Suursaaren tappelun jälkeen purjehti Ruotsin laivasto Viaporiin. Siellä piti päätettämän mitä vankien kanssa oli tehtävä, laivaväen korjatessa niitä laivoja, jotka taistelussa olivat vahingoittuneet.
Täällä pyysi parooni vielä kerran päästä herttuan puheille. Sjöstjerna lähetti hänen veneellänsä päällyslaivalle.
Tuskin oli parooni päällyslaivalle ehtinyt, ennenkuin lippumerkilläSjöstjernakin sinne kutsuttiin.
Upseeri, joka otti hänet vastaan laskuportailla, ehti tuskin tervehtiä häntä, ennenkuin jo vei hänen herttuan huoneesen. Kun hän astui somasti koristettuun huoneesen, jonka akkunoista näköala merelle oli Viaporin saarien välitse avoinna, kummeksui hän suuresti, kun näki herttuan ja paroonin kaikessa tuttavuudessa istuvan sohvalla keskenänsä haastellen. Paroonin katsannossa ei näkynyt vangin nöyrää alammaisuutta, vaan huolettomuutta ja oman arvon tuntoa, joka ei ollut juuri sen näköistä kuin kunnioitus kuninkaalliselle henkilölle vaati. Herttua, joka ei laskenut pois rakasta piippuansa, oli käskenyt tarjota paroonillekin semmoisen. Keveitä savupilviä tuprueli siis heidän ympärillänsä.
Herttua käänsi ystävällisen katseensa Sjöstjernan puoleen. "Kapteeniseni!" sanoi hän, päätänsä nyökyttäen, kuitenkaan nousematta ylös. "Teidän toimeksenne annan, että saatte saattaa pois ne vangit, joita ei ole aseilla otettu. Minä kirjoitan kirjeen amiraali Greigh'ille. Enempiä ohjeita antaa Nordenskjöld teille."
Sjöstjerna kumarsi, eikä voinut tykkänään peittää sitä kummastuksen katsetta, jonka hän heitti parooniin. Tämä vastasi tuskin näkyvällä, salaisella hymyllä.
Kerran vielä kumarrettuansa astui Sjöstjerna ulos. Kun hän nousi kannelle, tapasi hän Nordenskjöld'in, joka lyöden häntä olkapäälle vei hänen eriksensä muutamalle peräkanuunalle, jossa he istuivat toinen toisensa rinnalle ja alkoivat matalalla äänellä haastella. "Te saatte vaikean tehtävän, kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän. "Mutta teidän hyväkulkuisella rekatillanne, etenkin kun sitä hoidetaan niin hyvin kuin te sen hoidatte, te sen kyllä toimitatte. Me tarvitsemme tarkempia tietoja vihollisesta, kuin meillä oli ennen tappelua. Sentähden pyydän teidän tarkasti huomaamaan kaikkia mikä huomaamista ansaitsee, ja sitten antamaan huomaamistanne seikoista suullisen ilmoituksen minulle. Herttua lähettää teidän mukananne nuoren luutnantti Klint'in, Makrilli-jahdin kanssa. Hän vie kirjeen venäläiselle amiraalille. Teidän täytyy suojella häntä matkalla. Hän purjehtii lähettiläslipun suojassa, kun hän pääsee likelle venäläisiä. Jos tahdotte pitää vangit luonanne, niin on teillä niissä hyvä tekosyy purjehtia Rääveliin tai Paltisin linnaan."
Nordenskjöld otti sitten taskustansa paperin. Siinä oli kaikenlaisia kysymyksiä, joihin hän käski Sjöstjernan hankkia vastaukset.
Nyt Sjöstjerna esiteltiin niille herttuan taapin upseereille, joita hän ei ennestään tuntenut, ja hänen entiset kumppaninsa toivottivat hänelle onnea Ulla Fersenille päälliköksi pääsemisestänsä.
Muuan hymyilevä herra virkkoi: "Minä onnittelen teitä vieläkin enemmän, herra kapteeni, niiden viehättävien vankien suhteen, joita onnetar teille on suonut."
"Niin, sitä sanotaan kaunotarten paraaksi," pakisi toinen. "No teidän ei ainakaan tarvitse unhoittaa seuraelämäänne, kun teillä on semmoinen keskuskunta kajutassanne. Virkapukunne puhtaudestakin jo voi nähdä, ettei Sjöstjernalta puutu naisten seuraa."
"Rekatin nimi ei ole turhan päälle Ulla Fersen," säisti kolmas. "Sen päällikön pitää luonnollisesti oleman aimo kavaljeerin."
Sjöstjerna punehtui pari kertaa, mutta hän koki peittää pulansa naurulla. "Niin, mutta nyt onnettomuus pakoittaakin minun," sanoi hän, "saattamaan kauniin seurani pois. Herttua ei huoli, luulen, kauvempaa pitää naisia laivastolla."
"Sjöstjerna rukka!" ilkkui muuan kumppaneista. "Nytpä Ulla Fersenin kajutta tuntuu tyhjältä!"
"Mutta ehkä silloin olemme paremmin tervetulleita, kun käymme siellä," arveli taas yksi. "Nyt olen kuullut ettei vierailemiset ole olleet kapteenille mieleen."
Varjo levisi Sjöstjernan otsalle, mutta hän nauroi uudelleen. "Oh, enpä luule," sanoi hän, "että kukaan herroista, joka minua on käynnillänsä kunnioittanut, olisi jäänyt groggi-lasittansa, niin pitkälle kuin ruokamestarini varat ovat riittäneet."
"Mutta mitä naisia ne ovat?" kysyttiin.
"Onko totta, niinkuin olen kuullut puhuttavan, että ne ovat kaksi hurmaavan kaunista Gyldenstubbea?"
"Gyldenstubbea?" nauroivat upseerit.
"Se perhe on vanhaa Liiviläistä aatelia," selitti parooni Palmqvist.
"Niin," sanoi kreivi Horn, "äidin puolelta olen minäkin sukuaGyldenstubben perheen kanssa."
"Ja minun on koko äidinpuoleni pelkkiä kantoja," [Gyldenstubbe on suomeksi: kullattu kanto, siis sanaleikki jota e: käy suomentaa. Suom. muistutus.] sanoi muuan aateliton upseeri, "vaikk'en ole kuullut puhuttavan että ne olisivat kullatuita."
"Anteeksi, kapteeni Sjöstjerna," huudahti luutnantti Cederström: "jahka kannot ovat jättäneet teidän, tulemme, joutuessamme, teille vieraisin, katsomaan missä ne ovat kasvaneet."
Sjöstjernan oli vaikea selvitä pulastansa, mutta hänen täytyi kuitenkin salata suuttumuksensa. Hän pelastui siten, että vanha parooni astui ulos kajutasta. Kaikkien ihmeeksi seurasi häntä herttua mitä suurimmalla hyväntahtoisuudella.
Samassa kuin Sjöstjerna lähti veneelle, tuli paroonikin. "Saanko seurata teitä, kapteeni Sjöstjerna?" kysäsi hän. "Minä olen jo tottunut olemaan teidän päällikkyytenne alla."
"Minä kiitän teitä, kapteeni Sjöstjerna," sanoi herttua, "siitä kohteliaisuudesta, jolla olette vankeja kohdellut. Minua ilahuttaa, että ansaitsemme sanan, käydä sotaa, kuin sivistynyt kansa. Sitä kiitosta emme kuitenkaan voi antaa vihollisillemme."
Sjöstjerna kumarsi kummastellen.
"Te ette tiedä, kapteeni Sjöstjerna," jatkoi herttua, "että venäläiset viime taistelussa käyttivät onsiluotia, täytetyt jollakin palavalla aineella, ja tämän tavan ovat sivistyneet kansat jo aikoja sitten jättäneet."
Nordenskjöld, joka myös seisoi lähellä, kuiskasi puoli-äänen: "No, siinäpä on kyllin hyvä syy, laittaa lähettiläs viholliselle."
Molemmin-puolisien tervehdyksien jälkeen erosivat herttua ja parooni.Jälkimmäinen ja Sjöstjerna menivät veneesen ja olivat pian UllaFersenin kannella.
Sivumennen ilmoitettiin kreivi Telepnoff'ille herttuan lupa ja sitten meni parooni Sjöstjernan kanssa kajuttaan.
Parooni oli nyt tykkänään rauhoittunut. Vankeutensa tunto ja vapautensa kaipaus oli välistä antanut hänelle huolestuneen, pian synkänkin mielialan: mutta nyt näytti siltä kuin hän olisi ollut laivan herra. Sjöstjernaa kohtaan osoitti hän nyt jonkinlaista arvollisuutta, jota ei hänessä ennen näkynyt. Naiset, olivat yhtä hyvällä mielellä kuin hän, ja kun hän ilmoitti heille herttuan suostumuksen heidän vapaaksi pääsemiseensä, puhkesi paroonitar kyyneleisin ja syleili puolisoansa.
Neiti Nataliakin iloitsi; mutta hän vuoroin vaaleni, punehtui, ja sydämmensä tykytti levottomasti, kun hän vanhempainsa iloisista kasvoista käänsi katseensa Sjöstjernan hyväntahtoisen suruisesta säälin hymystä palaviin silmiin.
Kauvaa ei hän katsellut vapautetun perheen iloa. Äkkiä hän kädellänsä pyhkäsi otsaansa ja riensi kajutasta. Hän tahtoi luultavasti virkansa velvollisuuden täyttämällä kuolettaa, sotilaalle ja merimiehelle liian hempeitä, tunteita, jotka liikkuivat hänen sielussaan. Kiireesti pani hän rekattinsa purjekuntoon, nostatti ankkurin ja risteili päällys-laivan sivulle saamaan käskyjä.
Pikapurjehtiva Makrilli-jahti, kahdeksantoista vuotiaan päällikkönsä, luutnantti Kustaa Klint'in johtama, ohjasi päällys-laivan toiselle puolelle. Sekä Sjöstjerna että Klint nousivat sille käskyjä saamaan.
Edellisen kuuluivat: Kapteeni Sjöstjerna lähtee Ulla Fersen rekatilla suojelemaan lähettiläslaivaa Makrillia, jolla on käsky käydä venäläisen amiraalilaivan luona. Rekatti väistäköön kaikkea tappelua, jota ei pakko vaadi, ja kokekoon ainoasti varmuuttaa lähettilään matkaa, kunnes se ehtii Venäjän laivaston näkyviin. Sitten rekatti vieköön ne vapautetut venäläiset vangit, jotka hänellä on mukana, sinne missä ne paraiten voidaan maalle laskea. Kapteeni Sjöstjerna vastatkoon vankien kohtelusta, ja hänen on arvollisella tavalla toimittaminen heidän vapauttamisensa.
Luutnantti Klint otti kirjeet venäläiselle amiraalille, ja sitte kun molemmat nuoret upseerit olivat tervehtineet toisiansa, menivät kumpikin laivallensa.
Yht'aikaa levittivät molemmat purjeensa. Pikapurjehtiva jahti oli kuitenkin jo ennättänyt hyvänmoisen matkan, ennenkuin rekatti, vaikka senkin valmistus oli nopea, ehti levittää monilukuiset purjeensa. Mutta kun kaikki olivat leveillänsä ja tuuli niitä notkisti, seurasi se viipymättä pienen jahdin vanavedessä.
Paroonin perhe oli kannella lähdettäissä. Sattumalta oli herttuakin päällyslaivan perähytin kannella, josta hän huomasi parooni Gyldenstubben. Hän otti hatun päästänsä ja tervehti vanhaa, syvästi kumartavaa perheen isää. Tämä laski kätensä sydämmellensä, osoittaaksensa kiitollisuuttansa, ja molemmat herrat erosivat, tehtyänsä pikaisen, mutta salaisen jäähyväismerkin.
Lentävällä vauhdilla kiiruhtivat molemmat purjehtijat aavalle merelle.Pian tapasivat siellä täällä kauppalaivan rauhaisen lipun suojassa.Ennen iltaa saatiin eräältä holsteinilaiselta kapteenilta tieto, ettäVenäjän laivasto oli ankkurissa Räävelin sataman suulla. Sinne siiskäännettiin keula.
Yön tullen vähensi rekatti purjeitansa. Hän ei uskaltanut lähestyä laivastoa, sillä häntä ei mikään lähettilästoimi suojellut. Luutnantti Klint sitävastaan nosti lähettiläslipun ja pitkitti matkaansa, niin että hän ennen puolta yötä oli näkymättömissä. Nyt rekatti risteili yksin, varoen itsensä kaikilla varokeinoilla, joihin ison laivaston läheisyys hänen pakoitti, ja odotti niitä tietoja, jotka määräisivät minne vangit jätettäisiin.
Puoliyön aikaan, kun tuulikin oli tyyntynyt, vallitsi Ulla Fersenillä uinailtava rauhaisuus, jos näön mukaan päätettäisiin. Sekä huippu- että alapurjeet olivat kootut, ja ainoasti märssypurjeilla hiipi se vitkaan, miellyttävillä liikenteillä aaltoja pitkin. Perämies seisoi, tarkasti kompassia katsellen; miehistö, joka piti vahtia, nojausi toimetonna laivan-parrasta vasten; komentava upseeri käveli edes takasin peräkannella. Mutta märssyissä ja huipuissa vakoili valveat silmät: sieltä pidettiin tarkkaa tähystystä.
Sjöstjerna, joka ei löytänyt lepoa riippumatossansa kajutan oven edessä, nousi myös kannelle. Nyökäyttäen päätänsä luutnantille, istui hän lippukirstulle. Hän antaui sielunsa levottomille unelmille.
"Purjehtija etelässäpäin," ilmoitti tähystäjä suurmaston huipusta. "Se kangastuu suureksi rekatiksi."
Sjöstjerna heräsi unistansa. "Etelässäpäin?" sanoi Sjöstjerna. "Se on venäläinen. Mutta hän ei meitä ota. Me olemme turvassa niinkauvan kuin ei vihollisia ole päällä tuulen. Pitäisi sen näkymän kanneltakin. Tänne yötähystin."
Eräs sotaoppilas antoi hänelle koneen ja Sjöstjerna tutki mitä suurimmalla tarkkuudella meren eteläpuolen. Hetken kuluttua virkkoi hän: "On siellä enempikin kuin yksi. Sieltä tulee pian koko laivasto. Ainakin on siellä kolme laivaa."
Luutnantti otti myös koneen ja rupesi tähystämään.
"Varmuuden vuoksi", sanoi Sjöstjerna, "voisimme levittää ainakin aluspurjeet. Silloin saamme paremman vauhdin, ja olemme, päivän valjetessa, hyvän matkaa lännemmässä päin. Sitten saamme nähdä, pyrkivätkö ne meitä kohti."
Luutnantti täytti heti käskyn, mutta muuten rekatti, hiljaa kuin ennenkin, pitkitti matkaansa vähitellen lisääntyvän itäisen tuulen avulla.
Kun lyhyt kesäyö oli loppunut ja aurinko nousi Vironmaan yli, nähtiin selvästi useamman laivan mastotus. Makrillia ei näkynyt.
Sjöstjerna tuli levottomaksi. "Pelkäämpä, etteivät ole pitäneet arvossa lähettiläslippua," sanoi hän, "Nuo rekatit pyrkivät pohjoiseen päin, ja voisivat pian estää kulkuni Viaporiin. Enpä näe mitään keinoa laskea vankia maalle, panematta alttiiksi koko rekattia."
Luutnantilla oli sama tuuma, ja lyhyen keskustelun perästä päätettiin kääntyä länteen päin.
Niin pian kuin laiva oli käännetty viimeksi päätettyyn suuntaan, tuli parooni ylös. Hän ymmärsi kylläksi merioloja, huomataksensa, että suunta oli muutettu. Hämmästyksellä kääntyi hän Sjöstjernan puoleen kysymään tämän muutoksen syytä. "Tehän viette meidät pois kotoamme, Venäjän laivastosta. Räävelistä!" huudahti hän.
Sjöstjerna näytti hänelle venäläiset rekatit ja sanoi, että hänellä oli aikomus ohjata länteen päin. "Näinhän te tulette likemmäksi kotoanne," lisäsi hän, "kun lähenette Hiidenmaata."
Paroonin, jolla tähän ei ollut mitään vastattavaa, täytyi tukehuttaa kärsimättömyytensä ja antaa ajan olla asiansa ajajana. Hän oli kannella aamuun asti.
Mutta niin pian kuin päivä valkeni, ja Sjöstjerna voi tarkemmin asemansa tutkia, huomattiin se paljoa vaarallisemmaksi, kuin oli luultukaan. Ei ainoasti etelässä päin, Räävelin tienoilla, vaan myöskin pohjoisessa Porkkalassa päin, näkyi venäläisiä purjehtijoita. Siis oli pienen rekatin mahdoton päästä Viaporiin. Suuntaa pidettiin siis edelleenkin länteen päin. Mutta vähitellen ruvettiin laskemaan enemmän etelää kohden. Aamupäivällä voitiin selvästi huomata, että joku pienempi venäläinen laivasto pyrki Hankoniemeä kohden, kolmen, ensiksi nähdyn rekatin, ajaessa Ulla Ferseniä takaa.
Ennen hämyä voitiin Ulla Fersenistä nähdä Hiidenmaa. Sjöstjerna kutsui vieraansa kannelta katsomaan tuttua maata, joka vielä ainoasti hämöittävänä sinisenä viiruna näkyi taivaan rannalla. Pieni seura seisoi hytillä. Sjöstjerna käski tuoda itsellensä kartan Yösalon rannoista. Sittenkuin hän hetken aikaa oli sitä katsellut, sanoi hän paroonille. "Ell'emme Hiidenmaan läntispuolella tapaa vahvempaa vihollista, lupaan minä purjehtia niin likeltä Dagerortia, että voin teidät laiva-veneelläni laskea maalle ihan valotornin viereen."
"Minä olen jo kerran ennen ihmetellyt," sanoi parooni, esitetystä toiveesta mielissään, "että te olette yhtä taitava merimies, kuin jalomielinen ihminen, kapteeni Sjöstjerna. Minä jään teille suureen kiitollisuuden velkaan. Mutta sallikaa kysyäni: kuinka on mahdollista, että te, niin nuori upseeri, voitte niin hyvin tuntea kulentaveden Hiidenmaan ympärillä, kuin jos teitä siellä johdattaisi monivuotinen kokemus?
"Juuri tämä tarkka kartta," vastasi Sjöstjerna, "jonka olen perinyt isältäni, on ollut oppaanani."
Parooni katseli Sjöstjernaa ihmetellen, utelevin silmäyksin.
"Minä jouduin jo aikaisin orvoksi," sanoi Sjöstjerna. "Mutta isäni sisar kasvatti minun, ja hänpä minulle, paitsi perintöäni, antoi muutamia merikarttojakin Suomenlahdesta, joita isäni itse oli piirtänyt. Isäni oli nimittäin meriupseeri, kuten minäkin. Hän hukkui matkalla Pietariin, minun ollessani vasta vuoden vanhana."
"Isänne nimi oli Sjöstjerna, kuten teidänkin?" kysyi parooni.
"Tietysti," vastasi nuorukainen. "Ehkä ulkomaalaisille on ollut vaikea lausua nimeämme, on isäni kuitenkin pitänyt sen ulkomaillakin käydessänsä. Muuten nimi meidän maassamme merkitseekin paljon, etenkin jos se, niinkuin meidänkin, on aatelinen."
"Täällä alkaa tuntua kylmältä," keskeytti parooni. "Ehkä Hiidenmaamme katseleminen tuntuukin mielyttävältä, niin pääsemmehän pian sinne. Jos saan esittää, niin pyytäisin naisien astumaan kajuttaan."
Naiset seurasivat paroonin antamaa viittausta ja menivät alas. Itse hän istui puhumaan muutaman sanan Telepnoff'in kanssa.
Kun Sjöstjerna oli tehnyt tehtävänsä astui hänkin naisten luo kajuttaan. Molemmat naiset ottivat hänen kohtelijaasti vastaan.
"Ennen aamua, kunnioitettavat naiset," sanoi hän, "täytyy minun olla seuraanne paitsi. Jos ei tuuli tyynny, niin minä vielä tänä yönä lasken teidät maalle Marienhag'iin. Koko se aika, jonka te olette olleet minun luonani, muuttuu silloin pelkäksi muistoksi, unelmaksi."
"Meille se aina on oleva mieluinen muisto," sanoi paroonitar. "Kun te, lupauksenne mukaan, laskette meidät maalle, toivon, että te vaikkapa vaan muutamaksi hetkeksikin, käytte meidän asunnossamme."
"Liian kalliit velvollisuudet estävät minun sitä tekemästä," sanoi hän. "Minun kohtaloni on kai vaan yksin kuleksia aaltoja pitkin. Pelkäänpä, että tämä kohtalo nyt vain tuntunee liian kovalta. Te olette minun seurallanne pilanneet, arvoisat naiset. Minä jo arvaan kuinka paljon sitä yksinäisyydessäni kaipaan."
"Sanoitte äsken olevanne orpo," lausui paroonitar. "Tulkaa meille, kun sota on loppunut. Olkaa meillä niin paljon kuin tahdotte. Minä tarjoon teille sydämmeni pohjasta äidillisen hyväntahtoisuuden. Te olette meitä kohdellut niin hyvänsopuisella arkuudella, niin suurella jaloudella, ett'emme milloinkaan voi teille tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttamme."
Sjöstjerna tarttui hänen käteensä, ja suuteli sitä. Kyynel kiilsi hänen silmässään. "Kiitän teitä, hyvä rouvani," sanoi hän. "Tuntuupa niin hyvältä, niin herttaiselta sydämmessäni, joka ei ole saanut nauttia todellista isän ja äidin rakkautta, kuin te osoitatte minulle tuota hellyyttä. Sallitteko tekin, neiti Natalia, että saan toivoa teidän hyväntahtoisuuttanne. Saanko pyytä teidän ystävyyttänne?"
Tyttö antoi hänelle kätensä, ja se liikutus, joka tukehutti jokaisen sanan hänen suussansa, osoittihe ainoasti käden puserruksessa hänen kääntäessään päätänsä toisaalle, salatakseen silmissänsä kiiluvia kyyneleitä.
Tämän tapahduttua tuli parooni sisälle. Paroonitar meni häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä. "Tiedän varmaan," sanoi hän, "että puolisoni on samaa mieltä, kuin minäkin. Minä olen kutsunut kapteeni Sjöstjernan, sodan loputtua, tulemaan Marienhag'iin."
Parooni näytti olevan hämillänsä. "Ehkä se meistä olisi mieluista," sanoi hän, "nähdä kapteeni meillä, osoittaaksemme kiitollisuuttamme kaikesta kohtelijaisuudesta, jolla hän on meitä kohdellut, niin on tuskin luultava, että hän, sotilasvirassansa ollen ja niillä tulevaisuuden toiveilla, joita hän taidostansa ja miehuudestansa todellakin ansaitsee, ottaisi semmoisen kutsumuksen täyttämiseen aikaa. Meistä olisi kuitenkin erinomaisen rakasta, jos hän pitäisi meitä ystävällisessä muistossa."
Kylmän välttämisen paroonin puheessa huomasi Sjöstjerna kyllä. Paroonitarkin ja neiti Natalia katselivat vanhusta hämmästyen. Mutta hän jatkoi: "Meistä olisi mieluista, kapteeni Sjöstjerna, jos voisimme näyttää, miten teidän jalouttanne pidämme arvossa. Minä olen kylläksi rikas, ja jos teillä ei ole mitään perintöä, joka voisi tulevaisuuttanne varmauttaa —"
Sjöstjerna katsoi häneen terävästi. "Täytynee sanoani teille, herra parooni," sanoi hän, "että vaikka miekkani ja käytökseni kyllin riittäisivät toimeentulokseni sotilasvirassani, niin on isäni, vaikka hän kuolikin aikaiseen, jättänyt minulle varoja, joilla virattanikin voisin tulla toimeen, jos niin tahtoisin. Tulevaisuuteni varaksi en siis tarvitse toisen apua. Mutta mitä minä pyydän ja toivon ett'ette te, eikä teidän perheennekään, herra parooni, minulta kiellä, on kunnioituksenne ja hyvän mielenne minusta."
Parooni kurotti hänelle kätensä. "Kunnioitustamme, herra kapteeni, emme luonnollisesti voi teiltä kieltää, sillä senhän te olette kaiken oikeuden mukaan ansainneet. Kun vaan voisimme sen arvollisella tavalla teille osoittaa!"
Nyt tuli kreivi Telepnoff kajuttaan. Hänkin oikeen aimo tavalla kapteeni Sjöstjernalle jakeli kohtelijaisuuksiansa. "Epäilemättäkin on parooni Gyldenstubbe'n perhe," sanoi hän, "kutsunut herra kapteenin käymään Hiidenmaalla ainakin sodan loputtua, ja toivonpa, että herra kapteeni samalla minuakin käynnillänsä kunnioittaa. Jos silloin voisin teille esitellä emäntää talossani, joka nyt vielä valitettavasti on nuoren miehen asunto, olisi käyntinne yhä kalliimpi minulle."
Kreivin puhetta seurasi rohkea silmäys neiti Natalialle. Mutta hänpä ei ollut sitä huomaavinaan, vaan näkyi yht'äkkiä tekevän päätöksen. Hän astui Sjöstjernan luo ja tarjosi hänelle taasen suloisella liikenteellä kätensä.
"Minäkin tahdon teitä vielä kerran kiittää, kapseeni Sjöstjerna," sanoi hän. "Mutta joko tämä todellakin on erohetkemme? Joko olemme Dagerort'illa?"
Sjöstjerna piteli, salaisesti haluten — ainaiseksi pitää sitä — kättä, joka valaehtoisesti oli laskenut pehmeät sormensa hänen käteensä ja katseli impeä kiitollisuudesta säkenöivin silmin. Mutta hän — neiti Natalia — tointui pian ja käänsi kreivi Telepnoff'in puoleen katseen, niin täynnä veijarimaista uhkaa, että hän siitä ihan äimistyi. Natalia oli kuitenkin saavuttanut tasaisen käytöksensä, jonka hän pelkäsi liikutuksensa hävittäneen.
Sjöstjernaankin vaikutti hänen keveä ja leikillinen, mutta samalla rauhoittavakin käytöksensä.
Sjöstjernan käskystä tarjottiin tee-vettä, ja puhe kääntyi yleisempiin asioihin.
Ulla Fersen pitkitti matkaansa, aina pitäen silmällä kolmea takaa ajajaansa. Se kulki lähempänä Dagerortia, kuin ne, jotka olivat isompia ja syvemmän kulkuisia, voivat lähestyä. Ne pysyivät pohjaisempana, lähimmäinen näytti auringon läskeissä olevan noin parin meripenikulman päässä Dagerort'ista. Niiden aikomus näkyi selvästi olevan ajaa Ulla Fersenin Ruotsin tai Saksanmaan rannoille.
Mutta niinpian kuin yö alkoi häämöittää, ennenkuin kuu vielä oli noussut, kokosi rekatti huippupurjeensa, risteili läntisen niemen ohitse ja ohjasi saaren eteläiselle puolelle päin. Täällä hän läheni rantaa puolen kanuunan ampuman kantamalle, siinä aikeessa että takaa ajavat rekatit, joilta sen peitti niemi ja valotorni, luulisivat että se jatkoi lounaista suuntaansa, eivätkä muuttaisi omaansa. Päivän nousuun luuli Sjöstjerna saavansa vihollisensa niin pitkälle länteenpäin, että hän Hiidenmaan eteläpuolelta, Seele-salmen kautta voisi purjehtia Suomen lahteen, ja ehtisi hyvänmoisen matkaa edelle, Viaporiin päin, jos rekatit huomaisivatkin hänen kujeensa ja vasta uudesta rupeisivat häntä takaa ajamaan.
Oli puoliyö, kun Ulla Fersenillä heitettiin purjeet takaperin ja laskettiin vene vesille. "Nyt, hyvä herrasväki," sanoi Sjöstjerna, "on vene valmiina. Tahdotteko olla hyvät ja astua alas?"
Innokkaalla ilolla kiirehtivät kaikki seuraamaan hänen kehoitustansa. Sitte kuin hän oli luutnantillensa antanut tarpeelliset käskyt, rekatin hoidosta sen puolen tunnin ajaksi, jonka hän aikoi viipyä poissa, hyppäsi hän veneesen. Paitsi soutajia otti hän mukaansa muutamia merisoturia.
Hiljaa mutta hyvällä vauhdilla kiiti vene rantaan päin. Sjöstjernan silmät tirkistelivät milloin hämärää rantaa, jonne laskettaisiin maalle, milloin luiskahti katseensa neiti Nataliaan päin, joka äitinsä kanssa istui hänen rinnallansa. Kun parooni näki edessänsä valotorninsa ja rakkaan kotinsa, ei hän voinut pidättää liikutustansa. "Mitäkö kaikkea olemme tässä eläessämme kokeneet!" sanoi hän. "Mitkä muistot meitä täällä kohtaavat!"
"Tuo harmaja tornikin näyttää muistolta!" sanoi Natalia.
"Sanoittehan kerran herra parooni," lausui Sjöstjerna, "että joku nainen oli valinnut valotornin asunnokseen. Mitenkä hänellä niin kummallinen mieli oli? Hän oli epäilemättäkin tuiki toivoton tahi ainakin hyvin onneton. Näittekö te hänen milloinkaan, neiti Natalia?"
"Hän kuoli ennen minun syntymääni, minä siis olen ainoasti kuullut hänestä puhuttavan. Hän oli isäni sisar."
"Hänen kohtalonsa on niitä surullisia tapahtumia, joita emme mielellämme muille kerro," keskeytti parooni. "Jättäkäämme nämät suruiset muistot rauhaan! Jumalan kiitos, että pääsemme kotiin!"
Sjöstjerna kääntyi paroonin puolen. "Minulla on tuuma käydä valotornissa," sanoi hän. "Tahdon koettaa, voinko sieltä kuutamossa nähdä vainoojiani, ja mitä suuntaa he pitävät. Muutaman minuutin perästä nousee kuu. Saanko kysyä, herra parooni, onko tornissa sotaväkeä."
"Sitä on tähän asti pidetty vallan tarpeettomana," sanoi parooni, "enkä minä luule, että minun poissa ollessanikaan niitä olisi sinne komennettu."
"Varmuuden vuoksi," sanoi Sjöstjerna, "täytyy minun tehdä muutamia määräyksiä. Käyntini tornissa ei kestä kymmentä minuutia. Sill'aikaa pyydän naisien pysymään veneessä. Kreivi Telepnoff varmaankaan ei kiellä parille sotamiehelleni näyttää tietä sinne ja sitte kun he ovat tutkineet tornin, pyydän herra paroonin tekemään minulle seuraa siellä käydessäni."
Kun kenelläkään ei ollut näitä määräyksiä vastaan mitään sanomista, niin ne täytettiin. Vene ohjattiin kahden kallion väliin, tuulen suojaan. Kreivin täytyi ensin, kahden, ladatuilla pyssyillä varustetun sotamiehen kanssa, tehdä tehtävänsä. Kun hän oli mennyt, kysyi parooni, eikö Sjöstjerna sallisi naistenkin seurata heitä torniin. "Matka on lyhyt," sanoi hän, "ja sieltä me kyllä kävelemme vähäisen matkan Marienhag'iin."
Sjöstjerna ei kieltänyt tätä. "Tarkoitukseni oli vain," sanoi hän, "etteivät naiset väsyisi, jos olisivat pitäneet käynnin valotornissa vaivalloisena."
Molemmat vakuuttivat vastaisuutta, ja neiti Natalia liitti: "Hartain toivoni onkin, että kotiin tullessamme ensin käymme pyhässä paikassamme. Suloista on meidän myös muistaa, että hyväntekijämme ja ystävämme — olettehan sallineet meidän niin nimittää teitä — siellä on käynyt meidän luonamme."
Kun taas pari sotamiestä oli päässyt maalle, auttoi kapteeni Sjöstjerna sievällä kohteliaisuudella naisiakin astumaan rannalle. Parooni tarjosi puolisollensa käsivartensa, ja Sjöstjerna Natalialle.
Ylös mentäissä, rannan pensaitten ja kallioiden välitse, alkoivat kuun säteet paistaa tornin muurille. Punainen tulen hohde otsallansa seisoi tuo vaalava hahmo, kuni haamu kesä-yönä. Helposti nähtiin, miten kreivi ja yksi sotamies astui torniin, toisen jäädessä ulkopuolelle.
"Nyt, neiti Natalia," sanoi Sjöstjerna hiljaa, "nyt on jäähyväis-hetki käsissä. Sallikaa nyt kiittääni kalliista ja ijäti muistossani pysyvistä hetkistä, joita olen teidän seurassanne nauttinut. Niiden muisto on seuraava minua lopun ikääni. Ne jäähyväiset, jotka teiltä otan, ovat kai ikuiseksi."
Väristys vavistutti nuoren immen vartaloa. Mutta hänpä pian teki päätöksensä. Hän käänsi Sjöstjernaan päin mieltä kuvailevat kasvonsa, ja vaaleassa kuutamossa näkyi niissä kuvastavan ihmeellinen surumielisyys. "Kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän, "minusta on tuntunut, kuin jos kummallinen sallima olisi vienyt meidät yhteen ja opettanut minun teitä kunnioittamaan. Senpätähden olenkin kyllin rohkea sanomaan teille, että rakkain haluni on, että sallitte meidän toivoa vielä kerran nähdä teidät täällä,"
"Neiti Natalia," sanoi hän, "nähdä teidät jälleen, o kuinka rakkaalle se tuntuisi minulle! Minä pitäsin sitä elämäni suurimpana onnena, Mutta, tänä hetkenä tahdon sen tunnustaa, se tapaaminen olisi rauhalleni vaarallista. Minä tunnen, ett'en minä enään saa teitä nähdä."
"Halveksitteko siis minun ja vanhempieni kiitollisuuden ja ystävyyden osoitteita?"
"Te ymmärrätte minua väärin, neiti Natalia," sanoi hän. "Mutta olkoon niin. Te ette voi, ettekä tahdo ymmärtää minua."
Tätä sanottaissa tunsi Sjöstjerna taasen sähköisen väristyksen vavistuttavan kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellansa. Natalia oli minuutin vaiti. Sitten sanoi hän puoliääneen, mutta niin joutuisasti, että näytti siltä, kuin jos hän olisi pelännyt kadottavan päättäväisyytensä, joka täksi hetkeksi oli hänen vallannut: "Minä ymmärrän teitä, kapteeni Sjöstjerna. Minä en tahdo teeskennellä! Minä pyydän teidän tulemaan takaisin, minä pyydän vain teidän lupaustanne, sillä minä tiedän että te pidätte sananne."
Nyt kiiti voimakkaan merimiehenkin lävitse väristys. Hän oli kuullut sanoja, jotka päättivät hänen sydämmensä kohtalon, ja hän tunsi itsensä hämmästyneen tunteen valtaamaksi, samassa, kun hän siitä tointui. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua sanoi hän kiireesti, mutta päättäväisesti. "Natalia, minä näen teidät vielä, jos elän."
Seura oli ehtinyt valotornille. Kun he pysähtyivät veräjälle, avattiin se, ja vanha vartija astui ulos.
Harmaa päänsä oli paljastettu ja hän teki käsillänsä iloa osoittavan liikenteen, pannen ne sydämmellensä, nähdessään isäntänsä ja hänen puolisonsa. Mutta synkistä kasvoista ei poikennut vähintäkään niiden kivettynyttä vakaisuutta.
"Kuinka on, Stolpe," kysyi parooni, "onko keitään muita, kuin kreiviTelepnoff ja häntä seuranneet sotamiehet, tornissa?"
"Ei keitään muita," vastasi vanhus.
"Onko sotaväkeä Hiidenmaalla?" kysyi parooni.
"En tiedä mistään," vastasi vartija.
"Astukaamme sisälle," sanoi parooni, "Olkaa hyvä, kapteeni Sjöstjerna!"
Kapteeni oli jättänyt Natalian käden ja astui esiin. Silloin kohotti yht'äkkiä vanha vartija molemmat kätensä taivasta kohden. Jäykkiä kasvoja elähytti silmänräpäyksessä hämmästys ja ilo. "Se on hän!" huudahti ukko. "Se on hän, ihan elävänä!"
Silmänsä kiintyivät, yhä enenevällä mieltä kuvaavalla tulella, nuoreen upseeriin, joka ihmetellen katseli häntä.
Mutta parooni kävi levottomaksi. "Toinnu Stolpe!" sanoi hän. "Uneksitko sinä? Miten sinä voit tuntea tämän nuoren upseerin?"
"Haa! muistanpa varsin hyvin," puhkesi vartija sanomaan. "Eipä ole paljon ylitse kahdenkymmenen vuoden sitte. Minä tunnen hänen kyllä."
"Kaksikymmentä vuotta sitten," sanoi parooni, "oli kapteeni ainoasti kahden vuotias, kuten olen kuullut. Sinä houreksit, vanha Stolpe!"
Vanhus puristi päätänsä ja laski kätensä ristiin. Hän teki liikkeen, kuni olisi hän tahtonut tukehduttaa raivoisan sisällisen riidan.
"Astukaa sisälle, herra kapteeni!" sanoi parooni, lykäten vartijan sivulle päin.
"Jotain kummallista tapahtuu ympärilläni," sanoi Sjöstjerna. "Voisi olla mahdollista että täällä paljonkin selvenisi, joka muuten elämääni pimentää. Mutta, ennen kaikkia velvollisuuteni. Täytyy kiirehtiäni."
Hän riensi tornin ovesta sisälle ja portaita myöden ylös. Parooni ja naiset seurasivat häntä, Sotamiehet jäivät ulkopuolelle.
Ympyriäiseen saliin, jota ainoasti kuutamo valaisi, pysähtyi seura. Sjöstjerna riensi pohjois-puolisille akkunoille, jotka hän avasi. Yhdestä hän oikaisi tähystimensä. Hän tarkasti parina minuutina, mitä hän näki. Vitkaan liikkuivat Suomen lahden aallot Itämerta kohden. Jokaisen laineen harjaa hopeoitsivat kuun säteet, ja vaihteleva näky: himeys aaltojen välissä ja valkeus niiden harjoilla, vaikutti meren suurenlaiseen katselemiseen tottuneen merimiehenkin tunteille elähyttävästi. Ihmissilmä ei eroittanut mitään rajaa taivaan ja aaltolan välillä. Mutta etäällä ulapalla liikkui kolme haamua, joiden muotoja vain tottunut silmä voi huomata ja eroittaa. Sjöstjerna tunsi heti vainoojansa. Sitte kuin hän tarkkaan oli arvannut tuulen suunnan, purjeiden asennon lähimmäisellä rekatilla sekä verraten mastotuksen korkoa laivan pituuteen ja määrännyt sen asennon joutui hän siihen päätökseen, että hänen muuttamaansa suuntaa ei ollut huomattu tahi ei ainakaan hänen tuumaansa oivallettu, koska ei kukaan kääntynyt sitä estämään, vaan päin vastoin lähimmäinen näkyi niin paljon kuin mahdollista seuraavan hänen jälkiänsä. Hänen täytyi siis vielä tänä yönä kulkea vaarallisen Seele-salmen lävitse, ennenkuin viholliset ehtisivät niin pitkälle länteen päin, että hän taas joutuisi heidän näkö-piiriinsä.
Nyt hän kääntyi paroonin puoleen. "Jääkää hyvästi, herra parooni," sanoi hän. "Kaipauksella otan teiltä jäähyväiset. Toivotan teille rauhaa ja menestystä kodissanne. Minua surettaisi, jos te pitäisitte tarpeellisena, että minä heittäisin toivoni vielä saada tavata teitä."
Parooni näkyi taas olevan hämillään. "Minusta olisi miellyttävää saada tervehtiä teitä huoneessani ystävänä ja vieraana tervetulleeksi, herra kapteeni," sanoi hän.
"Terve-tuloa meille!" huudahti paroonitar. "Minä olen ruvennut lempimään teitä kuin omaa poikaani. Minä pyydän teitä tulemaan meille niin pian kuin mahdollista!"
Sjöstjerna painoi ainoasti hänen kätensä sydämmellensä ja huulillensa.
Vaieten tarttuivat sitten Natalia ja hän toisiensa käsiin. Heidän katseensa yhtyivät kuutamossa, ja nepä sanoivatkin tarpeeksi.
Kun Sjöstjerna astui ulos veräjästä, seisoi Telepnoff siellä; hänkin niinikään otti jäähyväiset, laverrellen koko joukon kohteliaisuuksia. Mutta Sjöstjernan oli kiire ja hän tahtoi pian lopettaa jäähyväiset. Kuitenkin tarttui, juuri mennessänsä, vanha tornin vartija hänen käsivarteensa.
Stolpe lähensi vanhat, kovettuneet kasvonsa ihan likelle nuoren merimiehen kasvoja ja katseli tirkistävillä silmillänsä häntä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia ja tunkea niiden lävitse. Vihdoin laski hän kätensä huulillensa, ja sanoi: "Näiden takana lepää suuri salaisuus. Mutta vala sitoo kieleni. Etsikää itse valoa, herra; ja te sen löydätte."
Tämän sanottuansa riensi vanhus torniin. Sjöstjerna tirkisteli hetken hänen peräänsä, mutta lähti pian sotilaittensa etupäässä alas rantaan. Vene kiiti nopeasti rekatille, ja kun sen päällikkö taasen seisoi kannellansa, täytettiin uudestaan purjeet. Hän seurasi, niin paljon kuin tuuli antoi myöden, Hiidenmaan eteläistä rantaa. Vähitellen joutui valotorni näkymättömiin, sitä myöden kuin rekatti risteili edemmäksi Seele-salmessa, sen vaarallisien luotojen ja karien välitse, petollisesti lymytyt leikkivän kuutamon kiiltämöön.
Kun Sjöstjerna oli jättänyt tornin salin, astui neiti Natalia muutaman etelä-puolisen akkunan luo ja katseli sieltä rekattia. Usein levisi tosin sumu hänen silmillensä, mutta hän pyhkäsi sen pois, selvemmin nähdäksensä somamuotoisen rekatin, joka tuolla hiljallensa keijui, odottaessaan päällikköänsä.
Ei parooni eikä paroonitarkaan häntä häirinnyt. He olivat istuneet sohvalle ja puhelivat nyt keskenänsä siitä mitä oli tapahtunut.
Kreivi Telepnoff astui sisälle jäähyväisiä ottamaan. Mutta parooni, joka nyt taasen oli omassa kodissaan, piti itsensä velvollisena kaikin puolin täyttämään, mitä häneltä, kohtelijaana ja vierasvaraisena isäntänä, voitaisiin vaatia. Hän pyysi kreivin odottamaan, kunnes hevoiset pantaisiin valjaisin vaunujen eteen, ellei kreivi tahtoisi jäädä yöksi Marienhag'iin. Telepnoff oli kuitenkin jo ollut niin kauvan kotoansa pois, että hän halusi päästä sinne. Parooni kutsui vartijan ylös ja lähetti hänen käskemään torniin palvelijoitansa.
Niitä varrotessa jäi seura tornisaliin. Kreivi Telepnoff läheni neiti Nataliaa. "Vihdoinkin," sanoi hän, "hän poistuu. Olemmehan olleet kummallisissa seikoissa osallisina, neitiseni! ja onhan meillä nyt syytä iloita, kun olemme niistä päässeet. Tiedän, että ainoasti paroonin salaopillisuuden kautta olemme vapaiksi päässeet, ja senpätähden en sitä enään milloinkaan moitikaan. Päinvastoin minä itsekin toivoisin pääseväni vapaamuurariksi, vaikka en niin suuriarvoiseksikaan kuin hän. Mutta mitä sanotte, neiti Natalia, ettekö iloitse vapaudestanne?"
"Enkö iloitsisi," vastasi hän, "kun taasen olen päässyt kotiin omaisieni kanssa! Olettehan tekin mielissänne, kreivi Telepnoff?"
"Teidän tähtenne minä enimmin iloitsen, neiti Natalia," sanoi hän. "Mutta jo on aika, että suoraan sanon teille, mitä sydämmeni kätkee. On paras puhua, ennenkuin arvaamattomat seikat taasen sen estävät. Mikä minusta vankeutemme aikana oli katkerinta, oli nähdä teidät toisen vallan alaisena. Omaa vapauttani kaipasin vähemmin, ja minusta olisikin ollut kaksinkertainen tuska itse olla vapaana, kun te olitte vankina. Te ymmärrätte, mitä tarkoitan, neiti, siitä olen varma. Te olette tähän asti, ollessanne vapaana ja rauhassa viettäen nuoruuttanne kodissanne, pitänyt tunteitani leikkinä. Nyt, kun olemme yhdessä kärsineet vankeutta, toivon että te vakaammalla mielellä katselette elämää, ja huomaatte, että teidän tulee enemmän miettiä asiaa, ennenkun vastaatte siihen, mitä teille nyt virkkaan. Neiti Natalia, minä pitäisin itseäni onnellisimpana ihmisenä, jos ette työntäisi sydäntäni ja kättäni luotanne."
Neiti Natalia vavahti säikähdyksestä. Nuoren immen sydäntä viilsi monet erilaiset tunteet. Mutta hän oli jo, juuri tänä päivänä, päättänyt sydämmensä tulevaisen kohtalon. Hän vastasi päättävästi ja arvollisesti: "Kreivi Telepnoff, te olette meidän naapurimme ja minun lapsuuteni ystävä. Minä olen varma siitä, ettette tyytyisi minuun. Minä omituisuuksineni, vaatimuksineni ja oikkuineni tahi miksi niitä nimittänette, en voisi tehdä teitä onnelliseksi. Muutenkaan en voisi erota vanhemmistani. Muistakaa, että Reinhold veljeni melkein aina on virkansa toimituksissa. Jättäisikö tytärkin rakastetut vanhempansa?"
Kreivi Telepnoff oli äänetönnä kuunnellut jokaista sanaa, jonka tyttö hiljaa mutta päättäväisellä vakavuudella oli sanonut. Pitkään aikaan ei hän saanut sanaakaan suustansa. Hän vaan suonenvedon tapaisesti painoi kädet sydämmellensä ja hankalasti eroitti yhteen puserretut huulensa. Vihdoin sanoi hän, sammaltaen. "Kuitenkin tiedän, neiti Natalia, että isänne toivoisi teidän myöntyvän pyyntööni. Mutta yhden seikan huomaan, minä olen valinnut pahan ajan; minä olen asian esittänyt tarkemmin sitä arvelematta. Ollessamme rekatilla en kuitenkaan ollut sokea: mutta todellakin, enhän voinut pelätä, että keisarittaremme ja maamme vihollinen olisi teidän arvoiseltanne naiselta saavuttanut niin suuren huomion. Luulenpa tietäväni, ett'ette te tahdo pahoittaa isänne mieltä, antamalla minulle kieltävän vastauksen. Sentähden palaan takaisin, jahka tuo purjehtija tuolla on tykkönään kadonnut näkyvistämme. Hän on nyt matkalla täysin purjein. — Kummallista, hän näkyy pyrkivän Seele-salmeen!"
Nyt kuului juostavan käytävää myöden tornille päin. Ne olivat paroonin palvelijoita, he kiiruhtivat portaita myöden ylös ja heittäyivät ilokyyneleitä vuodattaen isäntänsä ja hänen puolisonsa jalkoihin.
Mieltä liikuttavaa oli nähdä maaorjien riemua, taasen tavatessaan lempeän ja hyvän isäntänsä. Nataliakaan, jota kaikki heidän alammaisensa rakastivat, ei voinut pidättää kyyneliänsä, kun uskolliset palvelijat suuteleivat hänen jalkojansa ja vaatteidensa liepeitä.
Kun ensimmäisien tunteiden kiihkeys oli niin paljon tasaantunut kummallakin puolella, että parooni voi kysyä ja palvelijat vastata hänen kysymyksiinsä, ruvettiin isännälle ilmoittamaan tärkeimmät asiat.
Ne, jotka olivat nuoren paroonin kanssa olleet huvilaivalla, kertoivat, että muuan rekatti ajoi häntä takaa, mutta että hän oli onnellisesti päässyt pakoon, ja että hän, hät' hätää poikettuansa Marienhag'iin, oli lähtenyt Rääveliin. Palvelija, joka saattoi hänet sinne, kertoi, että amiraali oli ottanut hänen vastaan suurimmalla hyväntahtoisuudella. Hän oli saanut päällikkyyden eräällä rekatilla, ja samassa kun hän lähetti palvelijan kotiin, oli hän itsekin lähtenyt purjeille.
Sittenkuin parooni vielä oli saanut taloansa koskevia tietoja, käski hän kiiruhtaa valjastamista. Hän ei tahtonut lähteä valotornista, ennenkuin kreivi oli lähtenyt.
Mutta kreivi, joka näytti liikutetulta ja levottomalta, vei hänen erikseen muutaman akkunan luo jossa hän rupesi kiivaasti puhumaan hänen kanssansa.
Natalia koki, niin paljon kun voi epäselvässä kuuvalossa, tarkastaa isänsä kasvoja ja liikenneitä. Häntä huolestutti, sillä isä ei näyttänyt tyytyväiseltä. Väliin hän akkunasta katsoi rekattia, joka poistui poistumistaan.
Tornin vartija oli myöskin palannut, ja käytyänsä katsomassa tulta ylhäällä valohuoneessa, ilmoitti hän paroonille, että uusi rekatti lähestyi koillisesta päin. "Se seuraa samaa kulkuväylää kuin edellinenkin," sanoi hän. "Kummallista, kun sotalaivat uskaltavat kulkea semmoisella vedellä, jota ei kauppalaiva uskaltaisi koettaakaan."
"Meidän täytyy kiirehtiä pois," keskeytti kreivi Telepnoff. "Me emme kauvemmin ole suojassa täällä. Niinpian kuin pääsen kotiin, minä heti kirjoitan Pietariin ja pyydän että joku pienempi joukko tänne määrätään."
"Sitä ei tarvittane," sanoi parooni. "Ei ystävä eikä vihollinenkaan koskene valotorniin. Minä luulen olevanne hyvässä suojassa. Sitä paitsi tuo on omia rekattiamme, ja vieläpä yksi niitä, jotka ovat ajaneet takaa Ulla Ferseniä ja meitä.
"Se on lähin niistä," selitti vartija.
"Minä jään tänne, kunnes nä'en, minne se matkailee," päätti parooni. "Sitä paitsi pidän väkeäni täällä saapuvilla, jos se tarvitsisi apua tuossa ahtaassa kulkuväylässä."
Seura siirtyi pohjoisen puolisille akkunoille, ja nyt nähtiin hyvin selvään kuutamossa rekatti. Se pitkitti rohkeasti kulkuansa; mutta, juuri kiertäessään niemekettä, heitti se etupurjeensa takaperin ja laski vesille veneen, joka soudettiin rantaan. Näytti siltä, kuin se olisi tahtonut tehdä samat temput kuin Ulla Fersenkin.
Parooni käski pari palvelijaa menemään rantaan, tulijoita vastaan ottamaan ja näyttämään heille tietä valotornille, jos he tahtoisivat häntä tavata.
Sitten hän käski sytyttämään lamput, jotka koristivat salin seiniä, ja valoa tuli huoneesen. Mutta ulkopuolella oli kuutamo vielä valoisampi.
Yleinen äänettömyys ja jännistynyt odottavaisuus valtasi seurassa. Neiti Natalia, ollen tunteidensa vallassa, katseli edelleenkin akkunasta ulos, ehkä vaan siinä aikeessa, ettei seura näkisi hänen kasvojansa. Varmaankin enemmän kuin yhden kyyneleen tahtoi hän siltä salata. Parooni puolisoneen istui myöskin hiljaa keskustellen. Kreivi kävi levottomana ja pahoilla mielin edes takaisin salin permannolla.
Vihdoinkin ehti vene rantaan. Palvelijat tervehtivät tulijoita, ja kaksi henkilöä, nähtävästi upseeria, kiiruhtivat torniin päin.
Portaita myöden ylös riensi toinen upseeri, ja kun hän kuului kysyvän. "Täälläkö he ovat? Missä?" juoksivat parooni, paroonitar ja Natalia häntä vastaan huudahtaen: "Reinhold!" Ilo-kyynelein sulkivat he hänen syliinsä.
"Isäni! Äitini! Sisareni!" huudahti hän. "Te olette vapaat! Te olette pelastetut! Kuka teidät on pelastanut?"
"Kaarlo herttua antoi meille vapauden," sanoi parooni, salaisen näköisenä. "Monta kohtaloa olemme kokeneet, sitte kuin viimen sinut näimme. Et varmaankaan voi kuvailla tuskaamme kun rekatti ajoi sinua takaa, ja etenkin silloin kun kapteeni Sjöstjerna ampui sinua!"
"Näittekö te sen, isäni," ratkesi Reinhold kysymään.
"Me olimme juuri samalla rekatilla," vastasi parooni. "Ei sitten ole vielä kahta tuntia kulunut, kuin kapteeni Sjöstjerna tänne laski meidät maalle."
"Hänkö on päällikkönä tuolla kauniilla rekatilla, jota me olemme ajaneet takaa? Hänkö teidät on pitänyt vankina? Mutta nyt me ajamme hänen johonkin Ruotsin satamaan, jahka vaan päivä valkenee, niin että taas saamme hänet näkö-piiriimme."
"Ruotsin satamaa ei hän ainakaan hae," sanoi kreivi Telepnoff. "Hän on juuri risteillyt Seele-salmeen.
"Haa!" huudahti Reinhold, "jos niin on, niin me otamme hänen; onnea vapaudellenne, kreivi Telepnoff. Mutta onko varmaankin totta, mitä sanotte?"
"Vielä puolen tuntia sitten, olivat hänen purjeensa näkyvissä," vakuutti kreivi.
"Minun täytyy kiirehtiä," sanoi Reinhold. "Mutta sanokaa minulle kaikella muotoa kuinka teitä on kohdeltu, kuinka kaikki tämä on tapahtunut! Hetket ovat kalliit. Minulla oli aikomus käydä Marienhag'issa, isäni poissa ollessa antamassa neuvoja sen hoidosta, sentähden minä astuin maalle. Minulle on uskottu päällikkyys Nadukta rekatilla. Se on hyvä laiva. Mutta kertokaa, isäni! Miten Natalian on ollut? Onko hän kärsinyt paljon?"
Hän syleili sisartansa. Kaikki istuivat sitten sohvaan ja parooni kertoi lyhyesti kaikki tapahtumat vankeutensa ajalla.
"Ulla Fersen!" puhkesi Reinhold puhumaan, kun isä lopetti kertomuksensa"Sillä nimellä on oma merkillisyytensä meidän perheessämme! ja nimiSjöstjernakin, ellen erehdy; vai miten, isäni?"
"Niin on," sanoi parooni. "Mutta minä olen joutunut sangen kummallisiin mietteisin. Minun täytyy ne sinulle uskoa. Kapteeni Sjöstjerna on epäilemättäkin sen ruotsalaisen upseerin poika, joka oli syynä Ulrika sisareni onnettomaan mielettömyyteen. Tuo ilkiö oli siis naimisissa Ruotsissa, koska poika on ruotsalainen aatelismies. Vanha Stolpe tunsi nuoren kapteeniin ja oli juuri päästä sangen harmillisten ilmisaattojen aiheeksi, kun hän — kapteeni nimittäin — oli täällä maalla. Jo laivalla ollessani virkkoi hän muutamia epäluulon alaisia sanoja. Jota enemmän sitä ajattelen, sitä todenmukaisemmaksi käy, että tämä nuori kapteeni on sen miehen poika, joka oli meidän perheemme paha haltija. Toivon vaan, ettei poika meille saata suurempia onnettomuuksia, kuin jo on tullut."
Reinhold nousi ylös. "Minä toivon voivani estää sitä. Kaikesta, mitä olen kuullut, ei minulla ole syytä muuhun, kuin suurimpaan kunnioitukseen kapteeni Sjöstjernaa kohtaan. Mutta jos onnetar seuraa minua, niin minä saan itse puhutella häntä! Hän on mennyt Seele-salmeen, kuulin ma. Se oli sangen viisaasti ajateltu! Hänellä oli tuuma mennä Hiidenmaan ja mannermaan välitse ja sen kautta ehtiä Viaporiin meidän risteillessämme Hankoniemen ja Dagerortin välillä. Mutta minä ennätän hänen! Kapteeni Siniävin risteilköön Briantislaff'ineen Kurensaaren ja Hiidenmaan välillä Seele-salmea vartioimassa. Minä ja Stamontoff Nadukta ja Mistirlavits rekattinemme oikaisemme Ulla Ferseniä vastaan. Olisipa kumma, jos emme häntä saisi!"
Natalia päästi syvän tuskallisen huokauksen rinnastansa. Reinhold kuuli sen, mutt'ei ollut sitä huomaavinaan. Ainoasti tutkivan katseen käänsi hän sisareensa, ja jatkoi sitten: "Mutta minä olen jo viipynyt liian kauvan. Lyhyt ja pikainen hyvästi-jättö! Onnellinen tapaaminen! Jääkäät herran haltuun!"
Hän syleili vanhempiansa, puristi Telepnoff'in kättä, ja, kun hän hellästi painoi sisarensa rintaansa vastaan, kuiskasi hän; "Ole tyvenellä mielin, rakas sisareni! Minä kohtelen häntä kuin veljeä. Me tarvitsemme valoa useissa asioissa. Tiedäthän, että onnesi on minulle kallis!"
Kiireesti hän juoksi portaita myöden alas. Rakkauden kyyneleet silmissä katselivat vanhemmat ja sisar, kuinka hän lähestyi rantaa, ja sieltä meni veneellänsä laivalle.
Vasta silloin, kuin Nadukta raketilla ja muutamilla lyhdyillä oli antanut merkkiä toisille rekateille sekä, kaikki purjeet levitettyinä, näkyi pyrkivän itään päin, lähti kreivi Telepnoff matkaan maatilallensa ja parooni Gyldenstubben perhe Marienhag'iin levolle.
Itäistä tuulta kesti koko yön, ja Ulla Fersen oli sillä ajalla risteillyt Seele-salmessa niin pitkälle, että hän aamulla olisi ehtinyt Hiidenmaan itäisen rannan ohitse, ja sen jälkeen toivoi Sjöstjerna, Worms'in pohjoispuolelta, voivansa yhdellä ainoalla keularisteilyllä ehtiä Viaporiin. Mutta juuri sen karin edessä, jossa hän, joku aika sitten, oli ajanut huvipurtta takaa, näkyi nyt rekatti, joka risteili Hiidenmaan pohjoisen niemen ohitse kulkuväylän poikki. Sjöstjerna oli itse suurmaston huipussa kulentavettä tähystämässä, nähdäksensä oliko tuo vieras rekatti yksin. Hän ei eroittanut, paitsi ensi näkemänsä, muuta kuin yhden laivan, joka oli sota-aluksen kaltainen; mutta se oli niin kaukana luoteessa, että ainoasti mastojen huiput olivat näkyvissä taivaan rannalla. Hän päätti sentähden uskaltua koetukseen, ja pitkittää matkaansa kernaammin kuin palata takaisin vaaralliseen salmeen. Tosin näkyi venäläisellä rekatilla olevan kuusikolmatta kanuunaa, kuin hänellä vain oli kahdeksantoista, mutta hän luotti siihen, ettei tarvinnut niin syvää vettä kuin venäläinen, ja siihenkin, että hänen laivaansa oli helpompi temputella.
Sittekuin kaikki oli valmistettu taistelun varaksi ja kanuunat ladatut kaksinkertaisilla ladingeilla, levitti Sjöstjerna vieläkin muutaman purjeen, voidaksensa nousta tuulta vastaan niin paljon kuin mahdollista, ja sillä tempulla päästä Worms'in ylipuolelta ulapalle.
Mutta venäläinenkin rekatti oli hyväntemppuinen.
Kun Sjöstjerna läheni keskellä salmen suuta olevaa veden alaista karia, johon huvipursi oli istunut kiinni, kääntyi vihollinen rekatti, joka oli pohjoisempana, toiselle puolelle, ja ohjasi Ulla Ferseniä kohden, täten estääksensä Ulla Fersenin pääsemästä ulapalle. Kulkuväylä karin ja Worms'in saaren välillä oli ainoasti kanuunan kantaman levyinen, ja tällä vedellä oli siis molempien rekattien taistelu päätettävä. Tuuli oli molemmille yhtä suotuisa, sillä se oli itäinen; mutta venäläisellä rekatilla, se oli Nadukta, oli suurempi kanuunain paljous ja miehistö.
Venäjän rekatti nosti ensin lippunsa ja ruotsalainen seurasi esimerkkiä. Molemmilla laivoilla oli joka mies paikoillansa, patterien kanuunat katselivat kummaltakin puolen uhkaavina rei'istään ja sytyttimet olivat viritetyt, niin että kaikki oli valmiina ampumaan täydeltä laidalta, kummalta puolen hyvänsä. Molemmat purjehtivat keskellä väylää, jossa kiitivät toistansa vastaan, kuni kaksi miekkailijaa oijaistuin asein. Joka minuuti, joka sekunti lyhensi matkan heidän välillänsä, ja sivulta päin katselija olisi pian voinut luulla, että niillä oli aikomus keulakaraansa risteillen, törmätä toistansa keulalaita keulalaitaa vastaan. Mutta kumpikaan ei tahtonut alkaa taistelua kääntämällä kuvettansa.
Vihdoin, kun olivat ehtineet ampuma-matkalle, laski Nadukta ylihankaan ja käänsi vasenpuoliset kolmetoista kanuunaansa Ulla Ferseniä kohden. Mutta samassa silmänräpäyksessä käänsi sekin ylihankansa tuulta vastaan, niin että sen yhdeksän tulikitaa olivat valmiit vastaamaan vihollisen kolmeentoista.
Minuutin vain kesti tämä jännitys, jonka ajalla kumpikin vartosi vastustajansa rupeevan taisteluun.
Silloin salamoitsi ensin Naduktan patterista ja se ampui yht'aikaa täydeltä laidalta, jonka seurauksena oli, että se tykkönään peittyi kruutin savuun, suhisevien luotien lentäessä Ulla Fersen'in ympärille. Pari sattui sen laitaan, mutta eivät tehneet mitään erityistä vahinkoa, ja sen miehistö nosti raikuvan hurra-huudon.
Mutta Sjöstjerna kääntyi heti entiseen suuntaansa, vastaamatta laukauksiin.
Nadukta täytti silloin peräpurjeensa, myöskin kääntääksensä suuntaansa ja ohjataksensa ihan kulkuväylän eteen, mutta hänen täytyi sitä tehdessänsä kääntää etukeulansa päin Ulla Fersen'iä, joka tällä ajalla oli ehtinyt puolen kanuunan kantaman matkalle. Tätä temppua Sjöstjerna odottikin, huomattuansa että Nadukta, ensimmäisen laukauksen ammuttuansa, kääntyi alle tuulen. Samassa hetkessä siis, kuin hän nyt joutui keulanensa päin Ulla Fersenin lapetta, tervehti se Naduktaa vasemman puolisilla kanuunillaan. Yhdeksän tuimaa, kaksin kertaista latinkia, pyhkäsi pitkin Naduktan kantta ja patteria. Mutta vaikka verinen tappio oli tämän seurauksena kannen sekä ala- että ylipuolella, ei köysiin eikä mastoihin mitään erinomaista vahinkoa ilmaantunut. Kääntymystemppu tehtiin siis estymättä, niin että Naduktan vasenpuoliset kanuunat kääntyivät vihollista päin, rekatin uudella vauhdilla pistyen keskelle väylää.
Mutta Sjöstjerna, joka huomasi, että tuuli vei ruudin savun hänen laivaltansa venäläistä kohden, kääntyi myöskin samassa, niin että hän nyt sai ihan vastaisen suunnan, kuin vihollinen, ja oli jo ennättänyt kääntää oikean puolen päin, ennenkuin venäläiset, jotka olivat kadottaneet melkoisesti väkeä, olivat valmiit ampumaan.
Venäläisten seuraava laukaus teki Ulla Ferseniin suuremman vaikutuksen, syystä että se ammuttiin pyssyn kantaman matkalta. Sattuneiden pölkkyjen pirstaleita ja poikki ammuttujen köysien pätkiä tuiskui pitkin sen kantta, mutta mitään erinomaisempaa vahinkoa ei nytkään tullut. Samassa silmänräpäyksessä heitti Sjöstjerna peräsimen toiselle puolen, niin että hän, savupilven vielä ympäröidessä Naduktaa, ohjasi ihan sen peräpeilin ohitse. Samassa, kun hän joutui sen perälle, ampui hän oikeanpuolisilla kanuunilla täydeltä laidalta, Tämä teki vielä hirmuisemman vaikutuksen, kuin edellinen. Peräsin ammuttiin rikki, niin ettei Nadukta enään voinut perän pitämisellä muuttaa suuntaansa. Molempien rekattien kansista ja märssyistä ammuttiin tärkeänä hetkenä pyssyn laukaisemia, jotka haavoittivat monta.
Nyt oli Sjöstjerna voittanut päätarkoituksensa, kun oli päässyt vihollisensa ohitse, ja nyt oli hänellä aava meri edessään, vaikka hänen tosin oli vielä mennessänsä kestäminen tuimaa ammuntaa. Mutta sittekuin hän huomasi Naduktan peräsimen häviön, päätti hän käyttää hyväksensä etuansa ja pakoittaa vihollistansa vaikenemaan tahi ajaa se karille, ellei hän saisi sitä laskemaan lippuansa. Hän käänsi siis ja kulki vihollisen vanavedessä, antaaksensa sille uudestaan takaapäin, täydeltä laidalta pitkin alusta.
Niinpian kuin venäläinen päällikkö huomasi kadottaneensa peräsimensä, koetti hän purjeita temppuellen kääntää laivaansa, taasen saadaksensa laitaa päin. Mutta Ulla Fersen ennätti hänen ja piti, vitkaisen käännöksen aikana, entisen asemansa. Vielä kerran pyhkivät hänen hävittävät luotinsa pitkin vihollisen kantta ja patteria.
Äkkiä teki Naduktan päällikkö uuden päätöksen. Yht'aikaa kokosi hän kaikki purjeensa ja laski ankkurin. Silloin pysähtyi mahdottoman suuri rekatti ja alkoi kulkea perittäin. Sen perä-kannelle kokoontui melkoinen miehistö, ja kaikki olivat valmiit iskemään, jos vaan onnistuisi päästä Ulla Fersen'iin kiinni. Sitä paitsi sai Nadukta, tuulen avulla, sen asennon, kuin tahtoikin, nimittäin kulkuväylän poikki.
Mutta Sjöstjerna, joka heti huomasi tempun ja ymmärsi sen tarkoituksen, ei jättänyt asemaansa, vaan pysyi, etupurjeet takaperin, vihollisensa takana, ja ampui sieltä yhä kiivaammin. Tämän ammunnan seuraus oli kauhistava. Perä-masto ammuttiin ensin poikki ja sitä seurasi suurmasto.
Vaikka oli ohjaton ja oli kadottanut paljon väkeä, teki venäläinen päällikkö vielä yhden kokeen, päästäksensä tuskallisesta tilastansa. Hän laski toisen ankkurinsa, sen avulla voidaksensa kääntää laitaa viholliseen päin. Mutta ennenkuin tämä oli tehty, keskellä luotien rämsyä, sattui päällikön kupeesenkin luoti ja hän kaatui toisten haavoitettujen ja kuolleiden joukkoon, veriselle kannelle. Silloin laskettiin venäläisen laivan lippu.
Niinpian kuin Sjöstjerna näki vihollisen lipun vaipuvan alas, laski hän veneensä vesille tutkistelemaan saalistansa. Itse hän ohjasi laivansa niin likelle, että keulakaransa ulottui sen peräpeilin ylitse. Tästä hän näki tappion, jonka hän oli saattanut venäläiselle rekatille. Pitkin kantta oli kuolleita ja haavoitettuja. Jäänyt miehistö seisoi hämmästyneenä, tietämättä mitä tehdä. Niinpian kuin Ulla Fersen'in veneet ehtivät Naduktalle ja valtausmiehistö nousi sen kannelle, laskivat venäläiset aseensa. Luutnantti, joka komensi valtaus-miehistöä, juoksi perälle päin, Sjöstjernan mennessä laivansa nenään päin, sen keulakaralta antamaan tarpeellisia käskyjä.
Kun luutnantti hyppäsi lippukirstulle, puhutteli häntä venäläinen upseeri, joka makasi verisenä hänen edessään: "Saanko puhutella kapteeni Sjöstjernaa? Minä olen Naduktan päällikkö. Viekää minut voittajani luo!"
Ihmetellen ruotsalaista puhetta, jota haavoittunut puhui, kysyi luutnantti häneltä. "Oletteko ruotsalainen, kun puhutte meidän kieltämme?"
"Minä olen virolainen," vastasi hän. "Nimeni on Gyldenstubbe."
"Ah, te olette varmaan paroonin poika!" sanoi luutnantti. "Me olemme päässeet teidän perheenne tuttavuuteen."
Luutnantti ilmoitti asian Sjöstjernalle. Tämä käski että parooni Gyldenstubbe, sekä kaikki upseerit ja se osa miehistöä, joka ei ollut haavoitettu, vietäisiin Ulla Fersenille. Haavoitetut, paitsi päällikkö, vietäisiin rantaan Naduktan veneissä, joihin Sjöstjerna komensi kuhunkin neljä soutajaa ja perämiehet haavoittumattomista vangeistaan.
Ruotsalaisten häviö oli ainoastaan, kaksi kuollutta ja kaksitoista haavoitettua, ja niiden haavat oli jo sidotut, kun vertavuotava venäläinen rekatin päällikkö tuotiin laivalle. Sjöstjerna käski viedä hänen kajuttaansa, ja jätti hänen lääkärinsä hoitoon.
Sillä välin oli kuitenkin yksi venäläinen vene toisensa perästä, verisine lastineen, saanut mennä rantaan. Ruoka- ja muut tarve-varat, jotka Ulla Fersenille kelpaisivat, muutettiin Naduktasta sille. Kun tämä oli tehty, palasivat ruotsalaiset veneet. Pieni vene, muutamine ravakkoine miehineen, jäi kuitenkin vielä valloitetulle laivalle viimeistä toimitusta tekemään, Ulla Fersenin kääntäessä keulaansa pohjoiseen päin.
Niinpian kun venekin oli nostettu laivaan, kiiti Ulla Fersen pohjoista kohden. Kun se oli ehtinyt parin kanuunan kannon matkalle, alkoi tumma savu tunkeuta Naduktan kanuunain rei'istä. Hetken kuluttua kurkisteli niistä punaisia tulen liekkiä. Ne hyppivät leimuellen mastoihin päin, ja kun ne vihdoin tarttuivat taklaukseen, kiitivät ne sähisten tervattujen köysien ja tankojen välillä, kunnes tuo suuri laiva muuttui yhdeksi ainoaksi tulen paljoudeksi, joka juhlallisesti keijueli aalloilla. Loistavan näytelmän lopetti pamaus, joka lennätti leimuavat pirstaleet ja kekäleet pitkin ympärillensä, niin että ne, pudotessaan mereen yht'äkkiä sammuivat.
Sjöstjerna järjesti nyt voittamansa saaliin ja laittoi rekatin uudestansa sota-kuntoon. Vangit — niitä oli noin sadan vaiheille — vietiin rekatin alimmaiseen huoneesen, jossa niitä tarkasti vartioittiin. Tyhjiksi ammutut kanuunat ladattiin uudestaan, ja vahingot, joita Ulla Fersen oli kärsinyt köysiensä ja tankojensa suhteen, korjattiin Naduktasta otetuilla varoilla.
Uhkeana riensi sitten Ulla Fersen uutta kohtausta vastaan. Toinen rekatti oli nimittäin pohjoisesta päin joutunut kahden meri-penikulman matkalle, kun Ulla Fersen oli purjehtinut niin pitkälle salmen suussa olevasta karista, että sai kulkea mitä suuntaa tahtoi, tarvitsematta pelätä molemmin puolin olevia sala-luotoja. Hän koki pysyä niin paljon idässä kuin mahdollista, ja voi paremmin purjehtia laitavastaista, kuin vastustajansa, jonka tähden hän voikin risteilemättä päästä Viaporiin saakka, kun venäläisen rekatin jo Porkkalassa täytyi tehdä risteily-käännöksen.
Nyt alkoi kilpapurjehdus, jossa pian nähtiin, kuinka paljoa etevämpi Ulla Fersen oli. Venäläinen rekatti, joka etäältä oli nähnyt kumppaninsa kohtalon, ei nähtävästi ollut halullinen alkamaan taistelua voittajattaren kanssa. Sentähden se liian myöhäiseen kääntyi toiselle keulalle estämään Ulla Fersenin kulkua, ennenkuin se jo oli ehtinyt niin pitkälle eteläänpäin, että se, muitta esteittä, voi toivoa ennen aamua pääsevänsä Viaporiin.
Sjöstjerna puheli lääkärinsä kanssa, kuullaksensa kuinka haavoittunut parooni jaksoi. Lääkäri vakuutti hänen pelastuvan kosk'ei haavat olleet vaarallisia.
"Voinko minä käydä hänen luonansa, ettei hän siitä tule levottomaksi?" kysäsi Sjöstjerna uudestaan.
Lääkäri myönsi sen ja Sjöstjerna astui sisälle. Kun hän heitti silmäyksen hyttiin, oli häntä vastassa voitetun valeat kasvot. Hän oli hyvin sen henkilön näköinen, joka ruotsalaisen sotilaan sydämmelle oli kalliista kalliin. Tuo vaalevuus ja kärsivä näkökin lisäsivät Sjöstjernan liikutusta. Parooni huomasi tämän, kun he katselivat toisiansa.
"Jos te haluatte jotain, parooniseni," alkoi Sjöstjerna' "jota minä voin tehdä, niin minä pyydän teidän sitä mainitsemaan."
"Vasta joku tunti sitten," vastasi haavoitettu, "lähdin vanhempieni luota, siellä minulle puhuttiin niin paljon teidän jalomielisyydestänne, että ainoasti yhdessä kohden löydän lohdutusta onnettomuudessani, siinä nimittäin, että te olette voittajani. Muuten minä tarvitsen teidän luottamustanne; ja mitä minä voin sanoa teille, vaikuttaa ehkä tulevaisuuteenne."
Hieno puna levisi Sjöstjernan kasvoille, ja hän painoi äkkiä silmänsä alas.
Parooni jatkoi: "Minä kiitän teitä jaloudestanne vanhempiani ja siskoani kohtaan!" Hän kurotti esiin kätensä. Sjöstjerna tarttui siihen liikutuksella ja laski sen hänen rinnallensa.
"Te tarvitsette hiljaisuutta," sanoi Otto Sjöstjerna, "ja jahka vaan ehdimme Viaporiin, käyn itse etsimään teille huonetta ja koen laittaa niin että saatte hoitoa ja lääkärin apua, jotka teille ovat tarpeen. Hartaasti toivon teidän niin parantuvan, että vapaasti saan kanssanne puhella. Tottahan senkin päivän pian ehdimme."
Hän palasi kannelle. Vähän puoliyön jälkeen purjehti Ulla Fersen satamaan. Suullinen raportti jätettiin vartijalaivalle, joka oli kaikista ulompana, ja kepeästi käännähtäen riensi rekatti päällyslaivan ohitse ja laskeui ankkuriin vähän mutkan päähän siitä.