Nikolainkirkon kellot soivat niin usein, että niiden kumahdukset ovat elämämme jokapäiväistä säestystä, herättäen meissä epämääräistä hartautta verkkaisilla, juhlallisilla metallisoinnuillaan. Sitä lisää päivittäin kerääntyvä tumma ihmisjoukko patologisen laitoksen ovella, jonka näemme ikkunoistamme. Havut, vaunut, saattueet ja seppeleet nostattavat mieleemme kaihoa ja kuvittelua oman hetkemme tulosta. Eron ja surun kalvava, haikea tunne vaikuttaa ympäristöön ja heijastuu taivaan korkeuteen, kantaen sinne mielialojamme kumeiden ruumiskellojen kajahduksissa.
Mutta poikiin tämä ei näytä niin raskaasti tehoavan. Heidän nuoruutensa ei salli heidän nähdä katoavaisuudessa omaa määräänsä. Sen varjo ei lankea heidän tielleen, ja kuolinkellotkin sopivat heille siksi soitannoksi, jonka tahdissa heidän jalkansa keveämmin astuvat. Ja kuitenkin se antaa heille elämänhartautta ja aavistuksen iäisyydestä. He tuntevat sen läheisyyden, se on heille kuin avaruus, maa ja meri, se aavistettu, johon he pyrkivät.
Apu on puhunut tästä iäisyysajatuksesta. Silloin on tuntunut kuin jälleen kuuntelisimme kaupunkia, mutta keskustelumme on muuttunut elämän salaisuuksien tutkimiseksi.
Hän lueskelee yhä paljon ja tuo kotiin kantamuksittain lainakirjoja, saamatta koskaan kyllikseen. Tietojen ahmiminen on hänessä leimuava intohimo. Hän ei enää ole lapsi; nuorukaisen ajatukset lähenevät miehuutta, joka voimistuu ja valmistuu elämän työhön. Mutta se kaikki on välitöntä, itsetietoisuudesta vapaata, ikäänkuin leikkiä. Ehkä se johtuu hänen ruumiillisten voimiensa nopeasta karttumisesta. Hänen voimannäytteensä ovat aivan toisenlaisia kuin muiden perheenjäsenten. Nähdessään minun vaivaloisesti pulailevan milloin missäkin taloushommassa, hän nauraa heleästi, ja hänen leveät hartiansa ja lujat käsivartensa ovat aina alttiit auttamaan. Hän ei kammo halkotaakkoja tai ruuankantoa torilta kotiin eikä pelkää toverien arvostelua, vaikka yhdessä tuomme rautatieltä käsirattailla tavaroita, ollen "hevosia", kuten Taju sanoo.
Työn riemu ja sen keveys on hänen salaisuutensa. Sen hän kietoo valoisan luonteensa taikahuntuun, ja elämä on kuin laulua, jossa ylistetään aurinkoisia, vihreitä leikkikenttiä.
Ja kuitenkin minua peloittaa. Sillä toisinaan hän näyttää kuuntelevan outoja, tuhoenteisiä ääniä. Silmä harhailee esineestä toiseen, ja tuskainen, hiukan huohottava hengitys katkoo kummalliset sanat: — Miksi minua aina ajaa!
— Mikä sinua sitten ajaa?
Silloin hän jo nauraa:
— Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!
Hymy leviää hänen kasvoilleen, ja varhainen lapsuus elävöittyy. Hän näyttää kuuntelevan jotakin etäistä ääntä ja haihtuvan pois nykyhetkestä.
Ja ikäänkuin todellisuuden tukea etsiäkseen hän leikkii Siiri-tädin pikku pojan, Yrjön, kanssa, kantaa hänelle kaikki vanhat meikäläiset "paijat", panee ne surisemaan ja pyörimään, juttelee, näyttelee ja liioittelee vallattomasti, ikäänkuin olisi vasta kymmenen vuotta elänyt ja pää vielä olisi täynnä laivoja, moottoreita, norsuja ja paperisotilasten armeijoita, jotka jo aikoja sitten uhrattiin lempeille rauhanjumalille.
Siiri-täti soittaa, ja Apu unohtaa Yrjön, jonka kanssa on leikkinyt. Nyt hän istuu itseensä vaipuneena, ja kun soiton vaiettua kysyn, mitä hän äsken ajatteli, vastaa hän empimättä:
— Kuulin soitossa kanuunain pauketta, ja se monistui kalliosta kallioon, taukosi ja uudistui jälleen. Toisinaan taas kaatuneet valittivat…
— Älä, sehän on kamalaa kuvitella tuollaista.
— Se oli niin komeata. Eikö Siiri-täti tahdo vielä soittaa? pyysiApu.
Kuinka mielikuvat ovatkin tarttuvia! Soitto on minunkin sisäiselle silmälleni avannut sotanäkyjä, kuvia, joista julkisuudessa luetaan peitellyssä ja kaunistellussa muodossa. Kauhu hipaisee sydäntäni äkillisenä kuin vihlaiseva vihellys yön pimeydessä. Se on hetkellistä, mutta jättää jälkeensä lamauttavan, kouristavan pelon.
* * * * *
Kevät oli käsissä, ja pojat olivat päässeet elämänsä tärkeään vaiheeseen: heidän piti pian saaman valkoiset lakkinsa. Kirjoituskokeiden jännitykseltä he taittoivat kärjen varmalla rauhallisuudellaan. Kun kyselin heiltä huolestuneena, kuinka oli minäkin päivänä käynyt, helähtivät he nauramaan, ja juhlallisuuteni muuttui hullunkuriseksi.
— Laskitteko kaikki? utelin.
— No, kesken jäi, kiusoitteli Taju.
— Kuinka niin, oliko liian vaikeata?
— Ainakin viisi tulee saamaan reput, vakuutti Apu.
— Te olette ihan liitossa minua vastaan.
— Mutta mammahan tahtoo olla jännityksessä, vastasi Taju nauraen.
"Mamma" on sellainen hyväilysana, joka tietää sitä, että "ollaan nyt olevinamme".
— Tahtoisin niin mielelläni seurata asioita…
— Mikäs estää? Voihan mammakin tulla kokeisiin. Reput siitä kyllä koituisi, ja me saisimme olla hiukan noloja sellaisesta mammasta, joka ei tule sukuun … ivaili Taju.
— Tyty, tyy! Hienoa kerskausta. Olette siis läpäisseet.
* * * * *
— Vapaus, se on sentään jotakin, kun on istunut kahdeksan vuotta koulun penkillä! intoili Apu.
Ja hän oli sitä nyt koetellut — tupakoimalla.
Hän istui hiljaisena ja kalpeana, tietenkin minun huoneessani, että se oikein huomattaisiin julkiseksi.
— Mitä ihmeitä sinä kärytätkään? Eihän tuo ole säällistä tupakkaa.
— Tahdon polttaa oikein perinpohjin.
— Ja tulla perinpohjin kipeäksi. Sinä et ole enää kalpeakaan, vaan kerrassaan vihreä!
— Kuinka sen asian ottaa! vastasi hän salaperäisesti myhäillen. — Onpa se tosiaan kitkerää! Se taitaa hiukan juksata minua. No, olenhan kuitenkin saanut sitä maistetuksi! jatkoi hän sitten happamesti ja kietaisi tupakoimiskojeensa kokoon.
Taju oli viisaasti kyllä maistellut miedompia lajeja ja säilyttänyt uskonsa tupakan nautittavuuteen, poltellen hänkin kalpeana hienoja savukkeita.
* * * * *
Nyt oli kävelty kukitettuina Esplanaadilla, hurrattu ja riemuittu ja illalla hummattu Luodolla. Mitä kaikkea siellä oli tapahtunut, se oli iloinen muisto, keväisen merituulen avustama vapaudenhumala.
— Vapaus on nyt minussa, se on jo verissäni! kehui Apu. — En voi ymmärtää, että on koskaan ollutkaan toisin. Minä kuljen kuin aamuruskoa kohti!
— Pidätkö lakkia kädessäsi vai päässäsi? härnäsi Taju. —Aamuruskoon mennessä voi päätä palella.
— Olkoon vaikka hyllyllä, vastasi Apu. — En minä sitä ainakaan yöpöydälläni pidä.
— Se taisi minulta unohtua sinne, selitti Taju punastuen.
Apu otti lakkinsa, katseli sitä ja painoi päähänsä, heilutti keppiään ja läheni ovea.
— Näkemiin, mamma, nyt minä menen Esplanaadille hakkailemaan!
Hänen yrityksensä viheltää jäi sikseen, mutta katse, kasvojen loisto, pohjaton elämän riemu kirkasti kaikki ympärillämme. Nyt oli olemassa vain hetki, ja se kuvasti voittoa, onnea, elämän suloisuutta. Apu kulki todella aamuruskoa kohti.
Illemmalla hän pyysi minua mukaansa, ja me menimme Siiri-tätiä jaSädettä tervehtimään.
Jotakin vienoa ja surunvoittoista oli tullut Avun katseeseen. Elämän ilo tuntui painuneen syvemmälle ja koskettaneen tuskaisesti hänen sydämensä umppua.
Siiri-täti tuli eteisessä vastaan.
— Säde! huudahti Apu nähdessään hänet sinihohtoisessa kevätasussa, auringonlaskun heleästi valaisemana keskellä salia.
Avun äänessä oli tunnustus, joka oli kuin lumouksen avain hänen valittunsa sydämeen.
— Aamurusko! sanoin hiljaa Siirille, ja hän hymyili:
— Meidän iltaruskomme!
Siiri ja minä siirryimme hänen huoneeseensa ja sinne kuulimme Säteen iloisen naurun ja Avun leikkipuheet viereisestä salista.
Minusta tuntui kuin aika olisi ollut pysähdyksissä ja jälleen olisin seitsemäntoista ikäinen, kuin olisin elänyt vain tätä hetkeä varten. Oma tarinani oli kuin unohtunutta, hämärää unta. Tämä oli ehyttä, kaunista ja todellista. Apuhan eli nyt ihanassa, utuisessa rakkaudessaan — aamuruskossa — ja se oli nuorten omaa itseä.
Heidän oli määrä illalla mennä yhdessä tanssiaisiin, ja Säteen oli jo aika ryhtyä pukeutumaan. Hän meni omaan kamariinsa, joka Avun mielestä oli kaikkein pyhin ja salaperäinen.
Apu jäi yksin saliin.
Säteen puku, silkiltä läikehtivä, siniharsoinen, virui vuoteella odottamassa. Hänen pehmeää tummaa tukkaansa käherrettiin hiukan. Hän oli yhä kasvanut ja käynyt entistä hoikemmaksi uumalta, muuttunut pikku naiseksi. Poskien kuoppaset olivat lapsen, silmien loisto neitosen, ja naisellista oli hänessä jo salaperäinen lumoavaisuus, joka vangitsi, niin ettei voinut hänestä hellittää katsettaan eikä unohtaa näkemäänsä ilmestystä. Elämä sykki ja hengitti hänen kauttansa.
Taaskin tulivat mieleeni Avun sanat: — Aamuruskoa kohti!
Tämän kodin suloisuus oli Avunkin elämän kehyksenä, josta hän katseli tulevaisuuteen ja sai uskallusta.
Tunsin itseni pieneksi ja vähäpätöiseksi. Olinhan vain sivuhenkilö. Pikku Säde oli kasvanut ylpeydeksemme, ja Avun surunvoittoinen, lämmin katse teki sydämeni araksi. Säde oli se mahti, jota taikauskoisen hartaasti palvoin — hänen vallassaan oli poikani onni tai onnettomuus, olla hänelle elämän ihanin täyteläisyys tai tuskallisimman surun aihe. Ah…!
Tätä ajatellessani näin Säteen silmien loistavan utuisen puvun poimuista. Hän ei vielä ollut saanut sitä oikein ylleen. Se oli selittämätön sommittelu, josta ei tiennyt, kuinka sen sisälle pääsi, mutta soma kuin sattumalta hartioille heitetty, hennoille olkapäille kujeelliseksi verhoksi. Se antoi aavistaa poimujen suojaamat muodot, vartalon, poven, lanteet, mutta vain liikehtivinä kuin virran väike kuutamossa. Sädettä piisi tuskin voinut maalata todellisuuskuvana, sillä hän oli niin läikehtivä, mutta muistista kylläkin. Juuri tämä oli hänessä lumoavaa, lupasi paljon ja antaisi kenties — pettymyksen.
Poskien hento untuva oli kuin jauhe miedontamassa ihon heleää punaa harsomaisena ja pehmeänä. Siiri pujotti pään ylitse oman kallisarvoisen kaulakoristeensa, jonka Säde nyt sai omaksensa.
Kummallista, kuinka tuollainen kuollut kapine voi elää kauniilla kaulalla ja loistaa kilvan silmien kanssa, ikäänkuin valottaen puvussa kaiken muunkin.
Säde oli jo valmis, ja Siiri meni hakemaan Avun, joka maltittomana odotti salissa. Aika olikin jo livahtanut yli määrän.
Säde ei vielä voinut irtaantua kuvastimestaan, jossa hän hymyili voitonvarmana.
Minä painauduin sohvan nurkkaan ja näin Avun astuvan hitaasti ja neuvottomana kynnykselle. Hänen katseensa jäi Säteeseen, ja huulet värähtelivät.
Minä tunsin tuon. Hänen sydämensä oli tuskassa, epätietoinen.
— No, kelpaanko? huudahti Säde, kääntyen pois kuvastimesta.
En voinut kuulla Avun sanoja — ne olivat niin hiljaiset. Mutta näin hänen äkkiä riistäytyvän irti lumouksesta ja ojentavan kätensä päättävällä tavallaan.
Säde totteli vaistomaisesti ja kohtasi Avun katseen. Hän oli jo unohtanut oman kauneutensa.
Silloin hengitin helpommin, olin kiitollinen ja iloitsin, enkä kuitenkaan ymmärtänyt miksi.
He lähtivät jalan. Säde ei tahtonut autoa.
Siiri ja minä avasimme ikkunan ja katselimme heitä niin kauan, kunnes he kääntyivät kadunkulmasta.
— Sinä saat olla onnellinen Säteestäsi, sanoin Siirille.
— Aioin juuri sanoa, että sinä voit ylpeillä Avusta, vastasi hän.
— Niin, katsos, näissä asioissa tyttö on aina päähenkilö. Minä … minä olen oikein muserrettu.
— Ja minä olen rakastunut Apuun.
Me nauroimme ja lavertelimme yhdessä myöhään iltaan.
Maailmansodan kyntämät vaot ovat olleet hirmuisen syvät ja ulottuneet laajoille alueille. Vuosisatain viljelyksen ne ovat upottaneet soran alle, ja nyt on alkanut ihmisille nälän ja menehtymisen aika. Ei vain niille, jotka ovat taistelutanterilla, vaan niillekin, jotka kotiin jäivät. Eikä vain sotiville valtakunnille, vaan meillekin, jotka emme toistaiseksi ole aseisiin tarttuneet.
Maailmansodan kyntämät vaot tuntuvat kansankerroksissa. Ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, lahjakkaat ja lahjattomat ovat nyt yhteisyys — ihmisiä, seisovat samassa jonossa odotellen leipäpalaa. Säännöstely on kaikkien turva, niinkuin hätä on kaikkien piiska.
Onko se uuden ajan sarastusta? Kuinka pitkä lieneekään kärsimysten taival, ennenkuin se meitä valaisee?
Ajatuksemme viihtyvät yhä kiihkeämmin näissä asioissa, ja perheenäidin käsiä vartioivat katseet käyvät aterioilla pyyteleviksi. Isien ja äitien tuska kasvaa niukkoja annoksia jaellessa.
— Tehdäänhän toukoa tänäkin keväänä ja syksyllä korjataan sato, lohduttelin eräänä kevätpäivänä.
— Äiti puhuu kuin olisi omaa peltoa, jota me saisimme muokata. Ohhoh, kunhan olisi tilkkunenkin maata, kyllä sen povesta elannon kiskoisin! intoili Apu.
— Voithan mennä muiden pellolle, huomautti Heikki. — Maatyöläiset lakkoilevat, ja sanomalehdet vetoavat sivistyneeseen nuorisoon.
— Minä menen! Maa ei totisesti ymmärrä sotaa, ei sosialismia eikä porvarien viisastelua. Se kysyy vain peltokoneita ja väkimultaa ja minun kaltaisteni myllerrystä!
Avun into peloitti minua, ja siksi riensin sitä vaimentamaan.
— Älähän nyt kiirehdi päätöstäsi. Kohta jo joudamme tästä maalle lähtemään, ja sitten voit koetella voimiasi ja seurata haluasi auttaa kyläläisiä niityllä ja pellolla pahimpien kiireiden aikana, jos se sinua huvittaa.
— Ei, minä tahtoisin mieluummin jotakin täydellisesti haltuuni. Työ ei tyydytä minua, ellen saa nähdä tulosta. Joko — taikka. Kun kerran uhri on annettava, niin…
— Uhri! Ahaa, sinä ajattelet taas suuresti.
— En suuremmin kuin voimani sietävät. Hei, mamma, olethan sinä ruokkinut minua hyvin, suostutteli hän nauraen.
— Kuin varpunen variksenpoikaa. Toivoin jo saavani hänet mukaani maalle, mutta eräänä päivänä hän tuli kotiin, pyöritti minua kerran lattialla ja riemuitsi:
— Nyt nämä pojat seilaavat. Taju menee tehtaaseen ja minä — puutarhaani.
Tajun piti taas mennä kesäksi harjoittelemaan, kuten muiden teknillisten ylioppilasten.
— Kumpikin eri suunnalle, niinkö?
— Tietysti.
— Ja minä jään yksin.
— Isän kanssa.
— Ei isäkään jouda tänä kesänä maalle.
— Huu — mutta sitä ei kai voi auttaa! uhitteli Apu pullistaen poskiaan.
— Minä jään siis kaupunkiin, variksenpoika.
— Sittenhän voin tulla usein tervehtimään.
— Onko siis puutarhasi lähellä?
— Porvoon puolella. Sinne pääsee moottoriveneellä.
— Ellei ole pahaa tuulta! huudahdin epävarmalla äänellä. — Porvoon puoli, moottorivene ja paha tuuli ei minua miellytä.
— Sehän siinä juuri jännää onkin, mamma. Minulla on tiedossa oikein jymy kesä.
— Minua peloittaa tuo moottorivene.
— Maltahan nyt, kun pääsen ensin sinne. Sitten vasta voit ruveta pelkäämään.
— Milloin sinä lähdet?
— Huomenna.
— Mikä paikka se on?
— Erään liikemiehen maatalo, jossa on puutarha.
— Onko se oikein herrasmies?
— On kyllä. Juuri niinkuin olin kuvitellut koko jutun. Selvä työ ja tulos suoraan nälkäiselle kansalle. Joka viikko tuon tavaraa tänne torille kaupaksi.
— Moottoriveneellä?
— Niin, talon omalla moottoriveneellä. Hän vihelsi, niin että sydäntäni vihloi. Mutta silti en voinut olla taipumatta samaan mielialaan. Hänen olemuksessaan oli jotakin vaivattomasti sytyttävää, mikä nostatti iloisen mielen ja halun heittäytyä rennosti elämään, vaaraankin.
— Tämä poika on ottanut rengin pestin! hoilasi hän omassa huoneessaan ja mätti kuluneimpia vaatteitaan matkalaukkuun. Minua itketti ja nauratti, enkä ollut selvillä, oliko se hullua vai erinomaisen viisasta — suurta. Lopulta olin vain varma siitä, että se oli ehdottomasti Avun tapaista ja uhkarohkeata — se Porvoon puoli, merituulet ja pieni moottorivene.
— Kunpa vain tietäisin, ettei siitä tule sinulle kärsimystä.
— Vielä vai. Minä tahdon koetella käsivarsiani, ja muutenkin — enhän ole mikään raukka!
Viikon lopulla hän tuli käymään kotona, ja ensi sanoikseni kyselin, kuinka hän oli viihtynyt.
— Sinä olet laihtunut! huudahdin jo eteisessä.
— Ylös kello kuudelta, nukkumaan kymmeneltä. Kaurajauhopuuroa aamuksi, kauravelliä päiväksi ja teetä ilman kauroja illaksi. Ja kun jauhot ovat vielä kitkeriä, niin…
— Lapsi kulta, sinä ihan peloitat minua.
— En totisesti.
— Et suinkaan aio jäädä sinne?
— Se on eri juttu.
Hänen huoleton hymyilynsä, poskien leikillinen pullistus ja nauravat silmät kietaisivat minut sellaiseen mielentilaan, että unohdin kitkerät kaurajauholaitteet ja kestitin häntä viikon varrella laittamillani herkuilla. Hän söi kuin kuusi päivää paastottuaan ja kävi sitä mukaa yhä hilpeämmäksi.
— Työ on tehtävä tinkimättä ja täydellisesti. Onhan se minun uhrini isänmaalle. Sattumalta olen joutunut hiirenloukkuun, mutta työstä en peräänny. Rasitus ja nälkä on nykyään ihmiskunnan paras ystävä, ja huono kohtelu lohdutuksena…
— Sinä…!
Hänen kasvonsa loistivat omasta sisäisestä onnesta, jonka varassa hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi antamaan uhrinsa täydesti ja napisematta.
— Entä moottori…?
— Kaiken maailman kapistus. Se on tehnyt lakon pari kertaa keskellä ulappaa. Katsoppa käsiäni, sanoi hän nauraen.
Ne olivat käsniä täynnä.
— Kerrankin oli kaupunkiin tullessamme tuuli ihan vietävä, niin ettei siinä meidän voimillamme — kasöörineidin ja minun — paljoakaan rimpuillut. Hengenkaupalla pääsimme sentään lähemmäksi rantaa ja saimme lopulta moottorinkin toimimaan. Vihannekset tekivät hyvin kauppansa, ja hinnat määräsin — minä!
— Onko se hinta niin tärkeä puoli asiassa? kysyin ihmetellen.
— Se on minun ehtoni jäänkö sinne vai enkö. Se gulashi on itara kiskuri ja ottaisi seitsemän hintaa.
— Mutta jos minäkin nyt panisin ehtoja sinun sinne jäämisellesi, sanoin vakavana.
— Kuinka niin? tokaisi hän.
— Se moottori — sinun pitää jättää sikseen.
— Ei kävele. Viisituntinen reistailu vallattomassa tuulessa on hyvänä apuna, kun illalla pääsen puiselle lavitsalle pitkäkseni — sitten nukun aamuun asti.
— Sehän on koiran komentoa.
— Ei, se on puutarhurin elämää.
— Nykyaikainen työväki ei semmoiseen suostu. Älä sitä minulle uskota.
— Niin, mamma, en minäkään suostuisi, jos olisi paha pakko. Mutta kun hyvin tiedän voivani jättää loukkuni koska tahansa, niin en jätä, vaan rakastun uhallakin. Irvistelen vain isännälleni, kun hän tulee aamukahviltaan lihavana ja hyvin hoidettuna, määräilee ja vaatii ihan ylivoimaista vedenkantoa, ojankaivuuta, kaivonpuhdistusta ja perkausta.
— Ja sinä, mitä sinä sanot hänelle?
— En mitään. Minulla on puutarhakirjoja. Hoidan kasveja, autan hiukan luontoa, ja siinä on yhdelle työtä yllin kyllin.
— Onko hän siihen tyytyväinen?
— Ei se minua liikuta. Minä palvelen isänmaata enkä ahnasta keinottelijaa. Sitäpaitsi olen ottanut itselleni apulaisia, kaksi tyttöä.
— Mitä isäntä siihen sanoo?
— Hän on perin tyytyväinen, kun on saanut heidät töihinsä, vaikka sillä miesparalla on kamala maine paikkakunnalla.
Apu kävi joka viikko kotona ja vei aina evästä mukanaan. Lisäksi hän käytti omaansa ja tyttöjen ruokaan kaiken palkkansa.
Kuukauden kuluttua en enää voinut vastustaa haluani nähdä hänen aherruspaikkaansa, ja hänen aavistamattaan matkustin sinne laivalla. Apu oli sattumalta laiturilla.
— Minne sinä menet, äiti? kysyi hän, kun vielä olin laivassa.
— Tulin sinua tervehtimään.
— Äiti, ei sinun sovi tulla taloon.
— Miksi ei?
— Pitäisi jäädä yöksi, ja minulla on vain pieni komeroni.
— Onhan kai talossa jokin huone, kun näkyy tännekin päärakennus.
— Ei käy.
— Eikö isäntäsi ole täällä?
— On, tuolla hän seisoo, sanoi hän nyökäten päällään erästä herrasmiestä kohti, joka salavihkaa vilkuili meihin.
Minä astuin hymyilevänä miestä puhuttelemaan. Kylmä, arvosteleva katse, hiukan hämmästynytkin, lensi vastaani.
— Minä olen tullut katselemaan näitä ihmemaita, joita poikani on ottanut tänä kesänä viljelläkseen. Olisi niin hauskaa nähdä hänen puuhiaan ja jäädä yöksi.
— Hyvä rouva, kyllä se taitaa olla mahdotonta.
Vihainen silmäys, lakinnosto, kumarrus — ja mies meni tiehensä.
— Joko äiti nyt uskoo?
— Kyllä, totisesti, mutta on kai täällä muitakin ihmisasunnoita.Minä tahdon nähdä…
— Ei kävele! Laiva palaa tänne parin tunnin kuluttua, ja äiti voi lähteä siinä kotiin, mutta minun pitää kastella mansikkamaata ja ottaa huomisaamuksi kaupunkiin vietävät vihannekset. Minä en nyt jouda pitämään seuraa.
— Minä tulen mukaasi työhön, ja sitten aamulla pääsen moottoriveneessäsi kotiin.
Tahdoin tosiaan nähdä, kuinka sellainen matka suoritettiin.
— Ei siitä tule mitään…
— Miksi ei?
— Sinä et jaksa. Sitäpaitsi meillä on suuri lasti ja kassanhoitaja mukana. Ei mahdu, vaikka itkisi. Usko pois, äiti, sinä et nauttisi siitä matkasta. Vene on rähjäinen, kone huono, ja vihanneskopat aina valmiit vierimään niskaan. Aamulla lähdetään jo kolmen ajoissa, perillä ollaan siinä puoli kahdeksan tienoissa. Tavarat saadaan kaupaksi jo kymmeneen mennessä, ja silloin tulen kotiin, jos sinulla on suurus valmiina.
— Voi, minähän olin ihan unohtaa eväät. Toin sinulle paljon hyvää.
Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja luiseva koura tarttui kopan sankaan. Lujat hampaat painuivat herkulliseen vehnäleipään, ja ruskettuneet kasvot loistivat.
Me astuimme yhdessä hänen kopillensa ja tapasimme siellä apulaistytöt. Eväät jaettiin kristillisesti, ja riemu oli yhteinen.
Isäntä käveli toisella puolella puutarhaa ja vilkuili meidän ryhmäämme.
— Kahlekoira ei hauku tänään, mutta jos lähenemme, puree se varmasti, sanoi toinen tytöistä.
— Missä täällä on koira? En minä ainakaan näe, huomautin katsellen ympärilleni.
Tytöt nauroivat.
— Ettehän te vain tarkoittane talon herraa? kysyin.
— Nämä tyttölapset ovat antaneet miehelle sellaisen arvonimen, vaikkei hän sitä ansaitse.
— Oletteko te maalaisia? kysyin tytöiltä, kääntääkseni puheen toisaalle.
— Äidilläni on huoneet täällä, sanoi toinen tytöistä — ja tämäAnne-Mari on kaupungista ja asuu meillä kesää. Me autamme herraKannasta, kun hänellä on liian raskas työ.
— Eikö se ole teille yhtä raskasta?
— Me vain autamme, vastasi tyttö.
— Te teette enemmän kahden kuin minä yksin, tunnusti Apu.
— Ei rouva saa uskoa. Me saamme niin vähäsen toimeen, sanoiAnne-Mari vuorostaan.
— Ellei teitä olisi, menisin matkoihini, sillä yksin on mahdoton hoitaa tätä puutarhaa. Ja puolinainen työ ei ole työtä, selitti Apu.
— Ja me olemme täällä vain niin kauan kuin herra Kannaskin, vakuuttiAnne-Mari.
Hänellä oli otsatukka ja länttäiset kengät, ruskea kerrostuma kasvoilla ja kaulalla, naurava suu ja jäntevä ruumis, mutta harvinaisen niukalti pituutta.
Hänen toverinsa, jota he nimittivät Mirjaksi, oli sen sijaan saanut kylliksi mittaa ja varren vahvuuttakin, mutta toinen silmä katsoi kieroon. Hänen kasvoillaan oli sittenkin aina lempeä hymy, mutta huonot hampaat tekivät hänet paljoa vanhemmaksi kuin hän oli.
Meren raikas tuuli ja ottelu sen aaltojen kanssa oli heistä huuhtonut pois kaupunkien läheisyydessä viihtyvän turhamaisuuden.
Minun tuli oikein hyvä olla katsellessani tätä kolmikkoa, kun he reippaasti tyhjensivät eväskorin sisällön. Ja ennenkuin kaikki oli syöty ja nuoret jälleen suoriutuivat työhönsä, olimme päässeet pujahtamaan toistemme sydämiin.
— Kuulkaa, laiva huhuilee edelliseen siltaan. Nyt sinun pitää lähteä, äiti! sanoi Apu. — Aamullahan tapaamme jälleen kotona.
Puristin tyttöjen käsiä. Mieltäni liikutti heidän lapsellinen luottavaisuutensa ja intonsa, jota ei voinut vaimentaa heikko ravinto eikä raskas työ. Se oli sentään painanut surullisen leiman heidän hymyynsä.
Peltotietä astuessani käännyin vielä heitä katselemaan. Apu kantoi vettä kahdella sangolla, ies niskassaan. Vartalo painui hiukan kumaraan, ja paljaiden käsivarsien lihakset kohosivat näkyviin. Kasvotkin kiristyivät ilmeettömiksi kuin juhdalla.
Kyyneleet nousivat silmiini ja kuitenkin ylpeilin hänestä. Olihan tuo uhria, vapaaehtoisesti annettua, nälkäpalkasta, kunniaa tavoittelematta.
Niin, mutta hän tunsi siinä työssä omat voimansa ja oli tavallaan onnellinen päästessään voitolle — työstä ja ihmissydämistä, jopa ihmisen pahuudestakin. Nuo kunnon tytöt olisivat menneet hänen käskystään ja hänen seurassaan vaikka niihin vaikeuteen. Ja saita isäntä — hänenkin oli ollut pakko taipua, sillä se oli hänelle edullisempaa kuin kasvitarhan jättäminen mahoksi.
Seuraavana aamuna Apu-veitikka sai huomata voittaneensa minutkin ja vihelsi entistä rohkeammin — tapansa mukaan väärin.
— Korviani särkee. Tulehan suurukselle, nälkäsankari. Sinun laihuutesi on ihan peloittava.
— Hitto vieköön sen kauravellin. Se tekee vatsamme ihan pohjattomiksi. Ei siinä riitä palkatkaan. Jollen kotona saisi ruokaa ja eväitä, niin luulen, että jäisin moottorini kanssa jollekin saarelle Robinsoniksi.
— Jos työsi käy ylivoimaiseksi, lupaatko luopua? kysyin tosissani levottomana.
— Kun olisi sellainen mittari, joka sen varmasti asteissa näyttäisi, niin voisin luvata. Mutta kun ei toistaiseksi sellaista keksintöä ole tehty, niin minä tahdon jaksaa omasta ja vielä hiukan toistenkin puolesta, vastasi hän, ja aavisteleva suurtöiden kaipuu kuvastui kauneutena nuorilla kasvoilla.
Hänen silmänsä loistivat, ja suu punersi puhtaana. Tuntui siltä kuin hänestä olisi hulmahtanut voimaa minuunkin. Sitten hän huudahti iloisesti, samalla kun luja tahto jännitti kasvojen lihaksia:
— Minä tahdon antaa kaikkeni, kun tarvitaan.
En tiedä miksi, mutta se koski sydämeeni kipeästi. Tahdoin tarttua johonkin kuin hädässä ja kysyin:
— Entä Säde?
— Säde? Etkö tiedä?
— Mitä, onko jotakin tapahtunut?
— Ei, ei mitään ole tapahtunut. Eihän siinä mitään voi tapahtua.Sepä se juuri onkin, ettei voi, valitti hän.
— En minä ymmärrä.
— Ei Sädekään ymmärrä.
— Mitä, sanohan nyt, mitä hän ei ymmärrä?
— Sitä, että minä olen renkinä ja myyn vihanneksia rannassa, kun äiti nyt tahtoo välttämättä kuulla sen köyhän totuuden.
— Vai niin, eikö hän tajua, että se on uhri?
— Eihän ihminen jaksa määritellä eikä etiketillä varustaa jokaista lapiollista multaa, minkä paikasta toiseen siirtää. Se moottorijuttu vielä menisi, mutta saviset koipeni ja…
— Eihän Säde niitä ole näkemässä.
— Hänellä on sitä elävämpi mielikuvitus, eikä se voi sulattaa muuta kuin puutarhamansikoita, sanoi Apu happamesti naurahtaen.
— Onko hän sanonut jotakin?
— Sanonutko? Hui hai, silloinhan olisi jo taivas selkiämässä. Hän ei sano, hän vain … no niin, eihän sitä voi selittää!
Hänen huulensa vapisivat.
— Koskeeko se sinuun?
Ääneni lienee ottanut väriä tuskastani, sillä Apu laski kätensä olalleni yrittäen olla huoleton ja sanoi:
— Me jaksamme tämänkin…
Hänen katseessaan oli taaskin uusi maailma, jonka laajuuden aavistin väläykseltä, täysin tajuamatta.
Voisitko sinä senkin uhrata? kysyin tarttuessani kovaan, käsnäiseen käteen.
Siihen hän ei vastannut, sanoi vain:
— Nyt, äiti, anna minulle hienoin saippuasi ja lämmintä vettä, uudet alusvaatteet, silkkisukat ja se uuden uutukainen tennispukuni. Olen sopinut tunneista Jaskan kanssa. Säde tulee neljänneksi tietämättä, että minä olen mukana. Jaska on pitänyt sen salassa.
— Entä moottori?
— Se saa odottaa pari tuntia lisää. Kassanhoitajalla on ostoksia, ja tyttöjä olen kutsunut katselemaan peliä.
— Sinä tahdot oikein loistaa heille! sanoin varoitellen.
— Ei voi moittia, kyllä minä pelaan siinä kuin…
— Silkkisukissa ja flanellihousuissa, pistin piloillani.
— Kyllä se vain sydämelle hyvää tekee nähdä muutakin kuin savisia nimettömiä. Toista on sentään hoitaa sellaista henkipaton alusta kuin se meidän moottorimme on. Ja ne tytöt ymmärtävät…!
— Se moottori… Äidinsydämeni joutuu liian kovalle koetukselle, sanoin huokaisten.
— Joko taas? Ei minun hommani toki ole niin kyttyräselkäistä. Ole hyvä ja anna se pyyhinliina, minä menen suihkuun, ja hae sitten esiin pukuni. Alkaa jo olla kiire.
Kun hän sitten oli valmis, katselin häntä ylpeillen.
— Merkillistä, kuinka puku voi muuttaa ulkomuodon. Torikauppiaasta on äkkiä tullut — prinssi. No, myönnän, että siinä on viisikymmentä prosenttia äidin ylpeyttä, ja siedäthän sinä sen. Kyllä se taas haihtuu maan myllertämisessä.
Hän otti mailansa, palloverkon ja pehmeät kengät, painoi valkoisen lakin päähänsä ja avasi oven.
— Näkemiin täsmälleen kello neljä!
Riensin parvekkeelle, josta voin nähdä hänet kadulla, ja viittasin sieltä hyvästit.
Hiljaisuus kotona houkutteli esiin ristiriitaisen mielialani. Sainhan näin väläyksittäin osani Avun elämästä, hänen onnestaan ja vaivoistaan. Olisin tahtonut ottaa omakseni kaikki vaikeudet ja jättää hänelle niiden palkan. Ja nyt oli käynyt päinvastoin. Minä sain iloita hänestä ja hän… hän uhrasi, kärsi, uskalsi ja jaksoi. Mitä auttoi minua tietämiseni, että niin täytyi olla, kun sydänparka itki ja vapisi, rukoili ja siunasi, ilostui pienimmästäkin valonpilkkeestä ja säikkyi varjon hipaistessa ylitseni. Enkä sentään toisin toivonut.
Parvekkeella seistessäni sattuivat silmäni vastakkaisen apteekin portailla istuvaan naiseen. Hän oli pysähtynyt siihen imettämään lastaan, joka lepäsi hänen helmassaan, ja leppoisa rauha ympäröi heitä, vaikka ihmisiä tavantakaa astui heidän ohitseen. Vaimo pureskeli jotakin tyydyttääkseen nälkäänsä niinkuin lapsikin. He olivat yhdessä oma maailmansa, oma kohtalonsa, kuuluen vain toisilleen.
Minä en enää hetkeksikään omistanut poikiani noin täydellisesti. Epämääräinen huoleni ja levoton onneni oli kuin lepattaen palava kynttilän liekki.
Apu saattoi antaa kaikkensa. Hän omisti uhraamisen pyhän salaisuuden, osasi palvella ihmisyyttä, ikuisuutta…
Juuri senvuoksi sydämeni olikin levoton.
— Ei, enhän minä ajattele ihmisiä, en maailmaa. Apu on minun ihmiseni, minun maailmani, vakuutin itselleni.
Silloin kolahti eteisessä kirjeluukun läppä, ja lattialle putosi kirje.
— Niin, Taju!
Tuokiossa oli maailmani laajentunut ja nyt olin ihan täydellisestiTajun luona siellä maaseututehtaassa, josta hän kirjoitti.
Tajulla oli aina hyvä ja turvallinen olo, ei koskaan kiirettä eikä ikävää. Ihmiset olivat hiukan lystikkäitä hänen silmillään katsottuina, ja elämä piti ottaa "matematiikan kannalta" niinkuin tanssi hänen pikkupoikana ollessaan. Ja matematiikassa Taju tiesi pitävänsä puoliaan, tulipa sitten lukuja kuinka paljon tahansa.
Hän turvautui taitoonsa, soi ihmisille rakastettavan hymyn, omisti onnellisen taian vetää puoleensa valoisia ihmisiä. Leikkisä iva, tarkka vainu ja oma etevämmyys olivat hänellä apuna. Hän otti tyynesti palkkansa, joka hänelle vaatimatta maksettiin, sai valmista viiden edestä ja teki työtä vain omasta puolestaan. Elämä suosi häntä tietenkin paljon juuri tämän vuoksi ja otti äidilliselle povelleen. Mutta hyvä niinkin.
Kirjeessään hän kertoi uivansa joka päivä ja pelaavansa tennistä toisten insinöörialkujen kanssa tehtaan isännän tyttärien seurassa.
Joku merkkimies oli hipaissut heidän syrjäistä harjoittelupaikkaansa käydessään maalaistehtaassa ja suvainnut hymyillä Tajun länttäisille kengille pannuntarkastuksessa. Se kaikki oli levottomalle sydämelleni rauhoittavaa lääkettä, ja mielelläni toivoin tuon kuuluisan miehen pääsevän seitsemänteen taivaaseen, koska hän oli hymyillyt Tajun länttäisille kengille.
Heikki talletti Tajun kirjeitä seinällään naulassa ja kävi niitä välillä silittelemässä, ikäänkuin pojan poski olisi siinä nokisen pannuntarkastuksen jäljiltä.
Minä annoin hänelle anteeksi monta kommellusta tuon tempun vuoksi, ja salavihkaa silittelin kämmenelläni hänen sänkisiä poskiaan, etten jäisi pojan vuoksi mistään velkaa. En tiedä, tajusiko hän sen merkitystä, mutta melkeinpä uskon, että hänen sydämensä hiukan ailahdellen vainusi siinä kolmannen vaikutusta.
Apu ryntäsi täsmälleen neljältä eteisen ovesta sisään ja lennätti pallot ja mailan huoneensa nurkkaan. Kiireesti hän vaihtoi pukua, ja puutarharenki oli jälleen ennallaan. Prinssistä ei ollut muuta jäljellä kuin loiste kasvoilla.
— No mitä Säde sanoi? kysyin maltittomana.
— Säteili kaiken aikaa.
— Miltä nyt tuntuu? Onko parempi?
— Toistaiseksi.
— Älä viitsi säilyttää mitään kaunaa sydämen lokerossa.
— Sinä, äiti, olet itse syypää siihen, että sydänparkani tarkasti säilyttää tosiasiat. Minkä minä sille voin?
— Sanonpa sinulle jotakin. Minun sydämeni on rauhallinen, ja se tietää sitä, että teidän on kaikkien hyvä olla.
— On, on, verrattoman hyvä. Ja nyt hyvästi.
— Ole varovainen moottorissa ja yritä voittaa kunnianhimosi puutarhurina.
— Sinun ohjelmasi on kovin ristiriitainen, äiti! sanoi hän naureskellen. — Minun pitäisi olla ihanneihminen, osata uhrata, mutta kuitenkin pysyä pelkurina ja itsekkäänä, mieluummin istua täällä kotona lellipoikana!
Hän nauroi, niin että isäkin pisti päänsä esiin huoneensa ovesta.
— Tuletko ensi viikolla? kysyin vielä portailla.
— Olen siitä jo sopinut, huusi hän. Sädettä sain siis kiittää näistä käynneistä ja eväitä kai myöskin. Hän näki lävitseni, ja se vapauttikin hänet täydellisesti olemaan itsensä. Tyydytyksen huokaus nousi rinnastani, mutta kyynel putosi kädelleni.
Miksi hän olikin minulle niin välttämätön? En huolinut sitä itselleni selvitellä, olin vain kiitollinen hänestä, vaikkakin aina levoton, peläten sattumaa, karsasta kohtaloa, en tiedä mitä.
Viikon kuluttua hänen moottoripahaisensa ilmestyi taas kaupungin kalarantaan kukkurallaan vihanneksia ja kaikenlaista puutarhatuotetta.
— Etkö jo pian aio jättää tätä renginhommaasi, kun jo lähenee syksy, ja se isäntäsikin on niin itara. Sinä laihdut liiaksi. Minä pelkään yhä pahemmin.
— Isäntää en ota lukuun, eväistä pidät sinä hyvän huolen, ja kaupunkilaiset saavat veneestäni sentään tuntuvasti syötävää. Se on meidän pyhä veromme ihmisille, eikä sitä sovi jättää maksamatta. Se asia se nyt painaa paljon, sillä ensi talvi koettelee jo voimiamme.
— Eikö puutarhasi ala jo pian olla tyhjä?
— Sinä et ymmärrä ollenkaan tätä alaa. Nythän se vasta alkaa olla ehtymätön. Sadon korjuu näin vähitellen on hirmuinen homma. Pitäisikö minun nyt jättää, kun työn hedelmät ja kalliisti ostettu tulos ovat käsissäni ja sormistani vuotaa kaupungille hunajaa ja mansikoita, marjoja kaikenlaisia ja juurikkaita, hedelmiä, vaikka mitä hyvää.
— Sinä rakastut siihen lopulta liiaksi.
— Nyt sinä puhut samalla tavalla kuin Siiri-täti ja Säde. He ovat myöskin kokolailla kateellisia tästä puutarharakkaudestani. Ajattelehan hiukan. Enhän minä olisi voinut kestää koko kesää ilman tätä rakkauttani itse työhön, sanoi hän vakuuttavasti.
— Sinulla on tuo siunattu ominaisuus antautua ja eläytyä työhösi ja iloita siitä, lapsi!
— Eikö se ole parempi muillekin, kun niin on? Mutta ilo tässä sentään taitaa jäädä yksinomaan kaupunkilaisille, jotka ottavat kaalit ja lantut ja kaikki purkkiherkut, ja isäntäni itara sydän on autuas rahoista. Länttäiset kengät, loppuun kulutettu keväinen puku ja räysähattu ovat minulla ainakin näkyvänä tuloksena koko kesän raatamisesta, ellen ota lukuun onttoja poskiani, jotka keväällä olivat niin pulleat. Äiti, onko sinulla hyvä suurus, paljon ruokaa? Minä olen ihan näännyksissä. Koko viikko perunoita ja silakkaa, homeista kaurapuuroa — hyi!
Apu oli hetken aikaa totinen, enkä tahtonut häiritä hänen mietteitään. Aavistin saaneeni pienen otteen ja pidättelin henkeäni, odotellen käännettä. Oi, kuinka kiihkeästi sitä toivoin!
Vaara oli olemassa, ei ainoastaan siinä, että hän myrskyssä oli kurjassa moottoriveneessään aina alttiina joutumaan meren uhriksi, vaan oman kiihkeän luonteensa vuoksi. Tuo ehdottomuus: joko — taikka, alttius antaa kaikkensa, unohtua tyyten hetkeen, ponnistukseen, paloitella elämänsä katsomatta tulevaisuuteen, se tuotti minulle tuskan öitä ja levottomia päiviä.
— Etkö tosiaankaan voisi jo viikon päästä jäädä kotiin? Pitäisihän levätäkin, ennenkuin luvut taas alkavat, ja saada lihaa luihisi.
— Ehkä, kunhan nyt katson. Tytöt kyllä aikovat pian lähteä, ja nekin ovat uhranneet, muista se, sinä pessimisti! sanoi hän hiukan taipuen.
— Siis viikon päästä jäät kai kotiin, sinä uhripappi. Nyt saat mukaasi pitkän nisupullan. Minä olen sitä säilytellyt sinua varten. Syö se itse.
— Se olisi mainio tytöille läksiäiskahvin kera! sanoi hän veitikka silmissään.
— Oletpa sinä merkillinen. Lupaatko syödä tämän, jos annan toisen kemujasi varten?
— No, niin herttaisen mielelläni! huudahti hän innostuneena. —Paljonhan sinulla onkin!
— Eihän sinun laihuuteesi mikään taida pystyä.
— Onhan minulla taskut lihavat, vastasi hän nauraen, painellessaan pullia sadetakkinsa tilaviin taskuihin.
Sitten hän harppoi alas portaita hiljaa vihellellen. Sitä tuskin kuuli, ja kuitenkin siinä oli rajatonta riemua, elämän voittoa ja huolettomuutta.
Hän oli tänä kesänä paljon kehittynyt ja näki nyt elämänsä uudessa valossa. Suuri ikkuna oli avautunut kodin seinästä ulos elämään. Rakkaus oli koskettanut hänen sydäntään ja ottanut palvelukseensa hänen sielussaan uinuvat voimat. Siinäkin hän oli jälleen tapaisensa. Ei suinkaan tietoisesti eikä ponnistellen, vaan aluksi leikkien, ja rajattoman hilpeänä hän antoi sydämensä ehdottomasti ja ainaisesti.
Säde oli vielä lapsi eikä tajunnut itseään enempää kuin toisenkaan tunnetta. Hän oli kuin puoleksi auennut kukka, mutta sellaisenaan se ainoa, jonka olemus pojalleni avasi salaperäisellä lumollaan niin paljon muuta houkuttelevaa ja tavoiteltavaa. Hän herätti Avussa kunnianhimoa, joka ei kuitenkaan voinut ilmetä muulla tavalla kuin itsensä uhraamisena, sillä Apu ei koskaan voinut jäädä elämän antimista velkaa. Hänen piti maksaa täydesti ja antaa vielä vastalahja. Se oli hänen ylpeytensä ja kunnianhimonsa.
Kun Säde moitti hänen työskentelyään renkinä, oli se Avulle katkeraa iloa. Hän ylpeili siitä ja kärsi.
Vähän hän tajusi minun epämääräistä tuskaani ja pelkoani tulevaisuuden varalta, kasvaessaan yhä lujemmaksi ehdottomuudessaan. Jokainen uusi onnistunut koe ylivoimaisessa ja vaikeassa lujitti hänen erikoisuuttaan, ruokkien sitä runsaalla riemulla ja voimantunnolla.
Syksy oli tullut ja talvikauden elämä jälleen alkanut säännöllisenä niinkuin ennenkin, eikä kuitenkaan päästy vapautumaan ahdistavasta epävarmuuden tunteesta.
Taju istui tuntimäärät työpöytänsä ääressä, silmä mikroskoopissa, tutkien sammaliaan ja jäkäliään ja kaikenlaisia loiskasveja. Yhä enemmän ilmestyi pieniä paperikoteloita. Itikkalaatikot ja perhossäiliöt olivat myöskin usein esillä ja saivat jonkun arvokkaan lisän.
Olin kuitenkin vainuavinani, ettei Tajun syvämietteisyys rajoittunut vain näihin luonnonilmiöihin, joita ei kyetä pelkällä silmällä eroittamaan. Hän oli varmasti tietoinen ajan vaarallisesta käymistilasta. Tapansa mukaan hän ei syventynyt siihen ainoastaan mietiskellen, epämääräisiä ajatuksia hautoen, vaan katsoi itse tosiasioita silmästä silmään, jopa niitä tutkikin sisäisen mikroskooppinsa avulla. Hän oli mukana valmistavassa, miehestä mieheen käyvässä toiminnassa, joka silloin tällöin pulpahti ilmi. Toverikunnan luottamusmiehenä hänellä kai oli siinä suurikin osansa, mutta tavallinen ihminen ei pystynyt saamaan Tajusta selvää, mitä hänen mielessään liikkui, ei edes osapuilleen, vielä vähemmän, mitä hän tiesi ja tahtoi.
Taju oli syntyvien tapahtumien henkivartija. Näki niiden nousevan ja kasvavan, säilytti niistä erikoiskuvat, aikojen tullen liittääkseen ne kokonaisuudeksi. Sillä välillä ne olivat hänen nuoressa sielussaan kirkkaina ja selvinä kuin vesi syvän kaivon pohjalla. Turhaa oli urkkia häneltä mitään arvailemalla tai puheisiin houkuttelemalla. Hän hymyili ja vakavustui aina sitä mukaa kuin keskustelusta johtui, mutta pysyi saavuttamattomana. Ja kuitenkin hän oli taipuvainen, vailla jyrkkyyttä ja kovuutta — melkeinpä tuntui siltä kuin hän olisi ollut veltto. Hänessä ei ollut voimaperäisyyttä, ei mitään tempovaa eikä ponnistelevaa.
Ei olisi kannattanut pyytää häntä tuomaan vajasta halkoja tai noutamaan perunasäkkiä kelkalla. Sellainen ei häntä miellyttänyt, mutta kun oli maalta tuotava kotiin hehto vehnäjyviä, toimitti hän sen perin yksinkertaisesti: pisti jyväsäkin suureen koriin, joka matkatavarana tuli kun tulikin onnellisesti perille.
Hänen luotettava ryhtinsä ja viaton hymyilynsä olisi riisunut aseet pahimmaltakin epäilijältä. Ja niin me saimme Tajun ansiosta ja vahvan kahvimyllyn avulla, joka jauhoi jyvät, kireimmän puutteen aikana syödä vehnäleipää ja puuroa. Myllyparka kitisi ja narskui kaiket päivät, ja Apu toimi ahkerana myllärinä nauraen ja hoilaten, ellei sattunut omaa tärkeämpää hommaa.
Mutta ilmassa oli odotusta ja kaiken takana valvontaa. Viestit kulkivat miehestä mieheen. Salainen vaistoni vainusi tulta; oli kuin silmiäni kirveltävää savua, kuin kulon käryä tuhon sanomana sodan mailta, joka levisi jo omille tanhuville.
Venäläisen sotaväen pahat työt pitkin maata kävivät yhä röyhkeämmiksi ja nostivat poikien poskille suuttumuksen punan aina kun siitä tuli puhe.
Se koski meitä niin ihmeen läheisesti kuin persoonallinen loukkaus, ikäänkuin ne metsät, joita he hävittivät, olisivat meidän omiamme, kuin ne vedet, joista he dynamiitilla pyydystivät kaloja, taikka heidän ryöstämänsä huvilat olisivat kuuluneet meille ja heidän murhaamansa ihmiset olleet meidän omaisiamme.
Isku iskulta kävi olomme yhä tukalammaksi, kun yksityiskuvaukset kertoivat omien punaistemme osallisuudesta muukalaisten hirmutöissä.
Onnettomuussanomien saatto kerääntyi kuin mustat pilvet taivaanrannalle, kuin ukonilman uhka, josta voi leimahtaa ja jyrähtää, josta voi singota isku omaan nurkkaan samoin kuin naapurinkin.
Turvattomuuden tunne oli pahempi nyt kuin keväällä vallankumouksen ensi puuskan purkautuessa meidänkin maassamme veritöihin.
Muistan vielä elävästi, kuinka Taju eräänä päivänä tuli kotiin ihan harmaana kasvoiltaan, suuret, siniset silmät levällään sanattomasta kauhusta.
— Mikä nyt on, lapsi kulta? Sinähän olet suunniltasi! sanoin säikähtäneenä.
— Äiti ei nyt liioittele, lohdutteli hän ja yritti tekeytyä levolliseksi. — Ei se meitä koske.
— Kerro kuitenkin. Meitä koskee kaikki, mikä muitakin.
— Ryssät ne vain mekkaloi, vastasi hän koettaen haihduttaa mielestään jotakin hirveää näkyä.
— Etkö voi kertoa, mitä se oli? pyysi nyt Apukin.
— Pelkkä sattuma. Tulimme juuri alas "polista", kun toisella puolen katua käveli venäläinen upseeri ja vastaan tuli kaksi kiväärillä varustettua sotamiestä. He pysäyttivät upseerin ja vaihtoivat keskenään jonkun sanan, ja sitten sotilaat repivät upseerilta olkalaput. Kun se oli tehty, sanoi upseeri jotakin, ja silloin sotamiehet löivät häntä kiväärinperillä päähän, niin että hän tuupertui kadulle ja jäi siihen verissään virumaan. Sotilaat jatkoivat tyynesti matkaansa.
Silloin kauhistuimme, vaikka se haihtui jälleen mielestämme.
Mutta suhteessamme kärsiviin oman maan ihmisiin oli jotakin salaperäistä, omaista, ehdottoman yhteenkuuluvaisuuden tuntoa. Olimme heistä vastuussa samalla kun tunsimme itsemme turvatuiksi. Jokin uusi voima kasvoi vähä vähältä tietoisuuteemme ja ikäänkuin heikensi, työnsi syrjään oman erikoisuutemme.
Ymmärsin hyvin poikieni kasvavan innon, joka kutsui heitä työhön, sillä yhteinen hätä oli pyhästi velvoittava eikä kärsimys saanut paisua tyranniksemme. Pyrkimys vapauteen ja itsenäisyyteen ruumistui maan nuorisossa, niin että se aseettomanakin liittyi lujaksi muuriksi pahaa vastaan, hetkeäkään epäilemättä oikeuden voittoa.
— Täytyyhän päivän nousta niin kauan kuin maa pyörii! huudahti Apu.
Hän suoristautui tätä sanoessaan täyteen mittaansa, ja minusta tuntui kuin hän jo olisi kasvanut ja kehittynyt mieheksi. Hänen silmissään oli tiukka katse ja suuri pää taaksepäin kenossa, samalla kun ylpeä uhma vapisutti huulia. Hänen poskensa olivat veren kuohumisesta punaiset.
— Meillä palautetaan järjestys niin totta kuin meillä kullakin on suomalainen sydän rinnassa ja kaksi tukevaa kättä, ja kukin tekee, niinkuin hänen paras luontonsa vaatii. Se on minun lakini! jatkoi hän.
Hänen nuorekas voimantuntonsa sokaisi minut, ja hänen sanansa olivat mielestäni sopusoinnussa sen kanssa, mitä meillä kaikilla sydämissä liikkui.
Mikään hirmusanoma ei kuitenkaan pystynyt tukehduttamaan Avun elämäniloa enempää kuin Tajunkaan. Kaiken uhalla he vaelsivat yhdessä vapaahetkinään illanvietoissa ikäistensä kanssa, ja viaton ilonpito oli leimuavaa vapaudenkiihkoa, joka tähtäsi pontevasti sinkautetun nuolensa elämänauringon, itse olemassaolon sydämeen. Kuolema ja elämän voitto saattoi olla heitä yhtä lähellä, mutta tällä hetkellä he elivät, ja heillä oli hallussaan kaikki käyttämätön voimansa valmiina milloin tahansa ryhtymään ratkaisevaan otteluun.
Päivä päivältä kävi jännitys yhä kireämmäksi, piti varustautua hyökkäystä vastaanottamaan, puolustaa mielipiteitään ja suunnitelmiaan, varoa salassa hiipivää henkistä tartuntaa. Joka hetki oli pidettävä päämäärää silmällä, lepäämättä annettava kaikki voima sen saavuttamiseksi. Voitto oli yhtä välttämätön kuin hengitettävä ilma.
Näin he yhä innostivat itseään ja toisiaan siihenkin, mikä ensin tuntui kammottavalta — aseelliseen vastarintaan.
— Siihen on pakko! vakuuttivat he itselleen ja toimivat sen mukaan, saaden yhä uutta yllykettä jokapäiväisistä väkivaltaisuuden viesteistä.
Apu oli kuohuksissa. Hänen tulinen verensä oli syttynyt ja voimantunto yhä lisääntynyt. — Eteenpäin, nopeasti eteenpäin! jyskytti hänen rinnassaan.
Hänen mielikuvituksensa ja tahtonsa paisui jättimäiseksi aalloksi, riehahti huipulla pärskeeksi, painui taas uomaansa, mutta joutui jälleen kurimukseen ja ponnahti entistä korkeammalle, kunnes sai selvän suunnan ja muodon ja antoi voimanlisän käytännön palveluksessa. Hän oli hartaasti mukana toverusten suunnitellessa toimintaa, kiihkoili ja innosti, kiisteli ja myönteli.
Elämä kiiti edelleen ajan täyttymystä kohti.
Aika etsii omaansa, sukeltaa kansan syvimpiin kerroksiin, nostaa sieltä pinnalle vuosisatain pohjasakan, sekoittaa siihen vapauden puhdasta viiniä ja juopuu. Humaltuneena se temmeltää, ääni käheäksi huudettuna, tempoo miekkaa, huitoo sokeasti ympärilleen, polkee kömpelöillä, hervottomilla jaloillaan murskaksi kaikki, mitä eteen sattuu. Ja näin se löytää itsensä viattomasti kärsivien kauhussa ja surussa, heidän hedelmällisen sielunsa uutta luovassa voimassa, heidän pyrkimyksessään kaaosta poistamaan.
Olimme vasta kumouksen alkuvaiheissa ja kuitenkin tuntui siltä kuin se jo olisi saavuttanut huippunsa. Päivät kuluivat hitaasti, ja muistojemme helminauhaan pujotettiin yhä uusia surusanomia.
Nuorukaisilla oli opistossa jotakin erikoista tekeillä; sen ymmärsin heidän salaperäisestä vaikenemisestaan. Tajusta en kylläkään selville päässyt, mutta olihan Apu aina tapaisensa. Eräänä päivänä ihan tuli voitonriemuisena kotiin ja sanoi:
— Minä olen ilmoittautunut miliisiin! Isä ja minä hätkähdimme.
— Kuinka se on voinut pälkähtää päähäsi! Ethän ole kotona neuvotellut ollenkaan. Semmoinen palvelus tulee viemään kahdeksan tuntia vuorokaudessa, eikä sitä voine mitenkään suorittaa opistotyön yhteydessä, sanoi Heikki hyvin vakavana. — Sinä saat mennä peruuttamaan päätöksesi.
— Sitä minä en voi. Lupaukseni on annettu kaikkien toverieni läsnäollessa.
— Kyllä se on peruutettava, päätti Heikki yhä jyrkemmin.
Nuorukaisen kasvoille nousi synkkä tuskan ilme, ja silmät tummenivat tuijottaen epätoivoisina isään.
— Se on mahdotonta, sanoi hän hiljaa ja varmasti.
— Siinä tapauksessa ovat meidän välimme myöskin mahdottomat. Jos sinä tahdot menetellä näin jyrkästi, niin aiot kai myös kaikessa vastata itsestäsi ja erota kotoasi!
— Jos isä vaatii, niin voin kyllä peruuttaa, mutta silloin on tulevaisuuteni opistossa piloilla.
— Sitä sinun olisi pitänyt ajatella ennenkuin menit ilmoittautumaan, vastasi isä.
Nuorukaisen huulet vapisivat, ja kalpeana hän hoippui minua kohti.
Sydäntäni ahdisti, mutta luontoni koveni, niin että sain sanotuksi:
— Sinä olet taaskin hätiköinyt. Ei saa olla niin itsepäinen.
— Ehkä Apu voisi kuulua reservimiehistöön, ehdotti Taju, joka näöltään rauhallisena oli kuunnellut veljensä ilmoitusta. — Onhan moni muukin meikäläisistä luvannut mennä miliisiin.
— Se kyllä kävisi päinsä, myönsi Heikki hiukan lauhtuneena, ja minä näin, että hän alkoi sääliä pojan tuskaa. — No niin, mene sitten heti järjestämään asiasi.
Apu totteli koneellisesti ja palasi myöhään illalla katkerasti hymyillen.
— Ei voi auttaa, minut on pantu vakinaiseksi, ja tänä iltana olen jo marssinut passissa neljän tunnin erän. Toverinani on sörnääsiläinen muurari. Hän tuntuu olevan kunnon mies ja sosialisti.
Nuorukaisen ääni ja ryhti oli mielestäni muuttunut, hilpeä ja lapsekas ilme poissa.
Luulin ensin erehtyneeni ja katsoin häneen vähän väliä, odotellen entisen Apuni silmäystä.
— Oletko saanut kärsiä kylmää, lapsi? Sinä läksit niin ohuissa vaatteissa, kun en minä tiennyt…
— Ei se tee mitään, kyllähän lämpiän jälleen.
— Milloin on mentävä uudestaan?
— Ihan heti. Toiset neljä tuntia olen sisällä ja sitten kahdeksan tuntia vapaana. Luentomme ovat opistossa sijoitetut hiukan vahtivuorojen mukaan. Ei tarvitse jäädä niistä pois.
— Apu, sydäntäni ahdistaa.
— Niin minunkin, mamma, sanoi hän vedet silmissään. — Se on alkanut?
— Mikä on alkanut.
— Isänmaan ja kaikkien hyvien ihmisten puolustaminen, selitti hän vaatimattomasti ja surullisena.
— Lapsi kulta…!
— Niin se on ja kehittyy nopeasti.
— Mitä sinä tiedät?
— En tämän enempää. Taju kyllä on perillä asioista, mutta … ei saa puhua.
— Ymmärrän.
Siitä hetkestä lähtien olimme vihkiytyneet uudelle elämälle. Huolettomuus, jonka valtaan vielä toisinaan olimme antautuneet, katosi ikäänkuin unhotuksen taikavaippa olisi sen peittänyt poimuihinsa. Pojat muuttuivat silmissäni toisiksi. He olivat nyt itse määrääviä, toimivia, vastuunalaisia työstään ja elämästään.
Apu oli väsymätön. Opintojaan hän jatkoi tunnollisesti miliisipalveluksen ohella. Hetkeäkään hukkaamatta hän teki työtä, kantaen kaksin kerroin raskasta taakkaansa. Näytti siltä kuin hän olisi ahminut elämää kasvaakseen työssä yhä voimakkaammaksi sitä vaikeaa varten, mistä hän ei päässyt oikein selville. Se vainosi häntä lakkaamatta tuskaisina mielikuvina läheisestä tulevaisuudesta. Juuri se, ettei voinut tietää, mikä milloinkin oli parasta, mistä päin vaara lopulta pahimmin uhkaisi, teki ponnistukset monta vertaa raskaammiksi.
— Eihän se vielä mitään ole, vaikka ajatuksissaan on valmis vuoria murskaamaan ja innosta tulena palaa, sanoi hän kerran. — Tämä miliisinä oleminen on etanan kulkua: tuntimäärät samaa astumista pitkin katua, samaa juttua toverin kanssa sosialisteista ja porvareista. Mutta se on sentään sitä työtä, joka on tällä hetkellä tehtävä minun osaltani. Etkö luule, äiti, että minäkin osaisin suunnitella ja järjestellä ja muita komennella ja saada toimeen suurempaakin, jos niikseen tulisi?
— Sen kyllä näen silmistäsi, haaveilija, vastasin hymyillen ja tunsin hänen olemuksensa itsessäni kuin navakan, elähdyttävän merituulen.