Kun ovi oli suljettu, katselimme Chatellerault ja minä toisiamme äänettöminä. Ja kuinka äärettömästi olivatkaan suhteemme muuttuneet viime kohtauksemme jälkeen!
»Herra kreivi», virkoin pilkallisesti, »onnittelen teitä oveluutenne ja suunnitelmienne syvyyden johdosta ja valitan sitä pientä onnettomuutta, jonka nojalla minä olen täällä ja jonka tähden teidän kauniit sommitelmanne todennäköisesti romahtavat.»
»Kuinka paljon tiedätte?» kysyi hän äkäisen halveksivasti.
»Olen ollut tuossa huoneessa puoli tuntia», vastasin, koputtaen väliseinää rystysilläni. »Kuten huomannette, on seinä ohut, ja minä kuulin kaikki, mitä teidän ja neiti de Lavédanin välillä tapahtui.»
»Niinpä siis se Bardelys, jota nimitetään Uhkeaksi, Bardelys, ritarillisuuden esikuva, Bardelys, Ranskan hovinarbiter elegantiarum, onkin vain, kuten näyttää, tavallinen urkkija.»
Jos hän koetti sanoillaan saada minut raivostumaan, niin hän pettyi.
»Herra kreivi», sanoin tyynesti, »olette kylliksi vanha tietääksenne, että vain totuus voi haavoittaa. Olin siinä huoneessa sattumalta, ja kun keskustelunne ensimmäiset sanat osuivat korviini, en olisi ollut ihminen, jollen olisi jäänyt sinne ja herkistänyt korviani kuullakseni jokaisen lausumanne tavun. Muuten sallikaa minun kysyä, hyvä herra Chatellerault, milloin teistä on tullut niin omantunnontarkka, että rohkenette syyttää jotakin toista miestä kuuntelemisesta!»
»Olette hämäräpuheinen, monsieur. Mitä viittauksenne tarkoittaa?»
»Se merkitsee sitä, että jos mies on paljastettu pettäjäksi, valehtelijaksi ja varkaaksi, pitäisi hänen oman luonteensa antaa hänelle riittävästi huolta ja estää hänet lausumasta arvostelevia huomautuksia toisten käyttäytymisestä.»
Hänen päivettyneille kasvoilleen lehahti puna, joka sitten katosi, jättäen ne lyijynharmaiksi, mikä on perin ilkeännäköistä, niin totta kuin Jumala elää. Hän sinkautti isotöyhtöisen hattunsa pöydälle ja vei kätensä miekankahvaan.
»Jumalan kuolema!» hän kiljaisi. »Tästä teidän on vastattava minulle.»
Pudistin päätäni ja hymyilin, mutta en lainkaan liikahtanut paljastaakseni asettani.
»Monsieur, meidän on puheltava hetkinen. Luullakseni se on teille parasta.»
Hän loi minuun yrmeän katseen. Kenties tehosi häneen vakavan ponteva sävyni. Olkoonpa sen laita miten tahansa, joka tapauksessa hän painoi puoleksi paljastetun miekkansa takaisin tuppeen, niin että kalahti, ja kysyi:
»Mitä teillä on sanomista?»
»Istukaa!» Viittasin häntä siirtymään pöydän ääressä olevalle tuolille ja istahdin sitten itse häntä vastapäätä. Otin kynän, kastoin sitä vieressä olevassa mustetolpossa ja nykäisin eteeni paperiarkin.
Tunsin hänen katsovan minua ja saatoin aavistaa hänen arvelunsa ja sekavat mietteensä, kun kynäni nopeasti raapi paperin pintaa. Se oli pian tehty, ja pistin kynän syrjään. Otin hiekkasäiliön.
»Kun mies menettelee petollisesti, herra kreivi, ja hänet saadaan kiinni, katsotaan hänen ehdottomasti menettäneen panoksensa. Yksistään sen nojalla on koko omaisuutenne nyt oikeuden mukaan minun.» Taaskin piti minun torjua hänen keskeytyksensä. »Mutta jos syrjäytämmekin sen näkökohdan ja oletamme, että te olette menetellyt minua kohtaan rehellisesti ja kunniallisesti, on teillä sittenkin, monsieur, pätevä todistus — itse neiti de Lavédanin sana — siitä, että minä olen voittanut vedon. Joskin siis otamme asian tältä kaikkein lievimmältä kannalta», — pysähdyin siroittaakseni hiekkaa kirjoitukselle — »olette sittenkin menettänyt tiluksenne, ja ne ovat tulleet minun omaisuudekseni.»
»Niinkö, jumal'auta!» mylvi hän kykenemättä enää hillitsemään itseään. »Siispä, herra markiisi, katsokaamme, eikö muutama tuuma terästä kykene voittamaan niitä minulle takaisin!» Ja taaskin lennähti hänen kätensä miekan kahvaan.
Nousin pystyyn ja sysäsin hänelle nyt valmiin asiakirjan. »Vilkaiskaa ensin tuohon!»
Hän seisahtui silmäilemään minua kysyvästi. Käytökseni saattoi hänet niin uteliaaksi, että hänen kiihkonsa syrjäytyi. Sitten hän astui pöydän ääreen ja otti paperin. Kun hän luki, vapisi hänen kätensä, ja ällistyksestä menivät hänen silmänsä levälleen ja otsansa ryppyihin.
»Mitä — mitä tämä merkitsee?» läähätti hän.
»Sitä, että vaikka varmasti tiedänkin voittaneeni, pidän kuitenkin parempana tunnustaa menettäneeni vedon. Luovutan teille täten Bardelysin tilukset, koska, monsieur, olen oppinut käsittämään, että se veto oli häpeällinen — sellainen, jossa herrasmiehen ei pitäisi olla mukana — ja koska tämä on ainoa tapa, jolla voin hyvittää — itseni, kunniani ja sen naisen, jota olemme loukanneet.»
»En ymmärrä», ähkäisi hän.
»Käsitän kyllä, kuinka vaikeaa se on teille, kreivi. Asia on hienotuntoinen. Mutta sen toki ymmärtänette, että picardielaiset maatilukseni ovat teidän. Mutta, monsieur, viisaasti menettelisitte, jos tekisitte heti jälkisäädöksenne, sillä teidän itsenne ei ole sallittu niistä nauttia.» Hän loi minuun kysyvän silmäyksen. »Hänen majesteettinsa», jatkoin vastaukseksi hänen katseeseensa, »aikoo vangituttaa teidät, koska olette pettäneet hänen teihin panemansa luottamuksen ja vääristäneet oikeuden tarkoitusperiä palvelemaan omia yksityisiä murhapyyteitänne.»
»Mon Dieu!» huudahti hän, joutuen äkkiä perin surkean kauhun valtaan. »Tietääkö kuningas?»
»Tietääkö?» Naurahdin. »Olette ollut niin kiihtynyt näistä muista seikoista, että olette unohtanut kysyä, miten olen päässyt vapaalle jalalle. Olin kuninkaan puheilla, monsieur, ja kerroin hänelle, mitä täällä Toulousessa on tapahtunut ja että minun oli määrä astua mestauslavalle huomenna!»
»Scelerat!» kirkui hän. »Te olette syössyt minut turmioon!» Hänen äänensä värisi raivosta ja tuskasta. Hän seisoi edessäni kasvot sinipunervina, kouristellen ja aukoen kupeilla riippuvia käsiään. Hänen lyhyt, vanttera vartalonsa vapisi kiihkosta ja pelosta, hänen leveä naamansa oli vääntynyt kamalaan, raivoiseen virnistykseen. Hänen kiukunpuuskansa ollessa vielä ylimmillään avautui ovi ja sisään astui hilpeä chevalier de St. Eustache.
Hän seisahtui ällistyneenä kynnykselle — ihmetellen Chatelleraultin kiihtymystä ja tyrmistyneenä nähdessään minut.
Kreivi kääntyi äkäisenä häneen päin.
»No, papukaija?» hän karjaisi. »Mitä te minusta tahdotte?»
»Herra kreivi!» huudahti toinen paheksuvan moittivasti.
»Käsittänette kai tulleenne sopimattomaan aikaan», pistin minä väliin.»Herra de Chatellerault on hieman kiihdyksissä.»
Sanani kiinnittivät uudelleen hänen huomionsa minuun, ja hänen ilmeensä kävi yhä kummastuneemmaksi, sillä hänestä olin edelleen Lesperon, kapinallinen, ja häntä luonnollisesti ihmetytti se, että olin vapaana.
Samassa kuului käytävästä puhelua ja askelia, ja kun pyörähdin ympäri, näin oviaukossa St. Eustachen takana olevat Castelrouxin, Mironsacin ja vanhan tuttavani, lörpöttelevän, vastuuttoman ilveilijän, La Fossen, kasvot. Hän oli Mironsacilta kuullut, että olin Toulousessa, ja Castelrouxin opastamina olivat he molemmat lähteneet minua etsimään. Rohkenenpa vannoa, etteivät he olleet aavistaneet löytävänsä minua tällaisissa oloissa.
He työntyivät huoneeseen, pakottaen St. Eustachea edellään, ja sitten vaihdettiin tervehdyksiä ja onnitteluja, samalla kun Chatellerault, hilliten hämminkiään, veti chevalierin nurkkaan ja kuunteli, mitä hänellä oli sanottavaa. Pian kuulin kreivin huudahtavan:
»Tehkää kuten haluatte, chevalier! Jos teillä on omia etujanne ajettavina, niin ajakaa! Mitä minuun tulee — en välitä enää mistään.»
»Mutta miksi, monsieur?» tiedusti chevalier.
»Miksi?» kertasi Chatellerault, ja hänen rajuutensa kuohahti uudelleen. Sitten hän pyörähti ympäri ja tuli suoraan minua kohti kuten hyökkäävä härkä.
»Herra de Bardelys!» hän ärjäisi.
»Bardelys!» ällisteli taempana seisova St. Eustache.
»No, mitä?» kysäisin kylmästi, kääntyen poispäin ystävistäni.
»Kaikki, mitä puhuitte, saattaa olla totta, ja minä lienen tuhon oma, mutta jumal'auta, sen vannon, ettette te pääse rangaistuksetta.»
»Minun mielestäni olette suuressa vaarassa vahingoittaa itseänne!» vastasin naurusuin.
»Teidän on annettava minulle hyvitystä, ennenkuin eroamme!» karjui hän.
Pudistin päätäni.
»Olen siksi kunnian mies, että valitsen ne, joiden kanssa mittelen miekkoja. Jätän teidät odottamaan hänen majesteettinsa rangaistusta; hänen pyövelinsä ei liene niin tarkkatuntoinen kuin minä. Ei, monsieur, sanalla sanoen, en luule voivani taistella kanssanne.»
Hänen kasvonsa kävivät hieman kalpeammiksi. Ne muuttuivat harmaiksi. Hän puri hammasta, ja hänen silmänsä mulkoilivat pahemmin kuin milloinkaan. Hetkisen hän seisoi siinä, silmäillen minua. Sitten hän astahti askeleen lähemmäksi ja sähisi:
»Ette luule voivanne taistella kanssani, niinkö? Ette luule!Pardieu!Miten saan teidät muuttamaan mieltänne? Sanasolvaukset eivät näy teihin pystyvän. Arvelette, ettei rohkeuttanne voida mitenkään epäillä, Koska te muutamia vuosia sitten onnellisen sattuman avulla surmasitte La Vertoilen ja pääsitte siitä maineeseen.» Ylettömässä raivossaan hän läähätti raskaasti, ikäänkuin liian painavaa taakkaa kantava mies. »Olette siitä pitäen elänyt tuon sattuman teille suomasta arvosta. Katsotaanpas, voitteko siitä kuollakin, herra de Bardelys.» Kumartuen eteenpäin hän iski minua rintaan niin äkkiä ja voimakkaasti — hän oli tavattoman väkevä — että olisin kaatunut, jollei La Fosse olisi ottanut minua syliinsä.
»Tappakaa hänet!» lepersi tämä klassillisuutta haaveileva hupakko.»Olkaa Theseuksena tälle Marathonin härälle!»
Chatellerault astahti taaksepäin, vei kädet lanteille, kallisti päätään oikealle ja jäi odottamaan kasvoillaan loukkaavan julkea virnistys.
»Riittääkö se muuttamaan päätöksenne?» hän ärähti
»Suostun taisteluun», vastasin, kun voin jälleen hengittää. »Mutta sen vannon, etten auta teitä livistämään pyövelin käsistä.»
Hän nauroi koleasti.
»Enkö minä sitä tiedä?» hän pilkkasi. »Kuinka voisi teidän kuolemanne auttaa minua selviytymään? Tulkaa, messieurs,sortons!Heti paikalla!
»Soit!» virkoin lyhyesti. Ja sitten me tunkeuduimme pois huoneesta ja menimme sekavana joukkona käytävää myöten rakennuksen takana olevalle pihalle.
La Fosse asteli vierelläni etumaisena; hän oli ottanut minua käsipuolesta ja vannoskeli tahtovansa olla sekundanttinani. Hän piti taistelemisesta niin paljon, tämä vastuuton, järkkymätön runoseppo, että se lähenteli intohimoa, ja kun keskustelun aikana viitattiin kaksintaistelukieltoon ja minä vastasin siihen, että minulla oli tähän otteluun kuninkaan lupa, tuli hän melkein hulluksi riemusta.
Mironsac ja Castelroux sulkivat St. Eustachen auttamina vankan ajoportin, suojaten meidät siten ohikulkijoiden huomiolta. Portinpuoliskojen rämähdyksestä riensi isäntä parin apulaisensa seuraamana luoksemme, ja me saimme kuulla rukouksia ja välitysyrityksiä, pyyntöjä ja uhkauksia, jotka aina ovat takapihataistelujen esinäytöksenä, mutta jotka aina kuten nytkin päättyvät siihen, että isäntä poistuu, lähtien juoksujalkaa noutamaan apua lähimmästä vartiopaikasta.
»Nyt,myrmidonit», intoili La Fosse verenhimosta hurmaantuneena, »työhön, ennenkuin isäntä ehtii takaisin!»
»Po' Cap de Dieu!» murahti Castelroux. »Onko nyt pilailun aika, herra ilveilijä?»
»Pilailun?» tokaisi hän vastaan auttaessaan minua riisumaan ihokkaani. »Pilailenko minä?Diable!Te gascognelaiset olette hidasjärkistä väkeä! Pidän kuvaannollisesta puheesta, ystäväni, mutta sitä ei ole vielä koskaan sanottu miksikään niin halvaksi kuin pilailuksi.»
Vihdoinkin olimme valmiit, ja siirsin kaiken huomioni lyhyeen, vankkavartaloiseen Chatelleraultiin, joka kävi kimppuuni kasvot vakavina ja silmissä jyrkän päättävä ilme. Asetuin miekkailuasentoon, eikä ruumiini, eikä mieleni vapissut. Tahdoin odottaa ja antaa hänen aloittaa, saadakseni tilaisuuden arvostella hänen kykyään ja ratkaistakseni, kuinka parhaiten selviytyisin hänestä. Olin päättänyt olla lainkaan haavoittamatta häntä ja valani mukaisesti jättää hänet pyövelin surmattavaksi; aikomukseni oli joko kiertoiskulla lyödä säilä pois hänen kädestään tai tehdä hänet taistelukyvyttömäksi.
Miekkojemme kalahdettua vastakkain teimme joitakuita alkuotteita terssiasennossa, kumpikin etsien varovasti tilaisuutta pistämiseen, mutta kummankaan paljastamatta itseään tai osoittamatta lainkaan hätäilemisen tai kiihtymyksen merkkejä. Nyt hänen miekkansa lipui pitkin omaani yhtä mittaa vavahdellen; hän katsoi kulmiensa alta minua tiukasti silmiin, ja polvet notkossa hän kyykistyi kuin syöksyyn valmistuva kissa. Sitten se tuli. Salamannopeasti hän vapautti säilänsä; hän siirsi sen miekkani alitse jälleen sen yläpuolelle, sitten taaskin takaisin sen alle, ja jännittäytyen syöksyyn — suoritettuaan kaksinkertaisen valehyökkäyksensä — hän suoristi käsivartensa antaakseen piston.
Mutta liikauttaen nopeasti miekkani kärkeä, väistin hänen säilänsä syrjään, niin että se meni ruumiini ohitse. Miekkamme olivat kahdesti sattuneet tiukasti yhteen, ja nyt oli Chatellerault, joka oli tehnyt mahdollisimman pitkän syöksyn ja jonka miekka oli puoliterään saakka sivuuttanut minut, pienen hetkisen ajan täydelleen armoillani. Mutta minä tyydyin seisomaan paikallani irroittamatta säilääni hänen säilästään, kunnes hän sai takaisin tasapainonsa ja olimme jälleen alkuperäisessä asennossamme.
Kuulin Castelrouxin syvällä bassoäänellä lausutun kirouksen »Mordieux», St. Eustachen säikähtyneen äännähdyksen, kun hän jo mielikuvituksessaan näki ystävänsä elottomana maassa, ja La Fossen harmistuneen huudahduksen, kun kreivi nousi uudelleen taisteluasentoon. Mutta niistä en välittänyt. Kuten jo sanoin, kreivin surmaaminen ei ollut tarkoitukseni. Chatellerault olisi kenties menetellyt viisaasti, jos hän olisi oivaltanut sen seikan, mutta hän ei sitä tehnyt. Päättäen siitä tavasta, jolla hän jatkoi hyökkäyksiään, olin varma, että hän luuli selviytyneensä minun hitauteni tähden, eikä hän tullut vähääkään ajatelleeksi, kuinka nopeasti minun oli täytynyt liikkua päästäkseni siihen asentoon, jossa olin ollut.
Kun en ollut surmannut häntä tällä vaarallisella hetkellä, alkoi hän halveksia miekkailutaitoani. Se näkyi selvästi siitä, että hän alkoi käyttää uhkarohkeita otteita, kiirehtien saamaan kaikki valmiiksi, ennenkuin meidät kenties keskeytettäisiin. Tätä hänen maltittomuuttaan käytin äkkiä hyväkseni, koettaen riistää häneltä aseen. Väistin uhkaavan piston, antaen sen mennä läheltä — vaarallisen läheltä — itseäni, ja pyöräyttäen säilääni hänen miekkansa ympäri yritin sinkauttaa sen hänen kädestään. Se oli hyvin vähällä onnistua, mutta hän sai sen torjutuksi ja peräytyi.
Silloin hän kenties tajusi, etten ollutkaan niin halveksittava vastustaja kuin hän oli luullut, ja alkoi jälleen noudattaa aikaisempaa, varovaisempaa taktiikkaansa. Minä muutin suunnitelmaa. Olin ahdistavinani ja panin hänet vähäksi aikaa tiukalle. Hän oli vahva, mutta minulla oli se etu, että yletin pitemmälle ja olin joustavampi, ja ilman sitäkin etua olisin voinut surmata hänet nopeasti, jos olisin tavoittanut hänen henkeään. Mutta tämä leikki oli vaarallista itselleni, ja kerran oli kuolema minua hyvin lähellä, olin niin vähällä saada surmani hänen miekastaan kuin suinkin on mahdollista, jos kerran pelastuu. Hyökkäykseni oli narrannut hänet tekemään jälkipiston, kuten olin toivonutkin. Hän yritti, ja kun hänen säilänsä kiersi miekkani ympäri ja sujahti minua kohti, väistin sen taaskin, ja pyöräyttäen sitä kaaressa koetin jälleen sinkauttaa sen pois hänen kädestään. Mutta tällä kertaa se ei onnistunut minulle niinkään hyvin kuin edellisellä kerralla. Hän nauroi yritykselleni, ja niin vikkelästi, etten olisi sitä häneltä odottanut, hän irroitti säilänsä, ja hänen miekkansa koukersi kuin käärme kurkkuani kohti.
Väistin sen piston, mutta vasta sitten kun se oli enää vain muutaman tuuman päässä kaulastani, ja vaikka sainkin sen ohjatuksi syrjään, meni se niin läheltä ohitseni kuin suinkin mahdollista raapaisematta ihoa. Vaara oli ollut niin uhkaava, että kun taaskin olimme molemmat alkuasennossa, oli koko ruumiini kylmässä hiessä.
Silloin päätin lakata koettamasta tehdä hänet aseettomaksi lyömällä säilän pois hänen kädestään ja pinnistin aivojani, saadakseni hänet sellaiseen asentoon, että voisin tehdä hänet taistelukyvyttömäksi. Kun parhaillaan suunnittelin sitä — olimme silloin sekstiasennossa — tarjoutui tilaisuus äkkiä. Hänen säilänsä kärki oli alhaalla ja hän tarkkaili minua; kärki oli niin alhaalla, että hänen käsivartensa oli paljaana, ja minun säiläni oli siihen suunnattuna. Tarvitsin vain sekunnin murto-osan nähdäkseni avoimen paikan, arvioidakseni mahdollisuudet ja tehdäkseni päätöksen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli käsivarteni ojentunut, säiläni oli suhahtanut kuin salama ja lävistänyt hänen oikean käsivartensa.
Kuului tuskankiljaisu ja sitä seuraava syvä, raivoisa murahdus, kun kreivi, joka oli haavoittunut, mutta ei voitettu, sieppasi putoavan miekkansa vasempaan käteensä ja koetti pistää sen lävitseni, sillä aikaa kun minun säiläni oli tiukasti kiinni hänen oikean käsivartensa luussa. Hypähdin vikkelästi syrjään, ja ennenkuin hän ehti uudistaa yritystään, olivat ystäväni karanneet hänen kimppuunsa ja kiskoneet miekan hänen kädestään ja minun miekkani hänen käsivarrestaan.
Seurasin katseellani sekundanttiani, kun hän astui Chatelleraultin luokse. Kreivi seisoi kalpeana, huulet tiukasti yhteen puristettuina, epäilemättä käsivarressa tuntuvasta tuskasta. Sitten hän puhutteli La Fossea, niin että se kuului minulle saakka.
»Tehnette minulle sen palveluksen, monsieur, että ilmoitatte ystävällenne, ettei tämä ollut kaksintaistelu ensimmäiseen vereen saakka, vaanà Voutrance. Käyttelen miekkaa vasemmalla kädellä yhtä hyvin kuin oikealla, ja olen perin kiitollinen, jos herra de Bardelys suo minulle sen kunnian, että ottelu aloitetaan uudelleen.»
La Fosse kumarsi ja tuli tuomaan meille tätä sanomaa, jonka jo olimme kuulleet.
»Minulla oli taisteltaessa kokonaan toisenlainen ajatus», vastasin, »kuin herra de Chatelleraultilla näkyy olleen. Hän pakotti minut antamaan näytteen rohkeudestani. Sen olen nyt tehnyt; enempään en suostu. Lisäksi alkaa, kuten herra de Chatellerault varmasti itsekin huomaa, olla varsin hämärä, ja muutamien minuuttien kuluttua on liian pimeä miekkailua varten.»
»Muutamien minuuttien kuluttua ei sitä tarvitakaan», kuusiChatellerault säästääkseen aikaa. Hän oli korskea loppuun asti.
»Tuolta, monsieur, tulee joka tapauksessa miehiä, jotka ratkaisevat tämän kysymyksen.» Osoitin majatalon ovelle päin.
Minun puhuessani astui pihalle isäntä upseerin ja kuuden sotilaan seuraamana. Nämä eivät olleet tavallisia järjestyksen valvojia, vaan henkivartioston muskettisotureita, ja heti heidät nähtyäni arvasin, etteivät he olleet tulleet keskeyttämään kaksintaistelua, vaan vangitsemaan äskeistä vastustajaani paljoa raskaamman syytöksen nojalla.
Upseeri meni suoraan Chatelleraultin luokse.
»Kuninkaan nimessä, herra kreivi», hän lausui, »vaadin miekkanne.»
Chatellerault seisoi hetkisen pää painuksissa, unohtaen kenties sieluntuskassaan käsivartensa pakotuksen. Sitten hän ojensihe äkkiä ja katsoi upseeria suoraan silmiin ylpeän, puolittain pilkallisen näköisenä.
»Haluatteko miekkani, monsieur?» hän kysäisi.
Muskettisoturi kumarsi kunnioittavasti.
»St. Eustache, tahdotteko olla hyvä ja antaa sen minulle?»
Sillä aikaa kun chevalier nosti ylös maahan viskatun säilän, odotti kreivi ulkoisesti rauhallisena, minkä vuoksi silloin ihailin häntä, kuten aina on ihailtava sellaista miestä, joka suuren vastoinkäymisen kohdatessa käyttäytyy tyynesti.
Hän otti miekan chevalierilta. Hän piteli sitä sekunnin verran kahvasta miettiväisen näköisenä, ikäänkuin jotakin pohtien, ja muskettisoturi odotti maltillisesti, kunnes hän haluaisi luopua miekasta, osoittaen kohteliaisuutta kuten kaikki ylevät luonteet onnettomuuteen joutunutta kohtaan.
Yhä pitäen miekkaansa, hän nosti katseensa sekunniksi ja silmäili minua tuikean pahanilkisesti. Sitten hän naurahti, kohautti olkapäitään, vaihtoi otettaan, tarttuen miekkansa terästä kiinni, ikäänkuin aikoen tarjota sen kahva edellä upseerille. Pitäen sitä sillä tavoin, hän astahti äkkiä taaksepäin, ja ennenkuin kukaan ehti häntä estää, oli hän laskenut miekkansa nupin maahan, tähdäten kärjen rintaansa, ja syöksynyt siihen, lävistäen itsensä.
Kaikilta pääsi huudahdus, ja juoksimme hänen luokseen. Hän kellahti kupeelleen; hänen kasvonsa vääntyivät tavattomasta tuskasta, mutta hän lausui järkkymättömän pilkallisesti:
»Nyt voitte ottaa miekkani, herra upseeri.» Samassa hän vaipui pyörtyneenä pitkälleen.
Kiroten astui muskettisoturi hänen luokseen. Hän totteli Chatelleraultia kirjaimellisesti, polvistuen hänen viereensä ja vetäen miekan varovasti pois haavasta. Sitten hän komensi pari miestänsä nostamaan ruumiin.
»Onko hän kuollut?» kysyi joku, ja joku toinen vastasi: »Ei vielä, mutta hän kuolee pian.»
Kun olin jälleen pukeutunut, aioin rientää heti Hotel de l'Epéehen tavatakseni Roxalannen, tyynnyttääkseni hänen pelkonsa ja surunsa ja tehdäkseni vihdoinkin tunnustukseni.
Astuessamme kadulle, jossa hämärä alkoi pimetä, tiedustin Castelrouxilta, kuinka St. Eustache oli joutunut Chatelleraultin seuraan.
»Hän on Iskariotin sukua luullakseni», vastasi gascognelainen. »Niin pian kun hän sai tietää, että Chatellerault oli saapunut Languedociin kuninkaan käskynhaltijana, kiiruhti hän tarjoamaan tälle palvelustaan saatettaessa kapinallisia vastaamaan oikeudessa teoistaan. Hän väitti, että kuninkaalla olisi paljon hyötyä siitä, että hän tunsi maakunnan perinpohjin ja että hänellä oli ollut erittäin hyvä tilaisuus tutustua monien sellaisten miesten valtiopetoksellisiin puuhiin, joita valtiovalta ei lainkaan epäillyt.»
»Mort Dieu!» huudahdin. »Jotakin sellaista olin epäillyt. Olette oikeassa sanoessanne, että hän kuuluu Iskariotin sukuun. Hän on pahempi kuin aavistattekaan. Minulla on hänestä tietoja — paljon tietoja. Vielä äskettäin hän itsekin oli kapinallinen, Orleansin Gastonin kannattaja — vaikka hänen intonsa olikin laimea. Mistähän syistä hän lienee ryhtynyt moiseen hommaan?»
»Samasta syystä, joka johti hänen esi-isäänsä, vanhanajan Juudasta — halusta hankkia rikkautta. Jokaisesta kapinallisesta, jota ei tähän saakka ole epäilty, joka nyt joutuu oikeuteen ja jonka valtiopetos saadaan hänen kauttaan todistetuksi, vaatii|hän puolet asianomaisen kapinallisen takavarikoidusta omaisuudesta.»
»Diable!» kirosin. »Entä hyväksyykö sinetinvartija sen?»
»Hyväksyykö? St. Eustachella on täydet valtuudet, hän saa toimia vapaasti, ja hänellä on komppania ratsuväkeä komennettavanaan metsästäessään kapinallisia.»
»Onko hän tähän mennessä tehnyt paljon?» oli seuraava kysymykseni.
»Hän on syössyt tuhoon puolikymmentä ylimystä perheineen. Ne varat, jotka hän on sen ohessa kasannut, lienevät totisesti melkoiset.»
»Huomenna, Castelroux, menen puhumaan kuninkaalle tästä somasta herrasmiehestä, pistämme hänet syvään ja pimeään koppiin ja pakotamme hänet luopumaan verirahoistaan.»
»Jos voitte todistaa hänet kapinalliseksi, niin teette siunatun työn», vastasi Castelroux. »Näkemiin siis huomiseen asti, sillä tässä on Hotel de l'Epée!»
Nousin portaita ylös ja olin juuri astumaisillani ovesta sisälle, kun ylhäältä äkkiä kuului naurunrähäkkää ja erotin hyvin tutun äänen. Se kuulosti parhaillaan puhuvan sisällä olevalle seurueelle. Epäilin hetkisen — sillä oli kulunut kuukausi siitä, kun olin kuullut tuota pehmeätä, liukasta puhetta. Sitten olin varma, että ääni todellakin oli taloudenhoitajani Ganymedeen. Castelrouxin sanansaattajat olivat nähtävästi vihdoinkin hänet löytäneet ja tuoneet hänet Toulouseen.
Ennen sitä hetkeä, jolloin seisoin Hotel de l'Epéen ovella, kuunnellen taloudenhoitajani kertomusta ja niitä naurunpurskahduksia, joita hänen lukuisat kuulijansa vähäväliä päästivät, en ollut aavistanutkaan, minkälaiset kertojalahjat Rodenardilla oli. Mutta nyt en ollut lainkaan mielissäni huomatessani ne, sillä hän tarinoi siitä, kuinka eräs Marcel St. Pol, Bardelysin markiisi, oli lyönyt vetoa kreivi de Chatelleraultin kanssa, väittäen kosivansa neiti de Lavédania ja saavansa hänet puolisokseen kolmessa kuukaudessa. Eikä hän rajoittunut siihen. Rodenardilla näkyi olevan hyvät tiedot: hän oli urkkinut Castelrouxin sanansaattajalta kaikki, mitä tämä tiesi asioiden tilasta, ja myöhemmin, Toulouseen saavuttuaan, haalinut uutisia lisää.
Aioin juuri astua sisään ja antaa perin jyrkän ojennuksen tuolle lörpöttelevälle vintiölle, kun sisältä äkkiä kuului hälyä. Erotin tuolien narahduksia, äänet hiljenivät, ja pian olin vastakkain itse Roxalanne de Lavédanin kanssa, joka poistui seurassaan hovipoika ja nainen. Hänen katseensa osui minuun silmänräpäykseksi, ja hänen takaansa oviaukosta tulvivassa valossa näkyivät piirteeni selvästi. Ja kasvoni olivat varmaankin hyvin ällistyneet, sillä siinä vähäisessä ajassa arvasin hänen kuulleen kaikki, mitä Rodenard oli puhunut. Kun hän vilkaisi minuun, tunsin kalpenevani, minua puistatti ja otsalleni kihosi kylmä hiki. Sitten hänen katseensa lipui ohitseni ja suuntautui kadulle, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut minua. En voi sanoa, kalpeniko vai punastuiko hän, sillä valaistus oli liian huono. Sitten seurasi pysähdys, joka tuntui minusta loppumattomalta, vaikka sitä ei voinutkaan kestää kuin muutamia sekunteja — niin, vain muutamia. Sitten hän meni ohitseni, vetäen hameensa tiukasti kiinni, samalla kun minä masentuneena peräydyin ovipielen varjoon, veren tulviessa kasvoihini häpeästä, raivosta ja nöyryytyksestä.
Nyt hän tiesi, kuinka häntä olivat kaikki pettäneet, ensin minä ja myöhemmin, samana iltapäivänä, Chatellerault, ja hänen päätöksensä poistua Toulousesta ei saattanut merkitä muuta kuin sitä, että hän piti suhteitamme menneinä. Hänen katseestaan näin, että hän kummastui nähdessään minut niin pian vapaana, mutta hänen ylpeytensä oli nopeasti voittanut ja tukahduttanut kaikki ihmettelyn merkit.
Hänen sivuutettuaan minut pysyin paikallani, kunnes hänen vaununsa olivat rämisten häipyneet yöhön, ja sillä välin pohdin mielessäni vastaista toimintaani ja tein siitä päätöksiä. Mutta epätoivo valtasi minut väkisinkin.
Rodenard saisi tämän maksaa — jumal'auta, hän saisi! Taaskin jouduin hillittömän raivon valtaan, jota olen aina pitänyt herrasmiehelle sopimattomana, mutta jolle nyt tunnuin tottuvan antamaan perään tavantakaa. Eräs tallirenki tuli parhaillaan portaita ylös. Hänellä oli kädessään vankka piiska, jossa oli pitkä, palmikoitu siima. Hätäisesti murahtaen: »Luvallanne», tempasin sen hänen kädestään ja syöksyin huoneeseen.
Taloudenhoitajani puheli edelleen minusta. Huone oli täynnä väkeä, sillä yksin Rodenard oli tuonut mukanaan kaksikymmentä seuralaistani. Yksi heistä katsahti ylöspäin, kun pyyhälsin hänen sivuitseen, ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus, kun hän tunsi minut. Mutta Rodenard jatkoi laverteluaan syventyneenä aiheeseensa, niin ettei hän huomannut mitään muuta.
»Herra markiisi», lausui hän juuri, »on herrasmies, jonka palveleminen on kunniaksi —»
Viimeisen sanan jälkeen hän parahti, sillä piiskani sivallus oli osunut hänen hyvinruokittuun ruhoonsa.
»Se on sellainen kunnia, joka ei enää ikinä tule osaksesi, sinä koira!» kiljaisin.
Hän hypähti korkealle ilmaan, kun piiska sattui häneen toistamiseen. Hän pyörsi ympäri, kasvot tuskasta vääntyneinä, pulleat posket kalpeina pelosta ja silmät pyörien hurjasti kiukusta, sillä vielä hän ei ollut täydelleen oivaltanut tilannetta. Kun hän sitten näki minut ja huomasi kamalan kiihtymyksen merkit kasvoillani, niin hän lankesi polvilleen ja ulvoi jotakin, mitä en ymmärtänyt — sillä sillä hetkellä en kyennyt ymmärtämään paljoakaan.
Piiska viuhahti jälleen ilmassa ja osui hänen hartioihinsa. Hän kiemurteli ja kiljui sekä ruumiillisesta että sielullisesta tuskasta. Mutta minä olin säälimätön. Hän oli lörpöttelyllään tuhonnut elämäni, ja niin totta kuin Jumala elää, oli hänen maksettava siitä se ainoa hinta, jonka hän kykeni — ruumiin kipu. Yhä uudelleen vingahti ruoskan siima hänen päänsä ympärillä ja sattui hänen pehmeään, valkeaan ihoonsa, samalla kun hän, armoa uikuttaen, ryömi ja huojui polvillaan edessäni. Vaistomaisesti hän lähestyi minua estääkseen lyöntejäni, kun taas minä peräännyin saadakseni piiskalle parempaa liikkumatilaa. Hän ojenteli käsivarsiaan ja risti lihavat kätensä rukoilevasti, mutta tuskaisesti pureva piiskansiima kietoutui niiden ympärille, jättäen niiden valkeaan ihoon punaisen jäljen. Kirkaisten hän kätki ne kainaloihinsa ja vaipui pitkäkseen lattialle.
Kun nyt sitä ajattelen, häpeän kelpo lailla muistaessani, kuinka häntä ruoskin. Todella vastahakoisesti ja vielä enemmän häveten olen pakottanut itseni kirjoittamaan siitä. Jos teitä loukkaa tämä pieksämisen selostus, niin olkoon puolustuksenani sen välttämättömyys; itse tapahtumasta en, ikävä kylläkin, voi esittää mitään muuta puolustusta kuin sokean raivon, jonka vallassa olin.
Aamulla jo kaduin hyvin katkerasti. Mutta sillä hetkellä olin vain järjetön. Olin hullu, ja hulluuteni oli syynä karkeaan raakuuteeni.
»Olet valmis lavertelemaan minusta ja asioistani kapakassa, sinä koira!» kiljuin hengästyneenä sekä kiihkosta että ponnistelusta. »Anna tämän muiston hillitä myrkyllistä kieltäsi vastaisuudessa!»
»Armollinen herra!» hän parkui. »Misericorde, monseigneur!»
»Kyllä! Saat armoa — juuri sen verran armoa kuin ansaitset. Tätäkö varten olen luottanut sinuun näin monta vuotta, ja tätäkö varten isäsi luotti sinuun sitä ennen? Sitäkö varten olet saanut tulla sileäksi, lihavaksi ja komeaksi palveluksessani, että maksaisit minulle tällä tavoin?Sangdieu, Rodenard! Isäni olisi hirtättänyt sinut, jos olisit puhellut puoleksikaan niin paljon kuin olet tänä iltana pakissut. Sinä koira! Sinä kurja lurjus!»
»Monseigneur», kirkui hän taaskin, »antakaa anteeksi! Autuaan äitinne tähden antakaa anteeksi! Monseigneur, en tietänyt —»
»Mutta sinä opit, vintiö. Sinä opit lihavan ruhosi kivusta. Eikö niin, kurja?»
Hän vaipui nääntyneenä hervottomaksi, ähkyväksi, veriseksi läjäksi, jota ruoskani yhäti hellittämättä suomi.
Mielessäni on kuva tuosta huonosti valaistusta huoneesta, säikähtyneistä kasvoista, joille lekuttavat kynttilät loivat omituisia varjoja, piiskani viuhinasta ja läiskeestä, omista kovaäänisistä kirouksistani ja syytämistäni solvaavista nimityksistä, Rodenardin parkunasta, silloin tällöin kuuluneista paheksumisäänistä ja pyynnöistä sekä muutamista rohkeammista, jotka käskivät minua häpeämään. Sitten liittyivät toisetkin tähän »Hävetkää!»-huutoon, joten minä vihdoin lakkasin, ojentautuen täyteen mittaani, ikäänkuin heitä uhmatakseni. Pääni oli korkeammalla kuin kenenkään muun huoneessaolijan, ja piiskani oli uhkaavasti koholla. En ollut tottunut kuulemaan arvostelua, ja heidän halveksivat sanansa kiihdyttivät sisuani.
»Kuka kiistelee oikeuttani vastaan?» ärjäisin uhittelevasti, ja he vaikenivat kaikki. »Jos joku teistä uskaltaa astua esiin, niin hän saa vastaukseni.» Kun ei heistä kukaan hiiskunut mitään, osoitin heille ylenkatsettani purskahtamalla nauruun.
»Monseigneur!» uikutti Rodenard jalkojeni juuressa. Hänen äänensä alkoi käydä heikoksi.
Vastaukseksi annoin hänelle viimeisen sivalluksen ja viskasin sitten ruoskan — joka oli käynyt risaiseksi pieksämisestä — takaisin kuskille, jolta olin sen lainannut.
»Riittäköön tämä sinulle, Rodenard», sanoin, koskettaen häntä jalallani. »Laita niin, ettet enää koskaan ilmesty silmieni eteen, jos kurja henkesi on sinusta kallis!»
»Ei niin, monseigneur!» ähkyi mies-parka. »Oi, ei niin! Olette rangaissut minua; olette piiskannut minua, niin etten kykene enää seisomaan. Antakaa minulle anteeksi, monseigneur, antakaa nyt minulle anteeksi!»
»Olen antanut anteeksi, mutta en tahdo nähdä sinua enää milloinkaan, etten unohtaisi antaneeni anteeksi. Viekää hänet pois!» käskin palvelijoitani, ja nopeasti, äänettömästi totellen astui heistä kaksi esiin ja kantoi ähkyvän ja nyyhkyttävän Rodenardin pois huoneesta.
»Isäntä», komensin senjälkeen, »laittakaa minulle huone kuntoon! Pari teistä tulee mukaani!»
Sitten annoin määräyksen matkatavaroitteni sijoittamisesta. Osan niistä lakeijani toivat siihen huoneeseen, jonka isäntä oli kiireellisesti siistinyt minua varten. Siellä istuskelin myöhään yöhön perin masentuneena ja epätoivoisena. Kun olin purkanut kiukkuni, olisin kenties hieman ajatellut Ganymedes-rukkaa ja hänen tilaansa, mutta omat asiani täyttivät tyyten mieleni ja valtasivat kaikki ajatukseni sinä yönä.
Kun vihdoin menin vuoteeseen, nukuin huonosti; koko yön vietin tuskaisesti hellien mennyttä rakkauttani, kuten äiti palvoo kuolleen esikoisensa ruumista.
Aamulla päätin lähteä Toulousesta, poistua koko tästä maakunnasta, jossa minulle oli tapahtunut niin paljon, ja mennä Beaugencyyn vanhentuakseni siellä eristäytyneenä ihmisvihaajana.
Tapasin sinä päivänä Castelrouxin, mutta en virkkanut hänelle mitään surustani. Hän kertoi minulle Chatelleraultista. Kreivi makasi hyvin heikossa tilassa Auberge Royalessa, eikä häntä voitu siirtää minnekään. Häntä hoitavan lääkärin mielestä ei hänen eloonjäämisestään ollut juuri toiveita.
»Hän pyytää nähdä teitä», lisäsi Castelroux.
Mutta minua se ei haluttanut. Siitä huolimatta? että hän oli tehnyt minulle huutavaa vääryyttä ja että halveksin häntä sydämeni pohjasta, olisi minussa voinut herätä sääli nähdessäni hänet nykyisessä tilassaan, enkä tahtonut Chatelleraultin kaltaiselle miehelle — en edes hänen kuolinvuoteellaan — tuhlata sellaista tunnetta, jota silloin itse niin kipeästi kaipasin.
»Aion poistua Toulousesta tänään», ilmoitin.
»Minne lähdette?»
»Helvettiin, Beaugencyyn — tuskin tiedän minne, eikä sillä olekaan väliä.»
Hän katsahti minuun kummastuneena, mutta hienotuntoisena miehenä hän ei kysellyt mitään sellaisesta asiasta, jota hän piti salaisuutena.
»Entä kuningas?» hän huomautti äkkiä.
»Hänen majesteettinsa on jo vapauttanut minut tehtävistäni.»
En kuitenkaan lähtenyt sinä päivänä. Se oli kyllä aikomukseni auringonlaskuun saakka. Kun sitten älysin olevan myöhäistä, lykkäsin matkani seuraavaan aamuun.
Aamulla sitten lähdin. Mutta kun jouduimme matkalle myöhään, emme ehtineet pitemmälle kuin Grénadeen, jossa vielä kerran yövyimme Hotel de la Couronneen. Niinpä sen nojalla, että olin siirtänyt lähtöni yhden päivän myöhemmäksi, saavuttikin minut sanansaattaja, ennenkuin se olisi ollut liian myöhäistä.
Oli puolenpäivän aika seuraavana päivänä. Hevosemme olivat satuloidut; olipa osa miehistäni jo ratsailla — sillä en aikonut erottaa heitä palveluksestani, ennenkuin Beaugencyyn saavuttuamme — ja molemmat vaununi olivat lähtövalmiit. Elinaikaisista tavoista ei ole helppo luopua, vaikka välttämättömyys antaakin siitä pakottavan määräyksen.
Olin parhaillaan selvittämässä laskuani isännälle, kun käytävästä äkkiä kuului nopeita askelia, miekan kalahtelua seinää vasten, ja ääni — Castelrouxin ääni — huhuili kiihtyneenä:
»Bardelys! Herra de Bardelys!»
»Mikä teidät on tänne kiidättänyt?» huudahdin tervehdykseksi, kun hän astui huoneeseen.
»Oletteko vielä matkalla Beaugencyyn?» kysyi hän terävästi, nykäisten niskaansa.
»Totta kai», vastasin, kummastellen hänen kiihkoaan.
»Sitten ette liene nähnyt St. Eustachea ettekä hänen miehiään?»
»En.»
»Mutta heidän on täytynyt ratsastaa tätä tietä vain muutamia tunteja sitten.» Sitten hän paiskasi hattunsa pöydälle ja jatkoi rajusti:. »Jos tunnette mielenkiintoa Lavédanin perhettä kohtaan, niin palatkaa heti Toulouseen!»
»Jättäkää meidät kahdenkesken, herra isäntä!» pyysin lyhyesti ja hänen poistuttuaan tiedustin niin tyynesti kuin voin: »Mitä Lavédanin perheestä, Castelroux?»
»Chevalier de St. Eustache lähti Toulousesta tänä aamuna kello kuusiLavédaniin.»
Nopeasti välähti päähäni aavistus hänen saapumisensa tarkoituksesta.
»Hän on kavaltanut varakreivin?» virkoin, puolittain kysyen, puolittain todeten. Castelroux nyökkäsi.
»Hän on saanut sinetinvartijalta pidätysmääräyksen ja menee nyt panemaan sitä toimeen. On hyvin pelättävissä, että Lavédanista ei muutamien päivien kuluttua ole jäljellä muuta kuin pelkkä nimi. Tämä St. Eustache hoitaa liikettään ripeästi, ja hän on saanut nyt jo siepatuksi muutamia kauniita saaliita. Mutta yhteenlaskettuinakaan ei niiden määrä ole niin suuri kuin tästä hänen viimeisestä retkestään koituisi. Jollette te sekaannu, Bardelys, on varakreivi de Lavédan tuhon oma ja hänen perheensä koditon.»
»Minä sekaannun asiaan», huudahdin. »Jumal'auta, sen teen! Ja St. Eustache — hän on totisesti syntynyt onnellisella hetkellä, jos hän välttää hirsipuun. Hän tuskin uneksiikaan, että minut on vielä otettava huomioon. Kas niin, Castelroux, lähden Lavédaniin heti.»
Astuin ovea kohti, mutta gascognelainen kutsui minut takaisin.
»Mitä hyötyä siitä on?» hän kysäisi. »Eikö olisi parempi ensin palataToulouseen ja hankkia kuninkaalta vastamääräys?»
Hänen sanansa olivat viisaat — hyvin viisaat. Mutta vereni kiehui, ja minulla oli liian tulinen kiire kyetäkseni harkitsemaan.
»Palata Toulouseen?» kertasin halveksivasti. »Ajan tuhlausta, kapteeni. Ei, lähden suoraapäätä Lavédaniin. En tarvitse vastamääräystä. Tunnen liian hyvin tämän chevalierin asiat, ja pelkkä saapumiseni riittää hillitsemään häntä. Hän on kurja petturi, kuten saatte nähdä; mutta tällä kertaa hän, Jumalan kiitos, on perin sopuisa lurjus. Gilles!» huusin, työntäen oven auki. »Gilles!»
»Monseigneur», vastasi hän, rientäen luokseni.
»Työntäkää vaunut heti takaisin vajaan ja satuloikaa minulle ratsu!» komensin. »Ja käske toveriesi nousta oitis satulaan ja odottaa minua pihalla. Emme lähde Beaugencyyn, Gilles. Ratsastamme pohjoiseen — Lavédaniin.»
Kun ensimmäisen kerran saavuin Lavédaniin, en ollut noudattanut — tai oikeammin kohtalo oli järjestänyt niin, etten voinut noudattaa — Chatellerauitin ehdotusta, että minun pitäisi mennä sinne mukanani kaikki vallan merkit — liveripukuiset seuralaiseni ja ajoneuvoni, osoittamassa sitä uhkeutta, joka kaikkialla Ranskassa liitettiin minun nimeeni, ja siten säihkyvällä loistollani huikaista se nainen, jota olin tullut voittamaan omakseni.
Mutta niin ei ollut nyt, toisella käynnilläni. Käytettävissäni oli kaikki se upeus, josta sain kiittää »Uhkea»-nimitystäni.
Tulomme sattui eräässä suhteessa hyvään aikaan. Tuskinpa olisimme voineet estää St. Eustachen hallussa olevan vangitsemismääräyksen toimeenpanoa, vaikka olisimmekin saapuneet aikaisemmin. Mutta vaikutuksen — tehokkaan teatteritempun — aikaansaamiseksi emme olisi voineet tulla sopivampaan aikaan.
Pihalla olivat vaunut linnan portaiden edustalla. Portaita alas asteli varakreivi, toisella puolellaan varakreivitär — tuikeampana ja pilkallisempana kuin koskaan — toisella tyttärensä, kasvot kalpeina ja huulet tiukasti yhteen puristettuina. Näiden kahden naisen — vaimonsa ja lapsensa — välissä, jotka olivat ruumiillisesti yhtä erilaisia kuin sielullisestikin, asteli Lavédan varmoin askelin tyynen näköisenä ja ylevänä, ylhäisen välinpitämättömänä kohtalostaan.
Heidän takanaan seisoi portailla ryhmä palvelijoita, Anatole-vanhus hiukan toisten edellä, epäilemättä kummastuneena ajatellen, oliko tässä todellakin äskeinen tahriutunut Lesperon — sillä jos olin huolehtinut lakeijoitteni ulkonäön komeudesta, olin tietysti pitänyt siitä huolta myöskin oman ruumiini verhoon nähden.
Gilles hyppäsi satulasta, kun pysäytin ratsuni, ja kiiruhti pitelemään jalustintani, jupisten: »Monseigneur», joka arvonimi sai katsojain silmiin vielä ihmettelevämmän ilmeen.
Menin välinpitämättömästi St. Eustachen luokse ja puhuttelin häntä alentuvasti kuin tallirenkiä, sillä jos tahtoo vaikuttaa hänen kaltaiseensa mieheen ja saada hänet pehmeäksi, on paras ase röyhkeys, joka kiukuttaisi ylevämpää sielua.
»Nykyisessä maailmassa sattuu omituisia kohtauksia, St. Eustache», aloitin, hymyillen halveksivasti. »Täällä mennään ja tullaan kummallisesti ja ollaan ihmeellisten vaiheiden alaisia. Viime kerralla täällä ollessamme olimme kumpikin varakreivin vieraita; tänään näytte te toimivan täällä — poliisina.»
»Monsieur!» Hän karahti punaiseksi, ja hänen äänessään värähteli heräävä kiukku. Katsoin häntä silmiin kylmästi ja kiihkottomasti, ikäänkuin odottaen häneltä lisää, kunnes hän laski katseensa maahan ja hänen sisunsa tasaantui. Hän tunsi minut ja tiesi, kuinka paljon minua oli pelättävä. Lausumalla kuninkaalle vain sanan, voisin toimittaa hänet teilattavaksi. Siihen perustinkin laskelmani. Pian hän luotuaan silmänsä maahan kysyi:
»Minulleko teillä on asiaa, herra de Bardelys?» Kun hän mainitsi nimeni, syntyi portailla liikettä; varakreivi säpsähti ja silmäili minua tuimasti; varakreivitär taas alkoi tarkastella minua entistä huomaavammin.
»Niin, juuri teille, chevalier», myönsin. »Se koskee tehtäväänne täällä.»
Häneltä meni suu auki.
»Haluatteko —?»
»Toivon teidän miehinenne poistuvan Lavédanista heti, luopuen määräyksenne toimeenpanosta.» Hän loi minuun silmäyksen, joka hehkui voimatonta vihaa.
»Te tiedätte, että minulla on vangitsemismääräys, herra de Bardelys, ja sen vuoksi teidän täytyy käsittää, että minut voidaan vain kuninkaan antamalla valtuutuksella estää jättämästä herra de Lavédan sinetinvartijalle.»
»Ainoa valtuutukseni», vastasin jonkun verran hämilläni, mutta en suinkaan toivottamana, »on sanani. Teidän on ilmoitettava sinetinvartijalle tehneenne tämän markiisi de Bardelysin vaatimuksesta, ja minä lupaan teille, että hänen majesteettinsa hyväksyy toimenpiteeni.»
Niin sanoessani väitin liian paljon, minkä pian oivalsin.
»Hänen majesteettinsa hyväksyy sen, monsieur?» virkkoi hän kysyvästi, pudistaen päätään. »Siihen minä en uskalla luottaa. Määräykseni sisältää ehdottoman velvoituksen, jota minun on noudatettava — ymmärtänette hyvin, kuinka oikeat sanani ovat.»
Hänen sävynsä oli perin nöyrä, perin kohtelias, mutta samalla luja melkein kovuuteen asti. Mutta vielä oli minulla jäljellä viimeinen korttini, se kortti, jonka varaan turvauduin.
»Suotteko minulle sen kunnian, että astutte kanssani hieman syrjään, chevalier?» kysyin, pikemminkin käskevästi kuin pyytävästi.
»Olen valmis palvelemaan teitä», vastasi hän, ja minä vein hänet pois toisten kuuluvilta.
»Mitä minulta tahdotte?» tiedusti hän, käyden äkkiä melkein vielä röyhkeämmäksi kuin minä.
»Tahdon», sanoin, katsoen ajan soveliaaksi puhua hänelle peittelemättä, »että ratsastatte miehinenne takaisin Toulouseen ilman herra de Lavédania, tunnustatte siellä sinetinvartijalle epäluulonne perättömiksi ja ilmoitatte saaneenne todistuksia siitä, ettei varakreivi ole ollut missään tekemisissä kuninkaan veljen kanssa»
Hän silmäili minua hämmästyneenä, melkeinpä huvitettuna.
»Onpa sekin todennäköinen juttu esitettäväksi Toulousen sukkelapäisille herrasmiehille», hän ivasi,
»Niin,ma foi, hyvin todennäköinen», vakuutin. »Kun he ajattelevat, minkälaisen saaliin menetätte, kun varakreiviä ei vangita, eivätkä voi huomata teidän voittavan siitä mitään, ei heidän ole kovinkaan vaikea uskoa teitä.»
»Entä ne todistukset, joihin viittasitte?»
»Te ette ole, otaksun, löytänyt minkäänlaisia raskauttavia todistuskappaleita, ei mitään asiakirjoja, jotka todistaisivat varakreiviä vastaan?»
»En, monsieur, en todellakaan ole —»
Hän keskeytti lauseensa ja puri huultaan, sillä hymyilyni osoitti hänelle, että hän oli ollut liian avosuinen.
»No niin, teidän on sitten keksittävä joku seikka, joka todistaa, ettei hän ollut millään tavoin sekaantunut kapinaan.»
»Herra de Bardelys», sanoi hän hyvin töykeästi, »tuhlaamme aikaa turhiin puheisiin. Jos luulette, että minä suostun panemaan kaulani vaaraan palvellakseni teitä tai varakreiviä, niin olette perin surkeasti erehtynyt.»
»Se ajatus ei ole pälkähtänytkään päähäni. Mutta olen arvellut, että kenties saatatte panna vaaraan kaulanne — nykyisessä asemassanne — juuri sen itsensä tähden, pelastaaksenne sen.»
Hän liikahti poispäin.
»Monsieur, puheenne on turhaa. Teillä ei ole kuninkaan antamaa valtuutusta, joka kumoaisi minun määräykseni. Tehkää mitä tahdotte, Toulouseen tultuanne!» Hän hymyili synkästi. »Mutta nyt lähtee varakreivi minun mukaani.»
»Teillä ei ole mitään todistuksia häntä vastaan», huudahdin, tuskin uskoen, että hän rohkenisi uhitella minua vastaan.
»Minulla on todistuksena sanani. Olen valmis vannomaan sen oikeaksi, mitä tiedän — että kun muutamia viikkoja sitten olin täällä Lavédanissa, huomasin hänen vetävän yhtä köyttä kapinallisten kanssa.»
»Ja mitä luulette te, kurja hupsu, sananne painavan minun sanaani vastaan?» kivahdin. »Olkaa huoletta, herra chevalier! Saavun Toulouseen todistamaan, että olette valehtelija, jonka sanaan ei kukaan ihminen voi luottaa, ja paljastamaan kuninkaalle entisen käyttäytymisenne. Jos luulette, että kuningas Ludvig, jota nimitetään Oikeamieliseksi, minun puhuttuani hänelle sallii, että oikeudenkäyntiä varakreiviä vastaan teidän väitteittenne nojalla jatketaan, tai jos uskotte voivanne pelastaa kaulanne siitä silmukasta, jonka minä sen ympärille kierrän, niin olette äärettömän paljon suurempi hupsu kuin miksi teitä luulin.»
Hän katseli minua olkansa ylitse kasvot punaisina ja otsa synkkänä kuin ukkospilvi.
»Kaikki tämä saattaa tapahtua, sitten kun saavutte Toulouseen, herra de Bardelys», hän murahti äkäisesti, »mutta täältä Toulouseen on matkaa noin kolmekymmentä peninkulmaa.»
Sen sanottuaan hän pyörähti kantapäällään ympäri ja jätti minut ymmälläni ja äkeissäni aprikoimaan hänen viimeisten sanojensa merkitystä.
Hän antoi miehilleen määräyksen nousta satulaan ja kehoitti herra de Lavédania astumaan vaunuihin, minkä jälkeen Gilles loi minuun kysyvän katseen. Sekunnin ajaksi, astellessani hitaasti chevalierin jälessä, valtasi minut halu yrittää aseellista vastarintaa ja muuttaa linnan harmaa piha verileikin näyttämöksi. Mutta ajoissa ymmärsin, kuinka turha sellainen toimenpide olisi, ja kohautin olkapäitäni vastaukseksi palvelijani katseeseen.
Kun lähestyin vaunuja, riensi varakreivitär äkkiä portaita alas ja tuli luokseni, hymyillen ystävällisesti.
»Herra de Bardelys, olemme teille kiitolliset siitä, että olette ryhtynyt välittämään kapinallisen puolisoni asiassa.»
»Madame», varoitin häntä kuiskaamalla, »jollette tahdo syöstä häntä lopullisesti turmioon, niin olkaa, pyydän teitä, varovainen. Luvallanne annan miesteni saada virvokkeita ja sitten lähden takaisin Toulouseen. En voi toivoa muuta kuin että vedotessani kuninkaaseen saavutan paremmat tulokset.»
Vaikka puhuinkin hilliten ääntäni, kuuli St. Eustache, joka seisoi lähellä, sanani, mikä kävi selvästi ilmi hänen kasvoistaan.
»Jääkää tänne, monsieur», vastasi varakreivitär minulle, »ja tulkaa perästämme levättyänne!»
»Teidän perästänne?» kummastelin. »Aiotteko siis lähteä herra deLavédanin mukaan?»
»Ethän toki, Anne», esteli vaunuissa istuva varakreivi kohteliaasti. »Se rasittaisi sinua tarpeettomasti. Sinun olisi viisainta odottaa täällä palaamistani.»
Pelkäänpä, että varakreivi-parkaa huoletti enemmän, että rouva vaivaisi häntä kuin että matka väsyttäisi rouvaa. Mutta varakreivitär ei taipunut vastaväitteisiin, chevalier oli virnistänyt varakreivin puhuessa palaamisesta. Madame oli huomannut hänen virnistyksensä ja kävi nyt hänen kimppuunsa kiukkuisesti kuin raivotar.
»Hän ei palaa, luulette te, Juudas!» ärähti hän St. Eustachelle, ja hänen laihoja, tummia kasvojaan oli sillä hetkellä vaikea katsella. »Mutta hän palaa — jumal'auta hän palaa! Ja kun hän tulee takaisin, niin varokaa nahkaanne, herra urkkija, sillä kautta kunniani, te saatte maistaa helvetin esimakua tässä asiassa suorittamanne temppuilun tähden.»
Chevalier hymyili väkinäisesti.
»Naisen sanat eivät vahingoita ketään.»
»Entä naisen käsi, mitä siitä arvelette?» kysäisi sotainen rouva. »Te myskinhajuinen poliisikätyri, minä —»
»Anne, rakkaani», rukoili varakreivi tyynnyttävästi, »pyydän sinua hillitsemään itseäsi.»
»Pitääkö minun alistua tämän epäsyntyisen nousukkaan röyhkeyteen?Pitääkö minun —»
»Muista pikemminkin, ettei sinun asemaasi eikä arvoosi sovi puhutella tuota vintiötä. Me hyljeksimme myrkyllisiä matelijoita, mutta emme pysähdy moittimaan niitä siitä, että ne ovat myrkyllisiä. Jumala on ne tehnyt sellaisiksi.»
St. Eustache punastui hiusjuuriaan myöten, sitten hän kääntyi nopeasti kuskiin päin ja antoi lähtökäskyn. Hän olisi samalla sulkenut vaunujen oven, mutta rouva tunkeutui väliin. Nyt oli chevalierin vuoro kostaa.
»Te ette saa lähteä», hän lausui.
»En saa?» Varakreivitär punehtui. »Miksi en,monsieur l'espion?»
»Minulla ei ole mitään syytä hyvitellä teitä», vastasi St. Eustache töykeästi. »Te ette saa lähteä.»
»Anteeksi, chevalier», pistin minä väliin. »Ylitätte valtuutuksianne koettaessanne estää häntä. Herra varakreivi ei vielä ole tuomittu. Älkää tehkö jo muutoinkin ilkeätä puuhaanne vieläkin ilkeämmäksi.» Muitta mutkitta tyrkkäsin hänet sitten syrjään ja pidin rouvalle ovea auki. Kiitokseksi varakreivitär hymyili minulle — puolittain vihaisesti, puolittain veitikkamaisesti — ja nousi vaunujen astuimelle. St. Eustachea halutti tulla estämään. Hän astui minua kohti nähtävästi suuttuneena saamastaan töykkäyksestä, ja sekunnin ajan melkein luulin häntä kyllin hulluksi lyödäkseen minua.
»Varokaa, St. Eustache», sanoin hyvin tyynesti, katsoen häntä silmiin. Ja hyvin samaan tapaan, kuin Caesar-vainajan haamu lienee Philippin luona pelottanut Brutusta, jatkoin: »Kohtaamme toisemme Toulousessa, chevalier.» Senjälkeen suljin vaunujen oven ja astahdin taaksepäin.
Takaani kuului hameiden kahinaa. Se oli neiti de Lavédan. Niin rohkea ja ulkoisesti tyyni kuin hän olikin ollut tähän asti, kävi tämä lopullinen eron hetki — jonka raskautta kenties vielä lisäsi hänen äitinsä lähtö ja hänelle senjohdosta koituva yksinäisyys — hänelle kuitenkin ylivoimaiseksi. Astuin syrjään, ja hän riensi sivuitseni, tarttuen vaunujen ikkunan nahkaiseen verhoon.
»Isä!» hän nyyhkytti.
On kohtauksia, joiden todistajana hienoluonteinen ihminen ei voi olla — joiden katseleminen on läheistä sukua salakuuntelulle ja vieraiden kirjeiden lukemiselle. Sellaisena pidin nyt sattunutta, minkä vuoksi käännyin ympäri ja poistuin. Mutta St. Eustache katkaisi sen lyhyeen, sillä olin tuskin ehtinyt kolmea askelta, kun hän kovaäänisesti kajahdutti lähtökomennuksen. Kuski empi, sillä tyttö riippui yhä ikkunassa. Mutta toinen komennus, jota tehosti voimakas kirous, poisti hänen epäröintinsä. Hän kiristi ohjaksia, räväytti piiskaansa, ja rämisevät pyörät alkoivat liikkua.
»Varo, lapsi!» kuulin varakreivin huutavan. »Varo!Adieu, mon enfant!»
Roxalanne hypähti taaksepäin ja olisi varmasti kaatunut, sillä vaunujen nykäyksestä hän menetti tasapainonsa, jollen minä olisi rientänyt häntä tukemaan.
En usko hänen tietäneen, kenen kädet häntä kannattivat sinä lyhyenä hetkenä, sillä kauan tukahdutettu tuska oli tehnyt hänet perin lohduttomaksi. Vihdoin hän älysi nojaavansa tuota arvotonta Bardelysiä vastaan, samaa miestä, joka oli lyönyt vetoa kosivansa häntä ja saavansa hänet, joka kavalasti oli tullut hänen luokseen väärällä nimellä, joka oli valehdellut hänelle sillä tavoin, ettei kukaan herrasmies olisi voinut niin valehdella, vannoen rakastavansa häntä, vaikka hän todellisuudessa pyrki vain voittamaan vedon. Kun hän tajusi kaiken sen, valtasi hänet sekunnin ajaksi puistatus; sitten hän tempautui rajusti irti käsistäni, poistui luotani vilkaisemattakaan minuun, nousi linnan portaita ja katosi näkyvistäni.
Kun St. Eustachen seurueen viimeiset miehet ratsastivat ulos portista, annoin palvelijoilleni määräyksen laskeutua satulasta.
»Mademoiselle suostuu ottamaan teidät vastaan», ilmoitti Anatole vihdoin.
Jo kahdesti hän oli turhaan käynyt puolestani pyytämässä, että Roxalanne puhelisi kanssani ennen poistumistani. Nyt kolmannella kerralla olin käskenyt hänen sanoa, etten hievahtaisi mihinkään Lavédanista, ennenkuin hän olisi suonut minulle sen kunnian, että kuuntelisi minua. Nähtävästi oli uhkaus tehonnut, missä rukouksia oli halveksittu.
Seurasin Anatolea hämärästä eteissalista, jossa olin kävellyt edestakaisin, pengermien ja joen puolella olevaan salonkiin, jossa Roxalanne odotti minua. Hän seisoi huoneen toisessa päässä korkean, avoimen ikkunan ääressä, sillä vaikka silloin olikin jo lokakuun ensimmäinen viikko, oli ilma Languedocissa yhtä lämmintä ja tuoksuista kuin Pariisissa tai Picardiessa kesällä.
»Mademoiselle!» puhuttelin häntä arasti.
»Toivon, monsieur», sanoi hän kääntämättä päätään, »että sanottavanne riittää jossakin määrin perin sopimattoman tungettelemisenne selitykseksi.»
Totisesti! Se ei ollut rohkaisevaa. Katselin hänen vartaloaan, jota korkean ikkunan puitteet melkein kehystivät. Kuinka ryhdikäs ja ylevä hän oli, mutta samalla kuitenkin niin neitseellisen hento! Hän ei suinkaan ollut kookas nainen, mutta hänen sopusuhtainen vartalonsa, hoikkuutensa ja hänen siron päänsä ylväs asento saattoivat hänet näyttämään pitkältä, jollei hän ollut aivan lähellä.
Hänen puhuessaan valtasi minut hetkiseksi heikkous. Olin syöksähtämäisilläni polvilleni hänen eteensä rukoillakseni anteeksiantoa kuin mikäkin katuvainen, paastoava syntinen. Mutta tukahdutin sen halun ajoissa. Sellaiset temput eivät auttaisi minua nyt.
»Sanottavani, mademoiselle», vastasin oltuani vähän aikaa vaiti, »oikeuttaisi pyhimyksen laskeutumaan helvettiin tai pikemminkin, että vertaukseni olisi osuvampi, syntisen tunkeutumaan taivaaseen.»
»Puhukaa sitten nopeasti, monsieur!»
Ja kun sain tällaisen käskyn, sanoin nopeasti:
»Minä rakastan teitä, Roxalanne.»
Hän polkaisi jalkaansa välkkyvään parkettilattiaan ja käännähti puolittain minuun päin, posket punaisina ja huulet vavahdellen suuttumuksesta.
»Sanonette sanottavanne, monsieur», hän pyysi jäykällä äänellä, »ja puhuttuanne poistunette.»
»Mademoiselle, olen sen jo sanonut», selitin, hymyillen suruisesti.
»Oh!» huoahti hän. Sitten hän äkkiä pyörähti katsomaan minua silmiin, äärettömän suuttumuksen ilme silmissään — noissa silmissä, jotka olin nähnyt uneksivina, mutta jotka nyt olivat perin valppaat. »Sitä vartenko te pakotitte minut ottamaan teidät puheilleni, että saisitte valmistaa minulle tämän viimeisen loukkauksen? Teittekö sen pilkataksenne minua — naista, jonka seurassa ei ole ainoatakaan miestä teitä rankaisemaan? Hävetkää, monsieur! Mutta mitäpä muuta olisin voinut teiltä odottaa!»
»Mademoiselle, teette minulle katkeraa vääryyttä —» aloitin.
»En tee teille vähääkään vääryyttä», kivahti hän, mutta pysähtyi sitten tahtomatta joutua väittelyyn kanssani. »Enfin, koska olette puhunut puhuttavanne, niin suvainnette poistua.» Hän osoitti sormellaan ovea
»Mademoiselle, mademoiselle —» aloin taaskin vakavan rukoilevasti.
»Menkää!» keskeytti hän minut kiivaasti, ja silloin hänen äänensä ja eleittensä rajuus melkein muistutti varakreivitärtä. »En tahdo enää kuulla teiltä mitään.»
»Mademoiselle, teidän täytyy», vastasin yhtä lujasti.
»Minä en teitä kuuntele. Puhukaa, jos haluatte. Seinät jäävät kuulijoiksenne.» Hän liikahti ovelle päin, mutta minä suljin häneltä tien. Olin äärimmäisen kohtelias; kumarsin hänelle syvään sijoittuessani hänen tielleen.
»Sitä vielä puuttui — että te tekisitte minulle väkivaltaa!» huudahti hän.
»Jumala minua siitä varjelkoon!»
»No antakaa minun sitten mennä!»
»Kyllä, kun olette ensin kuunnellut minua.»
»En halua kuulla teitä. En välitä mistään, mitä teillä voi olla minulle sanomista. Oi, monsieur, jos teillä on aavistustakaan kohteliaisuudesta ja säädyllisyydestä, jos vaaditte, ettei teitä pidetä pelkkänämauvais sujetina, niin pyydän teitä kunnioittamaan tuskaani. Olitte itse näkemässä, kun isäni vangittiin. Nyt ei ole sopiva aika tällaisille kohtauksille, jollaista te koetatte järjestää.»
»Suokaa anteeksi! Juuri tällaisena aikana tarvitsette te sitä lohdutusta ja tukea, jota vain rakastamanne mies voi teille antaa.»
»Rakastamani mies?» kertasi hän, ja hänen vielä äsken punehtuneet kasvonsa kävivät kalpeiksi. Hän loi katseensa maahan, kohotti sen taaskin ja suuntasi minuun syvät, siniset silmänsä. »Minusta tuntuu, monsieur», sanoi hän hampaittensa välitse, »että teidän julkeutenne on suorastaan uskomaton.»
»Voitteko kieltää sen?» huusin. »Voitteko väittää, ettette rakasta minua? Jos voitte, niin — silloinhan valehtelitte minulle kolme päivää sitten Toulousessa!»
Se sattui häneen pahasti — niin pahasti, että hän unohti vakavan päätöksensä olla kuuntelematta minua, olla alentumatta väittelemään kanssani.
»Jos kohta minä hetkellisessä heikkoudessani, tietämättä, kuka oikeastaan olette, myönsin jotakin sellaista, jos minulla silloin oli teitä kohtaan sellaisia tunteita, niin senjälkeen, monsieur, ovat tapahtumat paljastaneet teidät kokonaan toiseksi mieheksi; olen saanut tietää sellaista, mikä on perinpohjin tukahduttanut silloin tunnustamani rakkauden. Nyt, monsieur, olette kai tyytyväinen ja sallitte minun mennä?» Viimeiset sanat hän lausui entiseen ylimielisen käskevään tapaansa, harmitellen jo sitä, että oli taipunut niin pitkälle.
»Olen saanut varmuuden, mademoiselle», vastasin karkeasti, »ettette puhunut totta kolme päivää takaperin. Ette ole koskaan rakastanut minua. Teidät petti sääli; teitä pakotti häpeä — häpeä siitä, että olitte näytellyt Delilan osaa ja kavaltanut minut. Nyt, mademoiselle, saatte mennä.»
Astuin syrjään varmana siitä, että niin totta kuin hän oli nainen hän ei menisi. Eikä hän mennytkään. Vieläpä hän peräytyikin askelen. Hänen huulensa vavahtelivat. Mutta pian hän sai takaisin itsehillintänsä. Hänen äitinsä olisi voinut sanoa hänelle, että hän oli hupsu ryhtyessään tällaiseen kaksintaisteluun minun kanssani — minun, joka olin karaistunut sadoissa lemmenleikeissä. Mutta vaikken epäilekään sitä, että se oli hänen ensimmäinen tämäntapainen ottelunsa, oli hän yhtä kaikki enemmänkin kuin vertaiseni, kuten hänen seuraavat sanansa osoittivat.
»Monsieur, kiitän teitä siitä, että selvititte sen minulle. En todellakaan ole voinut puhua totta kolme päivää sitten. Te olette oikeassa, sitä en enää epäile, ja poistatte minulta häpeän taakan.»
Dieu!Se oli isku vasten kasvoja, ja sen kirvelevä purevuus pani minut horjumaan. Olin mennyttä, siltä näytti. Voitto oli hänen, ja hän oli pelkkä lapsi, jolla ei ollut vähääkään harjaannusta lemmenjumalan kilpatanterella!
»Ja nyt, monsieur», lisäsi hän, »kun nyt olette saanut varmuuden siitä, että teitte väärin väittäessänne minun rakastavan teitä, kun olemme suoriutuneet siitä kysymyksestä —adieu!»
»Vielä hetkinen! Siitä olemme suoriutuneet, mutta on vielä eräs toinen kohta, aikaisempi, jonka olemme tällä kertaa jättäneet huomioon ottamatta. Olemme — te olette — todistanut olemattomaksi sen rakkauden — jota minä itserakkaan yltiöpäisesti uskoin teidän tuntevan minua kohtaan. Mutta vielä on meidän otettava huomioon minussa teitä kohtaan syttynyt rakkaus, ja siitä emme selviydy niin helposti.»
Hän teki väsyneen tai kärsimättömän eleen, kääntyen poispäin.
»Mitä te oikein tahdotte? Mihin te pyritte ärsyttämällä minua tällä tavoin? Vetoanneko voittamaan?» Hänen äänensä oli kylmä. Kukapa sellainen, joka olisi nähnyt hänen lapselliset kasvonsa, hänen laupiaat, miettivät silmänsä, olisi voinut uskoa häntä niin julmaksi?
»Vedostani ei enää voi olla puhettakaan; olen sen menettänyt ja maksanut.»
Hän katsahti äkkiä ylöspäin. Hänen kulmansa rypistyivät hämmästyksestä. Oli selvää, että sanani panivat hänen mielenkiintonsa vireille. Hän oli taaskin kahdella päällä.
»Mitä?» hän kysäisi, »Olette menettänyt ja maksanut sen?»
»Aivan niin. Tämä inhoittava, kirottu, häpeällinen veto oli juuri se seikka, jonka niin usein viittasin olevan meitä erottamassa. Se tunnustus, jonka niin usein olin tekemäisilläni, jota te niin usein vaaditte minua tekemään, koski juuri tuota vetoa. Jospa Jumala olisi suonut, Roxalanne, että olisin kertonut siitä teille!» valitin, ja minusta tuntui, että äänessäni värähtelevä vilpittömyys poisti jonkun verran tylyyttä hänen piirteistään, vähensi hieman hänen katseensa kylmyyttä.
»Pahaksi onneksi», jatkoin, »näytti minusta aina, ettei vielä ollut tullut oikea aika tai että jo oli liian myöhäistä. Mutta niin pian kun pääsin jälleen vapaaksi, oli ensimmäinen ajatukseni tehdä se. Niin kauan kun se veto oli olemassa, en voinut pyytää teitä vaimokseni, jollen tahtonut, että näyttäisi siltä kuin ajaisin alkuperäisiä aikomuksiani, joiden tähden minun oli kosittava teitä ja joiden tähden saavuin Languedociin. Ensimmäinen tehtäväni oli sen vuoksi etsiä käsiini Chatellerault ja luovuttaa hänelle kirjallisesti Picardiessa olevat tilukseni, suurin osa — verrattomasti suurin osa — koko omaisuudestani. Toinen tehtäväni oli lähteä teidän luoksenne Hotel de l'Epéehen.
— Vihdoinkin voin lähestyä teitä puhtain käsin; voin tunnustaa, mitä olin tehnyt; ja koska minusta tuntui, että olin sovittanut kaikki mahdollisimman hyvin, luotin onnistuvani. Mutta voi! Tulin liian myöhään. Majatalon ovella kohtasin teidät, kun te poistuitte sieltä. Lörpöttelevän taloudenhoitajani suusta olitte te jo saanut tietää, minkälaiseen kauppaan Bardelys oli ryhtynyt. Olitte saanut tietää, kuka olin, ja luulitte saaneenne tietää, miksi teitä kosin. Sen mukaisesti te ette voinut muuta kuin halveksia minua.»
Hän oli vaipunut tuoliin. Hänen kätensä olivat raukeasti ristissä, katse oli maahan luotu, posket kalpeat. Mutta hänen rintansa kiivas nouseminen ja laskeminen ilmaisi minulle, että sanani olivat vaikuttaneet häneen. »Ettekö tiedä mitään siitä sopimuksesta, jonka tein Chatelleraultin kanssa?» kysyi hän, ja minusta tuntui, että hänen äänessään värähti kärsimys.