The Project Gutenberg eBook ofUnikko ja ohdakeThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Unikko ja ohdakeAuthor: Jalmari KaraRelease date: October 1, 2017 [eBook #55656]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UNIKKO JA OHDAKE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Unikko ja ohdakeAuthor: Jalmari KaraRelease date: October 1, 2017 [eBook #55656]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Unikko ja ohdake
Author: Jalmari Kara
Author: Jalmari Kara
Release date: October 1, 2017 [eBook #55656]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UNIKKO JA OHDAKE ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jalmari Kara
Helsingissä; Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.
Oy Weilin & Göös, Helsinki.
Kulku-Kalle.Tuulasvalkea.
Kultainen hämähäkki.Upoksissa.Isä Giuseppe.
Kostaja.Ristilyönti.Lauri Kesto.
Notkon yksinäinen torppa oli syvällä korvessa, sen tien varrella, jota kyläläiset kulkivat kaupunkiin. Kylään oli noin neljän kilometrin matka ja kaupunkiin lähes kaksi penikulmaa.
Oli myöhäinen helmikuun ilta. Ulkona oli kova pakkanen ja tuuli ajeli tuiskulunta hankiin hukkuneiden aitojen yli. Notkon tuvassa paistoi emäntä leipiä. Tytär kutoi kangasta, vanha ruotuvaari kurisutteli penkillä piippunysäänsä ja renki loikoi sängyssä juritellen hiljaa jotakin rekilaulua. Vaivainen kattolamppu tuikutti kangaspuiden lähellä ja hiillos hehkui paadella, leivinuunin edessä.
Etehisessä kuului joku tömistelevän lunta jaloistaan. Ovi aukeni naristen, kylmä ilmavirta syöksyi tupaan ja tulija astui sisään pysähtyen kynnyksen luo. Hämärässä ei saattanut erottaa muuta kuin hänen pitkän vartalonsa ääriviivat.
— Hyvää iltaa, toivotti hän hiljaa.
— Iltaa, iltaa, emäntä uunin vierestä vastasi, — vieras käy peremmälle, tässä sopisi käsiä lämmitellä.
Tulija astui uunin luo. Hän oli nuori, tummaverinen ja laihakas mies. Yllään oli hänellä ohut, kulunut takki, ja kun ei hänellä ollut kintaita olivat hänen kätensä sinertävät ja kylmästä kankeat. Mitään virkkamatta ojensi hän kätensä hiillosta kohden ja hieroi niitä.
— Mistäs kaukaa vieras tulee? kysyi emäntä.
— Kaupungista… Olisi kylään aikomus.
— Vai kylään. Ei lie vieras tämän paikan ihmisiä, kun ei tunneta?
— Ei.
Ja vieras jatkoi hetken kuluttua:
— Sehän minä olen se Kulku-Kalle, jos emäntä on sattunut kuulemaan.
— Kyllä on kuultu. Vai se.
Senjälkeen vallitsi tuvassa äänettömyys. Päre, jonka emäntä oli uuniin kurkistettuaan pistänyt muurinrakoon, risahteli hiljaa palaessaan karstalle. Kangaspuut kolahtelivat tahdikkaasti; silloin tällöin köhähti vaari penkillä. Vieras lämmitti käsiään sivulleen katsahtamatta.
— Näinköhän tässä saisi yötä olla? kysyi hän vihdoin kääntyen emäntään päin.
Emännän katse oli epäilevä ja terävä.
— No ilkeäähän ihmistä on tuollaiseen jumalanilmaankin ajaa, mutta kyllähän tässä on kovin huonoa tilaa. Meillä on tuo vaarikin, ja miehet ovat ahtaneet kiukaan niin puita täyteen, ettei sinnekään sovi.
Vieraalle oli emännän epäluulo tuttua, ja hänellä olisi ollut vastaus valmiina. Olisihan hän voinut sanoa, että kulkija tyytyi mielihyvällä viettämään penkilläkin yönsä, tai muuta semmoista. Mutta emännän puhuessa olivat hänen silmänsä osuneet kangasta kutovaan tyttöön. Heidän katseensa olivat kohdanneet, ja tytön silmien kirkkaus oli saanut lämpimän laineen vierimään läpi hänen ruumiinsa. Hän muisti ennestään nuo viattomat kasvot, joiden hipiä oli harvinaisen hieno ja ilme avuton kuin lapsen. Ja emännän sanat olivat jo unehtuneet kun hän jälleen kääntyi hiillosta kohti.
Syntyi äänettömyys. Emäntä riensi tuvasta. Ja tuijottaessaan hiilien värinään muisteli vieras sitä heikkoa punaa, joka äsken oli sävähtänyt tytön kasvoille ja joka ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Ja yhtäkkiä ei hänen mielensä enää tehnytkään jäädä torppaan yöksi. Mitäpä hän vasten emännän tahtoa pyrkisi, vielähän kyläänkin ehtisi. Hän kumartui ja kääri toisen housunlahkeensa yläpuolelle polvea. Polvessa oli veres haava, jonka siteenä oli vain mitätön tilkku ja joka ei näyttänyt ollenkaan hyvältä kylmettymisen takia.
— Sattuisikohan olemaan jotakin kankaanpalaa? On polveni hiukan huonossa tupussa, kysyi vieras hiljaa.
Tyttö katsahti kangaspuilta.
— Hyvänen aika! Mikäs polveen on sattunut?
— Kirves luiskahti.
— Ohhoh!… Kyllä sidettä saa.
Tyttö nouti liinaisia tilkkuja.
— Tässä olisi.
Ja hän kumartui alas ja ojensi jo kätensä auttaakseen, kun sormus välähti hänen silmiinsä. Säpsähtäen veti hän kätensä takasin ja tunsi punastuvansa. Se suututti häntä. Häpesikö hän sormustaan, häpesikö näyttää sitä tuollaiselle? Ja melkein vihaisena vilkasi hän kulkijan kasvoihin, joilla hänen mielestään kiiti tuskin huomattava häivähdys.
— Kiitoksia, neiti. Kyllä minä itse saan, sanoi vieras ja sitoi huolellisesti haavansa.
Tyttö riensi omettaan puhutellakseen äitiään, sillä eihän mitenkään voinut ajaa haavottunutta ihmistä tuollaiseen yöhön. Ja hän saikin äitinsä myöntymään, mutta kun he palasivat tupaan, ei vierasta siellä enää ollut. Vaari tiesi hänen heti tytön jälkeen lähteneen.
Jollain tavoin pettyneenä tyttö istahti penkille ja katseli jääkukkia, joita pakkanen oli ruutuun muodostanut. Kulkija viipyi vielä hänen mielessään, ja hän antoi kuvitelmien syntyä ja raueta. Hän muisti viimekesäisen, leppeän illan kylän keinulla, missä hän Kulku-Kallen oli tavannut. Hän oli silloin ollut herramaisemmin puettuna, eikä ollut näyttänyt ensinkään hullummalta. Kun toiset olivat laulaneet, oli Kalle vaan äänettömänä keinuttanut ja ollut kuin nukuksissa. Kalle oli istunut häntä vastapäätä, ja kun hänen puolensa joskus oli noussut hyvin korkealle, oli Kalle alhaalta selkäkenosiltaan heittänyt katseen, joka oli ollut niin uneksiva ja epämääräinen, että oudot tunnot olivat läikähtäneet mielessä; ei edes kärkevää sanaa ollut voinut heittää tuolle totiselle nukkujalle.
Kun sitten oli lähdetty pois, ei hän saattanut muistaa nähneensä Kallea. Mutta veräjän luona, josta metsä alkoi, oli Kalle seisonut aitaa vasten liikkumattomana ja yksinään.
— Eikö matka tunnu pitkältä yksin kulkea? oli Kalle kysynyt.
— Tokko tuo kahden lyhenisi, oli hän vastannut.
— Ei edes taida pelottaa, että pahat ihmiset ahdistaisivat?
— Eivät nuo ennen ole ahdistelleet, elleivät nyt, oli hän tylysti vastannut.
Kalle oli nostanut hattuaan ja jäänyt paikalleen. Mutta hän, muistelija, oli jatkanut matkaansa kiirein askelin, apein mielin, ja, ikäänkuin toisen toivomuksesta, peläten.
Kulkijapoika näki kulkeissansa kukkivan orvokkikukan. Katsella saa, mutt' ei omistaa se on kulkijapojan lupa.
Niin oli hän kuullut Kallen kauempana laulavan ja ihmetellyt, miksi hän keinulla oli koko ajan vaiennut, vaikka osasi laulaa. Koko kotimatkan oli Kalle ollut hänen mielessään.
Sittemmin oli hän kysellyt, mikä mies se semmoinen oikeastaan oli ollut, mutta kukaan ei ollut tiennyt juuri enempää kuin nimen. Kuului joskus kouluja käyneen, pystyvän moneen työhön ja oleskelevan talvisin kaupungeissa, kesäisin maalla.
Myöhemmin oli kaikki unohtunut. Ja uutena vuotena oli hän mennyt kihloihin Ylätalon rikkaan pojan kanssa. Mutta nyt oli hän jälleen nähnyt saman katseen… Olikohan Kalle huomannut hänen sormuksensa? Kenties. Mutta eipä ollut mitään virkkanut siitä… "Neiti näkyy kihloissa olevan, ei kai pahaksi pantane, jos kulkijakin onnittelee", niin olisi kai moni hänen sijassaan sanonut… Tai ehkei huomannutkaan?… Mutta, hyvänen aika, mitäs hän nyt sitä pohtii… Mokoma kulkija, vaikka varas olisi. Jumala ties, minne nytkin oli lähtenyt…
Tuvassa oli yhä hiljaista. Ainoastaan nukahtanut renki kuorsasi, ja vaari kurisutti piippuaan. Emäntä otti rieskansa uunista, koputteli kypsyyttä, taittoi palan, maistoi ja antoi vaarillekin.
— Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, sanoi vaari, joka ei osannut ääntää s-kirjainta.
Kun kukaan ei vastannut, uudisti vaari kovalla äänellä:
— Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, kun minä hanon.
* * * * *
Oli kaunis kesäkuun sunnuntai kun Jaakko Ylätalo pahatuulisena asteli kotiveräjältä Koivumäelle päin. Kevyt tuuli lehautti hänen sieramiinsa kukkien tuoksua, auringon kimallus hyppelehti pienten ristiaaltojen harjoilla, ja ruispelto lainehti kuin kellanvihreä järvi. Mutta Jaakko ei huomannut ympärillään olevaa kauneutta. Sitä paitsi pohti hän alituisesti samaa asiaa, vaikka hän olikin täysin selvillä siitä.
Se oli siis totta! Kyläeukot olivat perältäkin oikeassa juorutessaan Notkon Helmistä ja Kulku-Kallesta. Ja kuitenkin oli Helmi Jaakon morsian.
Kulku-Kalle oli koko kevättalven oleskellut kylässä, ja viimeiset pari viikkoa oli hän ollut Ylätalossa, Jaakon kotona, töissä. Siis rakastaja sulhasen renkinä. Mutta vasta muutamia päiviä sitten oli Jaakon korviin osunut se huhu, että Kalle teki öisiä retkiä Notkon torpalle. Jaakko ei ollut ensinkään uskonut juttuun. Tunsihan hän Helmin, hän, joka itse oli toisinaan pyrkinyt tytön aittaan, mutta aina saanut semmoisen katseen, että oli muistanut. Ja ämmähupakot saattoivat uskoa, että joku kulkijapahanen oli tehnyt sen, mikä hänelle oli ollut mahdotonta. Tuo juorupuhe oli kuitenkin vienyt hänen iloisuutensa, ja kun hän oli tarkemmin ajatellut, oli hän huomannut, miten omituinen Helmi oli hänelle ollut viimeaikoina… Jaakko oli salavihkaa tarkastellut Kallea ja toisinaan keihästänyt häneen katseensa nähdäkseen hänen sydämeensä. Mutta Kallen kasvoilla oli ollut hänelle ominainen ikävystynyt ilme, ja rauhallisena oli hän juritellut laulujaan. Hän oli ollut iloinen, jos toiset olivat iloisia olleet, vastannut, jos oli kysytty ja kysynyt, kun itse oli tietoja tarvinnut. Ja Jaakon mielessä oli herännyt salainen kateus, jolle hän oli ylimielisesti hymyillyt, mutta jonka olemassaoloa hän ei ollut saattanut kieltää. Parina iltana, Kallen lähtiessä kylälle, oli Jaakon mieli tehnyt seurata jälkiä, mutta hän oli kuitenkin hävennyt alentua sellaiseen ja oli ennemmin uskonut kaikki valeeksi. Olihan Kalle kevättalvesta saakka oleksinut näillä tienoin, eikä siis mitenkään ollut mahdollista, että suhde näin kauan oli pysynyt salassa… Tai ehkei se muille salainen ollutkaan kuin yksin sulhaselle?… Ja Jaakko oli alkanut epäillä Helmiä ja raivonnut omassa itsessään kuin mielipuoli. Mutta Kallea kohtaan oli hän pakottanut itsensä entistä ystävällisemmäksi.
Mutta nyt oli kaikki selvinnyt:
Illalla olivat he Kallen kanssa laskeneet verkot, ja kun Jaakko aamulla oli kavunnut tallin parveen herättääkseen Kallen mukaansa niitä nostamaan, oli omituinen tapaus sattunut. Kun hän nimittäin oli nyhkässyt Kallea, oli tämä käännähtänyt heinissä ja kärsimättömän näköisenä nurissut: Helmi sinä… älä viitsi… älä vielä aja pois. Senjälkeen oli hän jälleen nukahtanut. Nuo sanat olivat naulanneet Jaakon liikkumattomaksi kuin patsaan. Hän muisti nytkin elävästi tuon hetken. Hän oli kuullut hevosen pärskinän ja unisen jalkain muuton tallista ja pääskysten visertelyn katolta, hän oli nähnyt pitkän, kultaisen juovan heinillä, jonka seinänraosta pujahtanut päivänsäde oli heittänyt, mutta hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin seisahtuneet. Ja kun hän hiukan oli tointunut, oli hänen mielensä tehnyt syöksyä nukkujan päälle, mutta häneltä oli puuttunut voimaa ja hän oli kiiruhtanut ulos ja itkenyt ja kiroillut haikean kiukun vallassa. Hän oli nostanut yksin verkot, ja kun hän oli palannut kotiin, oli Kulku-Kalle seisonut veräjällä paperossi hampaissa. Hän oli rientänyt tervehtimättä ja raivon vallassa Kallen ohi ja tuntenut tämän terävän katseen niskassaan.
Näitä miettien tuli Jaakko Koivumäelle. Alempana, suurten puiden siimeksessä, tukkipojat pelasivat hoitoa. Kuului sekavia ääniä ja pelaajien sanoja: "Kerta kiinni! Lappu lisää! Vielä ukko pokalle! Kaksi siliätä ponssaria. Heivaa itsellesi. Korpi rojahti" j.n.e. Jaakko tuli heidän luokseen, istahti välinpitämättömänä joukkoon ja liittyi peliin. Hän pelasi uhkarohkeasti, voitti väliin, mutta menetti taas tuossa tuokiossa voittonsa.
Hetken kuluttua saapui Kulku-Kallekin paikalle, ja Jaakon tuli paha olla. Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei saanut sitä tehdyksi, ja ilkeän tunteen valtaamana pelasi hän yhä hurjemmin. Mutta kun Kulku-Kallelle sattui työ, pani Jaakko ainoastaan pieniä summia kiinni ja hävisi tahallaan, huulilla halveksiva hymy.
— Taitavat pelata porukassa saman talon miehet, huomautti muuan tukkilainen.
— Ei ensinkään. Mutta isännän ei sovi pelata renkinsä rahoja, vastasiJaakko pilkallisesti.
Tuskin huomattava värihäivähdys kulki Kallen kasvojen yli ja hän päätti näyttää, ettei raha hänellekään sukua ollut, kuten tukkipojat sanovat. Ja kun sitten Jaakko oli työmiehenä kerännyt suuren summan eteensä, pani Kalle kaikki kiinni, aikoen menettää tahallaan. Sattumalta sai hän kaksikymmentä yksi, siis voiton pelin. Ensin aikoi hän vielä ottaa kortin, "kääntää metsään" itsensä, mutta nopeasti hän muutti mieltään ja pisti hymyillen rahat taskuunsa. Kun hän vielä toisen kerran oli sillätavoin vienyt Jaakon edestä suuren summan, nousi Jaakko kiukusta kalpeana ja kiroillen, sillä rahattomana oli hänen erottava pelistä.
— Kyllä minulla on lainata, huomautti Kalle ystävällisesti ja hiljaa.
Jaakko kiristi hampaitaan eikä vastannut.
Jaakko teki lähtöä ja houkutteli kaikin voimin pois koiraansa, joka makasi Kulku-Kallen jaloissa. Mutta Vahti nosti vain päätään, eikä noussut. Jaakko kutsui sitä yhä vihaisemmin ja kävi kiukkuisena sitä niskaan kiinni. Se oli Vahdin mielestä kuitenkin liikaa, ja raivokkaasti karkasi se isäntänsä käteen.
— Saatana, sähisi Jaakko yli äyräittensä suuttuneena. Hän tarttui koiran alaleukaan ja nykäsi toisella kädellään yläleuasta. Leukaluut vääntyivät sijoiltaan. Koira kiemurteli maassa tuskissaan, ja vihlova ulina tulvi sen kurkusta.
Syntyi hiljaisuus, ja kauhu vaelsi raakojen miesten parvessa. Kulku-Kalle nauroi sydämensä pohjasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu.
Vihdoin voimakas tukkijunni potkasi raudotetulla korollaan eläimen pään mäsäksi. Jaakko meni jo kauempana.
* * * * *
Paria päivää myöhemmin astuskeli Kulku-Kalle verkalleen kaupunkiin päin. Hän teki muuttoa muille seuduille, sillä täällä alkoi maa jo polttaa jalkojen alla. Hän oli osannut lähteä Ylätalosta ennenkuin hänet oli siihen suorastaan pakotettu, ja nyt kulki hän hitaasti metsätietä, uudet vaatteet päällä, herramaisen näköisenä.
Joelta, metsäntakaa, kuului tukkipoikain laulu:
Hyvä olen korttia pelaamaan, hyvä tappelemaan ja juomaan. Hyvä olen likkoja riiaamaan, mutta huono heitä kotia tuomaan.
Ja tän kylän ämmät, nappulanännätkupparit ja noidat…
Kalle saattoi erottaa sanat ja hän hymähti itsekseen. Sillä lailla, juuri sillä lailla. Ämmien hampaissa hänkin oli ollut…
Tuuli suhisi puissa ja taivas vetäytyi pilveen. Jokunen pikkulintu tirskahteli lepissä, joiden lehdet himmeästi kiilsivät. Kalle koetti olla mitään ajattelematta. Olihan hän tehnyt päätöksensä, mitä siis maksoi vaivaa miettiä…
Sen pienen torpan hiilloksessama käsiäni lämmittelin…Siitä asti ne torpan tyttöäsanovat mun heilakseni.
Se pääsi häneltä kuin vahingossa, ja häntä suututti, että oli laulanut sitä. Sillä sanat olivat tehdyt kuin häntä varten, ja koko kevään oli tämä ollut hänen mielilaulunsa. Mutta nyt täytyi sen unohtua, sillä hänen tarinansa oli lopussa.
Kuitenkaan ei hän voinut estää menneiden tapahtumain johtumista mieleensä. Hän muisti pyryisen illan Notkon torpassa ja vielä toisenkin talvi-illan, jolloin hän oli tuonut Helmiä reessään palatessaan kaupungilta heinän myynniltä. Silloin olivat he istuneet äänettöminä, hän edessä ja Helmi taampana, ja oli ollut niin hiljaista, että palokären kirkuna oli miltei pelästyttänyt… Sitten, vappuna, oli kaikki tapahtunut…
Nyt oli heidän onnensa tullut ilmi ja Kalle huomasi parhaaksi peräytyä. Mitäpä hän täällä enää, rikkomassa kihlattujen väliä, sitä ei hän tahtonut. Eipä hän tavotellut sitä, mikä ei ollut häntä varten. Olihan elämä tämän kevään hemmotellut häntä, ja hän tyytyi niin vähään ja osasi väistyä…
Vieläköhän poikkean sisään, ajatteli Kalle lähetessään Notkon torppaa. Eikö olisi viisainta vetäytyä pois sanaa sanomatta? Siten herättäisi vihan tytön sydämessä ja kaikki kävisi helpommin.
Kuitenkin poikkesi hän sisään.
— Saisikohan jotakin juotavaa, pyrkii jano tulemaan kävellessä? sanoi hän tervehdittyään.
— Laskepas Helmi kaljaa. — Kaupunkiinkos matka pitää, kun on niin uusissaan? kysyi emäntä.
— Sinnehän sitä nyt ensin ja sitten edemmäs.
Kaljatuoppi Helmin kädessä vavahti. Hän antoi sen Kallelle ja kiiruhti ulos.
— Taitaa olla mielessä muutto koko kylästä?
— Sepä se. Johan nyt on aikakin.
Kalle kiitti emäntää ja jätti hyvästit.
Mutta portailla, seinään nojaten, seisoi Helmi silmissä kyynelsumu. Kalle pysähtyi hänen eteensä, tahtoi sanoa jotakin, mutta kurkkua kuivasi, eikä sanoja löytynyt. Hän tuijotti hetken, astui pari askelta, katsoi vielä kerran taakseen ja silmiin kohosi sameus, joka himmensi ympäristön. Sitten painoi hän hatun syvemmälle päähänsä ja riensi pois kiirein askelin…
Tuuli alkoi puhaltaa kovemmin ja taivas synkkeni yhä. Tunnelmat vaihtuivat hänen mielessään nopeasti, mutta hänen oli mahdotonta ajatella. Kun hän oli päässyt Pitkäjärven kohdalle oli tullut niin hämärä kuin syksyllä. Häntä väsytti. Hän heittäysi rantakalliolle pitkäkseen kalliokielojen sekaan. Tuulessa maksaruohot värähtelivät. Kellokukat ja koiranputket huojuivat kovasti sivummalla, ja aallot pauhasivat kallion juurella. Kulku-Kalle makasi pää käsien varassa ja vihelsi voimainsa takaa. Hänen katseensa oli tähdätty kauas Pitkäjärven ulapalle, mistä hämäränkin läpi vilahteli aaltojen valkeat kuohut.
Sirkka hiipii pimeän tullen kotikoivikon läpi Kaunisniemen rantakalliolle. Hän melkein taistelee tuota hiipimistään vastaan, sillä onhan se aivan turhaa, ja hän varoo synnyttämästä ääntä, vaikkei mitään pelkäämistä ole. Sydän sylkyttää ja hengitys tihenee, ja kun hän pääsee perille, istahtaa hän kalliolle aivan veden lähelle, katselee, kuuntelee. On pimeä elokuun yö, eikä hiiskahdustakaan kuulu. Yllä on syvä, sininen taivas ja taivaalla jokunen tähti, jokunen kirkas tähti, joka värähdellen heiastuu järven tyynestä syvyydestä.
Tuulasvalkeaako hän taas on tullut katsomaan? Sitäkö hän odottaa jokahetki, koska niin tuijottaa Viuhan rantaan, Viulu-Vallun kotirantaan?Ei, ei ollenkaan. Luontoa hän vaan tahtoo ihailla, mitäpä hän Vallusta.Ja hän kääntää silmänsä toiselle suunnalle ja unohtuu ajatuksiinsa.
Kyllähän hän on huomannut Viulu-Vallun lähentelyt. Senhän on paljastanut moni epämääräinen liike, joka on ikäänkuin jäänyt kesken, ja moni syrjäkatse Vallun syvistä silmistä, joissa hehkuu alituisesti kuin kuume. Ja kyllähän hän Vallun arastelun saattaa ymmärtää. Valluhan asuu isänsä kanssa pienessä mökkipahasessa ja soittelee kylällä, mutta Sirkka on rikkaan Kaunisniemen ainoa tytär… Kun se Vallu on sellainen juoppo ja renttu, sen paitakin on usein likainen ja takki rikki, mutta vartalo sillä on kuin ruhtinaalla. On kai siksi joutunut hunningolle kun jo nuorena äitinsä menetti. Töihin ei siitä liioin ole, mutta soittaa se osaa ja ivata ja suurennella. Liekö aivan viisaskaan, kun öisinkin kulkee metsissä tai järvellä ja yhtäkkiä yltyy laulamaan kuin pasuuna?…
Vastarannalla välähtää ja sitten taas sammuu… Vallu on siis kuitenkin lähtenyt… Hetkeen ei näy mitään, Sirkan sydän vain lyö kiihkeämmin…
Vähitellen alkaa tuli pilkottaa. Se suurenee, mutta kaislat estävät sen selvästi näkymästä. Se kasvaa hitaasti, muuttuen sipulin muotoiseksi ja alkaa liikkua… Heikko kolahdus kuuluu yli veden, airon kolahdus varmaankin.
Tuulasvalkea, Vallun tuulastuli! Venettä ei näy, eikä miestä. Vain suuri, tulinen sipuli liikkuu hitaasti eteenpäin, ja vedessä kuultaa sen kuva. Kaikki on tyyntä ja juhlallista. Ei ääntäkään. Tuulasvalkea kulkee…
Eipä Vallu välitä siitä, että tuulastus on kiellettyä. Hänelle ei kukaan lakia lue, kun hänellä on niin terävä kieli. Eikä kukaan haluakaan, hänhän soittaa.
Sirkka on levoton ja häntä lämmittää. Tätä kai hän onkin tullut katsomaan, aivan kuten toissa iltanakin, myöhäiseen yöhön. Mutta silloin kulki Vallu aivan hänen ohitseen, hiljaa meloen, sillä kallion kohdalla on syvää, eikä siinä voi tuulastaa. Eikä hän huomannut. Ja miten olisikaan, sillä eihän hän voinut nähdä pimeään. Pian katosi kären — taa…
Sirkka vaipuu niin ajatuksiinsa, ettei huomaakaan, ennenkuin tuulasmies on aivan lähellä. Nyt saattaa jo erottaa aluksen ja miehen. Tervasten ritinä kuuluu ja vesi väreilee läpikuultavana veneen ympärillä. Sirkka aikoo ensin poistua, mutta jää kuitenkin. Näkeeköhän nyt, vai meneekö taas ohi?… Ei huomaa… Ohi meloo… Oksa risahtaa Sirkan alla…
Veneessäolija varjostaa kädellä silmiään ja katsoo rannalle. Vene lipuu hiljalleen. Kuuluu, miten vesi tippuu kohollaan olevasta melasta… Sitten vetäsee hän pari kertaa rantaa kohti… Kokka iskee kallioon, suu hymyssä hyppää hän maalle ja vene ponnahtaa kauas järvelle. Hän nostaa hattuaan.
On niin hiljaista, vene vain kulkee edemmäs. Sirkan rintaa ahdistaa ja hän on neuvoton. Mitä hän sanoisi?
— Hyvänen aika, veneenne! Veneenne menee. Näettekö?
— Ei hätää.
Kas niin, siinä se nyt taas oli, tuo kerskaileva äänensävy. Ei hätää.Ei hätää, vaikka vene menee. Mitäs hyppäsikään.
— Tyyntä yötäkö neiti katselee?
Ei vastausta.
— Taidan häiritä.
— Ei, ette häiritse… Niin.
Kestää kotvan äänettömyyttä.
— Mitenkä nyt pääsette kotiin? Jäitte veneestänne.
— Eihän kotini kaukana ole.
Sitten syntyy jälleen pitkä vaitiolo. Sirkka tuntee itsensä niin avuttomaksi. Hyvä isä. Mitä se katsoo, eikä puhu mitään.
— Hyvää yötä… Täytyy mennä, on jo myöhäinen.
Ei vastausta.
— Niin… Mitä katsotte?… Hyvästi.
— Joko menette? sanoo Viulu-Vallu vaivoin. Hän tuijottaa.
— Joko menette? toistaa hän matalin, kähein äänin. Hän astuu askeleen lähemmäs ja katsoo palavilla silmillään.
Sirkkaa uuvuttaa omituisesti ja silmät väistyvät. Hän tuskin tietää mitä ympärillä tapahtuu, povi vain nousee ja laskee… Sitten, kuin kuumeessa, tuntee hän Vallun polttavien käsien tarttuvan ranteisiinsa ja pitkät suortuvat lehahtavat hänen poskelleen…
Tätä tapausta muistelee Sirkka nojatessaan päätään suurta Pirunkiveä vastaan, joka on heidän yhtymäpaikkansa. Se sijaitsee lähellä Kaunisniemen taloa, sen tien varrella, jota Vallu kulkee kylään.
On kuutamo, syyskuun kuutamo. Puut seisovat liikkumattomina, sillä on niin tyyni. Ei edes kellastunut lehti liikahda. Suuren kiven halkeamassa, lähellä Sirkan päätä kallioimarteet painuvat kiinni toisiinsa. Alempaa, suosta, nousee kylmää huurua, joka selvästi näkyy kuutamossa, ja puiden välistä, kaukaa, pilkottaa mitättömän vähäsen järveä.
Sirkan ei ole kylmä, eikä hän välitä kuutamosta, mutta hän säpsähtää ja kääntyy katsomaan kun kiven lähellä hiljaa kahahtaa. Ei mitään! Siunatkoon kuinka sydän jyskii, mutta ei mitään! Koiranputki vaan, joka tullessa on taipunut ja takertunut heiniin, on taistellut itsensä vapaaksi ja kimmahtanut pystyyn. Se keinuu vielä edestakasin.
Niin, ei se Vallu ollut. Johan nyt! Ei kai tulekaan!… Mutta mitä sitten on semmoinen! Ilo tekee sen hulluksi, eikä se silloin välitä mistään. Silloin ensikerrallakin hyppäsi poislähtiessään yhtäkkiä veteen, jotta oli säikäyttää. Tietenkin sen veneensä perään. Sitten ui pimeässä, ja kun pääsi lähemmäs, niin riittyvien tervasten kajastuksessa märkä pää kiilsi kuin saukon. Ja hyvä Jumala, kuinka se hiljaa ja sihisten nauroi päästyään veneeseen. Kättään vielä heilutti, valon lähellä, että näkyi… Entäs ne jälkipuheet! Oli muka iskenyt suureen haukeen, joka oli kaatanut veneen, ja siksi jäänyt saaliitta. Oli vielä varottanut, ettei semmoiseen pitäisi iskeä, sitä ei kuitenkaan saisi, vaan kastaisi ainoastaan kyntensä.
Mutta onnellinen on Sirkka ollut näinä parina viikkona, joiden kuluessa he ovat salaisesti tavanneet toisiaan. Vallun kuumeiset silmät ovat lämmittäneet häntä. Mutta miksei Vallu osaa paremmin salata heidän suhdettaan?
Toissailtanakin, tanssiaisissa… No, itse kai siitä nyt on saanut olla nyrpeillään… Kuinka sen viulu silloin soi, aivankuin satakieli. Ja tummain kulmainsa alta se tähtäsi koko ajan Sirkkaa. Sitten, yhtäkkiä, heitti viulunsa jollekin pahaiselle kitkuttajalle, ja yltyi tanssimaan. Tanssitti, pöhkö, miltei yksinomaan Sirkkaa. Tietysti Sirkka siitä oli punasissaan, sillä toiset tytöt ilmankin pistelivät. Ja entäpä, jos hän olisi lähtenyt Vallun kanssa kotiin? Tuskin olisi silmiään auki saanut pilkalta! Mutta siitä juuri Vallu suutahti. Taisi tulla joku ilkeä sana heitetyksi, kun niin nolostui. Mutta olisihan sen pitänyt käsittää, että toisten tähden…
Sirkka kuuntelee… Aivan oikein, askeleita kuuluu tieltä, Vallu tulee. Vallu on ymmärtänyt ja tullut, sillä tiistai on heidän vakituinen kohtauspäivänsä.
Sirkka tekee levottomia liikkeitä. Häntä ahdistaa, eikä hän uskalla kurkistaa kiventakaa… Sitten alkavat askeleet kuulua yhä etäämpää… Hyvä Jumala, Vallu ei tulekaan!… Hän menee ohi.
Ja vaikka ma olen vain pikkunen poika,ei tarvitse irvistellä…
Vallun ääni se on, heleä ja kuuluva. Mutta Sirkan tarkka korva huomaa, että Vallu on humalassa.
Sirkka puree huultaan. Vai niin… Sitten haikea tunto pyrkii tuomaan kyyneleet silmiin. Voi, että hän Vallun suututtikaan.
Mutta niin vähästä ei Vallun olisi tarvinnut sydäntyä. Ja Sirkka nakkaa päänsä pystyyn. Vallu! Juoppo-Vallu! Pyh! Saadaanpas nähdä.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina, keinulla, Sirkka kosti.
Oli näet tapa semmoinen, että sinä syyskuun sunnuntaina, joka sattui täydenkuun aikaan, mentiin viimeisen kerran keinulle, iloittiin ja laulettiin, ja sitten pojat kantoivat keinun talvikorjuun. Miehissä oli nytkin tultu.
Sirkka on parhaalla tuulellaan. Hän hymyilee Vallulle niin, että valkeat hampaat välkkyvät, ja jos kuka laulaa, niin ainakin Sirkka puolestaan. Vallun rintaa lämmittää.
Tuli palaa keinukunnaalla, ja ne pojista, jotka eivät mahdu keinuun, pelaavat raminaa nuotion valossa.
— Hei, uusia keinuttajia, vanhat väsyvät!… Vallukin siellä pelaa koko illan, vaikka laulajaa tarvitaan.
Se on Sirkan ääni ja Vallu kavahtaa pystyyn. Tietenkin hän on valmis.
— Alota nyt Vallu, sinähän ne kaiken maailman veisut osaat, sanoo joku.
Ja Vallu alottaa:
Tässä on manu, joka maata ei tallaa ja astele santaaleissa…
— Ei sitä, ei sitä, se on niin hurja. Ja Vallu alottaa uuden laulun.
Kylläpä Sirkka katsoo häneen lumoavasti. Vallun veri kiihtyy. Hän heittää, että luvipuut ryskyvät: joku tyttö kirahtaa hiljaa. Eihän Vallu tiedä, että kaikki on Sirkan juonia, kostoa. Ja kun hän sen ymmärtää on jo liian myöhäistä. Sillä Sirkka nousee pois keinusta päänkipua valittaen, juttelee jotakin Kaltulan Eetulle, joka seisoo keinun vieressä nytepuuhun nojaten, lähtee kävelemään Eetun kanssa ja sille tielleen jää. Kyllä Vallu tietää, että Eetu on ennenkin Sirkkaa tähtäillyt ja Sirkalle etuillut. Mutta jos Sirkka luulee, ettei Vallu huomannut sitä välkähtävää, kiehtovaa ja häijyä syrjäsilmäystä, minkä hän lähtiessään heitti, niin hän erehtyy. Vallu näki sen kyllä ja ymmärsi kohta. Vai niin, ajatteli hän, mitenkäs muuten, kulmainsa alta vielä vilkasi seurasinko mukana… Ja hän heittää yhä hurjemmin.
Sirkan käy kuitenkin vaikeaksi kestää tekonsa seurauksia. Päiviä kuluu, yksi toisensa jälkeen, mutta Vallua ei näy eikä kuulu. Missään ei enää kajahtele hänen äänensä. Että kuitenkin tuli Vallua loukattua, Sirkka ajattelee. Sen kasvoillakin kulki silloin niin outo häivähdys. Mutta mitä sitten on semmoinen.
Tulee kylmä. Lehdet yhä kellastuvat, putoilevat ja lentelevät kahisten ympäri. Ei edes ketään kyläläisiä käy… Iltasin tuli loistaa Viuhan mökistä.
Sitten tulee pimeä ja kuu katoaa. Sirkka pitää varalta. Nyt kai Vallu lähtee tuulaalle jonakin tyynenä iltana.
Ja kerran Vallu lähteekin. Hänen tuulasvalkeansa syttyy, kasvaa ja lähtee lipumaan. Sirkka tarkkaa sen liikkeitä jännittyneempänä kuin milloinkaan. On niin tyyni, niin ahdistavan tyyni, mutta veri hyrskyää Sirkan suonissa. Tulinen sipuli hitaasti lähenee.
Nyt saattaa hän jo nähdä Vallun, kun se kumarassa tähystelee ympärilleen veteen. Tavan takaa lykkää hän ahraimen varrella venettä eteenpäin. Tuli valasee osan lepikkoa ja muutamia rantakiviä… Nyt iskee ja näkyy saaneen jotakin… Ruohisto loppuu. Hän istuutuu ja alkaa meloa kalliorannan ohi.
Huomaakohan?… Ei edes katso. Ohi meloo… Sirkka taittaa oksan…
Veneessäolijan hartiat vavahtavat, mutta hän ei käännä päätään. Supistaa vain huulensa tiukemmalle ja meloo kiivaammin. Oksa katkesi, ajattelee hän.
— Vallu, kuuluu rannalta hiljaa.
Vallu lakkaa melomasta.
Pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin veden tipahtelu. Sitten painaa Vallu melan jälleen veteen.
— Vallu, kuuluu rannalta vielä kerran, hiljemmin.
Veneessäolija ei katso sivulleen. Tervakset sihisevät hänen korvansa lähellä. Hän alkaa voimakkaasti meloa eteenpäin…
Rannalla, aivan kallion partaalla seisoo Sirkka kädet ojennettunaVallua kohti. Hänen huulensa liikahtelevat, mutta sanoja ei synny.Heikko kajastus valasee hänen kelmeät kasvonsa.
Eräänä iltana, pienen tuttavapiirin kuunnellessa, kertoi pankinjohtajaLindell seuraavan tarinan.
Muutamana kesäiltana, noin kymmenisen vuotta sitten, kyyrötin jotenkin tyytymättömänä kyytimiehen rattailla, matkalla Kiviniemen kartanoon kotiopettajaksi. Vaikka ilma oli ihana ja luonto ympärilläni henki kesää, ei nyreä mielialani ottanut paetakseen. Ajattelin tulevaa oppilastani, herra Brummerin nuorta tytärtä, joka minun oli valmistettava ylioppilastutkintoon. Ja kun ennestään tiesin, kuinka vieraita matematikka ja naisen pää tavallisesti ovat toisilleen, olin epätietoinen, miten suhtautuisin tuohon hienoon ja hemmoteltuun tyttöön, joka varmaankin loukkaantuisi pienimmästäkin huomautuksesta. Tajusin hyvin kotiopettajan kiusallisen aseman tuollaisten tyttöjen suhteen. Jos he läpäsivät tutkinnosta, oli se kokonaan heidän omaa ansiotaan; elleivät he tulleet hyväksytyiksi, oli se yksinomaan kotiopettajan vika. Sitäpaitsi en ollenkaan tuntenut herra Brummeria, tai oikeammin sanoen en tiennyt, ettei häntä voi oppia tuntemaan. Olin vain kuullut hänestä huhuja, jotka eivät minua suinkaan lohduttaneet, vaikka niiden salaperäisyys kiihottikin uteliaisuuttani.
Perilletultuani olivat sekä itse herra Brummer että myöskin hänen tyttärensä minua vastaanottamassa kuin hyvinkin ylhäistä vierasta. Ja aivan niinkuin olin olettanutkin oli vanha herra hyvin ystävällinen ja hymyilevä, mutta ei kuitenkaan niin kohtelias kuin vastenmielisille vieraille tavallisesti ollaan. Minulle oli varattu kodikas kamari, ja palvelijat tottelivat minua yhtä nopeasti kuin isäntäväkeäkin.
Talossa oli kaikki aistikasta ja tarkasti valikoitua. Pyrkimys yksinkertaisuuteen, jonka kuitenkin kallisarvoisuus väärensi, oli huomattavissa talon isännässä, tuo hienostuneiden sairaus, jota nousukkaissa vastaa arvottomien helyjen himo. Herra Brummer itse oli noin viisikymmenvuotias leskimies, jonka kasvot olivat miellyttävät ja alituisesti läpitunkemattoman hymyn peittämät. Hän puhui aina ystävällisesti, mutta oli niitä henkilöitä, jotka eivät sanoillaan ollenkaan ilmase itseään. Astrid neiti oli kahdeksantoistavuotias, kaunis ja vilkas, eikä hän ensinkään kohdellut minua ylimielisesti.
Yleensä sain olla hyvin vapaasti. Herra Brummer kehotti minua mielin määrin käyttämään suurta kirjastoaan. Itse oleskeli hän melkein aina työhuoneessaan, joka oli kirjaston takana.
Olin tavattomasti hämmästynyt siitä terävyydestä ja aivan erinomaisesta edistyksestä, jota Astrid osotti opinnoissaan. Matematikan oppiminen oli hänelle leikkiä. Ainoa, mikä minua alussa huolestutti oli se, ettei hän mitenkään suostunut määrätunneilla opetettavakseni. Kävelyretkillä, päivällispöydässä, milloin missäkin hän kyseli minulta, teki toisinaan monta tuntia peräkkäin työtä, eikä sitten vähiin aikoihin tahtonut kuullakaan lukemisesta. Hänen rohkea ja rasavilli luonteensa tenhosi minut. Ja kahden viikon kuluttua en ollut ehtinyt opettaa hänelle ainoastaan melkoista määrää matematikkaa, vaan myöskin suutelojen salaisuuden.
On selvää, etten näihin aikoihin suuriakaan välittänyt vanhasta herrasta. Tapasin hänet ainoastaan ruokapöydässä tai kirjastossa, ja toisinaan lasketteli hän minulle kevyttä, henkevää pilaa. Sattui kuitenkin tapaus, joka sai minut lähemmin tarkastelemaan häntä.
Kun eräänä päivänä tulin kirjastosta, näin ruokasalin avonaisesta ovesta herra Brummerin polvillaan lattialla ja hänen vieressään hätääntyneen näköisen palvelijan. Vanha herra kuuli askeleeni, katsahti minuun ja sanoi iloisin äänin.
— Herra Lindell, tulkaahan toki katsomaan, kuinka ihmeellisesti malja voi särkyä. Lasinpalaset ovat pelkkiä matemattisia kuvioita. Tuossa on kartioidi, jota jokainen tyttö varmaankin pitäisi sydämenkuvana, tuossa astroidi, tuossa pallokolmioita, suorakaiteita, mitä tahansa. Luulenpa todellakin, että ainoastaan kolmesataa vuotta vanha malja voi särkyä näin säännöllisesti.
Olin ihmeissäni. Tuo malja oli hienon hieno kiinalainen taideteos, jonka reunoissa oli ollut himmeitä, suuria ja hyvin kallisarvoisia helmiä. Se oli kulkenut perintönä suvussa yli kolmesataa vuotta, ja sitä säilytettiin tarkemmin kuin mitään muuta koko talossa. Olin nähnyt sen tätä ennen ainoastaan kerran, juhannuksena, jolloin vanha herra oli siitä kertonut. Ja nyt oli se sirpaleina, jotka tosiaankin olivat ihmeen säännöllisiä ja suuria, ja helmet olivat vierineet ympäri lattian. En kuitenkaan paljoakaan kiinnittänyt huomiotani herra Brummerin lausuntoon palasten muodosta, vaan ihmettelin sitä tyyneyttä, sitä hilpeätä uteliaisuutta, minkä vallassa hän näytti siruja tutkivan, ikäänkuin vahinko olisi ollut aivan mitätön. Palvelija seisoi hänen vieressään kasvot valjuina, silmissä tuskan ilme.
— Mikä suunnaton vahinko, sammalsin ymmällä. Herra Brummer ei näyttänyt sitä ollenkaan kuulevan, vaan jatkoi äänettömänä tarkastelujaan.
— Suokaa… suokaa anteeksi herra… se putosi vahingossa, änkötti palvelija vapisevin äänin.
— Tietysti, ystäväni, olisi julkeata otaksua, että heititte sen tahallanne, vastasi hänen isäntänsä.
Tuskallinen ilme palvelijan kasvoilla kävi selvemmäksi.
— No, älkää nyt olko noin lohduton. Maljakin oli vain katoavainen kappale, jatkoi vanha herra hetken kuluttua. Sitten hän kumartui ja otti helmen lattialta.
— Kas tässä, pitäkää tämä tapauksen muistona. Se on paljoa kauniimpi kuin kyyneleenne ja ennen kaikkea pysyvämpi.
Palvelija kalpeni, kumarsi ja poistui. Seuraavana päivänä en häntä enää nähnyt talossa.
Tämän tapahtuman jälkeen aloin katsella vanhaa herraa paljoa suuremmalla mielenkiinnolla. Hänessä oli jotain erikoista. Vaikka vaalea täysiparta ja tuuheat viikset salasivat ilmeen hänen suunsa ympärillä, osottivat huulet voimaa ja tarmoa. Hänen harmaitten silmiensä katse oli kylmä ja kirkas, mutta kuitenkin niin verhottu, ettei voinut nähdä syvemmälle, ja hänen korkealla otsallaan näytti silloin tällöin vaeltavan heikko varjo. Yleensä sain sen käsityksen, että hänessä piili jotakin salaperäistä, jonka hän taitavasti peitti teennäisellä iloisuudellaan.
Mutta vielä enemmän hämmästytti hän minua erään toisen kerran. Silloin istuin kirjastossa selaillen jotakin kirjaa. Herra Brummer oli työhuoneessaan, sillä kuulin hänen yskivän. Syvennyin lukemaan muuatta novellia, enkä voi tarkkaan sanoa, miten kauan aikaa kului, kun Astrid tuli huoneeseen.
— Onko isäni työhuoneessaan, herra Lindell? kysyi tyttö iskien veitikkamaisesti silmää.
— On kyllä, neiti, vastasin arvokkaasti.
Kun Astrid katsoi ovesta oli huone kuitenkin tyhjä.
— Valehtelit veitikka, sanoi Astrid heristäen sormeaan.
— Tein paljoa pahemman synnin, minä erehdyin, vastasin hieman kummastellen.
Notkeasti hiipi tyttö polvilleni ja kiersi kätensä kaulaani.
Kesken kuhertelujemme aukeni kuitenkin työhuoneen ovi ja herra Brummer tuli näkyviin. Ketterästi, mutta kovasti punehtuen hypähti Astrid sylistäni. Vanha herra ei ollut meitä huomaavinaankaan, vaan meni ulos suoraan eteensä tuijottaen, ikäänkuin syvissä mietteissä.
Mitenkä nyt saattoi olla mahdollista, että herra Brummer ei ollut huoneessaan ja kuitenkin tuli sieltä? Huoneeseen ei johtanut muita ovia, eikä siellä myöskään ollut sellaisia esineitä, joiden takana hän sattumalta olisi voinut olla. Ellei tehnyt sitä hullunkurista oletusta, että hän oli kulkenut läpi ikkunan, näytti asia yliluonnolliselta.
Olipa arvotuksen laita miten tahansa, se näytti kuitenkin varmalta, että hän oli huomannut meidän kuhertelumme, enkä saata kieltää, että salaa kunnioitin ylhäistä miestä, joka noin täydellisesti hillitsi itsensä, nähdessään kotiopettajan suutelevan tytärtään.
Mahdollisesti olisi hän sittenkin saattanut olla niin ajatuksiinsa vajonneena, että kaikki olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Ettei asianlaita kuitenkaan niin ollut, se selvisi minulle seuraavana päivänä. Kun nimittäin söimme päivällistä, kysyi herra Brummer ilman muuta.
— No, Astrid, mitenkä nyt on sinun matematikkasi laita? Alkaako se luistaa?
— Mainiosti isä! Luulen täysin osaavani kurssin, vieläpä paljon sen ylikin.
— Todellako! No sepä hauskaa. Suonet kuitenkin anteeksi, jos suhtaudun hiukan epäilevästi sanoihisi.
— Tahdotko kuulustella, isä?
— Tietysti, miksikä ei! Mutta mitä minä sinulta nyt kysyisin?… No mitenkä sinä esimerkiksi algebran avulla näyttäisit toteen, että neljä on yhtäsuuri kuin viisi.
— Pelkkää koulupoikasofismia isä! Osaan sen loistavasti. Se perustuu yksinkertaisesti siihen, että sekä negativiset että positiviset luvut neliöön korotettuina antavat tulemaksi positiviluvun.
— Sinä saat minut todellakin hämmästymään. En enää tunne mitään halua jatkaa kyselyä, sanoi vanha herra kulmakarvojaan kohottaen, ja ystävällisesti minulle kumartaen lisäsi hän: Minä kiitän teitä, herra Lindell.
— Olipa se minulle iloinen yllätys, jatkoi hän hetken kuluttua, mutta tahdon maksaa sen heti takasin. Me lähdemme huomenna Norjaan.
— Norjaan! huudahti Astrid hämmästyneenä, ja ilokseni huomasin hänen kasvoillaan salattua tyytymättömyyttä.
— Niin, juuri Norjaan, sinnehän sinä aina olet halunnut. Saat panna kirjat mukaasi ja kerrata siellä ominpäin mitä nyt olet oppinut. Toivoakseni läpäset tutkinnosta.
— Mutta jo huomenna, enhän minä edes ehdi järjestää tavaroitani.
— No milloinkas ennen sinä rakas lapsi olet itse järjestänyt tavarasi? huomautti herra Brummer naurahtaen.
Astrid puri huultaan. Sitten taputti hän hyvin luonnollisesti käsiään ja huudahti.
— Miten hauskaa, miten hauskaa!
Vielä samana päivänä minä matkustin runsaine palkkoineni.
Jos herra Brummerin tarkotuksena oli ollut vierottaa meidät toisistamme, niin ei hän ollenkaan onnistunut. Astrid ei minua unohtanut. Syksyllä tuli hän Helsinkiin, käveli usein kanssani, suoritti ylioppilastutkinnon ja lupasi naida minut. Koetin hillitä häntä, sillä epäilin, tokko hänen isänsä antaisi suostumustaan. Mutta aivan kuin samaa seikkaa peläten hän hermostuneesti kiiruhti asiaa. Tiesin, että Astrid oli rikas. Sitäpaitsi todellakin rakastin häntä, ja vaikka hän nyt onkin vaimoni, niin rakastan häntä vieläkin. Minulla ei siis ollut suurtakaan voimaa vastustaa, ja niin tapahtui, että eräänä syyspäivänä yhdessä riensimme herra Brummerin puheille. Sanomattakin on selvää, että olin kuin tulisilla hiilillä.
Hän otti minut vastaan erittäin ystävällisesti. Mutta hän huomasi jotakin kasvojeni ilmeestä, sillä hän sanoi.
— Onko loukkaavaa kysyä, tarkottaako käyntinne mitään muuta kuin pelkkää vierailua?
Huomattuani, että hän oli nähnyt lävitseni, minä ajattelin, että kaikki kiertotiet olivat tässä turhia. Katsoin häneen avoimesti ja sanoin suoraan:
— Tulin pyytämään tyttärenne kättä, herra Brummer.
Täysin ei hän voinut salata hämmästystään. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja otsa rypistyi. Astrid oli hiipinyt viereeni.
— Vai niin. Te aijotte avioliittoon.
— Se olisi vakava aikomukseni.
— Vai niin, vai niin. Te olette jo ehtinyt saada vakavan yhteiskunnallisen aseman. Mikä taas olikaan toimenne?
Ymmärsin hänen ivansa. Olisin voinut vastata, että minulla jo oli melkoisen edullinen toimi pankissa, mutta tiesin, ettei se olisi hänelle mitään merkinnyt. Hänen ivaamisensa tyynnytti minua, tulin hurjan rohkeaksi ja päätin käyttää hänen aseitaan.
— Ei kerrassaan mikään.
— Mutta täytyy kai teillä olla jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia, ennenkuin otatte näin vakavan askeleen?
— Tulevaisuus-suunnitelmani on hyvin varma. Teorettiset tutkimukset ovat vieneet hyviin tuloksiin, ainoastaan käytännöllisessä toteuttamisessa saattaa esiintyä vaikeuksia.
— Onko epäkohteliasta udella teorettisia tuloksianne?
— Ei vähintäkään. Olen saanut selville, etteivät huhut suuresta omaisuudestanne ole perättömiä.
— Ja käytännöllinen toteuttaminen?
— Avioliitto tyttärenne kanssa.
Vanha herra oli erittäin hämmästynyt hävyttömyydestäni, mutta minä huomasin, ettei hän ollut suuttunut, sillä salattu naurun väre liikahti hänen huulillaan.
— Vai niin, vai niin, vai sitä laatua te olette, sanoi hän hiljemmin. Ja jos jälestäpäin olen monasti ihmetellyt tyhmää rohkeuttani, niin olen sitä vielä useammin siunannut.
— No mitäs sinä tästä sanot, Astrid? kysyi vanha herra hetken kuluttua tyttäreltään. Tämä vieras herra on ottanut elämäntyökseen tutkia omaisuuteni suuruutta. Vaivansa palkkioksi tahtoo hän sen itselleen, aikoen käyttää sinua välikappaleenaan. Se miellyttää sinua suuresti, vai kuinka?
Vasta kun katsoin Astridiin, minä ymmärsin, että tässä tapahtui jotakin hyvin vakavaa. Astrid ei niinkään vähästä hämmästynyt, mutta nyt oli hän aivan kalpea. Hän seisoi tuolin vieressä, nosti värähtelevän kätensä sen selustalle, ja hänen silmissään oli tuskallinen kuulto. Himmeä aurinko valasi hänen kasvonsa. Hänen huulensa liikahtelivat, ja kuin kaikki voimansa ponnistaen hän vaivoin, tuskin kuuluvasti kuiskasi:
— Isä.
Tuo sana ja tyttären ulkomuoto näyttivät vaikuttavan herra Brummeriin kuin ilmestys. Hän tuijotti Astridiin, nopeasti puna kohosi hänen otsalleen, ja hänen kätensä tekivät tahdottomia eleitä.
— Olkaa… hän tukahtunein äänin sanoi, viitaten kädellään.
Mutta tavattoman pian hän tointui ja hymyili väkinäisesti.
— Olkaa sitten yhdessä, en tahdo olla teille esteenä.
Ja kun yhä seisoimme äänettöminä hänen edessään, sanoi hän kärsimättömästi, mutta hyvin sydämellisesti:
— Niin, minä siunaan teitä. Olkaa onnelliset.
Ymmärsimme, että hän tahtoi olla yksin. Mutta kun liikutettuna tartuin hänen käteensä kiittääkseni häntä, oli käsi kylmä ja värähteli heikosti.
Sain kokonaiseksi vuodeksi virkavapautta. Teimme lyhyen häämatkan, ja palasimme Kiviniemen kartanoon.
Olin otaksunut, että herra Brummer, annettuaan minulle näin vastenmielisesti tyttärensä, yleensä olisi kylmä minulle. Mutta erehdyin, sillä välimme näytti käyvän yhä sydämellisemmäksi. Ainakin rupesin minä hänestä tavattomasti pitämään. Olin hänelle huomaavainen, mutta en äitelän kohtelias, annoin arvoa hänen mielipiteilleen, ja jos väitin häntä vastaan, tein sen mahdollisimman johdonmukaisesti ja kiihtymättä. Toisinaan hän ihmeekseni antoi minulle perää ja aina aivan yhtäkkiä. "Olet oikeassa, sinä olet aivan oikeassa", sanoi hän silloin, katsoen minuun kirkkain silmin. Sellaisesta olin tietysti hyvin iloinen. Yleensä koetin välttää liikapuhumista ja tehdä säännöllisesti enemmän kuin lupasin, sillä se tuntui miellyttävän häntä.
Vähitellen näytti se salaperäinen kehä, joka mielestäni oli häntä ympäröinyt, hälvenevän, eikä hänessä ollut mitään niin omituista. Tosin oli hän paljon yksin. Mutta useat leskimiehethän rakastavat yksinäisyyttä. Enemmän huomiotani kiinnitti se surumielinen ilme, joka oli hänen kasvoillaan hänen ollessaan ajatuksissaan ja tietämättään, että häntä tarkastelin. Hänen silmänsä olivat silloin sameat, ja toisinaan hän mumisi jotakin itsekseen. Tuon surullisuutensa hän erittäin taitavasti salasi meidän seurassamme.
Sitten sattui jälleen tapaus, samallainen kuin kerran ennenkin, joka jälleen herätti uteliaisuuteni. Ollessani kirjastossa näin appeni menevän huoneeseensa. Kun häntä hetken päästä haettiin, ei häntä sieltä löytynyt. Ja kuitenkin hän jonkun ajan kuluttua tuli sieltä.
Huoneesta täytyi siis salaoven johtaa jonnekin, missä appeni silloin tällöin kävi, muuta ei voinut olettaa. Mutta missä oli tuo salaovi? Kun tutkin huonetta, en löytänyt mitään erikoista. Kalustona oli vain muutamia tuoleja, kirjotus- ja tupakkapöydät. Seinällä oli pieni kirjahylly, jonka taakse ei mitään voinut olla kätkettynä, suuri Napoleon I muotokuva ja muutamia maisemia. Seinäpapereissa ja permannossa ei näkynyt mitään jälkiä. Ainoa, mihin saattoi tarttua, oli kullattu hämähäkki muurissa. Muuri oli nimittäin tehty taidokkaasti koristetuista kaakeleista, mutta keskelle oli asetettu yksi sileä kaakeli, ja sen päällä oli noin kämmenen kokoinen kullattu ristihämähäkki, joka todella oli mainiosti muovaeltu. Se oli kiinnitetty jalkojensa päistä, nauloilla, joiden kannat olivat karneolia, ja juuri tuo omituinen kiinnitys veti huomioni puoleensa. Jos salaovea yleensä oli olemassa, niin tässä oli sen lukko. Rupesin vääntämään hämähäkkiä suuntaan ja toiseen, painoin karneolikannoista kaikilla mahdollisilla tavoilla, muistellen salapoliisiromaanien opetuksia, mutta ponnisteluni oli aivan hyödytöntä.
Minussa heräsi nyt tutkimishalu, jota en ollenkaan voi puolustaa, mutta joka oli häikäilemätön ja kiihkeä kuin naisen uteliaisuus.
Kultainen hämähäkki alkoi alituisesti pyöriä päässäni, ja lakkaamatta minä koetin saada sen salaisuutta esiin. Vaimolleni en mitään puhunut. Mutta usein, kun appeni jo oli mennyt nukkumaan, minä hiivin hänen huoneeseensa suotta vaivaamaan päätäni.
Uskottakoonpa minua tai ei, en kuitenkaan voi olla mainitsematta, kuinka ristiriitaisia tunteita monasti liikkui mielessäni istuessani appeni kirjotuspöydän ääressä. Vaikka laatikot eivät olleet lukossa, tuntui minusta rikolliselta avata niitä ja tutkia niiden sisältöä. Sisäinen, siveellinen ääni kielsi minua, ja kesti kauan, ennenkuin sain vakuutetuksi itselleni, kuinka samaa omatunto ja pelkuruus ovat. Mutta kun vihdoinkin uteliaisuuteni oli kasvanut turhia ennakkoluulojani voimakkaammaksi, kävin appeni papereihin käsiksi kiihkeydellä, joka sai minut unohtamaan kaikki epäilyt.
Laatikoissa ei kuitenkaan ollut mitään salaisuuksia, mutta jonkinlaisen osviitan arvotuksen ratkasuun luulin kerran löytäväni. Selaillessani vanhaa taskukirjaa, joka oli täynnä kaikellaisia pikkuasioita, huomasin nimittäin eräällä lehdellä hämähäkin kuvan, joka täydellisesti muistutti muurissaolevaa. Uteliaana tutkin piirustusta ja huomasin, että jalkojen päissä, karneolikantojen paikalla, oli pieniä kirjaimia. Lukien myötäpäivää ja alhaalta alottaen, olivat nuo kehässä olevat kirjaimet seuraavat:aran. diad.Tässä oli siis salainen vihjaus, miten karneolikantoja oli painettava. Tein monta päivää työtä ja panin monta suunnitelmaa kasaan, koettaen noudattaa Poen ja Doylen esimerkkejä. Oliko ensin painettava niitä kantoja, joissa oli a, sitten niitä, joissa oli d j.n.e. kirjainjärjestyksen mukaan? Muodostivatko nuo kirjaimet jonkun salaperäisen sanan, ymmärrettävän käsitteen? Mitä merkitsivät pisteet n:n ja d:n perässä, pisteet, jotka olivat hämähäkin keskiviivaan nähden symmetrisessä asennossa? Mahdollisuuksien määrä oli rajaton, mutta kun ei yksikään niistä vienyt mihinkään tulokseen, jätän ne selostamatta.
Vihdoin pälkähti päähäni onnellinen ajatus: ehkeivät nuo karneolikannat kuuluneetkaan mihinkään salaiseen lukkoon? Taskuveitselläni koetin varovasti irrottaa yhtä, ja aivan helposti se lähtikin eroon. Naula nousi sen mukaan ja kaakelissa näkyi pieni tyhjä reikä. Kas siinä ponnistelujeni tulos! — Mutta miten siis oli selitettävä herra Brummerin ajottainen katoaminen? Mitä merkitsivät kirjaimet? Mistä oli löydettävissä se koneisto, jonka lukkona ne olivat? Oliko sitä olemassakaan? Minua suututti ja nauratti, ja minä kävelin ympäri huonetta sadatellen omaa hulluuttani.
En tiedä mitenkä huomioni kiintyi Napoleon-taulun alasyrjän renkaihin, joiden varassa taulu lepäsi. Ne olivat tavallista vahvemmat ja niiden läpi tunkihe kaksi tukevaa, nikkelöityä naulaa, joiden käret olivat alaspäin taivutetut. Nyt huomasin että renkaitten yläpuolet (eivätkä, kuten tavallista, alapuolet) nojasivat nauloja vasten. Tietysti taulun täytyi painaa, ja niinollen olisi naulojen pitänyt ehkästä sen putoamista, mutta nyt näyttivät ne estävän sen kohoamista ylöspäin. Jos Newton oli ihmetellyt omenan putoamista maahan, niin paljoa suurempi syy oli minulla kummastella, huomatessani taulun pyrkivän ilmaan, ikäänkuin ei se ollenkaan olisi ollut painolain alainen.
Ryhdyin tutkimaan asiaa lähemmin, nykäsin innoissani renkaat pois nauloista ja — olin vähällä ääneen kirahtaa. Sillä hitaasti ja äänettömästi kohosi taulu ylös, ja samalla avautui osa seinästä sisäänpäin niin että saatoin nähdä alaspäin johtavien kiertoportaitten alun. Auennut ovi oli hyvin monimutkainen ja seurasi niin tarkkaan seinäpaperin suurten kukkakiehkuroitten viivoja, että oli tosiaan ollut vaikea mitään huomata. Taulun taas oli kohottanut raskas paino, joka nerokkaiden vipulaitteiden avulla samalla oli vääntänyt salaoven auki.
Jännityksen vallassa kulin portaita alas. Ne eivät vieneetkään syvälle, ja ne päättyivät pieneen oveen, joka ihmeekseni ei ollut lukossa. Tulin pimeään huoneeseen, joka tuntui minusta ahtaalta, ja raapastuani tulta huomasinkin, että se oli etehisen tapainen tyhjä komero, jonka peräseinällä oli toinen ovi. Kun koetin, avautui tämäkin ovi. Minä astuin sisään ja jäin hämmästyksestä sanattomana tuijottamaan eteeni.
Huone, johon olin tullut, oli pienen pyhätön kaltainen. Sen seinät olivat vaaleanvihreätä, kuulakkaa marmoria ja aivan paljaat. Ainoastaan ovella oli kellertävät verhot paksusta sametista ja peräseinällä, niinikään samettiverhon peitossa, suuri taulu. Sen vieressä, korkeilla alabasterijalustoilla paloi kretalaisia lamppuja, kolme kuvan kummallakin puolella. Niiden valo, jonka vihertävät suojukset tekivät aavemaiseksi, tunkeusi tasaisena huoneen jokaiseen sopukkaan. Taulun alla, suunnattoman, soikean maljan tapaisessa astiassa, joka oli tehty opalinkarvaisesta lasista, uiskenteli vahasta muovaeltuja lummekukkia. Tämän takaa kumartuivat ihanien lootusten hennot varret veden yli, kuin paremmin nähdäkseen kuvansa. Lattialla oli pehmeä, heikosti punertava matto, mutta ei yhtään istuinta.
Kun vedin samettiverhon taulun edestä, näin mestarikäden tekemän naisen muotokuvan. Nainen oli seisovassa asennossa, käsi tuolin selustalla, ja aurinko kultasi hänen kasvojaan. Punaiset huulet hymyilivät raukeasti, ja vaikka silmien katse oli kirkas, näytti niiden syvyydessä väreilevän uneksumus. Tuo nainen oli Astridin äiti.
Noin kaunis oli siis herra Brummerin nuorena manalle mennyt puoliso ollut. Tarkastelin kuvaa kauan, ja se alkoi tuntua minusta ihmeen tutulta, ikäänkuin olisin nähnyt sen ennen. Mitään tämäntapaista valokuvaa ei kuitenkaan ollut olemassa. Sitten muistin: Astrid oli seisonut juuri tuossa asennossa silloin kuin pyysin herra Brummerilta hänen kättään. Aurinko oli valassut hänenkin kasvonsa, vaikka niiden ilme oli ollut toinen. Ja minä aloin käsittää, miksi appeni oli joutunut niin tasapainostaan pois.
Taulun alla, ohuella nefrittilaatalla, jota kullatut tukimet kannattivat, oli yksinkertainen mahonkilaatikko. Kun avasin sen, osui ensiksi silmääni neulaankiinnitetty, kultainen ristihämähäkki, joka oli pistetty pieneen samettikorokkeeseen. Pohjalla oli kellastunut, apelleni osotettu kirje.
Sanotaan olevan helpompaa toistamiseen voittaa himo, jonka ennen on kukistanut. Minä puolestani tiedän, kuinka paljon helpompaa on toistamiseen antautua alttiiksi kiusaukselle, jota kerran ei ole voinut vastustaa. Kuitenkin myönnän, että hetken seisoin epäröiden kirje kädessä, enkä niinkään ripeästi vetänyt ulos kellastunutta paperia, vaikka kuori olikin ennestään auki. Olenko teostani myöhemmin tuntenut omantunnon vaivoja, se ei kuulu tähän, mutta tuskin koskaan olen ollut jännittyneempi, kuin lukiessani seuraavia rivejä.
Rakas Harald!
Tuntuu niin tuskalliselta ja samalla niin lohduttavalta kirjottaa sinulle näitä rivejä, näitä elämäni viimeisiä sanoja, jotka lähes vuoden ovat odottaneet huulillani, eikä minulla kuitenkaan ole ollut voimaa lausua niitä. Minä lepään vuoteellani, sydämeni sykkii kuumeesta kiihottuneena ja käteni vavahtelee, mutta minun on niin hyvä, kun saan sinulle puhua, että unohdan tautini.
Kuinka raskaita sanoja minun täytyy kirjottaa. Tahtoisin nyt, hyvästi jättäessäni, muistella vain niitä aikoja, jolloin sinun suuri, salattu rakkautesi täytti minut, kantoi minua siivillään, oli koko elämäni sisältönä, minun kaikkenani. Tahtoisin muistella onnemme autuaita hetkiä, kiittää sinua jokaisesta erikseen ja kiittää jumalaa, joka on antanut niiden ihanina mielessäni säilyä. Mutta minun täytyy puhdistautua, minun täytyy osottaa, kuinka täydellisesti sinä erehdyit.
Harald, minä olen viaton, usko minua. Minä vannon sen seisoessani kuoleman kynnyksellä, minä vannon sen kuoleman kylmän henkäyksen leyhyessä kasvoillani. Harald, sinun täytyy minun valani uskoa!
Saatan niin hyvin kuvitella, mitenkä kaikki tapahtui. Sinä olit mennyt puistoon, polttaaksesi rauhassa paperossin. Sinä kulit ajatuksiisi vajonneena hiekkakäytävää lehtimajan kohdalle saakka. Sinä kuulit kiihkeää keskustelua, katsahdit ja näit majassa vaimosi, jonka edessä nuori mies oli polvillaan. Sait piston sydämeesi, mutta voimalla, joka sinulle on niin ominainen, sinä käänsit katseesi pois ja jatkoit matkaasi niinkuin et mitään olisi huomannut. Ah, Harald, luuletko, etten nähnyt miten hartiasi värähtelivät!
Tuska täytti sydämeni, sillä tajusin, kuinka syvästi olin sinua haavottanut. Ja kuitenkin, tuo nuori mies, joka oli edessäni polvillaan, oli veljeni. Hän oli veljeni, Harald, hän oli veljeni, usko se sana!
Sinä olit tavannut minut hienossa perheessä, ja vähätpä sinua liikutti, olinko perheen tytär vai kasvatti ja minkälaiset oikeat vanhempani olivat. Sinä rakastit vain minua, ulkonaisista olosuhteista et välittänyt. Mutta minä en voinut unohtaa köyhiä vanhempiani, sillä minä rakastin heitä ja olisin tahtonut, että sinäkin olisit heitä rakastanut. Se oli kuitenkin luonteellesi vastaista. Et saattanut sietää lähelläsi kurjuuden varjoakaan. Kun puhuin heistä, olit kärsimätön, ja kun sanoin, että he tarvitsivat apua, vastasit hämmästyneenä: "Mutta rakkaani, koko omaisuutenihan on sinun, anna heille vaikka puolet siitä". Harald, en kärsinyt paljon tästä, sillä minä näin, kuinka suuresti sinä rakastit minua, kuinka suhdattomasti enemmän kuin tahdoit näyttää.
Sinä iltana oli veljeni epätoivoisena tullut luokseni. Hän oli joutunut harhateille, ja hurjistelu oli johtanut hänet kassavaillinkiin. Ja kun olin hänelle kylmä ja kova, lankesi hän polvilleen eteeni. Harald, Harald, jos silloin näit silmissäni kyyneleitä, olivat ne säälin synnyttämiä. Olihan hän kuitenkin veljeni…
Sinä viivyit kauan puistossa. Voitko kuvitella, mitkä tunteet liikkuivat sielussani, mitkä jäätävät aavistukset, vaikka olin viaton. Sillä minä tunsin sinut jo silloin ja minä rakastin sinua.
Illallispöydässä olit sinä parhaimmalla tuulellasi. Sinä laskettelit leikkiä ja olit iloinen, eikä epäilyksen varjoakaan ollut kasvoillasi. Voitko ajatella, kuinka jokainen sanasi pisti, jokainen hymysi raateli ja naurusi ääni vihloi. Harald, jos koskaan sinun suunnaton voimasi on kauhistuttanut minua, niin tapahtui se silloin. Sillä minä ymmärsin, että onneni oli hukassa.
Minun olisi pitänyt langeta polvilleni sinun jalkoihisi, minä tiedän sen, minun olisi pitänyt kaiken pyhän kautta vannoa sinulle viattomuuteni, minä tiedän sen. Mutta jo silloin tiesin, mihin se olisi johtanut. Sinä olisit katsonut minuun hämmästystä teeskennellen, nostanut minut maasta, lohduttanut minua. Sinä olisit sanonut, ettet milloinkaan ole mitään epäillyt, ettei semmoinen ajatus voisi olla edes mahdollinen sinulle. Ja sinun äänessäsi, sen pohjalla ja salattuna, olisi ollut se jää, joka on sinun voimasi ja virheesi, ja joka on niin syvällä, niin syvällä, ettei sitä outo huomaakaan, mutta joka siitä syystä ei koskaan sula. Harald, sinun täytyy myöntää, että olen oikeassa, ja minä rukoilen sinua, älä ole katkera itsellesi.
Harald, Harald, minä tunnustan syyllisyyteni ja minä tunnen sen. Sillä minun olisi pitänyt ainakin koettaa. Minun olisi pitänyt suudella sinun polviasi maassa viruen, itkeä kyyneleeni kuiviin ja puhua ääneni sorruksiin. Mutta en voinut. Minussakin oli ylpeyttä. Ah, kenties olisikin toisin, jos sen olisin tehnyt, kenties olisi kaikki onnellista, valoisaa, autuasta, kuten ensi aikoina.
En koskaan enää saanut olla sylissäsi, Harald. Sinä puuhailit alinomaa töissäsi, kyselit, oliko minun ikävä, vaikka hyvin tiesit, etten tahtonut sitä myöntää. Sinä rupesit matkustelemaan, ja kun palasit kotiin, olit aina iloinen ja ystävällinen — minä kiitän sinua jo siitäkin — mutta vieras minulle.
Viettäessäni yksinäisiä iltojani Astridin vuoteen ääressä, olin monasti luvannut itselleni koettaa, mutta minulla ei ollut koskaan kylliksi voimaa. Sinä osasit tukehuttaa yritykset alkuunsa. Ah, muistatko, kerran, kun palasit matkalta ja kylmin huulin suutelit minua otsalle, tartuin minä kiihkeästi käsivarteesi, mutta minä huomasin, että sinä vavahdit.
En tahdo kuvailla sinulle kärsimyksiäni, sillä tiedän, kuinka syvästi sinä itse olet kärsinyt. Minä tiedän senkin, että sinä vielä minua rakastat, ja olen siitä onnellinen. Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa sinulle, sillä sinä et ole rikkonut, vaan erehtynyt. Jos yksinäisyydessäni olen välistä soimannut sinua siitä, että saatoit olla niin kova, sinä, jolla kuitenkin oli kultaisen hämähäkin tarina omallatunnollasi, niin anna se anteeksi. Älä syytä minua äläkä itseäsi, kohtalon käsi on levännyt harteillamme.
Nyt minun on hyvä olla. Kuumehoureissa olen usein käsivarsillasi ja saan katsoa silmiesi syvyyteen. Minä kulen kanssasi onnen mailla, missä leppeät tuulet leyhyvät ja ihanat kukat uneksivat. Enkä minä enää tahtoisikaan terveeksi tulla.
Harald, minä suutelen sinua ja siunaan sinua! Ole hyväAstridille, ole hyvä hänelle.
Edit.
Myönnän, että liikutus kohotti silmiini sumun, joka hetkeksi himmensi ympäristön. Näin mielikuvituksessani appeni, joka vakavin kasvoin astui tuon kuvan eteen ja taivutti päänsä, mielessä hartaus ja suru, jota hän ei voinut koskaan ilmasta. Ja minussa heräsi myötätunto tuota yksinäistä miestä kohtaan, jonka sydämessä alituisesti kaihersi sama raskas tunto, kuten aihe taiteilijan mielessä, kuitenkin sillä erotuksella, ettei hän voinut siitä milloinkaan vapautua.
Sitten ikäänkuin heräsin, ja ahdistava tunne valtasi minut. Olin kuin temppelin häpäsijä. Hiipiessäni pois sylkytti sydämeni levottomasti ja varoin synnyttämästä pienintäkään ääntä. Ja kun vihdoin seisoin appeni työhuoneessa tarkastellen, oliko salaovi paikoillaan, niin hiki kihoili ruumiistani.
Olin siis päässyt suuren salaisuuden perille. Mutta mikä oli kultaisen hämähäkin tarina, josta Edit rouvakin oli maininnut? Salaperäisillä kirjaimilla oli siis sittenkin joku merkitys. Vaivasin jälleen päätäni monet päivät. Muodostin kirjaimista nimiä: Diana Ard y.m. Ne eivät kuitenkaan mihinkään johtaneet, ja pisteet n:n ja d:n perässä jäivät vaille selitystä. Vai oliko hämähäkki jonkinlainen symboli? Oliko siitä mitään tarinoita tai runoja, jotka olisivat voineet antaa jotakin vihjausta? Selailin monellaisia teoksia. Meyerin tietosanakirja ei minua auttanut. Ja vasta suuresta saksalaisesta eläinopista löysin arvotuksen ratkasun. Luin nimittäin: Kreuzspinne (Araneus diademathus o. Epeira diadema) j.n.e. Aran. diad., lyhennys latinalaisesta nimestä, siinä olivat kirjaimet semmoisenaan, siinä piirteitten salaisuus. Myönnän melkoisesti pettyneeni. Nähtävästi oli appeni piirtäessään hämähäkin kuvaa muistanut sen latinalaisen nimen ja jonkinlaisesta päähänpistosta kirjottanut sen niinkuin oli kirjottanut.
Minulla ei siis salaisuutta selvitellessäni ollut enää muita keinoja kuin varovainen kyseleminen apeltani ja vaimoltani. Tällaiselle urkkimiselle on kuitenkin ominaista, että ainoastaan se, jolta kysytään, saa tietää jotakin. Sitäpaitsi ei vaimollani näyttänyt todellakaan olevan mitään vihiä asiasta. Ja kun kerran, ollessani appeni työhuoneessa, sivumennen viittasin muurin hämähäkkiin, sanoi herra Brummer hyvin tyynesti.
— Se ei tunnu miellyttävän sinua. Parasta olisikin otattaa se pois. Se pistää liiaksi silmään ja on sentähden ruma.