»Jos niin haluatte?» huudahtivat he molemmat, ja heidän katseensa saivat kysyvän ilmeen.
»Olkoon se sillään», vastasin, »se ei tällä kertaa liikuta meitä. Mutta ymmärtänette, että minun turvallisuuteni tähden on hyvin tärkeätä, että te poistutte rauhallisesti Ranskasta ja jätätte jälkeenne sen luulon, että olette kuollut — mikä luulo pian leviää, sitten kun minä olen lakannut esiintymästä teinä. Käsitättekö minua?»
»Hämärästi, monsieur, ja kenties olette oikeassa. Mitä arvelet sinä,Stanislas?»
»Mitäkö arvelen?» huudahti tulinen Marsac. »Painun maan alle häpeästä,René-parkani, sentähden että olen tuominnut sinua niin väärin.»
Hän olisi puhunut enemmän samaan suuntaan, mutta Lesperon keskeytti hänet, kehoittaen häntä pysymään käsillä olevassa asiassa.
Marsac oli matkalla Espanjaan. Hänen sisarensa, hän kertoi, odotti häntä Carcassonnessa. Lesperonin olisi heti lähdettävä hänen mukaansa, ja neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa he olisivat päässeet pois kuninkaan vihan ulottuvilta.
»Tahtoisin pyytää teiltä erästä palvelusta, herra de Marsac», virkoin, nousten seisomaan, sillä asiamme oli lopussa. »Jos teillä on tilaisuutta lähettää tietoja neiti de Lavédanille, toivoisin teidän ilmoittavan hänelle, että minä en — en ole se Lesperon, joka on kihloissa sisarenne kanssa.»
»Toimitan siitä hänelle tiedon, monsieur», vastasi hän empimättä. Mutta sitten tuli äkkiä hänen silmiinsä ymmärtämyksen ja rajattoman säälin ilme. »Hyvä jumala! Ettekö — ettekö ollenkaan aavista, miksi jouduitte kiinni?»
»Koska minun luultiin olleen mukana äskeisessä kapinassa.»
»Niin, kyllä. Mutta kuka ilmaisi olinpaikkanne? Kuka kertoi sinetinvartijalle, mistä teidät löydetään?»
»Oh, sitäkö?» vastasin keveästi. »Niin, siitä olen ollut koko ajan varma. Ilmiantaja oli St. Eustache houkkio. Piiskasin häntä —»
Pysähdyin äkkiä. Marsacin tummien kasvojen ilme, hänen katseensa, sai minut aavistamaan lausumattoman totuuden.
»Jumalan äiti!» huudahdin. »Tarkoitatteko, että se oli neiti deLavédan?»
Hän taivutti päätään äänettömänä.
Hyvä jumala! Mikä isku se olikaan. Se teki minut sairaaksi tuskasta — niin, ja jonkunlaisesta raivosta — ei häntä kohtaan, ei, ei häntä, vaan kohtaloa kohtaan, joka antoi sellaista tapahtua.
Hillitsin itseni heidän vielä katsellessaan minua.
Heidän poistuttuaan palasin pöydän ääreen, istuuduin, kiersin käteni pääni ympärille ja nojasin pöytään katkerimman tuskan vallassa, mitä keveän onnellisen elämäni aikana olin tuntenut.
Sitten muuttui epätoivoni rauhaksi, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin.
Tajusin, kuinka julma oli sen kolahduksen täytynyt olla, joka oli ajanut hänet tähän. Mutta hän oli rakastanut minua, niin, hän rakasti minua vieläkin, vaikkakin hän luuli minua vihaavansa ja vaikka hän oli toiminut, ikäänkuin hän olisi vihannut.
Se ajatus virkisti minua kuin viini. Enää en ollut turtunut — en välinpitämätön siitä, elinkö vai kuolinko. Minun täytyi elää. Minun täytyi todistaa sinetinvartijalle ja toulouselaisille tuomareille, kuka olin. Totisesti, olinko koskaan empinyt? Uhkean Bardelysin täytyi virota uudelleen henkiin, ja sitten — Mitä sitten?
Yhtä äkkiä kuin olin riemastunut, lamaannuin jälleen. Jos hän nyt oli loukkaantunut siitä, että hän luuli minun leikittelevän hänen tunteillaan, niin eikö sama tunne valtaisi hänet taaskin, kun hän saisi tietää totuuden?
Niin, sotku oli todella surkea. Mutta minä rohkaisin mieltäni. Vetoni oli maksettava, ennenkuin taas menisin hänen luokseen, vaikka jäisinkin todella köyhäksi. Nyt kiitin Jumalaa siitä, ettei hän saisi sitä tietää, ennenkuin itse palaisin kertomaan siitä hänelle.
En tavannut uudelleen Marsacia enkä Lesperonia, ennenkuin lähdimme jälleen matkalle.
Keveällä mielellä en kuitenkaan ollut, sillä Castelroux oli kertonut minulle, että valtiopetoksesta syytettyjen juttuja käsiteltiin hyvin summittaisesti, ja se teki minut jonkun verran levottomaksi.
Tämä levottomuus sai minut puhelemaan vangitsijani kanssa näistä tuomioistuimista, ja koetin saada häneltä tietää, keitä oli tuomareina. Hän kertoi, että säännöllisen oikeusistuimen lisäksi oli hänen majesteettinsa lähettänyt Toulouseen käskynhaltijan, jota odotettiin saapuvaksi sinne joka hetki.
»Tiedättekö tämän kuninkaallisen käskynhaltijan nimen?» tiedustin.
»Hän on eräs kreivi de Chatellerault, joka kuuluu olevan hänen majesteettinsa erikoinen suosikki.»
»Chatellerault!» pääsi minulta riemuisan ihmettelevä huudahdus.
»Tunnetteko hänet?»
»Erinomaisesti!» Purskahdin nauramaan. »Olemme hyvin läheisiä tuttavia.»
»No sitten, monsieur, toivotan teille tämän herrasmiehen ystävyyttä, ja auttakoon se teidät pois pulasta. Vaikka —» Luonteeltaan säälivänä miehenä hän keskeytti äkkiä lauseensa. Mutta minä nauroin keveästi.
»Todellakin, paras kapteeni, luulen, että se tekee sen; vaikka tässä maailmassa ystävyys on sellainen seikka, jota onnettomat eivät paljoakaan saa kokea.»
Mutta iloni oli liian aikainen, kuten saatte kuulla.
Ratsastimme reippaasti edelleen; tiemme kulki pitkin Garonnen hedelmällisiä rantoja, jotka nyt olivat keltaisia kahisevasta viljasta. Illansuussa pysähdyimme viimeisen kerran Fenouilletissa, josta parin tunnin ratsastus veisi meidät Toulouseen.
Postitalolla saavutimme eräät vaunut, jotka nähtävästi olivat pysähtyneet vaihtamaan hevosia, mutta minä tuskin vilkaisinkaan niihin laskeutuessamme satulasta.
Sillä aikaa kun Castelroux meni tilaamaan levänneitä hevosia, astuin minä vierassaliin ja seisoin siellä jonkun aikaa, puhellen isännän kanssa ruuista. Kun lopuksi olin päättänyt, että meille riittäisi kylmä pasteija ja pullo armagnacia, aloin katsella ympärilleni nähdäkseni, keitä huoneessa oli. Eräässä huoneen kaukaisessa nurkassa oleva ryhmä kiinnitti äkkiä huomiotani siinä määrin, etten kuullut Castelrouxin ääntä, joka juuri oli palannut ja seisoi nyt vieressäni. Tämän ryhmän keskellä oli itse kreivi de Chatellerault, tanakkatekoinen, synkännäköinen mies, puettuna hautajaismaisen juhlallisesti, kuten hänen tapansa oli.
Hämmästykseni johtui pikemminkin siitä, että hänen ympärillään olevien puolentusinan herrasmiehen joukossa näin — ja ilmeisesti hänen seurueeseensa kuuluvana — chevalier de St. Eustachen. Nähtävästi hän oli hyvin läheisissä suhteissa kreivin kanssa, sillä kun nostin katseeni, näin hänen parhaillaan kumartuneen tutunomaisesti kuiskaamaan Chatelleraultin korvaan.
Heidän katseensa — jopa koko seurueen katseet — olivat suunnatut minuun. Kenties ei ollut kummastuttavaa, että Chatellerault katseli minua niin omituisesti, sillä olihan todennäköistä, että hän oli kuullut minun kuolleen. Lisäksi se seikka, ettei minulla ollut miekkaa ja että vierelläni seisoi kuninkaan upseeri, osoitti selvästi, missä asemassa olin; niinpä Chatelleraultilla todellakin oli syytä tuijottaa, nähdessään minut niin selvästi vankina.
Juuri silmäillessäni häntä, hän näkyi hätkähtävän jostakin, mitä St.Eustache hänelle sanoi, ja hänen ilmeensä muuttui kummallisesti.
»Tuo mies», kuiskasi Castelroux korvaani, »on kuninkaan käskynhaltija.»
Enkö minä sitä tiennyt? En jäänyt vastaamaan hänelle, vaan astelin lattian poikki ja ojensin käteni — pöydän yli — Chatelleraultille.
»Hyvä kreivi», huudahdin, »olettepa totisesti tervetullut!»
Olisin puhunut enemmänkin, mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, mikä sai minut vaikenemaan. Hän oli kääntynyt puolittain poispäin minusta ja seisoi nyt käsi lanteella, iso pää takakenossa ja hieman sivulle kallellaan ja kasvoillaan jäätävä, paheksuvan ihmettelevä ilme.
»Herra de Lesperon, en voi muuta kuin lausua kummastukseni teidän julkeutenne johdosta. Jos kohta olemmekin olleet tuttuja ennen, niin onko siinä mielestänne minulle tarpeeksi syytä puristaa kättänne nyt, kun olette laittanut itsenne sellaiseen asemaan, että hänen majesteettinsa uskollisen palvelijan on mahdotonta tuntea teitä?»
Astahdin askeleen taaksepäin; järkeni jaksoi tuskin käsittää, mitä hänen selittämätön käytöksensä merkitsi.
»Minulleko näin, Chatellerault?» ällistelin.
»Teillekö?» kivahti hän, äkkiä kiihtyen. »Mitä muuta sitten odotitte, herra de Lesperon?»
Olin syyttämäisilläni häntä valehtelijaksi ja selittämäisilläni sitten hänet alhaiseksi huijariksi ja juonittelijaksi. Mutta samalla kertaa kuin se ajatus välähti mieleeni käsitin myöskin, kuinka hyödytön sellainen purkaus olisi. Ja pelkäänpä seisoneeni hänen ja hänen seuralaistensa — niiden joukossa ilkkuvan St. Eustachen — edessä perin typerän näköisenä.
»Ei ole mitään muuta mainitsemisen arvoista», mutisin vihdoin.
»Kyllä on!» tokaisi hän. »On paljon muutakin sanottavaa. Saatte vielä tehdä tiliä petollisuudestanne, ja minua peloittaa, kapinoitsija-raukka, että kaunis päänne saa erota komean ruumiinne seurasta. Kohtaamme toisemme Toulousessa. Enemmät puhuttavat puhutaan sikäläisessä tuomioistuimessa.»
Sokean raivonpuuskan vallassa syöksähdin pöydän yli ja tartuin tuon viheliäisen lurjuksen kurkkuun, ennenkuin kukaan ennätti edes ojentaa kättään estääkseen minua.
Hän oli raskas mies, joskin lyhyt, ja hänen tanakka vartalonsa oli suorastaan tavattoman jäntevä. Mutta vimma antoi silloin minulle niin rajut voimat, että nykäisin hänet jaloiltaan, ikäänkuin hän olisi ollut heikko vätys. Kiskaisin hänet pitkälleen pöydälle ja pehmitin sitten hänen naamaansa sydämeni pohjasta ja suureksi nautinnokseni.
»Te valehtelija, te roisto, te varas?» ärjyin ikäänkuin jokin raivoava sekasikiö. »Kuningas saa kuulla tästä, te lurjus! Kautta Jumalan, hän saa!»
Vihdoin he repivät minut irti hänestä — hänen seuralaiskätyrinsä, ja pidellen minua varsin kovakouraisesti viskasivat he minut sätkyttelemään sahajauhoilla peitetylle lattialle. On enemmän kuin todennäköistä, että he olisivat muitta mutkitta tappaneet minut, jollei Castelroux olisi tullut väliin.
Mutta syytäen kokonaisen tulvan kirosanojaan, kutenMordieu, SangdieujaPo' Cap de Dieu, hypähti pieni gascognelainen pitkällään olevan ruumiini eteen ja käski heitä kuninkaan nimessä ja henkensä uhalla peräytymään.
Chatellerault oli saanut ankaran läksytyksen ja vaipunut tuoliin, kasvot purppuranpunaisina, veren valuessa hänen nenästään.
Vasta tuntia myöhemmin, kun olimme taaskin satulassa ja ratsastimme matkamme viimeistä osaa, annoin Castelrouxille selityksen näennäisesti mielipuolisesta hyökkäyksestäni Chatelleraultin kimppuun.
»Menettelitte perin harkitsemattomasti ja epäviisaasti, monsieur», huomautti hän surumielisesti, ja vastaukseksi siihen kerroin hänelle koko jutun. Olin jo nauttiessamme illallista päättänyt tehdä sen, sillä nyt panin koko toivoni Castelrouxiin, ja ratsastaessamme syyskuisen yön tähtien valossa ilmaisin hänelle, ken olin.
Kerroin hänelle, että Chatellerault tunsi minut, ja ilmoitin hänelle, että olimme lyöneet vetoa — salaten kuitenkin vedon luonteen yksityiskohdat — jonka johdosta olin tullut Languedociin ja joutunut siihen asemaan, jossa hän oli minut löytänyt ja vanginnut. Aluksi hän epäili eikä oikein uskonut minua, mutta kun vakuutuksieni kiivaus samoin kuin itse vakuutuksenikin saivat hänet niihin luottamaan, lausui hän mielipiteensä kreivi de Chatelleraultista sillä tavalla, että sydämestäni miellyin häneen.
»Kuten näette, paras Castelroux, olette nyt viimeinen toivoni», sanoin.
»Kovin heikko toivo, hyvä herra», huokasi hän.
»Eipä suinkaan, saattaa olla toisinkin. Taloudenhoitajani Rodenardin ja parinkymmenen palvelijani pitäisi olla jossakin tämän paikan ja Pariisin välillä. Etsittäkää heitä, monsieur, ja rukoilkaamme Jumalaa, että he vielä olisivat Languedocissa ja että heidät löydettäisiin ajoissa!»
»Se tapahtuu, monsieur, lupaan sen teille», vastasi hän juhlallisesti. »Mutta kehoitan teitä olemaan toivomatta siitä liikaa. Chatelleraultin vallassa on toimia ripeästi, ja saatte olla varma siitä, ettei hän vitkastele vähääkään kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.»
»Mutta meillä lienee sittenkin aikaa pari, kolme päivää, ja sillä välin on teidän, ystäväni, tehtävä voitavanne.»
»Saatte luottaa minuun», lupasi hän.
»Ja siihen mennessä, Castelroux», varoitin, »ette puhu tästä sanaakaan kellekään.»
Hän vakuutti minulle pitävänsä asian salassa, ja pian välkkyivät edessämme määräpaikkamme valot.
Sinä yönä viruin Toulousen ummehtuneessa, synkässä vankilassa, eikä seuranani pimeinä, unettomina tunteina ollut toivon hiventäkään.
Olin toivonut saavani virua joitakuita päiviä vankilassa, ennenkuin minut vietäisiin oikeuteen; sillä välin olisi kenties Castelrouxin onnistunut löytää ne henkilöt, jotka voisivat todistaa, kuka olin. Voitte senvuoksi jossakin määrin käsittää säikähdystäni, kun minut kutsuttiin tuomarieni eteen seuraavana päivänä ennen puoltapäivää.
Vankilasta vietiin minut oikeussaliin kahleissa kuten tavallinen varas — sillä lain mukaan oli sellaisen henkilön, jota syytettiin samasta rikoksesta kuin minua, kannettava tämä häväistys. Noin parinsadan askeleen päässä oikeussalin portailta näin tungoksesta äkkiä kasvot, jotka saivat minut pysähtymään hämmästyneenä. Se tuotti minulle töytäyksen selkään erään vartijani keihään nupista.
»Mikä teitä nyt vaivaa?» karjaisi mies ärtyneesti. »Eteenpäin,monsieur le traitre!»
Lähdin liikkeelle, tuskin huomaten vartijan raakuutta; katseeni oli yhäti kiintynyt noihin kasvoihin — Roxalannen kalpeihin, surkeihin kasvoihin. Hymyilin hänelle lohduttavasti ja rohkaisevasti, mutta minun hymyillessänikin näytti hänen piirteittensä kauhistunut ilme käyvän voimakkaammaksi. Kun sitten astelin edelleen, katosi hän näkyvistäni, ja minä jäin arvailemaan, mitkä syyt olivat tuoneet hänet uudelleen Toulouseen. Toivoiko hän voivansa jossakin määrin korjata aiheuttamaansa pahaa? Voi, lapsi-rukka! Jos hän toivoi sellaista, niin pahasti pelkäsin hänen surkeasti pettyvän.
Kuulustelu tapahtui salaisesti sinetinvartijan johdolla; hän oli laiha, kuihtunut mies, joka oli yhtä homehtuneen ja kuivan näköinen kuin pergamentit, joiden keskellä hän oli viettänyt elämänsä. Hänen apunaan oli kuusi tuomaria, ja hänen oikealla puolellaan istui kuninkaan käskynhaltija, herra de Chatellerault, jonka mustelmainen ulkomuoto oli osoittamassa, että me olimme kohdanneet toisemme vasta eilen.
Kun minulta oli tiedusteltu nimeäni ja asuinpaikkaani, herätin jonkun verran hämminkiä vastaamalla rohkeasti: »Olen sieur Marcel de St. Pol, Bardelysin markiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»
Puheenjohtaja — se on sinetinvartija — katsahti kysyvästiChatelleraultiin. Mutta kreivi vain hymyili ja osoitti sormellaanjotakin kirjoitettua paperia, joka oli levitettynä pöydällä.Puheenjohtaja nyökkäsi.
»Herra René de Lesperon», hän lausui, »kenties ei tuomioistuin voi ratkaista, onko lausuntonne tahallinen yritys harhauttaa tai tehdä tyhjiksi oikeuden päämäärät vai oletteko te valitettavan mielisairauden uhri, mikä saattaisi olla seurauksena joko haavastanne tai Jumalan lähettämänä rangaistuksena petoksestanne. Mutta tuomioistuin toivoo teidän käsittävän, että sillä on varmat tiedot siitä, ken olette.»
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana muut tuomarit nyökäyttelivät päätään, filosofisesti hyväksyen puheenjohtajansa sanat. Minä puolestani pysyin vaiti, oivaltaen kuinka turhaa minun olisi edelleen panna vastalausettani ja odottaen seuraavaa kysymystä.
»Teidät vangitsi, monsieur, Lavédanin linnassa kaksi päivää takaperin rakuunajoukkue, jota johti kapteeni de Castelroux. Onko asia niin?»
»Kyllä, monsieur.»
»Ja kun teidät vangittiin, kun teidät pidätettiin René de Lesperonina, ette millään tavoin koettanut kieltää olevanne hän, vaan päinvastoin, kun herra de Castelroux kysyi herra de Lesperonia, astuitte te esiin ja tunnustitte olevanne hän.»
»Anteeksi, monsieur. Tunnustin, että minut tunnettiin sillä nimellä.»
Puheenjohtaja naurahti häijysti, ja apulaiset hymyilivät, kohteliaasti kuvastaen hänen mielialaansa.
»Tämä terävä erittely, monsieur, on ominaista sellaisille henkilöille, joiden sieluntila ei ole terve», hän selitti. »Mutta minä pelkään, että siitä ei ole paljoa apua. Yleensä mies tunnetaan nimellään. Teitä, herra de Lesperon, syytetään valtiopetoksesta sen pahimmassa ja pahanilkisimmässä muodossa. Teitä syytetään aseellisesta taistelusta hänen majesteettiansa vastaan. Onko teillä mitään sanomista?»
»Minulla on sanottavaa se, monsieur, että syytös on väärä; hänen majesteetillaan ei ole uskollisempaa ja alttiimpaa alamaista kuin minä olen.»
Puheenjohtaja kohautti olkapäitään, ja harmistumisen varjo lehahti hänen kasvoilleen.
»Jos tarkoituksenne tänne tullessanne on ollut vain kieltää minun esittämiäni lausuntoja, niin pelkään, että me vain tuhlaamme aikaa», hän huudahti kärtyisästi. »Jos haluatte, voin kutsua herra de Castelrouxin vannomaan, ettette te silloin, kun teidät vangittiin syytettynä tästä rikoksesta, millään tavoin koettanut torjua syytöstä.»
»En luonnollisestikaan, monsieur», kivahdin, jonkun verran kiivastuen tästä tärkeiden tosiasioiden nähtävästi tahallisesta syrjäyttämisestä, »koska ymmärsin, että herra de Castelrouxin tehtävänä oli vangita minut eikä tuomita minua. Herra de Castelroux oli upseeri eikä oikeusistuin, ja jos olisin jotakin hänelle kieltänyt, olisi se ollut turhaa sanojen haaskaamista.»
»Niinkö? Se on perin sukkelaa; perin sukkelaa todellakin, herra de Lesperon, mutta tuskin vakuuttavaa. Jatkakaamme! Teitä syytetään siitä, että olette ollut mukana erinäisissä kahakoissa marsalkkojen Schombergin ja La Fossen armeijoja vastan ja että te lopuksi olisitte ollut Castelnaudaryn taistelussa herra de Montmorencyn läheisenä käskyläisenä. Mitä on teillä sanottavaa?»
»Se ei ole lainkaan totta.»
»Mutta kuitenkin on nimenne, monsieur, luettelossa, joka löydettiin herra herttua de Montmorencyltä vallattujen matkatavaroiden seasta.»
»Ei, monsieur», vastasin ylpeästi, »ei ole. Kuinka voi se seikka, että Lesperon-nimi on löydetty herttua de Montmorencyn papereista, todistaa minut syypääksi valtiopetokseen, koska olen sanonut teille, etten ole Lesperon? Jos teillä, messieurs, olisi hiukankaan tuntoa siitä, mitä korkea tehtävänne vaatii, pyytäisitte minua selittämään, miten minut on voitu sekoittaa Lesperoniin ja vangita hänen sijastaan, jos kerran väitteeni ovat todenperäisiä. Sitten, messieurs, voisitte koettaa ottaa selvää, ovatko sanani paikkansapitäviä. Mutta tällainen menettely, jota nyt noudatatte, ei ole tuomitsemista, vaan murhaa. Oikeutta kuvataan hyveelliseksi naiseksi, jonka silmillä on side ja joka pitää kädessään puolueetonta vaakaa; teidän käsissänne, hyvät herrat, on siitä, sieluni autuuden nimessä, tullut huntua kouristeleva portto.»
Chatelleraultin kyynillinen hymy kävi leveämmäksi sitä mukaa kuin puheeni jatkuessaan lietsoi raivoa noiden kunnianarvoisten herrasmiesten sydämissä. Sinetinvartija vuoroin kalpeni, vuoroin punastui, ja kun minä vaikenin, syntyi painostava hiljaisuus, jota kesti joitakuita hetkisiä. Vihdoin puheenjohtaja kallistui neuvottelemaan kuiskaamalla Chatelleraultin kanssa. Sitten hän kysyi minulta pakotetun rauhallisella äänellä, joka muistutti ukkoshauteen tyyneyttä:
»Kuka te väitätte olevanne, monsieur?»
»Olen sen jo kerran teille sanonut ja rohkenenpa uskoa, ettei nimeni niin helposti unohdu. Olen sieur Marcel de St. Pol, Bardelysin markiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»
Hänen ohuet huulensa raottuivat ovelaan hymyyn.
»Onko ketään, joka voi todistaa, kuka olette?»
»Satoja, monsieur!» vastasin innokkaasti, luullen pelastuksen jo olevan käteni ulottuvilla.
»Mainitkaa heistä joitakuita!»
»Mainitsen yhden — sellaisen, jonka sanaa ette uskalla epäillä.»
»Nimittäin?»
»Hänen majesteettinsa kuninkaan. Olen kuullut, että hän on matkalla Toulouseen, ja pyydän teitä vain odottamaan hänen saapumistaan, ennenkuin jatkatte juttuni käsittelyä.»
»Ettekö saata ajatella ketään muuta todistajaa, monsieur, sellaista, joka voitaisiin saada esiintymään nopeammin? Sillä jos todella voitte näyttää olevanne se, joksi itseänne väitätte, niin miksi viruisitte vankilassa muutamia viikkoja?»
Hänen äänensä oli mairittelevan ystävällinen. Siitä oli suuttumus tyyten kadonnut, ja minä — hupsu — kuvittelin mielessäni sen aiheutuneen siitä, että mainitsin kuninkaan.
»Ystäväni, herra sinetinvartija, ovat kaikki joko Pariisissa tai hänen majesteettinsa matkueessa, eivätkä niin ollen todennäköisesti saavu tänne ennen häntä. Taloudenhoitajani Rodenard ja palvelijani — parikymmentä heistä — ovat kenties vielä Languedocissa, ja toivoisin teidän etsittävän heitä. Heidät saataisiin mahdollisesti käsiin muutamissa päivissä, jolleivät he vielä ole päättäneet palata Pariisiin, uskoen minut kuolleeksi.»
Hän hieroi miettivästi leukaansa, kohottaen katseensa auringon valaisemaan, lasiseen kupukattoon.
»Ahh!» hän äänsi. Se oli pitkäveteinen huokaus, joka johtui pahoittelusta, päätelmästä tai väsymyksestä ja kärsimättömyydestä. »Eikö Toulousessa ole ketään, joka voisi vannoa, kuka olette, monsieur?» kysyi hän.
»Pelkään, ettei ole», vastasin. »Tietääkseni ei ketään.» Kun lausuin ne sanat, muuttui puheenjohtajan ilme jyrkästi, ikäänkuin hän olisi riisunut naamarin kasvoiltaan. Äskettäin hän oli ollut kissamaisen mairea; nyt hän äkkiä kävi rajuksi kuin tiikeri. Hän karkasi pystyyn, kasvot tulipunaisina, silmät liekehtien, ja hänen puheensa tuli nyt kiihkeänä, sekavana, melkein katkonaisena tulvana.
»Miserable!» hän mylvi, »te itse olette omilla sanoillanne todistanut syyllisyytenne. Kuvittelitteko mielessänne, että kenties kuningas sillä aikaa, kun me noudattaisimme Pariisista todistajianne, väsyisi oikeudenkäyttöön ja lempeyden puuskassa julistaisi yleisen armahduksen? Mutta oikeutta, mieletön, ei voida eksyttää. Jos olisitte todella ollut Bardelys, niin olisitte nähnyt, että täällä, tässä salissa, istuu eräs herrasmies, joka on hänen hyvin läheinen tuttavansa. Hän on tuossa, monsieur; hän on herra kreivi de Chatellerault, josta lienette kuullut puhuttavan. Mutta kun kysyin teiltä, onko Toulousessa ketään, joka voisi todistaa, ken olette, vastasitte te, ettei tietääksenne ollut ketään. Enää en salli teidän kuluttaa aikaani, siitä saatte olla varma.»
»Hyvät herrat», aloin puhua, »nämä johtopäätökset tuntunevat teistä ilmeisen selviltä, mutta saatte uskoa minua, ne ovat pettäviä. Tunnen herra de Chatelleraultin varsin hyvin samoin kuin hän minut, ja jos hän vain haluaisi puhua totta ja esiintyä miehenä ja herrasmiehenä, niin hän sanoisi teille, että minä todella olen Bardelys. Mutta herra kreivillä on omat tarkoituksensa toimittaessaan minut tuomituksi. Osaksi on juuri hänen syytään, että minä olen joutunut tähän asemaan ja minut on sekoitettu Lesperoniin. Mitä hyötyä minulla olisi niin ollen ollut, jos olisin vedonnut häneen? Mutta kuitenkin, herra puheenjohtaja, hän on synnyltään herrasmies, ja hänellä lienee vielä jonkun verran kunniantuntoa, kysykää häneltä monsieur — kysykää häneltä suoraan, olenko minä Marcel de Bardelys vai enkö!»
Luja sävyni tehosi noihin heikkoluonteisiin miehiin. Menipä puheenjohtaja niin pitkälle, että loi kreiviin päin kysyvän katseen. Mutta Chatellerault, joka hillitsi itseään erinomaisesti, kohautti olkapäitään ja hymyili säälittelevää, ikävystynyttä hymyä.
»Onko minun todella vastattava sellaiseen kysymykseen, herra puheenjohtaja?» Hänen äänensä ja ilmeensä osoittivat selvästi, kuinka vajavaisena hän pitäisi puheenjohtajan älyä, jos hänet pakotettaisiin tekemään se.
»Eihän toki, herra kreivi», vastasi puheenjohtaja hätäisesti, hyläten halveksivasti sellaisen ajatuksen. »Se ei ole missään nimessä tarpeellista.»
»Mutta kysymys, herra puheenjohtaja!» jyräytin minä. »Kysykää häneltä — jos teillä on vähääkään velvollisuudentuntoa — kysykää häneltä, enkö ole Marcel de Bardelys!»
»Hiljaa!» karjaisi puheenjohtaja minulle. »Enää ette saa pitää meitä narrinanne, te sukkelapäinen valehtelija!»
Pääni painui alas. Tuo kurja oli totisesti tuhonnut viimeisenkin toiveeni.
»Vielä kerran, monsieur», virkoin hyvin tyynesti, »sen vannon, maksaa tämä käytöksenne ja nämä aiheettomat solvaukset teille virkanne. Rukoilkaa Jumalaa, etteivät ne maksa myöskin päätänne!»
He ottivat sanani yhtä keveästi kuin lapsen uhkaukset otetaan. Se seikka, että tulin maltittomuudessani ne lausuneeksi, oli vain omiaan tekemään tuomioni vielä varmemmaksi, jos siihen yleensä enää mitään tarvittiin.
Käyttäen minusta monia häpäiseviä nimityksiä, joita tavallisesti käytetään mitä pahimmista rikollisista, he tuomitsivat minut kuolemaan. Mieli painuksissa, pitäen itseäni tuhon omana ja varmana siitä, että minut vietäisiin mestauspölkylle aivan lähitunteina, annoin vartijoiden kuljettaa minut Toulousen katuja pitkin takaisin vankilaan.
Olin ollut puoli tuntia kopissani, kun ovi avautui ja sisään astui Castelroux, jota en ollut nähnyt senjälkeen kuin edellisenä yönä. Hän tuli valittamaan kovaa osaani ja samalla kehoittamaan, etten vielä tyyten menettäisi toivoa.
»Tänään on liian myöhäistä panna tuomiota toimeen», hän selitti, »ja kun huomenna on sunnuntai, siirtyy se ylihuomiseen. Siihen mennessä saattaa tapahtua paljon, monsieur. Asiamiehiäni on liikkeellä ympäri koko maakunnan etsimässä palvelijoitanne, ja rukoilkaamme luojaa, että heidän onnistuisi ne löytää.» Sitten hän lisäsi, ettei se kuitenkaan ollut hänen käyntinsä ainoa syy. Eräs nainen oli saanut sinetinvartijalta luvan käydä minua katsomassa ja odotti parhaillaan puheillepääsyä.
»Nainen!» huudahdin ja mieleeni välähti Roxalanne. »Neiti deLavédanko?» kysäisin. Hän nyökkäsi.
Pyysin häntä päästämään vieraani heti sisään, ja pian oli Roxalanne luonani. Castelroux sulki poistuessaan oven, ja me jäimme kahdenkesken.
Seisoimme hetkisen vastakkain sanaakaan virkkamatta. Sitten hän loi katseensa maahan, astui askeleen eteenpäin ja sopersi änkyttäen, empien, tukahdutetusti:
»Monsieur, monsieur.»
Yhdellä hyppäyksellä olin hänen edessään sulkien hänet syliini ja painaen hänen pienen, ruskean päänsä olkaani vasten.
»Roxalanne!» kuiskasin niin hyväilevästi kuin voin. »Roxalanne!» Mutta hän koetti irtautua syleilystäni.
»Antakaa minun olla, monsieur!» hän rukoili, ääni omituisesti väristen.»Älkää koskeko minuun, monsieur! Te ette tiedä — ette tiedä.»
»Kyllä minä tiedän, rakas», kuiskutin, »ja myöskin ymmärrän.»
Sen kuultuaan hän lakkasi heti ponnistelemasta ja tuntui olevan sylissäni hervottomana, ja avuttomana.
»Tiedättekö, monsieur?» hän kysyi, »tiedättekö, että juuri minä kavalsin teidät?»
»Kyllä», vastasin suoraan.
»Ja voitte antaa sen anteeksi? Minä aiheutan kuolemanne, ettekä te moiti minua! Oi, monsieur, se tappaa minut!»
»St, lapsi! Ymmärrän sen», vastasin, silittäen hänen ruskeata tukkaansa.
»Ette aivan, monsieur. Rakastin teitä niin, monsieur, ettette voi aavistaakaan, kuinka kärsin sinä aamuna, jolloin neiti de Marsac tuli Lavédaniin.
— Aluksi se oli vain tuskaa ajatellessani, että menettäisin teidät, että te katoaisitte elämästäni, etten enää teitä näkisi — teitä, jonka olin laskenut niin lähelle sydäntäni.
— Nimitin sinä aamuna itseäni pikku hupakoksi, kun olin uneksinut, että te muka piditte minusta. Turhamaisuuteni, ajattelin, oli narrannut minut haaveilemaan, että käytöksenne minua kohtaan oli rakastavan hellää. Olin katkeroitunut itseäni kohtaan ja kärsin — oi, niin kovasti! Kun sitten myöhemmin olin ruusutarhassa, tulitte te luokseni.
— Muistattehan, kuinka otitte minut kiinni ja osoititte, ettei yksin turhamaisuus ollut johtanut minua harhaan. Olitte pettänyt minua, arvelin. Silläkin hetkellä luulin teidän pettävän minua. Te kohtelitte minua kevytmielisesti ettekä välittänyt mitään kärsimyksistäni, kunhan minusta vain oli teille hiukan huvia lyhentämään joutenolon yksitoikkoisuutta oleskellessanne meillä.»
»Roxalanne — oma Roxalanne-parkani!» mutisin.
»Sitten muuttui katkeruuteni ja suruni vihaksi teitä vastaan. Te olitte murtanut sydämeni ja luulin teidän tehneen sen vain leikillä. Siitä päätin rangaista teitä. Ah! eikä se kenties ollut ainoastaan sitä. Luultavasti kannusti minua jonkun verran myöskin mustasukkaisuus. Te olitte kevytmielisesti kosiskellut minua, mutta te olitte saanut minut rakastumaan itseenne, ja jollen minä teitä saisi, ei teitä saisi kukaan muukaan. Ja niin minä hulluna lähdin Lavédanista, sanoen isälleni meneväni Auchiin hänen sisarensa luokse, tulin Toulouseen ja annoin teidät ilmi sinetinvartijalle.
— Tuskin olin ehtinyt sen tehdä, kun jo tajusin tekoni kauheuden ja aloin vihata itseäni.»
Hän vavahti, ja häneltä pääsi huokaus.
»He eivät saa panna sitä täytäntöön! Oi, he eivät saa! Sanokaa minulle, että voitte puolustautua, ettette ole se mies, joksi he teitä luuleva!»
»Olemme Jumalan kädessä, lapsi. Mahdollisesti voin vielä pelastaa itseni. Jos pelastun, tulen suoraa päätä luoksenne, ja te saatte tietää kaikki. Mutta muistakaa, lapsi», ja nostaen käsilläni hänen kasvojaan katsoin hänen sinisiin, kyyneleisiin silmiinsä — »muistakaa, pieni, että yhdessä asiassa olen ollut vilpitön ja kunniallinen, siinä ei minulla ole ollut mitään muuta vaikutinta kuin sydämeni — kosiessani teitä. Minä rakastan teitä, Roxalanne, kaikesta sielustani, ja jos kuolen, olette te koko maailmassa ainoa olento, jonka jättäminen minua surettaa.»
»Minä uskon sen; uskon varmasti. Ei mikään voi enää horjuttaa uskoani.Mutta ettekö tahdo sanoa minulle, kuka olette?»
Mietin taaskin hetkisen. Sitten pudistin päätäni.
»Odottakaa, lapsi», virkoin, ja hän noudatti toivomustani eikä enää kysellyt.
Toisen kerran löin silloin laimin sopivan tilaisuuden enkä tunnustanut, ja kuten olin katunut sitä, että olin antanut ensimmäisen tilaisuuden mennä käyttämättä ohitseni, sain myöskin katua tätä vaikenemistani, vieläpä edellistä katkerammin.
Hän viipyi vielä hetkisen luonani, ja minä koetin valaa rohkeutta hänen sieluunsa. Puhuin toiveistani, jotka perustuivat siihen, että Castelroux löytäisi ystäviäni tuntemaan minua, vaikka ne toiveet olivat varsin heikot. Ja myöskin hän, lapsi-parka, koetti lohduttaa ja rohkaista minua.
»Jospa kuningas olisi täällä!» hän huokasi. »Menisin hänen puheilleen ja rukoilisin polvillani, että teidät vapautettaisiin. Mutta hänen kerrotaan olevan vasta Lyonsissa, enkä voisi mitenkään ennättää käydä siellä maanantaihin mennessä. Menen uudelleen sinetinvartijan luokse ja pyydän häntä armahtamaan tai ainakin lykkäämään tuomion toimeenpanoa.»
En riistänyt häneltä toivoa; en virkkanut mitään siitä, kuinka hyödytöntä se olisi. Mutta pyysin häntä viipymään Toulousessa maanantaihin saakka, että hän voisi käydä luonani ennen loppua, jos loppua ei voitaisi välttää.
Sitten saapui Castelroux saattamaan häntä pois, ja me erosimme. Mutta olin saanut häneltä paljon lohtua, paljon rohkeutta ja voimaa. Minusta tuntui, että jos kohtaloni olisi astua mestauslavalle, voisin sen nyt tehdä reippaammin ja iloisemmin.
Castleroux kävi luonani seuraavana aamuna, mutta ei tuonut mitään sellaisia uutisia, joita olisi voinut pitää ilahduttavina. Hänen tiedustelijoistaan ei yksikään ollut vielä palannut, eikä kukaan heistä ollut lähettänyt sanaa siitä, että olisi päässyt seuralaisten jäljille. Rohkeuteni lamaantui hieman, ja nekin vähäiset toiveet, joita minulla vielä oli, haihtuivat nopeasti.
Päätin vihdoin kyhätä täydellisen selostuksen tapahtumista ja pyytää Castelrouxia huolehtimaan siitä, että se annettaisiin kuninkaalle itselleen. Siten tulisivat oikeuden vaatimukset tyydytetyiksi, ja lisäksi saisin — vaikka myöhään — maksaa velkani kreiville.
Tehtyäni sen päätöksen aioin juuri aloittaa kirjoittamisen, kun huomioni kiintyi harvinaiseen ääneen. Aluksi se oli vain epäselvää kohinaa, ikäänkuin aaltojen pauhua rantaa vasten. Vähitellen sen voima kasvoi, ja siitä alkoi erottua ihmisääniä, riemuisia tervehdyshuutoja. Sitten kuului väestön melun ylitse tykinlaukauksen pamahdus, sitten toinen, ja vielä toinen.
Hypähdin pystyyn, ihmetellen mitä oli tekeillä, ja riensin ristikkoisen ikkunani ääreen kuuntelemaan.
Kun väkijoukko siirtyi lähemmäksi, alkoi minusta tuntua, että huudot olivat suosionosoituksia.
Mieleeni välähti, että joku korkea henkilö saapui Toulouseen, ja ensimmäiseksi juolahti mieleeni kuningas. Sellaista mahdollisuutta ajatellessani huimasi päätäni ja toivo sumensi järkeni. Seuraavalla hetkellä muistin Roxalannen viime yönä kertoneen, että kuningas, oli vasta Lyonsissa asti. Torjuin senvuoksi sen ajatuksen ja sen mukana toivonikin, sillä olisi ihme, jos kuningas, matkustaen mukavaan, velttoon tapaansa, joka oli kuvaavaa koko hänen toiminnalleen, joutuisi Toulouseen ennenkuin viikko olisi kulunut, ja nythän oli vasta sunnuntai.
Palasin kirjoittamaan ja odottamaan, kunnes saisin tietää hälinän syyn vartijaltani, kun hän seuraavan kerran tulisi luokseni.
Oli kulunut kenties tunnin verran aikaa, kun ovi avautui ja kynnykseltä tervehti minua Castelrouxin hilpeä ääni.
»Monsieur, olen tuonut erään ystävän luoksenne.»
Pyörähdin ympäri tuolissani ja yksi vilkaisu Castelrouxin vieressä seisovan nuorukaisen yleviin, siroihin kasvoihin ja vaaleaan tukkaan sai minut äkkiä hypähtämään pystyyn.
»Mironsac!» kiljaisin ja juoksin kädet ojossa häntä vastaan.
Mutta vaikka riemuni olikin suuri ja hämmästykseni voimakas, oliMironsacin kasvoilla kuvastuva hämminki vieläkin ilmeisempi.
»Herra de Bardelys!» huudahti hän, ja hänen kummastuneessa katseessaan oli sata kysymystä.
»Po Cap de Dieu!» murahti hänen serkkunsa. »Taisinpa totisesti tehdä viisaasti, kun toin sinut tänne.»
»Mutta», tiedusti Mironsac serkultaan, tarttuen käsiini, »miksi et ilmoittanut minulle, Amedée, että aioit opastaa minut herra markiisi de Bardelysin luokse?»
»Olisitko tahtonut minun turmelevan näin iloista yllätystä?» vastasi serkku.
»Armand», sanoin minä, »ei milloinkaan ole kukaan ollut tervetulleempi kuin sinä nyt. Tulit parhaiksi ajoissa pelastamaan henkeni.»
Sitten kerroin, vastaillen hänen kysymyksiinsä, lyhyesti kaikki, mitä minulle oli tapahtunut sen yön jälkeen, jolloin veto Pariisissa lyötiin, ja kuinka Chatelleraultin ovela vaikeneminen oli saattanut minut mestauslavan kynnykselle. Sen kuullessaan hän vimmastui, ja mieltäni hiveli, kun hän sätti kreiviä. Vihdoin hillitsin hänen herjaavaa purkaustaan.
»Saakoon riittää tällä kertaa, Mironsac!» sanoin nauraen. »Sinä olet täällä ja voit tehdä tyhjiksi kaikki Chatelleraultin suunnitelmat todistamalla sinetinvartijalle, kuka olen.»
Mutta sitten valtasi minut epäilys, ikäänkuin olisi kylmä käsi laskeutunut päähäni. Käännyin Castelrouxiin päin ja huudahdin.
»Mon Dieu!Entä jos he eivät suostu ottamaan asiaani uudelleen käsiteltäväksi?»
»Eivätkö suostu!» Hän purskahti nauramaan. »Sitä ei heiltä kysytä.»
»Se ei ole tarpeen», lisäsi Mironsac. »Kun minä vain kerron kuninkaalle —»
»Mutta, ystäväni», keskeytin hänet kärsimättömästi, »minunhan on kuoltava huomenna!»
»Ja kuninkaalle kerrotaan siitä tänään — nyt heti. Lähden hänen puheilleen.»
Tuijotin vähän aikaa kuin puusta pudonnut; sitten johtui mieleeni äsken kuulemani hälinä ja huudahdin:
»Onko kuningas jo saapunut?»
»Luonnollisesti, monsieur. Kuinka minä muutoin voisin olla täällä?Kuulun hänen majesteettinsa seurueeseen.»
Silloin kävin taaskin kärsimättömäksi. Ajattelin Roxalannea ja hänen tuskaansa; jokainen minuutti, jonka Mironsac nyt viipyi kopissani, merkitsi kidutuksen jatkumista tuolle lapsi-raukalle. Siksi hoputin häntä lähtemään heti ja kertomaan hänen majesteetilleen, että olin vankina. Hän totteli, ja minä jäin vielä kerran yksikseni. Astelin edestakaisin ahtaassa kopissani sellaisen kiihtymyksen vallassa, jollaista en ollut luullut enää kokevani.
Puolen tunnin kuluttua palasi Castelroux yksin.
»No?» ehätin kysymään, heti kun ovi aukeni, antamatta hänelle aikaa edes päästä kunnolla sisään. »Mitä kuuluu?»
»Mironsac kertoi, että hänen majesteettinsa on rasittuneempi kuin koskaan. Teidän on mentävä palatsiin heti. Minulla on kuninkaan määräys.»
Ajoimme vaunuilla hyvin salaisesti, sillä hän ilmoitti minulle hänen majesteettinsa toivovan, ettei asiaa päästettäisi julkisuuteen, koska hänellä oli siihen nähden omat suunnitelmansa.
Minut jätettiin vähäksi aikaa odottamaan etuhuoneeseen, sillä aikaa kun Castelroux ilmoitti minut kuninkaalle. Sitten minut opastettiin pieneen kamariin, jossa oli upea punaisen ja kullan kirjava kalusto ja joka ilmeisesti oli erotettu hänen majesteettinsa työskentelyä tai hartaushetkiä varten. Kun astuin sisään, oli Ludvig selin minuun päin. Hän seisoi — pitkä, hintelä, mustapukuinen mies — nojaten ikkunanpuitteeseen ja tukien päätään koholla olevaan vasempaan käsivarteensa ja silmäili tarkkaavasti alhaalla olevaan puistoon.
Hän pysyi samassa asennossa siihen asti, kunnes Castelroux oli poistunut ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten hän äkkiä kääntyi katsomaan minua silmiin, selin valoa vasten, joten hänen kasvonsa olivat varjossa, mikä lisäsi niiden synkkää, väsynyttä ilmettä.
»Voilà, monsieur Bardelys!» tervehti hän minua kylmästi. »Näette nyt, mihin pulaan olette joutunut, kun ette totellut käskyjäni.»
»Tahtoisin kiinnittää huomiotanne siihen, sire», vastasin, »että minut on saattanut siihen teidän majesteettinne tuomarien kyvyttömyys ja erään sellaisen henkilön pahanilkisyys, jota teidän majesteettinne kunnioittaa suoden hänelle liian paljon luottamusta, pikemminkin kuin oma tottelemattomuuteni.»
»Molemmat yhdessä kenties», myönsi hän lempeämmin.
»Vaikka heillä näkyy joka tapauksessa olleen perin tarkka nenä haistamaan, kuka on valtiopetturi. Niin, Bardelys, tunnustakaa pois.»
»Minäkö? Petturi?»
Hän kohautti olkapäitään ja naurahti näyttämättä vähääkään iloiselta.
»Eikö sellainen mies ole valtiopetturi, joka tekee vastoin kuninkaansa toivomuksia? Ja ettekö senvuoksi ole petturi, nimitettäköönpä teitä Lesperoniksi tai Bardelysiksi? Mutta», jatkoi hän vieläkin lempeämmin ja heittäytyen puhuessaan tuoliin, »olen ollut kovin ikävystynyt, senjälkeen kun te poistuitte luotani. Heillä on maailman parhaat tarkoitukset, näillä tomppeleilla, ja jotkut heistä rakastavatkin minua, mutta he ovat kaikki väsyttäviä. Kun myöskin Chatellerault saa päähänpiston laskea leikkiä — kuten tässä tapauksessa — tekee hän sen näppärästi kuin karhu ja säkenöivän joustavasti kuin norsu.»
»Leikkiä?» sanoin.
»Ettekö te pidä sitä pilana, Marcel?Pardieu, kukapa teitä siitä moittisi? Sillä miehellä ei olisi terve huumorin tajunta, joka ymmärtäisi semmoista pilailua, että hänet tuomitaan kuolemaan. Mutta kertokaahan minulle siitä! Koko juttu, Marcel! En ole kuullut ainoatakaan tarinaa, jota olisi kannattanut kuunnella, senjälkeen kun — kun te lähditte luotamme.»
»Ettekö suvaitsisi, sire, kutsuttaa tänne kreivi de Chatelleraultin, ennenkuin aloitan?» kysyin.
»Chatelleraultin? Ei, ei.» Hän pudisti päätään oikukkaasti. »Chatellerault on saanut jo nauraa, ja huonosti opetetun koiran tavalla hän on pitänyt koko naurun yksin. Mielestäni, Marcel, on nyt meidän vuoromme. Olen tahallani lähettänyt Chatelleraultin pois, ettei hän saisi vihiä siitä mullistavasta kujeesta, jota valmistelemme hänelle tervetuliaisiksi.»
Nämä sanat saattoivat minut mitä parhaalle tuulelle, ja kenties juuri siitä johtui, että kun lämpenin kertoessani, puhuin niin lennokkaasti, että hänen majesteettinsa tavallinen turtuus ja raukeus katosivat. Kun lopulta aloin kuvailla Toulousen tuomioistuinta, asiani käsittelyä ja Chatelleraultin näyttelemää osaa, kävivät hänen kasvonsa päättäviksi ja koviksi.
»Onko se totta — kaikki se, mitä olette kertonut?» huudahti hän ankarana.
»Niin totta kuin evankeliumi. Jos katsotte valan tarpeelliseksi, niin vannon kunniani kautta, etten ole lausunut pienintäkään valhetta enkä herra de Chatelleraultista puhuessani ole jättänyt mitään mainitsematta samoin kuin en myöskään ole vähääkään liioitellut.»
»Se kurja raukka!» ärähti hän. »Mutta me kostamme kyllä hänelle,Marcel. Siitä olkaa huoletta!»
Kun hänen ajatuksensa sitten suuntautuivat uudelle uralle, hymyili hän väsyneesti.
»Kautta kunniani, saatte arvottoman elämänne aikana kiittää joka ilta Jumalaa siitä, että minä saavuin Toulouseen niin sopivaan aikaan, ja niin saa myöskin se ihana lapsi, jonka kauneutta olette kuvannut niin rakastuneen innokkaasti. Olette voittanut sekä neidon että vedon, ja kautta pyhän messun, te saatte nauttia kummastakin.»
»Helas, sire», huokasin taaskin. »Kun se nainen saa tiedon vedosta —»
»Kertokaa se hänelle vitkastelematta, Marcel, ja jättäytykää hänen armoilleen! Ei, älkää menkö noin synkän näköisenä, ystäväni! Kun nainen rakastaa, voi hän olla armollinen — ainakin on minulle niin sanottu.»
Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät toistamiseen uudelle tolalle, ja hän kävi tylyksi.
»Mutta ensin on meidän suoriuduttava Chatelleraultista. Mitä hänelle teemme?»
»Se on teidän majesteettinne ratkaistava.»
»Minunko?» huudahti hän, ja hänen äänensä sai taaskin ankaran sävyn, joka ei koskaan ollut siitä kaukana. »Näen erikoisen mielelläni läheisyydessäni vain kunnon miehiä. Luuletteko, että ikinä enää tahdon nähdä tuota lurjusta edessäni. Olen jo tehnyt päätökseni häneen nähden, mutta mieleeni juolahti, että kenties teitä huvittaisi olla lain välikappaleena.»
»Minuako, sire?»
»Niin, ja miksipä ei? Puhutaan, että te tarpeen vaatiessa osaatte käyttää miekkaa perin tuhoisasti. Tämä tilaisuus vaatii meitä tekemään poikkeuksen asetuksestamme. Teillä on suostumukseni, että saatte lähettää haasteen kreivi de Chatelleraultille. Ja pitäkää huolta siitä, että surmaatte hänet, Bardelys!» hän jatkoi äkäisesti. »Sillä jollette te sitä tee, niin kautta pyhän messun minä teen sen! Jos hän välttää miekkanne, tai jos hän jää eloon teiltä saamastaan haavasta, niin pyöveli saa hänet.Mom dieu!Onko minua turhanpäiten nimitetty Ludvig Oikeamieliseksi?»
Seisoin hetken mietteissäni. Sitten rohkenin huomauttaa:
»Jos minä teen sen, sire, niin maailma sanoo, että tein sen päästäkseni suorittamasta maksettavakseni langennutta vetoa.»
»Narri, se ei ole langennut maksettavaksenne. Eikö sellainen mies, joka menettelee petollisesti, menetä kaikkia oikeuksiaan?»
»Se on aivan totta. Mutta maailma —»
»Peste!» keskeytti hän minut kärsimättömästi. »Te alatte ikävystyttää minua, Marcel, ja koko maailma tekee sen niin erinomaisesti, ettei teidän tarvitse ruveta muiden avuksi. Noudattakaa mieltänne, mies, ja tehkää kuten haluatte! Mutta teillä on suostumukseni surmata tuo Chatellerault-vintiö, ja olen hyvin mielissäni, jos käytätte sitä hyväksenne. Hän majailee Auberge Royalessa, jossa hänet nyt otaksuttavasti tapaatte. Ja nyt menkää! Minun on jaettava paljon oikeutta tässä kapinallisessa maakunnassa.»
Viivähdin hetkisen. »Eikö minun ole ryhdyttävä jälleen tehtäviini teidän majesteettinne läheisyydessä?»
Hän mietti vähän aikaa ja hymyili sitten väsyneeseen tapaansa.
»Minusta olisi hauskaa pitää teitä luonani, sillä nämä olennot ovat niin harmillisen tylsiä jokaikinen.Je m'ennuie tellement. Marcel!» huoahti hän. »Ooh! Mutta ei, ystäväni, epäilemättä olisitte te nykyisin yhtä tylsä kuin kaikki muutkin. Rakastunut mies on ikävin ja jokapäiväisin olento tässä ikävässä ja joutavanpäiväisessä maailmassa. Mitä teen minä ruumiillanne, kun sielunne on Lavédanissa. Epäilenpä, että teillä on kiire päästä täältä pois. Menkää siis, Marcel! Laittautukaa avioliittoon ja selviytykää rakkaudenhumalastanne! Avioliitto on paras vastamyrkky. Kun se on tehty, palatkaa sitten luokseni!»
»Se ei tapahdu koskaan, sire», vastasin leikillisesti.
»Väitättekö niin, herra Cupido Bardelys?» Hän siveli partaansa aatoksissaan. »Älkää olko siitä kovin varma! Muillakin on ollut tunteita — niin, yhtä voimakkaita kuin teidänkin — mutta sittenkin ne ovat jäähtyneet. Mutta te tuhlaatte aikaani. Menkää, Marcel! Olette vapaa tehtävistänne minun luonani, niin kauan kuin omat asianne pidättävät teitä täällä — niin kauan kuin haluatte. Meillä on täällä suoritettavana kolkko tehtävä — kuten tiedätte. Meidän on käsiteltävä serkkuni Montmorencyn ynnä muiden juttua, emmekä me täällä lepää emmekä salli juhlimista. Mutta tulkaa luokseni, milloin tahdotte, ja minä otan teidät vastaan! Hyvästi!»
Jupisin kiitokseni, ja ne tulivat vilpittömästi sydämen pohjasta.Suudeltuani sitten hänen kättään poistuin hänen luotaan.
Pohdin kuninkaan luota poistuessani mielessäni, pitäisikö minun omin käsin antaa Chatelleraultille hänen niin hyvin ansaitsemansa rangaistus, mutta muistin kirotun vetomme, ja minua pidätti se ajatus, että se tekoni voitaisiin selittää yritykseksi välttää sen seurauksia. Myöskin tuli Roxalanne ottaa huomioon, ja totisesti ajattelin asiaa syvästi siltä kannalta. Paljon mietittyäni pääsin jälleen siihen johtopäätökseen, etten saanut uudelleen lähestyä häntä, ennenkuin olin sovittanut tekoni ainoalla vallassani olevalla tavalla, ainoalla tavalla, joka puhdistaisi käteni.
Olipa Chatellerault menetellyt petollisesti tai ei, se ei merkinnyt mitään neiti de Lavédanin ja minun väleihini nähden. Jos maksaisin vetoni — velvoittipa minut siihen kunnia tai ei — niin sitten voisin lähestyä häntä; tosin olisin köyhtynyt, mutta ainakaan ei voitaisi mitenkään epäillä, että kosinnallani oli mitään muuta vaikutinta kuin Roxalannen saavuttaminen.
Sitten voisin tunnustaa, ja varmastikin se seikka, että olin maksanut, vaikka selvästikään minun ei enää olisi suinkaan tarvinnut maksaa, hankkisi minulle anteeksiannon ja todistaisi, että tunteeni olivat vilpittömät.
Niin päätin siis menetellä ja siinä aikomuksessa suuntasin askeleeni Auberge Royaleen, jossa hänen majesteettinsa oli maininnut kreivin majailevan.
Kun hotellissa tiedustin herra de Chatelleraultia, ilmoitti se palvelija, jota olin puhutellut, että hän oli kotosalla, mutta että hänellä sillä hetkellä oli vieras. Vastasin odottavani ja pyysin yksityistä huonetta. Minut opastettiin nopeasti pieneen kamariin, jonka yhdellä seinällä oli vierassaliin vievä ovi ja jonka vastaisella puolella erotti viereisestä huoneesta perin ohut puinen väliseinä.
Isännän poistuttua jäin sinne odottamaan ja tein siellä sellaista, mitä en olisi uskonut voivani tehdä enkä vielä tänäänkään voi ajatella punastumatta. Lyhyesti sanoen, näyttelin salassakuuntelijaa — minä Marcel St. Pol de Bardelys. Sillä se ääni, joka tunkeutui korviini, oli Roxalanne de Lavédanin.
»Pyrin kuninkaan puheille», sanoi hän, »mutta en päässyt. Minulle selitettiin, ettei hänellä ollut vastaanottoja ja ettei hän päästänyt puheilleen ketään muita kuin ne, joita saattoi joku yksityisen luvan saanut henkilö.»
»Ja niin ollen», vastasi Chatellerault, jonka ääni oli aivan väritön, »olette tullut minun luokseni, että minä veisin teidät hänen majesteettinsa puheille?»
»Olette arvannut oikein, herra kreivi. Olette ainoa hänen majesteettinsa seurueeseen kuuluva henkilö, jonka tunnen — joskin väin vähän — ja lisäksi on yleisesti tunnettua, kuinka suuresti te olette kuninkaan suosiossa. Minulle on kerrottu, etteivät ne, joilla on joku armonosoitus anottavana, voi saada teitä parempaa puoltajaa.»
»Jos olisitte mennyt kuninkaan luokse, mademoiselle, jos olisitte päässyt hänen puheilleen, olisi hän vain kehoittanut teitä kääntymään minun puoleeni. Olen hänen käskynhaltijansa Languedocissa, ja valtiopetoksesta syytetyt vangit ovat minun vallassani.»
»Silloin, monsieur», huudahti Roxalanne kiihkeällä äänellä, joka pani vereni kiertämään rajummin, »ette epää minulta sitä hyvää työtä, jota pyydän. Lupaattehan minulle säästää hänen henkensä?»
Chatellerault naurahti lyhyesti, ja minä kuulin hänen askeltensa äänen, kun hän aatoksissaan asteli huoneen lattialla.
»Mademoiselle, mademoiselle, ette saa arvioida valtaani liian suureksi. Ette saa unohtaa, että olen oikeuden palvelija. Te pyydätte kenties enemmän kuin vallassani on myöntää. Mitä voitte esittää sellaista, mikä osoittaisi, että teen oikein menetellessäni teidän toivomuksenne mukaan?»
»Helas, monsieur, en voi esittää mitään muuta kuin rukoukseni ja vakuutuksen, että tässä on tapahtunut kamala erehdys.»
»Miksi niin puollatte tätä herra de Lesperonia?»
»Hän ei ole herra de Lesperon», intti Roxalanne.
»Mutta koska ette voi ilmoittaa minulle, kuka hän on, täytyy teidän tyytyä siihen, että ainakin puhumme hänestä Lesperonina», virkkoi kreivi, ja saatoin mielessäni kuvitella, kuinka ilkeästi hän niin sanoessaan virnisti.
»Sanokaapa minulle», hän toisti, »miksi puollatte tätä herrasmiestä!»
Syntyi hiljaisuus. Mielessäni näin, kuinka Roxxalannen ylevät Kasvot synkkenivät hänen koettaessaan keksiä vastausta tähän kysymykseen; näin, kuinka hän loi maahan viattomat silmänsä, kuinka hänen kauniit poskensa hieman punehtuivat häpeästä, kun hän viimein vastasi hiljaisella, jäykällä äänellä nämä neljä sanaa:
»Minä rakastan häntä, monsieur.»
Oi,Dieu!Kuulla hänen tunnustavan se näin!
Chatelleraultilta tuli vastaukseksi kärsimätön tirskahdus, ja hänen jalkansa tömistivät uudelleen lattiaa, kun hän pysähdyttyään hetkiseksi alkoi taaskin kävellä edestakaisin Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka rikkoivat vain kreivin rauhattomat askeleet. Vihdoin tiedusti Roxalanne vavahtelevalla äänellä:
»Miksi ette virka mitään, monsieur?»
»Helas, mademoiselle, minä en voi tehdä mitään. Olin pelännyt, että asianlaita oli niin; ja kysyessäni sitä toivoin olleeni väärässä.»
»Entä hän, monsieur?» tuskaili Roxalanne. »Miten hänen käy?»
»Uskokaa minua, mademoiselle, jos se olisi vallassani, niin pelastaisin hänet, olisipa hän vaikka kuinka syyllinen, vain säästääkseni teiltä surun.»
Hän puhui hellän valittavasti, julkea teeskentelijä!
»Oi, ei, ei!» huusi neito, ja hänen äänestään huokui kauhua ja epätoivoa. »Ettehän tarkoita, että —» Hän keskeytti lauseensa äkkiä; ja hetkisen jälkeen lopetti kreivi sen hänen puolestaan.
»Tarkoitan, mademoiselle, että tämän Lesperonin täytyy kuolla.»
»Onko päätöksenne aivan peruuttamaton, monsieur? Jos teissä on vähänkin säälintuntoa, niin sallikaa minun ainakin itkien rukoilla armoa kuninkaalta!»
»Se ei hyödyttäisi teitä ensinkään. Kuten jo sanoin, Languedocin kapinoitsijat ovat minun käsissäni.» Hän pysähtyi ikäänkuin antaakseen noiden sanojen hyvästi syöpyä neidon tajuntaan ja jatkoi sitten: »Jos toimittaisin hänet vapaalle jalalle, mademoiselle, jos hankkisin hänet tänä yönä pois vankilasta, lahjoen hänen vartijansa vaikenemaan ja ottaen häneltä valan, että hän heti poistuu Ranskasta eikä kavalla minua, tekisin itseni syypääksi valtiopetokseen. Vain sillä tavoin voisi se tapahtua, ja käsitättehän, mademoiselle, että niin menetellen panen oman kaulani vaaraan.»
Hänen sanoissaan oli lausumaton sivumaku — hieno viittaus, että hänet voitaisiin lahjoa tekemään kaikki se, josta hän näin hämärästi puheli.
»Ymmärrän, monsieur», vastasi Roxalanne nyyhkyttäen, »että se on liian paljon voidakseni sitä pyytää.»
»Se olisi paljon, mademoiselle», selitti kreivi nopeasti, ja nyt hänen äänensä oli hillitty ja värisi omituisesti. »Mutta ei mikään, mitä teidän huulenne minulta pyytävät ja mitä kuolevaisen vallassa on tehdä, oleliianpaljon!»
»Mitä tarkoitatte?» huudahti Roxalanne, pidättäen henkeään. Oliko hän arvannut — kuten minä näkemättä hänen kasvojaan olin arvannut — mitä sitten seurasi? Kurkkuani alkoi kouristaa. Puristin käteni nyrkkiin ja ponnistauduin rauhalliseksi kuullakseni, että olin arvannut oikein.
»Kaksi kuukautta sitten», virkkoi Chatellerault, »matkustin Lavédaniin, kuten muistanette. Näin teidät, mademoiselle — tosin vain lyhyen hetken aikana — ja siitä lähtien en ole nähnyt mitään muuta kuin teidät.» Hänen äänensä kävi hieman hiljaisemmaksi, ja intohimo pani sen värähtelemään. Myöskin Roxalanne huomasi sen, sillä tuolin narahdus ilmaisi minulle, että hän nousi Pystyyn.
»Ei nyt, monsieur — ei nyt!» hän esteli. »Nyt ei ole oikea aika. Pyydän teitä ajattelemaan suruani.»
»Sen teen, mademoiselle, ja kunnioitan murhettanne, Ja uskokaa minua, otan siihen osaa kaikesta sydämestäni. Mutta nytonoikea aika, ja jos tämän miehen asia on teidän sydämenasianne, niin te kuuntelette minua loppuun saakka.»
»Monsieur, rukoilen teitä —»
»Kuulkaa minua loppuun asti!» kivahti kreivi. Sitten hän puhui edelleen tyynemmin. »Nykyisin te rakastatte tätä herra de Lesperonia —»
»Rakastan häntä aina! Aina, monsieur!»
»Malttakaa, malttakaa!» huudahti toinen, joutuen hämminkiin keskeytyksen tähden. »Jos hän eläisi ja te menisitte avioliittoon hänen kanssaan ja olisitte joka päivä hänen seurassaan, niin en ollenkaan epäilisi rakkautenne kestämistä. Mutta jos hän kuolisi tai jos hän joutuisi maanpakoon ettekä te enää häntä näkisi, niin surisitte häntä vähän aikaa ja sitten —helas!se on miesten ja naisten tapa — aika parantaisi ensin surunne, sitten sydämenne.»
»Monsieur, monsieur!» valitti lapsi-rukka. »Tiesin, että te olitte hyvä! Tiesin —»
»Vielä hetkinen! Älkää käsittäkö minua väärin! En sano antavani sitä — minä tarjoan sitä.»
»Mitä erotusta siinä on?»
»Se että jos tahdotte sen saada, mademoiselle, on teidän se ostettava. Olen sanonut, että teidän tähtenne olen valmis uhmailemaan kaikkia vaaroja. Pelastaakseni rakastajanne uhittelen mestauslavaa. Jos minut kavalletaan tai jos tapaus pääsee asianomaisten tietoon, niin varmasti pääni putoaa Lesperonin pään sijasta. Uskaltaudun siihen vaaraan, mademoiselle — teen sen ilomielin — jos lupaatte tulla vaimokseni, kun olen sen tehnyt.»
Roxalannelta pääsi parkaisu, sitten oli kaikki hiljaista. Sitten kuului:
»Oi, monsieur, te olette säälimätön! Millaista kauppaa te minulle esitätte!»
»Rehellistä kauppaa, se on varma», vastasi tämä hornan sikiö — »perin rehellistä. Minä panen vaaraan henkeni, te lupaatte minulle kätenne.»
»Entä jos kieltäydyn, monsieur?»
Chatellerault huokasi.
»Sen lisäksi, että pidän henkeäni kalliina, tunnen varsin inhimillistä mustasukkaisuutta. Ja kun minulla on sellaiset vaikuttimet, niin mitä voitte toivoa?»
»Lyhyesti sanoen, tarkoitatte siis, että hänen on kuoltava?»
»Huomenna», oli tämän pirullisen konnan lakooninen vastaus.
He olivat vähän aikaa ääneti, sitten puhkesi Roxalanne nyyhkyttämään.
»Olkaa sääliväinen, monsieur! Jos todella rakastatte minua, niin armahtakaa minua! Oi, hän ei saa kuolla! En voi, en rohkene antaa hänen kuolla! Pelastakaa hänet, monsieur, ja minä rukoilen puolestanne joka ilta koko elämäni ajan; rukoilen Pyhää Äitiä puolestanne, kuten nyt rukoilen teitä hänen puolestaan.»
Oliko sellaista miestä, joka voi vastustaa tätä viatonta, harrasta vetoomusta? Oliko miestä, joka näihin yleviin, rakkautta ja tuskaa huokuviin sanoihin voi vastata vetoamalla omiin karkeihin intohimoihinsa? Sellainen tuntui olevan, sillä Chatellerault vain lausui:
»Tiedätte hinnan, lapsi.»
»Ja Jumala minua armahtakoon! Minun täytyy se maksaa. Minun täytyy, sillä jos hän kuolee, jää hänen verensä minun omalletunnolleni!» Sitten hän tukahdutti surunsa, ja hänen äänensä kävi melkein tylyksi, kun hän hillitsi itseään. »Jos minä lupaan teille mennä kanssanne naimisiin tästä päivästä — sanokaamme — kuuden kuukauden kuluessa, niin mitä takeita te annatte minulle, että se mies, joka on pidätetty Lesperon-nimisenä, pääsee vapaaksi?»
Kuulin kreivin päästävän huohotusta muistuttavan äänen.
»Jääkää Toulouseen huomiseen saakka, ja tänä yönä hän saapuu luoksenne jäähyväisille ennen lähtöään! Oletteko siihen tyytyväinen?»
»Olkoon niin, monsieur», vastasi Roxalanne.
Silloin vihdoin hypähdin seisomaan. En jaksanut enää kestää.Kenties ihmettelette, että olin kyennyt hillitsemään sisuani näinkauan, sallien hänen kärsiä, saadakseni selville, kuinka pitkälleChatellerault-lurjus menisi konnanjuonissaan.
Äkkipikaisempi mies olisi iskenyt väliseinän pirstaleiksi tai huutanut Roxalannelle sen lohduttavan tiedon, että Chatelleraultin esittämä sopimus oli merkityksetön, koska minä jo olin vapaana. Ja siinä olisi rajumpi mies vaistomaisesti menetellyt viisaammin kuin minä tein järkevästi harkiten. Sensijaan minä avasin oven, menin vierassalin halki ja kiiruhdin käytävään, jonka arvelin vievän Chatelleraultin huoneeseen. Mutta erehdyin, ja ennenkuin olin löytänyt tarjoilijan ja kysynyt häneltä tietä, meni muutamia kalliita minuutteja hukkaan. Hän saattoi minut takaisin vierassalin läpi erääseen toiseen käytävään avautuvalle ovelle. Hän sysäsi sen auki, ja minä jouduin äkkiä vastakkain Chatelleraultin kanssa, joka oli vieläkin punaisena äskeisestä ottelustaan.
»Te täällä!» hän äännähti, ja hänen leukansa laskeutui ja kasvonsa kävivät niin kalpeiksi kuin voivat. Hän ei voinut aavistaa, että minä olin kuullut koko kaupan hieronnan.
»Menemme takaisin, jos suvainnette, herra kreivi», sanoin minä.
»Takaisin, minne?» kysäisi hän typertyneenä.
»Takaisin neiti de Lavédanin luokse. Takaisin siihen huoneeseen, josta juuri tulette.» Työnsin hänet hieman kovakouraisesti käytävään, jonka hämärässä valossa en voinut enää erottaa hänen ilmeitään.
»Hän ei ole siellä», virkkoi hän.
Naurahdin lyhyesti.
»Yhtäkaikki me menemme takaisin», tiukkasin.
Pidin pääni, ja pian olimme samassa huoneessa, jossa hänen häpeällinen kauppansa oli tehty. Mutta tällä kertaa hän oli puhunut totta. Roxalanne ei ollut enää siellä.
»Missä hän on?» kysyin kiukuissani.
»Hän meni pois», vastasi Chatellerault, ja kun huomautin vastaan, etten ollut kohdannut häntä, kysäisi hän loukkaavasti: »Ette kai haluaisi, että nainen kulkee yleisen vierassalin halki, vai haluaisitteko? Hän poistui sivuovesta pihalle.»
»Koska asia on niin, herra kreivi», sanoin tyynesti, »tahdon keskustella hieman kanssanne, ennenkuin menen hänen jälkeensä.» Sitten suljin oven huolellisesti.