Ajan aallokko oli nostanut meidät harjalleen. Sen virta tulvi yli äyräittensä ja vei kaikki mukanaan ylenpalttisen voimansa teholla. Meidän oli pakko ohjata pikkuista elämänalustamme virran laskussa niin hyvin kuin taisimme, kääntymättä poikkipäin eteen taikka työntymättä esteitä vasten kumoon. Tulva paisui yhä saaden lisävesiä oikealta ja vasemmalta, kukkuloilta ja laaksoista. Tuntui siltä kuin takanamme olisi ollut tuhatvuotinen talvi, jonka lumet nyt vasta sulivat vesiksi, huuhtoivat ajasta pois kaiken vanhan ja lahonneen ja esteeksi karttuneen romun. Mutta tulvassa ahmaisivat virran nielut myöskin vuosisatojen työn tuloksia, painaen ne pohjaan, tehden mitättömiksi. Ihmisjoukot paiskautuivat rajussa mylläkässä murskaksi, lakkasivat olemasta. Mitä merkitsikään yksi perhe, muutama ihminen, tämän virran ryöpyssä?
Heikki ja minä istuimme tuntimäärin mietteisiin vaipuneina. Aika mateli painostavan verkkaisesti päivästä päivään, ja työmme jäi kesken, tyrehtyi lähteisiinsä. Huomiomme oli muualla.
— Ei tässä muuta tee kuin lihoo. Olla kotona kaiket päivät, ei luentoja, ei muuta kuin mikroskooppi lohdutuksena, äkäili Taju eräänä marraskuun lakon päivänä.
— Punaiset laihtuvat sen sijaan, huomautti Apu, katsellen kadulla marssivia punaisten patrulleja. — Tuollahan nuo vetelevät uupuneita koipiaan kivääri olalla ja odottavat lihapatoja pilvistä — ties mitä!
— Älä sano, onnenpyörä voisi pysähtyä heidän kohdallaan, antaen voiton. Heillä on mahdollisuuksia, sanoin.
— Mamma muistelee aina niitä muinaisia työväenkokouksia, sanoi Taju.
— Aivan niin, niissä juuri lausuttiin tämän taistelun syntysanat. Ja se tapahtui jo ennen teidän syntymäänne.
— Sekavaa peliä, mutisi Heikki.
— Eiköhän nälkävyön kiristäminen selvitä aivoja? tuumi Taju.
— Nuoko välittäisivät siitä? huudahti Apu. — Oletko katsonut heitä silmästä silmään? Silloin tietäisit jotakin. Heidän suomalainen sisunsa vain paisuu, kun vatsassa kouristaa tyhjyys. Eteenpäin, jossakin siellä on limppua ja valta sitä ottaa! He tahtovat päästä sinne, vaikka samalla murskaisivat kaikki mäskäksi.
— Taikka kaatuvat joka sorkka, sanoi Taju.
— Ei sekään heitä estä!
Pojat katsoivat toisiinsa. Apu nojasi pöytään maltiton tuska kasvoillaan ja ruumis jännitettynä kuin jousen kaari. Hänen kasvojensa lihakset liikkuivat, ja sisäinen taistelu myllersi hänen sielussaan.
— Tästä täytyy tulla tolkku! sanoi hän äkkiä.
Käsitin hänen kärsivän tästä epävarmuudesta ja odottamisesta, mikä ei ollut hänen luonteensa mukaista. Toimeen, itse työhön hän tahtoi, vaikkapa siinä olisi annettava kaikkensa henkeen ja vereen asti. Hän ei voinut tinkiä.
Taju sen sijaan istui pöytänsä ääressä tyynenä, vakava salaperäisyys kasvoillaan. Hänen levollisuutensa rauhoitti. Aavistimme, että hänellä oli paljonkin tiedossaan.
Hänen silmiensä epävarmasta ilmeestä näin kuitenkin, että hän kärsi. Epätietoisuus tuskastutti varmuuteen pyrkivää nuorukaista. Mutta olkoon nyt vaikka kuinkakin vaikeata, eihän luontokaan paljasta salaisuuksiaan noin vain ilman muuta — sen Taju ymmärsi istuessaan viikot ja kuukaudet mikroskooppi silmän alla jäkäliään ja loiskasviaan tutkimassa. Siinä työssä järki pääsi kerran voittajaksi, siinä oli säännöllisyyttä, järjestelmää. Mutta ihmiset rikkoivat järjestelmän, järki ei enää puhunut heille, eikä näyttänyt olevan sydäntäkään.
— Kun en tiedä, mitä on tehtävä, istun toistaiseksi tässä, sanoiTaju, ja silmä painui taas mikroskooppiin.
Apu työntyi eteiseen ja otti laukkunsa. — Minne sinä menet? kysyin levottomana.
— Painamaan, vastasi hän hiljaa. — Turhaa se taitaa olla. Ne kirjoitukset ovat niin tylsiä, mutta tämä toimettomuus tukehduttaa!
— Ole varovainen.
— Minun naamani on tutkimaton, kerskui hän.
— Avoin kirja, poikaseni.
— Juuri senvuoksi sitä kaikki uskovat. Jos vain pahan pääkseni saan, panen vaikka hyttyset haukottelemaan. Ja kun he kerran nauravat, niin tulkoon vaikka Belzebubin muorin muori: uskoa hänen pitää!
— Sellainen on kyllä tapaistasi ja oikeutesikin. Olethan vielä lapsi.
— Sen asian laita on nyt sentään hiukan toisin, mamma!
Minä jäin katselemaan hänen kasvojensa ilmettä, ja surumielisyys nousi ahdistamaan mieltäni. Minun oli niin vaikea ymmärtää, että hän oli kehittymässä mieheksi.
— Minulle sinä olet aina poikanen.
— Minkä minä sille mahdan, että aika herättää ajatuksia. Mikään ei ole nykyään mahdotonta. Kaikki on yllätystä. Ihmishenki ei väliin ole napinkaan arvoinen. Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät kuoliaaksi tällä minuutilla, puhui hän lakkiaan hypistellen.
— Sen pahempi, onhan sekin totta.
— Nyt ei ole kellään meikäläisellä aikaa olla lapsi ja käydä kotitanssiaisissa. Helpompi on toimia, suunnitella, seikkailla!
Hän pyöräytti minua eteisessä, pujahti ovesta ulos ja mennessään alas portaita vihelteli hiljaa. Se oli tullut hänen tavakseen.
Syksy oli samea ja raskas. Myrsky painoi sateet mereltä kaupunkiin, ja tuulen viuhuminen säesti ihmisten tuskaista mielialaa.
Menin parvekkeelle seuraamaan silmilläni Apua, kun hän astui katua ylös. Hän näytti niin pieneltä ja avuttomalta korkeudesta katsottuna. "Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät kuoliaaksi tällä minuutilla", oli hän juuri sanonut.
Ihmiset tahtoivat nähdä verta, nostaa kaikkialla punaisia lippuja, tuota synkän kohtalon väriä, jonka näkeminen hyydytti.
Uhma täytti sieluni sen julistamaa väkivaltaa vastaan. Miksi en saisi syntymään mielenosoitusta, saattuetta — valkoista lippua? Ihmisten olisi pakko pysähtyä sitä katsomaan, ajattelemaan, paheksumaan tai hyväksymään.
Tämä ajatus sai sydämeni rajusti lyömään, ja veri kohisi korvissani. Kaikkihan toivoivat rauhaa, turvaa, levon suloisuutta. Miksi emme siis jaksaisi siihen päästä?
Ja kuitenkin tunsin, että se oli mahdotonta, ylivoimaista kuin sulun pystyttäminen Imatran kuohuille sen kiihkeimpään juoksuun. Ihmiselämän Imatra oli sitäkin mahtavampi nyt, kun sen ryöppy oli noussut maailmantäyteiseksi.
Tämän tajusin hämärän syyspäivän sammuessa, ja tuskan kyyneleet valuivat poskilleni — maailmantuskan!
Kunpa olisin voinut rukoilla, uskoa kaikkivaltiaaseen! Ah, silloin, silloinhan toivo olisi suonut suloisen huojennuksen. Rukoukseni voima olisi taittanut täytymykseltä kärjen.
Ja niinkuin minun uskoni olisi ollut tuhon sulkuna omalta kohdaltani, samoin tuhansien, miljoonien usko olisi muuttanut ihmiselämän.
Voi, miksi sitä toivoa! En jaksanut käskeä, en houkutella omaa mieltäni ylentymään, vaan painuin maahan voimattomana, tuskani runtelemana, epätoivoisena, kapinoiden itseäni vastaan, elämää ja kaikkeutta vastaan. Tunnustin olevani aikani lapsi.
Taju tuli luokseni toisesta huoneesta ikäänkuin olisi aavistanut tuskani.
— Mikä nyt on? kysyi hän levottomana. Kasvojeni ilme lienee koskenut häneen.
Hänen läsnäolonsa auttoi minua hillitsemään mielenkuohuni ja yritin taas olla kuin tavallisesti. Olihan pojilla kylliksi taakkaa itsellään. En tahtonut lisätä sitä nimettömällä tuskallani.
— Kunpa voisi matkustaa, nähdä vieraita maita ja ihmisiä! Voitko sinä ymmärtää sellaista halua? Se voi paisua minussa toisinaan kiduttavaksi kaipuuksi, puhuin hänelle yhä vielä kiihtyneenä, ja tunsin tosiaan, mitä sanoin.
— Niin, nythän äidin pitää sitä tahtoa, kun ei kukaan minnekään pääse, sanoi hän hymähtäen, hiukan moittivalla äänellä. — Mennään vain, minä tulen mukaan, lisäsi hän samalla, nyt jo täydesti nauraen.
— Minne?
— No, minne tahansa. Kilometri pohjoiseen, toinen etelään, itään tai länteen. Enempää ei äiti jaksakaan.
— Lähdetään. Tämä sisällä oleminen masentaa ihmisen maan tasalle. Onpa somaa saada tuntea kykenevänsä liikkumaan. Epätietoisuus ja toimettomuus nostattaa painajaisia. Parempi olisi nähdä, kuulla, olla kokemassa, ehkä pahintakin, valitin yhä innoissani.
— Mikä mammaa nyt sitten ajaa katsomaan kasvoista kasvoihin sitä, mikä on salaista ja hirmuista?
— Sama kuin sinuakin.
— Soisin tosiaan tapaavani hyvin pian Topon — elävänä. Hänen katoamisensa hermostuttaa minua enemmän kuin oikeastaan sietäisin, sanoi Taju.
Arkiasussa, kiirehtimättä, astuimme halki kaupungin Söörnäisiin päin, yhä kauemmas viertotietä pitkin. Emme herättäneet kenenkään huomiota.
Ilma oli seestynyt, ja harvastaan nähty seutu, vaihteleva ympäristö virkisti mieltäni. Oudot ihmiset, joiden kasvoja en muistanut koskaan nähneeni, herättivät mielenkiintoni. Tein huomioita, joista juttelin Tajulle.
Hän näytti olevan hajamielinen, katseli vain eri tahoille.
— Joko sinä väsyt, mamma? kysyi hän äkkiä, kun lakkasin juttelemasta.
— Enhän toki, tämä on virkistävää. Katsohan tuota lautakojua tuolla kallion laidassa. Sehän on somaa.
— Hiljaa! kuiskasi Taju tarttuen käteeni, jolla näytin suuntaa.
— Mitä nyt?
— Ei mitään, vastasi Taju katsellen salavihkaa sivuille.
Ihmisiä kulki samalla puolella kuin mekin. Kappaleen matkaa astuttuamme jäimme kahden kesken. Silloin Taju poikkesi tieltä parin pienen kallion välitse. Siellä oli aivan yksinäistä. Kuu paistoi kumman kirkkaasti, ja ensi lumi hohti ympärillämme, suoden lempeää valoaan hämärässä.
— Tulimme tänne katsomaan, onko Toppo joutunut heidän käsiinsä, selitti Taju hiukan huohottaen sisäisestä jännityksestä.
Toppo oli heidän luokkansa ultimus, hyvä ja naiivi poika, joka aikoi papiksi.
— Tuota lautakojuako sinä haet? kysyin hiljaa.
— Poiketaan vasta kallion takana polulta. Siellä emme näy minnekään.Pääsemme sitten takaapäin perille.
Laskeuduimme polulta kallioista rinnettä myöten kojulle. Sen lautaliitokset olivat harvat, ja suurimmista raoista näimme selvästi kaksi miestä täysissä vaatteissa lattialla kuin hiljaa nukkuneina sikeään uneen. Vaatteistaan ja käsien muodosta päättäen he olivat ruumiillisen työn miehiä, nuoria ja kauniita.
— Näetkös, kuinka kasvot ovat pysyneet kauniina? sanoin Tajulle.
— Nuoria miehiä, kuiskasi Taju epävarmalla äänellä.
— Niin, nuoruus hymyilee kuolemassakin.
— Toppo ei ole täällä, totesi Taju helpotuksesta huokaisten.
— Nämä ovat nähtävästi työväen omia, sanoin.
— Pystyy ne luodit heihinkin, vastasi Taju katkerasti.
Näky oli järkyttänyt nuorukaista toisella tavalla kuin minua.
— Kaikki samassa kadotuksessa, veli veljen, kansalainen kansalaisen.Kuka on vihollinen, mikä antaa syyn? kyselin.
— Ihminen ei ole kone, ja siksi hän särkee kaiteet ja kaavat.Ihminen on voima.
Hänen sanansa olivat minulle aluksi arvoitusta, niin selviltä ja kirkkailta kuin ne kuuluivatkin.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Tarkoitan noita tuolla lautakojussa.
— Tunsitko ehkä?
— En, mutta näin.
— Mitä sinä näit?
— Kaksi uhria.
— Uhria! huudahdin tajuamatta.
— Järjestelmän uhria.
— Nyt ymmärrän, oman järjestelmän, opin tai suunnan uhria.
— Samahan se on, minkä nimilapun äiti siihen pistää. Se ei muuta asiaa. Ihminen, voima, on itse syy ja seuraus.
— Mikä sinusta sitten on se voima?
— Suuri tuntematon — nimetön — ääretön, samahan se on, kuinka sen määrittelemme. Emmehän kuitenkaan tajua.
Oli jo ehtinyt tulla myöhäinen ilta. Me kiipesimme jälleen kalliolle ja palasimme kaupunkiin. Järkyttävä näky oli uuvuttanut minua ja mieleni kaipasi turvalliseen rauhaan.
Kotiin tultuani kääriydyin peitteeseeni, mutta odottamatta palasi levottomuus uudestaan. Se tuli ajatuksen ilmestyksenä kuin kertona siitä, mitä olimme puhuneet, hämäränä ja ääriviivoja vailla: — Ihminen ei taivu koneellisuuteen. Ihmisen täytyy se särkeä aina — aina!
Olihan Taju niin sanonut, ja nyt minä sen käsitin.
Aamulla kysyin häneltä kuin jatkoksi edellisen illan mietiskelyyn:
— Uskotko sinä, että maailmansota on syttynyt kehityksen pakottamana?
— En, minä en usko mitään, kun en siitä mitään tiedä, vastasi hän.
— Sinähän sanoit, ettei ihminen ole kone ja että järjestelmä on vain koneita varten. Meidän pitäisi siis kehittyä pois järjestelmästä, koneellisuudesta.
— Hm, pelkään, että ihmisparat rakentavat yhä uusia järjestelmiä voidaksensa rikkoa ne ja raivostua ja sotia ja sopia ja viisastella kuin mamma nyt.
— Siis aina vain tavoittelua loppumattomiin.
— Tietysti, emmehän muuten olisi järkiolentoja.
— Entä tunneolentoina?
— Tunne alistuu.
— Ei aina. Ihminen tahtoo persoonallisesti itselleen lohtua ja turvaa. Ajattele, että jompikumpi teistä kaatuisi. Kuinka minun silloin kävisi? Ja kuinka minä nytkään voin kestää, kun vaara ja uhka on edessä?
Taju pysyi vaiti. Näin hänestä, että se salaperäinen jokin, mikä niin usein teki itsensä tiettäväksi keskellämme, oli nytkin olemassa.
Hän tunsi vaistomaisesti, että sellainen henkinen taistelu, jonka kuumeinen ihmisrakkauteni oli heissäkin herättänyt, oli raskas ja ehdoton näinä murroksen aikoina.
Ehkä hänkin tunsi samoin kuin minäkin oman sydämensä sykinnässä maailmoja takovan vasaran iskuja.
Toppoa ei löydetty, ja Taju oli siitä alakuloinen ja hiukan ärtyinen. Siihen lienee ollut syynä myöskin työn paljous tiedusteluasemalla, jonka nuorukaiset olivat saaneet toimeen. Taju istui siellä kaiket päivät lähetellen ja saaden viestejä, joiden avulla voitiin pitää tapahtumien lankoja yhdessä. Asema oli muutettava melkein joka päivä, ettei voitaisi päästä sen jäljille.
Kuinka usein saatiin kuitenkin nähdä pelkän sattuman kaatavan varman yrityksen, ja tämä epätietoisuus ja vaara piti yllä ainaista levottomuutta.
Ainoana lohdutuksenani oli antautuminen kaitselmukselle. Se oli tullut minulle läheiseksi, teki minut rikkaaksi ja oli salainen rakkauteni ja elämäni sulostuttaja. Se auttoi minua uskomaan ihmisiin.
Ja kuitenkin pelkäsin ja kaihdoinkin Korkeimman ajattelemista. Peitin kasvoni Hänen edessään ja kääriydyin aineellisen ihmiseni verhoihin. Koskaan en ylettynyt Häneen niinkuin sieluni halusi. Ainoaksi valokseni jäi vain pyrkimys.
Aavistin tämän saman pyrkimyksen elävän pojissani, ja se tuli ilmi heidän antaumuksessaan. He tunsivat siinä kasvavansa ja täyttivät jo osaksi ne kiihkeät toiveet, joita olin heissä vaalinut ja hellinyt. He olivat sen kautta oman elämäni kruunu.
Tämä kaikki oli kuin vihkimystä ja valmistavaa hartautta siihen, mitä ei voi lähestyä epäpuhtain mielin, ei karsain tuntein eikä vihan kuohuttamana.
Heidän piti olla valonvartijoita sekasorrossa ja pimeydessä. Isänmaa turvautui nuorisoon, kansan kukkaan.
* * * * *
Pojat olivat taas olleet öitäkin poissa.
Talonmies ja hänen vaimonsa olivat punaisten urkkijoita, ja Tajun askelia oli tarkoin pidetty silmällä. Eukko seurasi häntä kaukaa, mutta Taju oli tiennyt sen alusta saakka eikä koskaan mennyt suoraan tiedusteluasemalle.
Apu naljaili eukon kanssa, joka lakaisi portaita, vihelteli huolettomana ja kantoi suurta kasvisalkkua, jossa oli "painettua".
— Olisipa äiti nähnyt tänään sen Porras-Louhen matoisen, ainoan hampaan, kun se nauroi minulle. Minä vedin karvalakin päästäni ja valehtelin reippaasti: "Venäjällä kuuluu olevan autuaitten yhteiskunta!" "Niin onkin", sanoi eukko. "Meidän Taavi on siellä sen keisarinsijaisen sahvöörinä!"
— Kumpikohan teistä paremmin valehteli?
— Minulla oli papereita, vastasi Apu. — Mutta kuuleppas nyt, mamma, illalla tulee kymmenen sankaria.
— Jaha, puurokalaasi. Onkin juuri saatu maitoa kolme, sanoo kolme litraa.
— Ihan jo väkisin tulee vesi suuhuni. Enkö minä saa maistaa?Pikkusen vain.
— Entä kestit?
— Kyllä minä odotankin. Saammeko lasin mieheen?
— Ei riitä, puoli lasia saatte ja puuroa, mutta sinun on jauhettava jyvät.
— No, heti paikalla niin kauan kuin tuulta riittää. Kahvimylly käymään, panen oikein hampaat irviin.
Pian oli mylly käynnissä, ja maitolasi ilmestyi äkkiä Avun silmien eteen.
— Saat tullia.
— Siunattu olkoon lehmä! sanoi Apu ja maisteli hitaasti ihanaa maitoa.
Illalla oli ilo ylimmillään. Tajun ja Avun sankarit kerääntyivät yksitellen tapaamatta Porras-Louhta.
Verhot tiiviisti ikkunoissa ja kaksinkertaiset ovet tiukasti lukossa.Palvelija oli uskollinen. Mitään vaaraa ei ollut.
— Nyt eletään, vakuutti Taju.
— Hyvä rouva Kannas, sanoi vanhin joukosta. — Tämä on vapautta!
— Olkaa hyvät, puuro odottaa!
Vati oli valtava, maitolasit täynnä ja riemu sen mukainen.
Jätin heidät viettämään iltaa keskenään. Heillä oli omat määrätyt tehtävänsä, vannotut salansa. He olivat kohtalotovereita, uskollisia elämässä ja kuolemassa. Tällä hetkellä heilui miekka heikossa langassa heidän päänsä päällä. Heidän oli tapana siirtyä kaupungilla paikasta toiseen, nukkuen yönsä milloin minkin tutun sohvalla tai salakomerossa. Huomasihan sen heidän katseestaankin, tuon henkipaton rauhattomuuden.
En ollut koskaan tuntenut vieraanvaraisuuden riemua niin ihanaksi kuin sinä iltana, vähän väliä kuullessani salista heidän raikasta nauruaan. Levottomuuden pauhu ja etäisen uhan taika pakeni. Vaanivat tuhonhenget väistivät nuoruuden elämäniloa, jääden tuijottamaan omaa nurjuuttaan. Minä tunsin kodissani poikaparven ehdottoman ja voitollisen toivon. He tekivät suunnitelmiaan tuolla suljettujen ovien takana levollisina ja leikkiä laskien. Heidän raikkaissa äänissään ei tuntunut epäilyksen sointua. Valhe ja kierteleminen oli heille vierasta, mutta pakko luki lakia eikä suosinut sattumaa, joka on heikkouden seuralainen. Oli siis välttämätöntä turvautua voimaan, henkiseen ja ruumiilliseen, mutta sen piti olla keventävä, vapaa liitto, ei kytkemistä eikä raskasta kahletta.
Aurinko tekee kauniiksi, ja he olivat kaikki kasvaneet päivän puolella. Valo oli kudottu heidän sieluunsa ja ruumiiseensa. Yhtyneinä he olivat välkkyvä, väkevä virta, joka säilyttää voimansa ja särkee esteet juoksunsa leikkaavalla suoruudella.
Ajatuksissani näin toisen, samaa päämäärää kohti pyrkivän virran, joka nousi maan uumenista, pyhistä hetteistä, syvistä soista ja rämeistä, laajeni järviksi ja ulapoiksi ja jatkoi jokena juoksuaan. Se teki ihmeellisiä töitä, raatoi raskaan taakan alla ja purkautui vettensä painosta vallattomana koskena alas jyrkännettä, pärskyen vaahdoksi hillittömässä syöksyssä.
Minä näin yhä selvemmin noiden kahden virran juoksun. Ne olivat uurtaneet uraansa vuosisatoja kerran yhtyäkseen, mutta liian vastakkaisilta suunnilta.
Voi ihminen! Vapisin pelosta nähdessäni tuon kauhean hetken armottomana pakkojuoksuna työntyvän yhä lähemmäksi.
Taju ja Apu temmattaisiin minulta, kärsivänä seuraisi sieluni heitä tuolla matkalla.
Painoin pääni nöyrästi alas, mutta mitä oli tämä nöyryys, jossa järki, sydän, tahto kapinoi? Jokin nousi minussa syyttämään ihmisiä järjettömiksi, sydämettömiksi ja tahdottomiksi tuhon välikappaleiksi! Ja kuitenkin tiesin, että tämä oli vain inhimillistä elämän menoa.
Tänään, huomenna, ylihuomenna saisin vielä nähdä poikani — ehkä koko elämäni ajan, mutta heidät voitaisiin myös tehdä olemattomiksi milloin tahansa. Voi, kestäisinkö tätä epätietoisuutta?
Ja kuitenkin hymyilin, toimin, nauroin, elin täydesti, ehkä runsaammin kuin koskaan ennen. Elämä oli kuin ihmeellistä satua, voimien jännitystä, jokapäiväisestä niukasta leivästä taistelemista, tulevan ja nykyajan aatteiden pohtimista!
* * * * *
— Pojat, älkää syökö tänään kaikkea leipää, huomenna ei vielä saa uutta! oli minun pakko sanoa pöydässä.
Apu katsoi Tajuun, joka aikoi kurkottaa kättään akanaista kannikkaa kohti, mutta jätti sen tekemättä.
He nauroivat heleästi pöydästä noustessaan, ja oma nälkäni haihtui.Ihanaa oli nähdä nälkääkin rakkaiden keralla.
— Nukutaan sen sijaan. Olivathan punikitkin niin viisaita, että määräsivät pysymään pöksässä jo aikaisin illalla. Se lihottaa, ivaili Apu.
— Ei se syöminen niin tärkeätä olekaan, lohdutti Taju. — Kun on tyhjää aikaa, niin syöhän sitä. Työssä ei sellaista muistakaan.
— Jättäkää te leipähuolet niille, joille se kuuluu, isälle ja minulle. Huoli ei ole hyödyllistä. Sen näkee isästä. Hän laihtuu. Te molemmat vain pulskistutte. Minä en huolehdi, en laihdu, enkä liho.
— Äiti elää pelkästä ruuanhaalimisen onnesta, selitti Taju.
— Niin, onhan sekin nautintoa: seistä tuntikausia joka päivä jonossa, kulkea jalkaisin ja ajopeleillä kaikenlaisilla teillä ja seuduilla ostoksilla ja itkien katsella tyhjäksi kalvettuja hevosenluita kauppatorin pöydillä. Ja tämä akanakannikka on ihanaa herrasväen herkkuleipää. Mutta entä vehnäjyväsäkit ja kymmenen hehtoa perunoita? Niissä on minun iloni.
— Vehnät minä toin pulskasti! kehaisi Taju, — ja perunat mamma kai on jo vähitellen jakanut niille, joilla ei ole mitään.
— Sitä suuremmalla ilolla syömme jouluna loput. Ja sitten kyllä jo valkenee. Taju vihelsi. — Sitten vasta aletaan.
— Mitä te alatte? kysyin niin levollisena, että Taju katsoi minuun ihmeissään.
— Mekö? Niin yleensä aletaan, sanoi hän viisastellen.
— Ota selvä sinusta, diplomaatti. Joulun kai me saamme viettää rauhassa kinkun ääressä. Ilma-täti on ruokkinut siellä maalla meille yhden jalan.
— Kokonaisen jalan. Se on suurenmoista! iloitsi Apu.
— Aina me vain puhumme nykyään ruuasta! huomautti Heikki. — Saatko sinä syntymään jouluksi nisuleipää? lisäsi hän veikeästi.
Pojat remahtivat nauramaan.
— Isä haaveilee ihania asioita! huusi Apu toisesta huoneesta.
— Siitä tulee yllätys, jos saan, sanoin salaperäisenä.
Seuraavana päivänä leivoin nisuleipäkakun, ja se vietiin syntymäpäivälahjaksi Säteelle.
Apu sai antaa sen komeassa suklaativakkasessa, ja ilo oli suuri.
Oliko oikeastaan mitään muutosta elämässämme tapahtunut?
Me tulimme Siiri-tädin luo Sädettä onnittelemaan niinkuin tapamme oli. Nyt oli kakku tuliaisina, ennen oli ollut kirja tai kukka.
Kadulla kulki punaisten joukkue, ja autot toitottivat huristaen hurjaa kyytiä miesjoukko lastinaan. Muuta merkillisempää ei havaittu.
Siiri-tädin kahvipöytä oli kaunis kuten aina ennenkin. Leivokset kyllä tummempia kuin edellisenä vuonna, mutta maittavia. Mieliala oli hilpeä, ja aika lensi kuin siivillä jutellessamme — ruuasta.
Eikä kuitenkaan ollut kuin ennen.
Apu oli kyllä tänään unohtanut nykyisyyden ja todellisuuden. Hänen sydämessään oli valo, ja se säteili. Me voimme sen nähdä hänen kasvojensa loisteesta. Hän piteli Säteen somaa käsilaukkua, ikäänkuin se olisi ollut elävä ja tunteva olento, painoi sitä poskelleen jutellessaan toisten nuorten parissa. Tämän kodin ilma oli siirtänyt hänet siihen elämään, jolla oli määrätty ja varma tarkoitus — ihana todellisuus.
— Itsestään selvä! sanoi hän vastineeksi jonkun väitteeseen astuessani heidän piiriinsä.
— Mikä niin? kysyin.
— Että elämällä on tarkoitus, väittää Apu, selitti eräs pojista.
Apu katsoi Säteeseen, ja he hymyilivät.
— Mitä sinä sanot, Säde? tiedusteli Apu.
— En minä tiedä. Minä elän, eiköhän se ole käsitettävä niin?
— Sitähän minäkin! riemuitsi Apu.
— Onhan ajalla ero, kuinka se pitää käsittää. Ajatelkaamme vain ennen sotaa: "leben und leben lassen", rentonaan elää, aikaa ja varaa oli. Entä nyt? Liverränkö rakkaalleni vuosimääriä? Onko aikaa sellaiseen?
— Ei! huusi Apu. — Syleillä kultaansa kerta kaikkiaan ja sitten — kohta lyö hetki. Ehkei tavata milloinkaan!
Hänen äänensä painui hiukan, ja Säde muuttui vakavaksi, käänsi pois päänsä ja poistui toiseen huoneeseen. Ehdin nähdä kyyneleen tummissa silmäripsissä.
Tämä vaaran läheneminen antoi elämälle ja hetkelle sisällystä ja samalla viehätystä. Se työnsi sydämet lähemmäksi toisiaan, tuntemattomatkin joutuivat kohtalotovereiksi. Ja rakkaus löysi siitä pyhätön, sai aiheen antaa paljon.
Nämä kaksi lasta, Säde ja Apu, eivät vielä tunteneet rakkautta. Heille oli surunvoittoinen, mieluisa yhdessäolo, toistensa näkeminen, äänen kuuleminen jo paljon, sai silmät loistamaan. He eivät tarvinneet sanoja, ja hyväilyt olisivat heitä peloittaneet ensi lemmen kainossa mieltymyksessä.
Säde askarrutti kuitenkin aina Avun ajatuksia. Kävellessämme kaupungilla hän ilmaisi sen.
— Äiti, eikö tuo tyttö muistuta Sädettä? saattoi hän sanoa, katsellen edellään astuvaa outoa tyttöä, vaikka puhelimme muista asioista. Taikka nähdessämme kirjakaupan ikkunassa jonkun uutuuden hän innostui arvailemaan: — Näinköhän tuo olisi Säteelle mieleen. Käydäänkö katsomassa?
Iltapäivisin hän useimmiten harhaili Säteen kodin tienoilla, ellei voinut mennä suoraan Siiri-tädin luo. Hyvin voin kuvitella, kuinka hänen sydämensä sykki voitonriemusta nähdessään Säteen tulevan kotoa ja astuvan hymyillen vastaan ikäänkuin kohtaus olisi ollut sovittu. Sellainen sattuma oli paljon ihanampi onnenhetki kuin edeltäpäin suunniteltu. Se antoi kaikkein kauneimman hymyn ja tosimman katseen. Se oli jo suunnaton voitto ja riemun aihe, josta riitti hilpeyttä kummallekin pitkiksi ajoiksi.
Maailma oli heille niin ihana, aurinko kirkas pilvenkin takana. Entä nuo rakkaat ihmiset — miksi he oikeastaan toisiaan vainosivat? Eivätkö he tienneet siitä salaperäisestä, mikä oli selviämässä näille kahdelle? Typeriä he varmasti olivat nuo, punaiset ja valkoiset. He eivät ymmärtäneet, että Kaivopuisto oli houkutteleva onnenpaikka, kun siellä sai astella kahden, käsi kädessä, näin joulun alla leveäksi ajetulla lumisella tiellä.
Näiltä retkiltään tulleena Apu jutteli sydämensä kyllyydestä:
— Minä tahtoisin nyt huutaa noille ryssille ja muille tappelupukareille: kädet ylös! Tyhjentäisin luodit kivääreistä ja patruunat vöistä ja sitten nauraisin. Tapelkaa, ampukaa, pojat! Itse minä katselisin heidän naamarustinkiaan, kun ei tappelu kävisi. Ja jos minulla olisi valta, niin komentaisin heidät kaikki putkaan järkeä saamaan.
— Erittäin viisaita ajatuksia, poikaseni, mutta ikävä kyllä mahdottomia toteuttaa, huokasin nauraen hänen kanssaan.
— Niin, mutta kun ei voi vihata ketään. Kuinka sitä sitten tahtoisi lyödä kuoliaaksi?
— Sodassa, tarkoitat…?
— Niin, sodassa juuri.
— Oletko sitä kauan ajatellut? — Aina välillä, kun kovalle ottaa.
— Eihän sinun pidäkään lyödä kuoliaaksi.
— Jos kerran leikkiin menee, niin täytyy.
— Oletko sitten miettinyt valmiiksi menosi?
— En, sehän se juuri onkin pulma. Minun tuntoni nousee sitä hulluutta vastaan, joka nyt riivaa ihmisiä, vaikka olisinhan valmis iskemään iskijöitä, mutta kun ajattelen…
— Mitä sitten…?
— He ovat omia ihmisiä, omia kansalaisia. Ja muutenkin, tuntoni panee vastaan, enkä luule voivani nostaa asetta surmaamaan. Minua melkein naurattaa, kun ajattelen, että minäkin tulisin siihen villiin, puhui hän kasvot kirkkaina.
Jumalan kiitos, sotavimma ei vielä ollut tarttunut häneen. Mutta hän oli alkanut ajatella.
— Sinulla ei ole mitään pakkoa, se on muistettava.
— Ja sen vuoksi juuri onkin mentävä, ja ellen voi tehdä niinkuin määrä on, tulee minusta kavaltaja.
Se sana sävähdytti minua, ja kaameiden ajatusten raivoisa parvi sylvähti esiin.
Kavaltaja, mitä merkitsee olla kavaltaja? Saattaa vaaran alaisiksi toverit, omaiset, isänmaa ja hyvä asia, ottaa päällensä viha ja kirous. Päivä ei paista kavaltajalle samoin kuin muille ihmisille. Se ilkkuu häntä kirkkaudellaan ja paljastaa hänelle itselleen oman ristiriidan. Uni pakenee hänen vuodettaan tai antaa tuskallisia näkyjä. Elämä painaa pimentoihin, joissa ei milloinkaan löydä ystävän kättä eikä kuule hellyyden ääntä.
Käännyin pois, en jaksanut kestää Avun viatonta katsetta. Hän ei ollut vielä sukeltanut ristiriidan pohjalle, se oli hänelle ehkä vain väläykseltä näyttäytynyt.
Ja jos hän tietensä joutuisi syypääksi toisen ihmisen kuolemaan, ei tuska olisi siitä lievempi. Kaatuneellakin on rakkaansa, joiden kaiho ja suru elää kymmeniä vuosia raskaana ja syyttävänä. Jos hän sitten astuisi onnelliseen kotiinsa, muistaisi hän sen riistäneensä toisilta. Jos morsian painautuisi hänen povellensa, nousisi hänen eteensä kuva toisesta, joka rakastaan kaipaisi. Jos lapsi ojentaisi kättänsä, täytyisi hänen ajatuksissaan nähdä isätön edessänsä.
Päästäkseni näistä mielikuvista, huudahdin:
— Entä Säde, mitä hän sanoo?
— Säde on samaa mieltä kuin minä.
— Eikö hän tahdo, että menet?
— Kyllä, mutta hän on nainen ja epäjohdonmukainen eikä siis voi sulattaa sodan julmuutta ja ihmisen tappamista!
— Aiotko siis mennä sotaan, jos tarvitaan?
— Minä menen ja teen siellä sen kuin voin tehdä muita tappamatta. Älä huoli surra, äiti, minä kyllä selviän tästä. Huomenna on taas uusi päivä. Ja tänään on ollut oikein hauskaa.
— Niin, sinun taivaasi on nyt kirkas. Niin kauan kuin Säde säteilee, on sinulla aina kesä, aina pyhä ja aina kaunis ilma, vaikka on kylmä talvi ja sota oven edessä.
— Kun ei vain ajattele, niin meneehän elämä hyvin, sanoi hän ja yritti viheltää.
Olin levollinen, sillä hänen silmissään ja kasvoissaan loisti ilo.
— Kun meille käy hyvin ja elämä hymyilee, niin kaikki ihmiset ovat kultaisia, kauniita ja hyviä. Miksi siis tehdä heille pahaa?
— Säde ja minä pidämme kaikista ihmisistä, sanoi hän lapsellisesti.
— He ovat yhtä kultaisia kuin te itsekin. Mutta ajatteles, ellei Säde olisi sinulle armollinen ja ihmiset tekisivät vääryyttä, julmuutta, ja sinä joutuisit kärsimään, kestäisikö uskosi hyvään?
Apu punastui.
— En minä ole enää lapsi, äiti, vaikka sinä aina olet taipuvainen sitä uskomaan, sanoi hän muuttuen vakavaksi.
— Sinä siis tahdot uskoa hyvään ja olet tietoinen elämän todellisuudesta.
— Minä en ainoastaan tahdo uskoa, minä uskon hyvään!
Hänen varmuutensa rauhoitti minua.
— Minä tahdoin vain painostaa sitä, että uskosi vaatii pohjaa.
— Minä otan tuekseni kaikki, mitä olen lukenut ja oppinut, miettinyt ja keksinyt, urheillut ja hurjaillut ja sinua kiusoitellut, mamma!
— Niin, nyt sinun ristiriidaltasi taittuu kärki, mutta pian sinä seisot vastatusten oman itsesi kanssa, ja silloin on taas edessä: joko — taikka.
— Olisiko sitten parempi aina hautoa ja hautoa? Kun kerran uskoo päässeensä pohjaan saakka, on saanut vakaumuksen … mutta hitto soikoon, voihan pettymyskin tulla, kuka sitä siihen jää tuijottamaan! intoili hän jälleen vapautuneena vakavuudestaan.
— Minä olen oikein tyytyväinen, kun et jää tuijottamaan. Ajattelin vain, että sinä olet miettinyt näitä asioita, sillä ratkaisu voi pian tulla. Sota on edessämme, takanamme, kotona ja maailmalla.
— Olen ajatellut enemmän kuin luuletkaan ja tehnyt aloitteita. Minä olen mukana oman ryhmäni valmistuksissa.
Eihän se ollut mitään odottamatonta, ja kuitenkin tämä varmuus laskeutui painoksi tunnolleni.
— Täytyyhän sitä hiukan katsoa tulevaisuuteen. Ja sitäpaitsi minä tunnen olevani yhtä nousevien joukossa. Heidän tuskansa, ristiriitansa ja hätänsä, elämän ja kuoleman ehto kuuluu meille yhteisesti aivan kuin kullekin erikoisesti. Se lukee lakinsa ja antaa komennon, josta en voi enkä tahdo tinkiä, puhui hän.
— Sodalla on aina suuri lumousvoima nuorukaiseen, sanoin enkä voinut olla hymyilemättä hänen innolleen.
— Eihän äiti sitä voi ymmärtää. Pitäähän nyt olla valmiina joka hetki ja torjua mielivalta. Se on meille yhtä välttämätöntä kuin hengittäminen. Meidän on lähdettävä pohjoiseen, itään, länteen, empimättä.
— Keskustelumme näkyy vain kiihdyttävän sotaintoasi, ja sinä joudut yhä kauemmaksi uskostasi hyvään.
— Sehän on ihan eri asia! huudahti hän. — Sota sellaisena, kuin meidän kaiketi pian on pakko sitä käydä, auttaa hyvää. Vai luuletko sinä, että me nuoret olemme väärässä, kun kaikki nousevat, pienestä koulupojasta aikuiseen asti?
Hänen kasvonsa hehkuivat, ja nyt hän oli täysin varma asiastaan.
— Eihän voi puhua oikeasta tai väärästä. Kukin aika luo itsellensä suojan tuhoa vastaan aivan kuin osteri kuorensa meren vaahdosta.
— No, mistä sitten on puhe? tiuskaisi hän tulistuneena.
— Siitä vain, ettei sodalla palvella hyvää.
— Kun minä uskon hyvään, ei se merkitse sitä, että ihmisen pitää kääntää toinen poski, jos toiselle lyödään. Se on heikkoutta. Ja muistatko, mamma, kuinka monta kertaa sinä olet läpsäyttänyt minua poskelle. Et siis itsekään usko siihen hyvään.
— Sinä olet parantumaton. Myönnä kuitenkin, että sotilaan puku, ryhti, nimi, aseet ovat sellainen lumoava sädekehä, joka sokaisee pojat.
— Niin, ja sankaruus — uhri, ehdottomuus, seikkailut, vaarat! jatkoi hän innostuneena. — Yhteistunne kasvattaa näistä halun, ja se murtaa tien arkipäiväisyydestä sotilaselämään ja kenties — sankarikuolemaan!
Voin ymmärtää, että hän oli elänyt nämä tunteiden nousut ja laskut ajatuksissansa ja kehittynyt sen ohella nuorukaisesta mieheksi. Se oli ollut ja oli yhä vielä samaa kiihkoista kamppailua itse elämässä kuin ennen tietokirjoja lukiessa. Koko hänen olemuksensa oli nyt jännittynyt ottelussa, ja hän antautui siihen täydellisesti. Rohkea, vaarallinen ja suuri hurmasi hänet, sai valtoihinsa…
Sota oli ottava hänet minulta.
Olimme valmistuneet viettämään yhdessä onnellista joulua ja suurella vaivalla ja monilla kieltäymyksillä keränneet sen varalle kaikkea hyvää, mitä vanhoissa varastoissa vielä oli. Tädin tuoma joulukinkku oli juhlallisesti koristettu ja odotti vain viimeistä voitelustaan.
Pari päivää ennen aattoa piti Tajun lähteä matkalle.
— Minne, hyvä lapsi? Ethän nyt jouluksi pois kotoa!
— Tärkeät asiat — virallinen komennus.
— Elähän mitä! ihmetteli Apukin.
— No minne sitten?
— Kuopioon ja vähä muualle. Sanon sen vain teille. Älkää olko levottomia. Aattoiltana myöhään olen jo taas kotona. Ajamme yhtä painoa edestakaisin.
— Kutka me?
— Se jää teiltä tietämättä. Meitä on vain kaksi.
— Millä asioilla? uteli isä.
— Luottamusasioilla. Enempää en voi sanoa.
— Se on vaarallinen matka, päätteli Apu.
— Ja juuri sen vuoksi pidettävä salassa, varoitti Taju.
Niin oli jouluilommekin muuttunut jännityksen juhlaksi.
Täti lauloi jouluvirret kauniilla, pehmeällä äänellään, ja kuusen pikku kynttilät sädehtivät, mutta kyyneleet nousivat silmiini, enkä oikein ollut selvillä, surinko vai iloitsinko. Toinen silmä nauroi, toinen itki. Ilta kului, kello löi yhdeksän — kymmenen — yksitoista. Hetket kävivät pitkiksi, ja jokainen risahdus portaissa houkutteli minut ovelle. Mutta toiset tekeytyivät levollisiksi.
Vietimme yhdessä aamupuoleen yötä joulua, sillä turhaa oli uneen turvautua. Tajua ei kuulunut.
Joulupäivämme venyi loppumattomiin. Taju ei tullut vieläkään. Eräs hänen toverinsa kävi jo kuulemassa, ja häneltä saimme tietää Tajun lähteneen toimittamaan jotakin ylen välttämätöntä asiaa toverikunnan luottamusmiehenä.
— Mutta missä he voisivat viipyä?
— Joutuneet ehkä kiikkiin, sanoi Heikki.
— Hm!
Toveri poistui lohdutettuaan meitä, mutta palasi parin tunnin kuluttua, meni ja tuli illalla uudestaan. Puhelimellakaan ei voinut tiedustella. Parasta oli olla varuillaan.
Taju ei saapunut ennenkuin toisena joulupäivänä. Vasta vaipuessani hänen syliinsä käsitin jännitykseni. Polvet pettivät hetkeksi.
— Missä te viivyitte?
— Istuimme lumessa radalla. Juna seisoi kuin naulaan! selitti hän suuret silmät levällään.
Vapauttava nauru saattoi meidät irtaantumaan levottomuuden vavistuksesta. Ja kun Taju oli purkanut matkalaukkunsa ja salaperäisenä myhäillen istui kanssamme pöydässä, alkoi meille vasta oikea joulu.
Täysin unohtaen vaaran, pöytämme köyhyyden, nykyiset ja vastaiset huolet olimme silloin niinkuin niin usein ennen onnellinen yhteys.
— Eikö teidän tullut nälkä? kysyin vielä, sillä mieleni pyrki kaivautumaan siihen, mikä oli pitänyt meitä niin kovassa jännityksessä.
— Nälkäkö? Kuka nyt lähtisi sellaiselle retkelle ilman ravintolavaunua matkassaan! vastasi Taju hieno hymy suupielessä.
— Siis oikein herroiksi! sanoi Heikki.
— Suuriksi herroiksi! lisäsi Apu.
— Suuria lapsia te olette. Vaarassa komeileminen on tosiaan kokemisen arvoista, vai mitä? pistelin minä. — Älkää vain tästä lähin ihmetelkö punaisten iloa, kun he autoissa rehentelevät.
— No, tämä on sentään toista, puolusteli Apu.
— Hiukan rohkeampaa ja komeampaa, myönsin, ja siihen he tyytyivät.
— Mikä teillä oli asiana? kysyi Heikki nähtävästi tahallaan unhottaen, että Taju jo aikaisemmin oli välttänyt selittelyjä.
— Ei ole minun vallassani siitä puhua, sanoi Taju vaatimattomasti, ja savukkeen imukkeeseen puserretut huulet näyttivät sulkeneen asiat varmasti lukkojen taakse.
* * * * *
Tätä menemistä ja tulemista, jännitystä ja sen laukeamista, öisiä retkeilyjä ja päivän eriluontoisia, salaisia tehtäviä riitti yhä, ja minun täytyi siihen tottua.
Ja kun sitten tuli hetki, jolloin Avun vuoro oli lähteä pitkälle matkalle, minne ja kuinka kauaksi, sitähän ei voitu sanoa, oli se kuin edeltäpäin tiettyä ja sovittua. Kyselyihini hän vastasi vain:
— Harjoituksiin.
— Minne?
— Pohjanmaalle.
— Milloin palaat?
— Kukapa sen tietää. Voihan sattua yllätys.
— Oletko siihenkin valmistunut?
— En suinkaan, nauroi hän, — senhän vuoksi menenkin harjoittamaan.
— Ja sitten?
— Se on taas sen ajan murhe.
Olisin tahtonut kysyä enemmänkin, sillä hänen hätäiset ja väistelevät vastauksensa ilmaisivat epäröivää ja ristiriitaista mieltä. Se ei johtunut ainoastaan tehtävän pulmallisuudesta tai odottavien vaarojen ilmeisestä mahdollisuudesta, sillä sehän kuului asian luontoon. Mutta hän vältti katsettani, painoi päänsä alas ja tuijotti eteensä sanaakaan sanomatta.
— Oletko käynyt hyvästelemässä Siiri-tädillä? kysyin kerran.
— Olen tietysti, sanoi hän, ja valoisa hymy elvytti hänen kasvojaan hetkeksi.
Siltä taholta ei siis tuo miettiväisyys häntä ahdistanut.
— Älä nyt vain luule, äiti, että minä pelkään tämän retken vaarallisuutta, lohdutti hän minua nähdessään mieleni painuvan yhä alakuloisemmaksi.
— Tiedätkö, Apu, on asioita, joita emme voi ymmärtää, vaikka ne elämässämme uudistuvat kymmenet kerrat yhä samaa puhuvina. Se riippuu kai siitä, että niiden tulkitseminen tähtää liian lähelle sydäntämme ja tarttuu elämämme arimpaan hermoon.
— Jotakin omaa ja ihan salassa pidettävää kullakin pitää olla, vastasi Apu yhä vältellen.
— Paitsi sitä on vielä yleisiä, selvittämättömiä totuuksia, joita kaihdamme taikauskoisen pelokkaina.
— Mitä ne muka ovat?
— Vaikeat ristiriidat. Sinä sanoit joku aika sitten, ettet voi vihata ketään etkä tahdo sen vuoksi myöskään tappaa toista ihmistä.
— Miksi äiti sitä nyt penkoo? kysyi hän punastuen tuskastuneena.
— Sinä lähdet vapaaehtoisesti, ja taistelu on lopullisena tarkoituksena.
— Voinko minä sille mitään, että ihmisyys vaatii minua tekemään, mitä järkeni tällä hetkellä pitää välttämättömänä.
— Järkesi — entä tunteesi?
Tiesin kyllä jännittäneeni liiaksi, sillä ymmärsin hyvin, mistä hänen miettiväisyytensä johtui.
Se oli siis alkanut hänessä taaskin nostaa päätään, tuo ristiriita ihmishengen ottamisesta.
— Annetaan sen nyt olla! sanoi hän melkein uhkamielellä ja katsoi minuun tuimasti.
Se silmäys viilsi minua kipeästi ja syvälti, ja minä tunsin hänet itsessäni kuin kosken pohjasta työntyvän hyrskyn. Siellä syvällä, pohjalla, oli salainen ottelu, pakkovesien synnyttämä kuohunta, joka ei vielä päässyt vapaasti nousemaan ilmoille, kun toiset vedet kiitivät sen ylitse ja sivuitse rajussa vauhdissa, iskien milloin miltäkin puolelta tuota yhtä pyörrettä ja velloen sitä samalla paikalla.
Hän tahtoi vapautua, päästä selville vesille joko kuohuisena, rajuna hyrskeenä tai suorajuoksuisena, tiiviinä virtana.
— Sinun pitää ymmärtää, ettei mikään ulkonainen pakota sinua, sanoin arastellen, sillä tiesinhän haavoittavani häntä verisesti.
Hän painui istumaan pöydän ääreen ja pysyi hetken aikaa ääneti.
— Äiti, älä kiusaa minua! huusi hän sitten.
— En enempää, lapsi kulta. Se tekee minullekin niin kipeää — niin sanomattoman kipeää — enkä kuitenkaan voi jättää sanomatta: Ken miekkaan tarttuu…
— Anna olla! keskeytti hän varmalla ja hillityllä äänellä.
Minä katsahdin häneen ja ymmärsin päätöksen tehdyksi — tai olihan se jo aikaisemmin tehty. Hän oli vain hetkeksi pysähtynyt katsomaan taaksensa, ikäänkuin rakkaita seutuja silmäilemään, sitoessaan matkareppua selkäänsä lähdössä oudoille reiteille.
— Kirjoitatko?
— Joka viikko niin kauan kuin voin.
— Tiedäthän, että se on minulle elämän asia.
— Mitään pitkiä epistoloita ei synny.
— Eihän toki, vain pari sanaa omalla kädelläsi.
— Mutta ei omalla kielellä. Ehkä englanniksi.
— Vaikka se olisi kiinankieltä, kun vain saan sanan.
— Lopulta pistän vain puumerkkini, pilaili hän, vähitellen eksyttäen kintereiltään äskeisen raskaan kamppailun.
— Sitten kun et enää voi…
Ääneni kävi epäselväksi.
— Siitä ei sitten kannata puhuakaan, sanoi hän säälien ja hymyili.
— Olenhan minä levollinen. Minulla on oma vaistoni, oma tuntemiseni, johon luotan. Tällä kertaa en pelkää puolestasi, sinä tulet jälleen kotiin, sanoin hänelle, sillä minussa oli tämä tunne — vanha salaperäinen, selittämätön jokin oli yhä olemassa.
Olin ommellut hänelle hauskat matkareput, joista ei puuttunut pientä sotilaallista vivahdusta, ja ne hän otti mielellään mukaansa. Sukset olalla ja iso reppu selässä hän lähti ensimmäiselle retkelleen uskossa velvollisuuden pyhyyteen, järjellään hyväksyen senkin, mitä ei tunne täysin omaksunut.
Pohjaltaan hän oli lapsi, nuorukainen, jonka ajan hyökyaalto oli siepannut mukaansa. Se tinkimätön ja ehdoton, mikä aina oli ollut hänen tekojaan ohjaamassa, riennätti nytkin hänen askeliaan oudolla taipaleella. Uusi toiminta tuki, toverien ja joukkojen into ja vakaumus tarttui, ja mieli kävi niin juhlalliseksi, kun suuri päämäärä otti ohjatakseen, veti lähemmäksi, sitoi yhteyteensä ja antoi aseet vastustamattoman tenhoisana. Ja olihan Avun sielu lapsellisesti altis, ja hänessä oli ihana usko elämän suureen luvattuun onneen — siihen aikaan, jolloin taivaan kansi kaartuisi ihmisten yllä veljeyden ja ihmisyyden hymnin noustessa sitä kohti.
Kului viikkoja Avun lähdöstä, ja uudet tapahtumat kerääntyivät röykkiöiksi ympärillämme. Kapina ulotti tuhoisia otteitaan joka puolelle. Suruviestit, kamalat julmuudet, ryöstöt ja murhat kuuluivat päiväjärjestykseen. Kuulat sinkoilivat siellä täällä, väliin rauhallisella kadullakin. Vangittuja kuljetettiin autoilla kuka ties mille retkelle. Kammottava ahdistus nousi toisinaan kuin hyökyaalto myrskyssä huuhtaisemaan ja pakotti tarrautumaan lähinnä olevaan tukeen, ettei sortuisi epätoivoon. Kaikki tämä taittoi kärjen omasta läheisimmästä kohdasta, opetti elämään päivästä päivään ja yhä pysymään tasapainossa näiden yleisinhimillisten vaikeuksien keskellä.
Voi, olisipa silloin saanut paeta yksinäisyyden aurinkoiseen maahan, elääkseen siellä vaikka vedestä, leivästä ja ihanasta luonnosta, niin ettei tarvitsisi ajatella, ei olla levoton, ei kärsiä. Sieltä ei mieli tekisi takaisin tähän epävarmuuden ja levottomuuden keskukseen, joka yhä lujemmin, yhä pahaenteisemmin veti nieluunsa. Tuo etäisen levon ajatus väikkyi mielessäni kuin kirkas, virkistävä lähde paahteessa vaeltavalle.
Kuinka usein heräsin auton jyrinään ja törähtelyyn, ja sydäntäni sävähdytti se ajatus, että rakkaani ehkä olivat jossakin vaarassa. Ja kun äänet etenivät, tunnit kuluivat yön tai päivän hiljaisessa yksinäisyydessä tuomatta surun tai ilon viestiä, tuntui siltä kuin minut olisi yksin lähetetty kuolemaan, eikä kukaan ollut siltä tieltä takaisin kutsumassa.
— Näinkö loppu on tulossa? Joku ehkä tarttuu oven ripaan, astuu sisään…!
Jokin yöllinen ääni läheltäni sai minut kadottamaan kaikki luonnolliset suhteet. Pelko kuljetti minua hurjassa saatossaan kuin virta rannalta riipomiaan turpeita, multaa, puita. Mielijohteitteni jokainen erikoiskohta kieppui aikansa pyörteessä, paisui ylivoimaiseksi vaaraksi todellisuuden tunnulla, vyöryi ylitseni jonkin äänen, risahduksen kantamana ja kangistutti tönkäksi. Kun tuskan kouristus päästi irti, uhkasi toinen uusilla kärsimyksillä: kalvavan surun, kaipuun ja tyhjyyden mahdollisuudella; taikka alkoi syiden ja seurausten ilkkuva karnevaali, joka julmana ja armottomana heitti minulle kysymyksiään. — Miksi oli niin ja niin, ja mikä oli voinut olla syynä?
Toisinaan päivän tapahtumat järjestyivät näytelmäksi kuvitteluissani. Mutta ne pyörivät epäselvien kuvitelmieni tahdin mukaan milloin tuttuina, hullunkurisina ja vapauttavina, milloin mielettöminä, outoina ja kammottavina.
Usein manasin esiin tahallani, tahtoni ja maltittomuuteni voimalla, Avun mahdolliset toimet, retket ja vaiheet. Joskus taas luulin päässeeni häntä lähelle harhaillessani aivan tuntemattomilla seuduilla, jotka kuitenkin itse kansoitin ja maalailin omalla kuvittelukyvylläni, enkä siis koskaan saanut välitöntä varmuutta siitä, että Avulla oli niiden kanssa mitään yhteyttä. Kaiken tämän levottomuuteni ohella en sittenkään pelännyt Avun persoonallisen kohtalon puolesta, en kuvitellut hänelle julmaa uhkaa tai loppua, en mitään määrättyä.
Toisin vuoroin näin — niinkuin sanotaan kuolemaisillaan olevien näkevän — oman lapsuuteni rauhalliset ajat, aurinkoiset kesät, kotikylän puuhat, vanhempieni, veljien ja siskojen touhut, oman saamattoman itseni ja — Avun lapsuuden kohta kohdalta. Mieleeni palasivat hänen sanansa, erikoiset leikkinsä, joku kosketus hennolla kädellä, joku kysymys tai asento. Tälle näkemykselle oli aina yhteistä lapsen avoin katse, jossa oli luottamus ja varma vetoaminen. — Näinkö, äiti?
Niin kuluivat useimmat yöni ja välistä yksinäiset, synkät päiväni, kunnes Apu tuli kotiin — äkkiä, ilmoittamatta. Hän soitti ovikelloa, ja minä menin avaamaan.
— Sinäkö…? sain sanotuksi, ja iloinen helpotus hulmahti ylitseni.
Seuraavassa tuokiossa jo vapisin, näin hänet tai olin tietoinen siitä, mitä näin, ja äidillinen vaistoni esti minua sanomasta, katseella tai eleellä ilmaisemasta, mistä heti olin selvillä. Hän oli kovin sairas, kuumeessa, puhui kangertaen, epäselvästi, liikkui laahustaen kuin raskaat kengät olisivat tuottaneet hänelle sanomatonta tuskaa joka askeleella. Samasta tuskasta puhui katse, kasvojen jännitetty ilme, otsan hiki, käden vapiseva kosketus ja kuuma hengitys.
Sanomatta kaiken tuon uhallakaan mitään keksin syitä saadakseni hänet pian riisutuksi, kylpyyn ja vuoteeseen. Mikä ilo nähdä lapsellinen hymy hänen tuskaisilla kasvoillaan ja kuin anteeksipyyntö sanoissaan:
— Marssista meni jalat mäsäksi. En ole ollut näistä vaatteista poissa, en kunnollisessa vuoteessa sitten kun kotona. Aina pesemättä!
Riisuin häneltä kengät.
Sukat olivat käyneet kiinni jalkoihin. Liotin ne irti lämpimällä vedellä, ja silloin tulivat esille veriset hankaantumisen haavat.
— Kuinka kauan ne ovat olleet näin?
— En jaksa muistaa.
Hän antoi minulle pienen paperilapun, johon oli töhertäen kirjoitettu jotakin. Lähemmin sitä katseltuani sain selville, että Apu oli korotettu kersantiksi Suomen valkoisessa armeijassa.
— Kalliisti ostettu, sanoin hymyillen.
— Se on hyvin säilytettävä, sanoi hän kiihkeästi.
— Niinkuin tahdot, lapsi kulta, panen sen omaan laatikkoosi.
— Mutta avaimen pidän itse.
Kuume yltyi, oli välttämätöntä mennä vuoteeseen. Nähdessäni hänet tuossa tilassa voin ymmärtää, mitä sillä retkellä oli kestetty. Koetin udellakin lähempiä tietoja, mutta Apu pysyi vaiti. Mitä se todisti? Uskomatonta kärsimystäkö, epäinhimillistä ponnistusta — vai ehkä kovuutta, raakuutta, paatumusta? Hänen katseensa väitteli; kasvoilla oli katkeruutta ja pettymystä.
Mitä he olivat tehneet minun Avulleni? Hänen valoisa, sytyttävä mielensä oli sammutettu, hänen toivehikkuutensa ja tarmonsa murrettu. Mitä tämä merkitsi?
Se puhui asioista, joita hänen ihmisyytensä kammoi, eikä hän tahtonut niitä paljastaa.
— Rakas lapsi, en tahdo vaivata sinua kyselyillä. Ymmärrän.Tuollainen vaitelias kärsimys on tietenkin tuhansien osa.
— On kai meidän, jos heidänkin, sanoi hän.
— Keitä tarkoitat? kysyin, sillä hänen sanansa olivat katkonaisia ja kuumeenomaisia.
— Valkoisia ja punaisia, sanoi hän, ja samalla hän näytti vaipuvan uneen.
Kuinka hän oli muuttunut! Minulle hän kuitenkin oli sama kuin ennen. Kuumeen puna elävöitti nyt kasvoja, vaikka tummat varjot kuoppiinsa painuneiden silmien ympärillä kertoivat tuhon teoista.
Valvoessani myöhään yöhön hänen vuoteensa ääressä hiipi sydämeeni väristys, ja kammottavana hirviönä nousi ajatuksiini nimetön uhka ajan povesta. Lukemattomat kasvot kohosivat elämän merestä tuskaisina apua huutaen, kuoleman kouristamina, tuskin enää tuntien ruumiillista kipua, tarttuessaan viimeiseen toivoon säilyttää henkensä. Ja kun nämä taistelijat olivat pelastuneet ja hetken nauttineet lepoa, tempaisi elämä entistä kiivaammin sinne, missä uudet kärsimykset ja ponnistukset odottivat. Eikä heillä kuitenkaan ollut muuta elvykettä, selvempää käsitystä itse päämäärästä eikä tehtävänsä syistä kuin ehkä jokin muodoton ja hämärä aavistus jostakin pyrkimyksestä luvattuun, etäiseen onneen, ja se onni kuvastui heidän uupumuksessaan levon kaipuuna — olemisen keveytenä…
Mikä oli se voima, joka meikäläisiä vei kestämään näitä vaivoja ja kärsimyksiä, uhmaamaan kuolemaa?
Nuoruus. He olivat kaikki nuoria, olipa heillä vuosia paljon tai vähän. Nuoruuden ylistyslaulu oman voiman ilmaisuna kajahteli riveissä. Valtimot sykkivät taistelun tahdissa. Retkillä, koettelemuksissa he painuivat lujaksi yhteydeksi, ryntäsivät nurkumatta tuntemattomiin kärsimyksiin — uhrin pyhään toimitukseen, hymyillen, leikitellen.
Siksi ei kuulunut valitusta.
Kuinka voisin koskaan unhottaa hänen vielä lapsekkaita, laihtuneita kasvojaan, joissa kuumeiset silmät hehkuivat, kun hän kiitollisena olostaan kotona, omassa vuoteessaan, käsistäni otti ruokansa, juomansa ja hoitonsa.
— Täällä on niin ylellisen hyvä olla, sanoi hän silitellen peitettään. — Minä nukun tähän pehmeään ja lämpimään, eikä päivä ole koskaan paistanut keskellä talvea näin kirkkaasti, äiti!
Niin hän puhui valoisana päivänään, mutta toisin vuoroin tuli tuska. Kun iltapäivän varjot lankesivat huoneeseen ja hänen uupunut katseensa muuttui kuumekiiltoiseksi, hiipivät houreet salakähmäisinä pimennoista, ja Apu jutteli heille hiljaa, kuin kesytellen ja lepytellen.
Ja minä muistelin aikoja, jolloin olin istunut pikku Tajun vuoteen ääressä ja taistellut hänen kanssaan "muttalaitia" vastaan — elämästä ja kuolemasta.
Muistojen maailmasta nousi myöskin tällä hetkellä se uneni, josta herättyäni ensi kerran näin Avun — Heikin kämmenellä.
Kuinka se uni olikin selvänä mielessäni: Laajat vedet, rannattomat metsät, joiden yllä liitelin vailla maisia esteitä ja kuulin poikani huudon — hän oli nuorukainen — kutsuvan minua. Kuinka hän niin kutsuikin? Minä riensin, etsin kaikkialta, kuulin äänen sieltä täältä, joka puolelta — en tavannut, en saavuttanut, ja kaipuu poltti minua kuin jano kesäisessä helteessä ja uupumuksessa. Mieluista oli palautua todellisuuteen.
Tuossa hän lepäsi. Nyt hän oli minun omani, kuin sylilapsi heikkoudessaan, vallassani ja — turvassa. Mutta kuinka kauan? Sammutin valon ja samalla omat kuvitteluni. Tahdoin olla hänen vallassaan, hänen palvelijanaan. Vaivuin puoleksi horroksiin levätessäni nojatuolissa, sairasvuoteen ääressä.
Apu otti hiljaa käteni ja nukahti. Näin hänen oli rauhallisempi saada unta.
Mutta hetken päästä hän kävi levottomaksi.
Tällä kertaa hän houraili — vai oliko se vain minun ajatusteni heijastusta — en tiedä.
Kätköistä nousi kutsu, se kuului tulevan kaukaa, houkutteli sävelinä soiden. Askelten jyminä kaikui kuin kadun kivitykseltä. Me yhdyimme joukkoon ja nousimme kummulle. Sieltä näimme kaukaisia taloja, metsää, maita. Ah, se oli tuntematon, ventovieras seutu! Keskellä maisemaa kohosi järven ulapalla saari. Rannalla oli sakea, aseellinen miesjoukko, se tähtäsi, ampui, ja kaiku kertasi pamaukset saaresta saareen, rannasta rantaan, ja pauhua, pauketta kesti lakkaamatta, iskien minuun yhä kipeämmin…
Tuo näky haihtui, ja unimaailmaan vaipuneena näin syvyydestä nousevan valon. Kevät kohotti niitylle vuokkoja, keltakukkia ja orvokkeja, ja hyönteiset kiitivät vikkelinä niiden juurilla. Kukkea maa kutsui Apua — olimme lapsuuden aikaisella kesäsaarellamme, jossa uudistuivat monipuuhaiset leikit, kasvien ja itikkain pyynti, marjaretket. Hän eli kaikki uudestaan kuin näyttämöllä, valoisalla kummulla. Sitten alkoivat koulun monet tehtävät, velvollisuudet, tietojen kerääminen, kunnes vapaus toi ensi lemmen ja hän, se ainoa, unelmoitu, toi viileätä vettä polttaville jaloille ja kuiskasi: — Uhrisi on sinunkin annettava, se on rakkauteni vaatima ropo!
Samassa heräsin ja kuulin Avun äänen. Hän pyysi tulta. Kasvot hehkuivat, ja minä annoin hänelle virkistävää juomaa.
— Äiti, etkö luule minun jo voivan nousta? Pitäisi lähteä uudestaan, joka päivä on kallis. Heillä on liian vähän miehiä!
— Miksi niin?
— Uhrini minunkin on annettava, se on rakkauden vaatima ropo! vastasi hän.
— Oletko nähnyt unta? sain sanotuksi. — Nuo sanathan ovat samoja kuin…
— Olen. Se oli niin todellista.
— Kummallista…!
— Minä näen niin paljon, eikä se ole unta, sanoi hän vilkkaammin.
— Se on kuumetta, vakuutin hänelle.
En olisi tahtonut kiihoittaa hänen kuvittelujaan kyselyillä ja selityksillä, mutta mieltäni ahdisti epämääräinen pelko, kun olin tietoinen hänen ajatuksistaan ja tunne-elämästään.
— Mitä sinä voisit nähdä? Niinkö, että tajuat asioita ja tiloja? kysyin yhä levottomampana.
— En tiedä — ehkä, voisihan sen niinkin selittää. Minä jaksan jo paljoa paremmin, eikä jalkakaan enää kivistä. Ja siitä on minulla niin hyvä ja vapauttava tunne. Kaikenlainen kurjuus haihtuu minusta vähitellen, ja samalla hellittää levottomuuskin ja jonkinlainen tyhjyys, joka tässä vielä eilen pyöri ja kieri ympärilläni.
— Kyllä kai tässä nyt jokin pyörii ja kiirii, myönsin naurahtaen, hiukan vapautuneena painostuksesta.
— Nyt minulla on oikein hyvä lepohetki. Kun tarkasti torjun kaikki tuskan pistimet ja sinä avaat ylellisyyden ovet, menee kaikenlainen puutteellisuus ja köyhälistömäisyys kauas tiehensä, ja kohtalo näyttää hiukkasen, edes pikkuriikkisen, runsaudensarveansa.
Hänen kasvoiltaan oli kuumeenhehku kadonnut ja silmissä kimalteli eloisampi pikku veitikka kuin ennen.
— Me taidamme kohta kyetä nousemaan.
— Minä olen ajatuksissani kyllä noussut jo monta kertaa, pukenut ylleni, astunut ulos kadulle, rientänyt sinne joukkoihin, joiden kuvittelen marssivan tästä ohitse. Siellä minä olen muiden mukana laulanut, huutanut!
Ja tosiaankin: hänen puhuessaan tuntui minustakin huone ahtaalta, ja ulkona, jossakin lähellä ja kaukana, kutsuttiin ja houkuteltiin joukkoon, mukaan, tuntemattomaan — epävarmaan, aaltoilevaan! Siellä oli rinta rinnan vieressä vaaraa vastaan, tähtitaivas yllä, maa ja sen povi vihreisenä turvana, ja tuskanhuudot häipyivät aukealla kentällä kuulumattomiin.
Ajatukseni eivät näin lentäneet mihinkään määrättyyn joukkoon, vaan kaukaisille Euroopan rintamille. Olimmehan niistä niin paljon lukeneet, olihan Apu pitkät Sotavuodet seurannut itäistä ja läntistä rintamaa piirustamalla laajoja, havainnollisia karttoja, joissa paikannimet oli tekstattu ja kunkin kansallisuuden liput neuloilla kiinnitetty näyttämään etenemistä ja peräytymistä. Koulusta tultua oli hänen ensi työnään aina ollut ahmia lehdet ja merkitä heti tapahtumat kartalleen neuloja siirtämällä, ja kun hän pääsi kertomaan ja mielikuvituksellaan värittämään luettua, syntyi siitä usein uskomaton ja samalla kummastuttavan todellinen sotahistoria, pojan rohkealla tavalla esitettynä. Taistelut ja eri sotaliikkeet esiintyivät niin kirkkaassa valaistuksessa kuin hänellä olisi ollut selkeänäköisyyden kyky niitä havaitsemaan. Mitä sanat eivät kyenneet ilmaisemaan, sen täydensi hänen silmiensä eloisuus, äänen, eleiden ja lapsellisen innostuksen välittömyys.
Hänen kauttaan olin saanut kuvan juoksuhaudoista, elämästä niissä, hyökkäyksistä, suurista ponnistuksista, itse aseiden laadusta ja käyttötavasta, sotalaivoista ja vedenalaisista — kaikesta, mistä vain oli tietoja luettavana. Hän penkoi silloin, niinkuin jo pikku poikanakin, kaikkia sotakirjoja, mitä käsiinsä sai, oli silmänä ja korvana eikä rauhoittunut, ennenkuin pääsi omalla tavallaan joka asiasta selville. Hänen kauttaan oli koko perheellä sotanäyttämö oikeata elämystä. Se, mitä hänen lapsensielunsa ei voinut siinä — maailman suurimmassa murhenäytelmässä — tajuta, jäi itsekunkin harkittavaksi.