The Project Gutenberg eBook ofUhkea markiisiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Uhkea markiisiAuthor: Rafael SabatiniTranslator: Alpo KupiainenRelease date: April 24, 2022 [eBook #67916]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1923Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UHKEA MARKIISI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Uhkea markiisiAuthor: Rafael SabatiniTranslator: Alpo KupiainenRelease date: April 24, 2022 [eBook #67916]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1923Credits: Tapio Riikonen
Title: Uhkea markiisi
Author: Rafael SabatiniTranslator: Alpo Kupiainen
Author: Rafael Sabatini
Translator: Alpo Kupiainen
Release date: April 24, 2022 [eBook #67916]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1923
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UHKEA MARKIISI ***
Kirj.
Rafael Sabatini
Englanninkielestä ["Bardelys the Magnificient"] suomentanut
Alpo Kupiainen
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1923.
I. VedonlyöntiII. Kuninkaan toivomuksetIII. René de LespironIV. Tyttö kuutamossaV. Varakreivi de LavédanVI. ToipuvanaVII. Eustachen vihamielisyysVIII. ValokuvaIX. Öinen hälytysX. KuolleistanoussutXI. Kuninkaan käskynhaltijaXII. Toulousen tuomioistuinXIII. Yhdennellätoista hetkelläXIV. Salaa kuuntelemassaXV. Herra de Chatellerault raivoissaanXVI. Kalpa käteenXVII. Ganymeden lörpöttelyXVIII. St. Eustace itsepäisenäXIX. Piitä ja terästäXX. Blagnacin salamurhaajatXXI. Ludvig OikeamielinenXXII. Riisumme satulat
»Siinä paha, missä —» kuiskasi La Fosse korvaani. Nämä sanat ja hänen merkitsevä katseensa saivat minut kääntymään ympäri tuolillani.
Ovi oli aukaistu, ja sen aukossa seisoi tanakka vartaloinen kreivi de Chatellerault. Lakeija, jonka liverissä oli minun vaakunani värit, punainen ja kullankeltainen, ja jonka selkä oli taipunut nöyrään kaareen, otti parhaillaan vastaan hänen hattuaan ja vaippaansa.
Seurue kävi äkkiä hiljaiseksi. Ilmassa oli hämmästyksen tuntu, sillä olimme kuulleet, että Chatellerault oli masentunut lemmenjumalan kilpatantereella saamastaan kolauksesta, emmekä odottaneet näin pian näkevämme häntä pöydässä, jossa — niin ainakin minä kerskailin — iloinen hilpeys oli puheenjohtajana.
Ja niinpä sai kreivi lyhyen hetkisen seisoa salini kynnyksellä samalla kun me katselimme häntä kaulojamme kurkottaen, ikäänkuin hän olisi ollut joku uteliasta huomiota herättävä olento. Sitten pääsi tyhjäpäiseltä La Fosselta tukahdutettu nauru, joka tuntui murtavan lumouksen. Minä rypistin otsaani. Se oli äärimmäisen epäkohtelias teko, jonka vaikutus minun oli millä hinnalla hyvänsä saatava haihdutetuksi.
Hypähdin pystyyn niin äkkiä, että tuolini liukui runsaasti puoli metriä kiiltävällä parkettilattialla; kahdella harppauksella olin kreivin edessä ja ojensin hänelle käteni lausuakseni hänet tervetulleeksi. Hänen tarmoton kädenpuristuksensa osoitti, että häntä jäyti suru. Kun hän astui kynttilöiden kirkkaasti valaisemaan saliin, tunkeutui hänen vantterasta ruumiistaan syvä, murheellinen huokaus.
»En luullut tapaavani täällä näin paljon väkeä», sanoi hän. Ja hänen seuraavat sanansa selittivät syyn hänen alakuloiseen sävyynsä. »Kuningas, herra de Bardelys, on kieltäytynyt ottamasta minua vastaan; ja kun aurinko on laskenut, täytyy meidän, hovin pienempien tähtien, turvautua kuuhun saadaksemme valoa ja iloa.» Hän teki minulle keikailevan kumarruksen.
»Olenko minä siis yön valtias?» laskin nauraen leikkiä. »Vertauksenne on enemmän leikillinen kuin sattuva, sillä kuu on kylmä ja ynseä, mutta saatte nähdä, että minä olen aina lämmin ja sydämellinen. Olisin toivonut, että joku vähemmän harmillinen seikka kuin hänen majesteettinsa epäsuosio olisi suonut minulle sen ilon, että te kunnioitatte pöytääni läsnäolollanne.»
»Eipä teitä turhanpäiten nimitetä uhkeaksi», vastasi hän, kumartaen toistamiseen välittämättä maireihin sanoihini sisältyvästä pistoksesta.
Purskahdin nauruun, jätin kohteliaisuudet siihen ja vein hänet pöytään.
»Ganymedes, paikka herra kreiville. Gilles, Antoine, pitäkää huolta herra de Chatelleraultista. Basile, viiniä herra kreiville. Liikkukaa vilkkaasti!»
Yhdessä tuokiossa oli hänestä tullut puuhaisan huomaavaisuuden keskipiste.
Mutta hänen tulonsa aiheuttama pidättyminen hillitsi yhä seuruetta, sillä Chatelleraultista ei moni pitänyt, ja hänen saapumisellaan oli hyvin samanlainen vaikutus kuin pääkallon ilmestymisellä egyptiläisten pitoihin.
Pelkäänpä, että kaikista niistä iloisista ystävistä, jotka istuivat pöydässäni — heidän joukossaan oli vain harvoja, jotka eivät olleet saaneet tuntea hänen valtaansa — oli tuskin ainoatakaan, joka olisi välittänyt salata halveksumistaan kukistunutta suosikkia kohtaan. Sen, että hän oli kukistunut, ilmaisivat meille yhtä hyvin hänen sanansa kuin kaikki se, mitä ennestään tiesimme.
Mutta omassa talossani tahdoin säästää häntä etukäteen maistamasta sitä kalseutta, jota koko Pariisi hänelle huomenna osoittaisi; senvuoksi esiinnyin isäntänä niin kunnioittavasti ja ystävällisesti kuin asemani suinkin saattoi vaatia, kohdellen häntä perin sydämellisesti, samalla kun panin viinit virtaamaan entistä runsaammin sulattaakseni jäisen jäykkyyden muiden vieraitteni käytöksestä.
Ponnistukseni eivät menneet hukkaan. Rypälemehun kirvoittava vaikutus alkoi vähitellen tuntua. Hyvä tuuli levitti uudelleen vaippansa meidän yllemme; kommat ja leikinlasku maustivat naurun säestämää puheluamme, kunnes ilonpidostamme aiheutuvan melun täytyi avoimista ikkunoista kantautua elokuun illan keveän tuulenhengen mukana St. Dominique-katua, Enfer-kadun poikki kenties aina Luxembourg-palatsin asukkaiden korviin saakka, kertoen heille, että Bardelys ystävineen taaskin vietti noita hurjia kemujaan, jotka olivat tulleet Pariisissa puheenparreksi ja jotka osaltaan olivat melkoisessa määrin olleet aiheena ihmisten minulle antamaan liikanimeen »Uhkea.»
Mutta kun maljat myöhemmin kävivät vallattomiksi ja niitä esitettiin vähemmän henkilön tai asian kuin itse viinin tähden, muuttuivat sukkeluudet rohkeammiksi, menettäen varovaisen, hillityn sävynsä; harkitsemattomuus leijaili jonkun aikaa yllämme vaanivan petolinnun tavoin, iskien sitten äkkiä keskellemme La Fosse-houkkion sanoissa.
»Hyvät herrat», sopersi hän hänelle ominaiseen teeskennellyn narrimaiseen tapaan ja silmäillen kalseasti Chatelleraultiä, »haluan esittää teille maljan.» Hän nousi varovasti seisoalleen — hän oli päässyt siihen tilaan, jossa varovainen liikkuminen on perin tarpeellinen. Siirtäen katseensa kreivistä puolillaan olevaan lasiin. hän antoi lakeijalle merkin täyttää sen. »Reunoja myöten, hyvät herrat!» hän komensi. Sitten seuranneen hiljaisuuden aikana hän koetti seisoa toinen jalka lattialla ja toinen tuolilla; mutta kun tasapainon säilyttäminen siten kävi vaikeaksi, tyytyi hän seisomaan suorana, vakavammassa, jos kohta ei niin maalauksellisessa asennossa.
»Hyvät herrat, esitän maljan Ranskan verrattomimmalle, kauneimmalle, kylmimmälle naiselle, jonka saavuttaminen myöskin on vaikeinta. Juon maljan niiden hänen tuhansien sulojensa kunniaksi, joista maine on meille kertonut, ja hänen suurimman ja kiihoittavimman viehättävän puolensa, miehiä kohtaan osoittamansa kylmyyden, kunniaksi. Ja samalla pyydän teitä juomaan maljan sen nuorukaisen menestykseksi, joka saa onnen olla Endymionina tälle Dianalle.
— Siihen», jatkoi La Fosse, joka oli klassillisten kielien ja kreikkalais-roomalaisen mytologian innokas harrastaja, »vaaditaan Adonista kauneudessa, Marsia uljuudessa, Apolloa laulussa ja itse Erosta rakkaudessa. Ja minä pelkään», — hän nikotteli — »että siihen ei kukaan pysty, koska se koko Ranskan ainoa mies, johon me olimme panneet toiveemme, ei ole siihen kyennyt. Hyvät herrat, seisomaan! Esitän maljan verrattomalle Roxalanne de Lavédanille.»
Niin paljon kuin nämä sanat minua huvittivatkin, sekaantui hilpeyteeni samalla pelokkaita aavistuksia. Loin nopeasti katseen Chatelleraultiin nähdäkseni, mitä hän piti tästä naljailusta ja maljan esittämisestä sille naiselle, jota kosimaan kuningas oli hänet lähettänyt, mutta jota hänen ei ollut onnistunut voittaa. Hän oli La Fossen kehoituksesta noussut seisomaan kuten kaikki muutkin; joko hän ei ollut epäillyt mitään tai oli arvellut, että epäilys oli mitätön toimintaohjeeksi. Mutta kun neidon nimi mainittiin, levisi hänen tärkeännäköisille kasvoilleen synkkä ilme. Hän laski lasinsa pöytään niin rajusti, että sen hento jalka katkesi ja valkealle pöytäliinalle valahti punainen viinijuova, joka levisi hopeisen kukkamaljakon ympärille. Tämän tahran nähdessään hän malttoi mielensä ja pakottautui noudattamaan seurustelutapoja, joiden hän oli hetkeksi sallinut itseltään unohtua.
»Bardelys, pyydän tuhannesti anteeksi kömpelyyttäni», hän mutisi.
»Läikkynyt viini», vastasin nauraen, »on hyvä enne.»
Ja sillä kertaa uskoin tuon lauseen oikeaksi, sillä ilman viinin läikkymistä ja sen äkillistä vaikutusta olisimme todennäköisesti joutuneet verenvuodatuksen todistajiksi. Näin saatiin ajattelemattoman La Fossen sopimaton pilailu verrattain rauhallisesti sivuutetuksi. Mutta kun asia oli kerran otettu puheeksi, ei siitä niin hevillä luovuttukaan. Neiti de Lavédanista tuli yleisen keskustelun aihe, ja myöskin kreivin kosintaan viittailtiin, aluksi hämärästi, sitten selvästi, noudattamatta vähääkään hienotuntoisuuden vaatimuksia, mistä seikasta en voi muuta kuin moittia viiniä, jolla nämä herrasmiehet olivat sekoittaneet järkensä. Yhä enemmän huolissani tarkkailin kreiviä. Mutta hänessä ei enää näkynyt ärtymisen oireita. Hän istui ja kuunteli keskustelua, ikäänkuin se ei olisi vähääkään koskenut häntä. Saattoipa hän joskus hymyilläkin jollekin sattuvalle sutkaukselle, ja jopa hän vihdoin liittyi mukaan seurueen hilpeään sukkeluuskilpailuun, puolustautuen toisten hyökkäyksiä vastaan. Mutta niiden hyväntuulisuus riitti vain heikosti verhoamaan sitä vastenmielisyyttä, jota häntä kohtaan tunnettiin, tai sitä tyydytystä, jota hänen äskeinen vastoinkäymisensä herätti.
Jonkun aikaa minä pysyttelin syrjässä sekaantumatta yleiseen pilailuun. Mutta vihdoin minut kenties petti se seikka, että Chatellerault, kuten olen kertonut, suhtautui kaikkeen niin sävyisästi; kenties sai minut narratuksi viini, jota lienen nauttinut liikaa kuten vieraanikin; tulin lausuneeksi sanoja, joita ilman tämä kertomus olisi jäänyt kirjoittamatta.
»Chatellerault», huudahdin nauraen, »luopukaa toki noista verukkeista; tunnustakaa, että esitätte vain tekosyitä ja että olette hoitanut tämän asian kömpelösti, mikä on anteeksiantamatonta sellaiselle miehelle kuin teille, jolla on kaikki hovitottumuksen tuottamat edut!»
Hänen kasvoilleen lehahti puna, ensimmäinen suuttumuksen merkki, senjälkeen kun viini oli läikkynyt.
»Menestyksenne, Bardelys, tekee teidät turhamaiseksi, ja turhamaisuudesta kehittyy pöyhkeily», vastasi hän halveksivasti.
»Katsokaapa!» Vetosin seurueeseen. »Huomaatteko, kuinka hän koettaa karttaa suoraa vastausta! Ei, kyllä teidän on tunnustettava kömpelyytenne.»
»Minulla ei ole tunnustettavana mitään kömpelyyttä.» Chatellerault kiivastui ja korotti ääntään. »On perin mukavaa istua täällä Pariisissa, hovin velttojen, äitelien ja hermottomien kaunottarien keskellä; heidän suosionsa on helposti voitettu, koska he pitävät armastelua parhaana heille tarjoutuvana ajanvietteenä ja ottavat kiihkeästi vastaan kaikki ne tilaisuudet, joita te, ilakoivat kukkopojat, heille suotte. Mutta neiti de Lavédan on kokonaan toisenlaista ainesta. Hän on nainen eikä nukke. Hän on lihaa ja verta, eikä sahajauhoja, puuteria ja ihomaalia. Hänellä on sydän ja tahto, eikä hänen sielunsa ole turhamaisuuden ja julkeuden pilaama.»
La Fosse purskahti nauruun.
»Kuulkaa! Oi, kuulkaa», hän huusi, »tätä siveyden apostolia!»
»St, Gris!» täräytti joku toinen. »Tämä kelpo Chatellerault on menettänyt sekä sydämensä että päänsä.»
Chatellerault loi puhujaan vihasta hehkuvan katseen.
»Tepä sen sanoitte», virkoin minä hyväksyvästi. »Hän on sortunut neiti de Lavédanin uhriksi ja esittää nyt turhamaisuudessaan neidon täydellisten ominaisuuksien kokoomuksena. Onko olemassa sellaista naista kuin te kuvailitte, kreivi? Pyh! Kenties rakastajan mielikuvituksessa ja jonkun hourupäisen runoilijan tekeleissä; mutta ei missään muualla tässä äitelässä maailmassamme.»
Hän liikahti kärsimättömästi.
»Te olette ollut kömpelö, Chatellerault», intin. »Ette ole menetellyt taitavasti. Sellaista naista ei ole, jota ei voisi voittaa kuka mies tahansa, joka sen päättää tehdä, jos hänellä vain on sama yhteiskunnallinen asema kuin naisellakin ja hän kykenee säilyttämään naisen siinä tai nostamaan hänet korkeammalle. Naisen rakkaus, hyvä herra, on sellainen kasvi, jonka juurena on turhamaisuus. Teidän huomaavaisuutenne imartelee häntä ja tekee hänet etukäteen herkäksi antautumaan. Jos te siis vain viisaasti valitsette ajan hyökkäystä varten ja menettelette näppärästi — eikä taitoa perin paljoa tarvitakaan — niin taistelu on helposti voitettu ja nainen antautuu. Uskokaa minua, Chatellerault; olen kokonaista viisi vuotta nuorempi kuin te, mutta kokemuksiltani olen miespolvea teitä vanhempi ja puhun mitä tiedän.»
Hän naurahti katkeran pilkallisesti. »Jos perustatte kokemusväitteenne siihen, että olette aloittanut armastelu-uranne kahdeksantoistavuotisena lemmenseikkailulla, joka päättyi häväistysjuttuun, niin myönnän teidän olevan oikeassa», sanoi hän. »Mutta muutoin, Bardelys, kaikista kauneista naistenvalloittamispuheistanne huolimatta saatte uskoa minua, kun väitän, ettette koko elämänne aikana ole kohdannut ainoatakaan naista — sillä minusta ei näillä hoviolennoilla ole oikeutta vaatia itselleen sitä nimitystä. Jos haluatte nähdä naisen, niin menkää Lavédaniin, herra markiisi. Jos tahdotte, että lemmenjuonivarastostanne huolimatta joudutte lopultakin tappiolle, niin menkää käyttämään sitä Roxalanne de Lavédanin sydämen linnoitusta vastaan. Jos teitä huvittaa tuntea ylpeytenne nöyryytettynä, niin lähtekää Lavédaniin.»
»Haaste!» mylvi kymmenkunta ääntä. »Haaste, Bardelys!»
»Mais voyons», välttelin nauraen, »tahtoisitteko, että minun pitäisi matkustaa Languedociin muka kosimaan tätä ruumiillistunutta ihmenaista todistaakseni väitteeni oikeiksi? Olkaa laupiaita, hyvät herrat, älkääkä vaatiko sellaista!»
»Kerskailijan tavallinen puolustelu», murahti Chatellerault, »kun häntä pyydetään näyttämään kerskailunsa todeksi.»
»Arveleeko herra, että minä olen kerskunut?» lausuin, hilliten sisuani.
»Sananne tekivät sellaisen vaikutuksen — muutoin en ymmärrä sanojen tarkoitusta. Ne merkitsevät, että te voitte onnistua siinä, missä minä kärsin tappion, jos teitä vain huvittaa yrittää. Vaadin teitä koettamaan, Bardelys, vaadin vieläkin. Järjestäkää kosintanne niinkuin tahdotte; huikaiskaa puheena olevan naisen silmät rikkaudellanne ja uhkeudellanne, palvelijoillanne, hevosillanne, ajoneuvoillanne ja kaikella käytettävissänne olevalla loistolla! Mutta minä rohkenen väittää, että vaikka kokonaisen vuoden suitsuttaisitte huomaavaisuuttanne ja punoisitte ovelimpia juonianne, ette kuitenkaan saavuttaisi mitään tuloksia. Riittääkö tällainen haaste?»
»Mutta tämähän on sulaa hulluutta!» vastustelin. »Miksi pitäisi minun sitä koettaa?»
»Osoittaaksenne, että minä olen väärässä», härnäsi hän.»Todistaaksenne, että menettelin kömpelösti. Reippaasti toimeen!
— Onko rohkeutenne mennyttä, herra de Bardelys? Onko äsken niin hilpeästi kiekunut kukko nyt jo mykistynyt? Nähkääs, herra markiisi, teitä pidetään täällä huimana pelaajana. Kiihoittaako kenties veto teidät tähän yritykseen?»
Hypähdin pystyyn kuultuani ne sanat. Hänen ivansa kirpaisi luontoani kuin piiskan sivallus.
»Te tahdotte lyödä vetoa, niinkö, Chatellerault?» huusin vastaten uhmaan uhmalla. Kaikki vaikenivat, pidätellen henkeään. »Olkoon menneeksi sitten! Kuulkaa, hyvät herrat, ja olkaa todistajina! Täten panen puolestani veikkaan Bardelysin linnan ja Picardiessa olevat tilukseni, kivineen, kantoineen ja kaikkine ruohonkorsineen siitä, että kosin Roxalanne de Lavédania ja saan hänet suostutetuksi tulemaan Bardelysin markiisittareksi. Tyydyttääkö panokseni teitä, herra kreivi? Voitte panna sitä vastaan kaikki, mitä teillä on», lisäsin karkeasti, »mutta sittenkin, sen vannon, te jäätte runsaasti etupuolelle.»
Ensimmäiseksi puhkesi muistaakseni puhumaan Mironsac, lempeä, herttainen, alle kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen; hän koetti vielä niinkin myöhään hillitä meitä ja vedota järkeemme.
»Hyvät herrat, hyvät herrat!» hän rukoili. »Taivaan nimessä, ajatelkaa, mitä teette! Bardelys, vetonne on sulaa hulluutta. Herra de Chatellerault, ettehän hyväksy sitä? Te —»
»Ole vaiti!» ärähdin hänelle hieman tuikeasti. »Mitä on herra deChatelleraultilla sanottavaa?»
Hän tuijotti pöytäliinaan ja viinitahraan, jonka oli siihen tehnyt, kun neiti de Lavédanin nimi ensi kerran mainittiin. Hän istui pää kumarassa, joten hänen pitkä, musta tukkansa oli valahtanut eteenpäin, verhoten osittain hänen kasvonsa. Kuullessaan kysymykseni hän katsahti äkkiä ylös. Hänen aistillisilla huulillaan väreili aavemainen hymy, sillä hänen kasvonsa olivat käyneet kiihtymyksestä tavattoman kalpeiksi.
»Herra markiisi», virkkoi hän, nousten seisomaan, »hyväksyn tarjouksenne ja panen veikkaan Normandiessa olevat tilukseni teidän Bardelys-linnaanne vastaan. Jos te häviätte, ei teitä enää nimitetä Uhkeaksi; jos minä häviän — niin minusta tulee kerjäläinen. Vedollamme on ratkaiseva merkitys, Bardelys; toiselle meistä se tuottaa tuhon.»
»Se on hulluutta!» valitti Mironsac.
»Mordieux!» kirosi Cazalet, kun taas La Fosse, joka oli koko metakan alkusyy, päästi kiihtymyksensä ilmoille mielettömänä naurunhihityksenä.
»Kuinka paljon annatte minulle aikaa, Chatellerault?» tiedustin niin tyynesti kuin voin.
»Kuinka kauan tarvitsette?»
»Minusta olisi parempi, että te määräisitte sen», vastasin.
Hän mietti hetkisen ja kysäisi sitten:
»Riittääkö kolme kuukautta?»
»Jollen ole saanut kaikkea selväksi kolmessa kuukaudessa, niin minä maksan», sanoin.
Ja sitten Chatellerault teki sen ainoan tempun, jonka herrasmies mielestäni saattaa kaiken tapahtuneen jälkeen sellaisissa oloissa tehdä. Hän nousi pystyyn, pyysi seuruetta täyttämään lasinsa ja esitti lähtömaljan.
»Hyvät herrat, juokaa kanssani malja herra markiisi de BardelysinLanguedocin-matkan ja hänen yrityksensä menestykseksi!»
Vastaukseksi kajahti voimakas huuto samoista kurkuista, jotka jännitys oli äsken pitänyt äänettöminä. Jotkut hyppäsivät tuoleilleen, kohottivat lasinsa ylös ja suitsuttivat minulle kehuskeluaan niin äänekkäästi, kuin olisin ollut jonkun ylevän sankariteon suorittaja enkä päähenkilö koko lailla epäillyttävässä vedossa.
»Bardelys!» Se huuto pani talon kajahtelemaan. »Bardelys! UhkeaBardelys!ViveBardelys!»
Aamu oli käsissä, ennenkuin kaikki olivat poistuneet luotani, sillä vieraistani oli kymmenkunta jäänyt pelaamaan korttia toisten lähtiessä.
Kun heistä viimeinen oli hoippuroinut portaita alas ja minä olin käskenyt unisen lakeijan sammuttaa kynttilät, kutsuin Ganymedeksen näyttämään minulle tulta mennessäni vuoteeseen ja auttamaan minua riisuutumaan. Hänen oikea nimensä oli Rodenard; mutta ystäväni La Fosse oli mytologisessa innossaan antanut hänelle jumalien juomankantajan mukaan nimen Ganymedes, joka oli sitten jäänyt pysyväiseksi. Hän oli nelikymmenvuotias mies, ollut lapsesta saakka isäni palveluksessa, ja sittemmin oli hänestä tullut intendenttini, faktoottumini, taloudenhoitajani ja sekä Pariisissa että Bardelysissä olevien palvelijoitteni ja omaisuuteni ylivalvoja.
Auttaessaan sinä yönä minua riisuutumaan hän oli hyvin surullisen näköinen.
»Armollinen herra aikoo lähteä Languedociin?» hän kysyi murheellisesti. Hän nimitti minua aina siten kuten kaikki muutkin Bardelysissä syntyneet palvelijani.
»Veitikka, sinä olet kuunnellut», toruin minä.
»Mutta, monseigneur», selitti hän, »kun herra kreivi de Chatellerault esitti vetonsa —»
»Enkö ole sanonut teille, Ganymedes, että sattuessanne olemaan ystävieni joukossa teidän ei pidä kuulla muuta kuin mitä teille lausutaan eikä nähdä muuta kuin täyttämistä kaipaavat lasit? Mutta nyt! Me aiomme lähteä Languedociin. Entä sitten?»
»Kerrotaan, että sota voi puhjeta millä hetkellä hyvänsä», hän valitteli, »että herra herttua de Montmorency saa apuvoimia Espanjasta ja että hänaikooryhtyä puoltamaan Monsieurin [Isolla alkukirjaimella kirjoitettu Monsieur tarkoittaa kuninkaan veljeä, Orleansin herttuaa.Suom. muist.] asiaa ja maakuntansa oikeuksia hänen ylhäisyytensä kardinaalin valtapyyteitä vastaan.»
»Vai niin! Tuleeko meistä poliitikkoja, Ganymedes? Ja mitä tuo kaikki meitä liikuttaa? Jos olisitte kuunnellut tarkkaavammin, olisitte saanut tietää, että menemme Languedociin etsimään itsellemme puolisoa emmekä välitä mitään kardinaaleista ja herttuoista. Ja nyt tahdon nukkua, ennenkuin aurinko nousee.»
Seuraavana aamuna olin kuninkaan aamuvastaanotolla ja pyysin hänen majesteetiltaan poistumislupaa. Mutta kuullessaan, että aioin lähteä Languedociin, hän rypisti kysyvästi otsaansa. Hänen veljensä oli jo antanut hänelle varsin paljon huolta siinä maakunnassa. Selitin hänelle meneväni kosimaan, ja kun kaikki salailu tuntui minusta vaaralliselta, sillä se olisi vain saattanut ärsyttää häntä, kun hän myöhemmin saisi tietää naisen nimen, mainitsin hänelle — virkkamatta kuitenkaan mitään vedosta — että toivoin voivani tehdä neiti de Lavédanista markiisittareni.
Hänen otsansa painui entistä syvempiin ryppyihin ja hänen ilmeensä kävi synkemmäksi. Tavallisesti hän ei luonut minuun sellaisia silmäyksiä, jollaisen nyt kohtasin hänen väsyneistä silmistään, sillä Ludvig kolmastoista piti minusta paljon.
»Tunnetteko tämän naisen?» kysyi hän terävästi.
»Vain nimeltä, teidän majesteettinne.»
Sen kuullessaan hän kohautti hämmästyneenä kulmakarvojaan.
»Vain nimeltä? Ja aiotte mennä häntä kosimaan? Mutta, Marcel, ystäväni, te olette varakas mies — Ranskan rikkaimpia. Te ette voi olla onnenonkija.»
»Sire», vastasin, »tästä naisesta, hänen kauneudestaan ja hyveistään puhutaan hyvin ylistelevästi, ja se on antanut minulle aihetta luulla, että hänestä tulisi minulle erinomainenchatelaine. Olen saavuttanut sellaisen iän, jolloin on hyvä mennä naimisiin; onhan myöskin teidän majesteettinne usein siitä minulle huomauttanut. Ja minusta tuntuu, ettei koko Ranskassa ole toista naista, joka olisi enemmän tavoittamisen arvoinen. Suokoon taivas, että hän antaa myöntävän vastauksen kosintaani!»
»Pidättekö minusta hiukan, Marcel?» kysyi kuningas ominaiseen liikuttavan väsyneeseen tapaansa.
»Sire», huudahdin ihmetellen, mihin tämä kaikki tähtäsi, »tarvitseeko minun sitä vakuuttaa?»
»Ei», vastasi hän kuivasti, »te voitte todistaa sen. Todistakaa se luopumalla tästä languedocilaisesta kosioretkestä. Minulla on omat syyni, järkevät, poliittisesti tärkeät syyt. Haluaisin, että neiti de Lavédan menisi avioliittoon erään toisen miehen kanssa. Sitä toivon, Bardelys, ja odotan, että minua totellaan.»
»Sire», lausuin, taivuttaen masentuneena päätäni, »minua pahoittaa suuresti se seikka, että taipumukseni ovat ristiriidassa teidän toiveittenne kanssa, mutta minun täytyy toivoa anteeksiantoa teidän hyvyydeltänne ja lempeydeltänne, jos tunteeni ovat niin pakottavan voimakkaat, etten voi nyt perääntyä.»
Hän tarttui rajusti käsivarteeni ja katsoi terävästi minua silmiin.
»Uhmailetteko minulle, Bardelys?» hän kysyi suuttuneesti.
»Jumala minua siitä varjelkoon, sire!» vastasin nopeasti. »Noudatan vain sallimuksen tahtoa.»
Hän oli jonkun aikaa vaiti kuten henkilö, joka tahtoo hillitä itseään, ennenkuin puhuu mistään. Tiesin, että monet silmät tarkkasivat meitä, ja useat saapuvillaolijoista lienevät ajatelleet, että Bardelysia odotti sama kohtalo, joka edellisenä päivänä oli tullut hänen kilpailijansa Chatelleraultin osaksi. Vihdoin hän taaskin seisahtui vierelleni.
»Marcel», hän sanoi, mutta vaikka hän käyttikin sitä nimeä, oli hänen äänessään tyly sointu, »menkää kotiinne ja miettikää sitä, mitä olen teille puhunut! Jos pidätte arvossa suosiotani, jos tahdotte säilyttää ystävyyteni, niin luopukaa aikomastanne kosiomatkasta. Mutta jos itsepintaisesti pidätte oman päänne, niin teidän ei tarvitse palata. Ranskan hovissa ei ole tilaa sellaisille herrasmiehille, jotka ovat palvelleet vain huulillaan, eikä sellaisille hovimiehille, jotka niskuroivat kuningastaan vastaan.»
Se oli hänen viimeinen sanansa. Vastausta odottamatta hän pyörähti kantapäillään ympäri, ja hetkistä myöhemmin näin hänen syventyneen keskusteluun St. Simonin herttuan kanssa.
Käännyin huokaisten poispäin, sillä kaikista hänen heikkouksistaan ja kehnoudestaan huolimatta pidin tästä kardinaalin taluttamasta kuninkaasta ja olisin tarpeen vaatiessa ollut valmis kuolemaan hänen puolestaan. Mutta tässä asiassa — niin, mielestäni oli siinä kysymyksessä kunniani, ja minun oli mahdoton peräytyä muutoin kuin maksamalla vetoni ja tunnustamalla hävinneeni.
Lähdin matkaan samana päivänä. Sillä kun kuningas vastusti aiettani ja kun tiesin, kuinka jyrkkiin toimenpiteisiin hän helposti turvautui toteuttaakseen tahtonsa, niin minua pelotti, että hän saattaisi keksiä jonkun keinon estääkseen lopullisesti retkeni siinä tapauksessa, että vitkastelisin.
Matkustin vaunuilla, saattajinani kaksi lakeijaa ja parikymmentä minun liveriini puettua, aseistettua miestä, joita kaikkia komensi Ganymedes. Tämä itse ajoi toisissa vaunuissa, mukanaan pukuvarastoni ja matkatarpeet. Olimme komea, melkein kuninkaallinencortègekulkiessamme Enfer-katua pitkin ja poistuessamme Pariisista Orleans-portin kautta, lähtien etelään vievälle tielle. Seurueemme oli todella niin komea, että mieleeni välähti kuninkaan mahdollisesti saavan siitä kuulla ja lähettävän väkeä noutamaan minut takaisin, koska hän tiesi, minne olin menossa. Sitä välttääkseni päätin poiketa suunnastani, ja käännyimme itäänpäin Touraineen. Pont-le-Ducissa, lähellä Toursia, oli minulla serkku, varakreivi d'Amaral, ja hänen linnaansa saavuin kolmantena päivänä Pariisista lähdettyäni.
Koska minua olisi kaikkein viimeiseksi osattu etsiä tästä paikasta, jos minua yleensä haluttiin etsiä, jäin serkkuni vieraaksi viideksitoista päiväksi. Siellä ollessani saimme hälyttäviä tietoja etelästä; Languedocissa oli alkanut kapina herttua de Montmorencyn johdolla. Kun niin ollen menin sanomaan jäähyväisiä Amaralille, niin hän, tietäen minun aikovan Languedociin, koetti hartaasti pidättää minua luonaan siihen asti, kunnes kuulisimme, että mainittuun maakuntaan oli palautettu rauha ja järjestys. Mutta minä en pitänyt kapinaa vaarallisena ja pysyin tiukasti lähtöpäätöksessäni.
Ganymedes, joka viime vuosina viettämänsä ylellisen, mukavan elämän johdosta oli komeista kerskailuistaan huolimatta alkanut tuntea ankaraa vastenmielisyyttä kaikkea sodankäyntiä ja kiihoittavia seikkailuja vastaan, rukoili minua huolehtimaan turvallisuudestani ja makailemaan rauhallisesti Montaubanissa, kunnes maakunnan olot tasaantuisivat.
»Se seutu on kapinan liesi», hän intti. »Jos nuo chouanit vain saavat tietää, että olemme Pariisista ja kuulumme kuninkaan puolueeseen, niin totisesti katkaistaan kurkkumme. Koko niillä mailla ei ole ainoatakaan talonpoikaa — tuskinpa yhtään ainoata ihmistä — joka ei olisi punainen orleanisti, kardinaalin vastustaja ja paholaisen ystävä. Ajatelkaa toki, monseigneur. Matkan jatkaminen tällä hetkellä olisi salamurhan uhmailemista.»
»No sitten me uhmailemme sitä», virkoin kylmästi. »Käske miesten satuloida ratsunsa!»
Juuri kun lähdimme liikkeelle, kysyin häneltä, tunsiko hän Lavédaniin vievän tien. Tuo valehteleva pelkuri vastasi tuntevansa. Nuoruudessaan hän lienee sen tuntenut, mutta seutu oli kenties senjälkeen muuttunut siksi paljon, että hän meni ymmälle. Tahi mahdollisesti pelko pimitti hänen järkensä ja narrasi hänet mieluummin valitsemaan turvalliselta kuin oikealta tuntuvan tien. Sen vain tiedän, että vaununi illansuussa pysähtyivät horjahtaen, ja kun kurkistin ulos, näin vastassani vapisevan taloudenhoitajani, jonka kasvot hohtivat kalpeina hänen takkinsa palttinaisen kauluksen yläpuolella vallitsevasta hämärästä.
»Miksi pysähdyimme, Ganymedes?» tiedustin.
»Monseigneur», änkytti hän, alkaen puhuessaan vapista entistä kovemmin ja katsellen minua silmiin surkean ja masentuneen näköisenä, »pelkään, että olemme eksyksissä.»
»Eksyksissä?» kertasin. »Mitä puhelet? Onko minun nukuttava vaunuissa?»
»Voi, monseigneur, olen tehnyt parhaani —»
»Mitä? Varjelkoon Jumala meitä pahimmastasi!» ärähdin. »Avaa minulle ovi!»
Laskeuduin maahan ja silmäilin ympärilleni. Totisesti ei henkipalvelijani olisi voinut rangaistuksen uhallakaan löytää autiompaa eksymispaikkaa. Eteeni levisi kalpea, karu maisema — jollaista olisin tuskin uskonut olevan koko tässä kauniissa maakunnassa — näyttäen kenties nyt vielä tavallista kolkommalta sentähden, että sen yllä leijaili sakeaa iltausvaa. Kaukana oikealla puolellamme osoitti himmeästi ruskottava taivas läntistä suuntaa, ja edestämme erotin Pyreneitten hämärät piirteet. Ne nähdessäni pyörähdin ympäri ja tartuin henkipalvelijaani olkapäästä.
»Oletpa sinäkin uskottu palvelija!» ärjäisin. »Kun palaamme Pariisiin — jollet sinä siihen mennessä kuole pelosta — panen sinut työhön keittiöön. Suokoon Jumala, että sinusta tulee parempi keittiöpoika kuin matkaseuraIainen!» Sitten hyppäsin tien vieressä olevan aidan yli ja lähdin reippaasti astelemaan lähellä olevaa latoa kohti, komentaen puolitusinaa miehistäni seuraamaan itseäni.
Kun vanha ravistunut ovi narahti ruostuneilla saranoillaan, kuului sisältä valitusta ja hiljaista ruohon kahinaa. Pysähdyin hämmästyneenä odottamaan, kunnes yksi miehistäni sytytti tulen muassaan tuomaansa lyhtyyn.
Sen valossa näimme säälittävän näyn rakennuksen nurkassa. Siellä virui oljilla varsin nuori, pitkä ja voimakasrakenteinen mies. Hän oli täysissä pukimissa, pitkävartiset ratsastussaappaat jalassa. Asetakki riippui hänen yllään niin löyhästi, että näytti siltä kuin hän olisi koettanut riisua varustuksiaan, mutta uupunut kesken.
Ei tarvinnut olla terävä-älyinen arvatakseen, että edessämme oli yksi eilispäivänä tappiolle joutuneita sotureita, mies, joka oli ponnistanut viimeiset voimansa ja ryöminyt tänne saadakseen kuolla rauhassa. Ettei saapumisemme herättäisi hänessä pelkoa ja lisäisi siten hänen tuskiaan, polvistuin hänen viereensä veren tahraamille oljille ja nostin hänen päänsä käsivarteni varaan.
»Älkää pelätkö minua», sanoin vakuuttavasti. »Olemme ystäviä.Ymmärrättekö?»
Hänen huulillaan väreili sekunnin ajan heikko hymy.
»Minä kuolen — eikö niin?» kysyi hän ja Ganymedes taivutti päätään äänettömänä. Poika-parka huokasi. »Nostakaa minut pystympään.» hän pyysi, ja kun se palvelus oli hänelle tehty, harhaili hänen katseensa ympäri, kunnes se osui minuun. Sitten hän virkkoi.
»Monsieur, tahdotteko tehdä minulle viimeisen palveluksen?»
»Teen sen varmasti, ystävä-rukka», vakuutin ja kumarruin hänen puoleensa.
»Olen René de Lesperon, Lesperonista, Gascognesta. Tahdotteko lähettää sanan sisarelleni — myöhemmin?»
Kumarsin päätäni virkkamatta mitään.
»Hän on ainoa omaiseni, monsieur. Mutta», hänen äänensä kävi murheelliseksi, »on vielä toinenkin, jolle pyytäisin teitä toimittamaan tiedon.» Hän nosti tuskaisasti ponnistaen kätensä rintansa tasalle. Mutta hänen Voimansa uupuivat kesken, ja hän vaipui takaisin. »En jaksa, monsieur», hän äänsi liikuttavan anteeksipyytävästi. »Katsokaa kaulastani; siellä on ketjussa muistokotelo. Ottakaa se! Ottakaa se heti, monsieur! Siellä on myöskin eräitä papereita, monsieur. Ottakaa kaikki! Tahdon nähdä ne varmasti teidän hallussanne.»
Noudatin hänen pyyntöään ja vedin hänen ihokkaansa povelta joitakuita irrallisia kirjeitä ja muistokotelon, jossa oli erään naisen pienoiskuva.
»Pyydän teitä jättämään ne kaikki hänelle, monsieur!»
»Se tehdään», vastasin syvästi liikutettuna.
»Pitäkää sitä — pitäkää sitä ylhäällä», rukoili hän äänen käydessä heikoksi. »Näyttäkää minulle kasvoja.»
Hän katseli kauan kuvaa, jota pidin hänen edessään. Vihdoin hän huokasi kuin uneksien:
»Rakas!Bien aimée!» Kyyneleitä valui verkkaisesti hänen harmaille, riutuneille kasvoilleen. »Suokaa anteeksi tämä heikkouteni, monsieur!» kuiski hän katkonaisesti. »Meidät olisi vihitty kuukauden kuluessa, jos olisin elänyt.» Lopuksi tuli nyyhkytys, ja kun hän alkoi taaskin puhua, kävi se työläämmin, ikäänkuin nyyhkytys olisi vienyt puolet hänen elinvoimiensa tähteistä. »Kertokaa hänelle, monsieur, että — kuolinhetkelläni — ajattelin häntä. Kertokaa — kertokaa hänelle — että — minä —»
»Hänen nimensä?» huudahdin peläten, että hän kuolee ehtimättä ilmoittaa sitä. »Mikä hänen nimensä on?»
Hän katseli minua, ja hänen silmänsä muuttuivat lasimaisiksi ja ilmeettömiksi. Sitten hän näytti ponnistautuvan ja toipuvan sekunniksi.
»Hänen nimensä?» mutisi hän hajamielisesti. »Hän on neiti de —»
Hänen päänsä retkahti rinnalle, kun kaula kävi äkkiä hervottomaksi. Hän vaipui Rodenardin syliin.
»Onko hän kuollut?» kysyin minä.
Rodenard nyökkäsi äänettömästi.
En tiedä, vaikuttiko minuun ladon nurkassa viruva olento, jonka peitteeksi Rodenard oli levittänyt vaipan, vai pakottiko joku muu kohtalon viittaus minut nousemaan pystyyn ja ilmoittamaan aikovani ratsain lähteä etsimään itselleni sopivampaa majapaikkaa.
»Huomenna», käskin Ganymedestä, seisoessani valmiina hyppäämään satulaan, »on sinun muiden kanssa palattava samaa tietä takaisin, otettava selvää Lavédaniin vievästä tiestä ja seurattava minua linnaan.»
Poistuin niityltä, ratsastin takaisin päin, kunnes tulin poikkitielle, jota myöten käännyin oikealle ja lähdin ajamaan ripeätä vauhtia Pyreneitä kohti. Olin valinnut tien viisaasti, mitä todisti se seikka, että noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua saavuin pieneen Mirepoixin kylään. Pysähdyin majatalon edustalle, jonka kilvessä pöyhisteli riikinkukko — ikäänkuin purevana ivana majatalon huonoudesta, sillä se ei ollut vähääkään parempi tavallista maantien ohessa olevaa kapakkaa.
Astuessani sisälle, kuului kadulta kavioiden kopsetta, ja neljä rakuunaa kersantin johtamina ratsasti tämän Paon-majatalon ovelle. He olivat nähtävästi ratsastaneet kovasti ja pitkän matkan, sillä heidän hevosensa olivat melkein tyyten nääntyneet.
Päästyäni sisälle kutsuin isäntää ja saatuani pullon hänen parasta viiniään — taivas vahvistakoon niitä ihmisiä, joiden on pakko tyytyä hänen huonoimpaansa — ryhdyin tiedustelemaan, missä olin ja miten pääsisin Lavédaniin. Sain tietää, että se oli vain kolmen tai neljän penikulman päässä. Toisen pöydän ääressä — huoneessa oli niitä vain kaksi — seisoivat rakuunat, neuvotellen kuiskaamalla keskenään.
»Hän on kuvauksen mukainen», virkkoi kersantti, ja vaikka kuulinkin hänen sanansa, ei päähäni pälkähtänyt, että he puhuivat minusta.
»Pardieu», kirosi eräs hänen tovereistaan, »lyönpä vaikka vetoa, että hän on sama mies.»
Ja sitten, juuri kun panin merkille, että isäntä Abdon, joka myöskin oli kuullut keskustelun, silmäili minua omituisesti, astui kersantti luokseni ja kysäisi: »Mikä on nimenne, monsieur?» Loin häneen ällistyneen katseen ja kysyin sitten vuorostani:
»Mitä se teihin kuuluu?»
»Anteeksi, hyvä herra, mutta me olemme kuninkaan asialla.»
Silloin muistin, että hän oli sanonut jonkun kuvauksen sopivan minuun. Samassa välähti mieleeni, että heidät oli lähettänyt hänen majesteettinsa pakottamaan minua noudattamaan hänen toivomuksiaan ja estämään minua pääsemästä Lavédaniin. Minut valtasi heti kiihkeä halu salata, kuka olin, saadakseni jatkaa matkaani estämättä. Ensimmäiseksi juolahti mieleeni sen onnettoman vainajan nimi, jonka olin puoli tuntia sitten jättänyt latoon, ja paukautin:
»Olen herra de Lesperon, palvelukseksenne.»
Liian myöhään oivalsin tehneeni virheen. Jos olisin ajatellut maakunnan rauhattomia oloja, olisi minun mieluumminkin pitänyt arvata, että heidän asiansa olivat yhteydessä kapinan kanssa.
»Rohkea hän ainakin on», huudahti eräs ratsumiehistä, purskahtaen nauramaan. Sitten kuului kersantin ääni kylmänä ja muodollisena:
»Kuninkaan nimessä, herra de Lesperon, vangitsen teidät.»
Hän oli tempaissut miekkansa ja sen kärki oli parin sentimetrin päässä rinnastani. Mutta huomasin, että hänen kätensä oli ojennettu aivan suoraksi, joten hänen oli mahdoton pistää äkkiä. Syöksyä tekemästä esti häntä välissämme oleva pöytä.
Tässä epätoivoisessa tilanteessa aivoni työskentelivät ripeästi, ja käsitin, että minun oli koetettava pelastautua hirveän nopeasti; hypähdin senvuoksi äkkiä taaksepäin, mutta jouduin hänen seuralaistensa syliin. Mutta liikahtaessani olin tarttunut sen tuolin jalkaan, jolla olin istunut. Kohottamalla sen iskua varten, vältin ratsumiesten otteen. Ennenkuin he ennättivät paljastaa miekkojaan, olin minä syöksynyt kuin jänis heidän välitseen kadulle. Kersantti seurasi kintereilläni, sadatellen miehiään pelottavan voimaperäisesti.
Hyppäsin tiellä niin kauaksi kuin jaksoin ja käännyin torjumaan miehen hyökkäystä. Käytin tuolia kilpenä ja väistin sillä hänen pistonsa. Pisto oli niin raju, että miekan kärki upposi puuhun ja säilä napsahti poikki, joten hänen käteensä jäi vain kahva ja lyhyt tynkä terästä.
Riensin ratsuni luokse ja keikahdin satulaan. Kiskaisin suitset niitä pitelevän poikanaskalin käsistä, painoin kannukset hevosen kupeisiin ja lasketin täyttä laukkaa katua pitkin, puristaen polvillani tiukasti ratsun kylkiä, samalla kuin jalustimet, joihin minulla ei ollut aikaa sovittaa jalkojani, heiluivat rajusti säärieni ympärillä.
Takanani pamahti pistooli, sitten toinen, ja olkapäässäni tuntuva terävä, pistävä kipu ilmaisi minulle, että olin haavoittunut. Mutta silloin en siitä välittänyt. Haava ei voinut olla vaarallinen, sillä muutoinhan olisin jo pudonnut satulasta, ja varsin hyvin ehtisin huolehtimaan siitä, kun olisin ensin päässyt eroon vainoojistani. Sain ajaa lähes puoli tuntia, ennenkuin he jäivät minusta, ja sittenkin tiesin heidän yhäti ajavan minua takaa, aikoen saavuttaa minut niiden tietojen nojalla, joita he voisivat saada kyselemällä pitkin matkaa.
Tällöin olin saapunut Garonnen varrelle. Pysäytin ratsuni vuolaasti juoksevan virran partaalle, joka välkkyvänä hopeavyönä kiemurteli tummavarjoisten äyräittensä välissä. Istuin siinä vähän aikaa kuunnellen ja tarkastellen komeata, torneilla varustettua linnaa, joka kohosi joen toisella puolella harmaana ja jyhkeän ylevänä. Mietin mielessäni, mikä kartano se saattoi olla, ja päättelin, että se otaksuttavasti oli Lavédan.
Kannustamalla ja mielittelemällä ratsuani houkuttelin sen veteen. Mutta turhaan sitä hoputin ja koetin saada sitä eteenpäin; se hypähteli pelokkaasti, päristeli, korskui, ponnisti sitten voimiaan, mutta virta kuljetti meitä nopeasti mukanaan eikä hevonen jaksanut viedä meitä yhtään lähemmäksi vastaista rantaa. Vihdoin solahdin pois sen selästä ja aloin uida sen rinnalla, ohjaten sitä suitsista. Mutta sittenkään se ei näkynyt kykenevän vastustamaan virtaa, joten lopuksi annoin sen mennä menojaan ja uin yksin toiselle rannalle, toivoen, että se nousisi maalle alempana ja saisin sen sitten uudelleen kiinni. Mutta kun joen yli päästyäni nousin seisomaan linnan varjoon, huomasin, että pelkurimainen eläin oli kääntynyt takaisin, kömpinyt ylös vedestä ja ravasi nyt takaisin samaa polkua, jota olimme tulleet. Minua ei suinkaan haluttanut lähteä sen perässä, vaan tyydyin vahinkoon ja kiinnitin huomioni edessäni olevaan kartanoon. Noin kahdensadan metrin päässä joesta kuvastuivat sen laajat, jykevät muurit tummaa, tähdikästä taivasta vasten. Rannan puoliselta etusivulta laskeutui maa vedenrajaan, jossa minä seisoin, kuutena pengermänä; kutakin niistä reunusti valkoinen marmorikaide, jonka päässä oli firenzeläistyylinen, neliskulmainen, tasalatvainen pylväs. Hämärässä kuutamossa saattoi erottaa tämän upean rakennuksen siron arkkitehtuurin ja kaunispuitteiset, kimaltelevat ikkunat. Mutta koko kartanossa ei näkynyt vähääkään liikettä.
Olin heikkona nälästä, väsynyt kovasta ratsastuksesta ja uupunut olkapäässäni olevasta haavasta, josta joka tapauksessa oli vuotanut jonkun verran verta. Sen lisäksi värisin vilusta märissä vaatteissani ja muistutin varmastikin mahdollisimman vähän sitä Bardelysiä, jota nimitettiin Uhkeaksi. Aloin ajatella, että minun olisi järkevintä etsiä joku tämän herraskartanon ulkorakennuksista ja nukkua siellä aamuun saakka. Mutta äkkiä valahti pihalle leveä valojuova eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Vaistomaisesti painauduin takaisin suojaavan pylvään varjoon ja katselin ylöspäin.
Äkillinen valojuova johtui siitä, että ikkunan edestä oli vedetty syrjään sitä verhoavat uutimet. Silmäilin nyt tätä ikkunaa, joka avautui eräälle parvekkeelle, ja näin — mielestäni samanlaisen näyn kuin Beatricen ilmestyminen lienee ollut Dantesta — valkopukuisen naisen hahmon. Kuu valoi häneen hohdettaan, kun hän nojasi rintasuojukseen, katsellen taivasta kohti. Näin suloiset, hienot kasvot; kenties niiden piirteet eivät olleet aivan kauneusmääritelmien mukaisesti tasaisen täsmällisesti sopusuhtaiset, mutta niissä oli oma erikoinen viehättävä kauneutensa, joka kenties johtui yhtä paljon ilmeestä kuin muodosta; sillä näistä herttaisista kasvoista kuvastui koko tyttöyden viehättävä sulous, raikkaus, puhtaus ja neitseellisyys.
Henkeä pidätellen ihailin hurmautuneena tätä valkeata näkyä. Jos tämä paikka oli Lavédan ja tuo tyttö se kylmä Roxalanne, joka oli lähettänyt uljaan Chatelleraultin tyhjin toimin takaisin Pariisiin, niin silloin minun todella kannatti yrittää.
Äkkiä värähti tyynessä ilmassa hiljainen laulu. Se oli muinaisprovencelainen laulu, jonka sävelen tunsin ja josta pidin; ja jos mitään olisi tarvittu lisäämään sitä lumousta, jonka vallassa jo olin, niin tämä pehmoinen, sointuva ääni olisi sen tehnyt. Yhäti laulaen hän kääntyi ympäri ja meni takaisin huoneeseen, jättäen ikkunan auki, joten hänen äänensä edelleenkin hänen poistuttuaan näkyvistä kantautui korviini heikosti kuin pitkän matkan päästä.
Samassa välähti mieleeni ajatus, että minun oli antauduttava tämän ihanan olennon armoille.
Ponnistin viimeiset voimani ja aloin kiivetä hänen parvekkeelleen. Se oli helppo tehtävä niinkin heikossa tilassa olevalle miehelle kuin minulle. Seinä oli paksulti murattien peitossa, ja lisäksi sain tukea alhaalla olevasta ikkunasta, sillä seisoessani sen vankalla ylälaudalla yletin sormineni ylhäällä olevan parvekkeen alareunaan. Kiskoin itseni ylös ja pian nostin käsivarteni rintasuojukselle. Olin päässyt jo istumaan hajareisin suojukselle, ennenkuin hän huomasi minut.
Laulu kuoli äkkiä hänen huuliltaan, ja hänen silmänsä, jotka olivat lemmikinsiniset, menivät levälleen minun herättämästäni pelosta. Vielä yksi sekunti, ja häneltä olisi päässyt parahdus, joka olisi kiidättänyt koko talon väen luoksemme, mutta minä astuin huoneen kynnykselle ja rukoilin:
»Mademoiselle, Jumalan rakkauden nimessä' pysykää vaiti! En tarkoita teille mitään pahaa. Olen pakolainen. Minua ajetaan takaa.»
Se ei ollut edeltäkäsin harkittua puhetta. En ollut ollenkaan valmistanut sanojani. Lausuin ne melkein koneellisesti — kenties innoituksesta, sillä juuri ne olivat varmastikin parhaiten omiaan takaamaan minulle tämän naisen myötätunnon. Ja mitä itse sanoihin tulee, niin ne olivat ehdottomasti totta.
Hän vilkaisi likomärkään pukuuni, kalpeihin kasvoihini ja vereen, joka oli tahrannut ihokkaani olkapäältä alaspäin. Kaikesta siitä hän oli tehnyt johtopäätöksensä, että minä muka olin vainottu kapinallinen. Hän talutti minut huoneeseen, sulki ikkunan ja veti sen eteen raskaat verhot, osoittaen siten minua kohtaan luottamusta, joka pisti omaatuntoani — käytinhän minä vääriä värejä.
»Pyydän anteeksi, mademoiselle, että olen pelästyttänyt teitä saapumalla näin sopimattomasti», virkoin enkä koskaan eläissäni ole tuntenut asemaani niin vaikeaksi. »Mutta olin näännyksissä ja epätoivoinen. Olen haavoittunut, ratsastin kovasti ja uin joen poikki.»
Sitten alkoi äkkiä, ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä, päätäni huimata, ja minun oli pakko nojautua seinää vasten ja hengitin raskaasti vähän aikaa. Häneltä pääsi heikko, huolestunut huudahdus.
»Monsieur, teidän pitää toki istua. Menen kutsumaan isääni ja laitamme teidät vuoteeseen. Ette saa enää olla tuossa puvussa.»
»Hyvyyden enkeli!» mutisin kiitollisena, ja ollen vielä puolittain huumaannuksissa turvauduin hänen kammiossaan hovitemppuihini, tartuin hänen käteensä ja nostin sitä huuliani kohti. Mutta ennenkuin olin painanut aikomani suudelman hänen sormilleen — joita hän jonkun ihmeen tähden ei tempaissut pois — osuivat katseemme uudelleen vastakkain. Pysähdyin kuten sellainen mies, joka aikoo tehdä pyhyydenhäväistyksen. Hetkisen hän katsoi minua silmiin; sitten minä jouduin hämilleni ja päästin hänen kätensä irti.
Tuon lapsen silmien viaton ilme se sillä hetkellä saattoi minut nolostumaan ja pani minut vapisemaan ajatellessani, kuinka halpaa olisi menettelyni, jos sallisin, että minut löydetään sieltä ja hänen nimensä sotketaan omaani. Lausumatta sanaakaan liikahdin vetääkseni verhon syrjään, mutta hän tarttui märkään hihaani ja pidätti minua.
»Mitä aiotte tehdä, monsieur?» hän huudahti hätääntyneenä. »Teidät voidaan nähdä.»
»St, lapsi!» varoitin. »Parempi niinkin, jos sikseen tulee.»
Samassa vetäisin verhon syrjään ja työnsin ikkunapuoliskot auki. Hän jäi seisomaan huoneeseen, katsellen minua kasvot valjuina ja silmissä tuskaisa, hämmentynyt ilme.
Loin häneen vielä viimeisen silmäyksen noustessani hänen parvekkeensa reunalle. Sitten laskeuduin alas samalla tavoin kuin olin sinne kavunnut. Riipuin käsieni varassa ja hapuilin jalkoineni alemman ikkunan ylälautaa, kun korvani alkoivat äkkiä humista. Vilahdukselta näin valkean olennon, joka kumartui eteenpäin parvekkeen reunalta; sitten tuntui verho laskeutuvan silmieni eteen; tunsin putoavani; kuului kuin myrskytuulen suhahdus; sitten — ei mitään.
Kun tulin tajuihini, huomasin olevani vuoteessa upeassa, tilavassa ja aurinkoisessa huoneessa, jota en ollenkaan tuntenut. Joitakuita sekunteja makasin tyytyväisesti hiljaa, välittämättä vähääkään ympäristöstäni. Katseeni lipui verkkaisesti pitkin tämän aistikkaasti sisustetun salin hauskaa kalustoa, osuen vihdoin laihaan kumaraiseen mieheen, joka seisoi selin minuun päin, käsitellen jonkun matkan päässä olevalle pöydälle asetettuja pulloja.
»Halloo, mestari!» puhuttelin häntä ja koetin samalla liikahtaa. Mutta se puristi huuliltani tuskanparahduksen. Vasen olkapääni oli turta ja hellä, mutta oikeassa jalassa oli äkillinen liikkeeni synnyttänyt ankaraa kipua.
Kuullessaan huudahdukseni pyörähti pöydän ääressä puuhaileva kuihtunut pikku mies äkkiä ympäri. Hänellä oli petolinnun kasvot, jotka olivat keltaiset kuin louisdor-kolikko, iso kyömynenä ja sysimustat silmät, jotka katselivat minua juhlallisesti. Suu oli ainoa miellyttävä piirre näissä kasvoissa, jotka muutoin olisivat näyttäneet ilkeiltä; siinä kuvastui hyväntuulisuus. Mutta kauan en saanut tarkastaa häntä, sillä samalla kun hän kääntyi, kuului vuoteeni vieressä toinenkin henkilö liikkuvan ja katseeni siirtyi sinne päin. Minua lähestyi komeapukuinen ja harvinaisen pitkä herrasmies.
»Olette valveilla, monsieur?» sanoi hän puolittain kysyvällä äänellä.
»Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa minulle, missä olen, monsieur!» pyysin minä.
»Ettekö sitä tiedä. Olette Lavédanissa. Minä olen varakreivi de Lavédan — palvelukseksenne.»
Vaikka en tosin olisi voinut muuta odottaakaan, valtasi minut kuitenkin ällistys, jonka pian ilmaisin tiedustamalla typeränä:
»Lavédanissa? Mutta miten olen tänne tullut?»
»Sitä on minun mahdoton sanoa», vastasi hän nauraen. »Mutta sen voin vannoa, että kuninkaan rakuunat eivät olleet kaukana jälessänne. Löysimme teidät viime yönä pihaltamme; olitte aivan nääntynyt, olkapäässänne oli haava ja jalkanne oli nyrjähtänyt. Hälytyksen teki tyttäreni, ja hän kutsui meitä avuksenne. Viruitte hänen ikkunansa alla.» Nähdessään sitten lisääntyvän kummastuksen ilmeen silmissäni ja pitäen erheellisesti sitä levottomuudesta johtuvana ehätti hän rauhoittamaan minua: »Teidän ei suinkaan tarvitse pelätä mitään, monsieur. Teitte oikein viisaasti tullessanne meille. Olette joutunut ystävien sekaan. Me, Lavédanin asukkaat, olemme myöskin orleanisteja, vaikka minä en ollutkaan mukana Castelnaudaryn taistelussa. Se ei ollut minun vikani. Hänen armonsa sanansaattaja saapui luokseni liian myöhään, ja vaikka lähdinkin miehineni liikkeelle, peräydyin Lautreciin saavuttuani ja kuultuani, että ratkaiseva ottelu oli taisteltu ja että meikäläiset olivat kärsineet musertavan tappion.» Hän huokasi pahoillaan.
»Jumala meitä auttakoon, monsieur! Monseigneur de Richelieu saa todennäköisesti suunnitelmansa meihin nähden toteutetuiksi. Mutta älkäämme siitä nyt huolehtiko! Te olette täällä ja olette turvassa. Vielä ei Lavédania epäillä ollenkaan. Kuten jo mainitsin, myöhästyin taistelusta ja palasin niin ollen rauhallisesti kotiin voidakseni palvella asiaamme jollakin muulla tavalla, joka kenties tarjoutuu. Suojaamalla teitä palvelen Orleansin Gastonia ja voidakseni tehdä samoin vastedeskin rukoilen, että edelleenkin säilyisin epäluuloilta. Jos Toulousessa saataisiin siitä vihiä — tai jos siellä tiedettäisiin, kuinka olen tukenut tätä kapinaa rahalla ja muulla tavoin — niin en vähääkään epäile, että minulta sen sovitukseksi vaadittaisiin pääni.»
Minua kauhistutti tämän perin hyvänsävyisen herrasmiehen rohkea vapaapuheisuus hänen kertoessaan vento vieraalle tällaisia valtiopetoksellisia seikkoja.
»Mutta sanokaahan, herra de Lesperon», jatkoi isäntäni, »kuinka on teidän laitanne.»
Hätkähdin uudelleen ällistyneenä.
»Mistä — mistä te tiedätte, että olen Lesperon?» kysyin.
»Ma foi», vastasi hän nauraen, »kuvitteletteko mielessänne, että olisin näin peittelemättä puhunut sellaiselle miehelle, josta en tiedä mitään? Ajatelkaa toki minusta parempaa, pyydän. Löysin viime yönä taskustanne nämä kirjeet, ja niiden osoitteesta sain tietää, ken olette. Nimenne on minulle hyvin tuttu», lisäsi hän. »Ystäväni herra de Marsac on usein puhunut teistä ja teidän kiintymyksestänne asiaamme, ja minua ilahduttaa suuresti, kun voin jonkun verran auttaa sellaista miestä, jota jo olen maineen nojalla oppinut pitämään arvossa.»
Vaivuin takaisin pieluksille ja ähkäisin. Olinpa todella tukalassa asemassa.
Pitäisikö minun nyt paljastaa hänelle oikea asianlaita? Pitäisikö minun ilmaista hänelle, etten ollutkaan Lesperon — en edes lainkaan kapinallinen — vaan Marcel de Bardelys, kuninkaan suosikki? En juuri pelännyt, että hän pitäisi minua urkkijana, mutta varmastikin hän ajattelisi, että eloon jäädessäni olisin vaarana hänen hengelleen; hänen täytyi pelätä, että kavaltaisin hänet, ja itseään suojatakseen hänellä olisi oikeus ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin. Entä sitten Chatelleraultin kanssa lyömäni veto?
Kun veto johtui mieleeni, siirtyivät ajatukseni itse Roxalanneen — tuohon herttaiseen, sulokasvoiseen lapseen, jonka huoneeseen olin edellisenä yönä tunkeutunut. Ja voitteko uskoa? Minusta — kaikkeen kyllästyneestä, kyynillisestä, uskomattomasta Bardelysistä — tuntui vastenmieliseltä jo pelkkä ajatuskin, että minun olisi poistuttava Lavédanista, ja vain siitä syystä, etten sitten enää saisi nähdä tätä maaseutuneitosta!
Niinpä annoinkin asioiden mennä menoaan, ja koska en millään tavoin väittänyt vääräksi sitä nimeä, joka minulle annettiin, pitivät varakreivi ja hänen perheensä minua edelleenkin Lesperonina.
Äkkiä herra de Lavédan kutsui vanhuksen vuoteeni viereen ja kuulin heidän keskustelevan tilastani.
»Arvelette siis, Anatole», sanoi hän lopuksi, »että herra de Lesperon pääsee jalkeille kolmessa, neljässä päivässä?»
»Olen siitä varma», vakuutti vanha palvelija, minkä jälkeen Lavédan, «kääntyen minuun päin, sanoi:
»Pysykää sen vuoksi reippaalla ja rohkealla mielellä, monsieur, sillä vammanne ei kaikesta huolimatta olekaan vaarallinen.»
Mutisin parhaillaan kiitoksiani ja selittelin olevani erinomaisella tuulella, kun meitä äkkiä häiritsi kaukaista ukkosta muistuttava ryminä.
»Mon Dieu!» kirosi varakreivi, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen. Hän seisoi pää kumarassa, kuunnellen jännittyneenä.
»Mitä se on?» tiedustin.
»Ratsumiehiä — nostosillalla», vastasi hän lyhyesti. »Joukkue, äänestä päättäen.»
Näiden sanojen vahvistukseksi kuului sitten linnanpihalta jyminää ja kavioiden kapsetta. Vanha palvelija seisoi avuttoman kauhun vallassa, väännellen käsiään ja valittaen: »Monsieur, monsieur!» Mutta varakreivi astui ripeästi ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Sitten hän purskahti nauramaan silminnähtävästi rauhoittuneena ja ilmoitti ihmettelevästi:
»Ne eivät olekaan ratsumiehiä. Pikemminkin ne näyttävät seurueelta yksityiseen liveriin puettuja palvelijoita; ja siellä on vaunut —pardieu, kahdet vaunut!»
Mieleeni välähti heti muisto Rodenardista ja seuralaisistani. Kiitin taivasta siitä, että olin vuoteenomana, joten hän ei voinut nähdä minua. Nyt hänet otaksuttavasti käännytettäisiin pois tyhjin käsin ja selitettäisiin hänelle, ettei hänen isäntänsä ollut saapunut eikä häntä odotettukaan.
Mutta se otaksumani oli ennenaikainen. Ganymedes oli sitkeätä ainesta, ja siitä hän antoi nyt näytteen. Kuultuaan, ettei Lavédanissa tiedetty mitään markiisi de Bardelysistä, ilmoitti uskollinen isännöitsijäni aikovansa jäädä sinne odottamaan minua, koska se paikka, hän vakuutti varakreiville, oli minun matkani määrä.
»Ensimmäinen mielijohteeni oli», selitti Lavédan kertoessaan siitä minulle myöhemmin, »haikailematta käskeä häntä tiehensä. Mutta ajatellessani asiaa ja muistaessani, kuinka mahtava kuninkaan suosikki tämä hirveä Bardelys-irstailija on, tuntui minusta viisaammalta antaa suojaa tälle kauhealle seurueelle. Hänen muonamestarinsa — veltto, julkea vintiö — väittää Bardelysin eronneen heistä viime yönä lähellä Mirepoixia ratsastaakseen tänne, käskien heidän seurata häntä tänään. Omituista, ettemme ole kuulleet hänestä mitään! Se mahdollisuus, että hän olisi pudonnut Garonneen ja hukkunut, olisi liian suuri onni voidakseni sitä toivoa.»
»Mutta miksi sitä toivoisitte, herra varakreivi?»
»Koska tiedän, millä asialla hän tulee Lavédaniin. Hän aikoo kosia tytärtäni.»
Jos hän olisi heittänyt pommin vuoteeseeni, ei hän olisi voinut sen paremmin saada minua hätkähtämään.
»Se hämmästyttää teitä, niinkö?» Hän naurahti katkerasti. »Mutta minä voin vakuuttaa teille, että asia on siten. Kuukausi sitten vieraili luonani kreivi de Chatellerault — toinen hänen majesteettinsa hienoista suosikeista. Hän saapui kutsumatta, ei esittänyt tulolleen mitään muuta syytä kuin että hän muka huvikseen matkusti maakunnassamme. Tuttavuutemme oli perin vähäinen enkä minä lainkaan halunnut sitä lujittaa. Mutta yhtäkaikki hän majoittui tänne mukanaan kymmenkunta palvelijaa ja näkyi aikovan viipyä täällä pitkään.
— Minua se kummastutti, mutta seuraavana aamuna sain siihen selityksen. Eräältä hovissa olevalta vanhalta ystävältäni sain kuriirin mukana kirjeen, jossa hän ilmoitti, että herra de Chatellerault oli tullut Lavédaniin, koska kuningas oli kehoittanut häntä kosimaan tytärtäni. Syiden arvaaminen ei ollut vaikeata. Kuningas pitää hänestä ja tahtoo tehdä hänestä varakkaan; helpoin keino on rikas avioliitto; ja Roxalannea pidetään perijättärenä. Sen lisäksi tunnetaan vaikutusvaltani tässä maakunnassa ja pelätään minun vastustavan kardinaalin puoluetta. Mitenkä voitaisiin minut paremmin uudelleen liittää kruunun kannattajiin — sillä kruunu ja hiippa merkitsevät samaa nykyisessä sekavassa Ranskassa — kuin naittamalla tyttäreni jollekin kuninkaan suosikille?
— Jollen olisi hyvissä ajoin saanut varoitusta, niin Jumala tietää, kuinka onnettomasti olisi käynyt. Mutta nyt ei herra de Chatellerault saanut nähdä tytärtäni kuin kahdessa tilaisuudessa. Heti samana päivänä, jona sain mainitsemani tiedot, lähetin hänet Auchiin eräiden hänen äitinsä sukulaisten hoiviin. Chatellerault viipyi viikon. Sitten hän kävi kärsimättömäksi ja tiedusti, milloin tyttäreni palaisi. 'Kun te poistutte, monsieur', vastasin, ja kun hän tiukkasi syitä, puhuin hänelle siksi avoimesti, että hän laittautui kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa paluumatkalle Pariisiin.»
Varakreivi lopetti puheensa ja käveli huoneessa, sillä aikaa kun minä mietin hänen sanojaan, jotka paljastivat minulle mielenkiintoisen seikan. Sitten hän alkoi taaskin puhua:
»Ja kun nyt Chatelleraultin aikeet eivät onnistuneet, valitsee kuningas vaarallisemman henkilön saadakseen toivomuksensa täytetyiksi. Hän lähettää markiisi Marcel de Bardelysin Lavédaniin samalle asialle. Epäilemättä hän pitää Chatelleraultin epäonnistumisen syynä kömpelyyttä ja on päättänyt tällä kertaa valita sellaisen miehen, jolla on hienokäytöksisen hovimiehen maine ja joka osaa armastelun taidon niin hyvin, että hän ehdottomasti saa tyttäreni kiedotuksi pauloihinsa. Hän imartelee meitä lähettäessään hovinsa komeimman ja tahdikkaimman herrasmiehen — niinhän maine kertoo — mutta se imartelu ei minuun pysty. Bardelys lähtee täältä yhtä tyhjin toimin kuin Chatelleraultkin lähti. Kun hän vain näyttäytyy, matkustaa tyttäreni taaskin Auchiin. Eikö suunnitelmani ole hyvä, herra de Lesperon?»
»Niin, kyllä», vastasin hitaasti, ikäänkuin punniten sanojani, »jos olette varma siitä, että Bardelysia koskevat päätelmänne ovat oikeat.»
»Olen enemmän kuin varma. Mitä muuta asiaa voisi hänellä ollaLavédaniin?»
Siihen kysymykseen en yrittänyt vastata.