Siitä viikosta, joka seurasi Lavédaniin tuloani, on minun hieman vaikea kirjoittaa. Se oli minulle hyvin tapausrikasta aikaa ja tuntui muovaavan luonteeni uudestaan sekä tekevän minusta kokonaan toisenlaisen henkilön kuin se Marcel de Bardelys oli, jota Pariisissa nimitettiin Uhkeaksi.
Rodenard viipyi tovereineen linnassa kaksi päivää, ja hänen vitkastelunsa huoletti minua alituisesti, sillä en tietänyt, kuinka kauan tuo hupsu katsoi sopivaksi sitä pidentää. Onneksi minulle oli herra de Lavédan yhtä huolissaan siitä, sillä häntä ei silloisena aikana miellyttänyt sellaisen miehen palveluskuntaan kuuluvien ihmisten läsnäolo, joka oli niin ilmeisesti kuninkaan puoluelainen. Vihdoin hän tuli neuvottelemaan minun kanssani siitä, mihin toimenpiteisiin voitaisiin ryhtyä, että heistä päästäisiin eroon, ja minä — perin kerkeänä punomaan hänen kanssaan salajuonia niin toivottua tarkoitusta varten — kehoitin häntä huomauttamaan Rodenardille, että herra de Bardelysiä oli kenties kohdannut onnettomuus ja että hänen olisi viisainta etsiä isäntäänsä maakunnasta tuhlaamatta aikaansa Lavédanissa.
Varakreivi noudatti tätä neuvoa ja tulos oli niin erinomainen, että Ganymedes, jonka velvollisuudentunto oli herätetty, lähti vielä samana päivänä — jopa samalla tunnilla — etsimään minua, mieli perin levottomana — sillä monista puutteistaan huolimatta tämä vintiö rakasti minua vilpittömästi.
Rodenardin lähdön jälkeisenä päivänä söin päivällistä perheen seurassa ja kohtasin uudelleen neiti de Lavédanin, jota en ollut nähnyt muutamia päiviä aikaisemmin tapahtuneen öisen parvekeseikkailun jälkeen. Myöskin varakreivitär oli saapuvilla; hän oli perin ankaran ja ylimyksellisen näköinen nainen — vartalo hoikka kuin keihäs, nenä perin kauhea — mutta mieleltään, kuten pian sain havaita, ylenmäärin taipuvainen puhelemaan häväistys- ja muita höystettyjä juttuja hovista, jossa hän oli viettänyt tyttöaikansa.
Siirsin katseeni hänestä hänen tyttäreensä ja kiitin taivasta siitä, ettei Roxalanne ollut äitinsä jäljennös.
Hän oli perinyt äidiltään yhtä vähän luonnetta kuin ulkonäköä. Sekä piirteiltään että sielultaan neiti de Lavédan muistutti isäänsä, ylevää, uljasta herrasmiestä.
Aterialla oli mukana vielä yksi henkilö, josta minulla tuonnempana on enemmänkin kertomista. Hän oli nuori mies, jonka ulkonainen vaikutus oli hyvä, lukuunottamatta kenties liian silmään pistävää narrimaisuutta, ja jonka herra de Lavédan esitteli minulle perheensä kaukaiseksi sukulaiseksi, herra de St. Eustacheksi. Hän oli varsin pitkä mies — hyvinkin minun mittaiseni — ja hänen ruumiinrakenteensa oli erinomainen, vaikka hän olikin hyvin nuori.
Hän näytti hupaiselta nuorukaiselta, jonka hupaisuus oli kielteistä laatua, pelkkää säyseyttä, mutta joka muutoin oli tympeä ja mieleltään kehittymätön — maalainen, kuten voi odottaa sellaisen olevan, joka on viettänyt elämänsä syntymämaakunnassaan, ja tämän maalaisuuden tekivät vielä näkyvämmäksi hänen ponnistuksensa sen salaamiseksi.
Hän kääntyi minun puoleeni kysäisten, tunsinko hovin hyvin. Olin vähällä tehdä auttamattoman virheen nauramalla hänelle vasten kasvoja; mutta malttaen ajoissa mieleni, vastasin epämääräisesti tuntevani sitä jonkun verran, minkä jälkeen hän melkein sai minut ponnahtamaan tuoliltani tiedustamalla minulta, olinko koskaan tavannut uhkeata Bardelysiä.
»Minä — olen hänen tuttavansa», myönsin varovasti. »Miksi sitä kysytte?»
»Hän johtui mieleeni sen johdosta, että hänen palvelijansa olivat täällä kaksi päivää. Tehän odotitte markiisia itseään, eikö niin, herra varakreivi?»
Lavédan kohautti äkkiä päätään sellaisen miehen tapaan, jolle oli lausuttu loukkaus.
»En odottanut, chevalier», hän vastasi painokkaasti.
»Ettekö ole koskaan tavannut häntä, monsieur?» kysyi chevalier.
»En koskaan.» Isännän äänensävystä saattoi jokainen muu paitsi tomppeli käsittää, ettei hän toivonut mitään vähemmän kuin tällaista kohtausta.
»Ihastuttava mies», mutisi St. Eustache, — »loistava, huikaiseva persoonallisuus.»
»Te — te kai olette hänen tuttaviaan», huomautin minä.
»Tuttavia?» kertasi tuo pöyhistelevä valehtelija. »Me olimme kuin veljeksiä.»
»Kuinka mielenkiintoista! Mutta miksi ette ole siitä ennemmin mitään hiiskunut?» torui talon rouva, silmäillen nuorukaista kateellisena — yhtä kateellisena kuin Lavédan paheksivana. »Onnettoman ikävää, että herra de Bardelys on muuttanut suunnitelmiaan eikä enää aio tulla meille. Sellaisen miehen kohtaaminen merkitsee sitä, että taaskin saa hengittäägrand mondenilmaa. Muistattehan, herra de Lesperon, tuon Bourgognen herttuattaren jutun?» Hän katsoi häijysti hymyillen minuun päin.
»Muistan sitä hämärästi», vastasin kylmästi. »Mutta luullakseni ovat huhut liioiteltuja. Kielikellot useinkin suurentavat mitättömän ojapahasen kohisevaksi vuoripuroksi.»
»Ette puhuisi noin, jos tietäisitte, mitä minä tiedän», väitti hän veitikkamaisesti. »Usein kyllä, sen myönnän, huhu paisuttaa tällaisten juttujen merkitystä, mutta tässä tapauksessa en usko huhun olleen edes kylliksi värikkään. Minulle on kerrottu, että hän on hyvin komea mies», lisäsi hän, vedoten minuun saadakseen vahvistusta sanoilleen.
»Madame», vastasin, »häntä pidetään varsin hauskannäköisenä.» Ja anteeksipyytävästi hymyillen jatkoin: »Minun on sanottu jonkun verran muistuttavan häntä.»
»Niinkö?» huudahti hän, kohottaen kulmakarvojaan ja silmäillen minua tarkemmin kuin sitä ennen. Ja sitten minusta tuntui, että hänen kasvoilleen hiipi pettymyksen ilme. Jollei tuo Bardelys ollut kauniimpi mies kuin minä, niin silloin hän ei ollut läheskään niin kaunis kuin hän oli kuvitellut. Hän kääntyi St. Eustacheen päin ja kysäisi:
»Onko asianlaita todella niin, chevalier? Huomaatteko te yhdennäköisyyttä?»
»Vanitas, vanitate», jupisi nuorukainen, jonka päässä oli joitakuita latinankielisiä sirpaleita ja joka mielellään toi ne näkyviin. »Minä en voi nähdä vähääkään yhdennäköisyyttä — en jälkeäkään siitä. Onhan herra de Lesperon komea kylläkin, sanoisin. Mutta Bardelys!» Hän loi katseensa kattoon. »Ranskassa on vain yksi Bardelys.»
»Enfin», virkoin nauraen, »te epäilemättä pystytte hyvin arvostelemaan sitä. Minä olin imarrellut itseäni sillä, että yhdennäköisyyttä oli jonkun verran olemassa, mutta otaksuttavasti olette te nähnyt markiisin useammin ja tunnette hänet paremmin kuin minä. Mutta siitä huolimatta tahdon, jos hän sattuu tulemaan tänne, pyytää teitä katselemaan meitä, kun olemme rinnakkain, ja arvostelemaan yhdennäköisyyttämme.»
»Jos sattumalta olen täällä», sanoi hän, käyden äkkiä hillityksi, minkä syytä ei ollut vaikea arvata, »ryhdyn mielelläni arvostelijaksi.»
»Jos sattumalta olette täällä?» kertasin, kummastellen. »Mutta varmastikin te, jos kuulisitte, että herra de Bardelys aikoo saapua, siirtäisitte toistaiseksi kaikki mahdollisesti silloin suunnittelemanne matkat, voidaksenne uudistaa sen suuren ystävyyden, jolla väitätte kunnioittavanne häntä.»
Chevalier silmäili minua sellaisen miehen näköisenä, joka katselee toista hyvin korkealta. Varakreivi hymyili tyynenä itsekseen, sivellen etusormellaan miettivästi komeata partaansa, samalla kun jopa Roxalanne, joka oli istunut äänettömästi kuunnellen keskustelua — lempeästi häntä säästettiin liian yksityiskohtaisesti sitä seuraamasta — loi minuun huvitetun katseen. Vain talon rouvasta — joka samoin kuin hänen laatuisensa naiset yleensä oli erikoisen hidasälyinen — ei tilanteessa ollut mitään erikoista.
Seuraavina päivinä näin chevalier St. Eustachea usein. Hän oli hyvin ahkera vieras Lavédanissa, eikä sen syytä ollut vaikea arvata. Omasta puolestani minä en pitänyt hänestä. Meidän suhtautumisemme toisiamme kohtaan kävi asteittain, tosin niin vähitellen, että sitä tuskin saattoi huomata, yhä vierovammaksi, kunnes se viikon lopulla oli tullut niin vihamieliseksi, että Lavédan näki sopivaksi ottaa sen puheeksi.
»Varokaa St. Eustachea!» hän varoitti minua. »Avoimesti puhuen pelkään häntä ja neuvoisin teitä tekemään samoin. Se mies on valehtelija, jos kohta vain kerskaileva valehtelija — ja valehtelijat voivat hyvin helposti tehdä tahallisia, tuhoisia kepposia.»
Nämä sanat olivat eittämättä järkeviä, mutta niihin sisältyvää neuvoa ei ollut helppo noudattaa, etenkään sellaisen miehen, jonka asema oli niin erikoislaatuinen kuin minun.
Lisääntyvästä vihamielisyydestämme huolimatta chevalier ja minä jouduimme varsin usein toistemme seuraan. Syynä siihen oli luonnollisestikin se, että missä hyvänsä Roxalanne oli, siellä tavallisesti olimme myöskin me molemmat. Minä olin kuitenkin siksi edullisessa asemassa, että se varmaankin lietsoi hänessä kalvavaa vihaa, joka perustui yhtä paljon mustasukkaisuuteen kuin mihinkään muuhun tunteeseen, sillä samalla kun hän oli Lavédanissa vain jokapäiväinen vieras, asuin minä siellä yhtä mittaa.
Siitä, miten sen ajan käytin, minun on vaikea puhua. Heti siitä hetkestä alkaen, jolloin olin nähnyt Roxalannen ensi kerran, olin tajunnut todeksi Chatelleraultin väitteen, etten ollut koskaan tuntenut naista. Hän oli oikeassa. Niillä, joita minä olin tavannut ja joiden mukaan minä olin heidän sukupuoltaan arvostellut, oli päinvastoin kuin tällä lapsella vain vähän oikeutta vaatia itselleen naisen nimeä. Ja se veto sitten! Kuinka kirosinkaan sitä niinä päivinä Lavédanissa! Kuinka sadattelinkaan Chatelleraultia, ovelaa, taitavaa juonittelijaa! Kuinka kiroilin itseäni, kun olin ollut siksi vähän ritarillinen ja kunniallinen, että olin niin helposti antanut narrata itseni näin halpamaiseen juttuun! Sillä joka kerta, kun vedon muisto johtui mieleeni, toi se perässään epätoivon. Jos olisin huomannut, että Roxalanne oli sellainen nainen kuin olin olettanut — jollaisia minä olin tuntenut — niin kaikki olisi ollut helppoa. Olisin kertonut hänelle olevani Bardelys, ja sellaiselle naiselle, jollaisen olin odottanut tapaavani, ei minun olisi ollut ollenkaan vaikea tunnustaa kaikkea. Mutta Roxalannelle! Jollei vetoa olisi ollut, olisin voinut ilmaista, kuka olin. Asian näin ollen tuntui minusta mahdottomalta paljastaa toinen ja salata toinen.
Oivalsin täydelleen, kuinka jokainen kulunut hetki teki tunnustamisen yhä vaikeammaksi. Kuta aikaisemmin sen tekisin, sitä todennäköisempää olisi, että minua uskottaisiin; kuta myöhemmäksi sen lykkäisin, sitä otaksuttavammaksi kävisi, että sanojani pidettäisiin valheena. Voi! Tuntui siltä, että Bardelysin muiden puutteiden lisäksi oli tullut raukkamaisuus.
Mitä tulee Roxalannen kylmyyteen, niin se oli pelkästään Chatelleraultin sepitystä, tai sitten vain haavemielisen La Fossen olettamus, keksintö. Asia oli todella aivan päinvastoin; minä en löytänyt hänessä lainkaan uhmailua enkä kylmyyttä. Aivan kokemattomana sukupuolensa juoniin nähden ja ollenkaan tuntematta keimailutemppuja hän oli luonnollisuuden ja neitseellisen yksinkertaisuuden perikuva.
Varakreivi huomasi, että suhteemme kävivät yhä läheisemmiksi, mutta hän ei koettanut sitä estää. Tämä ylevä herrasmies olisi luullakseni ollut sydämessään mielissään, jos meidän välillämme suhteet olisivat kehittyneet huippuunsa, sillä niin köyhänä kuin hän lieneekin minua pitänyt — Lesperonin Gascognessa olevat tiluksethan tultaisiin todennäköisesti takavarikoimaan hänen valtiopetoksensa tähden — hän samalla muisti, mistä se aiheutui ja kuinka innokkaasti se mies, jona minä esiinnyin, kannatti Orleansin Gastonin asiaa.
Mitä tulee varakreivittäreen, niin samat syyt, jotka olivat jossakin määrin tehneet tyttären minulle huomaavaiseksi, tehosivat hyvin myöskin äitiin.
Hän oli ollut kiintynyt chevalieriin, ennenkuin minä saavuin. Mutta mitäpä tiesi chevalier suuresta maailmasta verrattuna siihen, mitä minä osasin kertoa? Hänen mieltymyksensä häväistysjuttuihin pakotti hänet kyselemään minulta milloin mistäkin henkilöstä, joista useimmat olivat hänelle pelkkiä nimiä.
Niinpä kaikki — paitsi kenties chevalier de St. Eustachea — edistivät yhdessä juonessa kosintaani niin voimakkaasti, että sen olisi täytynyt saada Chatellerault kiristelemään hampaitaan raivosta, jos hän olisi voinut sen nähdä, mutta pani minut kiristelemään hampaitani epätoivosta, kun ajattelin tarkoin, missä asemassa olin. Eräänä iltana — olin ollut linnassa kymmenen päivää — olimme me, Roxalanne ja minä, soutelemassa Garonnella ja etenimme puolen penikulman päähän. Kun palasimme, ajelehtien virran mukana, airot toimettomina käsissäni, mainitsin hänelle, että aioin lähteä Lavédanista. Hän katsahti nopeasti ylöspäin; hänen ilmeensä oli melkein hätääntynyt, ja hänen silmänsä laajenivat, kun katseemme sattuivat vastakkain — sillä, kuten olen sanonut, hän oli täydelleen perehtymätön sukupuolensa temppuiluun ja luonteeltaan liiaksi vilpitön koettaakseen näytellä tai verhota tunteitaan.
»Mutta miksi teidän on lähdettävä?» hän kysyi. »Lavédanissa olette turvassa, mutta muualla saatatte olla vaarassa.»
»On paljon, mademoiselle, todella paljon pidättämässä minua Lavédanissa», jatkoin vihdoin. »Mutta velvollisuuteni vaativat minua lähtemään.»
»Tarkoitatteko yhteistä asiaa?» hän huudahti. »Uskokaa minua, te ette voi tehdä mitään! Uhrautumisestanne ei ole mitään etua. Voitte palvella herttuaa äärettömän paljoa paremmin, jos odotatte, kunnes aika on kypsä uutta iskua varten. Ja miten voisitte paremmin säilyttää henkenne kuin pysymällä Lavédanissa siihen asti, kunnes vaino on lakannut?»
»En ajatellut yhteistä asiaa, mademoiselle, vaan yksistään omaa itseäni — vain omaa kunniaani. Toivoisin voivani selittää teille kaikki, mutta minä pelkään», lopetin avuttomana.
»Pelkäätte?» kertasi hän, kohottaen kulmakarvojaan ihmeissään.
»Niin, pelkään. Pelkään teidän halveksimistanne ja vihaanne.»
Hänen kasvojensa kummastunut ilme kävi selvemmäksi, ja siitä kuvastui kysymys, johon minä en voinut vastata. Kumarruin eteenpäin ja tartuin toiseen hänen sylissä velttoina lepäävistä käsistään.
»Roxalanne», kuiskasin hyvin hellästi; sävyni, kosketukseni ja hänen nimensä käyttäminen pakottivat hänet ummistamaan silmänsä.
»Roxalanne», toistin, »olemme olleet hyviä ystävyksiä, te ja minä, siitä yöstä alkaen, jolloin kiipesin suojaa pyytämään teidän kammioonne, olemmehan?»
»Olemmehan toki, monsieur», änkytti hän.
»Siitä on kymmenen päivää. Ajatelkaa — ei enempää kuin kymmenen päivää. Ja tuntuu siltä kuin olisin ollut Lavédanissa kuukausimääriä, niin hyvin olemme tutustuneet toisiimme. Näiden kymmenen päivän aikana olemme muodostaneet itsellemme käsityksen toisistamme. Mutta siinä on se erotus, että minun on oikea, teidän väärä. Olen oppinut tuntemaan teidät koko tämän maailman suloisimmaksi, herttaisimmaksi pyhimykseksi. Jospa Jumala olisi sallinut minun tutustua teihin aikaisemmin! Silloin saattaisi kaikki olla aivan toisin; minä olisin voinut olla — minä olisin — toisenlainen, enkä olisi menetellyt niin kuin nyt olen. Te olette oppinut tuntemaan minut onnettomaksi, mutta kunnialliseksi herrasmieheksi. Sellainen en ole. Täällä käyttämäni värit ovat väärät, mademoiselle. Onneton lienen — ainakin on viime aikoina minusta siltä tuntunut. Kunniallinen en ole — en ole ollut. Siitä, lapsikulta, en voi puhua enempää.»
Keskeytin puheeni, ja olimme hetkisen hiljaa. Sitten hän äkkiä katsahti minua silmiin, ja hänen sormensa puristivat kättäni.
»Herra de Lesperon», hän virkkoi, »mitä te puhelette? Te rääkkäätte minua, monsieur.»
»Tarkastakaapa kasvojani, Roxalanne. Eikö niistä ollenkaan näy, että rääkkään myöskin itseäni?»
»No kertokaa sitten, monsieur», pyysi hän rukoilevan hellästi ja hyvittelevästi, »kertokaa minulle mikä teitä vaivaa, kahlehtien kielenne. Olen varma siitä, että te liioittelette. Te ette ole voinut tehdä mitään kunniatonta, mitään halpaa.»
»Lapsi», huudahdin, »kiitän Jumalaa siitä, että olette oikeassa! Minä en voi tehdä kunniatonta tekoa enkä tahdo sitä tehdä, vaikka kuukausi sitten sitouduinkin sen tekemään!»
Hänen katseestaan kuvastui äkkiä pelkoa, epäilyä, epäluuloa.
»Te — te ette kai tarkoita olevanne urkkija?» kysyi hän, ja sydämeni pohjasta kiitin ja ylistin taivasta, että ainakin siihen saatoin vilpittömästi vastata kieltävästi.
»Ei, ei — en sitä. En ole urkkija.»
Hänen kasvonsa kirkastuivat taaskin ja hän huokaisi.
»Se on luullakseni ainoa seikka, jota en voisi antaa anteeksi. Koska syy ei ole se, niin ettekö suostu ilmaisemaan sitä minulle?»
Hetkeksi valtasi minut halu tunnustaa, kertoa hänelle kaikki. Mutta minua pelotti sen hyödyttömyys.
»Älkää pyytäkö sitä!» rukoilin. »Saatte sen kyllä pian tietää.» Olin näet varma siitä, että kun olisin maksanut vetoni, leviäisi uutinen siitä ja Bardelysin tuhosta ympäri Ranskan kuin väreily veden pinnalla. Mutta nyt —
»Suokaa minulle anteeksi, että olen tunkeutunut elämäänne, Roxalanne!» anoin huoahtaen. »Voi, jospa vain olisin tuntenut teidät aikaisemmin! En uneksinutkaan, että tässä kuluneessa Ranskassamme on sellaisia naisia.»
»En tahdo udella, monsieur, koska päätöksenne kerran näyttää olevan niin luja. Mutta jos — jos myöhemmin, kun olen kuullut siitä asiasta, josta puhutte», hän jatkoi, silmät toisaalle käännettyinä, »tuomitsen teitä lempeämmin kuin te itse ja lähetän teille sanan, niin tahdotteko — tahdotteko palata Lavédaniin?»
Rinnassani tuntui voimakas sykähdys — voimakas, äkillinen toivon värähdys. Mutta yhtä äkkiä, yhtä voimakkaana palasi epätoivo mieleeni.
»Te ette lähetä minulle kutsua, siitä saatte olla varma», sanoin päättävästi, ja siihen keskustelu katkesi.
Tartuin airoihin ja aloin soutaa reippaasti. Ehätin lopettamaan tämän tilanteen.
Roxalanne istui kalpeana ja syviin aatoksiin vaipuneena, mutta hänen katseensa oli verhottu, joten en saattanut arvata mitään siitä, mitä hänen mielessään liikkui.
Saavuimme vihdoin linnan rantaan, ja kun ohjasin veneen pengermäportaille, riensi St. Eustache tarjoamaan käsivarttaan neidille. Hän pani merkille Roxalannen kasvojen kalpeuden ja loi minuun nopean, epäluuloisen katseen. Astellessamme linnalle sanoi hän omituisesti korostaen:
»Herra de Lesperon, tiedättekö, että maakunnassa huhutaan teidän kuolleen?»
»Toivoinkin, että sellainen huhu joutuisi liikkeelle kadottuani», vastasin tyynesti.
»Ettekä ole millään tavoin koettanut kumota sitä.»
»Miksi sen tekisin, kun kerran sitä huhua voidaan pitää turvallisuuteni takeena?»
»Siitä huolimatta, monsieur,voyons. Ainakin te saisitte huojentaa huolestumista — sanoisinpa melkein tuskaa — niiltä, jotka murehtivat teitä.»
»Ah!» virkoin. »Ja keitä ne sitten ovat?»
Hän kohautti olkapäitään, väänsi huulensa omituiseen hymyyn, vilkaisi syrjästä päin neiti de Lavédaniin ja murahti:
»Pitääkö minun mainita teille neiti de Marsacin nimi?»
Seisoin hievahtamatta paikallani, aivoni työskentelivät kuumeisesti, mutta kasvoni eivät värähtäneetkään hänen tarkastaessaan minua tutkivasti. Mieleeni välähti, että tämä oli varmaankin niiden kirjeiden kirjoittaja, jotka Lesperon oli antanut minulle, ja että juuri hänen pienoiskuvansa oli taskussani.
Pysyin ääneti, mutta tunsin äkkiä, että minua tarkkasi toinenkin silmäpari — Roxalannen. Hän muisti, mitä olin sanonut, hän lienee muistanut, kuinka hartaasti olin lausunut toivovani, että olisin kohdannut hänet aikaisemmin, ja hän lienee nopeasti keksinyt selityksen sanoilleni.
»Herra de St. Eustache», aloin puhua hyvin kylmästi, katsoen häntä suoraan lähekkäin oleviin silmiin, »olen sallinut teidän ottaa useita vapauksia, mutta yhtä en salli kenenkään tavoitella — ja niin paljon kuin teitä kunnioitankin, en voi tehdä poikkeusta teihinkään nähden. En voi sallia kenenkään sekaantua asioihini ja sanella minulle, miten minun on niitä hoidettava. Olkaa hyvä ja pitäkää se muistissanne!»
Heti paikalla hän muuttui orjamaisen maireaksi. Irvistys katosi hänen kasvoiltaan, uhma hänen sävystään. Hän hymyili ja liehakoi kuin halvin imartelija.
»Suokaa minulle anteeksi, monsieur!» hän huudahti, levittäen käsiään ja hymyillen hyvin nöyrästi. »Oivallan menetelleeni perin vapaasti, mutta te olette käsittänyt väärin sen tarkoituksen. Aikomukseni oli tiedustaa mieltänne erään suorittamani teon järkevyydestä.»
»Nimittäin, monsieur?» kysäisin, nakaten niskaani ja aavistaen vaaraa.
»Rohkenin tänään mainita, että te olette elossa ja terve, eräälle henkilölle, jolla luulin olevan oikeuden tietää siitä ja joka tulee tänne huomenna.»
»Tätä omavaltaista menettelyänne saatte katua», sähäytin hampaitteni välitse. »Kelle te sen ilmoititte?»
»Ystävällenne herra de Marsacille», vastasi hän, ja hänen nöyrän naamarinsa takaa alkoi virnistys taaskin pilkistää. »Hän on täällä huomenna», toisti hän.
Marsac oli se Lesperonin ystävä, jonka antamia, gascognelaista kapinoitsijaa koskevia lämpimiä suosituksia sain kiittää siitä kohteliaisuudesta ja ystävällisyydestä, jota olin tulostani alkaen saanut nauttia varakreivin puolelta.
»Tämä uutinen ei näytä juuri tervetulleelta, herra de Lesperon», huomautti Roxalanne omituisella äänellä. Hänen sävynsä teki minut levottomaksi, sillä siitä kuvastui heräävää epäluuloa.
»Se ei ole tervetullut, mademoiselle», vastasin. »Minulla on erinomaiset syyt toivoakseni, etten nyt tapaisi herra de Marsacia.»
»Erinomaiset ne todellakin ovat!» jupisi St. Eustache, ja hänen suupielensä painuivat ilkeän näköisesti. »Epäilemättä teidän käy vaikeaksi esittää hänelle todennäköistä syytä siihen, ettette ole hänelle ettekä hänen sisarelleen ilmoittanut olevanne elossa.»
»Monsieur», pamautin umpimähkään, »miksi koetatte sekoittaa tähän juttuun hänen sisarensa nimen?»
»Mitä?» kummasteli hän, silmäillen minua peittämättömän huvitettuna. Hän seisoi suorana, pää takakenossa, oikea käsivarsi ojossa, käsi keveästi viiruisen kepin kultanupilla. Hän siirsi katseensa Roxalanneen, sitten taaskin takaisin minuun. Vihdoin hän virkkoi: »Onko se ihmeellistä, että sekoitan tähän morsiamenne nimen. Tai kenties väitätte, ettei neiti de Marsac ole kihlattunne?»
Unohdin hetkeksi sen osan, jota näyttelin, ja sen miehen, jona esiinnyin, ja vastasin kiivaasti: »Niin väitän.»
»No, sitten te valehtelette», tokaisi hän, kohauttaen olkapäitään loukkaavan halveksivasti.
En usko, että minun voidaan sanoa kertaakaan koko elämäni aikana antautuneen raivon valtaan. Raa'at, kehittymättömät ihmiset saattavat joutua intohimon saaliiksi, mutta herrasmies ei minun mielipiteeni mukaan ole koskaan kiukuissaan. Enkä minä silloinkaan ollut, mitä tulee kiukun ulkoisiin merkkeihin. Nostin kumartaen hattuani Roxalannelle, joka seisoi lähellämme, silmissään pelokas ja ihmettelevä ilme.
»Mademoiselle, suonette minulle anteeksi, että minun on pakko kurittaa tätä lörpöttelevää koulupoikaa teidän näkyvissänne.»
Sitten astuin eteenpäin maailman hauskimmalla tavalla, tempaisin kepin chevalierin kädestä, ennenkuin hän aavistikaan, mitä aioin tehdä. Kumarsin hänelle äärimmäisen kohteliaasti, ikäänkuin pyytäen anteeksi tekoani, ja ennenkuin hän sitten oli tointunut ällistyksestään, olin sivaltanut kepillä hänen hartioihinsa kolme nopeata perättäistä iskua. Parahtaen tuskasta ja nöyryytyksestä, hän hypähti taaksepäin ja vei kätensä miekankahvaan.
»Monsieur», huudahti Roxalanne hänelle, »ettekö näe, että hän on aseeton?»
Mutta hän ei nähnyt mitään, tai jos näkikin, niin hän kiitti taivasta siitä, että asian laita oli niin. Silloin olisi Roxalanne astunut väliimme, mutta ojensin käteni, pidättäen häntä.
»Älkää olko peloissanne, mademoiselle», sanoin aivan rauhallisesti; sillä jollei se käsivarsi, joka oli voittanut La Vertoilen, kykenisi kepillä lannistamaan pariakin sellaista miekkailijaa kuin tämä kukkopoika oli, niin saisin hävetä koko ikäni.
Hän hyökkäsi kimppuuni raivoisasti, tähdäten säilänsä kärjen suoraan kurkkuani kohti. Väistin kepilläni; kun hän sitten vaihtoi säilän asentoa ja antoi minulle piston alempaa, tein minä vastasivalluksen ja saatuani hänen miekkansa keppiini pyöräytin sitä ympyrässä ja sinkautin sen pois hänen kädestään. Se kaarsi välkkyvänä valokieppuna hetkisen ilmassa ja kolahti sitten marmorisuojusta vastaan viiden, kuuden askeleen päähän meistä. Hän näkyi menettävän rohkeutensa samalla kertaa kuin miekkansa ja jäi armoilleni omituisena näytteenä typeryydestä, ällistyksestä ja pelosta.
Olihan chevalier de St. Eustache nuori mies, ja nuorille voidaan antaa paljon anteeksi. Mutta jos olisin antanut anteeksi sellaisen teon, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi paljastaessaan miekkansa aseetonta miestä vastaan, olisi se ollut naurettavaa suvaitsevaisuutta ja lisäksi äärimmäistä velvollisuuteni laiminlyöntiä. Vanhempana miehenä tuli minun antaa chevalierille opetusta käyttäytymisessä ja herrasmiehelle sopivassa ajatustavassa. Niinpä ryhdyinkin työhön aivan kiihkottomasti, pitäen silmällä vain hänen vastaista menestystään, ja annoin hänelle sellaisen selkäsaunan, jota olisi perinpohjaisuuteen nähden ollut vaikea parantaa. En välittänyt siitä, mihin sivallukset osuivat. Tanssitin keppiäni säännöllisessä tahdissa, ja minusta oli pikemminkin hänen kuin minun asiani, sattuivatko iskut päähän vai takapuoliin vai hartioihin. Minun oli teroitettava hänen mieleensä siveyssääntö, ja ne kolaukset, joita hän saattoi opetuksen kestäessä saada, olivat mitättömiä syrjäseikkoja, kunhan vain itse oppi juurtui hänen sieluunsa. Pari, kolme kertaa hän yritti päästä kanssani käsikähmään, mutta minä vältin häntä; minua ei suinkaan haluttanut käydä hänen kanssaan rahvaanomaiseen tappeluun. Tarkoitukseni ei ollut riidellä eikä tapella, vaan kurittaa, ja uskallanpa väittää, tarkoitukseni toteutin melkoisen onnistuneesti.
Vihdoin tuli Roxalanne väliin, mutta vasta sitten kun keppi edellisiä kenties hiukan rajummasta iskusta katkesi ja herra de Eustache vaipui avuttomana kokoon ähkyväksi läjäksi.
»Valitan, mademoiselle, että olen loukannut katseitanne tällaisella näytöksellä, mutta jollei näitä läksytyksiä anneta heti rikoksen tapahduttua, ei niiden vaikutus ole puoleksikaan niin terveellinen.»
»Hän ansaitsi sen, monsieur», vastasi hän, äänessään melkein raju sävy. Ja niin huonoa ainesta me olemme, että hänen halveksumisensa tuota valittavaa koru- ja muhkuraläjää kohtaan sai minut värähtämään mielihyvästä. Menin sinne, mihin hänen miekkansa oli pudonnut, ja nostin sen maasta.
»Herra de St. Eustache», lausuin, »olette siinä määrin häpäisseet tätä säilää, etten usko teidän enää haluavan sitä kantaa.» Niin sanoen katkaisin sen polveani vasten poikki ja heitin kappaleet kauas jokeen siitä huolimatta, että kahva oli kallisarvoinen, varustettu runsailla pronssi- ja kultakirjaimilla.
Hän kohotti tuhkanharmaita kasvojaan, ja hänen silmänsä säihkyivät voimatonta raivoa.
»Par la mort Dieu!» hän ärjyi käheästi. »Tästä saatte antaa minulle hyvitystä.»
»Jos ette vielä mielestänne ole saanut riittävästi hyvitystä, olen valmis sitä antamaan milloin vain tahdotte», vastasin kohteliaasti.
Ennenkuin ehdimme virkkaa mitään muuta, näin herra de Lavédanin lähestyvän meitä joutuisasti. Varakreivin otsa oli synkissä rypyissä, kuten olisi saattanut luulla, suuttumuksesta, mutta todellisuudessa pahoista aavistuksista, kuten minä aivan oikein arvasin.
Vaikkakin hän pelkäsi tapahtuman seurauksia ja St. Eustachen kostontoimenpiteitä — siitä huolimatta, että tämä oli poikanen — lausui hän kuitenkin peittelemättä ajatuksensa chevalierin käyttäytymisestä ja hänen minulta saamansa rangaistuksen sopivaisuudesta.
Sitten hän puhutteli palvelijoita tyyneen, tasaiseen tapaansa: »Anatole, on parasta, että käskette valjastaa vaunut herra chevalieria varten. En usko, että hän kykenee ratsastamaan kotiinsa.»
Anatole tirkisteli maassa viruvaa kalpeata nuorukaista, käänsi sitten pienet, kuihtuneet kasvonsa minuun päin ja virnisti erikoisen juhlallisesti. Herra de St. Eustache ei näkynyt olevan kovin suosittu.
Nojaten raskaasti erään lakeijan käsivarteen, lähti chevalier tuskallisesti pihalle, jossa hänelle parhaillaan laitettiin vaunuja kuntoon. Viimeisellä hetkellä hän kääntyi ja viittasi varakreiviä luokseen.
»Niin totta kuin Jumala elää, herra de Lavédan», hän vannoi, huohottaen raskaasti raivoissaan, »te saatte katkerasti katua sitä, että kävitte tänään puoltamaan tuota gascognelaista kerskailijaa. Muistakaa minua kumpikin, kun olette matkalla Toulouseen!»
Varakreivi seisoi hänen vieressään värähtämättä ja välinpitämättömän näköisenä, vaikka tämän julman uhkauksen olikin täytynyt tuntua hänestä kuolemantuomiolta.
»Hyvästi, monsieur — pikaista tervehtymistä!» Siinä koko hänen vastauksensa. Mutta minä astuin heidän luokseen.
»Eikö teidänkin mielestänne, varakreivi, olisi parasta pidättää hänet?» tiedustin. .
»Pyh!» äänsi hän. »Antaa hänen mennä.»
Chevalier katsahti pelästyneenä minua silmiin. Kenties tuo nuorukainen jo katui uhkaustaan ja tajusi, kuinka järjetöntä oli uhata sellaista miestä, jonka vallassa hän sattui olemaan.
»Ajatelkaa toki, monsieur!» huudahdin. »Teillä on ylevä ja hyödyllinen elämä edessänne. Ei minunkaan henkeni ole arvoton. Saammeko sallia, että tämä mato tuhoaa elämämme — niin, ja vaimonne sekä tyttärenne onnen?»
»Antakaa hänen mennä, monsieur; antakaa hänen mennä! Minä en pelkää.»
Kumarruin ja vetäydyin takaisin, viitaten lakeijaa viemään pois miehen, jokseenkin samalla tavoin kuin olisin viitannut häntä korjaamaan jotakin saastaa edestäni.
Jokaisen ajattelevan ihmisen on silloin tällöin täytynyt johtua katkerasti ajattelemaan, kuinka äärimmäisen avuttomina me olemme kohtalon armoilla, sen kaikkien oikkujen heiteltävinä.
Jos herra de Marsac olisi suvainnut saapua Lavédaniin jonakin järkevänä vuorokauden aikana, olisin minä jo ollut matkalla Pariisiin vakaassa aikomuksessa tunnustaa tappioni ja maksaa vetoni. Yön mietittyäni, mikä yhä enemmän oli lujittanut päätöstäni menetellä siten, olin alkanut ajatella, että senjälkeen voisin palata Roxalannen luokse; silloin tosin olisin köyhä, mutta minun aikeitani ei ainakaan voitaisi epäillä.
Juuri ne aatokset lienevät pitäneet minua valveilla myöhään yöhön saakka, ja kenties senvuoksi oli herätessäni aamu jo pitkälle kulunut. Aurinko paistoi huoneeseeni, ja vuoteeni vieressä seisoi Anatole.
»Kuinka paljon kello on?» kysyin, nousten reippaasti istumaan.
»Yli kymmenen», vastasi hän jäykän moittivasti.
»Ja te olette antanut minun nukkua!» äkeilin.
»Emme juuri estä teitä mistään täällä Lavédanissa, vaikka olemmekin valveilla», murahti hän. »Ei ollut mitään syytä, miksi herran olisi pitänyt herätä.» Sitten hän ojensi minulle paperiarkin. »Herra Stanislas de Marsac oli täällä varhain tänä aamuna sisarensa kanssa. Hän jätti tämän kirjeen teille, monsieur.»
Ällistyksen ja pelon syrjäytti mielessäni pian huojennus, koska Anatolen sanoista saatoin päättää, että Marsac oli poistunut. Otin siitä huolimatta kirjeen hieman epäröiden ja kääntelin sitä käsissäni.
Vihdoinkin voin hengittää vapaasti. He olivat poissa, ja mitä vahinkoa he lienevätkin ennen lähtöään tehneet René de Lesperon-paran maineelle, nyt he ainakaan eivät enää olleet täällä paljastamassa minua vieraan nimen käyttäjäksi. Pyytäen mielessäni Lesperon-vainajan haamulta anteeksi sitä häpeää, jonka hänen nimelleen aiheutin, mursin tämän merkityksellisen kirjeen sinetin. Kuoressa oli muun muassa noin seitsemänkymmenenviiden sentimetrin pituinen lankasäie.
»Monsieur», luin, »missä hyvänsä satun teidät kohtaamaan, on velvollisuuteni surmata teidät.»
Alku oli lupaava, totta totisesti?
»Vain siitä syystä», jatkui kirje, »en ole halunnut joutua kanssanne vastakkain tänä aamuna. Aika on siksi levoton ja tämä maakunta siksi vaarallinen, ettei voida tehdä sellaista tekoa, joka saisi hallituksen sinetinvartijan huomion kiintymään Lavédaniin. Siitä, että olette vielä hengissä, saatte niin ollen kiittää herra varakreiviä kohtaan tuntemaani kunnioitusta sekä omaa alttiuttani sitä asiaa kohtaan, jota molemmat palvelemme. Olen matkalla Espanjaan etsiäkseni sieltä turvaa kuninkaan kostolta.
»Henkeni pelastaminen on velvollisuuteni yhtä paljon itseäni kuin asiaamme kohtaan. Mutta minulla on myöskin velvollisuuksia sisartani kohtaan, jota te olette kohdellut niin solvaavan kevytmielisesti, ja ne minä, jos Jumala suo, täytän ennen lähtöäni. Teidän kunniastanne, monsieur, emme välitä puhua sellaisista syistä, joita minun ei tarvitse kosketella, enkä siihen lainkaan vetoa. Mutta jos teissä on jäljellä rahtuakaan miehuutta, jollette ole yhtä kurja pelkuri kuin olette suuri konna, odotan teitä ylihuomenna mihin aikaan hyvänsä ennen puolta päivää Auberge de la Couronnessa Grénadessa. Siellä, monsieur, järjestämme välimme, jos se teille suinkin sopii. Että voisitte saapua sinne valmistuneena ja ettei tavattuamme tarvitsisi tuhlata aikaa, lähetän teille mitan miekkani pituudesta.»
Tällä tavoin päättyi tämä kiukkuinen, tulta huokuva kirje. Käänsin miettiväisenä sen kokoon ja sitten, kun päätökseni oli valmis, hypähdin vuoteesta ja pyysin Anatolea auttamaan itseäni pukeutumaan.
Tavatessani varakreivin pohti hän ankarasti, mitä Marsacin omituinen käyttäytyminen saattoi merkitä, ja huojennuksekseni näin, ettei ainakaan hän osannut keksiä siihen mitään syytä. Vastaukseksi kysymyksiin, joilla hän varsin luonnollisesti ahdisti minua, vakuutin hänelle, että kaikkeen oli syynä pelkkä väärinkäsitys, että herra de Marsac oli pyytänyt minua kohtaamaan häntä kahden päivän perästä Grénadessa ja että minä silloin epäilemättä voisin selvittää koko jutun.
Samalla lausuin valitteluni tämän tapahtuman johdosta, koska se pakotti minut viipymään vielä kaksi päivää rasittamassa varakreivin vieraanvaraisuutta. Siihen kaikkeen hän kuitenkin antoi odottamani vastauksen, huomauttaen lopuksi, että ainakin sillä hetkellä näytti siltä, kuin olisi chevalier de St. Eustache tyytynyt siihen, että oli saanut aikaan tämän selkkauksen minun ja Marsacin välillä.
Anatolen puheiden nojalla olin jo voinut päätellä, että Marsac oli ollut hyvin vaitelias. Mutta hänen sisarensa ja Roxalanne olivat keskustelleet keskenään, ja se seikka huoletti minua vakavasti. Naiset eivät tavallisesti sellaisissa oloissa ole yhtä pidättyviä kuin miehet, ja jos kohta neiti de Marsac ei kenties ollutkaan sananmukaisesti selittänyt, että minä olin hänen uskoton rakastajansa, ovat naiset kuitenkin vikkeliä panemaan merkille ja selittämään sellaisista syistä aiheutuneen hämmingin merkkejä, ja minä pelkäsin pahasti Roxalannen tulleen siihen johtopäätökseen, että olin valehdellut hänelle edellisenä iltana. Levottomin mielin menin sen vuoksi etsimään häntä ja löysin hänet linnan takana olevasta vanhasta puutarhasta.
Hän ei aluksi huomannut minun tuloani, joten minulla oli tilaisuus vähän aikaa tarkastella häntä; panin merkille, kuinka surullisilta hänen kasvonsa sivusta päin näyttivät ja kuinka raukeita hänen liikkeensä olivat. Tämä oli siis minun työtäni — minun ja herra de Chatelleraultin sekä niiden toisten iloisten herrasmiehien, jotka lähes kuukausi sitten olivat istuneet pöydässäni Pariisissa.
Liikahdin, ja sora narahti jalkani alla. Silloin hän kääntyi ja hätkähti nähdessään minun lähestyvän. Veri kohosi hänen kasvoihinsa, poistuen niistä seuraavana hetkenä ja jättäen ne entistä kalpeammiksi. Hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi aikonut poistua, mutta sitten hän näytti hillitsevän itsensä ja jäi hievahtamatta paikoilleen, odottaen ulkoisesti rauhallisena tuloani.
Mutta hänen silmänsä olivat toisaalle suunnatut, ja hänen rintansa nousi ja laski siksi rajusti, ettei se sopinut siihen välinpitämättömyyden naamioon, johon hän oli nopeasti verhoutunut.
»Tepä olette ollut kuhnustelija tänä aamuna, herra de Lesperon.» Ja hieman naurahtaen hän poikkesi tieltä taittamaan ruusun.
»Se on totta», myönsin typeränä; »nukuin kovin pitkään.»
»Surkuttelen teitä kovasti, sillä siten ette saanut nähdä neiti deMarsacia. Onko teille jo kerrottu, että hän kävi täällä?»
»Kyllä, mademoiselle. Stanislas de Marsac oli jättänyt minulle kirjeen.»
»Olette epäilemättä pahoillanne siitä, ettette tavannut heitä», hän huomautti.
En ollut oivaltavinani hänen kysyvää äänensävyään. »Se on heidän syynsä. Heistä oli nähtävästi mieluisempaa karttaa minua.»
»Onko se ihmeteltävää?» kivahti hän, ja hänen kasvoillaan näkyi äkillinen suuttumuksen välähdys, jonka hän yhtä nopeasti hillitsi. Entiseen välinpitämättömään tapaansa hän jatkoi: »Te ette näytä häiriytyneen siitä, monsieur.»
»Päinvastoin, mademoiselle; olen hyvin harmissani.»
»Siitäkö, ettette nähnyt — kihlattuanne?» kysäisi hän; nyt hän ensi kerran loi minuun katseen, ja se oli terävä kuin tikari.
»Mademoiselle, en ole vannonut uskollisuutta ainoallekaan elävälle naiselle. Olen surkuteltavien asianhaarojen uhri. Oi, en voi puhua enempää! Nämä Marsacit rauhoitan helposti. Minun on kohdattava herra de Marsac Grénadessa ylihuomenna. Taskussani on kirje tältä elävältä säilältä; siinä hän ilmoittaa minulle suvaitsevansa silloin surmata minut. Mutta —»
»Toivon, että hän sen tekee, monsieur!» tokaisi Roxalanne niin rajusti, että minä mykistyin ja jätin lauseeni kesken. »Rukoilen Jumalaa, että hän sen tekee!» lisäsi hän. »Te ansaitsette sen paremmin kuin kukaan on milloinkaan sitä ansainnut!»
Hetkisen seisoin hänen sanojensa lamauttamana. Sitten sain äkillisen mielijohteen ja astuin hyvin lähelle häntä.
»Roxalanne», puhuin kuumeisesti, »te ette sitä toivo. Mitä olisi teidän elämänne, jos minä kuolisin? Te, lapsi, te rakastatte minua samoin kuin minä rakastan teitä.» Vedin häntä äkkiä puoleeni äärettömän hellästi, melkein kunnioittavasti. »Ettekö voi kallistaa korvaanne tämän rakkauden äänelle? Ettekö voi luottaa minuun vähääkään? Ettekö voi ajatella, että jos olisin aivan niin arvoton kuin te itsellenne uskottelette, tätä rakkautta ei voisi olla olemassa?»
»Sitä ei ole olemassa!» huudahti hän. »Te valehtelette, — kuten kaikessa muussakin. En rakasta teitä. Minä vihaan teitä.Dieu!Kuinka teitä vihaankaan!»
»Kuulkaa, Roxalanne!»
»En tahdo kuunnella! Olen nyt jo kuullut kylliksi loukkauksia.Päästäkää minut!»
»Kyllä, mutta teidän pitää kuunnella sanojani. En ole René de Lesperon. Jos nämä Marsacit eivät olisi olleet niin äkkipikaisia ja hupakkoja, vaan olisivat odottaneet tavatakseen minut tänä aamuna, olisivat he sen teille ilmaisseet.»
Hän lakkasi hetkiseksi ponnistelemasta katsoakseen minua silmiin. Mutta sitten hän puhkesi ylenkatseelliseen nauruun ja alkoi rimpuilla entistä voimakkaammin.
»Mitä uusia valheita te minulle syötätte? Päästäkää minut! En tahdo kuulla enää mitään!»
»Taivas on todistajani, että olen puhunut teille silkkaa totuutta. Käsitän kyllä, kuinka järjettömältä se kuulostaa, ja osittain juuri sen vuoksi en ole siitä teille aikaisemmin puhunut. Mutta halveksumistanne en voi kestää. Se, että te pitäisitte minua valehtelijana, kun tunnustan teille rakkauteni —»
Hänen reutoilemisensa kävi niin rajuksi, että minun oli pakko hellittää otteeni. Mutta tein sen niin äkkiä, että hän heilahti tasapainostaan ja oli vähällä kaatua selälleen. Sitä estääkseen hän tarttui nuttuuni, joka oli lähtenyt auki meidän ponnistellessamme.
Seisoimme parin askeleen päässä toisistamme, ja hän silmäili minua kalpeana ja läähättäen suuttumuksesta. Hänen silmistään kuvastui murhaava ylenkatse, mutta kun katsoin häntä vakavasti, värähtämättä, loi hän vihdoin katseensa maahan. Kun hän taaskin katsoi ylös, väreili hänen huulillaan tyyni, mutta kuvaamattoman halveksiva hymy.
»Tahdotteko vannoa», hän virkkoi, »ettette ole René de Lesperon, että neiti de Marsac ei ole kihlattunne?»
»Kyllä — niin totta kuin toivon pääseväni taivaaseen!» vakuutin kiihkeästi.
Hän katseli minua, hymyillen edelleen pilkallista, halveksivaa hymyään.
»Olen kuullut sanottavan», hän lausui, »että suurimmat valehtelijat ovat aina kerkeimmät vannomaan.» Sitten hän jatkoi, kuohahtaen äkkiä vihasta ja inhosta: »Olette taitanut pudottaa jotakin, monsieur.» Hän osoitti sormellaan maahan. Odottamatta sen enempää hän pyörähti ympäri ja poistui luotani.
Jalkojeni juuressa oli, kasvot ylöspäin, se pienoiskuva, jonka Lesperon-rukka oli uskonut huostaani kuolinhetkellään. Se oli pudonnut taskustani ponnistellessani Roxalannen kanssa, enkä nyt enää lainkaan epäillyt, että muistokotelossa oleva kuva oli neiti de Marsacin.
Kun samana iltapäivänä palasin pitkältä kävelymatkalta — olin näet sellaisella surkuteltavalla tuulella, jolloin ihmisen on pakko olla liikkeessä — oli pihalla matkavaunut ikäänkuin valmiina lähtemään. Noustessani linnan portaita, jouduin vastakkain neiti de Lavédanin kanssa, joka laskeutui alaspäin. Vetäydyin syrjään, että hän pääsisi ohitseni, ja hän sivuutti minut, pitäen leukaansa ylhäällä ja vetäen hamettaan lähemmäksi itseään, ettei se koskettaisi minua.
Sillä hetkellä valtasi minut lohduton, tuskaisa tunne, jota minun on vaikea kuvata. Minusta tuntui siltä, kuin hän olisi poistunut elämästäni iäksi, kuin en koskaan enää kykenisi sovittamaan häntä niin, että hän palaisi kaiken sen jälkeen, mitä sinä aamuna oli välillämme tapahtunut.
Voi sentään! Kaikki oli mennyttä. Peli oli lopussa, ja minä olin hoitanut siinä oman osani narrimaisen huonosti. Yksi tehtävä oli minulla vielä jäljellä — minun oli kohdattava Marsac Grénadessa ja puhdistettava Lesperon-raukan muisto. Mitä sen jälkeen tapahtuisi, siitä välitin vähät. Selvitettyäni asiani Chatelleraultin kanssa, olisin köyhtynyt mies, ja Marcel de St. Pol de Bardelys, Ranskan hovin taivaalla säihkynyt kirkas tähti, himmenisi äkkiä, sammuisi iäksi. Mutta se ei merkinnyt minulle paljoa silloin. Olin menettänyt kaikki, mitä olisin pitänyt arvossa — kaikki, mikä olisi voinut antaa uutta makua väsyneen, kyllästyneen miehen elämään.
Myöhemmin samana päivänä mainitsi varakreivi minulle, että liikkeellä oli huhu, jonka mukaan markiisi de Bardelys oli kuollut. Kysyin välinpitämättömästi, kuinka sellainen huhu oli syntynyt, ja hän kertoi minulle, että herra de Bardelysin palvelijat olivat tunteneet isäntänsä omaksi erään ratsastajattoman hevosen, jonka talonpojat olivat ottaneet kiinni muutamia päiviä sitten ja että luultiin jonkun onnettomuuden kohdanneen häntä, koska häntä ei ollut kuulunut eikä näkynyt kahteen viikkoon. Ei edes tämä tieto kyennyt herättämään mielenkiintoani. Luulkoot ihmiset minua kuolleeksi, jos haluavat. Sellainen mies, jonka kärsimykset ovat pahemmat kuin kuolema, ei paljoa välitä siitä, että häntä pidetään kuolleena.
Seuraava päivä kului ilman mitään erikoista. Neiti de Lavédan oli yhäti poissa, ja minua olisi haluttanut tiedustaa varakreiviltä, missä hän oli, mutta varsin luonnollisista syistä emmin enkä udellut.
Seuraavana aamuna minun piti lähteä Lavédanista. Sinä iltana vaivuin uneen juhlallisesti haaveillen, että kohtalo olisi minua kohtaan sääliväinen ja ratkaisisi kauniisti pulman siitä, mitä minun olisi tulevaisuudessa tehtävä, jollen enää koskaan heräisi.
Sallimus oli kuitenkin päättänyt, että minut herätettiin jälleen, juuri kun yön huntu kohosi ja aamunkoiton kylmä henkäys tuntui maanpinnalla. Kuului äänekästä koputusta Lavédanin portilta, sekavia ääniä, jalkojen töminää, ovien aukomista ja sulkemista linnan sisältä.
Huoneeni ovelle naputettiin, ja kun menin aukaisemaan, seisoi varakreivi kynnyksellä, yönuttu paidan verhona ja sytytetty vahakynttilä kädessä.
»Portilla on ratsumiehiä!» hän huudahti, astuen sisään. »Tuo St.Eustache-koira on jo aloittanut työnsä!»
Ennenkuin ehdin vastata, lennähti ovi selkosen selälleen, ja huoneeseen syöksähti varakreivitär, yömyssy päässään ja hätäisesti puettu puku yllään, näyttäen todelliseltamégereltätuossa rumentavassadéshabilléssa.
»Katsos nyt», hän kirkui miehelleen, ja hänen narisevassa äänessään oli moittiva sävy — »mihin ahdinkoon olet meidät saattanut!»
»Anne, Anne!» huudahti varakreivi, astuen hänen luokseen ja koettaen tyynnyttää häntä. »Ole rauhallinen, lapsi-raukka, ja ole urhea!»
Mutta rouva vältti häntä, seisten laihana ja kiukkuisena kuin raivotar.
»Rauhallinen?» hän kertasi halveksivasti. »Urhea?» Sitten häneltä pääsi lyhyt naurahdus, epätoivoinen, pilkallinen, synkkä kiukun ilmaus. »Hyvä Jumala, oletko muiden puutteittesi lisäksi vielä julkea? Vaaditko minua olemaan rauhallinen ja urhea tällaisella hetkellä? Sitä vartenko olen turhaan varoitellut sinua kokonaisen vuoden aikana, että sinä nyt, oltuasi välittämättä minusta ja hyljeksittyäsi varoituksiani, saisit käskeä minua pysymään rauhallisena, kun pelkoni on toteutunut?» Alhaalla kirskahtivat portin saranat. Varakreivi kuuli sen.
»Madame», hän lausui, luopuen äskeisestä hellästä sävystään ja puhuen ylhäisen arvokkaasti, »ratsumiehet on päästetty sisään. Salli minun pyytää sinua poistumaan huoneisiisi. Ei ole meidän asemamme mukaista —»
»Mikä on meidän asemamme?» keskeytti rouva tylysti. »Olemme kapinoitsijoita — proskribeerattuja, kodittomia kerjäläisiä. Sellainen on asemamme, kiitos siitä sinulle ja järjettömille valtiopetoksellisille puuhillesi. Mitä meistä tulee, hupsu? Mitä tulee Roxalannesta ja minusta, kun sinut on hirtetty ja meidät häädetty Lavédanista? Jumalan kuolema! Onpa todellakin aika sinun puhua asemamme arvosta! Enkö ole varoitellut sinua,malheureux, jättämään puoluejuonittelut sikseen?»
Valittavasti huokaisten vaipui varakreivi vuoteelle ja kätki kasvot käsiinsä.
»Jumala minua armahtakoon!» hän valitti, ja hänen äänestään kuvastui sellainen tuska, jollaista ei kuolemanpelko ollut koskaan kyennyt valamaan hänen uljaaseen sieluunsa; sen tuskan oli synnyttänyt sen naisen sydämettömyys, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut hänen pöytä- ja vuodetoverinaan ja joka nyt vastoinkäymisen hetkellä hylkäsi hänet näin julmasti — näin traagillisesti.
»Niin», pilkkasi rouva katkerana, »pyydä Jumalalta armahdusta, sillä minä en sinua sääli!»
»Madame», huudahdin minä, »sallikaa minun kehoittaa teitä hillitsemään itseänne!»
Hän pyörähti ympäri ja katsoi minua silmiin, katse kiukusta liekehtien.
»Sangdieu!Millä oikeudella te —» hän aloitti. Mutta nyt ei sopinut antaa naiskielen jatkaa jaaritteluaan. Nyt ei ollut aikaa kursasteluihin, kumarteluihin eikä typeriin, hymyhuulin lausuttuihin kohteliaisuuksiin. Tartuin rajusti hänen ranteeseensa ja ärjäisin hänelle, vieden kasvoni lähelle hänen kasvojaan:
»Folle!» Uskallanpa vannoa, ettei yksikään mies ollut käyttänyt häntä puhutellessaan sitä sanaa. Hän jäi tuijottamaan suu auki läkähtyneenä hämmästyksestä ja kiukusta. Hiljentäen ääntäni, etteivät lähestyvät sotilaat sitä kuulisi, mutisin sitten: »Tahdotteko syöstä turmioon varakreivin ja itsenne?» Hän katsoi minua kysyvästi, ja minä vastasin: »Mistä tiedätte, että sotilaat ovat tulleet noutamaan puolisoanne? Saattavathan he olla etsimässä minua — ja yksin minua. Kenties ei varakreivin rikkomuksesta tiedetä mitään. Pitääkö juuri teidän sitten ilmaista se heille hillittömällä kiivaudellanne ja syyttelemisellänne?»
Hänen leukansa painui alas ällistyksestä.
Samassa avautui ovi uudelleen, ja ovelle ilmestyi nuori mies, jolla oli päässään töyhtöhattu, yllään nahkainen haarniska ja toisessa kädessään paljastettu miekka, toisessa lyhty. Hänen takanaan näin häntä seuranneiden ratsumiesten aseiden välkkyvän.
»Kumpi teistä on herra René de Lesperon?» kysyi hän kohteliaasti; hänen sanoistaan tuntui voimakkaasti gascognelainen murre.
Astuin eteenpäin, sanoen:
»Minut tunnetaan sillä nimellä, herra kapteeni.»
Hän silmäili minua suruisesti, melkeinpä anteeksipyytävästi, ja virkkoi sitten:
»Kuninkaan nimessä, herra de Lesperon, käsken teitä antautumaan!»
»Olen odottanut teitä. Miekkani on tuolla, monsieur», vastasin ystävällisesti. »Jos sallitte minun pukeutua, olen valmis seuraamaan teitä muutamien minuuttien kuluttua.»
Hän kumarsi, ja heti kävi selväksi, että hänen tehtävänsä Lavédanissa koski — kuten olin varakreivittärelle huomauttanut olevan mahdollista — ainoastaan minua.
»Olen kiitollinen siitä, että te alistutte näin alttiisti», selitti tämä perin kohtelias herrasmies. Hän oli miellyttävä nuorukainen, jolla oli siniset silmät ja hyväntuulinen suu ja jonka ulkonäölle törröttävät viikset turhaan koettivat antaa hurjaa leimaa.
»Ennenkuin ryhdytte pukeutumaan, monsieur, on minun suoritettava eräs toinen velvollisuus.»
»Tehkää velvollisuutenne, monsieur!» vastasin, minkä jälkeen hän antoi merkin miehilleen, jotka heti riensivät tarkastamaan vaatteitani ja tavaroitani.
Vaatteistani he ottivat esille Lesperonille osoitetut kirjeet, jotka tämä onneton herrasmies oli kuolinyönään jättänyt minun haltuuni. Niiden joukossa oli yksi, jonka lähettäjä oli Orleansin herttua itse ja joka olisi riittänyt toimittamaan kokonaisen rykmentin hirteen. Vielä he ottivat herra de Marsacin kaksi päivää sitten lähettämän kirjeen ja muistokotelon, jossa oli neiti de Marsacin kuva.
Paperit ja kuvan he luovuttivat kapteenille, joka otti ne vastaan yhtä pahoittelevan ja harmistuneen näköisenä kuin hän toimitti kaikki vangitsemiseni yhteydessä olevat asiat.
Tätä samaa vastenmielisyyttä hänen suorittamaansa poliisityötä kohtaan saan kiittää siitäkin, että hän lähtöhetkellä tarjoutui antamaan minun ratsastaa ilman häiritsevää vartiostoa, jos antaisin hänelle sanani siitä, etten koettaisi karata.
Seisoimme silloin linnan eteissalissa. Hänen miehensä olivat jo pihalla, ja saapuvilla olivat vain varakreivi ja Anatole, jonka jälkimäisen kasvoista kuvastui hänen herransa ilmeitä synkistävä suru. Ylevämielisyys saattoi kapteenin varmastikin ylittämään valtuuksiaan, ja se liikutti mieltäni.
»Annan teille sanani siitä, etten yritä karata, herra kapteeni», vastasin, osoittaen kumarruksella käsittäväni hänen kohteliaisuutensa.
»Olen Mironsac de Castelroux, Chateau Rougesta, Gascognesta», ilmoitti hän, vastaten kumarrukseeni.
Sanoin herra de Lavédanille lyhyet, mutta sydämelliset jäähyväiset; minä lausuin anteeksipyyntöni, hän toi esiin voimakkaan myötätuntonsa. Ja niin lähdin kahden kesken Castelrouxin kanssa matkalle Toulousea kohti, hänen annettuaan miehilleen määräyksen, että heidän oli lähdettävä puolen tunnin kuluttua ja ratsastettava mieleistään vauhtia.
Minuun nähden oli elämä mennyttä. Olin turmellut sen ainoan mahdollisuuden todellisen onnen saavuttamiseksi, mikä minulle oli milloinkaan tarjoutunut, ja jos Toulousen tuomioistuimen herrasmiehiä huvittaisi lähettää minut huomaamattomasti mestauslavalle, niin mitäpä se merkitsisi?
Mutta eräs toinen seikka kiinnitti mieltäni, ja se oli kohtaukseniMarsacin kanssa. Puhuin siitä vangitsijalleni.
»Haluaisin tavata erästä herrasmiestä Grénadessa tänä aamuna. Minulta otettujen papereiden joukossa on kirje, jossa kohtauksen aika ja paikka on määrätty, ja olisin todella kiitollinen, jos te, herra kapteeni, suostuisitte järjestämään niin, että nauttisimme aamiaisemme siellä, joten minä saisin tilaisuuden tavata häntä. Asia on minulle hyvin tärkeä.»
»Se koskee —?» kysyi hän.
»Erästä naista», vastasin.
»Ah, niinkö? Mutta kirjehän on haasteen luontoinen, eikö olekin?Luonnollisestikaan en voi sallia teidän panna vaaraan henkeänne.»
»Ettemme tekisi Toulousen pyöveliä tyytymättömäksi», laskin nauraen leikkiä. »Mutta älkää pelätkö! En joudu kaksintaisteluun, lupaan sen.»
»Sitten olen tyytyväinen, monsieur, ja te saatte kohdata ystävänne.»
Kiitin häntä, ja keskustelimme sitten muista asioista ratsastaessamme varhaisina aamutunteina pitkin Toulousen tietä. Keskustelumme kääntyi, en muista miten, Pariisiin ja hoviin, ja kun sattumalta ohimennen mainitsin hyvin tuntevani Luxembourg-palatsin, tiedusti hän minulta, olinko koskaan sattunut tapaamaan nuorta Mironsac-nimistä teikaria.
»Mironsac?» kertasin. »Niin, kyllä olen.» Olin lisäämäisilläni, että tunsin mainitun nuorukaisen läheisesti ja pidin hänestä paljon, mutta katsoen sen epäviisaaksi tyydyin kysymään häneltä: »Tunnetteko hänet?»
»Pardieu!» hän kirosi. »Poikahan on serkkuni. Olemme molemmat Mironsaceja; hän on Castelvertin Mironsac, kun taas minä, kuten muistanette minun maininneen teille, olen Castelrouxin Mironsac. Erotukseksi toisistamme nimitetään häntä aina Mironsaciksi ja minua Castelrouxiksi.Peste!Se ei ole ainoa erotus, sillä samalla aikaa kun hän paistattelee päivää Pariisin suuressa maailmassa — he ovat varakkaita, Castelvertin Mironsacit — saan minä köyhä gascognelainen upseeripahus näytellä poliisin osaa Languedocissa!»
Silmäilin häntä tarkkaavammin, sillä kelpo Mironsac-veikon mainitseminen johti mieleeni sen illan, jolloin onneton vetoni lyötiin, ja muistin, kuinka tämä ylevämielinen nuorukainen oli — kun se oli jo liian myöhäistä — koettanut järkevällä puheella saada minut luopumaan koko puuhasta.
Puhelimme hänen serkustaan — Castelroux ja minä — ja menin nyt niin pitkälle, että tunnustin pitäväni koko paljon nuorukaisesta ja kehuin häntä peittelemättä. Se oli omiaan lisäämään ystävällisyyttä, jota nuori kapteenini oli minulle osoittanut pidättämisestäni saakka, ja se rohkaisi minua pian pyytämään häntä kaikkien niiden hyvyydenosoitusten lisäksi, joista jo olin hänelle kiitollinen, vielä palauttamaan minulle valokuvan, jonka hänen miehensä olivat ottaneet taskustani. Halusin antaa sen Marsacille, jolloin se samalla vahvistaisi kertomustani.
Siihen ei Castelroux pannut esteitä.
»Tietystikin», sanoi hän, ottaen sen esille. »Pyydän teitä suomaan anteeksi, etten ole tehnyt sitä omasta aloitteestani.»
Kiitin häntä ja pistin muistokotelon taskuuni.
Kello oli vähäistä vaille kymmenen, kun ratsastimme mahtavan Hotel de la Couronnen pihalle Grénadessa.
Castelroux tilasi yksityisen huoneen ensimmäisessä kerroksessa — hauskan kamarin, jonka ikkunat olivat pihalle päin — ja vastaukseksi tiedusteluuni ilmoitti isäntä, ettei herra de Marsac vielä ollut saapunut.
»Määräaika oli ennen puolta päivää, herra de Castelroux», huomautin.»Teidän luvallanne tahtoisin odottaa kello kahteentoista.»
Hän ei estellyt. Kaksi tuntia ei merkinnyt mitään.
Kenties noin puoli tuntia myöhemmin kiidätti ulkoa kuuluva kavioiden kapse minut ikkunaan. Eräs perin hurjasti ratsastava herrasmies oli juuri tuoksahtanut sisään portista ja hillitsi parhaillaan ratsuaan. Hän oli laiha, vilkasliikkeinen, hyvin upeasti puettu mies, jonka hänen kasvojensa sekä parran ja viiksien tummuus teki melkein mustan näköiseksi.
»Ah, sinä olet täällä!» hän huudahti, niin että se kuulosti puolittain ärähdykseltä, puolittain naurulta, puhutellen jotakin porttikäytävän suojassa olevaa henkilöä. »Par la mort Dieu, tuskin odotin löytäväni sinua täältä!»
Portin suojasta kuului ihmettelevä äännähdys ja sanat:
»Marsac! Sinä täällä?»
Tämä oli siis se herrasmies, jota minun oli tavattava! Tallipoika oli ottanut vastaan hänen suitsensa, ja hän hypähti ketterästi maahan. Nyt hoippui näköpiiriini voimaton herrasmies, jonka äänen olin jo kuullut.
»Stanislas, rakas ystävä!» hän huudahti. »En voi sanoa, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut!» Ja hän lähestyi Marsacia kädet levällään ikäänkuin valmiina syleilemään.
Tulokas silmäili häntä hetkisen ihmetyksissään, kasvot synkkinä.
»Mitä tämä on?» hän ärjäisi tylysti. »Mitä tämä teeskennelty heikkous merkitsee? Sitä, että sinä, pelkuri-raukka, olet kalpea, en ihmettele! Mutta miksi vapisevat jäsenesi? Miksi olet olevinasi voimaton? Luuletko voivasi pettää minua tällä tavoin?»
»Oletko järjiltäsi?» kummasteli toinen, ja hänen äänensä värähti suuttumuksesta. »Oletko tullut hulluksi, Stanislas?»
»Jätä sikseen tämä teeskentely!» oli halveksiva vastaus. »Kaksi päivää sitten kerrottiin minulle Lavédanissa, kuinka täydellisesti olit parantunut. Siitä, mitä meille kerrottiin, oli helppo arvata, minkä vuoksi vitkastelit siellä ja miksi et antanut meille tietoja itsestäsi. Siinä syy, miksi kirjoitin sinulle, kuten lienet käsittänyt. Sisareni on surrut sinua kuolleena — suri sinua, sillä aikaa kun sinä istuit Roxalannesi jalkain juuressa ja vannoskelit hanalle rakkauttasi Lavédanin ruusujen keskellä.»
»Lavédanin?» kertasi toinen hitaasti. Sitten hän korotti ääntään ja kivahti: »Mitä helkkaria sinä höpiset?»
Kuin salaman välähdyksestä oli minulle selvinnyt, kuka tämä voimansa menettänyt herrasmies oli. Rodenard-tomppeli oli ollut väärässä sanoessaan, että Lesperon oli kuollut. Selvästikään hän ei ollut voinut muuta kuin pyörtyä; sillä edessäni oli Lesperon itse, sama mies, jonka olin muka kuolleena jättänyt makaamaan latoon Mirepoixiin.
»Hyvä jumala, Marsac! Etkö tahdo selittää?»
»Kyllä», ärjyi Marsac, ja hänen miekkansa singahti ulos tupesta. »Kyllä minä selitän. Niin totta kuin Jumala elää, minä selitän — tällä!» Ja hän heilutti miekkaansa haavoittuneen kasvojen edessä. »Miekka käteen, hyvä herra, näytelmä on lopussa. Heitä pois tuo kainalosauva ja vedä säiläsi! Vedä säiläsi, mies, tai,sangdieu, lävistän sinut tuossa paikassa!»
Alhaalla syntyi hälinä. Isäntä ja joukko hänen apureitaan — tarjoilijoita sekä tallirenkejä ja poikia — syöksyi heidän väliinsä, koettaen hillitä verenhimoista Marsacia.
»Pocapdediou!» kirosi Castelroux vierelläni. »Oletteko koskaan nähnyt tuollaista!? Mitä on tapahtunut?»
Mutta minä en jäänyt vastaamaan hänelle. Ennenkuin gascognelainen kapteenini aavisti aikomustani, olin heilauttanut itseni ikkunasta eteishuoneen ulkonevalle katolle. Sekuntia myöhemmin sain pihallaolijain huomion kiintymään itseeni tipahtamalla maahan keskelle rähäkkää; hätäytynyt Castelroux, joka luuli minun aikovan karata, seurasi perässäni samaa harvinaista tietä myöten, huutaen täyttä kurkkua:
»Herra de Lesperon! Hei! Herra de Lesperon! Muistakaa sananne, herra deLesperon!»
Parempaa tapaa Marsacin raivon lauhduttamiseksi ei olisi voitu keksiä; mikään ei olisi sen paremmin voinut tehdä häntä taipuvaiseksi kuuntelemaan sanottavaani, sillä oli aivan ilmeistä, että Castelrouxin sanat olivat tarkoitetut minulle ja että hän käytti juuri minusta nimeä Lesperon. Hetkeäkään vitkastelematta olin Marsacin edessä. Mutta ennenkuin ehdin virkkaa mitään, loi hän minuun tuikean, epäluuloisen silmäyksen ja kysyi:
»Mitä hittoa tämä merkitsee?»
»Se merkitsee, monsieur, että Ranskassa on useampia kuin yksi Lesperon. Minä olen se Lesperon, joka oli Lavédanissa. Jos epäilette sanojani, niin kysykää tältä herrasmieheltä, joka pidätti minut siellä viime yönä! Kysykää häneltä myöskin, miksi olemme pysähtyneet täällä! Pyytäkää, jos haluatte, häntä näyttämään Lavédaniin jättämänne kirje, jossa ehdotitte kohtausta täällä tänään aamupäivällä ja jonka minä sain!»
Epäilyksen ilme haihtui Marsacin kasvoilta, ja hänen silmänsä menivät levälleen hämmästyksestä, kun hän kuunteli ihmeellistä todisteluani.
Ennenkuin Marsac kerkisi vastaamaan, riensi Castelroux luokseni ja puhkesi nauraen puhumaan:
»Pyydän tuhannesti anteeksi! Pässikin olisi saattanut arvata, mikä teidät niin nopeasti kiidätti ikkunasta, ja vain pässi olisi saattanut epäillä teidän yrittävän karata. Se oli arvotonta minun puoleltani, herra de Lesperon.»
Käännyin hänen puoleensa toisten yhä töllistellessä suu auki ja vein hänet sivulle.
»Herra kapteeni, saanko vielä vaivata teidän ylevämielisyyttänne anomalla, että sallisitte minun viedä nämä riitaveljet huoneeseemme ja jättäisitte meidät sinne kolmisin puoleksi tunniksi?»
Avonaisuus oli paras liittolaiseni järjestäessäni asioita Castelrouxin kanssa — avonaisuus ja hänen vastenmielisyytensä sitä tehtävää kohtaan, joka hänelle oli annettu. Marsac ja Lesperon taaskin olivat perin innokkaita kuulemaan salaperäisen sekaannuksen selitystä, ja kun minä — saatuani Castelrouxin suostumuksen — kutsuin heitä huoneeseeni, olivat he heti valmiit tulemaan.
Koska herra de Lesperon ilmeisesti ei tuntenut minua, ei minulla ollut mitään syytä ilmaista heille, ken olin, vaan päinvastoin minulla oli hyvät syyt pitää se salassa. Heidän istuuduttuaan kävin heti käsiksi asian ytimeen ilman minkäänlaisia valmistavia puheita.
»Kaksi viikkoa takaperin, hyvät herrat», aloin, »ajoi joukko rakuunoita minut pakoon Garonnen poikki. Olin haavoittunut olkapäähän ja hyvin näännyksissä; kolkutin Lavédanin portille, pyytäen suojaa. Suojaa minulle annettiin, ja kun ilmoitin olevani herra de Lesperon, kohdeltiin minua sitäkin sydämellisemmin, koska eräs herra de Marsac, joka oli varakreivi de Lavédanin ystävä ja Orleansin tuhoutuneen asian kannattaja, oli sattunut usein puhumaan herra de Lavédanille eräästä herra de Lesperonista, oikein hyvästä ystävästään. Epäilemättä te, hyvät herrat, tuomitsette minua siitä, etten selvittänyt varakreiville hänen erehdystään. Mutta minulla oli syyni, joita te toivoakseni ette vaadi minua ilmaisemaan, sillä minun olisi vaikea puhua niistä teille totta.»
»Mutta onko teidän nimenne Lesperon?» huudahti Lesperon.
»Se, monsieur, on vähäarvoinen seikka. Olkoonpa nimeni Lesperon tai ei, joka tapauksessa tunnustan menetelleeni kavalasti varakreiviä ja hänen perhettään kohtaan, koska varmasti en ole se Lesperon, jona esiinnyin. Mutta jos omaksuinkin teidän henkilöllisyytenne, omaksuin myös vastuunalaisuutenne, ja sen vuoksi voitte te luullakseni jossakin määrin antaa sydämessänne minulle anteeksi. René de Lesperonina, Lesperonista, Gascognesta, vangittiin minut viime yönä Lavédanissa ja kuten huomannette, viedään minua parhaillaan Toulouseen vastaamaan hänen valtiopetossyytöksestään. En ole empinyt; en ole vastoinkäymisen hetkellä hylännyt sitä nimeä, josta oli minulle apua tarpeen hetkellä. Otan vastaan pahan, jos hyvänkin, ja vakuutan teille, hyvät herrat, että edellinen on oikein tuntuvasti suurempi.»
»Mutta niin ei saa käydä!» kiivasteli Lesperon, nousten seisomaan. »En tiedä, mihin tarkoitukseen lienette nimeäni käyttänyt, mutta minulla ei ole mitään syytä uskoa teidän tuottaneen sille häpeää, ja siksi — »
»Kiitän teitä, monsieur, mutta —»
»Ja siksi en voi suostua siihen, että te menette Toulouseen minun sijastani. Missä on se upseeri, jonka vanki olette? Kutsukaa hänet tänne, olkaa niin hyvä, ja pankaamme tämä asia oikealle tolalle!»
»Puhutte hyvin ylevästi», vastasin rauhallisesti. »Mutta minun niskoillani on riittävästi rikoksia, ja jos minulle osuisikin pahin mahdollisuus, sovitan niin ollen vain yhdellä kertaa kahden henkilön erehdykset. Asiani ei ole läheskään toivoton. Olen aivan varma siitä, että asioiden ollessa nykyisellä kannallaan minä voin paljastamalla oikealla hetkellä pelini, ilmoittamalla sopivana aikana, kuka olen, pelastaa niskani pyövelin kirveeltä, jos niin haluan.»