The Project Gutenberg eBook ofUlfvungit: Lehti intohimojen kirjastaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Ulfvungit: Lehti intohimojen kirjastaAuthor: Jonas LieTranslator: Maija HalonenRelease date: August 12, 2016 [eBook #52785]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ULFVUNGIT: LEHTI INTOHIMOJEN KIRJASTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Ulfvungit: Lehti intohimojen kirjastaAuthor: Jonas LieTranslator: Maija HalonenRelease date: August 12, 2016 [eBook #52785]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Ulfvungit: Lehti intohimojen kirjasta
Author: Jonas LieTranslator: Maija Halonen
Author: Jonas Lie
Translator: Maija Halonen
Release date: August 12, 2016 [eBook #52785]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ULFVUNGIT: LEHTI INTOHIMOJEN KIRJASTA ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Lehti intohimojen kirjasta
Kirj.
Norjankielestä suomensi Maija Halonen
Otava, Helsinki, 1904.
Ei ole helppo sanoa milloinka Ulfvungien suku oikeastaan alkoi kohota, tai mihin erityiseen seikkaan perustui se yksimielinen kunnioitus, jota se nautti nyt jo kolmannessa, neljännessä polvessa niinhyvin rannikkokaupungissa kuin maaseudulla sen ympärillä. Sen sukuperän voi johtaa aina kaappariajoilta, — siitä englantilaisesta laivasta, josta jotenkin tarumainen otaksuminen oli tietävinään, että sen oli eräs Knut Ulfvung muutamien ulkosataman merimiesten kanssa tuonut sisään saaliina, tai johtui se rahdeista vapaakaupan hyvinvointi ajoilta.
Suuri ratkaiseva käänne suvun varallisuussuhteissa, — se joka nyt kolmannessa polvessa oli tehnyt sen vallitsia-aseman kaikessa määrääväksi, siihen ei kaikessa tapauksessa ollut kuin kuusikymmentä, seitsemänkymmentä vuotta, — se alkoi silloin kun Knut Ulfvung vaimonsa perintöosan kautta sai omakseen Leeren suuret lohenpyyntipaikat ylhäällä laaksossa.
Erityinen anastamishalu ja kunnianhimo näkyy olleen ominaista suvulle, — joka myöskin näkyi niistä tutkimuksista, joita muutamat suvun sukurakkaat jäsenet olivat tehneet siinä tarkoituksessa, että saisivat todistetuksi suvun merkillisyyden kohottamalla Knut ja Ulf Ulfvung nimiset jäsenet maalaiselämän mitättömyydestä.
Kaikki Ulfvungit olivat säilyttäneet puheessaan jonkinmoisen erityisen sorahtelemisen, muistuttaen sitä mikä vielä pyörähti valkoisten, terveitten, ruisleivän kirkkaaksi kiilloittamien, pilaantumattomien hampaiden välissä susien kotikylässä, kapeassa syrjäisessä laaksossa, korkealla lumisten tunturien juurella.
Kaikilla Ulfvungeilla oli jonkinlainen salaperäinen tunne siitä, että jossain siellä ylempänä oli suvun paratiisi, sen kehto ollut, — tuolla, aivan kallion rintamalla, jonne seudun pellot päättyivät ja jossa voitiin viljellä ainoastaan perunoita ja kauroja, jossa vaivaiskoivu polvillaan ryömi, josta kalavedet ja lammikot pilkistivät kuin rauhalliset silmät, kimallellen kangas- ja harmaakivikenttien välitse ja tunturimetso painautui kivien ja soran alle, ja maa oli liian karua voidakseen antaa laidunta muille kuin vuohille ja lampaille — että tuolla ylhäällä ajan myrskyiltä ja muutoksilta tyystin suljetussa tunturilaaksossa, — siellä oli sen kehto seisonut.
Ja sieltä se oli saanut tuon ihmeellisen hallitsevan kykynsä.
Sieltä oli nimi ja suku polvi polvelta ikäänkuin soudellut jokea pitkin talosta taloon, kaupanteon, vaihdon ja naimisten kautta, kunnes se lopullisesti asettui tänne alas laakson mahtaviin taloihin, Lindestadjärven ympärille.
Paljon oli tapahtunut, ja paljon oli sekä unohdettu että peitetty tänä pitkänä aikana ja suvun hämärästi kuiskattu muinaistaru sisälsi viittauksia kylläkin väkivaltaisista varjopuolisaduista.
Rouvat ja tyttäret olivat hallinneet voimakkaalla kädellä.
Eivätkä ainoastaan seuraelämässä. He voivat myöskin itsevaltiaasti tahdollaan määrätä virkojen antamisia ja sekä ottaa että eroittaa alustalaisia. Kaupungissa tiedettiin vanhastaan kertoa, mitenkä se tai se oli tanssinut itsensä kapteeniksi, tai ylhäällä Lindestadjärven luistinjäällä kiemurrellut itselleen viran.
Kansan kesken kuiskailtiin hyvinkin tulisista rakkaushistorioista, salaisista yhtymisistä ja epätoivon ja kyynelten valtaamista eroista, — puhumattakaan semmoisesta, jonka Lindestadjärven vesi voi sulkea helmaansa.
Kansan mielessä leijaili kuin usva salaperäisiä tarinoita.
Mutta sentapaiset huhut painautuivat hiljaisuuteen, kuin haudan helmaan. Ei siellä milloinkaan uskaltanut kukaan tunnustaa kertoneensa niitä.
Sammuvan talvipäivän säteet kimaltelivat vielä siellä täällä valkean kuuraisissa puunlatvoissa.
Kelkkoja ja rekiä liikkui teillä, ja etempänä mäenrinteillä näkyi yksinäisiä hiihtäjiä kiirehtävän hyvää vauhtia alas kaupunkia kohti.
Jäätynyt, rikaslahtinen Lindestadjärvi alkoi halkeilla, kumahdellen kuin pitkäsenjyrinä iltapäivän pakkasessa. Ja virrasta, joka koskena kuohahti sahalaitoksen luona, kohosi kuin humina kylmään, hiljaiseen ilmaan.
Konsuli, tukkukauppias ja laivanvarustaja Knut Ulfvungin talo, Lindestad, kohosi uljaana harjun törmällä. Jykevä taitekatto pisti esiin puiston lumisten puiden lomitse. Ja päädyn kahdesta suuresta ikkunarivistä loistivat illalla keltaiset ja punaiset tulet alas rantakaupunkiin ja satamaan, jonka mastot etäällä himmenivät epämääräiseen sumuun.
Kaupungin asukkaat katselivat kunnioituksella ja pelolla ylös noihin ruutuihin. Ja kullakin oli ehkä oma mykkä, salaperäinen suhteensa niiden kimalteluun. He olivat niin sanoen syntyneet sen merkin alla. Ja ihmeellistä olisikin, jos eivät nämä sädevälähdykset olisi yhdistyneet yhteen tai toiseen muistoon hänen elämässään. Tai ainoastaan se, että hänen oli mahdoton ajatella syntymäkaupunkiansa ilman tätä ruusunpunaista ja uhkaavan tummaa leikkivää kimmellystä tuolta ylhäältä harjulta.
* * * * *
Lindestadjärvi oli nyt talvipukeissa, — verannat lumen ja jään vallassa ja kellarinluukut oljilla tukettuina.
Läheltä ja etempää kuului kulkusten kilinää ja kahlekoirien äkäistä haukuntaa, joka ilmoitti vieraiden tuloa.
Vuoroin yksin istuttava, vuoroin leveä reki solahti sisään portista, joka oli auki sunnuntai iltapäivän vieraiden vastaanottoa varten ja lumi oli luotu molemmin puolin korkeiksi valleiksi pylväitten taa.
Siellä sisällä vietettiin hämyhetkeä tuossa tunnetussa rauhallisessa, mattojen peittämässä arkihuoneessa, istuttiin takkavalkean ääressä, jonka leikkivää puolivalaistusta tasaisesti ylläpidettiin.
Keskustelu jatkui katkonaisena ja laimeana. Talon poika, tukkukauppias Ulf, ja vävy, laivanvarustaja Wendelbo, joka oli naimisissa talon vanhimman tyttären Martinen kanssa, olivat, kuten tavallista sunnuntaina, syöneet päivällisensä täällä.
Sitäpaitse oli siellä päivällisvieraana neiti Winsloff, perheen vanha ystävätär, joka toimitti taloon kaupungin uutiset. Hän istui koettaen pidättää haukotusta toisensa perästä, ja taisteli urhoollisesti nukkumahaluaan vastaan.
Viereisissä huoneissa vedettiin pelipöydät esille ja järjestettiin vhistiä ja bostonia varten.
Kysymyksenä oli, niinkuin tukkukauppias Ulf lausui, saataisiinko kokoon korttiseura isälle. Siihen tarvittiin kolme tahi ainakin kaksi ja puoli seudun suurmiestä.
"Ja nyt ei hänellä ole vielä muita kuin sinä, lanko Wendelbo, joka olet mahdoton heti kun hän oikasee sinua pelissä."
Ulf oli nähnyt vilahdukselta isänsä ovessa ja huomasi kyllä yhteenpuristetuista huulista että hän oli kärsimätön.
Äänetönnä astuskeli vanhus siellä sisällä, kädet selän takana, Vähäväliä poikkesi hän puutarhan puoleiseen huoneeseen ja katseli maantielle päin. Hän jäi seisomaan ikkunan ääreen, huulet hörröllään, kerran toisensa perästä.
Poika alkoi tulla miettiväiseksi. Jonkun täytyy nyt heti tulla, sanoi hän Wendelbolle, joka istui ja lisäsi puita valkeaan. Muuten hän räjähtää.
"Lindestadin päivänpaiste", — oli talon nuorin tytär Margrethe. Niin kutsuttiin häntä tuolla hyväntahtoisen innostuneella kielellä, jota oli totuttu käyttämään, kun puhuttiin perheestä siellä ylhäällä, — vaaleatukkainen, voimakas, teräväsilmäinen tyttö, jonka kaikki sanoivat olevan oikean merkin siitä, että perheen henki asui hänessä.
Aina pienestä asti oli hän kuullut itseään kutsuttavan Lindestadin päivänpaisteeksi. Ja nyt odotettiin uteliaana prinssiä, jonka tuleman piti.
Margrethe kyllästyi uneliaisuuteen. Hän luuli kuulevansa koirien haukunnan ja ihmetteli ketä sieltä voisi tulla.
Hän meni ulos tähystämään ja palasi riemuiten sisään takaisin:
"Setä pankinjohtaja", — huusi hän "ja tullinhoitajan, postimestarin ja apteekarin ja kapteenin reet näkyvät alhaalla maantiellä!"
Se helpoitti!…
"Nyt saat pelitovereita, isä!" — ilmoitti Ulf sisään hänelle.
"Vai niin", vastattiin sieltä äreästi. Konsuli otti kellon taskustaan. — "Puoli viisi… siis näiden jälkeen ei enää ole muita vieraita odotettavissa."
Äkkiä valo välähti Ulfille… Uusi satamapäällikkö, — mistä olikin hänen päähänsä pistänyt tehdä ensimmäinen visiitinsä majurin luona ylhäällä rautatehtaalla? — Eikä täällä? — meillä?…
Poika lausui tämän, puistellen päätään kuin arvoituksen edessä.
"Ky-yllä, — hän tulee, katsos", virkkoi konsuli ivallisesti, "kunhan hän ensiksi on saanut housunsa vihreiksi voidelluksi tuolla ylhäällä majurin luona… Tuommoisella tulokkaalla ovat omat tarkoituksensa, — tahtoo vaikuttaa, hallita, — mutta eiköhän tuolla tule reki ja mies."
Ulf seisoi katse kuin syventyneenä isän silmiin. Kun oli vallasta puhe, ymmärsivät he toisensa. Se kieli värähti ylipäänsä jokaisessa, jolla oli hiukkanenkaan Ulfvungien verta rinnassa.
Margrethe oli taas kävässyt ulkona tuulisessa porstuan ovessa ja oli heittänyt yleissilmäyksen pääportaiden eteen ajaviin rekiin.
"Isä", kuiskasi hän nyt hengästyneenä ja veti häntä takinrinnuksesta,— "Niils Bjelke on myöskin mukana!"
"Niils Bjelke?" tumma varjo levisi konsulin kasvoille.
"Niils Bjelke, hän on tullut kotiin", toisti Margrethe kiihkeästi. "Elä vaan unhota kutsua häntä insinööriksi. Hän on suorittanut menestyksellä tutkintonsa ulkomailla… Muistathan sen, isä!" vakuutteli hän. samalla nykäisten häntä takin hihasta.
Margrethe oli isän lemmikki ja piteli häntä ankarasti ikeen alla; — aina voimakas, jonka alle konsuli näki hyväksi alistua.
"Muistathan sen vaan, isä", sanoi hän taas painolla, vilvoitellessaan kuumia poskiaan käsillään ja kiiruhti sitten sisään arkihuoneeseen.
Etehisen ovi avautui ja sisään astuivat setä pankinjohtaja, kapteeni Vold ja hänen muhkea rouvansa, tullikassöörin, apteekarin ja pormestarin ja heidän rouviensa seuraamina, vielä talvikylmän ympäröiminä ja hieroen mielihyvästä käsiään tullessaan lämpimiin huoneisiin.
"Tervetuloa kaikki!" huusi konsuli.
"Noh, päivää, herra insinööri. Onnittelen erinomaisen onnistuneista tutkinnoista", kuului niinpian kuin nuori Bjelke astui sisään. "Tuletteko ajaen?" seurasi sitten osaaottavasti.
"Sain seisoa takana, yhden ruukilaisen reen jaluksilla", selitteliNiils Bjelke.
"Takana, takana… Ei kelpaa takana seisoa. Ei pidä antaa vetää itseään perässä."
"Sitten hyppää pois, herra konsuli, — valitsee oman tiensä", kuului rohkea vastaus.
"Kaikki riippuu ehkä teistä itsestänne, hra Bjelke, siitä miten asetutte täällä paikkakunnalla", sanoi konsuli merkitsevästi ja erityisen kylmästi.
— Hämärä oli loppuun vietetty ja lamput ja kynttilät loivat huoneiden korkeille huonekaluille ja raskaille uutimille kodikkaan tunnelman.
Nurkkahuoneen peilipöydistä kuului yksitoikkoisesti: Boston, Petit,Grand, tupakkapilvien sisästä…
"Tänne näkyy tulevan voimia, jotka tahtovat kulkea omia teitään, — raakoja", — sai konsuli sanotuksi hiljaa pankinpäällikölle, valmistellessaan totilasijaan.
"Siksi kunnes saat heidän siipensä tarpeeksi tasatuiksi", hirnui pankinjohtaja. "Taitaakin olla tämä uusi satamapäällikkö mielessäsi, luulen minä."
Salissa naiset paraillaan etsivät esille käsityönsä.
Rouva Ulfvung oli tapansa mukaan päivällisen perästä vetäytynyt rauhaan makuuhuoneensa sohvaan, levätäkseen hetkisen. Ja nyt odottivat naiset jännityksellä ketä heistä hän halusi luokseen.
Oli kuin ilmassa, että "täti Narnan" tietoisuuteen oli kaikki saatettava. Kaikki piirin ja kaupungin enemmin tai vähemmin harvinaiset salaisuudet olivat täällä säilytettyinä, kuin lukon takana. Ja jokainen, — nuori tyttö tai vanha rouva, — tunsi Lindestadista palatessaan itsetietoisuutensa kohonneen ja tulleensa kuin korkeamman suojeluksen alaiseksi, kun täti Narna vastustamattomalla selvänäköisellä tavallaan oli antanut heidän antaa hänelle luottamuksensa pienempiin yksityiskohtiin asti, — avanneet hänelle sydämmensä kuin äidille tai samanikäiselle, huolissa kokeneelle ja osaaottavalle, joskin luonnollisesti aivan toisessa asemassa olevalle kanssasisarelle.
Talon keskimmäinen tytär, Bolette, hento solakka tyttö, tuli sisään ovesta heittäen yltään silkkihuivin, kun tuntui liian kuumalta siellä sisällä.
"Olin vähän luistelemassa alhaalla jäällä päivällisen jälestä", selitteli hän. "On ihanaa luistella kuutamossa."
Hän riensi ylös makuuhuoneeseensa riisuakseen jaloistaan raskaat luistinkengät.
"Tahtoisinpa tietää liekö siellä kuutamoa ensinkään?" kuiskasi eräs rouvista ja katseli ikkunaan päin — ei ainakaan tällä puolen. "Taitaapa tuo luutnantti Stenvig, meriupseeri, olla vielä ihanampi kuuta", lisäsi hän terävästi. "Sanotaan todellakin, ettei Bolette ole niinkään vähän rakastunut häneen."
"Niin, onko hän meriupseeri, vai eikö hän ole", kysyttiin vastaukseksi.
"Ainoastaan reserviupseeri", selitti apteekarin rouva tuntijan tavalla, — "yksi niitä, jotka kutsutaan palvelukseen kun valtio tarvitsee… Ei hänestä toki ole konsulille vävypojaksi, ei suinkaan", sanoi hän päättäväisesti, päätään puistaen.
"Mutta sehän onkin korkeintaan vaan pieni seikkailu", arveli tullinhoitajan rouva.
"Olkaa varovaisempia!" sanoi postimestarin rouva merkitsevällä äänellä, silmiään vilkuttaen. "Neiti Winsloffilla on herkät korvat."
Neidin lankakerä putosi lattialle… Hän otti sen kiireesti ylös ja vaipui läheisimpään nojatuoliin —
"Sanokaa minulle, kudotteko terävän vaiko pyöreän kantapään, rouvaStrand?" kysyi hän näyttäen sukankudintaan…
"Kyllä minä, — pyöreän — — —. Minä sanoin, että Bolette on hyvin reipas tyttö, kun hän uskaltaa luistella näin myöhään tuolla alhaalla jäällä, — yksinään."
Rouvat katselivat toisiinsa.
"Kyllähän te sen tiedätte, että kaikki Ulfvungit ovat rohkeita", tokasi tullikasöörin rouva.
— "Voiko ajatella kahta erilaisempaa luonnetta kuin Wendelbon ja minun", lausui Martine rouva astuessaan sisään saliin, istuttuaan hoitamassa miehensä kortteja. — "Minä pidän pelistä, hän sitä inhoo. Minä tahdon purjehtia, hän tulee merikipeäksi. Minä tahdon varman suojan ja aituuksen kaiken sen ympäri, joka on meidän, hän laskee sinne marjanpoimijoita ja huvimatkueita kaupungista, jotka laittelevat tulia ja keittävät kahvia meidän metsissämme, niin että minä saan valvoa metsäpalojen pelosta. Häntä nyt kerran huvittaa tuommoinen liikuttava, yleinen"…
Nyt iltapäivällä tulimme vihdoinkin yksimielisiksi siitä, että talomme on maalattava ja perinpohjin korjattava kevääksi. Oi mitenkä iloitsen, kun saan oikein uudistaa ja ylös alasin kääntää kaiken sen, mikä siellä on aikojen alusta seisonut pyhästi koskemattomana. Tuo näköala satamasillalle ja muutamille merimiesmökeille ja saarille päin on se, josta hän on nauttinut jo syntymästään asti! — Sen sijaan saa hän ryhmän ikkunan alle ja ajan mukaan komean puistokäytävän tielle asti!
Sitä hän nyt tuolla miettii allapäin.
"Kuuleppas, Bolette!" keskeytti hän äkkiä ja viittasi sisarelleen, joka astui sisään. Hän otti sisarta kainalosta ja kulki hänen kanssaan puolipimeään puutarhahuoneeseen…
"Kylläpä sinä liehut ja lennät alhaalla jäällä. Olethan jo kyllin vanha, että ymmärrät pitää varasi. Onko se tuo luutnantti?"
"Vi, eihän se nyt niin vaarallista ole. Minusta hän on niin hauska!" — lisäsi Bolette päätään keikauttaen.
"Niin katsos, sitä vaan tahdoin sinulle muistuttaa että mitä hauskempi mies on, sitä vaikeampi on hänestä päästä. Tahdon vaan varoittaa sinua" — hän kumartui Boletten puoleen ja jatkoi kuiskaten: — "tahdon uskoa sinulle jotakin… olin melkein elämälläni maksaa sen, että otin Wendelbon!… Ei pidä liian kauvan luistella vaan yhden ihmisen kanssa."
"Voit säästää viisaat neuvosi ja antaa minun olla rauhassa", huudahti sisar. "Pitäneehän toki edes saada luistella ilman että maailma siitä kokoon romahtaa."
"Voisin kertoa sinulle ihmeellisiä asioita, Bolette. On tapahtunut paljon kaikenlaista meidän perheessämme… Muistathan täti Katjan, josta ei milloinkaan mitään puhuta. Hän oli rakastunut köyhään kotiopettajaan eikä tietysti voinut häntä saada. Hänet löydettiin sitten eräänä aamuna koskesta, sahan luota. Hän oli ollut niin kaunis, ja siitä syntyi suuri suru perheessä."
"Niin, se oli ennen aikaan se", keskeytti Bolette, — "silloin elettiin romaaneissa ja mentiin koskeen"…
Hän kääntyi pois salinovelle ja pääsi kiusallisesta puheenaineesta.
* * * * *
Niils Bjelkeä ei haluttanut istua siellä naisten välissä illan sensatsioninumerona. Hän oli hiljan palannut kotiin syntymäkaupunkiinsa, ja tiesi niin hyvin jo vanhastaan, miten siellä käsitöiden takana salavihkaa kyseltiin, ihmeteltiin ja arvosteltiin.
Hän oli paennut biljardihuoneeseen ja käveli siellä hajamielisenä, sysäillen palloja.
Hän säpsähti, nähdessään Margrethen astuvan sisään ja hän sinkautti äkisti onnistuneen lyönnin.
"Miksi et istu sisällä puhelemassa toisten kanssa, Niils?" kysyi hän kiusotellen. — "Oletko sinä vieläkin sama jörö, vaikka olet ollut niin kauvan ulkomailla ja suorittanut niin suurenmoiset tutkinnot."
"Nuo kasvot ja silmäykset on kuin tulisi sihvilöidyksi siilin lävitse… Ei kiitoksia minä tunnen ne!" vastasi hän.
"Sepä ikävää, sillä sitten sinua ei kutsuta tanssiaisiin talvella…Ja se on vahinko, sillä minä muistan, että sinä tanssit niin hyvin."
"Pelkäänpä, ett'en milloinkaan tule täällä polkemaan oikeassa tahdissa", sai Bjelke sanoneeksi. Hän leikitteli sauvallaan ja kumartuen biljardipöydän yli asettui lyömäasentoon.
"Minun mielestäni sinun pitäisi koettaa asettua hyviin väleihin isän kanssa", huomautti Margrethe hiljaa. — "Ilman häntä et pääse pitkälle. Ja sinä tiedät miten hyvä hän on, kun hän vaan saa tahtonsa perille…
"Sinä et tahtonut ottaa vastaan minkäänlaista apua häneltä silloinkaan kun matkustit ulkomaille", jatkoi hän, silmien harhaillessa biljardin veralla. — "Se ei ollut kauniisti eikä kiitollisesti tehty sinulta, Niils. Mutta sinun tätisihän on se… joka…"
"Minä ajattelin, että oli kunniallisempaa kuin pidin huolen itsestäni. Enkä tuntisikaan itseäni niin vapaaksi kuin nyt olen, jos minulla olisi ollut senlainen kiitollisuuden taakka kannettavana hartioillani."
"Niin, nyt sinä ainakin olet kyllin vapaa ja itsenäinen!" huudahti Margrethe. "En todellakaan ensin tiennyt uskaltaisinko sinutella sinua, niin olet tullut arvokkaaksi!"
Hän nojasi sauvaansa ja jatkoi miettiväisesti: "Kuules, Margrethe! — silloin kun koti-ikävä sai minut liiaksi valtoihinsa, näin aina edessäni puolikasvuisen tytön… Näin hänet niin selvästi, kun hän kulki puutarha-aitamme ohitse siellä kotona ja antoi linjaalin lyödä aitausta vasten, — aina sen mukaan millä tuulella oli. En ole voinut unhottaa sitä kalinaa…"
"Muuten", keskeytti hän, — "en minä tullut isäsi tähden tänne tänä iltana —"
Margrethen huulilla oli jo valmiina: Kenenkäs vuoksi? Mutta hän pidätti sen äkkiä ja punastui.
"Ei, kuuletko", sanoi Bjelke, laskiessaan sauvan pois, — "en sinun isäsi kanssa, vaan sinun kanssasi, neiti Margrethe Ulfvung, tulin minä tänä iltana puhumaan."
Margrethe katsoi hämillään häneen.
"Ulkomailla ollessani sain kolme nimetöntä kirjettä, kussakin samansuuruinen rahamäärä, kolmena vuonna peräkkäin. Niissä oli harhaanjohtavat postileimat ja ne oli kirjoitettu koneella. Niihin summiin en ole koskenut. Ja nyt minä kysyn sinulta, Margrethe, sinäkö nämä rahat lähetit? — Sano totuus ja minä kiitän ja ylistän sinun hyvää tahtoasi. Mut-ta, mut-ta", hänen tummat silmänsä polttivat Margrethea kohti. — "Ei… minä en tahdo myödä itseäni!"
"Minä? — Minulleko! —" huudahti Margrethe.
Kuului hänen helmeilevä naurunsa. Mutta kasvot kalpenivat, ja tahtomatta jähmeni iloisuus, hänen ajatustensa turhaan etsiessä pelastuksen tietä.
"Minulle… joka?" toisti hän melkein kuulumattomasti.
Äkkiä heittäysi hän nahkasohvaan, peittäen kasvot käsiinsä:
"En, minä en tiennyt, että olit niin paha, Niils!" huudahti hän nyyhkyttäen — "paha — paha"…
Niils Bjelke seisoi ja katseli häntä:
"Lindestadin päivänpaiste", sanoi hän…
Hän ryntäsi ulos.
— — Sisällä rouvan luona oli ollut kaksi puhelua.
Neiti Winsloff oli saanut puretuksi ylenpalttiset tietonsa ja kuulumisensa viimeisistä päivän tapahtumista kaupungissa. Ja kapteenin rouva Vold oli huoaten ja valittaen keventänyt huolensa vanhemman ystävättärensä helmaan ja tuntenut hänen ymmärtävän kätensä omassaan.
Rouva Ulfvung nousi nyt sohvasta, järjesteli pukuaan peilin edessä, silittäen röijyään täyteläistä vartaloaan myöten.
Mennessään sisään vieraiden luokse, heitti hän sivumennen tutkivan silmäyksen nurkkahuoneeseen, josta konsulin ja pankinjohtajan päät häämöittivät tupakansavusta.
Kapteenin punaiset kasvot ja äänekäs puhe osoittivat, ettei hän ensikertaa valmistanut uutta totilasia.
Rouva Ulfvung pudisti hiukkasen päätään… Eihän kukaan voinut moittia miestä siitä, että hän mielellään kallisti lasia, vaimon hallitessa kotona raskaasti ja ärtyisenä.
Hänen astuessaan saliin vilkas keskustelu ikäänkuin taukosi hetkeksi. Hänen silmänsä ja korvansa katselivat ja kuulostivat ylt'ympäri huoneen, ennenkun hän viimeinkin istuutui alas omaan tuoliinsa pöydän ääreen.
Kiivas väittely oli äkkiä lakannut. Jokainen koetti nyt vaan olla varuillaan, että pysyisi oikealla kulkureitillä; ei tahdottu vahingoittaa itseään mielipiteillä, jotka eivät olleet täti Narnan mielen mukaisia.
Hän tuli aina siksi keskustaksi, joka osasi antaa jokaisesta asiasta oikean arvostelun ja asettaa sen oikeaan yhteyteensä — johon lujasti ja vakavasti voi luottaa.
Rouva Ulfvung oli ikäisekseen vielä nuoren näköinen. Ääni kaikui luonnostaan vähän kovalta ja vähän itsetietoiselta niinkuin miehensäkin.
Martine tuli sisään ja avasi selälleen molemmat ruokasalin ovet.
"Turskaa ynnä munakasteketta, — tuoretta, niinkuin juuri järvestä nostettua!" huusi hän.
Tuolit kolisivat. Noustiin äänekkäästi puhuen ja meluten ylös, valmiina astumaan runsaasti varustetun illallispöydän ääreen.
Puheltiin ja keskusteltiin, ja Ulf ja pankinjohtaja setä esittivät toisten naurun ja hyväksymisien kaikuessa runsaan varastonsa kaupunkilais- ja laivurijuttuja. — —
Niin oli taas vietetty yksi näistä tunnetuista hauskoista sunnuntai-illoista Lindestadissa.
Yksi ja toinen vieraista tirkisteli rautujen läpi ulos pimeyteen, jossa etäältä kaupungin tulet tuikkivat.
— Sitten huudettiin rekiä ja kulkuset soivat aina sen mukaan kun hevoset ajoivat ylös.
Ylöspääsyn porstuan ovesta esti tulliherra, joka oli tarttunut postimestarin napinreikään ja piteli häntä kiinni. Oli kysymys siitä, mistä eräät sakot olivat aiheutuneet…
"Minä tahdon vaan sanoa", kuultiin kapteenin puhuvan, joka punaisena ja kiivaasti huitoi käsillään, "jos joku sotilas olisi toiminut niin ajattelemattomasti ja ilman järkeä, niin olisi hänet viety sotaoikeuteen."
"Arnold… Arnold", — kuului reestä, "annathan minun taas istua täällä odottamassa", kiirehti hänen rouvansa.
Palvelustyttö hiipi vieraitten lomitse tuoden viestin rouvalta neiti Winsloffille, joka seisoi täysissä matkatamineissa, odottaen Ulfia, joka hänet veisi kotiin… "Hänen ei pitäisi unhottaa tilata ompelijaa keskiviikko aamuksi, — aivan varmasti!"
"Ei, ei, Wendelbo!" intoili rouva Martine. "Emme anna pojan ajaa, ennenkun olemme sivuuttaneet jäärailan siellä alhaalla puron luona. Minä otan ohjakset…"
"Niin, niin, hyvästi sitten!" kuului koiranhaukunnan lomitse, kun heidän rekensä pyörähti ulos portista.
Kaasulyhdyn valo lankesi rappusilta lumelle pankinjohtajan ja pienen paksun apteekarin pitentyneille varjoille. He seisoivat ja katselivat, kun Ulf, pitäen ohjaksia kireällä käsissään, näytteli äsken ostamaansa, komeaa juoksijaa.
"Ei päivääkään yli viiden vuoden vanha", halkaisi nuoren tukkukauppiaan ääni ilman. "Ei alkuakaan patteihin. Jalat kuin luodut ojentautumaan ulos, näetkö setä pankinjohtaja! Minä harjoittelen sitä joka päivä alhaalla jäällä. Majuri, näetkös, on aivan innostunut asiasta, ja hän tekee nyt kaiken voitavansa saadakseen kilpa-ajot keskiviikoksi neljäntoista päivän perästä, — ennenkun Robert matkustaa pääkaupunkiin. Siitä ei tulekaan pienet lystit, usko pois, — viisitoista hevosta on jo ilmottautunut."
Portailta kuului kärsimätöntä murinaa, konsuli seisoi siellä pensylvanianahkalakki päässään ja hän viittasi pojalleen, että tämä vihdoinkin lähtisi!
… "Mutta kyllä se saa ihan toisen painoiset kengät taistelupäiväksi", intoili tukkukauppias, istuutuessaan rekeen neiti Winsloffin viereen.
* * * * *
Margrethe seisoi kulmahuoneessa, jossa kynttilät pelipöydillä olivat loppuun palaneet ja nojasi otsaansa ikkunaruutua vasten.
Ne katosivat tienkäänteessä, reki toisensa perästä…
Kuu levitti hopeaisen hohteensa, sinne tänne muodostui suuria ja pieniä mustia varjoja — kuin kuiluja…
* * * * *
Kynttilä sytytettiin ja sammutettiin, ja uudelleen sytytettiin konsulin makuuhuoneessa.
Tuntui kuin olisi jokin rasvainen painanut rintaa.
Tietysti maksa, joka oli saanut taas sopimatonta ruokaa…
Hän makasi ja koetti miettiä mitä he olivat antaneet hänelle ruuaksi tänäpäivänä. Mutta aina törmäsi tämä ajatus yhteen toisen kanssa — kilpa-ajoradan.
Majuri oli omanvaltaisesti ottanut määrätäkseen kilpa-ajojen päivän… Jotensakin itsevaltiasta!…
He koettivat päästä hänen yläpuolelleen… pitää häntä ulkopuolella… majuri ja hänen veljenpoikansa.
Ja Ulf ei ymmärtänyt mitään, — meni aivan yksinkertaisesti sileälle jäälle.
Kaikki oli saanut alkunsa rautatehtaan disponentista, Herra Robertista, majurin veljenpojasta. Ja, kun nyt seura, yhä innostuneempana hevosurheilusta, oltuaan yksityinen astuu nyt julkisuuteen, niin ovat tietysti majurin ja hänen veljenpoikansa nimet eroittamattomasti yhdistyneet asiaan, niinkuin miesten, jotka ovat asettuneet tämän "maalle tärkeän" yrityksen etunenään.
Ja siten makaat sinä kunnollasi omalla jäälläsi, Knut Ulfvung!
Tekisi mieli lyhyesti ja kauniisti ilmoittaa herrasväelle, että jää alhaalla ja koko kilpa-ajorata on minun maani sisällä, — on minun, — minun omaisuuttani!
He ovat niin korkeasti sivistyneitä siellä ylhäällä tehtaalla, — vanhaa ylhäistä sukua, — jotka etuoikeutetusti omistavat "oikean seurustelutavan".
Nämä kirotut syyt, tuntuu kuin olisi vangittuna.
Kohta senjälkeen nousi hän ylös ja meni ikkunan luokse.
Palanen Lindestadin järveä kaareili lumivalkeana sisäänpäin…
Konsuli laski äkkiä alas rullakartiinin ja tohvelit löivät lattiaan hänen kävellessään levottomasti edestakaisin.
Vihdoin taukosi kävely ja hän jäi seisomaan käsi sängynkaiteella. Hän puri huulta ja tuumi…
Keinotella? — panna alkuun jääafääri? lähettää ulos summissa.
Heidän kauniin kilpa-ajorata tuumansa täytyi ikävä kyllä uhrata — meni ikävä kyllä myttyyn.
Jää ei saisi likaantua ajamisesta, kaikenmoisesta liikkeestä ja hevosenlannasta — tahi kaikesta heidän roskastaan.
Täytyy miehen voimalla ottaa koko kaunein osa Lindestadin järveä — joka on kuin onkin minun! — ja muuttaa se rahaksi…
— Konsuli makasi sinä yönä kauvan ja laski ja sovitteli.
Hän vuoroin istui, vuoroin makasi. Marmoripöytä hänen edessään peittyi vähitellen kokonaan numeroilla ja muistiinpanoilla.
Viimeinkin hervahti hänen etusormensa leveine sinettisormuksineen alas ja hän nukkui autuaallista unta.
Wendelbo oli juonut kahvinsa ja istui nyt heitellen itseään tuolissa edestakaisin. Kasvot olivat hiestyneet ja värähtelivät hermostuneesti.
"Vai niin — hevosurheilu saa nyt jäädä sikseen — rypistää hienosti kasvoja, — surkutella, — peruuttaa" —
Rouva Martin oli ollut hyvin kaunopuhelias koko aamiaisen ajan, todistellut ja perustellut. Hän oli tullut eilen alas Lindestadista aivan innostuneena isänsä uudesta suuresta tuumasta.
"Senvuoksihan minä tässä pureskelen kynteni poikki", mutisi hän, tuijottaessaan vaimoonsa — "ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin tietää:miksitämä jäähomma nyt tulee niin tulisella kiireellä, kirjoitetaan, sähkötetään jääagentteja joka taholta?… Kaiverretaan ja kaiverretaan, tutkitaan syvintä lähdevettä, — mutta syyt."
"Niin niin, voithan sinä tutkia ja miettiä, Wendelbo, niin pääset kai asian perille", kuului päättävä vastaus. Hän oli tarttunut laivalistaan, joka oli päiväpostin joukossa aamiaispöydällä ja kuletti sormeaan pitkin sen sivuja.
… "Jos jää toimitetaan ensiluokan tavarana, niin ei se siedä ajoradan likaa, sanot sinä?" huudahti Wendelbo. "Hyvin mahtavaa. Sehän on vaan johdonmukaisuutta, joka… joka…"
"Siis täytyy meidän yhtäkkiä kulkea täällä noloina, sekä meidän että hevosten! Viking parka, joka seisoo hyvin kengitettynä tallissaan, ja jonka silmät tulta säihkyvät heti kun reki vedetään esille ja se tuntee pääsevänsä alas jäälle."
"Jatka vaan. Jatka vaan. Wendelbo, — mieti sinä ja haaveksi", tiuskahti Martine kyllästyneenä.
"Jos nyt asia olisi pantu alulle Lindestadissa eikä ruukilla, — niin silloin!" Wendelbon silmät loistivat kylmän ivallisesti…
"Tässä olisi oikeastaan velvollisuus nousta vastaan, tehdä kapina", mutisi hän. "Jokainen, joka uskaltaa ajatella toisin, — vastustaa, — se muserretaan, painetaan alas, — sääntöperäisesti alas, — rangaistaan niin perinpohjin, ettei enää potki vastaan!…
"Minä kysyn vaan, mihin joutuu sinun personallisuutesi, sinun pyhä minuutesi, Kristen Wendelbo, — se, josta kerran saat vastata taivaan valtakunnassa? Tämä minä, sehän ryömii täällä kuin tahdoton, tarkoitukseton nolla"…
Samassa pysähtyi reki rappusten eteen ja Martin kiiruhti ulos.
"Minä tunsin sinun kulkusista, isä", huusi Martine konsulille vastaan.
Hän tarkasti tutkivasti isänsä kasvoja, riisuessaan päällysvaatteita hänen yltään.
Konsuli Ulfvung tuli vauhdilla tänään, kuin voitonriemulla siitä, että oikeuksiaan oli loukattu. Toisessa leukapielessä oli hänellä jonkinlainen nystyrä, voimasolmu, niinkuin purisi hän alituiseen tupakkamälliä.
Hän astui matoilla peitetyn lattian poikki, suoraan kakluunin luo. Sieltä näki hän ikkunaruudun läpi suoraan edessään kirkontornin ja asetellessaan kelloaan, kysyi hän:
"Yksitoista, — eikä vielä sanomalehteä. — Mitä eikö vieläkään? — Siinä on tänäpäivänä aika puhdistus kilpa-ajoradan johdosta, sangen tärkeä ilman puhdistaja, selitykseksi yleisölle. Toimittaja sai eilen luonani kaikki tarvittavat tiedot."
"Käsitäthän sinä sen hyvästi, Wendelbo", hän kääntyi vävypojan puoleen, — "että tämä jääliike on yksi talon tulolähde, joka olisi ollut otettava esille jo kauvan, kauvan sitten, mutta johon ryhdytään nyt vasta viimeisessä, tärkeässä silmänräpäyksessä; sillä kuuden tahi kahdeksan viikon päästä on kevätlämpimät käsissä. Niin että tässä nyt on tehtävä muutakin kuin pantava aikaa kohteliaisuuksiin ja hienotunteiseen odottamiseen, kunnes korkea-arvoinen herrasväki on ehtinyt huvitella tuolla alhaalla jäällä. Herrat ja naiset saavat nyt luvan suoda anteeksi!"
"Niin, tämä tulee epäilemättä yhtä odottamatta kaikille, niinkuin antaisitte pommin räjähtää jään alta", vastasi Wendelbo kiivaasti. "Ja onhan jo osaksi tehty kalliita valmistuksia!"
"Mutta Wendelbo!" huudahti Martine, "et kai sinä yhtyne samaan litaniaan, jota lauletaan tuolla ylhäällä ruukilla!"
"Noh", keskeytti hänet konsuli, — "minä tiedän kyllä, että he pitävät minua sekä epäinhimillisenä että hävittömänä, puhumattakaan pahemmasta, joksi minua voidaan ajatella tuolla ylhäällä setäsi majurin luona… hm. tahditon…
"Mutta, sinä Martine… ja sinä Kristen"… konsuli alkoi kävellä edestakaisin kädet takinhelmojen alla. "En tahdo mainitakaan semmoisia vähäpätöisyyksiä kuin sen töiden ja ansioiden paljouden minkä näin suurenmoinen liike toisi pitäjään. Vaikka olisikin inhimillistä uhrata ajatus siihenkin puoleen… Täällä on niin moni raukka työtönnä ja saa imeä huuliaan talvipakkasessa, ilman puita ja lämmintä tuvassa…
"Mu-utta, mu-tta —." Hän seisattui äkisti, — "koko tämä hevosurheilu ja tämä teeskennelty luulottelu, että se edistää muka maan harrastuksia, se on ollut jo alusta asti minulle suoraan sanoen vastenmielistä! Sanokaa minulle, oletteko oikein tarkastaneet tuollaista hevosparkaa, kun se juuri tulee ajosta, sieramet punaisina ja väristen, tulisesti huohottaen ja kaikki lihakset ja jäsenet vapisten, senvuoksi, että se on maksanut jokaisen ennätyksen juoksustaan palasella omaa elämäänsä? Inhoittavaa eläinrääkkäystä! Se ei ole siveellisesti vähääkään yläpuolella kukko- ja härkätaisteluja.
"Ja hienotunteisuudesta semmoiseen, pitäisi minun olla ryhtymättä yrityksiin, kun se tarjoo niin edullisia hintanoteerauksia, kuin nämä nyt ovat!"
"Siinä kuulet syyt ja todisteet isän tekotapaan, Kristen", virkkoiMartine.
Konsuli seisattui keskelle lattiaa:
"Syyt ja todisteet?… siitä miksi voin sahata oman jääni? — E-ei, minä en kuulu niihin, joiden on pakko esittää syyt toimintaansa."
Hänen katseensa lepäsi viivähtäen vävypojassa: "Sinun setäsi ei luonnollisesti ymmärrä asiaa, hän, joka ikänsä on elänyt seuraelämän näkökannan mukaan ja tuhat peninkulmaa syrjällä kaikesta kauppamieskäsityksestä. Vaan sano hänelle suoraan ja lyhyesti, että kun vesi nousee, käy mylly, ja kun ajat paranevat, silloin luistaa liikepyörä!"
Konsuli katsoi äkkiä ulos ikkunasta — Etäällä kulki joku katua ylös, levitetty sanomalehti kädessä.
Vähän sen jälestä vielä toinen hajamielinen lukija…
"Jaha, nyt ne tutkivat artikkelia", mutisi hän. "Ett'ei vaan konsuliBreien tuolla kompastu luminietokseen."
Sanomalehtipoika juoksi heidän ohitsensa, vähä väliä heitellen lehden sisään ovesta tai pistäen sen kirjelaatikkoon.
Konsuli ojensi äkkiä käsivartensa:
"Turkkini, Martine! — hyvin pian!"…
Ja heti sen jälestä kuului hänen kulkustensa helinä alhaalta kadulta.
Konsuli ajoi suurta juutilaista hevostaan varovasti, suitset kireällä.
Hän nyykäytti päätään muutamille vastaantulijoille ja tervehti kohteliaasti rehtori Guldbergin rouvaa, joka seisoi ikkunan luona kukkasiaan kastelemassa.
Hevonen astuskeli hauraassa sohjussa, jonka aamupäiväaurinko ja kaupunginliike oli pehmittänyt ja jääpalaset räiskyivät teräslanka-aitausta vasten.
Hän pysäytti äkkiä:
"Noh, Breien, sillin tai kalan hintojako te niin innokkaasti tutkitte?"
Konsuli ajoi aivan Breienin viereen, tämän seisoessa jalkakäytävällä sanomalehteä lukien.
Tukkukauppias Breien havahti hämmästyneenä lukemisestaan, kasvoilla vielä äkäinen ilme.
"Hintojako?… Sillinkö?"… Vilkkaat, kiihoittuneet kasvot koettivat vetäytyä niin kohteliaisiin poimuihin kuin suinkin —
"E-ei, ei nyt juuri niitäkään, Hra Konsuli!" Hän katsoi konsulia terävästi silmiin. "Mutta tämä mies, joka esiintyy sanomalehdissä tänään… sepä oli vasta tuhattulimmainen! Se oli tuhattulimmainen, sanon minä! Minä tarkoitan vaan sitä että… että — että tuolla tapaa ennakolta ilmoittamatta ja varoittamatta antaa kokonaisen suuren asian polskahtaa veteen, se — se. Niin, tiedättehän että olen suora mies, joka puhun suuni puhtaaksi."
"Mutta minullekin selvisi asia ennakolta ilmoittamatta ja varoittamatta, rakas Breien!" huudahti konsuli. "Tai mitä te sanoisitte, jos täyteen sullotut sillitynnyrit seisoisivat teidän konttoorinne oven edessä? Jos tunnen teidät oikein, niin ette te ainakaan olisi odottaneet siksi kunnes saisitte kaikki kohteliaisuudet ympäriltänne suoritetuiksi."
"Niin, ne nyt ovat senlaisia vertauksia, jotka… jotka —" sanoi hän hiukan mairitellen. "Mutta minä sanon konsulille, että on ihmisiä, jotka tuntevat itsensä kuin hiukan syrjäytetyiksi", lisäsi hän hiljemmin.
Konsuli siristi merkitsevästi silmiään, vetäessään suitsia tiukemmalle.
"Ohoh, ajattelenpa, että me molemmat vanhat liikemiehet näemme asian samalta kannalta. Selitys tämän päivän lehdessä on erittäin miellyttävä, järkevä ja maltillinen."
Breien sai yskäkohtauksen:
"Tietysti, tietysti. Ja onneksi voin kertoa konsulille, että näyttää siltä, että asia selvenee itsestään. Niils Bjelke, insinööri, ehdoittaa nimittäin, että meidän pitää koettaa saada ajorata siirretyksi yhdelle Grongmetsän pienistä järvistä… hyyrätä se Wolmarilta. Hän on kitsas rahoistaan, se ukonnahjus."
Konsuli ojensi kätensä kiivaasti.
"Liian etäällä tiestä… liian etäällä, Breien, — hullutusta — mahdotonta. Sitäpaitse juuri hänen talviajojensa aikana! Mutta siinä se nyt on! Saa olla varuillaan, eikä laskea tuonlaisia nuoria kokemattomia rauhattomuuden aikaansaajia piiriin — uusien tuumien takoja kuin isänsäkin."
"Tänään iltapäivällä on kokous. Ja minä puolestani en ainakaan voi pitää ajatusta muuta kuin onnistuneena", lisäsi tukkukauppias jotenkin tylysti. "Asia pelastettu, eikä ketään loukattu… Enkö koko yön luullut kuulleeni hevoseni hirnuskelevan…"
"Silloin kuulin ainakin minä aivan toisenlaisen äänen tallistani, herra Breien", virkkoi hän jääkylmästi. "Meidän täytyy saada lopetetuksi tämä inhoittava eläinrääkkäys, jonka aikojen kuluessa juopot talonpojat ovat tehneet maalaistavaksi, ja joka nyt näytään tahdottavan kohottaa meidän pitäjämme ylhäisiin piireihin."
"Niin, katsottuna siltä näkökannalta, herra konsuli, jota voisi kutsua maalaispoliitilliseksi", sanoi Breien leikillisesti, — "voi sekin tietysti olla oikeutettua. Mutta onhan maailma jo aikoja sitten luonut itselleen toisen mielipiteen. Minun ei tarvitse huomauttaa konsulille sitä, että juuri suurien maiden kilpa-ajoista on meidän viimeisinä viitenä vuosikymmenenä kohonnut hevossiitoksemme saanut alkunsa."
"Jaha!" Konsulin vartalo leveni ja piteni, hänen istuessaan reessä. — "Meidän pitäisi siis omistaa itsellemme kaikki ulkonainen rähinä ja humbuugi, — ehkäpä vielä lisäksi heidän vedonlyöntinsä, niin että saisimme koko Europan mädännäisyyden kaduillemme. — — Minä otaksun, että tapaatte kokouksessa monta, jotka jakavat europpalaisia mielipiteitänne."
Se sanottiin omituisella virallisella äänellä, hänen kohottaessaan nahkalakkiaan ja aikoessaan ajaa edelleen:
"Täytyy joutua säästöpankinjohtokunnan kokoukseen", lisäsi hän. "Huonot ajat, — puute rahoista… Johtokunta on pian pakotettu hylkäämään paraimmatkin tarjoukset… Hyvin vastenmielistä työtä!"
Reki katosi, mutta yhä seisoi tukkukauppias jalkakäytävällä. Hän näki selvästi konsulin kasvot edessään, — näki tämän äkkiä syntyneen kylmyyden ja yhteenpuristetut huulet.
Tuska valtasi hänet, niinkuin olisi paras liikeyhteys häneltä katkaistu…
Hänen suuren vekselilainansa uudistus, joka hänellä oli pankista ja joka aina luisti hyvästi, se voisi tulla johtokunnassa esille tänään.
Hän olisi voinut lyödä itsensä kuoliaaksi, niin ajattelematon oli hän ollut!
Yhtäkkiä kääntyi hän, kohotti turkinkauluksen korvilleen ja kiiruhti pitkin askelin, melkein juoksujalassa, säästöpankkiin.
— Konsulin reki pysähtyi silmänräpäyksen alhaalla käänteessä, jossa harvaan rakennetulta kadulta avautui näköala kaupunkiin ja satamaan päin.
Hän aina mielellään viivähti siellä hetken ja katseli näköalaa ja hevonenkin oli tottunut siihen…
Piiskan läimäys hevosen selkään sai reen tänään yhdellä nykäyksellä menemään edelleen.
Tämä näköala muuten aina virkisti mieltä, sillä oli muistonsa.
Juuri tuossa vastapäätä oli kaunis tiilikivikirkko terävine tornineen, kuin muistomerkkinä hänen voitostaan siinä pitkällisessä taistelussa, minne kirkko ja hautausmaa olivat sijoitettavat…
Oli oikeastaan ollut kaksikin taistelua, jotka kulkivat yhtämatkaa, — josko kirkkomaa olisi siirrettävä, tai olisiko se ainoastaan laajennettava. Kaupungin insinööri oli perustellut innokkaasti sitä puolta, että se sijaitsi liian lähellä kaupunkia.
Mutta siellä mättäiden alla, enemmin tai vähemmin komeiden hautalaitteiden alla, lepäsivät Ulfvung-vainajat, miehet ja naiset, nyt jo monessa polvessa. Heidän auktoriteettiaan yhtävähän kuin hänenkään ei saanut loukata.
Konsuli istui kumarassa jääräiskeen tähden ja yksi ajatus häntä vaivasi.
Musta, laiha insinööri, terävine silmineen ja luisevine nenineen oli yhtäkkiä astunut hänen sisällisen silmänsä eteen.
Ikäänkuin salaman valaisemana esiintyi kokonainen jakso hänen elämäänsä kuin silmänräpäys valokuvana hänen eteensä.
Ja silloin oli viha vallinnut hänessä —
Insinöörin isä oli koettanut vastustaa häntä paikkakunnalla, — kerran toisensa perästä, — se oli ollut pitkällinen vedenalainen sota, joka loppui siihen, minkä ansaitsikin — tappioon ja murtumiseen!
Hänen kiihoittuneessa mielessään tuntui siltä kuin uudistuisi taistelu nyt pojan kautta, — samanlainen intoilija, samat päähänpistot ja ehdoitukset.
Konsuli tuijotti uhkaavasti eteensä, kuin tahtoisi hän voittaa vastustuksen, jonka näki edessään ilmassa.
Äkkiä kohotti hän piiskaa…
"Niin, niin, nuori herrani… niin, niin, nuori herrani!"…
Hän pysähtyi ulkopuolelle kaupunkia, vanhanaikuisen puurakennuksen eteen, jossa oli korkeat raput ja pitkä katonräystäs, jonka alta kimalsivat pienet ruudut.
"Onko Evensen kotona?" huusi hän iloisesti puoleksi avonaisesta ovesta.
Naisen kasvot näyttäytyivät silmänräpäyksen aikaa ikkunassa, ja sisältä kuului ovien paiskimista.
Ulos rappusille tuli vähänpäästä Arild Wolmarsin metsäpäällysmies,Evensen, kumarrellen ja vielä pannen kiinni takkinsa nappia.
"Uskallanko kysyä mistä minulle tulee tämä suuri kunnia" —
"Taidat muistella sitä vanhaa riitaa?" hymyili konsuli. "Niin, teidän isäntänne ja minä olimme aina riidassa siellä ylhäällä… Pankaa hattu päähän, — hattu päähän, Evensen. Te olette liian vanha ja hyvä mies seisoaksenne vilustuttamassa itseänne täällä lumessa paljaasta kohteliaisuudesta… Ja miten jaksaa vaimonne? Minä luulen nähneeni hänet vilaukselta ikkunassa. Eivätpä näyttäneet vuodet häneen paljo koskeneen."
"Meillä on onneksi ollut molemmilla hyvä terveys, herra konsuli ja kiitän kysymästä."
"Katsokaas, Evensen, minulla oli tärkeää kysyttävää eräiden asioitteni tähden, tahtoisin saada varman tiedon siitä, tuleeko tänä vuonna Grongmetsistä laskettavaksi tukkia enempi kuin tavallista? Jäänsahausta varten olisi minun sen mukaan asetettava Lindestadjärven sulkulaitos."
Evensen oikasihe suoraksi ja suun ympärille kuvastui viekas ilme. Hän koetti vainuta piilikö ehdotuksessa jotain vaarallisempaa…
"Hirrenhakkuusta meidän metsissämme voin sanoa ainoastaan sen, että se kaikessa muodostuu samanlaiseksi kuin viime vuonna. Muuten on siellä kyllälti kaksitoista- ja neljätoista tuumaisia — puhumattakaan mastometsästä, joka seisoo kuin pilaristona Grongmetsässä, eikä ole tuntenut vielä kirveenterää. Niissä puissa sitä on toinenkin miljoona tallessa, sanon minä."
"Niin, niin, rakas Evensen", keskeytti konsuli metsäpäällysmiehen halua kehua isäntäänsä. "Olette olleet niin ystävällinen ja vastanneet kysymykseeni ja ei muuta kuin kiitoksia!"
Hän vetäsi suitsia, kuin aikoisi hän ajaa edelleen; mutta pidätti vielä…
"Ja sittenhän saan onnitella Arild Wolmaria siitä, että hän pian saa kilpa-ajoradan sinne ylös yhdelle järvistään."
"Mitä?" — kyseli Evensen ihmeissään.
"Siellä vasta liike syntyy metsissä."
"En minä ole kuullut siitä mitään", virkkoi Evensen.
"He aikovat pyytää Herra Wolmarin suostumusta, kuulin sanottavan. Ja sitten saatte luonnollisesti koko kaupungin sinne, — kaikki ne, jotka aikovat kilpa-ajoihin."
"Niin, kyllä sinne sitten kansaa kokoontuu", tuumi Evensen.
… "Ja koko irtolaisjoukon, joka tekee valkeita ja ottaa itselleen kaikenlaisia vapauksia."
"Niin, siinä voi olla jotain", mutisi Evensen miettiväisenä.
"Sitten saa hän vielä kaupanpäälle sinne metsästysseurat, sekä koirien kera että ilman, — lentäviä ja juoksevia. Niin niin, siellä voi olla tilaisuudessa tarjoomaan vierailleen sekä pyitä että metsoja, siksi kunnes metsä tyhjenee niistä", virkkoi konsuli leikillisesti.
"Ei milloinkaan isäntäni myönny siihen!" huudahti Evensen suuttuneena.
… "Entä sitten kauvastähtäävien kiväärien harhaantähdätyt kuulat, jotka vinkuvat mastopuiden välissä ja kaivautuvat tuuman, jopa kaksikin puun kuoren alle."
"Jaha, totisesti kutsuisin senlaista julkiseksi pahanteoksi!" huudahti Evensen karkealla äänellä.
"Niin, minun metsiini he eivät ainakaan pääse! Mutta kokouksessa kaupungin talolla tänäiltana päätetään, pyytävätkö kaupunkilaiset teidän isäntänne suostumusta kilpa-ajorataan."
Konsuli puhutteli hevostaan, joka levottomana kaappi jalallaan.
"Noh — minulle se ei kuulu. Mutta minusta tuntuu siltä, että olisi paras ajoissa valmistaa hra Wolmaria tästä hyökkäyksestä, joka on tekeillä hänen metsäänsä vasten."
Hän läiskäytti hevosta piiskalla —
"Hyvästi, Evensen!" — —
— — Konsuli ajoi tänään torille odottamattomalta suunnalta. Jo kaukaa tunsi hänen matalan, lipalla varustetun, karvalakkinsa ja hänen ajaessaan nostettiin lakkeja ja hattuja, ilman että hän erityisesti otti niitä huomioon.
Kolme tai neljä kaupungin suurempaa liikemiestä vetelehti edestakaisin korukauppias Lundin peililasi-ikkunoiden ja apteekin väliä. Toisia seisoi postihuoneen rappujen edessä kopistellen pakkasessa jalkojaan; muutamia pienempiä ryhmiä käveli keskustellen alas siltakatua.
Konsulin pitkänäköinen, tarkkaava silmä teki heti yleiskatsauksen.
Kuin kaukonäkijä tunsi hän hermoissaan kaiken, mitä siellä ajateltiin ja tunnettiin, — hän tunsi niin hyvin heidät kaikki, hallittuaan seudulla kauvan ja valppaasti. Hän tunsi nuo rohkeat imartelut, kasvojen ilmeet ja kumartelut, joita hän näki joka päivä, hän tiesi miksi yksi ja toinen tekeytyi leijonaksi hiirenkolonsa eteen tahi — kuin sattumalta — katosi talonovesta.
Konsulin kasvot saivat silmänräpäykseksi uhkaavan ilmeen. Hän tunsi että hänen vallassaan oli tyhjentää tai punnita koko tori.
… "Puhelevatko herrat tanssiaisista seurahuoneella?" tervehti hän ja pysäytti hevosensa. "Meillä kotona ajatellaan ja toivotaan ainoastaan tanssiaisia."
"Ei nyt juuri sitäkään", hymyiltiin salavihkaa ja katseltiin miettiväisinä alas.
Oltiin kuin hiukan säikäyksissä, vaarallisilla vesillä. Täytyi varoen ajatuksensa lausua, ei esittää minkäänlaisia määrätyitä mielipiteitä, vaan taitavasti etsiä sanoja, jotka sopivat kummallekin puolueelle.
"Ei, ei", virkkoi konsuli äkkiä terävästi, — "olenhan kuullut, että toisetkin tanssit ovat tulossa seurahuoneella tänään. Se ei kuulu minulle; — Mutta jos olisi vähänkin enemmän älyä, niin huomattaisiin selvästi, että sitä liikettä ja niitä suoranaisia ja sivullisia etuja, jotka olisivat seuranneet kilpa-ajorataa Lindestadjärvellä, ei kaupunki voi ajatellakaan saavansa peninkulman päässä ylhäällä metsissä. Tai miten?"
Hymyiltiin mieltymyksen osoitteeksi.
Postitalosta astui ulos uusi satamapäällikkö, postinsa kädessään. Hän katseli vähän ympärilleen ja oikasi sitten suoraan torin yli.
"En kai erehtyne, hra konsuli Ulfvung", kumarteli hän. "Rohkenen esittää itse itseni kaupungin uutena satamapäällikkönä. Olen aikeissa tehdä kunnioittavan käyntini Lindestadissa, kunhan ensipäivän ikävät muuttopuuhat ovat ohitse." —
Konsuli korotti käsivarttaan osoittamatta vähääkään käsittäneensä puhuttelua, ja jatkoi kovemmalla äänellä, viitatessaan ulospäin…
"Tuolla ylhäällä on Lindestadjärvi kuin leipäpala hätääkärsiville, josta voivat leikellä koko talven. Ja tuolla alhaalla konttoorini oven edessä seisoo ihmisiä, jotka etsivät työtä, tungokseen asti kadulla…"
"Mutta, minun olisi luonnollisesti ennemmin pitänyt rääkätä hevosia!"
Se herätti yleistä iloisuutta ympäri seisovissa.
"Ja kuka epäilisikään että meidän hyvällä majurillamme ylhäällä ruukilla olisi sellainen mielessä", virkkoi hän leikillisesti. "Hän ei ota mitään edesvastuulleen, ei otakaan! Jos piiri edistyy tai ei, — sama käsittämätön hieno levollisuus ja rauha, sama…"
"Maailman melu ei ulotu sinne pilventasaisiin asuntoihin", jatkoi hän.
"Suokaa anteeksi minulle, joka vielä olen vieras paikkakunnalla", keskeytti hänet satamapäällikkö. "Minä olin ylhäällä tehtaalla pyhänä, — nuori Düring asui pari vuotta meillä, ollessaan lukemassa pääkaupungissa. Ja hra majuri antoi minulle hyvin mieltäkiinnittävän yleiskatsauksen kaupungista ja sen ympäristöstä. Niin että minä tahtoisin vaan hiljaisuudessa sanoa, että hän teki minuun aivan toisen vaikutuksen."
Konsuli kohotti huulensa aivan nenän alle, kuin vainuten jotain pahaa…
Siinä oli ääni, joka —
"Tietysti se lähde, josta on ammennettava —", sanoi hän väliäpitämättömästi, katsoessaan ulos ilmaan.
"Niin, te hymyilette, herra apteekari…"
Korukauppias Lund ja tulliherra vaihtoivat silmäyksiä.
Tässä oli tapahtunut pieni läksytys torilla. Satamapäällikön sopimaton käytös tuntui tuskastuttavalta.
Konsuli tarttui äkkiä hattuunsa, läimäytti hevostaan ja ajoi edelleen säästöpankkia kohti.
Hänen rekensä pysähtyi sisäänkäytävän eteen. Palvelijalle, joka kiiruhti esille, heitettiin suitset ja yksi kirjureista, kynä korvan takana, kiiruhti etehiseen vastaanottamaan turkkia, jonka hän viskasi yltään.
Konsuli kulki pankin molempien toimitushuoneiden läpi johtokunnan huoneeseen.
Melkein hänen tiellään seisoi tukkukauppias Breien, valmiina tervehtimään. Mutta juuri silloin nyykäytti konsuli aivan toiselle suunnalle.
"Ainoastaan pari sanaa, hra konsuli", kuiskasi Breien kiihkeästi. "Minä tahdoin vaan ilmoittaa teille, että insinööri Bjelken täytyy luopua ehdotuksestaan, Minkätähden? — se jää minun asiakseni", selitteli hän erityisellä painolla.
"Kas vaan, kas vaan", huudahti konsuli ivallisesti. "Olenhan aina sanonut, että tukkukauppias Breienillä on hyvä pää, — ja nopea käsityskyky! Muuten, minä kyllä tunnen Bjelket! Heillä on jo veressä itsepäisyys ja nuo ainaiset ehdotukset. Poika antaisi ennemmin taittaa niskaluunsa."
"Minä vakuutan. Minä vakuutan", jatkoi Breien innokkaasti. "Mutta minun täytyi käyttää hyväkseni aikaa ennen kokouksen alkamista viideltä". Ovi sulkeutui konsulin jälestä. Hän kääntyi lankonsa pankinjohtajan puoleen ja huudahti, ojentaessaan mielihyvällä jänteistä vartaloansa:
"Luulenpa tukahduttaneeni sen!"
"Kilpa-ajoradanko", huudahti pankinjohtaja jonkinlaisella säälillä.— "Syy…"
"Syy, syy!" — jatkoi konsuli siihen intohimoisesti — "syy on siinä, seisooko vhistipöytä Lindestadissa vaiko ruukilla."
"Vai niin, satamapäällikkö ei ole ainakaan, niinkuin äsken kuulin, epätietoinen siitä, missä hän ensi pyhänä pelaa iltapäivä vhistinsä", ivaili pankinjohtaja.