myötätuntoni. Sanoja on olemassa, mutta en saa niitä esille.
Toivoisin, että niin moni seikka välillämme olisi jäänyttapahtumatta. — Minäkään en ole ennemmin vastannut.Jää hyvästi, Aarne!
Märta.
Märta.
Minä kiitän sinua sydämellisyydestäsi ja siitä mitä on ollut, eikä enää ole. Niin, kaikesta siitä kauniista, mikä on katkennut. Jää hyvästi.
Aarne.
Muuta en voinut kirjottaa. Tämä oli ikäänkuin viimeinen työni, viimeinen velvollisuuteni entisyyttä kohtaan. Nyt olen vapaa matkustamaan.
Ja kun nyt, lopettaessani, katson ulos, niin pimeys on noussut makuultaan metsästä. Se on asettunut metsänreunaan polvilleen, rypistänyt synkästi otsansa ja katse tuimana on se heittänyt mustan vaippansa yli kaupungin. Mutta uudinteni ylitse säteilee jokunen tähti, jokunen väräjävä tähti.
Niin, tällainen on siis ystäväni kirjotusten sisältö. Vaikka hänen esityksensä onkin yleensä suppeaa, melkeinpä pintapuolista, on hän merkillistä kyllä, ikäänkuin muistojensa lumoissa innostunut seikkaperäisesti kertomaan muutamia yksityiskohtia, jopa unensakin. Ja vaikka suru kuultaa hänen hillityn kuvauksensa läpi, niin värähtää hänen sanoissaan toisinaan hehkuva lämpö.
Minun täytyy sanoa olevani hämmästynyt. Onko ystäväni todellakin ollut tällainen? Onko tämä se raaka-aine, josta hänen myöhempi olemuksensa on muodostunut? Olkoon, että kirjotus on tehty nuorena ja surun vallassa, sittenkin sisältää se ihmeteltävässä määrässä lyyrillistä, etten sanoisi lapsellista herkkyyttä. Sellaista en koskaan hänessä huomannut. Ja vaikka hän jo nuorena näyttää omanneen voimaa, joka on pakottanut hänet uhmaisiin tekoihin, niin jää hän mielestäni melkolailla vähäpätöiseksi ihmiseksi verrattuna myöhempään itseensä. Hänen kehityksessään on aukko, jota olen kokonaan voimaton täyttämään. Ja minun täytyy hymyillä kuvitellessani itseäni romaaninkirjottajaksi. Turhaan koettaisin minä sulattaa kaikkea taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Sitäpaitsi on omissakin vaiheissani niin paljon ihmeellisiä sattumia, että logikan täytyy niitä palvella; taiteessa palvelee sattumakin logikkaa.
Mutta onko ystäväni jättänyt nämä kirjotukset minulle tahallaan, vai ovatko ne unohtuneet? Jonkunlaisesta vaistosta uskoin alussa, että hän tahallaan on ne jättänyt. Mutta sitten heräsi kysymys, eikö hän silloin olisi kokonaan poikennut menettelytavoistaan. Eikö se olisi ollut kumoamaton vastalause koko hänen erikoisuudelleen ja etevyydelleen? Ja miksi olisi hän paperit piilottanut? Pysyn kuitenkin alkuperäisessä uskossani. Sillä luulen, että hänkin on kaivannut ihmistä tuskan hetkenä. Hän on tahtonut antaa minulle jonkunlaisen selityksen, omankin rauhansa tähden. Ja hän on näiden paperien kautta lähentynyt minua niin paljon kuin hänelle on ollut mahdollista. Sitäpaitsi todistavat uskoani ne irtonaiset lehdet, jotka hän, otaksuttavasti viime tingassa, on revässyt päiväkirjastaan ja pannut vihkonsa väliin. Ja mitä kätkemiseen tulee, niin on hän kenties tahtonut sillä ehkästä minua saamasta kirjotuksia liian aikaisin käsiini, ennenkuin vielä olisin ehtinyt tyyntyä. Että ymmärtäisin häntä ja ottaisin hänen nuoruutensa huomioon, sen hän kyllä on tiennyt, siksi tarkoin tunsi hän minut.
Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja. Pääasia on, että minulla nyt on todistuskappale, joka osottaa ennentuntemani epäilyt ja aavistukset suunnilleen oikeiksi ja antaa minulle ainakin jonkinlaisen selityksen hänen luonteensa omituisuuksista. Nyt näen, että hänenkin sydämensä on ollut lämmin ja herkästitunteva ja että arat hermot ovat värähdelleet hänen marmorinaamarinsa alla. Jo nuoruudessaan, kuten sitten myöhemminkin, on hän siis itse ollut syypää vaiheisiinsa ja kiduttanut itseään hetkellisillä oikuilla. Ja nuo sanat, missä hän luulee tyyntymyksen laskeutuvan ylitseen, ovat vain hetken tunnelmaa, vailla laajempaa kantavuutta. Tosin oli hänen ulkokuorensa kadottanut sen avonaisuutensa ja herkkyytensä, mikä sillä varhaisimmassa nuoruudessa lienee ollut. Hänen kasvonsa olivat kyllä kylmät ja liikkumattomat, ja joka lihas totteli hänen tahtoaan, jopa siinä määrässä, että hänen tyyneytensä saattoi hirvittää, mutta sisäisesti oli hän suunnilleen sama kuin ennen. Syvemmällä — se on ainakin minun käsitykseni — oli entisten oikkujen taistelutanner, ja hetkelliset mielijohteet vainosivat häntä.
Mitä enemmän tutkin ystäväni kirjotuksia ja sen yhteydessä muistelen menneitä tapahtumia, sitä selvemmiksi ne käyvät ja sitä yksinkertaisemmilta ne tuntuvat. Toisinaan saatan kiihdyksissäni luulla, että kaikki hämäryys on kadonnut ja että kaikki on ollut luonnollista ja ymmärrettävää. Mutta kun koetan koota ajatuksiani ja loogillisesti johtaa seuraukset syistä, niin kaikki raukeaakin olemattomiin, ja sama hermostuttava epätietoisuus, mikä kahden vuoden ajan on kuluttanut minua, on jälleen tuskaisena edessäni. Huomaan, että se, mihin äsken olin tarttunut, ei olekaan mitään, ettei sanoja löydykään joilla voisin kuvata sen, mikä juuri tuntui niin selvältä ja että kiihottunut mielikuvitukseni on taaskin pettänyt minua. Vaikka siis moni seikka esiintyy aivan uudessa valossa, niin on paljon vielä sellaista, joka ratkasemattomana kiduttaa sydäntäni viettäessäni täällä yksinäistä erakon elämää. Rauhani ei näytäkään palaavan, vaikka ensimältä niin luulin. Turhaan koetan minä etsiä, milloin olen tehnyt väärin ja milloin minulle on vääryyttä tehty. Olenhan nuori vielä ja pitkä taival on edessäni. Minä tahtoisin päästä menneisyyden muistoista vapaaksi, heittää ne luotani tutkitun teoksen lailla ja kääntää kasvoni tulevaisuutta kohti. Mutta hermostuttava jännitys ei tahdo päästää minua kahleistansa.
Selvitettävänäni on kuin kasa venyvää, pehmeää lankaa, joka on pahasti hämääntynyt. Kun tartun siihen umpimähkään, leviää se helposti aivan selvältänäyttäväksi vyyhdeksi. Mutta kun otan langan pään ja rupean kerimään, syntyy heti entinen sekasotku.
Jätän nyt kuitenkin kaiken tämän ja siirryn kertomaan elämäni varhaisemmista vaiheista, jotta jälempänä seuraavat tapaukset kävisivät paremmin ymmärrettäviksi.
Isäni on nousukas. Terävän järkensä ja tavattoman työkykynsä avulla on hän rahallisessa suhteessa kohonnut yhä ylemmäs ja on nyt hyvinkin rikas mies.
Minä olen vanhempieni ainoa lapsi ja syntymäkaupunkini on Turku, missä isälläni oli aluksi sekatavarakauppa. Yhdeksänvuotiaana ollessani muuttivat vanhempani Pietariin, jonne suuria liiketuumia hautova isäni oli perustanut komean kauppahuoneen. Siellä alotin minä kouluni. Mutta minunkin isäni oli, kuten nousukkaat yleensä, kokonaan kykenemätön kasvattamaan lastaan. Äitini taas oli sairaalloinen ja helläluonteinen, ja kun olin ainoa poika, toteutettiin minun pienimmätkin mielitekoni. Sain jo vähänä niin paljon rahaa kuin suinkin osasin tuhlata, eikä kukaan pakottanut minua työhön. Kun koulu ennen pitkää alkoi tuntua minusta vastenmieliseltä, sain suurempia vaikeuksia kohtaamatta ajetuksi tahtoni perille ja otin erotodistuksen vanhempieni suostumuksella. Olin silloin kuustoistavuotias.
Nyt aloin viettää puolittain hurjaa ja tuhlaavaista toimettoman elämää, ja pian oli ympärilläni joukko iloisia, osittain paheisiin vaipuneita nuorukaisia. Jo silloin ilmaantui, että korttipeli oli se intohimo, johon luonteeni oli taipuisin ja joka pikemmin kuin mikään saattoi viedä minut perikatoon. Sitä en silloin ajatellut, mutta nyt on se monasti johtunut mieleeni.
Vetelehdittyäni toista vuotta, palasi kuitenkin tiedonhaluni jälleen ja onneksi voimakkaana. Halusin ulkomaille, suuriin seikkailuihin, ja lueskelin innokkaasti vieraita kieliä, voidakseni tulla omin päin matkoilla toimeen. Kulinkin sittemmin useissa Europan maissa. Ja seuraelämä sivistyksen keskipisteissä kehitti minua niin, että parinkymmenen viiden vuoden ikäisenä olin käytöstavoiltani kokolailla miellyttävä nuori mies. Vaikka olin vain porvari, avasi raha minulle tien korkeihin piireihin ja kiinnitti minuun monta ylhäissukuista henkilöä tuttavuuden siteillä.
Niihin aikoihin olin ruvennut pelaamaan entistä enemmän. Mutta korttipeli ei koskaan saanut minua täydellisesti valtoihinsa, niin että olisin menettänyt malttini ja rahanhimosta vavisten tärvellyt kokonaan hermostoni. Se kyllä viehätti ja tietenkin myös kiihotti minua, mutta seikka, että halveksin rahaa, että pidin verrattain yhdentekevänä voitinko vai hävisin, oli omiaan pysyttämään tyyneyteni järkähtämättömänä pelin jännittävimmissäkin käänteissä. Siitä taas seurasi, että pelasin hyvin ja että onni oli usein puolellani, sillä pelissä, kuten väittelyssäkin, voittaa tavallisesti maltillisin. Nautin jännityksestä, jonka peli aina synnyttää, ja mitä pitemmälle kehityin, sitä rohkeampia pelejä ja suurempia panoksia rupesin vaatimaan. Kuitenkin luulottelin, että minä hetkenä tahansa olisin voinut heittää syrjään tuon kuluttavan nautintoni ja lakata siitä täydellisesti.
Vaikka siis olin intohimoinen pelaaja, on minun ansiokseni mainittava, että inhosin sitä irstasta elämää, joka huumaavine paheineen oli kiehtonut monet ystäväni. Irstailun kiihottava ilmakehä oli minulle pohjaltaan vieras ja vastenmielinen, ja minä kammoksuin niitä vanhempia tuttaviani, joiden voimat sen syövyttävä hehku oli loppuun kuluttanut ja jotka silmät tylsinä ja pessimismi huulilla kaikissa tilaisuuksissa heittelivät hermostuneita sukkeluuksiaan. Tietysti minullakin oli heikkoja hetkiä jolloin alkoholin huumaamana horjahdin. Mutta minulla oli aina voimaa nousta, eivätkä paheet voineet vangita minua monine valheellisine viehätyksineen. Korttipeli sitävastoin oli sellaista, etten sitä halveksinut, enkä edes pyrkinyt irti sen siteistä. Siinä noudatettiin mielestäni kunnian ja ritarillisuuden vaatimuksia ja ylhäinen ylenkatse rahaa kohtaan oli sen uhrien huomattavimpia ominaisuuksia; ainakin koettivat kaikki sitä teeskennellä. Pidin sitä siis verrattain jalona huvituksena ja hyvä hermostoni tekikin minusta ennen pitkää pelaajan, jonka rohkeutta ja tavatonta pelionnea moni ammattitaituri kadehti.
Äitini kaipasi siksi paljon Suomea, että hän joka kesäksi muutti pieneen, Turun lähellä sijaitsevaan huvilaamme. Siellä minäkin useasti oleskelin. Ja juuri tällaisella kesäretkellä sain muutaman pelipöydän ääressä tutustua vapaaherra af Silfverhorniin. Hän oli jalosukuinen, mutta rappiollejoutunut ylimys. Hänen suuresta omaisuudestaan ei enää ollut jälkeäkään jälellä, vaan raskaat velkataakat lepäsivät hänen harteillaan. Ja pienellä maatilalla, joka hänellä vielä oli hallussaan, hän vietti onnetonta elämäänsä tyttärensä ja vaimonsa seurassa. Puolisonsa kanssa oli hän kuitenkin alituisesti riidassa, ja tämä oleskelikin senvuoksi etupäässä sukulaisissaan. Mutta tytärtään kuului vapaahera rakastavan intohimoisesti. Kerrottiin, että hän usein oli rukoillut lapseltaan anteeksi hairahduksiaan, ja minä huomasinkin pian, että hän oli hieno ja suurisuuntainen henkilö, vaikka niin peräti heikko, ettei hän jaksanut voittaa pieniäkään kiusauksia.
Hän oli niitä, joita pelitaito ja rohkeus hurmaavat, ja ennen pitkää olin hänen kanssaan suhteessa, joka hänen puoleltaan oli ihmettelyä ja ihailua, minun puoleltani myötätuntoa ja kunnioitustakin. Siitä juuri seurasi, että hän välttämättä tahtoi minua kotiinsa, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan estelyitäni.
Kun aikaa oli liialtikin, niin käytin tilaisuutta hyväkseni. Ja tällä vierailulla tutustuin hänen tyttäreensä Märtaan. Tuo solakka, eksottisesti vaikuttava tyttö lumosi minut heti; niin paljon kuin jo olinkin ennättänyt matkoillani kokea. Hänen tuuheat kulmakarvansa olivat mustat, ja niiden varjoista pehmeät silmät loistivat kuin sininen sametti. Hänen suunsa oli vertakihoilevan haavan kaltainen, ikäänkuin luotu suudelmille. Mutta eritoten juuri kulmakarvat tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen, sillä ne antoivat hänen kasvoilleen villin, sanoakseni sotaisen sävyn.
Koko vierailuni aikana hoiti hän talossa emännyyttä, sillä hänen äitinsä oli tapansa mukaan poissa. Ennen oli Märtakin — niin kertoi vapaaherra — ollut jossakin kartanossa kesät, mutta moneen vuoteen ei hän enää tahtonut mennä sinne. Kuinka omituisen hyvin nyt muistankaan vapaaherran sanat! Mutta silloin eivät ne kiinnittäneet mieltäni. En kysynyt missä kartanossa, enkä myöskään syytä hänen poisjäämiseensä.
Tunnustan, että rakastuin Märtaan heti kuin koulupoika. Hänen omituinen vaiteliaisuutensa ja ylhäinen, hillitty ylpeytensä tenhosivat minut kokonaan, vaikka olin jo kahdenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen. Mutta vaikka viivyin talossa viipymistäni, en vain saanut selville tuliko vastarakkautta osakseni. Mitkään pienet merkit eivät tukeneet toivoani, mutta mikään ei sitä myöskään vastustanut. Ja juuri tuo epätietoisuus teki minut avuttomaksi. Minä, joka koko ikäni olin totutellut seuraelämään, hämmennyin kokonaan hänen edessään. Puheeni ei sujunut hyvin ja omaksi kummakseni minä huomasin vielä voivani punastua. Minulla ei ollut rohkeutta viittailla tunteistani. Kaikki supistui vain huomaavaan kohteliaisuuteen ja pieniin palveluksiin.
Joka aamu päätin sinä päivänä suoraan ja rehellisesti tunnustaa rakkauteni, ja joka ilta sadattelin saamatonta arkuuttani. Sillä hän osasi jollain salaisella keinolla aina pitää keskustelun arvokkaana, eikä milloinkaan kevyempi tai tuttavallisempi sana päässyt hänen huuliltaan. Kuitenkaan ei hän ollut jäykkä eikä yksitoikkoinen. Hän oli ihmeellinen, merkillisin kaikista siihen asti tuntemistani. Ja kun kaikki näytti toivottomalta, jätin minä vihdoin voimattomana ja itsepilkan ärsyttämänä koko talolle hyvästit.
Palatessani äitini huvilaan olin varmasti päättänyt pyyhkiä Märtan pois muististani. Mutta niin vähällä en asiasta suoriutunut. Vaikka tuhannesti vakuutin itselleni, että äkkinäinen rakastumiseni oli vain poikamaista intoilua, jolle minun ikäiseni miehen pitäisi nauraa, niin en voinut vapautua tunteitteni pauloista. Samettinen, kauasuneksuva silmäpari eli mielikuvitukseni maailmoissa. Se herätti sielussani tuskaa ja hehkuvaa kaipausta, sai elämäni sietämättömäksi ja häämötti salaperäisenä unissani. Se painosti minua niin, että itseäni soimaten ja ironisen kiihtyneenä päätin heti lähteä matkalle. Mutta jouduinkin kokonaan toisiin tekoihin, sillä mielettömyydessäni ja enempää ajattelematta kirjotin vapaaherralle ja pyysin hänen tyttärensä kättä. Tietenkin heti kaduin tekoani ja olisin tahtonut kirjeeni takasin. Seuraavana hetkenä minä kuumeisin jännityksin ajattelin ratkasua. Ja voimatta kauemmin odottaa, kiiruhdin jo ennen vastauksen tuloa vapaaherran maatilalle.
Vaikka olin seikkailija ja vaikka vapaaherra oli ylpeä aateluudestaan, antoi hän minulle suostumuksensa. Tosin tunsi hän isäni, joskin hyvin pintapuolisesti. Mutta hänen myöntyväisyytensä ihmetytti minua suuresti, enkä voi sitä muuten selittää, kuin että hän naimakaupassani tyttärensä kanssa näki ainoan mahdollisuuden päästä velkojiensa käsistä. Hänellä ei ollut kerrassaan mitään minua vastaan. Päinvastoin sanoi hän olevansa iloinen, jos voittaisin Märtankin suosion.
Vaikka olenkin pelaaja, niin en milloinkaan ole kyennyt taiteellisesti nauttimaan odotuksen tuskasta. Tuska on aina tehnyt minulle odotuksen mahdottomaksi. Nytkin olin niin jännittynyt, että heti päätin etsiä tytön käsiini päästäkseni ratkasuun.
Kun hänet tapasin, tervehti hän minua ystävällisesti, mutta oli niin kalpea, että huomasin hänen isältään jo kaiken kuulleen. Samalla tajusin, että jos hetkeksikin antautuisin keskustelemaan muista asioista, menettäisin taaskin rohkeuteni. Taudinomainen tunne valtasi minut. Kuin suonenvedon kouristus kulki läpi ruumiini. Sanoin vaivoin, hiljaisin äänin mutta suoraan.
— Neiti, en kykene teidän edessänne käyttämään kiertoteitä… Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta te olette kokonaan lumonnut minut… Koko elämäni onni on teidän käsissänne… Minä rakastan teitä… Tahdotteko tulla vaimokseni?
Hän tuijotti minuun kauan, eikä minun tarvinne kuvata, minkälaisilta hetket tuntuivat, jotka äänettöminä, raskaina ja hitaina kuluivat. Sitten kysyi hän värähtelevin äänin:
— Oletteko saanut vanhempieni suostumuksen?
— Ainoastaan isänne.
Silloin miltei läpikuultava kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hänen ylähuulensa omituisesti nytkähti ja hermoväreitä liikkui hänen poskillaan. Hetken päästä ojensi hän minulle kätensä.
— Olen teidän, sanoi hän äänellä, jonka tukahtunutta sävyä en voi kuvailla.
Tuskansekainen onni täytti sydämeni. Olin kuin puristavista kahleista vapautettu. Minä suutelin nopeasti hänen kättään ja vedin hänet hiljaa rintaani vasten. Hän vaipui hervottomana käsivarteni varaan. Hänen silmänsä olivat ummessa, ja kun suutelin hänen huuliaan, olivat ne viileät, miltei kylmät. Vasta silloin huomasin, että hän oli pyörtynyt.
Tätäkään tapausta en silloin ymmärtänyt. Se herätti vain kummastustani. Luulin häntä heikkohermoiseksi ja hyvin herkäksi ja soimasin itseäni siitä, että olin käyttänyt liian voimakkaita ilmaisumuotoja lemmelleni. Mutta nyt esiintyy se minulle toisessa valossa, ja luulen sen käsittäväni.
Saimme kolmisin hänen äitinsä suostumuksen, vaikka ylpeän rouvan mieltä pitkän aikaa karvastelikin, että olin vaan kauppiaan poika. Mutta raha tasottaa niin monta juopaa maailmassa. Meidän kihlauksemme julkastiin.
Koko kihlausajan sain ihmetellä nuoren morsiameni omituisuuksia. Useimmiten oli hän hyvin vakava ja puhui vähän ja verhotusti. Sellaisella päällä ollessaan voi hän pitkän aikaa istua aivan ääneti, silmät puoliummessa, kasvoilla vieno surumielisyys ja katseessa kaipaava raukeus. Jos häntä silloin syleilin, säpsähti hän ja jäi minuun tuijottamaan ikäänkuin johonkin vieraaseen. Nähtävästi oli hänen vaikea palata unelmiensa utumaailmoista todellisuuteen.
Mutta hän saattoi myöskin yhtäkkiä, juuri kun luulin, ettei hän haaveisiinsa vajonneena enää minua muistanutkaan, heittäytyä rintaani vasten, kiertää kätensä ympärilleni ja kuiskata intohimoisin äänin: Sinua minä rakastan, sinua ainoata minä rakastan. Silloin hänen huulensa polttivat kuin tuli ja hänen suutelonsa päihdyttivät kuin viini.
Vaan oli sellaisiakin hetkiä, jolloin hän oli tavattoman iloinen, niin poikamaisen vallaton, että minä joskus, hämmästyneenä hänen kujeistaan, jäin totisena tuijottamaan häneen. Silloin hän usein nipisti minua leuasta, juoksi kovasti nauraen piiloon, tavallisesti huoneeseensa ja kiusasi minua pitkät ajat yksinäni.
Kaikissa tapauksissa olin onnellinen ja rakkauteni häneen kasvoi päivä päivältä. Ja eikö onni olekin täydellisin silloin kun ei sitä tunne, lempi suloisin silloin, kun rakastetun sielu joka hetki voi tarjota uusia aarteita, uusia, ennentuntemattomia viehätyksiä.
Häiden jälkeen olimme päättäneet tehdä pienen kiertomatkan.Suunnitelmamme sisälsi ensin matkan Italiaan sieltä Schweitsiin jaRanskaan ja sitten takaisin Suomeen, kesää viettämään.