Kuului kohina koskelta, viileänä kesäaamuna Lindestadin ruukin luona.
Oli kova kiire, vesi oli vähänä ja täytyi tänä tilausten aikana sahata käsivoimalla, tehdä työtä yöllä ja päivällä.
Sahajauhot kasautuivat lattian alle, ketjulaitoksen jatkaessa säännöllisesti palaavaa kulkuaan; ja ulkona kasautuivat lautapinot talojen korkuisiksi, käytävät välissä.
Vaunujonoja, täyteen lastattuna sahatuilla laudoilla rämisi raskaasti alas tietä pitkin, ja toisia tyhjiä saapui lastattaviksi.
Siellä sisällä astuskeli konsuli narisevalla lattialla, tarkasti ja kontrolleerasi. Hän vastaanotti ja merkitsi kirvesmiehen lyijykynällä laskuselvityksiä pieniin neliskulmaisiin paperiliuskoihin, jotka sahanhoitaja antoi hänelle ja jotka vähitellen läjäytyivät ammottavaan muistikirjaan.
Lopuksi oli hän käynyt tutkimassa erästä epäilyttävää tukkia, oliko se täysimittainen, ja irroitti nyt kaulastaan keltaisen silkkihuivin, jota hän piti alhaalla kostean kylmyyden tähden.
Konsuli oikasihe, puisti päältään tomun, jota siellä lenteli ja ruukinhoitaja puhdisti häntä harjalla ja ojensi hänelle kepin.
Leveässä olkihatussaan ja vaaleassa kesäpuvussaan astui hän asunnolleen.
Portilla hän pysähtyi ja pyyhki hien otsaltaan.
"… Niin, niin, Sultan,… niin, niin Gripan" — puhutteli hän hyväntahtoisesti molempia kahlekoiria, jotka haukkuen ja toisilleen mustasukkaisina yhä ja yhä hyppivät häntä vasten.
Tilavalle pihalle jäi hän seisomaan ja katseli ylös toiseen kerrokseen, tytärtensä makuuhuoneeseen, jossa uutimia ei vielä oltu nostettu ylös. He olivat olleet eilen kesäjuhlassa majurin luona ruukilla.
Hän astui Halvor-kuskin luo, joka seisoi etempänä liiterin luona ja huuhtoi ja puhdisteli vaunuja ajon jälestä…
"Ettekö tulleet kotiin ennenkun kello kolmen jälestä", tiedusteli hän. "Oliko paljon väkeä?"
"Oli… tungokseen asti! Vaunuja ja trilloja aina alas tielle! — amtmannin ja tuomarin ja" —
"Näkyikö siellä myöskin vanhanaikuisia korkeita perhevaunuja?" keskeytti konsuli.
"Ei toki!… Vaunuja semmoisia kuin meidän ei ole koko kaupungissa",Halvor käänsi äkkiä purjeen.
— "Useimmat olivat tulleet trilloilla ja hyyrätyillä keiseillä kaupungista", selitteli hän.
Mutta kuuroille korville.
Konsuli oli jo kaukana pihamaalla.
Aamuviileys oli ohitse, ja hieno usva ilmassa ennusti kuumaa päivää.
Konsuli kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli Gripan'in haukkuvan portilla, ja näki sen heiluttavan häntäänsä…
"Tollef — hra Terjesen… Arvasin sen. Nyt on mies pulassa…"
"Minuako te etsitte?" huusi konsuli.
"Niin, juuri konsuliahan minä etsin", vastattiin arasti. — "Ei voi kukaan muu auttaa kuin hän!" huokaili mies.
"Vai niin? — Vai — niin… Mutta hän auttaa…"
"Niin, konsuli on kuin isä, johon voi turvata hädässä, Ja sitten ajatteli minun vaimoni, että jos koettaisin…"
"Vai niinkö vaimonne ajatteli. No, koettakaa sitten!"
"Sydämeni tykyttää, herra konsuli. Ja jos ei Gripan niin hyvästi olisi tuntenut minua, en olisi rohjennut pistää jalkaani portista… Se nyt olisi siitä tervasta, katsokaas —"
"Joka otettiin takavarikkoon sinulta. Kyllä, minä olen sen kuullut."
"Mutta mistä sen osasi arvata, herra konsuli, — että hinnat alenisivat niin yhtäkkiä, juuri kun ne olivat korkeimmillaan, niin että sitä vaan koetti ostaa niin paljon kuin sai."
"Mutta nyt kadut, vai mitä?"
"Satakymmenen tynnyriä varastossa… eikä saa muutetuksi rahaan!"
"Ja minkävuoksi, rakas Tollef? Senvuoksi, että spekulanteilta puuttuu se, joka tukkukauppiaalle on välttämätön, nimittäin raha, jolla voisi antaa tervan olla paikoillaan puolen tai koko vuoden ajan, kunnes hinnat kohoavat. Ja siten sitä joutuu pahaan pulaan. Taitaa olla erilaiset asemat? Niin, niin, paras on olla rupeamatta kilpailemaan vanhojen liikkeiden kanssa, sillä tuloksen jo edeltä arvaa."
"Tulee vararikko, jos ei konsuli auta!" huudahti Tollef hädässään.Hän katseli ympärilleen kuin pelastusta hakien.
"Niin, täällä on kyllä paljon muuttunut siitä asti kun sinä olit sahanhoitajana", virkkoi konsuli. "Suuret, valoisat ikkunat navettaan ja talliin. Vesijohto joka paikassa, — kalliita laitoksia."
"Ei, ei, ei! Kyllä on niin rakasta muistella sitä vanhaa tallia ja kahdeksaa pilttuuta… Entä Sokken, joka juoksi peninkulmansa kolmessa neljännestunnissa ja aina tahtoi juosta majurista edelle, niin että konsulin täytyi pyytää anteeksi kirkon luona."
"Silloin oltiin nuoria eikä aina niin hienotunteisia kuin olisi pitänyt olla. Muuten sai Sokken kunniallisen kuoleman. Se alkoi kompastua mäissä, ja sai luotinsa."
"Ja tuolla ulkohuoneiden takana", viittasi konsuli, — "josta kuulet röhkinää, on meillä yhä vieläkin Jeronimus sika. Se lahdataan aina jouluksi, ja keväällä ilmestyy se taas uudelleen", selitteli hän leikillisesti… "Mutta tervasi, Tollef! niihin en voi ryhtyä."
"Niin, niin, kyllähän minä sen arvasin, ett'ei konsuli tahtoisi olla tekemisissä niiden kanssa. Minun olisi pitänyt mieluummin seurata Iversenin neuvoa ja mennä ylös majurin luo. Hän olisi ehkä muistanut, että minä annoin hänen kulettaa rautamutansa maani läpi, sekä viime vuonna, että sitä edellisenä!"
"Niin, majuri, kyllä kai, hän olisi auttanut. Tietysti!" ivasi konsuli.
"Mutta minun vaimoni, hän väitti vaan, että kun oli oikein suuren avun tarpeessa, niin sieltä Lindestadista se oli haettava. Siellä oli koko kaupungin ja piirin pelastava käsi."
Konsuli käveli vähän aikaa edestakaisin…
"Sinä olit hyvä talonhoitaja ja palvelija talossani, Tollef", — puheli hän, "ja minulla ei ollut muuta muistuttamista sinua vastaan, kuin halustasi vaihtaa kelloja. Mutta se oli kai enne siitä, että sinä aikaa myöten tahdoit ilmestyä kauppanerona. Ja, kun sinä sitten äkkiarvaamatta sait tuon perinnön Ameriikasta, silloin sitä alettiin. Ensin halkokaupalla ja sitten hypättiin tervatynnyriin."
"Ah, jumalan kiitos!" kuului helpotuksen huokaus.
"Mitä nyt?"
"Niin, katsokaas kun konsuli alkaa leikkiä laskea, tunnen minä ett'ei hän hylkää vanhaa palvelijaa, joka kerran on ollut hänen leivissään", sanoi hän puoleksi nyyhkyttäen.
"No, no, rakas Tollef! Minä ostan sinun tervasi päivän hintoihin ja se jää sinun varastohuoneeseesi maksutta. Sinä voit huomenna mennä poikani konttooriin…"
Hän näki Margrethen tulevan ulos rappusille ja nyökäytti tyytyväisenä hänelle.
"Noh, oliko sinulla hauska?"
"Neitsy Tank on kattanut aamiaispöydän ulos verannalle… tule niin saat kuulla."
"Tuolla alhaalla tiellä tulee Ulf, ratsastaen Hebellä", huusi hän. "Hän tulee tietysti tänne juttelemaan tanssiaisista", sanoi Margrethe, heidän poistuessaan käytävää pitkin.
… "Sinä kyllä arvaat, äiti, mitenkä kaupungin ompelijattaria oli piinattu, että tultaisiin hienoiksi juhlaa varten", jutteli Bolette istuessaan siellä ulkona.
"Entä Martine sitten", kuulusteli rouva innokkaasti, "miltä hän näytti?"
"Hui, äiti, koristeltu kuin aina! Sehän oli tarkoitettu jonkinlaiseksi maalaisjuhlaksi, — puoleksi ulkona vapaassa ilmassa, kirjavia lyhtyjä ja ilotulitukset puistossa ja soittoa ja tanssia salissa. Ja sitten kahisee Martine keltasessa, raskaassa silkissä, pitsikoristeissa ja hyvin avokaulaisena."
"Voi sentään, Martine on aina teeskennelty ollessaan ruukilla", huokaili rouva. "Hän koettaa kaikin voimin olla hyvissä väleissä siellä, — hän on kuuluvinaan perheeseen ja kutsuu heitä sedäksi ja tädiksi, — sillä Wendelbollahan on salaiset juurensa kokonaan siellä ylhäällä. Mutta se ei sovi, se on hänelle vielä vahingoksi."
"Minä en voi ymmärtää, mitenkä ne kaksi milloinkaan ovat tahtoneet toisensa", ihmetteli Bolette.
"Ovat tahtoneet — tahtoneet?" keskeytti hänet äiti… "Martine parka", hän lopetti ajatuksensa, konsulin ja Margrethen puhellessa ja huutaessa alas Ulfille. "Olen usein miettinyt, että olisikohan hänen voimakas luonteensa tullut onnellisemmaksi, jos hän olisi saanut komean, solakan perämies Witin."
"… Kyllä, meidät korotettiin armossa aina kolmanteen taivaaseen", huusi Ulf, joka astui ylös rappusia, "joimme teemme ruokasalissa, vietiin sitten pitkän eteisen kautta saliin, jossa tanssittiin pianonsoiton mukaan suuremmoisella lattialla…"
"… Vahinko vaan, ettei ruukin metsistä enää saada semmoisia lautoja!" valitteli hän olkapäitään kohauttaen… "Sitten puoli yhden aikana loistavat illalliset ruokasalissa, äiti. Jälkiruoka syötiin tulisoihtujen valossa ulkona leveällä verannalla, jossa ovat ne vanhat pilarit, ja jossa voi kuvitella olevansa kuin Kreikassa."
"Oli niin ihana kuutamo!" huudahti Bolette innostuneena.
"Ja mustaviiksinen luutnantti kävelytoverina, eikös niin!" — jatkoiMargrethe.
"Kuka? — Kuka?" kysyi konsuli äkkiä, tyhjentäessään maitolasiaan. — "Vai niin, tuo Stenvig, joka täällä oleskelee. — Kaupunkilaiskurtiisia… ei minkäänlaista tulevaisuutta."
"Elä nyt, isä, sitä et sinä niin varmasti voi sanoa", huudahti Margrethe vallattomasti, nähdessään Boletten punastuvan ja istuvan siellä alakuloisena ja levottomana. "Voihan hän tulla laivan päälliköksi ja saada muitakin virkoja, isä, Mutta isä tahtoo, että heidän pitää jo alusta olla rikkaita."
"Eiköhän tuommoisten pienten viisaudenlintujen sietäisi hiukan varoa nokkaansa", sanoi konsuli, nykäisten häntä pitkästä letistä, joka ei ollut vielä ylöskierretty päiväksi.
"He olivat saaneet Niils Bjelken sinne ylös auttamaan tulituksen laittoa ja kirjavien lyhtyjen ripustamista", virkkoi Ulf. "Todellakin sovelias tehtävä insinöörille, hänelle aivan sateli ylistyksiä ja kiitoksia sekä majurilta, rouvilta että pääkaupungin vierailta. Kylläpä nyt Niils Bjelke pidetään lämpimänä siellä!"
"Karin ja hän olivat kokonaista kaksi päivää tehneet valmistuksia", huudahti Margrethe.
"Vai niin… vai niinkö! Vai on Niils Bjelke niin ruukilaisten suosiossa", sanoi konsuli miettiväisenä… "Vai niin. Vai niin. Entä itse Karin…"
"Suoraan sanoen, mies ei viitsisi noin vaan ilman muuta ruveta taloustoimiin ja juhlia valmistamaan", sanoi Ulf.
… "Ja kenen kanssa alkoi Karin tanssin? Kenen kanssa hän tanssi?" kysyi rouva kiihkeästi.
"Karin tanssi kokonaista kaksi tanssia Ulfin kanssa, äiti", selitteliBolette vähän ivallisesti.
Konsuli käveli hajamielisenä edestakaisin verannalla ja pysähtyi välistä, katse tuijottaen jäykästi ulos lämpimään kesäaamun sumuun, joka vielä puoleksi peitti lähiseudun ja satamakaupungin katot ja antoi näköalan loppua etäiseen kirkkaaseen juovaan, siniseen mereen, jossa purjelaivat näyttivät valkeilta pieniltä linnuilta.
Hän löi äkkiä kädellään kaiteesen, niin että kaikki säpsähtivät:
"Mitä siihen herraan tulee, on heillä kyllä omat tuumansa hänen suhteensa", mutisi hän, astuessaan alas puutarhan rappusia.
* * * * *
Aurinko poltti ja paahtoi yhä kuumemmin ja kuumemmin.
Lindestadissa se hohti tulikuumista seinistä. Hiljaisuudessa kuului kaappimista tallista, ja ylhäällä kyyhkyslakassa riitelivät kyyhkyset paikoista. Taloudenhoitajatar katosi maitohuoneen ovesta, kädessä korillinen munia, jotka oli koonnut kanakopista.
Koirat makasivat, kielet riippuen punaisina ja ähkyivät ja puhkuivat, ja talon siivelliset ja siivettömät elukat olivat piiloutuneet harvoihin varjopaikkoihin.
Talon kissa, liukas kuin ankerias, tuli hiipien kierrettyään kellaria, jossa se oli vahtinut hiirenkoloa, ja paneutui nyt maata kellarinportaiden kapeaan varjoon ja mittaili, vaanien, silmät puoleksi ummessa varpusta, joka kylpi hiekkaläjässä…
Kaikkialla raskasta, unista hiljaisuutta.
Kesätuuli liikutteli hiljaa lasku-uutimia ylhäällä neitien huoneessa, ja niiden rautalanka löi aina väliin ikkunapuitteisiin.
Molemmat sisarukset olivat pitkään levänneet päivällisen jälkeen, tanssiaisväsymystä…
Äkkiä alkoivat koirat pihalla haukkua kovasti ja oikoen itseään ja haukotellen meni Margrethe ikkunan luo:
"Martine trilloissa, ponyllään ajaen tulee alhaalla tiellä, Bolette", kuului hän sanovan.
"Kahvi valmiiksi, neiti Tank! Rouva Wendelbo on tulossa", huusi hän alas rappusiin.
"Voi, oli niin rauhallista ja niin hyvä olla!" valitteli Bolette. Hän nousi hitaasti ja vastenmielisesti ylös, ja kuin siveli otsaltaan ihanan unen. Hänet oli äkkiä riuhtaistu pois kotiljongista ja hän näki vielä edessään kapealippaisen merimieshatun, jota hänelle heilutettiin jäähyväisiksi, heidän ajaessaan ulos portista. —
— — Talon pikenttipoika oli portaitten luona vastaanottamassa hevosta, ja sisäpiika seisoi käsivarret ojolla, valmiina vastaanottamaan vaippaa ja kaikkia niitä monenlaisia pikkutavaroita ja neilikkavihkoja, joita rouva Wendelbo aina toi muassaan kaupungista. "Nukutaanko vielä tuolla ylhäällä, Nella?" sanoi hän, vilkaisten ylös makuuhuoneen ikkunoihin, ennenkun astui puutarhahuoneeseen.
"Kiitos vaan, olen jo juonut kahvini kotona", sanoi hän, tervehtiessään neiti Tank'kia, joka astui sisään höyryävä kahvikannu kädessä, Ulfin järjestäessä pöytää kahvivhistiä varten.
"Kaikki näyttävät olevan unisia tanssiaisten jälestä" — lisäsi hän ja astui korttipöydän luokse, jossa hän päättäväisesti veti tuolin allensa ja alkoi asetella pasiensia.
Hän huokasi syvään kun se ei päättynyt hyvästi ja jäi hajamielisenä istumaan, vaipuneena omiin ajatuksiinsa, kunnes hän taas äkkiä tarttui kortteihin ja alkoi uudelleen pelata.
"No mutta, istuthan sinä taas täällä sen ainaisen pasiensisi kanssa", tervehti Margrethe ovessa.
"Minä taidan lähteä hiukan kävelemään, että pääsisin päänkivustani", virkkoi Bolette, hän oli jo etehisessä ja asetti hattua päähänsä.
"Sitten minä tulen mukaasi", esitti Margrethe. "Sinäkin! Täytyyhän jonkun olla kotona, Martinen luona".
"Minä vaan ajattelin, että olisi hauskaa nähdä, onko Stenvig saanut yhtään harria tuolla laivatelakan luona. Hän käy onkimassa siellä melkein joka päivä tähän aikaan", selitteli Margrethe viattomana.
"Vai niin! Sitten lähden minä toisaallepäin metsään, jossa saan olla rauhassa", sanoi Bolette säihkyvin silmin ja kiiruhti alas rappusia.
Siellä sisällä jatkui pasiensi keskeytymättä. Kortit lyötiin pöytään yhä kasvavilla ryhdikkäillä napsauksilla, yhä ja yhä uudelleen. Kasvojen ilme oli jännittynyt ja suu vetäysi vinoon, puristui kiinni, niinkuin purisi hän itsensä yhä lujemmin ja lujemmin kiinni siihen asiaan, jota ajatteli.
Äkkiä kirkastuivat kasvot. Terävät piirteet ja harmaat silmät heijastivat syvää iloa, joka hetkeksi teki hänet melkein miellyttävän näköiseksi. Pasiensi oli onnellisesti päättynyt. Tyytyväisenä kokosi hän kortit pöydältä ja kiiruhti isänsä konttooriin.
Katse etsi suurta maailmankarttaa, maapallo jalustallaan ja kartta sen yläpuolella täyttivät kokonaisen seinän ja iltapäivän valossa näytti se olevan pilkutettu täyteen punasia ja sinisiä merkkiä.
Hän kääntyi yhä enempi sitä tarkastamaan, — hän asetti sormensa sille ja seurasi erästä viivoilla merkittyä laivankulku linjaa, samalla kääntäen maapalloa.
"Kulkeekohan se Chinquasin tai Valparaison kautta, Ulf?" kysyi hän ajatuksissaan, kun veli astui ovesta.
"Mitä, kuka? — Ai, kapteeni Witt ja Clio". —
"Eikö niiden pitäisi jo olla perillä? Eikö ole tullut sähkösanomaa?… Koeta urkkia sitä isältä, Ulf", sanoi hän tuttavallisesti veljeensä kääntyen. "Mutta elä vaan sano, että minä olen kysynyt sitä."
"Witillä on aina ollut onni mukanaan — paitsi rakkaudessa", virkkoi veli poikamaisesti, ja meni taas ulos ovesta.
"Roskaa! — Rakkautta… Hui, hai. Mitä hän tietäisi."
Hän heittäysi konttoorituoliin, ja unisena yönvalvonnasta jäi siihen istumaan.
Villiintynyt kärpänen lenteli ympäri huonetta. Yhä suristen törmäsi se napsahtaen ruutua vasten tai rapisi se ylhäällä katon kipsirappauksessa.
Yhä uudelleen herisi se Martinen korvan ja posken juurella ja hän torjui sen aina koneellisesti luotaan.
Hänen silmiensä eteen kuvastui vieläkin maapallon sininen puoli, joka näytti Tyyntämerta.
Unen horroksissaan kuvastui hämärästi hänen eteensä keinuva fregattilaiva, purjeissa jotain epäselvän tummaa… ja kasvot, jotka aina pysyivät pimennossa.
"Chinquas", — huusi hän ääneen ja heräsi siitä, että isä astui sisään.
"Mitä, mitä sinä sanot?"
"Voi, en mitään. Unissa näkee kaikenlaista turhaa, senhän tiedät."
"Totisesti pahempaakin, tässä oli puhdasta guanoa", hymyili konsuli leikillisesti.
Martine sysäsi nopeasti kiinni pari kirjoituspöydän pikkulaatikkoa ja nousi…
"Niin, nyt on ruukin suuri kesäjuhla jo ohitse. Wendelbo läksi sinne nyt iltapäivällä nauttimaan jätteistä ja kaupunkilaisvieraista. Mutta ei kiitos, niistä en minä välitä… Minun täytyy kiirehtiä kotiin katsomaan maalaria, jotka juuri maalaavat uutta aitausta."
"Hoi, antakaa pojan ajaa hevonen esille! huusi hän alas avonaisesta ikkunasta. Minä pistäyn sill'aikaa Anne Weums'in luona."
— Vanhalla matami Weums'illa oli asuntonsa silityshuoneessa. Siellä oli hänen oma paikkansa taloon kuuluvana, aina siitä asti kun hän elämänsä vaiherikkaina aikoina oli hoitanut Martinea, tämän ollessa, pienenä. Mutta se ei ollut hänen alansa. Paljon enempi kirjat, — ominaisuus, jolla hän voitti koulunopettaja Weums'in sydämen ja tuli hänen puolisokseen. Weums'in silmäteränä oli kokoelma vanhoja, kellastuneita, revityltä kirjoja ja papereita, jotka oli löydetty yhdeltä pakkahuoneen yliseltä, alhaalla satamassa, silloin kun se revittiin alas.
"Weums ei kuoltuaan jättänyt jälkeensä mitään muuta kuin tämän hänen niinkutsutun 'kirjastonsa' — jonka matami huolellisesti säilytti, ja jossa oli lähteet niihin moniin ihmeellisiin kertomuksiin vanhoilta ajoilta, joita hän kertoi."
"No, miten jaksat, Anne?" kysyi Martine heti sisään astuessaan. — "Hyvinkö, vai miten? Minä olen sanonut Tank'ille, että hän ei saa antaa kovaa leipää sinulle kahvin kanssa…"
Martine haisteli ilmaa… "Minusta täällä haisee tupakalle, Anne.Ethän vaan ole taas ruvennut tupakoimaan?"
Hän kurkisti uunin suuovien sisäpuolelle:
"Totisesti, — täällä on savipiippu… Sinun ei pitäisi ruveta enääWeums'in aikuisiin tapoihisi, Anne.
"… Vai vaikea tulla toimeen ilman, valittelet sinä, pieni piipun pahanen! Ja sen sinä sanot minulle, vaikka tiedät, — tiedät —.
"On ollut hirveitä myrskyjä Tyynellä merellä, Anna. — Eikä yhtään sähkösanomaa…
"Minä ajoin tänne ylös ajatellen, että olisi ehkä tullut jotain tietoja", sanoi hän synkästi.
"… Sinä tiedät, — mutta ei sanaakaan tästä, Anne!
"Niin, piiloittele ja narraa heitä tupakallasi, niin paljon kuin vaan voit", sanoi hän hyvästellessään ovessa.
"Kaivodeksi häntä kutsutaan, näkkiä, joka vetää puoleensa, — se tai hän. Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen, — hän ja sukunsa, — sysienpoltosta metsässä ennen Ulfvungija", — luki Margrethe vanhasta kirjan kannesta Anne Weums'in luona, — hän oli hiipinyt silityshuoneeseen iltahetkeksi. "Se on jonkinlainen vanha kansan- tai sankarilaulu", selitteli matami.
Margrethen mielestä kaikui se niin ihmeelliseltä, niinkuin jokin, joka olisi voinut tapahtua puolihämärässä, kauvan, kauvan sitten.
Tuo, joka poltti sysiä, ja veti kuin näkki puoleensa "kaivovedessä" ja oli niin mustaihoinen, — yhä selvemmin ja selvemmin oli se Niils Bjelke.
Tuntui kuin olisi hänessäkin jotain, joka veti puoleensa!
Sanat tykyttivät hänen veressään, — tykyttivät niin että tuntui kuin tukahuttaisi se hengityksen. Ja kerran alotettuaan, täytyi hänen lukea ne yhä uudelleen ja uudelleen ja seurata niitä loppuun saakka. Ilman loppusointuja kuin ne olivat, oli hän kuitenkin seurannut sitä rytmiä, jossa ne olivat lausuttavat, — jännittävät ja houkuttelevat kuin unessa…
Jos Niils vaan tietäisi, mitenkä hän aina oli hänen mielessään!…
— Matami Weums'in viisaat silmät tarkastivat Margrethea, joka istui ikkunan luona hypistellen sinistä hortensia kukkaa.
"Nuoruudenverta! Nuoruudenverta!" — sanoivat nuo savunharmaat, varovaiset silmät, vetäytyessään arasti pois.
Tuossa hän nyt oli istunut joka päivä ja vahtinut ruukille vievää tietä, odottaen tulisiko Niils kulman takaa, — niin jännityksissä, että hän oli kokonaan unhoittanut sen mitä äsken kysyi.
Ei, rakkaus ei siedä pakkoa, ei kahleita. Se on kuin tulenliekki, mietiskeli matami. Tuommoiset avosydämiset nuoret uskovat, että siinä on koko maailman onni. Sitten niitä voi olla yksi, kaksi jopa kolmekin —.
Matami katseli ympärilleen —
Margrethe oli kadonnut — — —
* * * * *
— Kellertävä ilta-aurinko valaisi niitty törmää, jossa väki vielä työskenteli, pitentäen epämääräisiksi miesten ja hevosten varjot.
Ilma huumasi…
"Margrethe… Neiti Margrethe Ulfvung!" — huusi Niils Bjelke tieltä. Hän näki Margrethen kulkevan tietä alaspäin, jolla ylempänä seisoi heinäväkeä.
"Ai, sinäkö se olit Niils!" vastasi hän hämmästyneenä. "Oletko saanut uuden koneiston ruukilla käymään?"
"Olen, huomenna sitä koetellaan."
"Neiti Tank'illa on avain, jota ei saada avainreiästä pois, ja vanha proomu vuotaa, ja kalkkikaivoksen luona on työntökärryt, joista pohja on poissa, — sinä kyllä voisit korjata ne!" kiusotteli hän.
Niils Bjelkestä tuntui kuin olisi näky tuossa loihtinut hänet…
Ilta ja Margrethe suojaten silmiään kädellään katsoessaan häneen, — hän oli kuin noiduttu — Lindestadin päivänpaiste!… Tuon mahtavan, vanhan saatanan tytär juuri! — se selvisi hänelle äkkiä.
"Mitä sinä ajattelit, Niils, — mitä se oli? Näytti aivan siltä kuin olisi käärme sinua puraissut."
"Hyi, minkälainen tämä maailma on, jossa me elämme!" huudahti hän."Tule, tule Margrethe, niin lähdemme kävelemään."
Heidän siinä ääneti kulkiessaan, löi hän vähä väliä kepillään ruohikkoon, kuin vihollisia hätyytellen…
"Uskotko sinä, Margrethe, että voisit luvata minulle jotain", sanoi hän äkkiä ja katsoi tutkivasti Margrethea silmiin, —"ettet milloinkaan usko kun minusta pahaa puhutaan, tehköön sen ken tahansa? Vaan tule minun luokseni ja ota itse selvä asiasta."
Hänen rintaansa ahdisti… nyt se taas valtasi hänet, tämä sama tuska siitä, että hänen täytyi pettää joko isänsä tai Niils.
"Kas nyt, miten epäluuloinen sinä olet", — kierteli hän kysymyksen. "Minä ajattelin, että meillä olisi ollut niin hauska kävelyretki ja sensijaan sinä mietiskelet maailman luomista ja lyöt nurmikkoa…
"Kaikki on niin surullista!" — valitteli hän. "Kotona hiipii Bolette ympäri äänetönnä kuin muuri, — ei ajattele muuta kuin tuota luutnanttia. Hän jää pitkiksi ajoiksi seisomaan ajatuksiinsa, kampa hiuksissa, kuin suolapatsas. Ja voitko ajatella, että kun aamulla pisti päähäni tervehtiä häntä sotamiehen tavalla, alkoi hän ääneen itkeä. Minä en todellakaan tiedä onko hän onnellinen vaiko onneton. —
"Ja varma on, että hän pelkää niin kovin isää, — että isä ei suostu, että hän ottaisi Stenvigin! Mutta isä ei voi sitä kieltää, kunhan Stenvig vaan oikein koittaa."
"Hm, sitä ei niinkään tiedä", virkkoi Niils katkerasti. "Sinun isäsi voi kyllä olla oikeassa. Ajan kuluessa ehkä rakkauskin haihtuu, ja sitten on hän vaan köyhä rouva Stenvig parka!"
Margrethe pysähtyi ja silmänsä säkenöivät:
"En askeltakaan, en askeltakaan tule edemmäksi sinun kanssasi. Jos maailma on sellainen, en minä viitsi elää siinä. Hyvästi, Niils Bjelke!" — huusi hän kiihoittuneena ja kääntyi pois.
"Mutta Margrethe… Mutta Margrethe"… Hän seurasi häntä kiireesti. "Elä toki ymmärrä väärin sitä, minkä katkeruudessa sanoin. Se oli vaan vaahto, joka virtasi yli reunojen… Minulla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, katsos, — olen ollut niin yksin. Enkä milloinkaan ole ajatellut itselläni olevan muuta ystävää kuin sinut."
Margrethe katseli poispäin ja käveli edelleen niinkuin ei haluaisi sovintoa.
"Mutta väistä edes tuo ilkeä hattusi, tahdon nähdä silmäsi. Ethän tahtone sammuttaa ainoaa iloani tässä maailmassa!"
Margrethe kääntyi äkkiä häneen päin. Kasvonsa punoittivat. Mutta Margrethe kohtasi hänen katseessaan jotain niin tuskallista, — ikäänkuin kysymyksen siitä, tahtoisiko hän todellakin jättää hänet taas yksikseen tänne elämän tielle?
"Mutta Niils!" huudahti hän. "Sinä olet tänään taas niin ihmeellinen, — oikein tyhmä"… Ja heti senjälkeen huudahti hän:… "Mennään poimimaan vaaramia puutarhanaidan luota, ehkä ne ovat jo kypsiä."
Ja samassa oli hän jo kaukana nurmikolla. Hän kulki kuin tanssien ja katseli vähäväliä taakseen —
"Täällä on aivan täynnä ihania marjoja", huusi hän pensaikosta; — "etkö sinä pidä niistä?…
"Kuuleppas Niils, oletteko te Robert Düringin kanssa tulleet niin hyviksi ystäviksi?"
"Ystäviksi? Ystäviksi? — Se riippuu siitä, mitenkä sen ottaa. Miehellä, joka jotain tahtoo, ei ole ystäviä. Huomenna voivat harrastukset muuttua ja silloin ollaan kilpailijoita, ehkä vihamiehiäkin!" huudahti hän.
"Minä vaan ajattelin, kun sinä olet ollut niin paljon ruukilla viime aikoina", sanoi Margrethe väliäpitämättömästi, poimiessaan ja syödessään ahkerasti.
"Robert Düringissä on voimia. Hän on lahjakas, teräväsilmäinen ja voi innostua asioista!… Ehkä joskus saamme nähdä tämän laakson aivan toisenlaisena, kuin se nyt on edessämme, Margrethe", sanoi hän viitaten ympäriinsä… "Me olemme, Robert ja minä, yksimielisiä siitä, että tuolla rautaruukin ja kaupungin yläpuolella piilee kuin kuollut vesi. Ja me olemme myöskin yksimieliset siitä, että saamme siihen elämää!"
Margrethe lopetti äkkiä marjansyöntinsä.
"Siellä on vesivoimia, joita tarvitaan, ymmärrätkö, — vähitellen ruvetaan kuivaamaan soita siellä ylhäällä, — niitä on siellä kyllälti, — ja sitten saataisiin luoduksi virta, jossa olisi niin suuri putous, että se käyttäisi naulatehtaan. Kun tämä on valmistunut, jatkamme me uusilla yrityksillä, — niin, kuka tietää, — tehtaan toisensa perästä ehkä perustamme kerran pitkin koko laaksoa."
"Mutta Niils… mutta, kuule?" änkytti Margrethe; oli jotain pelästynyttä hänen katseessaan. "Miksi et puhu tästä kaikesta isälle? Ensiksi isälle."
Niils kiivastui…
"Sen kyllä sanon sinulle. Määräysvalta luisuisi samalla käsistäni! Ja tässä asiassa olen minä se, joka näen, osaan ja tiedän."
"Kuuletko Niils, silloin sinä et onnistu", sanoi hän soinnuttomasti; — "et onnistu milloinkaan."
"Ei ei, — sanot sinä. Niin ovat kaikki täällä opetettu ajattelemaan.Mutta sittenpähän nähdään", sanoi hän terävästi.
"Elä nyt, Niils, — nyt katsot taas niin pahasti."
"Minä en osaa väistyä tieltä, tiedätkö", sanoi hän lyhyesti.
"Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen sysienpoltosta metsässä ennen Ulfvungija", muistui äkkiä Margrethen mieleen.
Jäädyttävän kylmä tunne valtasi hänet, eikä hän voinut kuin varkain katsoa Niilsiin.
Tuntui että ratkaiseva käänne oli tulossa…
Hän, tuo musta mies, jonka hän tiesi olevan niin lähellä itseään, — hän oli vieras — petolintu, joka leijailisi vaanivin silmin hänen kotinsa ympäri, laskeutuakseen sinne alas ja joka jo veressään tunsi mahdottomaksi yhdistyä ja sitoutua hänen isänsä taloon.
Semmoinen oli asia.
Hänen silmänsä vilkasivat kerran toisensa perästä hänen tahtomattaanNiilsiin. Ne hakivat apua…
Oli yhä enempi ja enempi asioita, jotka hän tahtoisi sanotuiksi.
Suurella vaivalla hillitsi hän itsensä ja koetti sanoa hiljaa ja matalalla äänellä:
"Ajattele sitä, että isäni kautta sinä voit saada koko elämäntyösi suoritetuksi."
"Korkeaksipa hinnan korotat", sanoi Niils hymyillen. "Mutta et kuitenkaan onneksi kaikkein korkeimmaksi", sanoi Niils lämpimästi katsoen häneen.
"Kaiken, Niils, mitä aijot", jatkoi hän melkein rukoillen.
Niils katseli häntä kauvan ääneti, mutta kääntyi äkisti pois:
"Se on vaan se, että minun pitäisi luopua jo kynnyksellä omasta itsestäni"…
Jotain erikoista oli nyt tullut heidän väliinsä.
Sanat tulivat katkonaisina, kumpasenkin ajatellessa omaansa — samaa asiaa.
Hän tunsi olevansa voimakas, — tunsi voivansa voittaen nostaa morsiamensa satulaan.
Margrethe, jolla pohjana aina oli iloisuutensa, unohti tulevaisuuden ja kaiken…
— Niils se oli, jonka hän näki kaikkialla kesäillan hämärtäessä —, Niils, joka iloisesti tervehtäen kääntyi yhä ja yhä uudelleen häntä kohti, hänen seisoessaan puutarha-aidan vieressä ja katsoessaan Niilsin ja hänen mustan varjonsa jälkeen, joka katosi alas kaupunkiin sen kimmeltäviä ruutuja vasten…
"Kaivovedeksi häntä kutsutaan, näkkiä, joka vetää puoleensa, — se tai hän. Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen, — hän ja hänen sukunsa", —
Se tykytti hänen suonissaan koko illan, kunnes se sulautui uneksi.
— Ajatuksiinsa vaipuneena riensi Niils Bjelke aika vauhtia ylös tätinsä paperikaupan rappusia. Hän tarttui niin kovaa lukkoon, että puodin ovi helisten paukahti auki.
Enin osa päivän liikkeestä oli jo ohi; pieni palvelustyttö vaan järjesteli myyntipöytää.
Sisähuoneessa, jossa lainakirjasto täytti hyllyt ja seinät, istui neiti Bjelke kumartuneena karkean liinavaatteen ylitse ja vuoroin ratkoi ja ompeli lampun valossa. Tukka oli melkein harmaa, mustat kulmakarvat erityisesti silmiinpistävät ja paksut, kaareutuen molemmin puolin terävää nenää.
"Voitko antaa minulle jotain illalliseksi, täti?" Niils piteli vastausta odotellen kättään ovenkahvalla. — "Viivyin niin myöhään Lindestadissa."
Syntyi äänettömyys, — kuului ainoastaan rat, rat, rat, neidin repiessä karkeaa liinavaatetta.
"Luulenpa, että konsuli huomaa, että kone saatiin hyvinkin pian käymään, täti."
Rat, rat, rat…
"Minä olen iloinen, kun olen voinut näyttää hänelle, että ymmärrän asiani", jutteli hän edelleen.
"Niin, olet kai, poikani!" sanoi neiti vihdoin raskaasti. — "Mutta sinä tiedät kyllä, Niils, että on pitkältä vielä varmaan asemaan siellä… sinulle nimittäin, isäsi ajoilta asti."
"Sinä tarkoitat samaa kuin konsuli Breien puhuessaan paikallisesta laivaliikkeestä… kaupungin nenä, jolla haistelisi itsensä eteenpäin", ivaili Niils.
"Rat, rat, rat",… Hän istui ääneti kuin musta lintu, joka katseli kynsiään.
"Minä sanon, ole voimakas", alkoi hän äkkiä puhua. "Ole voimakas,Niils, juuri nyt, kun sinä alat."
"Vai niin, täti, minä ymmärrän kyllä! Se sinua pistelee, että olen oleskellut näinä päivinä niin paljon Lindestadissa", sanoi hän äkäsesti.
"Varo itseäsi, varo itseäsi, Niils!" kuiskasi hän. "Sinä olit vaarallisella seudulla. He ovat kaikki saaneet potkun selkäänsä, — kaikki paitsi isäsi, joka makaa kankeana kirkkomaalla. Kaikki ovat menettäneet omat silmänsä ja omat mielipiteensä, — he käyttävät Knut Ulfvungin lasisilmiä."
Niils tunsi tuon lyhyen pään nyökäyksen ja tuon päänpuistutuksen.
"Mutta meidän täytynee muistaa", jatkoi hän hurskaasti, että konsuli hankki minulle tämän paperikaupan, — kukistettuaan ensin isäsi ja saatettuaan hänet vararikkoon.
"Ja senvuoksi täytyy minun kulkea täällä kuin krapuna, tuo ikuinen kiitollisuus taakkana!"
"Rat, rat, rat"…
Lindestadiin olivat sunnuntai-iltapäivällä kokoontuneet useat tavallisista vieraista.
Poltettiin sikaria ja juotiin kahvia tai seltteriä ulkona suurella verannalla, tai hajaannuttiin alas puistoon.
— "Kaikkein kauneimmat, Martine!" huusi Ulf, "ovat Rosamundalle", — nauroi hän. "Minä ajattelen aina yhtä ruusunnuppusuuta."
Hän ihaili nykyään ruusuja ja kulki aina ruusunnuppu napinlävessä.
"Minä olen oikeastaan tähän asti ollut kuiva puutikku", jutteli hän sisarelleen, — "asioita ja asioita. Mutta nyt aion muuttua", sanoi hän pistettyään valikoimansa ruusunnupun napinläpeensä, — "elää runollisempaa elämää. Olenhan pian kolmenkymmenen vanha, Martine, ja kerranhan tässä on ruvettava runolliseksikin, jos en päätä päiviäni puupalana, — yksinäisenä vanhana poikana — —
"Niin, hyvästi!"
Martine katsoi hänen jälkeensä, kun hän katosi puutarhan portista.Veli oli nykyään kuin myrkyllisen ruusun okaan pistämä…
Ulf oli tilannut muutamia korkearunkoisia ruusuja "Pricipessa di Napolia", jotka vastikään olivat saapuneet, ja oli juuri aikeissa lähteä viemään ne Karinille ruukille, joka harrasti ruusujen kasvattamista.
… Ukon päähän oli pistänyt jotain Karinin suhteen. Ja yks, kaks, kolme, tuossa tuokiossa oli Ulf rakastunut! Ja siellä hän nyt kävelee, haaveillen ruusutaivaassaan.
Kristen Wendelbo seisoi katsellen kesyä varista, joka hyppeli nurmikolla.
"Sinä raakut siinä, Morten —
"Nii-in, täällä näkyy olevan jotain tekeillä…
"Ja minä tässä uskottelin, että Robertin ja Niils Bjelken suokuivaukset huvittivat Ulf lankoani, kun hän viime aikoina niin usein ajoi ruukille", mutisi hän. "Hän piilottautuu siis kytösavuihin…
"Mutta rakas herra Morten, ei ole niinkään yksinkertainen asia astua avioliiton ikeen alle. Siellä on kylliksi sijaa tyytymättömyydelle, kritiikille ja muulle, — suuressakin määrässä." — —
— — — Konsuli oli seisonut verannalla ja katsellut Ulfin jälestä, joka ajoi pihasta.
"Kuuleppas Martine", sanoi hän tuttavallisesti tyttärelleen, — "Solvang on myytävänä, tiedätkö. Minun tekisi mieleni lähteä sitä katsomaan jonain päivänä, — ehkä se olisi sopiva talo Ulfille, se näyttäisi niin komealta satamaan. Olen aikonut jättää koko jäähomman hänen hoitoonsa nyt syksystä…
"Siten saa hän yhdellä kourauksella sen mitä nuo toiset — Robert Düring ja Niils Bjelke tuolla kaivavat vuosikausia", — sanoi hän tyynesti, nähdessään insinöörin pyörähtävän portista ja hyppäävän rattailta.
"Päivää, päivää, hyvä herrasväki!" huusi hän.
"Minä sanon teille", sanoi konsuli kääntyen toisten puoleen, — "että hän on musta kuin neekeri suonsavusta kuusi päivää viikossa, ja näkösensä on hän ainoastaan seitsemäntenä.
"… Hänen aikomuksensa on näet — ja nuorillahan on aina suuret aikeet, niin että elämällä on niissä tinkimisen varaa, — luoda uusi vesivoima, nopeasti virtaava joki noista monista umpi lammikoista ylhäällä meidän suomaillamme. Heillä on vahva usko, noilla kahdella keksijällä. Ja juuri tuota uskoa minä kunnioitan, rakas Bjelke."
"Olen minäkin kävellyt omin jalkoineni siellä ylhäällä, minä myöskin", nauroi apteekari, — "olen käynyt katselemassa, tulisiko heidän raudansekaisesta vedestään rikkaudenlähde, joka pantaisiin pulloihin ja vietäisiin edemmäksi."
"Niin, siellä he pysyvät suolla, nämä molemmat", jatkoi konsuli — "saraheinien ja raudanpitoisten ruskeiden lätäköiden keskellä, puettuna sekä tulta että vettä kestämään, tehden mittauksiaan, ja kirpeän savun häikäistessä heidän silmiään siltä puolelta, jossa suo palaa…
"Yhtenä päivänä tietysti iloisia ja toisena päivänä epätoivon vallassa, — vai miten?" sanoi hän leikillisesti. "Kyllä minä tunnen tuon!"
"Epätoivon vallassa?" vastusti Niils, — "nyt, kun meillä on varmat mittaukset pitkästä, yhtäjaksoisesta vesireitistä!"
"Nerokas ajatus, joka voi muuttaa majurille kivet leiviksi", huusi kapteeni innostuneena.
"Tahi oikeammin paljaasta mädänneestä mudasta!" matki apteekari.
"Hm… m!… Muuten aivan minun vanha ajatukseni noin seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten", sanoi konsuli painavasti… "Minä pyysin toisia mukaani soille, minäkin; mutta en tavannut ainoatakaan sielua, joka olisi tukenut yritystä säästöpankin varoilla! Toisenlaiset ajat nykyään, herra kapteeni, toisin asiat arvostellaan! Ei ainoatakaan epäilystä, kun ehdoitin lainaa suonkuivauksianne varten…
"Ja minun vähäpätöinen ääneni on valmis palvelukseenne, jos tarvitaan enemmän", jatkoi hän, — "tai mitä sinä siihen sanot, pankinjohtaja? On oleva minulle ilo kuulla takomista ystäväni majurin naulatehtaasta."
Niils seisoi kunnioittavasti kuunnellen, — hänen katseensa harhaillessa ja etsiessä jotain…
"Bolette! Margrethe", huusi konsuli, "toimittakaa insinöörille kahvia".
— Tänään oli säteilevää loistetta nuoren miehen silmissä, kärsimätöntä kiirettä, kun hän tapasi Margrethen. Ja se muodostui omituiseksi harvasanaisuudeksi hänen puoleltaan, heidän vihdoinkin kävellessään yhdessä alhaalla puistonkäytävillä.
Hän oli ajatuksissaan puhunut ja jutellut Margrethen kanssa, uskonut hänelle kaikki ne tuumat ja aikeet, jotka näinä päivinä olivat syntyneet hänen päässään, — runoillut ja uneksinut hänen kanssaan.
Hänen mittauksensa olivat saaneet hänet vakuutetuksi siitä, että se virtaava joki, jota hän oli luomaisillaan suovesistöistä, voisi luoda uuden tulevaisuuden koko laaksoon.
Ja tämä näky, — nämä toiveet, — tämä salaisuus, joka nyt — vielä sen löytämisen hetkenä oli tukahuttaa hänet, — synnytti hänessä halun puhua siitä, — ja puhua siitäkin, että Margrethella oli kuin oma kuningaskuntansa useammassa kuin yhdessä hänen unelmistaan, — eikö hän sittenkään voinut uskoa tätä ihanaa salaisuuttaan hänelle! — Asiaa oli ajettava viisaasti ja lujin käsin, — ei päästää toista porrasta ennenkun jalka oli seuraavalla. Kokonainen näköpiiri uusia yrityksiä heijasti hänen sisäiselle siimalleen…
Hänen sykkivä verensä sanoi hänelle, että tämä hänen oli kannettava yksin, kunnes voitto oli varma… Pieninkin hymyily tai iva Margrethen puolelta, — tuntuisi kuin olisi siinä pisara isän vanhaa uhkaa! Tässä ei Margrethe saisi varomattomasti loukata häntä. Tuntui, että heidän suhteensa voisi siitä rikkoutua, — sammua ja himmetä — ja koko virta tukkeutuisi hänen toiveiltaan ja luovalta voimaltaan.
"Nyt sinä sen näit", sanoi Margrethe ilosta loistaen, heidän kulkiessaan omenapuiden välissä, — "tuntuuko sinusta vieläkin, että isä vastustaisi sinun aikeitasi!"
Niils kulki hajamielisenä, nyykäyttäen omille ajatuksilleen…
"Sinä luotat minuun ja isäsi luottaa minuun, silloinhan kaiken pitäisi olla niinkuin oleman pitää. Ja rahoja on saatavissa ja muutenkin apua. — Mutta sitten on vaan se, — että kuka sitten viimeinkin seisoo ylimpänä huipulla?
"Silloin luonnollisesti ei ainakaan se, joka on työn tehnyt; vaan se, joka sitä ensiksi ajatteli. Itse ajatus… Ja se oli sinun isälläsi jo seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten!"
Hän toisti — "seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta"…
"Hui", huudahti Margrethe, — "sinä näet taas kaiken niin väärässä valossa. Minä jo luulin, että sinä olisit niin iloinen, minä…
"Mutta sinussa on väliin jotain omituista Niils!" — jatkoi hän. "Sen näkee jo sinun päästäsi, se on aivan pyöreä, — eikä niinkuin muiden… Ja hattu", hän vetäsi sen hänen päästään ja lutisti sen käsissään, — "koko hattu on uhkaa täynnä."
"Niin, voisi kysellä ja kysellä, mitä oikeastaan tahdon tässä talossa?"
"Niin, minä myöskin ihmettelen sitä, miksi sinä tulet?" sanoi hän veitikkamaisesti Niilsiin katsellen.
"Hm… taitaa olla se sokeri, joka on siroitettu kakun päälle", sanoiNiils hymyillen ja otti hänen käsivartensa kainaloonsa.
"Oletko sinä kuullut puhuttavan eräästä paikasta, jonka nimi on kaivovesi?" kysyi Margrethe äkkiä. "Kaivovesi?"
"Niin, — joka on pohjaton, — musta, — kuin silmä"…
"Mikä vesi se on?"
"Niin, se on minun salaisuuteni! Siellä minä elän, tiedä se, ja kulen ja rakentelen ja saan kaikki semmoiseksi kuin tahdon."
"Mutta mikään lampi ei ole pohjaton", — hymyili Niils. "Jos niin olisi, niin olisin voittanut leikkini!"
"Hyi", huudahti Margrethe. "Sinä et ajattele muuta kuin soiden kuivaamista ja kaikkea senlaista ikävää!"
"Niin, totisesti ei ole hauskinta olla siellä suossa rähmimässä. Tuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi, ennenkun siitä jotain tulee… etsii edes yhtä ainoata silmäystä, joka mahdollisesti voisi heijastaa samaa vakuutusta tai jotka alkaisivat uskoa edes vähäisenkään…
"On vaan kysymyksessä voittaminen, — lyhyesti ja varmasti, ainoastaan voittaa! — Se mies, joka tahtoo luoda jotain uutta, hänen täytyy kulkea vaikeuksien kautta. Mutta hänen sydämmessään vallitsee suuri tunne, joka kohottaa hänet korkealle yli kaiken pikkumaisuuden."
"Mutta Niils!… Nehän uskovat kaikki sinuun…"
"Nii-iin, että ajatus pienestä naulatehtaasta kyllä on hyvä", hymyili hän…
"Mutta jo ainoastaan tuo kotiintulo iltasilla tädin luokse, kun hän kulkee epäilevänä siellä huoneessaan, kuin omien kenkiensä narinan säveleen mukaan, ja aina tarkottaen jotain, joka vain silmännurkissa välähtää."
"Niin, hän vihaa isää", sanoi Margrethe hiljaa, — "eikä hän varmaankaan sallisi sinun tulevan tänne ylös"…
He olivat tulleet melkein totisiksi kulkiessaan siinä ja ajatellen kumpikin omiaan…
Sieltä johti tie alas puiston metsäisempään osaan, josta se taas kääntyi ylöspäin.
He kulkivat hiljempaa ja hiljempaa ajatellen, että täältä pitäisi heidän kääntyä pois.
He pysähtyivät pysähtymistään — useammin ja useammin — pysähtyivät suuren tammen alle, jonne päivä paistoi vihreitten lehtien lomitse…
Hän otti esille linkkuveitsensä ja alkoi hajamielisesti piirrellä puunkuoreen…
Mutta sitten kuului lähenevän parin puhelua. Ja arasti kääntyivät molemmat nopeasti taas ylöspäin.
"Hui", huudahti Margrethe, "tuolla lentää Bolette kuin kuiva nahka, ja vie hattua isälle, ja juuri äsken kantoi hän tyynyjä ja vaippoja äidille alas verannalle. Hän koettaa keksiä jos jotain, ja olla huomaavainen, että he olisivat tyytyväisiä häneen… Ja sitten tulee hän yht'äkkiä äidin luo itkien ja nyyhkien. Ja äiti sanoo, että se on veren vähyyttä ja saa lääkärin määräämään hänelle rautaa.
"Mutta minä tiedän, mikä häntä vaivaa. Hän ja Witt ovat kihloissa ja salaisessa kirjevaihdossa. Hän aivan säteili ilosta eilen saatuaan kirjeen häneltä, jossa hän kertoo saaneensa perämiehen paikan eräällä rannikkolaivalla, — se on varma tulevaisuudenasema. Mutta nyt hän taas pelkää sitä että Witt kirjoittaa isälle ja äidille"…
— Ylhäällä, hiljaa lorisevan suihkulähteen luona kävelivät tullikasööri ja kapteeni, haukottelivat ja olivat ikävissään, odotellessaan vhistiä.
Ja merkitsevästi nyykäyttäen päätään Niilsille, juoksi Margrethe ylös rappusia verannalle, jossa osa naisista istui juomassa iltapäiväteetä.
Kapteeni Woldin rouva oli kyllä toivonut saavansa vähän sielunlohdutusta tänään. Mutta täti Narna sai sen vältetyksi, asettuessaan istumaan muiden luokse sinne ulos. Ja kapteenin rouvan täytyi nyt hiljaisuudessa vetää raskaita, haikeita huokauksiaan.
… "Oli niin painostavaa, että kärpäset putosivat pyörtyneinä alas katolle!" päivitteli Martine ruokasalissa äidilleen, joka tuli sinne antamaan ohjeita neiti Tank'ille, — "se ei ollut muuta kuin vatsakuumetta, hän olisi yhtähyvin voinut mennä tohtorin tai apteekarin luo, eikä istua siellä kiusaamassa kanssaihmisiään"…
— Ulkona verannalla istuivat rouvat vielä ikäänkuin hälvenevä auringonpaiste kasvoilla innostuneista ihastuksen osoitteista täti Narnalle, kun samassa alhaalla portin luona syntyi vilkas liike — uusia vieraita!
Ulf, juuri palattuaan ruukilta, huusi ja tervehti, ja ratsuhevosilta hyppäsi kolme hänen ystäväänsä.
Ylhäällä verannalla vaihdettiin toinenkin silmäys, kun viimeinen herroista — hän hienossa urheilupuvussa, pehmeä matkalakki painettuna alas silmille — huomattiin Karsten Verö'ksi, rikkaan Strömvigin tilanomistajan pojaksi.
"On siis nyt palannut kotiin, oltuaan pitkän aikaa Skotlannissa maataloutta tutkimassa!" kuului naisten joukosta.
He kiiruhtivat kaikki tervehtimään isäntäväkeä ja molempia tyttäriä.
Pormestarin rouva kumartui verannan kaiteen yli:
"Ei, mutta katsokaahan, miten soma ja iloinen Margrethe on tänään; hän ei ainakaan kule silmät alas luotuina! He saavat Lindestadin päiväpaisteen suoraan silmiinsä…
"Olisipa hauska tietää kuka se on näistä kolmesta!" — sanoi hän leikillisesti. "Näyttää siltä, että heillä jokaisella voisi olla kosimakirje taskussa."
"Minusta on muuten niin omituista", kuiskaili tullikasöörin rouva; "minusta tuntuu kuin jotain olisi luisunut käsistä — jotain, jota ei oikein voi ymmärtää. Miksi? — miksi ei koko talvena enempää kuin nuo yhdet ainoat tanssit Lindestadissa? Kun on huvitukset kysymyksessä, on totuttu aivan toisenlaisiin tuuliin tältä taholta. Mutta todellakin tuntuu, että Lindestadin tyttäret ovat olleet hyvin vähän huvitettuja niistä tänä talvena."
"Niin, onhan sitä arveltu jos jotain kaupungissa", vastasi apteekarin rouva — "ja viimeinkin keksittiin Bolette ja hänen reserviluutnanttinsa, — kunnes hänkin matkusti pois. Hänen sijansa anastivat Jentoft ja Tornö, jotka riitelivät tytöstä ja ajoivat tänne ylös ehdottaen vuoroon reki- ja hiihtoretkiä ja kutsuen tanssiaisiin. He saivatkin heidät mukaansa. Margrethella oli niinkuin aina tanssikirjasensa täytetty jo ennen saliin tulemistaan; mutta hän ei ollut enää seitsemännessä taivaassa niinkuin ennen…"
"Katsokaahan", keskeytti apteekarin rouva kiivaasti, — "rouva Ulfvung on vienyt Karsten Verön istumaan viereensä penkille. Hän kuulustelee häntä niin tyynesti ja tarkkaan kuin ainoastaan täti Narna sen voi tehdä. Minä tunnen hänet niin hyvästi… Katsokaapas vaan noita läpitunkevia silmiä. Minä olen varma siitä, että hän ottaa selvän sekä siitoseläimistä, että lehmäroduista ja siitäkin miten hän on viettänyt aikansa Skotlannissa."
"No mutta, hyvät ystävät", keskeytti heidät rehtorin rouva kärsimättömästi — "tai luuletteko todellakin, että rouva Ulfvung on niin paljon parempi kuin joku meistä muista?"
"Ei—ei, — jos nyt ruvetaan vertailemaan, niin", virkkoi apteekarin rouva.
"Mutta hän se peräsintä hoitaa. Ja sille, jolle jumala viran antaa, sille antaa hän myöskin ymmärryksen, ajattelen minä", — virkkoi rehtorin rouva vähän terävästi.
Syntyi hiukan painostava väliaika.
"Tämäköhän se nyt on se prinssi, jota kaikki olemme odotelleet?" sanoi tullikasöörin rouva, seuratessaan alhaalla verannalla olijoita…
Ulf tuli äkkiä juosten ylös ja alkoi vääntää isoa kiikaria, joka oli asetettu jalustalle.
"Keitä ihmeessä nuo ovat, jotka aikovat tänään purjehtimaanRastingsin huvijahdilla. Se on täysissä purjeissa", huudahti hän.
"… Kokonainen seurue, joka varmaankin aikoo ulos saaristoon kalastamaan ja keittämään tänä iltana…
"Ja nyt ne lähtevät rannasta!" sanoi hän innoissaan laskiessaan kiikarin pois. Naiset lähestyivät uteliaina…
"Molemmat Rastingsin tyttäret", väitti neiti Winsloff, joka oli tunkeutunut esiin katsomaan. "Minä tunnen aivan varmasti hatut. Ja tuo tuolla purjeen luona, jolla on tuo suoralaitainen hattu, on aivan varmaan satamapäällikön rouva. Takana seisoo satamapäällikkö itse vaaleassa kesäpuvussaan… Ja tuolla neiti Rosenberg… Ja tuolla"…
Oltiin tuntevinaan useampiakin ja kiikaroitiin innokkaasti, kunnes valkoset purjeet katosivat saarien taakse.
"Todellakin… omituista, mitenkä laivanvarustaja Rastings on tullut hyväksi ystäväksi herra satamapäällikön kanssa", huomautti Ulf punastuen. "Siitä voi tulla oma seurustelupiirinsä", lisäsi hän, mennessään taas alas rappusia.
"Satamapäällikköläiset ovat hyvin miellyttäviä ihmisiä", huomautti rehtorin rouva. "Mutta he eivät tunne tämän seudun oloja."
"Niin, niin, en minä tiedä", — sanoi tullikasöörin rouva miettiväisesti rehtorin rouvalle, — "kun ihmiset eivät tahdo pistää sormeaan maahan ja haistella, missä he ovat, niin" —
"Minä suoraan sanoen en usko, että te oikein käsitätte konsulia tai koko tätä perhettä!" huudahti apteekarin rouva. "Minkälaista täällä olisi olo ilman tätä taloa. Voisi melkein sanoa, että hän on kuin koko seudun kuningas, ja kuka ei mielellään alistuisi semmoisten ihmisten mielen mukaan! Sen minä vaan sanon, että se osoittaa ymmärryksen puutetta. Mutta hän ei kai vielä ole ollut kyllin kauvan paikkakunnalla."
"Niin, te olette varmaan oikeassa", — sanoi rehtorin rouva hymyillen, — "vaaditaan aikaa tutustumaan oloihin. Minähän olenkin ollut täällä vaan pari vuotta."
Elokuun ilta alkoi hämärtää. Valojuovana harjun reunalla näkyi pieni, vaalea laita kuusta, joka pian kiertäisi kukkulan ja sitten pujahtaisi sieltä esiin suurena, pyöreänä elokuun kuutamona.
Ilma tuntui hiukan viileältä, ja naiset siirtyivät pois verannalta.
Alhaalla eteisessä olivat kaikki lamput sytytetyt. Ja vähän senjälestä loistivat valot koko ikkunarivistä.
Pari palvelijatarta lähetettiin puutarhaan kokoamaan vieraita ja ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.
Kokoonnuttiin eri tahoilta; vanhemmat herrat vhistihuoneesta, jossa olivat pelanneet pari tuntia.
Konsuli astui kiireesti sisään, Ulf kantapäillään…
Vieraat eivät olleet vielä tulleet sisään ja hän heittäysi etuhuoneen sohvaan ja veti lankonsa pankinjohtajan viereensä.
"Sinähän pidät huolen Rastingsin rahtiseteleistä", — virkkoi hän."Se hänen vanha kaljaasinsa on tainnut taas päästä onnellisestiLeith'iin ja on lastattu täyteen hiiliä…
"En tiedä missä kunnossa lienevät muut; mutta, joka kerta kun kuulen, että hän laskee tämän mädänneen laivansa menemään sinne, tuntuu kuin saisin piston rintaani. Kapteeni paran täytyy monen monta kertaa vuodessa myrskyssä ja lumituiskussa sulkeutua ruumiskirstuun vaimonsa ja lastensa vuoksi. Voi totisesti sanoa, että hän sillä lahonneella lotjalla leijailee hautansa ylitse, aina siitä kun hän lähtee täältä satamasta siihen asti kunnes hän saa ankkurinsa pohjaan kiinnitetyksi tuolla toisella puolen…
"Ja näyttääkö sinusta, lanko, tai sinusta, tullikasööri, oikeutetulta valita noin väliäpitämätöntä miestä haaksirikkotarkastajaksi? — sehän on taas valittava…
"Ei, sanon minä, — ei minun ääntäni ainakaan. Minun ääntäni hän ei saa…
"Antaa hänen nyt mielistellä satamapäällikköä. Olen kuullut, että välit ovat ylen hyvät ja että perheet ovat yhdessä purjehtimassa. Mutta luulenpa, ett'eivät he niillä keinoillaan saa oikeaa tuulta purjeisiinsa."
"Nii-iin, on todellakin narrimaista, että laivanvarustaja Rastings viitsii mielistellä tuota satamapäällikköä", myönsi tullikasööri ja katseli miettiväisenä ylös ilmaan.
"Puuttuu oikea ymmärrys asiasta. Se vaan puuttuu", intti apteekari.
Iloisin kasvoin astuivat nuoret sisään kirkkaasti valaistuihin huoneisiin.
"Nälkäiset kuin sudet, äiti!" huusi Ulf… "Vaikkemme olekaan olleet kalastamassa saaristossa."
Ovet avattiin, ja riennettiin illallispöytään…
Aamupuolella tuli konsuli ajaen jahtivaunuissaan, tomupilvien ympäröimänä ja Margrethe vieressään.
Kurkistettiin kaupungissa ikkunoista ja tervehdittiin eritavalla, aina aseman ja tuttavuuden mukaan.
Hänen kasvoissaan oli tänään vallanhimoinen ilme. Oli kai yhden ja toisen niska taivutettava…
Hän kohotti hattua ja viittasi usealle tuttavalle, joiden ohitse ajoi ja nyökäytti silloin tällöin vastaantulijoille, sukaisten kiireessä sanan tai jonkun selityksen ja ajaessaan näin edelleen oli hän jo yhdellä yleissilmäyksellä saanut selville mitä tapahtui tai mistä keskusteltiin kadulla, jota hän ajoi.
… Margrethe tarttui äkkiä suitsiin:
"Ei, aja Pohjois-kadulle, isä, niin käväsen katsomassa onko ompeliani kotona."
Hän istui jännityksessä, vaunupeite jo valmiiksi irroitettuna.
"Kyllä, hän on kotona", huudahti Margrethe ja hyppäsi alas.
"Minun täytyy mennä puhumaan hänen kanssaan —"
"Ja sitten tapaan sinut Wendelbon luona kello kaksi, isä", — kuului alhaalta jalkakäytävältä.
"Kaunispa onkin tuo sinun uusi pukusi", sanoi konsuli katsellen häntä. "Sillä saatat heidän kaikkien päät pyörälle! Vaikka muut kuinka koristaisivat itseään, niin ei heillä ole kuitenkaan oikeata ryhtiä tai tuota katsetta, joilla ihmisiä musertaisivat", mutisi hän…
"Jos ehdin, niin pistäydyn luoksesi puistoon viimeisen musiikinumeron ajaksi", huusi hän taakseen, pyörien jyristessä katukivitystä pitkin.
Margrethe kulki solakkana, pyöritellen auringonvarjostintaan olkapäällään, — hän kulki nopeaan — kiirehti — poiketen syrjäkadulle, kulki hän aivan Kofs'in puutarhamuurin vierite, ett'ei tarvitsisi tavata Tiinaa…
Mutta nyt hän pysähtyi aina vähän päästä.
Auringonvarjostin pyöri hiljempaa ja hiljempaa, se nyt melkein varjosti kasvoja.
Hänen mielessään oli viime päivinä ollut ajatus, joka vähitellen oli muodostunut varmaksi päätökseksi.
Hän oli tuntenut itsensä niin rohkeaksi.
Mutta nyt kulki hän siinä sydän kovaa tykyttäen.
Aina kasvavasta asti oli hän tuntenut melkein salaperäistä pelkoa ja kunnioitusta Niilsin tätiä, vanhaa neiti Bjelkeä kohti.
Samat mustat silmät kuin Niilsilläkin, mutta niissä oli jotain selittämätöntä.
Siihen aikaan liikkui niin paljon juttuja siitä… miten kaupungin insinööri Bjelke oli tehnyt vararikon ja kuollut.
Ja, mistä hän oli ne kuullut? — ehkä matami Weums'ilta, — hän oli näkevinään neiti Bjelken hajalla hapsin seisovan murtuneen talon raunioilla ja huutavan kaupungin ylitse…
Hän muisti selvästi, mitenkä hän lapsena oli seurannut Martinea neiti Bjelken luokse, ja mitenkä hän oli nojannut myyntipöytään ja odottaessaan seurannut noita kylmiä, välkkyviä silmiä, jotka tiesivät niin paljon niistä, mitä oli tapahtunut; — ja miten jäykästi hän toimitti asian ja kiitti kunniasta —
Ja nyt, kun Margrethe astui paperikaupan rappusia ja edessään oli oven kaksi lasiruutua, painoi hän äidin lainaromaania — jonka oli ottanut mukaansa tekosyyksi — kiivaasti rintaansa vasten.
Hän jäi seisomaan myyntipöydän viereen, niinkuin kerran ennenkin ja odotteli kunnes eräs ostaja, joka pyysi paperia ja kirjekuoria, kahta teräskynää ja imupaperia, oli saanut pyydettävänsä neidiltä.
Margrethe seisoi siinä silmät alasluotuina. Mutta heidän katseensa kohtasivat sill'aikaa pari kertaa toisensa.
Tuntiessaan Margrethen, oli niinkuin jotain olisi äkkiä sammunut neidin kasvoissa. Ne tulivat kylmiksi ja jäykiksi, sill'aikaa kun katse, epäluuloisena haki syitä nuoren tytön käyntiin ja Margrethe tunsi täydellisesti sen vastenmielisyyden ja kylmyyden, joka virtasi kuin ilkeä viima häntä vasten.
"Äitini lähetti kirjan vaihdettavaksi, neiti Bjelke", änkytti hän, ojentaessaan sen.
"Vai niin. Ja minkä kirjan hän tahtoisi sijaan?" kysyi neiti väliäpitämättömästi.
"Eikö mitään erityistä? Olkaa niin hyvä, tuossa on luettelo."
"En minä oikein ymmärrä minkä ottaisin. Unohdin kysyä", — änkytti Margrethe. "Tohtisinkohan pyytää neiti Bjelken auttamaan minua", — sopersi hän.
Vähän ajan kuluttua antoi neiti hänelle hyvin nidotun kirjan:
"Olkaa niin hyvä. Luulisin tämän olevan äitinne makuun. Pyydän lausumaan terveiseni."
Juuri kääntyessään, sattui neiti Bjelke vahingossa kaatamaan mustepullon pöydältä.
"Voi, ei, ei, — elkää vaivatko itseänne neiti!" — sanoi hän kylmästi, musteen valuessa ja Margrethen näppärästi koettaessa sitä estää.
"Elkää toki, en sitä tahtoisi, neiti Ulfvung!" sanoi hän erityisellä painolla.
"Mutta, jos en minä pidätä sitä tällä paperiarkilla, niin valuu se alas noihin kahteen laatikkoon", — huomautti Margrethe. "Nostakaa te ylös pullo. Se on teidän kyynäspäänne takana, siitä yhä vaan valuu." Syntyi äänetön yhteistyö, kunnes laatikot ja paperikasat oli pelastettu mustevirrasta.
"Mutta teidän kätenne ovat aivan mustat, näen minä, siitä avusta, jota en pyytänyt; mutta josta kiitän teitä paljoa…
"Ja mustetta hihustimillanne — ja hihallanne", huomautti hän pelästyneenä.
"Se pitää heti ottaa pois. Olkaa hyvä ja tulkaa minun kanssani sisään. Palvelija pyyhkii kyllä täältä." Margrethe tuli pieneen huoneeseen, johon valo puista lankesi vihreänä. Seinillä riippui tässä omituisessa valaistuksessa muutamia, vanhoja perhemuotokuvia.
… "Tämä on varmaan Niils, maalattu hänen ollessaan lapsena", virkkoi Margrethe.
"Ja tuo muotokuva, jota musta harso ympäröi, on hänen isästään", vastattiin terävästi.
Hieroessaan ja pestessään mustepilkkuja vedellä, seurasi neiti jonkinlaisella uteliaisuudella Margrethen katseita:
"Niin, niin, katsokaa vaan, neiti Ulfvung, — siinä on häviöön joutuneen suvun kuvia", sanoi hän tyynesti, mutta Margrethen mielestä hänen silmänsä melkein iskivät tulta.
"Niin, juuri senvuoksi minä tulin tänne", — huudahti Margrethe…"En vaihtamaan kirjoja, enkä muutakaan.
"Ja nyt teidän pitää sanoa minulle, mitä isä on tehnyt teille", sanoi hän värisevällä äänellä. "Se on kyllin kauvan synkistänyt sekä lapsuuttani, että ystävyyttäni Niilsin kanssa…
"Kaikki on ollut niin epävarmaa, niinkuin hänellä oikeastaan olisi oikeus vihata minua!" sanoi hän katkerasti. "Minä ymmärrän, että on voitu tehdä teille ja teidän omaisillenne vääryyttä. Ja enhän minä tahdo kuulla mitään pahaa isästäni… Mutta kaikkihan on kerrankin anteeksi annettava, muuten se kivettyy vihaksi ja tuo onnettomuutta ja tuskaa muille."
"Onnettomuutta ja tuskaa, sanotte te, nuori neitini… Nuo sanat teidän suustanne voisivat saada muotokuvat putoamaan alas seinältä. —
"Ja anteeksiantoa! — Niilsin isä nukkuu nyt hautausmaalla ja kaupunki on pessyt kätensä hänen haudallaan —.
"Ei, olisi synti manata hänet hänen rauhastaan… Ha-ha-ha, hän ei voisi ei tänäpäivänäkään löytää mitään erityistä huomautettavaa. Hän kuoli vaan nuppineulanpistoista, — siitä, että hänet joka paikassa pysäytti kuin näkymätön sormi, — siitä, että hän kohtasi vastuksia kaikkialla ja että näki epäilevien katseiden seuraavan kaikkia aikeitaan, kunnes hän tunsi olevansa kuin takaa-ajettu eläin… Mutta miksi? Ja keneltä?"
Margrethen kasvot värähtivät suonenvedontapaisesti, hänen seisoessaan kalpeana kuunnellen.
"Voitiin selvästi todistaa", jatkoi neiti, "ett'ei kukaan ollut tehnyt veljelleni vääryyttä hänen yli kahdenkymmenen vuotisen toimintansa aikana. Oli vaan niin selvää ja luonnollista, että koko hänen toimintansa veisi perikatoon. Ja jälestäpäin oltiin kyllä niin auttavaisia…