"Ei, kaikki oli niinkuin olla piti!" sanoi hän jäisellä ivalla.
"Tätä minä en ymmärrä!" huudahti Margrethe epätoivoisesti. "Ette kai tarkoittane isääni tuolla kuvauksellanne?"
"Koska nuori neiti vaatii minut puhumaan", — sanoi hän kylmästi. —"Niin, tässä olisi kirja äidillenne."
Margrethe katseli onnettomana häneen:
"Ei, ei, elkää antako minun lähteä luotanne siinä luulossa, että teillä on kivenkova, kostonhaluinen sydän!"
"Katsokaa neitini, ei taitaisi olla kovinkaan hauskaa tirkistää tämmöisen, katkeroituneen vanhanpiian sieluun, joka ikänsä on ikävöinyt oikeutta."
Margrethe heittäytyi äkkiä avutonna nyyhkyttäen hänen syliinsä:
"Antakaa anteeksi… anteeksi…" huusi hän yhä uudelleen…
— Hän ei tiennyt, miten oli ulos tullut…
Sekavana kiirehti hän pois erästä mäkistä katua, jolla luuli vähiten tapaavansa ihmisiä.
Margrethen täytti kokonaan tuo yksi ainoa tunne, että hän oli niin lämpimästi syleillyt Niilsin tätiä… Margrethe oli saanut häneltä katseen, silloin kun hän sivumennen pisti hänen käteensä lainakirjastoromaanin ja se oli sanonut hänelle enemmän kuin tuhannet sanat…
Hänellä oli ihmeellinen, hämärä tunne siitä, että nyt hän oli tehnyt päätöksensä. Mutta se oli kaikki hänelle vielä yhtä epäselvää, kuin olisi hän ollut jossain räjähdyksessä.
Kulettuaan pitkän matkan kapeaa, kivistä sivukatua karvari Bärumin torille, johon liimapalat levitettiin öiksi, vasta sitten hän pysähtyi ja silloin alkoivat äskeisen tapahtuman yksityiskohdat selvetä hänelle.
Sinne ylhäälle kiviaidan luokse jäi hän seisomaan ja kulki läpi koko kohtauksen, joka sanan, koetti johtaa mieleensä mitä tarkimmasti kaiken mistä oli puhuttu ja mikä oli tapahtunut. Sen kaiken hän säilyttäisi, lukitseisi sielunsa ja sydämmensä sisimpään…
On luonteita, jotka eivät sovi maailmalle — semmoinen oliNiilsinkin. — Voi, miten ne kärsivät!…
— Hajamielisenä oli Margrethe kävellyt edestakaisin puistossa muiden kaupunkilaisystäviensä ja ystävättäriensä keskessä, ja hän oli kuin puoleksi unissaan kuunnellut soittoa, kun isä kahden aikana pysähtyi portille.
Konsuli katseli ympärilleen, nähdäkseen missä seurassa tyttärensä oli, ja hymyili tyytyväisenä, kun Karsten Verö kiirehti auttamaan häntä vaunuihin.
… "Vaarallisia olennoita nuo naiset", varoitteli konsuli sormeaan kohottaen; "— pitää varoa joutumasta naimisiin heidän kanssaan."
Margrethe istui vaunussa syvästi liikutettuna; tämä päivä oli ollut sydäntä järistyttävä.
Hän tunsi, että oli ollut sokea isänsä suhteen, ja ett'ei hän tänä hetkenä voinut olla katsomatta isäänsä järjen kylmillä silmillä…
Kun katukivitys loppui ja tomuinen maantie alkoi, antoi konsuli hevosen kulkea astuen.
… "Hieno nuori mies, tuo Karsten Verö", huomautti hän; mutta ei saanut vastausta.
"Hieno, kaunis, nuori mies!" — toisti hän vieläkin. Margrethe keikahutti hiukan päätään, joka ei juuri ollut myönnytyksen osoitus.
"Kunnon mies, sanon minä sinulle", jatkoi hän hiukan ärtyisästi. "Kelpo, vaikutusvaltainen mies… Ottaa haltuunsa isän liikkeet, — omistaa vähintäin miljoonan!"
Vilkaistuaan sivulleen, huomasi hän tyttärensä istuvan hajamielisenä…
… "Se on vahvistanut suuressa määrin päätöstäni antaa Ulfin haltuun koko jääliike."
"Ulf! — hoitaa liikettä, — ilman sinua." Ajatusta seurasi epäilevä päänpuistatus.
"Vai niin, ne taisivat siellä alhaalla saattaa sinut pahalle tuulelle, — eivät olleet kylliksi kohteliaita vai miten? Mutta olihan Verö ainakin kohtelias, hän juoksi — minä näin sen itse — kahden kukkapenkereen yli, auttaakseen sinua vaunuun."
"Minähän puhuin Ulfista, ett'ei hän kelpaa suuren liikkeen johtajaksi!"
"Vai niin, — sehän kuuluu aivan hirveältä! — Ja niin selvänä se on sinulle"…
"Käy kuitenkin aina niin, että sinä otat haltuusi johdon ja toimit kaikessa niinkuin itse tahdot."
"Entä sitten" —
"Eikä niinkuin Ulf tahtoo, tarkoitan minä."
"Se tahtoo sanoa, että minä sen teen oikeimmalla tavalla."
"Ja juuri sillä tavalla. Ulf ei milloinkaan voi itsenäisesti asioita hoitaa", sanoi Margrethe lyhyesti. "Ja Ulf saa kulkea kuin liikkeen käskyläisenä."
Konsuli nauroi tyytyväisenä ja sylki ulos vaunusta:
"No mutta kuulkaapas tyttöä! Siinä on oikea ajatustenjuoksu… Vai olet sinä päässyt sen perille, sinä!… Aivan oikein… Aivan oikein! En ole kasvattanut häntä kantamaan kuormaa yksinään, en.
"Sen saa hän nyt tehdä tässä jääliikkeessä", — huudahti konsuli läimäyttäen hevostaan. "Nyt olen asettanut hänelle kaiken järjestykseen, niin ettei hänen tarvitse muuta kuin astua toimeen." Margrethe loi omituisen katseen isäänsä. Konsuli tervehti ja nyökäytti päätä Martinelle ylhäällä ikkunassa, heidän ajaessaan sisään Wendelbon portista.
… "Sainpa kuitenkin estetyksi tuon satamapäällikön ikuiset puuhat!" huudahti hän salissa.
"Minulle oli kerrottu, että hän kulki hyvin toimissaan ja koetti puuhata lauttasiltaa sisäsatamaan. Varmaankin hänen päässään kummittelee tuommoinen uudenaikainen vedenpäällä kelluva telakka.
"Minä ajoin kuitenkin alas klubihuoneelle tänään ja sain sinne kootuksi Andersenin, Villumsenin ja pari muuta laivanvarustajaa. Ja päätimme mitä ankarimmin vastustaa tuota ehdotusta, emmekä luopua laivojemme tavallisista ankkuripaikoista.
"Ja siten meni koko ehdoitus myttyyn!"
Konsuli käveli tyytyväisenä, kädet selän takana.
"Nii-in, hän hengitti syvään, pitäisi saada pakotetuksi tämä mies hakemaan pois paikkakunnalta."
"No mutta, eihän tuollainen satamapäällikkö ole muuta kuin lehti tuulessa, kun appi-isä on ulkona puhaltamassa", jutteli Wendelbo tyynesti ikäänkuin ajatuksissaan.
"Yksinkertainen ihminen", — jatkoi konsuli… "Ei edes ymmärtänyt lähestyä minua, joka totisesti seisoin valmiina kädet ojolla vastaanottaakseni hänet, tämän hutiloidun sataman hoidon vuoksi. Mutta kas, piti vaan alkaa mielistellä majuria."
Hän kääntyi äkkiä:
"Minä en tavannut tänään Ulfia konttoorissa, Martine!"
"Voi tiedätkö, hän läksi jo aikaseen ylös ruukille", hymyili Martine."Hän on niin huvitettu noista suotöistä."
"Minä tahtoisin… Minä tahtoisin"… Konsuli napsautti sormillaan…"Oh, kulkea noin pilvien ajamana ja poimia ruusuja"…
… "Tuhannesti", tiuskahti hän, — "toivoisinpa, että hän kerrankin sanoisi, minkä vuoksi hän tulee…
"Niin, niin, — arkoja asioita, — semmoisista ei puhuta —
"Mutta itse asiassa on täällä kaikki valmiina odottamassa häntä, sekä liike että muukin…
"Ja siinä voi tyttö olla oikeassa. Ulfilta puuttuu ryhti ja vauhti, ja se voi vaikuttaa läheisimpiin suhteisiinkin; — ja johon minä tunnustan osaksi olevani syypää."
… "Kolme nuolta lähetti rakkaudenjumala", luki Wendelbo hiljakseen. "Yhden hän ampui taivasta kohti, yhden syvyyden kuiluun ja yhden hän piilotti Tamajindrin silmään"…
Konsuli vaan hymähti hänelle. Hän oli tottunut vävypoikansa mietelmiin, eikä välittänyt niistä.
"Niin hyvästi!" sanoi hän lyhyesti. "Hyvästi Martine, — te tulette kai sunnuntaina!"
— Hevonen kulki tavallista tietä Lindestadiin. Konsuli, hevonen ja tie olivat vanhoja tuttuja.
Siellä oli taloja puutarhojen ja istutusten ympäröiminä, vuoroin merimies- ja työväenasuntoja, jossa villi orjantappurapensas kasvoi kiviaidan takana.
Ajettiin astuen ja hiljaista juoksua, aina senmukaan miten konsuli vaipui ajatuksiinsa ja antoi piiskan vaipua alas.
He jättivät taakseen suuren, laajan näköalan satamaan päin ja saapuivat viimein Lindestadin pitkään varjokkaaseen puistokäytävään, jossa oli niin mukava istua ja muistella mitä oli tapahtunut ja toimitettu kaupungissa.
Ilma tuli raittiimmaksi ja kirkkaammaksi mitä korkeammalle he tulivat ja lähestyivät Lindestadia.
Konsuli läimäytti hevosta. Hän oli saanut ruokahalun, — oli jo myöhäistä…
— Margrethe oli päässyt päivällisen ja kahvin ohi.
Hän kulki nyt koko iltapäivän ympäriinsä kuin arka lintu, koetellen selvittää omia ajatuksiaan…
Kukin jutteli omia asioitaan. Ja ylhäällä makuuhuoneessa istui Bolette kirjoittamassa pitkää kirjettä, ja oli vaan peloissaan siitä, osaisiko Margrethe kyllin varovasti toimittaa sen postiin? Tai eiköhän olisi viisainta säilyttää se ylihuomiseksi, jolloin hän itse menisi kaupunkiin…
Epäilyksiä, levottomuutta ja arveluita, niin että Margrethe viimein pakeni ja hiipi vanhan Anne Weums'in luokse.
Hänen veressään soi vanha rakkauslaulu. Se laulu oli hyrissyt niin monta kertaa uneenvaivuttavana keinona jo hänen lapsuudessaan ja loppui surumielisesti: "Silloin tiesi tyttönen, mik' oli rakkaus…"
Hänellä oli oma välitön tunne siitä, että tänään hän oli ottanut askeleen, — ollut ulkona taistelemassa rakkautensa puolesta!
Ja myrsky ei ollut vielä asettunut.
Ja Margrethe alkoi sen ohella nähdä sekä isän, että maailman uudessa, kylmässä valossa. Kamari-ilman esirippu oli ikäänkuin halennut; ja hänen sisimmässä tietoisuudessaan oli jotain, joka melkein vaati itsepuolustukseen.
Hän istui nyt ja katseli miten matami Weums kiinnitti Boletten kesäpuvun koristeita.
"Mutta Anne", kysyi hän äkkiä, — "voitko sinä ymmärtää, mitenkä Martine ja Wendelbo… Minä tarkoitan, mitenkä heidän päähänsä pisti mennä naimisiin keskenään? Minulle tuntuu lopulta oikein pahalta sitä ajatellessa!"
Matami painoi päänsä koristeihin ja ompeli edelleen. Alaosa kasvoista tutisi niinkuin aina hänen ajatellessaan…
"Ovathan he aivan vastakohtia."
"Monet pitävät toisistaan juuri sen vuoksi", virkkoi Anne.
"Mutta eivät he koskaan ole voineet oikein pitää toisistaan", inttiMargrethe.
"Mutta voidaan jälestäpäin ruveta pitämään toisistaan", sanoi matami varovasti. "Moni sanoo, että semmoiset naimiset, jotka perustuvat ensimmäisen rakkauden huumeeseen, eivät ole onnellisimpia."
Margrethe vihelteli kiihoittuneena.
"Turhaa puhetta, Anne!" — sanoi hän kiivaasti. "Nyt olen saanut niin paljon selville tänään. Nyt tahdon myöskin tietää, miten tämä naiminen syntyi."
Anne oikasihe suoraksi, melkein niinkuin konsuli olisi seisonut hänen edessään.
"Niin", — alkoi hän viimein. — "Voihan olla niin, ettei tämä ollut hänen nuoruudenrakkautensa, mutta se, jonka kanssa Martine astui alttarille oli joka suhteessa hyvä mies ja rikas…
"Mutta perämies Witt, hän oli kaunis mies… Ei Martine niinä aikoina ajatellut muuta kuin tuota komeaa, miellyttävää merimiestä. Missä Martine oli, siellä oli hänkin…
"Mutta kun konsulista näytti, että hän alkoi käydä liian usein talossa, käski hän hänet eräänä päivänä luokseen konttooriin. Ja mitä siellä sanottiin, sitä ei tiedä kukaan. Mutta hänet lähetettiin kolmivuotiselle matkalle konsulin suurella Clio'lla.
"Ja siitä asti on hän kulettanut rahtilaivaa Tyynenmeren linjalla, niin että lienee jo montakin valkeata hiusta hänen tukassaan, siitä kun Martine seisoi mykkänä ylhäällä tiellä ja näki Clio'n purjeiden vaipuvan etemmäs ja etemmäs saarien taakse."
"Ja sitten unohti Martine hänet!" huudahti Margrethe ivallisesti.
"Unohtiko? Unohtiko? — Niin, jos olisi edes!… Ei, kyllä siitä suru syntyi, joka ei sulanut kyyneliin. —
"Konsuli otti hänet mukaansa ulkomaanmatkalle kevätpuolella. Mutta vähän siitä oli apua.
"Kesällä osti konsuli hänelle sitten sen hienon huvipurren. Ja se taisikin olla parasta. Sillä siinä sai hän olla perämiehenä, — toivoi kai monet kerrat, että Witt istuisi hänen vieressään.
"Sanottiin hänen olleen oikein kuin nuoren merimiespojan, ei pelännyt vaaroja eikä tuulia…
"Seuraavana kesänä kutsui sitten konsuli nuoren rikkaan Wendelbon heidän kanssaan suureen kilpapurjehdukseen. Silloin oli Martine sekä perämiehenä että kapteenina veneessään, — kaunis, notkea ja reipas hän oli. Ja palkinnon he saivat…
"Eivätkä he ehtineet kotiin, ennenkun jo Wendelbo kosi.
"Niin se kävi! — Voi sanoa siitä, niinkuin sadussa seisoo: Valoista edessäni ja pimeätä takanani…
"Mutta senkaltaista tahtoa ei konsulilla ole milloinkaan ollut taivutettavana."
Margrethe oli istunut kumartuneena pää käsien varassa ja tuijottanut eteensä. Ja viimein sopersi hän kuin jatkona omille ajatuksilleen:
"Eikä minuakaan… Eikä minuakaan"…
Vuosi vaihtui maaliskuusta oikulliseen huhtikuuhun. — Auringonpaisteessa tippuivat räystäät aina parin tunnin aikaa ja terävä, kirkas valo heijasti sulavalta lumelta.
Konsuli palasi aamupäiväkävelyltään sahalta.
"Pelkään, että isoränni tuolla ylhäällä on vikaantunut", — huudahti hän, — "se taitaa vuotaa. Minun täytyy lähettää Halvor ylös kattoluukulle tarkastamaan. Siellä taitaa olla vielä paljonkin jäitä ja lunta tuolla ylhäällä.
"Hän on suurissa liikepuuhissa tuo Karsten Verö, Narna, — ja osaa hän niissä olla hyvinkin varovainen." Konsuli hieroi käsiään… "Hän tilasi tänään minulta niin paljon lautoja kuin vaan voin hankkia hänelle kesäksi, aikoo lähettää ne Etelä-Afrikaan, — keinotella…
"Niin, siitä voi kyllä tulla valtaistuin Margrethelle! Pitää vaan katsoa eteensä, ymmärrätkös."
Bolette ja Margrethe tulivat sisään kantaen laatikkoa, joka sisälsi keväthattuja, ne oli muotikauppias lähettänyt. Se asetettiin pöydälle ja äiti ja tytär tutkivat tarkasti sisältöä. Otettiin esille, arvosteltiin ja pantiin taas takaisin.
"Kyllä on hevosilla raskas vetää", sanoi konsuli ikkunan luona. — "Y-lös. Käytä vaan ruoskaasi! Tuskin reki pääsee mäestä ylös. Täytyy todenteolla ryhtyä korjaamaan tuo kuoppa tuolla alhaalla… maksaa hevosvoimia joka kevät"…
Konsuli varjosti kädellään… Olihan se hänen oma hevosensa ja rekensä, joka oli lähetetty aamusella alas kaupunkiin ompeliatarta hakemaan. Mutta nyt siinä istui selvästi kaksi naishenkilöä…
"Sanokaa minulle, odotatteko te tänään neiti Winsloffia?" kysyi hän."Minä olen näkevinäni hänen terävän myssynsä."
Nyt katsoivat naisetkin ulos.
Niin, aivan oikein, neiti Winsloff oli tulossa.
Vähän senjälestä kuului hänen tervehtivä äänensä eteisestä.
Hän tuli tavallista hiljaisempana sisään, seisattui kynnykselle ja katseli ympärilleen ketä olisi huoneessa…
"Minua aivan vapisuttaa se uutinen, jota tuon", alkoi hän; — "miten tervetullut se on, sitä en tiedä. Mutta minä luulin täyttäväni ystävänvelvollisuuteni paraiten tuomalla sen teille, ennenkun kaupunki sen saa tietää. Tällä hetkellä olen minä ainoa, joka sen tiedän, kirjeen kautta, jonka sain juuri aamulla sisareltani."
"Asiaan. Asiaan!" huusi konsuli.
"Kyllä", — neiti kumartui ja levitti molemmat kätensä, — "MajurinKarin on kihloissa!"
Hän katseli ympärilleen… "Ja kenen kanssa? — Niin ajatelkaa, — ratsumestari Örnfeldfin kanssa, sen komean miehen, joka oli kesävieraana ruukilla pari vuotta sitten."
Syntyi syvä hiljaisuus ja kaikki katseet harhailivat ilmassa.
Rouva heitti salavihkaa levottoman silmäyksen mieheensä, joka istui suu harvinaisen supussa ja hakkaili kynäveitsellä pöytää.
"Kyllähän moni ihmetteli alhaalla kaupungissa", jatkoi neiti Winsloff itsetietoisena, "kun neiti Karin ihan joulun alla niin äkkiä matkusti pääkaupunkiin; mutta eihän kukaan arvannut, että siinä tämmöistä alla piili. Niin, voisin toki ennemmin sanoa, että moni oli jo ruvennut ajattelemaan, että hänestä voisi tulla vielä kerran Solvang'in rouva, — saavuttaisi sen onnen. Olisi ollut ilo koko kaupungille, nähdä nämä kaksi saman seudun lasta" —
"Siitä onnesta saa kaupunki luopua, neiti Winsloff", keskeytti konsuli ärtyisesti. "Tuommoisilla pilatuilla kaupunkilaisneitosilla ei Ulf häiritse kaupungin rauhaa!"
"Ei toki", — koetteli neiti puolustella, — "johan minä ajattelinkin, ett'ei hän olisi ollut sopiva miniä rakkaalle täti Narnallemme."
"Varaton upseeri ja hemmoteltu tyttö, ilman minkäänlaisia myötäjäisiä, — jos siitä on huvia kaupunkilaisille, niin" — sanoi konsuli olkapäitään kohauttaen…
"Mutta Halvor", huusi hän, — "missä on Halvor? Hänen pitää huoli kattorännistä, muuten syntyy tulva tuolla ylhäällä!"
Hän meni kiireesti ulos.
Rouva pujahti ulos ovesta ja lähetti salaa Jens Visergutin asialle alas Wendelbon luo mukana kirjelippu, jossa viittailtiin, että isä oli tänään seurantarpeessa, kahvivistiä j.n.e. Setä pankinjohtajalle samoin.
… "Minä uskon, että tämä kihlaus tuli helpoitukseksi isälle" — sanoi rouva hiukan kankeasti, tullessaan taas sisään. "Hän ei ole pitänyt siitä, että Ulf viime aikoina on niin usein käynyt ruukilla, — ehkä hän on itsekseen pelännyt, että Ulf olisi rakastunut."
"Mutta onhan Karin kyllä miellyttävä ja herttainen, äiti", vastustiMargrethe kiivaasti.
"Karin voi olla kylläkin miellyttävä, — soittelee ja hoitaa ruusuja.Mutta varjelkoon, — emännäksi suureen taloon!"
Bolette katseli hetkisen äitiään… Neiti Winsloffille ei ensi kertaa annettu ohjeita siitä, mitä oli sanottava ja miten ajateltava seurapiireissä alhaalla kaupungissa.
Neiti Winsloffin täytyi luonnollisesti jäädä päivälliselle, — luonnollisesti…
Rouva tunsi vanhan ystävättärensä, — hän tiesi, että tämä istui kuin kuumeessa tuolillaan, halusta levittää uutista, räjähyttää sen kuin pommin, joka sytyttäisi kaupungin, joka puolelta.
Hän teki kaiken voitavansa saadakseen neidin syventymään hattukysymykseen…
Konsuli oli piharengin kanssa ylhäällä luukuilla asti, tarkastaakseen itse miten katto puhdistettiin jäästä ja lumesta. Ja vähän aikaa sen jälestä oli hän alhaalla vaunuvajassa antamassa ohjeita siitä, mitä ajoneuvoja saisi käyttää kelirikon aikana.
Hän pistäysi sisällä hakemassa hattunsa ja keppinsä ja käveli pitemmän aikaa ulkona…
Hänen sisäiselle silmälleen tuntui siltä, kuin olisi tuuliviiri äkkiä kääntynyt kylmän, raa'an ilmavirran mukana ruukia kohti.
Kahvin aikana hämmästyttivät Wendelbot ja pankinjohtaja tulollaan.
Rouva vei Martinen mukaansa makuuhuoneeseen ja selvitti hänelle asian, joka oli — Martinen myöhemmän kekseliään päätelmän mukaan miehelleen: — talo ja jääliike, mutta ei vaimoa.
— Avonaisessa porstuassa ja ulkopuolella rappusilla hyppeli Morten tavallista vilkkaammin ja purra rapisteli puuta. Sen teki mieli saada talvi pois puistetuksi yltään.
Nyt se istui rappukaiteella, hiljaa katsella siristäen pitkin mustaa nokkaansa, Wendelbon sitä puhutellessa. Morten oli tottunut näkemään näiden kahden ihmissilmän katselevan itseään.
"Taas siivet leikattu vuodeksi, näen minä! — Niinkuin tavallista lentää saat vaan mielikuvituksen lentoa, — siellä saat käyttää niin pitkiä siipiä kuin tahdot… Muista kohtaloasi, ystäväni. Silloin ei sinun tarvitse ryöstää, ei rosvota, eikä hankkia murhia omalletunnollesi.
"Mutta yhden asian sinä osaat, Morten, vaikka sinut hyppivine jalkoinesi on alennettu laskettavaksi kaksijalkaisten joukkoon, kuuluttuasi ennen sen korkeampiin lentäviin olentoihin, — sinä osaat ennustaa sadetta. Katsos siinä samassa sinä taas elät todellisuudessa! — sinulla on oma pieni valtakuntasi, ennustuksineen.
"Meillä on siis kuitenkin yhtä ja toista, meillä molemmilla, kuuletko, jota noilla toisilla ei ole!
"Ja, kun he eivät voineet ymmärtää, miksi Karin matkusti niin kiireesti juuri ennen joulua, niin se olin minä, katsos, joka siiventyngilläni lensin ylös ruukille ja varoitin sateesta. Minä tiesin kyllä, että hän lähtisi pakoon niin pian kun sai aavistaa, että Ulf kulki kosima-aikeissa.
"Niin, niin, niin. — Mutta seuraukset, rakas Morten, — me niin vähäsen ajattelemme seurauksia.
"Annappas kun katson. Anna minun ajatella… Niin seuraukset", virkkoi hän, — "ensiksi ja etupäässä syntyy taas vanha juopa molempien perheiden välille, — appi-isä kulkee ajatuksissaan ja astuu majurin kultareunaiselle hatulle…
"Rauhanaika oli vaan väliaikaista. Nyt kun rauhanehdot ovat hylätyt aletaan lakkaamatta, väsymättä takoa ruukille tuhoa.
"Myöskin muiden pitää auttaa, — olla aina valmiina puhkumaan ilkeää vihaa.
"Jokaisella on lehtensä intohimojen kirjassa, ystäväni…
"Tai muistutanko sinua, arvoisa ystäväni, siitä mitenkä menetit toisen silmäsi! — mitenkä koiras nokkasi sen, kun se näki, että sinä laskit nokkasi kananmunaan.
"Ja ihmeellisintä on, Morten, että jos sinä taas olisit tilaisuudessa olemaan tuommoisen munan luona, — niin sinä hakkaisit, — hakkaisit, — vaikka tietäisit voivasi kadottaa toisenkin silmäsi ja tietäisit joutuvasi sokeaan pimeyteen, niin ettet enää milloinkaan voisi munaa nähdä.
"No, hakkaatko — sinä? — Ja, jos tahdot korkeammalle kohota, Morten, niin" —
"Hui, onko Morten päässyt aina sisään eteiseen", torui Martine, tullessaan ulos rappusille. "Aja se ulos, Wendelbo!"
Hän palasi sisään ja tapasi isän kävelemässä arkihuoneessa, puhellen pankinjohtajan kanssa, joka nautti mukavasta levosta sohvassa, ja kahvista ja sikarista. "Ihmeellisiä muuten nämä hyvät miehet, kuuletkos", sanoi konsuli, heidän jouduttuaan puhumaan ruukin majurista. — "Mutta sanokaa minulle, lanko, — tämä hyvä mies, joka on tullut hyvemmäksi vuosi vuodelta, sen mukaan kuin hiuksensa ovat harmaantuneet, — voitko nimittää minulle ainoatakaan hyvää työtä, jonka hän olisi pannut alkuun. Ole niin hyvä ja osoita joku…
"Ei siellä ylhäällä ihailla muuta kuin juuri tätä hyvää miestä.
"Ja se, johon sinä voisit viitata, on turhamaista ylpeyttä, joka on epäterveellistä, — painostaa ympäristöä, —"
"Muuten omituista sekin, että Karin matkusti niin äkkiä, juuri joulun alla", sanoi Martine. Hän oli tullut kiireellä sisään ja istui siinä kasvot kuumeisina. — "Hyvinkin naurettavaa… Viikkoa ennen joulua seisoi hän leipomassa noita ruukin ihailtuja joululeivoksia, niin että rasva karisi, ja sitten äkkiä! — Voisi melkein luulla, että hän otti leivokset mukaansa rekeen ratsumestarille."
"Oh, anna olla pikkujuorut, paistinpannut ja muut, Martine!" sanoi konsuli.
"Minulla on, sen sanon sinulle, läpikäyvä tunne siitä, että huolimatta kaikesta siitä pääomasta, joka vähitellen on pantu tähän laajaan liikkeeseen, niin kutsuttuun 'ruukkiin', niin tulee se ajan pitkään kulkemaan yhä enemmän ja enemmän vasten virtaa, yhä enemmän saa se taistella kaikkien pahinta vastustajaansa — aikaa — vastaan, sillä sitä uhkaa tulevaisuus, jolloin raudan hinnat alenevat."
"Niin, niin, siinä vaihtelee hyvä ilma ja pahailma siinä tavarassa niinkuin kaikissa muissakin", — virkkoi pankinjohtaja. "Mutta rauta pysyy rautana ja arvossaan niinkauvan kun maailma seisoo."
"Nii-in, niin, kun on niin hyvä usko niin —. Mutta on nähty, että sitä hyvinkin sukkelaan purjehditaan kumoon."
Konsuli käveli ja pysähtyi, käveli ja pysähtyi, kuin tapailisi hän jotain omista ajatuksistaan…
"Ja eikös tulopuoli jo toista, kolmatta vuotta ole horjunut, vai miten?"
"Ainoastaan viime vuonna. Emme yhtään tiedä, minkälaiseksi tämä vuosi muodostunee heille", selitti pankinjohtaja.
"H-m. Ja jokatapauksessa on ruukin takorauta satamassa panttina ja vakuutena pankin velasta ja odottaa hintojen kohoamista, että se sitten lastattaisiin. Jos sinun pankkisi ammentaa luottamuksen ja valoisien toiveiden nojalla, lukukausi lukukaudelta, niin rautakasat kohoavat yhä korkeammiksi."
"Ei minkäänlaista vaaraa, vakuudet kuin kultaa!" vastusteli pankinjohtaja ja sysäsi kahvikuppinsa jotenkin kiivaasti luotaan.
"Niin, niin, kun on niin hyvä usko! — Mutta minäpä ajattelen, että olosuhteet pian saavat sinut huomaamaan, että hentomielisyys ja ystävyyssuhteet meidän hyvää ystäväämme kohtaan ruukilla suoraan sanoin voivat tulla rikokseksi…
"Entä nyt tämä nukenkaappiaate, — tämä ijankaikkinen naulatehdas, jonka ne aikovat kaivaa sieltä soista! Jo kaukaa tuntuu tuo suopalon haju… Hyi, hyi, — se tarttuu kurkkuun vaan sitä ajatellessakin.
"Niin, miks'eivät he saisikin sitä aikaan, — kun te sieltä pankista vaan ammennatte heille kylliksi rahoja! Yksi päähänpisto voi olla hyvä. Mutta ei ole siltä sanottu, että nyt vielä on sen aika. Täytyy voida heittää hankkeensa sopivimpiin aikoihin…
"Ja lainat sekä siihen, mikä majurilla on satamassa, että siihen, jota hänen innokas veljenpoikansa tarvitsee ylhäällä erämaassa, — ne, ne —. Minun tekisi melkein mieleni sanoa, että ei ole oikein sopivaa, eikä oikein kunniallista käyttää pankkia siinä määrin.
"Ja oikeastaan, kuule pankinjohtaja, tuntuu minusta, että reipas nuoriso voisi antaa majurin olla rauhassa. Hänelle sopii niin mainiosti kulkea ja tutkia kasvia notkuvien soittensa välillä"…
Martine pujahti äkkiä ulos ovesta.
Hän oli siinä istuessaan nähnyt Ulfin ajavan sisään portista, eikä tahtonut antaa veljen valmistamatta tulla isän luo…
"Niin, Martine!" — sanoi Ulf hartioitaan kohauttaen siellä ulkona, "Olihan hän yksi niitä harvinaisia lintuja, joita koettaa ilmasta ampua; mutta joihin ei osu kuin yhteen kymmenestä…
"Onhan sitä jo pitkän aikaa leijunut jonkinlaisessa onnenhuumauksessa jo edeltäpäin", tuumaili hän edelleen, "niin että on jo oikeutettu levähtämään hetkisen taas jokapäiväisyydessäkin, kaikkien näiden kohteliaisuus ja kukkaismatkojen jälestä. —
"Mutta siltä, Martine, — minun ajatuksissani oli hän yhä Solvangin emäntä."
"Oi Ulf! — sinä olisit niin kokonaan ollut hänen hallittavanaan, — ruuki olisi vaan muutettu alas Solvangiin."
Ulf seisoi ja puri kynsiään… "Ihmeellistä, ett'en ole tullut sitä ennen ajatelleeksi", — sanoi hän. "Mutta siitä näet, että se on minun puoleltani ollut oikein runollinen tunne"…
Konsuli avasi oven ja jäi seisomaan silmänräpäykseksi nähdessään poikansa.
Hänen kasvonsa saivat yhä rajumman ilmeen…
Hän paiskasi äkkiä oven kiinni ja meni sisään.
Syksy oli tuonut harmaanruskeat värivivahduksensa maisemaan. Oksat ojentuivat mustina ja paljaina ilmaan, lehdet olivat karisseet, — ja myrsky oli ne lennätellyt ja koonnut yhteen suuriksi kasoiksi, niin että melkein polviin asti voi kahlata niissä Lindestadin puistossa.
Konsulin kiesit pyörivät tietä alaspäin…
Hevosten kaviot astuivat kolisten yöllä jäätyneiden vesilätäköiden yli, joita kalpea syysaurinko hitaasti alkoi pehmitellä.
Alhaalla laitureiden luona liikkui maalaisten veneitä ja pieniä aluksia, tuoden kaupan potaattia ja omenoita, ja kalastajat kiiltävissä öljytakeissaan tarjosivat saalistaan.
Tullihuoneen viiri paukahteli ja kilisi.
Satama oli melkein puoleksi täynnä tyhjiä puutavaralaivoja, jotka olivat etsineet talvisuojaa.
Siellä täällä ulkona saarten lomissa vilahteli märkäpurjeinen luotsivene.
— Konsuli oli luonut yleiskatsauksensa kaupunkiin ja oli nyt sisällä tukkukauppias Breien'in luona juomassa lasillisen portviiniä…
Breien oli viisas mies, joka osasi ottaa selvän asioista, — vaikk'ei osannutkaan tunkea niiden pohjalle.
… "Siellä ne söpisevät ja hörisevät taas noista suonkuivauksista", virkkoi konsuli, laskiessaan lasin kädestään.
"Mitä hittoa ne aikovatkaan! — Heillä on jo kylläksi vettä naulatehdasta varten, joka pian on valmis. Ja mistä he ottavat rahat? sanoppas se minulle, Breien."
"Hm — — hm —", Breien kierteli harmaita viiksiään. "Kuka ne tietää! — Siellä ne on olleet jo toista vuotta ja kaivaneet ja rähmineet, eikä ole korttiakaan kädessä?" hän puisti epäillen päätään.
"Niin, ja pankkia he kyllä ovat valmiit käyttämään. Mutta siitä ei enempää ammenneta", huudahti konsuli.
"Kuka sen tietää… Kuka sen tietää",… Breien kierteli partaansa kuin nuoralla punoja… "Siellä voi olla joku, joka luottaa heihin, tahtoo varustaa itselleen varman pohjan ja yhdistää vesivoimat sieltä ylhäältä uusiin yrityksiin, — halpaa liikevoimaa ja lähellä kaupunkia."
"Niin, niin, majurilla on monta ystävää, jotka hän voi saada mukaansa suopuuhiinsa", viittaili konsuli.
Breien seisoi silmiään siristellen niinkuin olisi nähnyt kauvaksi jonkun raon läpi… "Siinä voisi piillä salainen osakeyhtiö", sanoi hän viimein. "Vanha Bjelke, isä, hautoi myöskin suuria tuumia kullasta ja tulevaisuuden vesistöistä siellä ylhäällä; mutta siitä ei tullut, kaikella kunnioituksella sanoen mitään, ei muuta kuin riitaa, se on meillä kaikilla vielä tuoreessa muistossa."
"Ei, ei, — ei enempää viiniä aamupäivällä."
Konsuli työnsi lasin luotaan ja hypähti ylös:
"Hoi Breien", sanoi hän mennessään ovessa, — "hienolla nenällänne te kyllä pian haistelette jäniksen jälille. Meidän tulee suojella seutua joutumasta joutaviin suohuijauksiin."
— Konsuli istui ja nytkyeli kieseissään. Kova jäinen keli antoi toisen töytäyksen toisen perästä…
Hän tunsi vaistomaisesti, että jotain erikoista oli nykyään tekeillä.
Hän nyki kärsimättömästi suitsista, — tahtoi pakottaa hevosen kulkemaan aivan tien laitaa pitkin…
"Vai etkö tahdo? — Etkö tahdo"…
"Sinä vastustelet, ystäväni", huusi hän suuttuneena, poskipäiden kasvaessa ja silmien syttyessä. "Sinä vastustelet!…"
Hän piti kireällä ohjaksia — hän tunsi omien käsivarsiensa voiman — ja tiesi voivansa pidellä noin sen suitsista, kunnes se polvistuisi. Hänelle oli nautinto tuntea ylivoimansa, vaikka ainoastaan eläimenkin yli.
Syyspäivän pilvet lepäsivät raskaina vuorenharjanteiden takana. Routa alkoi sulaa ja aurinko paahtoi…
"Keksipä hän jo koko osakeyhtiön, — vieläpä maanalaisen sellaisen", mutisi konsuli.
"Heillä on jonkinlainen yliluonnollinen usko tähän Bjelkeen. Bjelke numero kaksi, — nerokas ja niin edespäin…"
"Hyi, hyi" — hän sylkäsi.
"No, etkö sinä sen!"… Tällä kertaa läsähti piiska ja nyt ajettiin kiivasta kyytiä kotia kohti.
Hän heitti suitset Halvorille ja meni heti sisälle konttooriin.
Auringon kuumentama vaippa käsivarrellaan kulki hän edestakaisin siellä sisällä.
Äkkiä viskattiin vaippa nahkasohvalle, ja hän pysähtyi ilmapuntarin eteen. Mutta silmät tuijottivat tylsinä ilmaan…
"Luulenpa, että heidän päähänsä on pistänyt lämmittää täällä!" huusi hän ja avasi auki ikkunan. "Hyi, — hui —"
"Häkää, — häkää konttoorissa —. Inhottavaa!" huusi hän sisään kyökin ovesta.
Hän tarttui hattuun ja keppiin ja lähti kävelemään alas ruukille päin.
— Kyökissä väännettiin mehuja ja hillottiin.
Oli syksyistä ja kolakkaa. Väristiin ja paleltiin, ja syntyi kylmä veto joka kerran kun ovi avautui tai sulkeutui.
Bolette ja Margrethe kävivät vähäväliä maistamassa neiti Tank'in puolukkahillohyytelöä, tai puolukka ja omenaseosta ja seisoivat ja lämmittelivät mahtavan hellan vieressä.
Alhaalla puistossa nähtiin samassa Jens Visergutin kiirehtien pyrkivän ylöspäin postilaukku hartioilla. Ja molemmat nuoret neidit juoksivat häntä vastaan tuuliseen kyökinporstuaan.
Laukku avattiin, tutkittiin ja tarkastettiin, kunnes se sulettuna vietiin konsulin pulpetille.
"Margrethe", — varoitteli Bolette konttoorin ikkunasta, — "arvaa kuka tuolla tiellä tulee? Jahtivaunuissa, rotuhevoset edessä"…
Hän piti käsiään sisaren silmien edessä… "Se on sinun tuleva sulhasesi!"
"Karsten Verö", — huudahti Margrethe.
"Niin, siitä voit olla varma!" —
"Minä olen kyökissä puolukoita perkaamassa ja hilloamassa, sen sinä tiedät", — sanoi hän lyhyesti, — "en astu jalallanikaan sisään. Sinä ja äiti voitte vastaanottaa hänet…
"Elä vaan keksi mitään puheenainetta hänen kanssaan, pidä pitkiä väliaikoja, niin menee hän pian pois", — neuvoi hän sisarta.
Margrethe katosi äkkiä hillopuuhiin —
Huh — miten pitkään hän viipyi…
Hän aina vähän päästä kurkisteli kyökin ikkunasta…
Nyt kulettiin ovissa ja kuski otti todellakin peitteen kallisarvoisen arapialaisen selältä.
Vihdoinkin, — viimeinkin vierivät ajoneuvot ja herra Verö nuorempi vaaleine terävine leukapartoineen ajoi ulos portista ja Bolette nauroi ja hyvästeli rappusilta…
— Konttoorissa oli kunnollisesti tuuleutettu ja näkymättömät kädet sulkivat ikkunat, kun konsuli nähtiin alhaalla tiellä.
Hän kävi pikaisesti tarkastamassa postin, ennenkun meni sisään arkihuoneeseen.
… "Vai niin, — onko Karsten Verö ollut täällä… Oliko kauvankin?… Kenen kanssa hän puheli?"
"Meillä oli hauska keskustelu hänen kanssaan, Bolettella ja minulla", selitteli rouva innostuneena. "Hän kertoi meille oivallisesta Ayshirnavetastaan. On aivan hirveätä, miten paljon hän panee niihin yrityksiin."
Konsuli tarttui ovenkahvaan.
Mutta pysähtyi taas päättäväisesti, lyhyesti nyökäyttäen, niinkuin olisi tarttunut johonkin kiinni:
"Nyt saavat oikut ja päähänpistot loppua!" huudahti hän. "KäskeMargrethe tänne.
"Sinä et näyttäytynyt, kun Karsten Verö oli täällä vierailulla", sanoi hän hillitysti, Margrethen tullessa sisään äidin kanssa.
"En, hän on niin sietämätön. Ja sitten" —
"Ja sitten?" —
"Niin, sitten tahdoin näyttää hänelle, että minä en välitä hänestä."
"Minulla olisi kyllä sana sinulle sanottava, Margrethe", sanoi hän painolla, — "kun vaan tietäisin, että panet sen sydämmellesi, sillä se on isäsi lämmin ja tosi sana…
"Minä tunnen itseni syylliseksi siinä, että liian kauvan olen pidellyt sinua kuin lasta. Olethan sinä oikeastaan jo suuri tyttö, jolla on kypsyneet ajatukset…
"Ja sitten koetamme hetkisen miettiä ja tuntea yhdessä, me molemmat", virkkoi hän, liikutustaan pidättäen.
"Sen, mitä me kaikki tahdomme, — voinhan sen sinulle sanoa juuri meidän suvussamme, — se on, että miespuoliset hankkivat itselleen aseman, jossa on sekä rikkautta että valtaa. Ja naiset, kun he ovat yli kahdenkymmenen, sinäkin, ja ovat saaneet riehua pois osan romantisista lapsuudentuumistaan, — he saavat hankkia itselleen vaikutusvaltaisen aseman naimisten kautta."
"Sen minä sanon sinulle, isä, yhdellä kertaa, että sitä en minä aio", sanoi Margrethe painolla.
"Et kai sinä luulottele, että tämä lapsuus- ja ystävyyssuhteesi Niils'iin missään suhteessa voi tulla kysymykseen silloin, kun todella on kysymyksessä määrätä tulevaisuutesi?…
"Elä nyt enää leikittele nukkien kanssa", — sanoi hän terävästi, — "tai kuuntele kun sinua kutsutaan Lindestadin päivänpaisteeksi. Nämä leikit saavat loppua, — sen pahempi on kaksi vuotta liikaa kulunut turhissa haaveiluissa.
"Ajattele järkevästi ja käsitä, että tämä kaikki oli vaan lapsen leikkiä; mutta joka vaalenee vuosien kuluessa…"
Lindestadin päivänpaiste on leikkinyt valitessaan lapsen tavoin, — uskonut, ett'ei hänen tarvitseisi muuta kuin viitata siihen korkealla olevaan kotiin, johon kerran aikoi astua sisään…
"Tai luuletko todella lapseni", virkkoi konsuli ja kohotti päätään, — "että isäsi tahtoisi viedä sinut johonkin väärään!"
"Minä sanon isä, että se on mahdotonta. Sinä et saa enää puhua siitä", keskeytti hänet Margrethe.
Konsulin silmät välähtivät ja hän tarttui tuolinselustaan. Mutta hän kääntyi äkkiä poispäin ja asetti puun uunissa pystyyn, niin että se leimahti:
"Elä nyt ota sitä niin totisesti, rakas lapsi", — sanoi hän lempeästi rauhoittaen. "Eihän kukaan vaadi sinua päättämään tänään, juuri siinä paikassa… semmoisessa asiassa kuin tämä. Eihän sillä mitään kiirettä ole, pikku Margretheseni, Ethän ole vielä käynyt katsomassakaan Strömvik'iä. Me teemme retken sinne metsästysvaunuissa, me yhdessä…
"Se on asia, jota on mietittävä, tuumittava" —
"Vaikka saisin ajatusaikaa tuomiopäivään asti, isä, et saa minulta muuta vastausta", huudahti Margrethe kalpeana.
Tuo odottamaton vastarinta melkein kuin pyörrytti konsulia.
Hän puri huuleensa ja kääntyi ikkunaan kasvoissa ilme, kuin tuntisi hän pahoinvointia tytärtään katsoessaan.
Syntyi painostava hiljaisuus.
Konsuli ryki hiljalleen pari kertaa. Viimein sanoi hän merkitsevällä vaikka vapisevalla äänellä:
"Minä tahdon, että painat mieleesi, tyttäreni, että se mies, joka kävi luonasi tänään, — sillä sinua käynti tarkoitti, — hän sinut korottaa kultatuoliin, jossa voit istua ja hallita miljoonaa!"
Konsuli astui lujin ja varmoin askelin ulos ovesta… "Mutta Margrethe", huudahti rouva, — "kuinka tohdit tuolla tavoin vastustaa isää. Sinä kyllä tiedät, ett'ei hän sitä kärsi, — ett'ei häntä saa vastustaa. Olisithan sinä edes voinut koettaa sovitella niin paljon, että asiaa nyt kuitenkin voi ajatella. Mutta et vähääkään!"
"Niin en vähääkään, äiti."
"Mutta tiedäthän sinä, Margrethe, että, niin hyvä kuin hän onkin, täytyy hänen saada tahtonsa perille, muuten, — muuten, — luulen minä, kuuletko, että hän voi menettää järkensä."
"Niin, semmoiseksi hän on tullut, senvuoksi, että te ette milloinkaan ole sanoneet hänelle suoraa sanaa", huudahti Margrethe. "Tämä on ollut niin kamalaa, ja on pitänyt koettaa pysyä rohkeana…
"Ei, äiti! Isäni, minun oma isäni ei menetä järkeänsä", huusi hän nyyhkyttäen… "Mutta ihmisenä hän huononee niinkauvan kun valehtelette hänelle", — sanoi hän liikutettuna, juostessaan ulos ovesta…
Konsuli oli viettänyt levottoman yön.
Hän oli eilen suuttunut silmittömästi tyttäreensä, eikä hänen vihansa ollut vieläkään asettunut.
Mutta vähitellen voittivat sen tärkeämmät asiat, — ajatus siitä mitä ruukin soilla toimitettiin valtasi hänet yhä voimakkaammin ja voimakkaammin.
Hän oli aikaiseen liikkeellä, — ei ollut vielä tyhjentänyt aamukahviaan mahtavasta konttoorikupistaan, kun Ulf pysähtyi pihalle, ja konsuli seisoi voileipäänsä pureskellen ulkona rappusilla, vastaanottamassa häntä. Ulfille oli lähetetty sana aikaiseen aamulla. Ja hän ymmärsi heti, että jotain erityistä oli tekeillä.
"Anna hevosesi Halvorin huostaan", sanoi konsuli kärsimättömästi, mennen edeltä konttooriin.
"Sanoppas minulle Ulf", — hän istuutui konttoorituoliinsa, "minua haluttaisi kuulla vähäsen ruukin suoyrityksistä. Olemmehan antaneet sinne rahoja pankista. Mitenkä pitkälle ovat he tänä vuonna päässeet töissään, nämä molemmat insinöörit? Heillä on kai pian kylliksi vettä naulatehdastaan varten?"
"Enpä luulisi olevan, isä. Nuo soiden omistajat ovat kokonaan soaisseet heidät. Sillä nyt he ovat alkaneet kaivaa myöskin Ole Asmoenin mailla."
"Ostavatko he? — Hankkivatko he itselleen uusia soita?" — Konsuli alkoi kiivaasti kävellä edes takaisin…
"Mistä sinä olet sen kuullut, Ulf? Puhutaanko siitä kaupungissa?"
"Se on vaan turhaa puhetta, isä", — rauhoitteli Ulf, — "ainoastaan tuo pieni maakaistale Asmoen luota!"
"Oletko sinä kuullut sen klubissa?" kysyi konsuli kiihkeästi.
"Kyllä siitä siellä puhuttiin. Siellä muuten nykyään puhutaan paljon näistä soista. Sinä tiedät, että Niils aina saa muut innostumaan asiaansa. He alkavat jo ihailla häntä niinkuin ennen hänen isäänsä", jutteli Ulf.
Konsuli kääntyi äkkiä.
"Vai niin! — Vai niin!…
"Niin, siinäpä se juuri on", mutisi hän tyhjentäessään yhdellä kertaa lasin vettä. "Hän saa heidät innostumaan"…
"Mutta, voitko sanoa minulle, Ulf, mistä he ottavat rahat?" sanoi hän kääntyessään taas poikaansa päin —
"Ketkä klubissa olivat innostuneet asiasta, kuuleppas?Laivanvarustaja Holten, yhtyikö hän keskusteluun? Hänellä on rahoja…
"Ja mitä he tahtovat? Mitä he oikeastaan tahtovat?" kysymyksiä aivan sateli Ulfille.
Konsulin pienet terävät silmät katselivat tutkivasti eteensä…
"Eivät kai he aikone hankkia koko vuodeksi tarvittavaa vesimäärää kaupunkiin!" huudahti hän äkkiä.
Hän jäi seisomaan ja imi huuliaan…
"Siihen tarvittaisiin paljon lisää!" sanoi hän miettiväisenä. — "Suuret Grongsuot ovat siellä ylempänä. Ja Arild Wolmar ei ole niitä miehiä, jotka myivät maitaan."
Hän käveli edestakaisin ja pysähtyi viimein ja tuijotti pöydän pintaan.
"Niin niin, poikani. Niin, niin —
"Käske Halvorin valjastamaan, Ulf…"
"Koko vuoden vesimäärä!" huudahti hän. "Siihen tarvitaan miljoona.Tehkää niin hyvin, herrani, ja hankkikaa ne!"
"… Minun tekee mieleni lähteä sinne katselemaan niitä seutuja", sanoi hän vetäessään matkahansikkaitaan käsiinsä.
Rouva ja Bolette seisoivat arkihuoneen ikkunassa ja katsoivat konsulin jälkeen, kun hän ajoi pihasta.
Ulf oli istuutunut päivällispöytään, jonne neiti Tank oli asettanut hänelle kahvin ja aamuruuan.
"Oli onni, että isä lähti ajelemaan", sanoi äiti. "Hän ei ole tänään hyvällä tuulella… Jotain on vastahangassa kaupungissa, vai miten Ulf.
"Vanhus ei rauhoitu, ennenkuin saa asiat mielensä mukaisiksi. Ja jos jotain puuhataan hänen tietämättään, niin kyllä pian nähdään kuka kotiljongia johtaa. He saavat kyllä tanssia!"
"Ja olihan hänen ja Margrethen välillä illalla odottamaton kohtaus", virkkoi rouva. "Oli hyvin ymmärtämätöntä vastustaa isää sillätavoin. Täytyy naisenkin vähän ymmärtää miten maailman läpi on päästävä. Isän kanssa kyllä hyvästi tulee toimeen, kun ei vaan asetu jyrkästi hänen tahtoaan vastustamaan."
"Niin", sanoi Ulf; hän hotasi lopun kahvista, — "olkoot antamatta ukolle hiekkaa nuuskan asemasta."
— Margrethe pistäysi eteiseen, otti hatun ja päällysvaatteensa ylleen ja katosi kiireesti ulos portista.
Hän kulki harjulle vievää tietä.
Hän tunsi tarvitsevansa tavata Niilsiä, — hän tahtoi hänet nähdä, tahtoi saada jonkinlaisen hyvityksen kaikesta siitä mikä oli tapahtunut.
Eilen illalla oli ollut niin helppo sanoa tuo ratkaiseva sana. Mutta sitten tunsi hän isänsä koko harmin ja vihan kohdanneen itseään.
Isän kasvot saivat niin kovan ilmeen, — ei ollut häntä näkevinäänkään.
Ei, tuntui vaikealta pysyä rohkeana…
— Hän kulki oikoteitä niittyjen poikki, kulki jonkun portin läpi tai jäisen ja sammaleisen kiviaidan yli, jonka takaa orjantappuran marjat lehdettömiltä oksiltaan kuulsivat harmaata ilmaa vasten ja pihlajat koreilivat loistavina, punaisine marjakimppuineen.
Margrethe ei enää kulkenut yhtä kiireesti.
Hän tiesi nyt varmasti missä tapaisi Niilsin, ja hänen täytyi vähäväliä pysähtyä henkeä vetämään…
Hänellä oli niin paljon mielessä… Ja nyt hän pian näkisi Niilsin —
Pilvet leijailivat kuin villahattarat sinertävällä taivaalla.
Äkkiä kuului korvia särkevä variksen vaakkuminen hiljaisessa ympäristössä.
Linnut lensivät suurina parvina ylhäältä metsänharjanteelta ja leijailivat villisti raakuen puoliympyrässä hänen päänsä ylitse taivasta kohti ja laskeusivat taas takaisin samoille puun oksille, joilta lähtivät.
"Margrethe!" kuului hurja ilon huuto syrjäpolulta, josta Niils pujahti esille.
"Sinäkö täällä asti?
"Sepä oli ihana näky syyspäivänä!" riemuitsi Niils ja oli siinä samassa hänen luonaan, tarttuen hänen molempiin käsiinsä.
"Emme näe sinua enää milloinkaan", — sopersi Margrethe punastuen. "Sinä et ole käynyt Lindestadissa sitten kun aikaiseen kesällä. Ja minun teki mieleni tulla katsomaan vieläkö sinä elät?"
"Ei, Margrethe!" — sanoi Niils painavasti. "Tiedätkö, Lindestadiin minä en tule, ennenkun hallitsen omaa maatani…
"Mutta siihen päivään ei ole enää pitkältä", sanoi hän voitonriemulla. "Luulenpa, että ensi vuonna kun sinä taas poimit kauniita pihlajanmarjoja"…
Hän otti marjatertun Margrethelta ja pisti sen hatunnauhaansa.
"Muuten pidän kyllä sinua silmällä, usko pois…
"Olen nähnyt pari kertaa sinun menevän kaupungin puistoon, olen istuutunut siellä jollekin penkille puun suojaan ja katseillani olen seurannut sinua, kun soiton aikana kävelit siellä kaikkien kaupungin keikarien seuraamana. Se oli virkistys väsyneille aivoilleni."
"Oliko se samana päivänä, jolloin juhlittiin Fremingin uuden teräslaivan johdosta?" kyseli Margrethe.
"Niin, niin."
"Ja sinä päivänä, jolloin siellä oli laulujuhla?"
"Niin juuri."
"Silloin näin sinut kummallakin kertaa", — hymyili hän… "Mustasilmäinen, mustatukkainen ja tummaihoinen", — puheli hän ajatuksissaan.
"Niin, tuo päänheitto!" — huudahti Niils äkkiä tulisesti. "Minä näen siinä ikäänkuin astraaliruumiin heijastusta, tunnen olevani äkkiä kuin arvoituksen edessä. Mutta naula, jolla se avataan, on taottava kullasta. Ja minä tunnen että siitä selviän!" sanoi Niils riemuiten.
"Ja arvoitus, — arvoitus — kuuletko. — Sieltä minä tulen, vaatteet liassa ja mudassa…
"Oi, mitenkä minun tekisi mieleni puhua sinulle, — sinun tuossa seistessäsi niin ihanan ja viisaan näköisenä.
"Miellyttääkseni sinua… saadakseni hymyilyn punasilta huuliltasi, jotka kuuluvat kuin korkeampaan ihmisrotuun", sanoi hän tulisesti.
"Varo vaan" — sanoi Margrethe hymyellen, — "etten tunnusta, että pikemmin kuulun synkkään, mustaan ihmisrotuun."
Niils seisoi miettiväisenä ja piteli häntä kädestä…
"Minä sanon sinulle, että on salaisuuksia kaikessa, kun vaan voisimme saada ne selville!" virkkoi hän.
"Meidänkin salaisuutemme, Margrethe…
"Ajatteleppas, jos ikäänkuin uutimet vedettäisiin syrjään ja sinä äkkiä näkisit koko laakson edessäsi uudesti luotuna, näkisit siellä surisevat tehtaat ja savupiippujen savuavan.
"Ja sitten… Ja sitten, ajattele, että tuntee, että on tuon ajatuksen kypsyttänyt aivan alusta asti. Jo ajatuksissa omistaa tuonlainen paikka, on tuhat kertaa suurenmoisempaa kuin jos sen ostaisi kullalla."
Margrethe tuijotti häneen… Tuo katse säihkyi ja säkenöi —
"Nyt minä menen, Niils!" sanoi hän äkkiä…
"Minun teki vaan niin kovin mieleni nähdä sinua", sanoi hän, ollessaan jo menossa tiellä.
Ennenkun poikkesi polulle, kääntyi hän…
Siellä seisoi Niils samalla paikalla.
"Kaivovesi", suhisi hänen korvissaan, — "pohjattomat silmät…"
Hän viittasi kiireesti ja kiiruhti eteenpäin…
Vähitellen hiljensi hän kulkuaan.
Riemu täytti hänen mielensä.
Hän kulki hyräillen ja tunsi itsensä niin äärettömän iloiseksi.
Hänen täytyi se päästää valloilleen, istuutua alas ja hengähtää…
Kuinka ihana olikaan tuo väririkas syksy. Kuinka kauniiksi kultasi iltapäiväaurinko puunrungot, — kuinka herttainen oli koko maailma…
Mutta hän ei ajatellut tuota "ihanaa", "kaunista", tahi "hurmaavaa" — eikä väriä tai muuta sellaista. Vaan hän vaan näki siinä onnensa heijastavan.
Hän tunsi onnensa!
Niils, Niils, oli joka paikassa…
Kaipaus valtasi hänet ja pian hänet ja hänen onnellisen maailmansa himmensi suurten, kirkkaitten kyynelten tulva… Niils, Niils…
* * * * *
— Päivällisen jälestä palasi konsuli kotiin, — sekä hän itse että hevonen ja kärryt aivan harmaina ravasta, — ja yksi kiesinkarmi taittuneena ja sidottuna.
"Valjasta jahtivaunut", käski hän, — "minun täytyy lähteä kaupunkiin. Jens Visergut saa tulla mukaan hevosta pitelemään."
Konsuli kävi pikimältään sisällä, söi vähän päivällistä ja vaihtoi pukua.
… "Kuule Halvor", sanoi hän, seistessään toinen jalka vaunun jalustimella. — "Sinun täytyy tilata uudet laitapuut kiesseihin. Minä ajoin ne rikki niinkuin näit, siellä suomaalla.
"Sinähän olet sieltäpäin. Oletko sinä kuullut, että soiden hinnat ovat siellä kohonneet, niin että he myivät ne taloistaan, niinkuin olisivat ne tulleet kullan arvoisiksi?"
"Niin, olenhan minä sellaista kuullut", hymyili Halvor. "Ihmiset juttelevat, että on tehty tarjouksia sekä Norderutin, Aarstadin että Bakkepladsin vesipitoisista soista."
"Ja nyt ei heidän enää tarvitse lähteä Ameriikaan, sillä nyt tullaan varakkaiksi ja rikkaiksi täällä kotonakin", tiuskasi konsuli ja läimäytti hevostaan… Noin tunti senjälkeen istui hän sohvassa pankinjohtajan luona, tämän rauhallisessa leskimiehenkodissa, jossa näki muotokuvia ja kaikenlaisia muistoja hänen vaimovainajastaan, konsulin sisaresta. Vähän päästä kuului aina kanarialinnun viserrys ikkunan luota. Keskustelu oli harvasanaista. — "Ei mitään vaaraa", — sanoi konsuli ylenkatseellisesti. "Ei mitään vaaraa, sanot sinä."
"Ei, ei ainakaan pankille, mikäli minä voin nähdä", vakuutti pankinjohtaja väliäpitämättömästi.
"Ei", irvisteli konsuli, — "ei ole, silloin kun vaan mukaantuu tai nukkuu ja ei välitä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Pankilla pitäisi olla suojanaan viisaat silmät", sanoi hän jotenkin epähienosti lankoonsa katsoen, — "erittäinkin silloin, kun se on pannut rahoja yritykseen niinkuin tämä.
"Tosiasia on se, että he ovat laajentaneet yrityksensä hankkimalla uusia lainoja, — ainakin kaksi kertaa enemmin kuin mitä alussa ajattelivat. Ja yhä yritys kasvamistaan kasvaa. He ostavat suo-osia ristiin ja rastiin sieltä joka taholta, hiipivät eteenpäin kuin maanalaista käytävää pitkin.
"Kaupunki sitä ei näe. Ympäristö ei huomaa, — ja sinä ja minä olemme umpisokeita, — vaikka sinä jo kauvan aikaa olet vannonut, ett'eivät he sinun pankkisi rahoilla enää jatka.
"Tai kuka, kuka rahat hankkii. — Kuka?… Tässä on paha merrassa, sanon minä", — hän kohotti sormensa.
"Jonkun vuoden kuluttua voi koko laakson vesivoima olla vieraissa käsissä, — muodostettuna varmaksi vuoden läpeen virtaavaksi vesivoimaksi, josta voi ansaita miljoonia."
"Niin muutamien vuosien kuluttua!" sanoi pankinjohtaja tyynesti. "Minun mielestäni sinä ajattelet liian pitkältä eteenpäin, rakas ystävä… Muutamien vuosien kuluttua, kun me olemme rauhassa mullan alla, ovat ehkä sekä suot että virrat samassa kunnossa kuin nytkin, — Lindestadjärvi myöskin."
"Silloin voisin sanoa sinulle, arvoisa ystävä, että heillä on ollut varma itsenäinen suunnitelma koko ajan. Ja että se on alkunsa saanut Niils Bjelkestä… Mutta", — konsuli hypähti ylös sohvasta ja löi pöytään, — "ne täytyy pysäyttää, — ne täytyy pysäyttää, — tukahuttaa, siihen täytyy keksiä keinot — Ne ovat tukahutettavat."
Hän jäi seisomaan ikkunan luo ja tuijotti pimeyteen…
"Hyvästi lanko!" sanoi hän äkkiä. Hetken kuluttua oli hän ulkona vaunuissaan. Kuului piiskan läimäys, ja vaunut pyörivät edelleen.