Kuinka Perseus palasi kotiinsa.
Kun vuosi oli loppuun kulunut, niin Perseus palkkasi foinikialaisia Tyrosta ja kaatoi seetripuita ja rakensi itselleen komean soutulaivan; ja hän maalasi sen saalinkipönkät tulipunaisiksi ja tervasi sen kyljet; ja pani laivaan Andromedan ja kaikki hänen myötäjäisensä; jalokivet ja kalliit saaliit ja Idän mausteet; ja suuri oli itku ja parku, kun he soutivat pois. Mutta hänen uskaliaan tekonsa muisto jäi jäljelle, ja Andromedan karia näytettiin Iopen rannalla Palestiinassa vielä enemmän kuin tuhat vuotta sen jälkeen.
Perseus souti foinikialaisineen länttä kohden ja Kreetan meren poikki, kunnes he tulivat siniselle Aigeianmerelle ja Hellaan hymyileville saarille ja Seriphokseen, Perseuksen muinoiseen kotiin.
Hän jätti laivansa rannalle ja kiipesi ylös niinkuin entisinä aikoina; ja hän syleili äitiänsä ja Diktystä, hyvää kasvatusisäänsä, ja he itkivät kaikki kauan aikaa, sillä siitä oli seitsemän vuotta ja enemmänkin, kuin he viimeksi olivat tavanneet toisensa.
Sitten Perseus lähti Polydekteen palatsiin; ja vuohennahassa hän kantoiGorgon päätä.
Kun hän astui saliin, niin Polydektes istui pöydän päässä ja kaikki hänen ylimyksensä ja maanomistajansa molemmin puolin kukin arvonsa mukaan, ahmien kalaa ja vuohen lihaa ja juoden veripunaista viiniä. Harpunsoittajat soittivat ja kemuilijat huusivat ja viinipikarit kilahtelivat iloisesti, kun ne kulkivat kädestä käteen, ja kova oli melu Polydekteen salissa.
Perseus seisahtui kynnykselle ja huusi kuningasta nimeltä. Mutta kukaan vieraista ei tuntenut Perseusta, sillä niin hän oli muuttunut pitkällä matkallaan. Hän oli lähtenyt poikana ja palasi kotiin uroona; hänen silmänsä loistivat kuin kotkan silmät, ja hänen partansa oli kuin leijonan harja ja hän seisoi siinä komeana kuin villi härkä.
Mutta häijy Polydektes tunsi hänet ja paadutti sydäntänsä vielä enemmän ja huusi pilkaten:
"Kas, löytöläistä! Onko mielestäsi ollut mukavampi luvata kuin täyttää lupauksesi?"
"Ne, joita jumalat auttavat, ne täyttävät lupauksensa; ja ne, jotka heitä halveksivat, niittävät, mitä ovat kylväneet. Kas, tässä saat Gorgon pään!"
Perseus veti pois vuohennahan ja piti ylhäällä Gorgon päätä.
Kalpeaksi kävivät silloin Polydektes ja hänen vieraansa, kun he katsoivat noihin kauneihin kasvoihin. He koettivat nousta istuimiltaan; mutta he eivät koskaan niiltä nousseet, vaan jäykistyivät kukin paikalleen ja muuttuivat kylmiksi harmaiksi kiviksi, jotka seisoivat ympyrässä pöydän ympärillä.
Silloin Perseus kääntyi ja jätti heidät ja meni lahdessa odottavalle laivalleen; ja hän antoi valtakunnan kunnon Diktykselle, ja purjehti pois äitinsä ja puolisonsa kanssa.
Polydektes ja hänen vieraansa istuivat hiljaa viinipikarit edessään pöydällä, ja vuotten vieriessä kattohirret romahtivat heidän päittensä päältä ja seinät sortuivat heidän takaansa ja pöytä luhistui heidän keskeltään ja ruoho alkoi rehottaa heidän jalkojensa ympärillä; mutta Polydektes ja hänen vieraansa törröttävät vielä tänäkin päivänä mäenrinteessä.
Mutta Perseus souti länteenpäin Argosta kohden ja laski maihin ja meni kaupunkiin. Kun hän sinne saapui, niin hän sai tietää, että hänen isoisänsä Akrisios oli paennut. Sillä hänen ilkeä veljensä Proitos oli uudestaan noussut sotaan häntä vastaan ja oli tullut joen yli Tirynsistä ja valloittanut Argoksen, ja Akrisios oli paennut Larissaan hurjien pelasgien maahan.
Perseus kutsui Argoksen kansan kokoon ja sanoi heille, kuka hän oli, ja kertoi kaikista niistä jaloista teoista, joita hän oli tehnyt. Ja kaikki ylimykset ja vapaat maanomistajat tekivät hänet kuninkaakseen, sillä he näkivät, että hänellä oli kuninkaallinen sydän. He taistelivat hänen kanssaan Argosta vastaan ja valloittivat sen ja tappoivat Proitoksen ja tekivät kykloopit palvelijoiksensa ja panivat heidät rakentamaan muuria Argoksen ympärille, samanlaista kuin ne muurit, joita kykloopit olivat rakentaneet Tirynsiin; ja suuresti iloittiin ja riemuittiin nyt Argoksen laaksossa, kun oli saatu kuningas Zeus-isältä.
Mutta Perseus ikävöi sydämessään isoisäänsä ja hän sanoi: "Onhan hän minun lihaani ja vertani, ja varmasti hän on rakastava minua nyt, kun olen tullut kotiin kunniaa ja mainetta saavuttaneena. Menenpä häntä hakemaan ja tuon hänet kotiin ja sitten hallitsemme sovinnossa yhdessä."
Perseus lähti matkaan foinikialaistensa kanssa ja purjehtiHydrea-saaren ja Sunionin, Marathonin ja Attikan rannikon ohi jaEuripoksen ja pitkän Euboian meren poikki, kunnes hän tuli Larissankaupunkiin, jossa hurjat pelasgit asuivat.
Kun hän tuli sinne, niin kaikki kansa oli kedoilla, ja siellä oli suuret juhlat ja kaikenlaisia kilpaleikkejä; sillä heidän kuninkaansa, Teutamenes, tahtoi kunnioittaa Akrisiosta, koska tämä oli mahtavan maan kuningas.
Perseus ei ilmaissut nimeänsä, vaan meni tuntemattomana leikkeihin; sillä hän sanoi itsekseen: "Jos minä saan palkinnon kilpaleikeissä, niin varmaan heltyy isoisäni sydän minua kohtaan."
Hän riisui kypärinsä ja rautapaitansa ja kaikki vaatteensa ja seisoi Larissan nuorukaisten joukossa; ja kaikki ihmettelivät häntä ja sanoivat: "Kukahan on tuo nuori muukalainen, joka tuolla seisoo kuin komea villihärkä? Varmaankin hän on uroita, Olympoksen Taivahisten poikia."
Kun leikit alkoivat, niin he ihmettelivät vielä enemmän; sillä Perseus oli paras juoksija ja hyppääjä ja paininlyöjä ja keihäänheittäjä; ja voitti neljä seppelettä ja otti ne ja sanoi itsekseen: "Vielä on viides seppele voitettavana. Tahdon voittaa senkin ja laskea ne kaikki isoisäni polville."
Niin sanoessaan hän katsoi sinne, missä Akrisios istui Teutamenes-kuninkaan vieressä, ja näki kuinka hänen valkoinen, aaltoileva partansa ulottui polviin asti ja että hän piti kuninkaansauvaa kädessään; ja Perseus itki häntä katsellessaan, sillä hän ikävöitsi sydämessään isoisäänsä. Ja hän sanoi: "Hän on todellakin kuninkaallinen vanhus, mutta eipä hänen tarvitse hävetä tyttärenpoikaansakaan."
Sitten hän otti kiekot ja singautti ne viittä syltä edemmäksi kaikkia muita, ja kansa huusi: "Vielä edemmäksi, uljas muukalainen! Ei koskaan ennen ole ollut sellaista heittäjää tässä maassa."
Siiloin Perseus kokosi kaikki voimansa ja heitti. Mutta tuulenpuuska tuli mereltä ja kantoi kiekon syrjään ja kauas kaikkien muiden edelle, ja se sattui Akrisioksen jalkaan, ja hän pyörtyi tuskasta.
Perseus kirkaisi ja juoksi hänen luokseen; mutta kun vanhus nostettiin ylös, niin hän oli kuollut, sillä hänen henkensä oli heikko ja hauras.
Silloin Perseus repäisi vaatteensa ja heitti tuhkaa päänsä päälle ja itki kauan aikaa isoisäänsä. Viimein hän nousi ja huusi kansan kokoon ja sanoi:
"Jumalat ovat vanhurskaita, ja sen täytyy tapahtua, mitä he ovat säätäneet. Minä olen Perseus, tämän vainajan tyttärenpoika, maankuulu Gorgon surmaaja."
Sitten hän sanoi, kuinka oli ennustettu, että hän tappaisi isoisänsä, ja kertoi heille koko elämänsä tarinan.
Akrisiokselle pidettiin suuret hautajaiset ja hänet poltettiin kalliisti koristellulla roviolla; ja Perseus meni temppeliin, ja hänet julistettiin syyttömäksi Akrisioksen kuolemaan, koska hän oli sen tahtomattaan aiheuttanut.
Sitten hän palasi Argokseen ja hallitsi sitä hyvästi kauniin Andromedansa kanssa; ja heillä oli neljä poikaa ja kolme tytärtä, ja he elivät vanhoiksi.
Ja kerrotaan, että heidän kuoltuaan Athene otti heidät taivaaseen Kefeuksen ja Kassiopeian kera. Ja tähtikirkkaina öinä saatatte nähdä heidän siellä vieläkin loistavan; Kefeuksen kuninkaallisine kruunuineen ja Kassiopeian norsunluisissa vaunuissaan palmikoiden tähdillä koristettuja kutrejaan, Perseuksen Gorgon pää kädessään ja hänen vieressään kauniin Andromedan, joka kurottaa pitkiä valkoisia käsivarsiaan yli taivaan kannen, kuten silloin kuin hän oli kahlehdittuna kallioon merihirviön ruoaksi. Koko yön he loistavat purjehtivien merimiesten majakkana; mutta päivät he viettävät jumalten iloissa Olympoksen rauhaisilla, sinisillä kukkuloilla.
Kuinka kentauri kasvatti uroita Pelionilla.
Olen kertonut teille uroosta, joka taisteli petoja ja raivoisia ihmisiä vastaan; mutta nyt saatte kuulla tarinan uroista, jotka purjehtivat kaukaiseen maahan Kultaisen taljan etsintään, voittaen itselleen ikuista mainetta.
Kuinka kauas he purjehtivat, lapsukaiseni, sitä en saata tarkalleen sanoa. Se kaikki tapahtui kauan, kauan sitten; niin kauan, että kaikki on käynyt hämäräksi, niinkuin uni, jonka näitte viime vuonna. Ja minkätähden he lähtivät, en sitäkään saata sanoa. Jotkut sanovat, että he tahtoivat voittaa kultaa. Saattoi olla niin; mutta jaloimpia tekoja, mitä on tehty maan päällä, ei ole tehty kullan vuoksi. Kullan tähden Herra ei tullut maan päälle ja kuollut, eivätkä apostolit menneet kaikkiin maihin saarnaamaan hyvää sanomaa. Spartalaiset eivät katsoneet rahan ansiota, kun he taistelivat ja kuolivat Thermopylain luona; eikä viisas Sokrates pyytänyt palkkaa kansalaisiltaan, vaan eli koko elämänsä ajan köyhänä ja paljasjalkaisena, koettaen vain tehdä ihmisiä hyviksi. Ja meidän päivinämmekin elää sankareita, jotka tekevät jaloja tekoja, mutta eivät kullan vuoksi. Löytöretkeilijämme, jotka toinen toisensa perästä purjehtivat kauheille jäämerille, eivät mene sinne rikastuakseen; eivätkä liioin ne naiset, jotka menevät kauas sotatantereille sairaanhoitajattariksi ja tekevät itsensä köyhiksi, jotta saattaisivat tulla rikkaiksi jaloista teoista. Ja tokkopa nekään nuoret miehet, jotka jättävät hyvinvoinnin ja mukavuuden ja hauskan kodin ja kaiken, mitä rahalla voi saada, ja menevät sotaan taistelemaan isänmaansa edestä ja kärsimään nälkää ja janoa ja haavoja ja kuoleman, tokkopa nekään silloin sanovat itsekseen: "Kuinkahan paljon rahaa saan ansaituksi?" Ei, lapsukaiseni, on jotakin, joka on parempi kuin rikkaus, parempi kuin henkikin, ja se on, että ennenkuin kuolette, olette tehneet jotakin, josta hyvät ihmiset saattavat teitä kunnioittaa ja teidän Taivaallinen isänne iloita.
Siksipä tahdomme uskoa — ja miksipä emme uskoisi — että nuo muinoiset Argonautitkin olivat jaloja miehiä, jotka suunnittelivat ja tekivät jalon teon; ja että heidän maineensa sentähden on elänyt ja kulkenut lauluissa ja tarinoissa, sekoittuneena kyllä, siitä ei ole epäilemistäkään, haavekuviin ja satuihin, mutta kuitenkin pohjaltaan totena ja oikeana. Me tahdomme kunnioittaa noita vanhoja Argonautteja ja kuunnella heidän tarinaansa semmoisena kuin se kerrotaan; ja me tahdomme koettaa tulla heidän kaltaisiksensa kukin asemassamme; sillä meillä on kullakin Kultainen talja etsittävänä ja myrskyävä meri purjehdittavana, ennenkuin sen saavutamme, ja lohikäärmeitä voitettavana, ennenkuin se on meidän.
Entä mikä oli sitten tuo ensimmäinen Kultainen talja? En tiedä, enkä siitä välitäkään. Vanhat helleenit sanoivat, että se riippui Kolkhiissa, — jota me nimitämme Sirkassian rannikoksi — sodanjumalan metsässä, naulattuna pyökkipuuhun; ja että se oli sen ihmeellisen oinaan talja, joka kantoi Phriksoksen ja Helleen Mustanmeren ylitse. Sillä Phriksos ja Helle olivat Pilvinymfin ja Minyain kuninkaan Athamaan lapsia. Ja kun nälänhätä tuli maahan, niin heidän julma äitipuolensa Ino tahtoi tappaa heidät, jotta hänen omat lapsensa saisivat hallita, ja sanoi, että heidät täytyi uhrata alttarilla jumalien vihan lepyttämiseksi. Nuo lapsiraukat vietiin silloin alttarille, ja pappi seisoi jo valmiina veitsi kädessä, kun pilvistä lentää lehahti Kultainen oinas ja otti lapset selkäänsä ja katosi. Silloin tuo, jumalaton Athamas-kuningas tuli hulluksi, ja tuhon omiksi joutuivat Ino ja hänen lapsensa. Sillä raivoissaan Athamas tappoi toisen niistä, ja Ino pakeni toinen lapsi sylissään ja hyppäsi kalliolta mereen ja muuttui delfiiniksi — olettehan nähneetkin sellaisen — joka iäti huokaillen vaeltaa laineilla puristaen pienokaistaan rintaansa vastaan.
Mutta kansa karkoitti Athamas-kuninkaan, koska hän oli tappanut lapsensa. Ja hän kierteli maita ja mantereita ja tuli viimein Delfoin oraakkelin luo. Ja oraakkeli sanoi, että hänen täytyi kuljeskella syntinsä tähden, kunnes metsän pedot kestitsisivät häntä vieraanaan. Niin hän kulki nälissään ja suruissaan monta raskasta päivää, kunnes hän näki susilauman. Sudet repivät parhaillaan lammasta, mutta kun ne näkivät Athamaan, niin ne pakenivat ja jättivät lampaan hänelle, ja hän söi. Ja silloin hän ymmärsi, että ennustus viimein oli toteutunut. Sitten hän ei enää kuljeskellut, vaan asettui asumaan ja rakensi kaupungin ja tuli uudestaan kuninkaaksi.
Mutta oinas kantoi molempia lapsia kauas yli maiden ja merien, kunnes he tulivat Thraakian Khersonesokseen, ja siellä Helle putosi mereen. Ja tuo kapea salmi nimitettiin hänen mukaansa Hellespontoksi, Helleen mereksi, ja se nimi sillä on ollut tähän päivään asti. Sitten oinas lensi Phriksos selässään koillista kohden sen meren yli, jota me nyt nimitämme Mustaksimereksi; mutta helleenit nimittävät sitä Eukseinokseksi, vieraanvaraiseksi mereksi. Ja viimein, niin kerrotaan, he pysähtyivät Kolkhiiseen jyrkälle Sirkassian rannikolle; ja siellä Phriksos sai Aietes-kuninkaan tyttären, Khalkiopeen, puolisoksensa; ja hän uhrasi oinaan jumalille; ja Aietes naulasi sen taljan pyökkipuuhun Areen, sodanjumalan lehtoon.
Ja jonkin ajan kuluttua Phriksos kuoli, ja hänet poltettiin, mutta hänen henkensä ei saanut lepoa; sillä hänet oli poltettu kaukana syntymämaastaan ja Hellaan päivänpaisteisilta kukkuloilta. Hän ilmestyi unessa Minyain uroille ja huusi surullisesti heidän vuoteittensa vieressä: "Tulkaa vapauttamaan minun henkeäni, jotta pääsisin kotiini isieni ja heimoni luo ja Minyain suloiseen maahan!"
Ja he kysyivät: "Kuinka me saatamme vapauttaa sinun henkesi?"
"Teidän täytyy purjehtia meren yli Kolkhiiseen ja tuoda kotiin Kultainen talja; silloin minun henkeni seuraa sitä, ja minä pääsen nukkumaan isieni luokse ja saan levon."
Sillä tapaa hän usein tuli ja huusi heille; mutta kun he heräsivät, niin he katselivat toinen toistaan ja sanoivat: "Kuka uskaltaa edes purjehtia Kolkhiiseen, saati sitten tuoda kotiin Kultaisen taljan?" Eikä koko maassa ollut ketään, joka olisi ollut kyllin rohkea sitä koettamaan; sillä oikea mies ja oikea aika ei ollut vielä tullut.
Phriksoksella oli serkku nimeltä Aison ja tämä oli kuninkaana Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee. Siellä hän hallitsi rikkaita Minyain uroita samaan aikaan, kuin hänen setänsä Athamas hallitsi Boiotiassa; ja samoin kuin Athamaskin niin hänkin oli onneton mies. Sillä hänellä oli Pelias-niminen velipuoli, josta jotkut sanoivat, että hän oli erään nymfin poika, ja kaikenmoisia hämäriä ja ikäviä juttuja kerrottiin hänen syntymästään. Kun Pelias oli pieni lapsi, niin hänet heitettiin vuorille ja kesyttämätön tamma tuli ja potkaisi häntä. Mutta muuan ohikulkeva paimen; löysi lapsen, jonka kasvot olivat potkitut mustelmille, ja hän vei sen kotiinsa ja antoi sille nimeksi Pelias, koska sen kasvot olivat kolhitut ja mustuneet. Ja lapsi kasvoi ja hänestä tuli ylpeä ja lakeja halveksiva, ja hän teki monta kauheaa tekoa; ja viimein hän karkoitti velipuolensa Aisonin ja sitten oman veljensä Neleuksen ja otti itselleen valtakunnan ja hallitsi rikkaita Minyain uroita Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee.
Ja kun Aison karkoitettiin, niin hän lähti surullisena pois kaupungista taluttaen kädestä pientä poikaansa; ja ihan sanoi itsekseen: "Minun täytyy piilottaa lapsi vuoristoon, muutoin Pelias sen varmasti tappaa, koska se on valtakunnan perillinen."
Hän kulki merenrannalta sisämaahan päin, Minyain laakson ja viinitarhojen ja oliivilehtojen halki ja Anauros-virran poikki Pelionia, tuota ikivanhaa vuorta kohden, jonka ohimot ovat valkoiset lumesta.
Hän nousi nousemistaan vuoristoon rämeiden ja somerikkojen ja mäkien yli, kunnes poika oli väsynyt ja arasteli jalkojaan, niin että Aisonin täytyi kantaa häntä käsivarsillaan, ja viimein he tulivat yksinäisen luolan suulle mahtavan kallion juurelle.
Kallion huipulle lumi oli kasaantunut aaltomaisiin röykkiöihin, jotka tippuivat ja rytisivät auringon paisteessa, mutta sen juurella luolan suun ympärillä kasvoi kaikenlaisia kauniita kukkia ja kasveja järjestettyinä riveihin kukin laji erikseen, ikäänkuin jossakin puutarhassa. Siinä ne kasvaa rehottivat auringon paisteessa ylhäältä tulevan vuorivirran pirskottamina. Ja luolasta kuului harpun soittoa ja miehen ääni, joka lauloi.
Silloin Aison laski pojan maahan ja kuiskasi: "Älä pelkää, vaan mene sisään ja kenen ikinä tapaatkin, laske kätesi hänen polvilleen ja sano: 'Jumalien ja ihmisten isän, Zeuksen nimessä minä olen sinun vieraasi tästä päivästä lähtien'."
Poika meni sisälle pelkäämättä, sillä hänkin oli uroon poika; mutta sisälle tultuaan hän pysähtyi ihmeissään kuuntelemaan lumoavaa laulua.
Ja siellä hän näki laulajan makaavan karhuntaljoilla ja tuoksuvilla havuilla: se oli Kheiron, tuo ikivanha kentauri, viisain kaikista taivaan alla. Vyötäröille asti hän oli mies, mutta siitä alaspäin hän oli jalo hevonen; hänen valkeat hapsensa valuivat alas leveille hartioille ja hänen valkoinen partansa aaltoili leveällä ruskealla rinnalla; ja hänen silmänsä olivat viisaat ja lempeät, ja hänen otsansa kuin vuorenseinä.
Ja kädessään hän piti kultaista harppua ja soitti sitä kultaisella avaimella; ja soittaessaan hän lauloi, niin että hänen silmänsä loistivat ja valaisivat koko luolan.
Ja hän lauloi Ajan synnystä ja taivaasta ja tanssivista tähdistä; ja valtamerestä ja yläilmoista ja tulesta ja tämän ihmeellisen maailman luomisesta. Ja hän lauloi vuorten aarteista ja vuorikaivoksien kätkemistä jalokivistä ja tuli- ja metallisuonista ja kasvien parantavasta voimasta ja lintujen kielestä ja ennustuksesta ja vast'edes tapahtuvista, salatuista asioista.
Sitten hän lauloi terveydestä ja voimasta ja miehuudesta ja uljaasta sydämestä; ja soitosta ja metsästyksestä ja painin lyönnistä ja kaikista leikeistä, joista uroot pitävät; ja hän lauloi sodista ja taisteluista ja piirityksistä ja kauniista kuolemasta tappotantereella; ja sitten hän, lauloi rauhasta ja varallisuudesta ja hyvistä vuosista ja yhtäläisestä oikeudesta maassa; ja hänen laulaessaan poika kuunteli silmät selällään ja unohti asiansa laulun tähden.
Viimein vanha Kheiron vaikeni ja kutsui lasta lempein äänin luokseen.
Poika juoksi vapisten hänen luokseen ja tahtoi asettaa kätensä hänen polvilleen; mutta Kheiron hymyili ja sanoi: "Kutsu tänne isäsi Aison, sillä minä tunnen teidät ja tiedän kaikki, mitä on tapahtunut ja minä näin teidät molemmat kaukana laaksossa jo ennenkuin te olitte lähteneet kaupungista."
Silloin Aison tuli alakuloisena sisälle ja Kheiron kysyi häneltä:"Miksi sinä et tule itse minun luokseni, Aison Aiolialainen?"
Aison sanoi:
"Minä ajattelin, että Kheiron säälisi poikaa, jos näkisi hänen tulevan yksinään; ja minä tahdoin koetella, oliko poikani pelkäämätön ja uskalias, niinkuin uroon pojan tulee olla. Mutta nyt minä pyydän ja rukoilen sinua Zeus-isän nimessä, anna pojan olla vieraanasi, kunnes paremmat ajat koittavat, ja kasvata häntä uroiden poikien kera, jotta hän kerran saattaisi kostaa isänsä huoneen sortajalle."
Silloin Kheiron hymyili ja veti pojan luokseen ja laski kätensä hänen kultakutreilleen ja sanoi: "Pelkäätkö minun hevosenkavioitani, poikaseni, vai tahdotko ruveta minun holhokikseni tästä päivästä lähtien?"
"Minä ottaisin mielelläni hevosen kaviot, niinkuin sinullakin on, jos vain voisin laulaa sellaisia lauluja kuin sinä."
Kheiron nauroi ja sanoi: "Istu täällä luonani, kunnes aurinko laskee, silloin sinun leikkikumppanisi palaavat kotia ja sinä saat oppia tulemaan kuninkaaksi, niinkuin hekin, ja arvokkaasti hallitsemaan jaloja ja uljaita miehiä."
Sitten hän kääntyi Aisoniin ja sanoi: "Mene takaisin rauhallisena ja taivu tuulessa viisaan miehen lailla. Tämä poika ei ole kulkeva yli Anauros-virran, ennenkuin hänestä on tullut sinun ja Aioloksen huoneen kunnia."
Aison itki poikaansa ja lähti, mutta poika ei itkenyt, niin tuo ihmeellinen luola ja kentauri ja hänen laulunsa ja ne leikkitoverit, jotka hän kohta saisi nähdä, täyttivät hänen mielensä.
Sitten Kheiron otti taas lyyran käteensä ja opetti häntä soittamaan sitä, kunnes aurinko laski kallion taa ja huutoa kuului ulkoa.
Silloin tulivat sisälle uroiden pojat Aineias ja Herakles ja Peleus ja moni muu kuuluisan nimen kantaja.
Suuri Kheiron hypähti iloisena pystyyn ja hänen kavionsa tömisyttivät luolaa, kun pojat huusivat: "Tule ulos, Kheiron-isä, tule ulos katsomaan meidän leikkiämme." Ja yksi huusi: "Minä olen tappanut kaksi hirveä!" Ja toinen: "Minä otin kiinni villikissan kallionkielekkeeltä!" Ja Herakles laahasi sarvista perässään villiä vuohta, sillä se oli niin iso kuin tunturivuori; ja Kaineus kantoi karhunpoikasta kummassakin kainalossaan ja nauroi, kun ne raapivat ja purivat häntä, sillä ei hammas eikä teräs voinut häntä haavoittaa.
Kheiron kiitti heitä kaikkia kutakin ansionsa mukaan.
Yksi vain kulki yksinään ja vaieten, Asklepios, tuo ylen viisas lapsi. Hänellä oli helma täynnä kasveja ja kukkia ja nilkan ympärillä pilkullinen käärme, ja katse maahan luotuna hän tuli Kheironin luo ja kuiskasi, kuinka hän oli nähnyt käärmeen luovan vanhan nahkansa ja nuortuvan jälleen hänen silmiensä edessä ja kuinka hän oli mennyt laaksoon erääseen kylään ja parantanut kuolemaisillaan olevan miehen yrteillä, joita sairaan vuohen oli nähnyt syövän.
Kheiron hymyili ja sanoi: "Itse kullekin Athene ja Apollon antaa jonkin lahjan ja kukin on arvokas paikallaan. Mutta tälle lapselle he ovat antaneet kunnian ylitse kaikkien muiden, taidon parantaa, sillä välin kuin muut tappavat."
Sitten pojat kantoivat sisään puita ja pilkkoivat ne ja sytyttivät loimuavan valkean; ja toiset nylkivät hirvet ja paloittelivat ne ja panivat ne paahtumaan tulen ääreen. Ja sillä aikaa kuin ruoka kypsyi, he kylpivät jäätikkövirrassa ja pesivät pois tomun ja hien.
Sitten he söivät, kunnes eivät enää jaksaneet syödä enempää — sillä he eivät olleet mitään maistaneet sittekuin aamun koittaessa — ja joivat kirkasta lähdevettä, sillä viini ei ole terveellistä kasvaville pojille. Ja korjattuaan ruoan tähteet he kaikki paneutuivat pitkäkseen taljoille ja lehdille valkean ympärille, ja kukin vuorostaan otti lyyran ja soitti ja lauloi sydämensä pohjasta.
Vähän ajan perästä he menivät kaikki ulos luolan suulla olevalle ruohikolle, ja siinä he juoksentelivat ja painivat ja tappelivat ja nauroivat, niin että kivet putoilivat kalliosta.
Silloin Kheiron otti lyyransa, ja pojat liittivät kätensä yhteen ja tanssivat hänen tahtinsa mukaan, hyppelivät edes takaisin ja pyörivät ympäri. Siellä he tanssivat käsi kädessä, kunnes pimeä peitti maan ja meren, ja heidän vahvat valkoiset jäsenensä ja kiiltävät kultakutrinsa hohtivat tummassa laaksossa.
Vastatullut poikanen tanssi heidän kanssaan ja oli iloissaan ja nukkui virkistävää unta laakerin ja myrtin ja meiramin lehdillä ja ajuruohon tuoksuvilla kukkasilla; ja hän nousi aamun sarastaessa ja kylpi virrassa ja hänestä tuli noiden sankaripoikien koulutoveri, ja hän unohti Iolkoksen ja isänsä ja kaiken entisen elämänsä. Mutta hänestä tuli vahva ja viisas tuolla Pelionin kauniilla kukkulalla vuoriston kylmässä, karkaisevassa ilmastossa. Hän oppi painimaan ja taistelemaan nyrkkitaistelua ja metsästämään ja soittamaan harppua; ja sitten hän oppi ratsastamaan, sillä vanhan Kheironin oli tapana antaa hänen nousta selkäänsä; ja hän oppi tuntemaan kasvien voiman ja parantamaan kaikenlaisia haavoja. Kheiron kutsui häntä Iasoniksi, parantajaksi, ja se on ollut hänen nimensä tähän päivään asti.
Kuinka Iason pudotti sandaalinsa Anauros-virtaan.
Kuluipa kymmenen vuotta, ja Iasonista kasvoi komea mies. Muutamat hänen tovereistaan olivat jo lähteneet, toiset taas olivat parhaillaan kasvamassa hänen rinnallansa. Asklepios oli mennyt Peloponnesokseen harjoittamaan ihmeellistä parannustointaan; ja jotkut sanovat, että hän saattoi herättää kuolleetkin henkiin. Ja Herakles oli mennyt Thebeen tekemään ihmeellisiä tekoja, jotka ihmisten kesken ovat tulleet sananparreksi. Ja Peleus oli nainut merinymfin ja hänen häistään puhutaan vielä tänäkin päivänä. Ja Aineias oli mennyt kotiinsa Troiaan, ja monta jaloa tarinaa saatte lukea hänestä ja kaikista niistä muistakin uroista, jotka olivat tuon hurskaan Kheironin oppilaita. Ja eräänä päivänä tapahtui, että Iason seisoi vuorella ja katseli pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen; ja Kheiron seisoi hänen vieressänsä ja tarkkasi häntä, sillä hän tiesi, että aika oli tullut.
Iason katseli ja näki Thessalian lakeudet, joilla lapithit syöttävät hevosiaan; ja Boibeis-järven ja sen joen, joka juoksee pohjoiseen päin Peneios-jokeen ja Tempen laaksoa kohden; ja hän katsoi pohjoiseen ja näki vuorenseinämän, joka suojelee Magnesian rannikkoa ja Olympoksen, Taivahisten asuinpaikan ja Ossan ja Pelionin, jolla hän seisoi. Sitten hän katsoi itään ja näki sinisen, kimaltelevan meren, joka ulottui kauas päivän koittoa kohden. Sitten hän katsoi eteläänpäin ja näki kauniin maan ja leveän, syvälle mantereeseen pistävän merenpoukaman rannoilla valkomuurisia kaupunkeja ja maataloja, joista savu sinisenä kohosi puiden lomitse; ja hän arvasi, että siinä oli Pagasain lahti ja Haimonian hedelmällinen alanko ja meren rannan Iolkos.
Sitten hän huokasi ja kysyi: "Onko totta, mitä uroot minulle ovat kertoneet, että minä olen tuon ihanan maan perillinen?"
"No, mitäpä hyvää siitä sinulle olisi, Iason, vaikka olisitkin tuon ihanan maan perillinen?"
"Minä ottaisin sen ja hallitsisin sitä."
"Mahtava mies on ottanut sen ja hallinnut sitä kauan. Oletko sinä voimakkaampi kuin hirmuinen Pelias?"
"Voin koettaa voimiani hänen kanssaan", Iason arveli; mutta Kheiron huokasi ja sanoi:
"Sinulla on monta vaaraa kestettävänä, ennenkuin hallitset meren rannan Iolkosta, monta vaaraa ja monta vastusta, paljon kurjuutta ja niin kummallisia seikkailuja vieraissa maissa, ettei sellaisia kukaan ennen ole kokenut."
"Sitä onnellisempi olen", Iason sanoi, "kun saan kokea sellaista, mitä kukaan ei ennen ole kokenut."
Ja Kheiron huokasi taas ja sanoi: "Kun siivet ovat kasvaneet, niin kotkanpojan täytyy jättää pesä. Tahdotko lähteä tuonne Iolkokseen, meren rannan kaupunkiin? Lupaa silloin minulle kaksi asiaa, ennenkuin menet."
Iason lupasi, ja Kheiron sanoi: "Kenen tavannetkin, niin älä puhuttele häntä tylysti ja pysy kerran antamassasi sanassa".
Iason ihmetteli, miksi Kheiron häneltä sellaista pyysi; mutta hän tiesi, että Kheiron oli ennustaja ja näki asiat, kauan ennenkuin ne olivat tapahtuneet. Hän siis lupasi ja juoksi vuorta alas ja lähti kohtaloansa kohden kuin mies.
Hän vaelsi vuorta alas pensaikkojen läpi ja ajuruohotöyräiden poikki, kunnes hän tuli viinitarhojen muureille ja laakson omena- ja oliivilehtoihin; ja oliivipuiden lomitse kohisi vaahdoten kevättulvien paisuttama Anauros.
Joen äyräällä istui nainen, aivan ryppyinen, vanha ja harmaa; hänen päänsä retkahteli hervottomana rinnoille ja hänen kätensä vapisivat voimattomina hänen helmassaan. Kun hän näki Iasonin, niin hän vikisi: "Kukahan kantaa minut joen poikki?"
Iason oli rohkea ja uskalias ja oli juuri hyppäämäisillään jokeen; mutta nyt hän epäröi hetkisen ennenkuin hyppäsi, niin kovasti kohisten ja kuohuen virta vyöryi eteenpäin, aivan ruskeana sateen liottamasta sorasta ja hopeajuovaisena sulavasta lumesta; ja hän kuuli, kuinka piikivet kumahtelivat virran pohjassa ja tärisyttivät kallioita, joilla hän seisoi, niinkuin sotajoukkojen kulkiessa yli kapean salmen ratsumiehet tömistävät ja pyörät jyrisevät.
Mutta eukko vikisi vikisemistään: "Minä olen vanha ja heikko, kaunis nuorukainen. Heran nimessä, kanna minut virran yli!"
Iason oli vastaamaisillaan hänelle tuimasti, mutta Kheironin sanat muistuivat hänen mieleensä.
Ja hän sanoi: "Heran, Taivahisten kuningattaren tähden, tahdon kantaa sinut virran yli, jollemme kumpikin huku puolitiehen".
Silloin eukko hyppäsi hänen selkäänsä niin ketterästi kuin vuorikauris; ja Iason hoippuroi jokeen ja oli ihmeissään; ja ensimmäisellä askeleella vesi ulottui hänen polviinsa asti.
Ensimmäisellä askeleella vesi ulottui hänen polviinsa ja toisella askeleella se ulottui hänen vyötäröilleen, ja kivet vyöryivät hänen jalkojensa ylitse ja ohitse ja luiskahtelivat hänen jalkojensa alta. Hän kahlasi hoiperrellen ja huohottaen, ja eukko kirkui hänen selässänsä:
"Pöllö, kun kastelit vaippani! Vai pilkkanasiko pidät minunlaistani eukkoparkaa?"
Iasonin teki mieli pudottaa eukko selästään veteen ja antaa hänen kulkea virran poikki omin neuvoin; mutta hän muisteli Kheironin sanoja ja sanoi vain: "Älähän hätäile, mummoseni, paraskin hevonen astuu toisinaan harhaan."
Viimein hän kompuroi rannalle ja laski eukon selästään virran äyräälle; ja vahva mies hänen täytyi ollakin, muutoin hän ei ikinä olisi päässyt tuon rajun veden yli.
Hän loikoi hetken aikaa huohottaen joen äyräällä ja hypähti sitten ylös jatkaakseen matkaansa, mutta hän katsahti sivumennen eukkoon, sillä hän ajatteli: "Kyllä hän sentään saisi hiukan kiittää minua".
Ja kun hän katsoi, niin eukko muuttui kauniimmaksi kuin kaikki naiset ja pitemmäksi kuin kaikki miehet maan päällä; ja hänen pukunsa kimalteli kuin kesäinen meri ja hänen jalokivensä loistivat kuin taivaan tähdet; ja hänen päätään verhosi huntu, joka oli kudottu auringonlaskun kultahattaroista; ja hunnun läpi hän katsoi Iasoniin suurin, lempein hiehonsilmin, suurin, lempein ja majesteetillisin silmin, jotka valaisivat koko laakson.
Iason lankesi polvilleen ja peitti kasvonsa käsiinsä. Ja nainen puhui: "Minä olen Olympoksen kuningatar, Zeuksen puoliso Hera. Niinkuin sinä kohtelit minua, niin minäkin tahdon kohdella sinua. Huuda minua hädän hetkellä ja koettele, voivatko Taivahiset unohtaa."
Kun Iason katsahti ylös, niin jumalatar kohosi maasta kuin hoikka valkoinen pilvenpatsas ja leijaili yli vuorten huippujen Olympoksen pyhää kukkulaa kohti.
Suuri pelko silloin valtasi Iasonin; mutta hetken perästä hänen mielensä keventyi; ja hän siunasi vanhaa Kheironia ja sanoi: "Todellakin kentauri on ennustaja ja tiesi, mitä tuleman piti, kun hän kielsi minua ketään tylysti puhuttelemasta, kenen hyvänsä kohtaisinkin."
Sitten hän lähti kulkemaan Iolkosta kohden; ja kulkiessaan hän huomasi pudottaneensa toisen sandaalinsa jokeen.
Kun hän kulki kadulla, niin kansa tuli ulos katsomaan häntä, niin korkeavartaloinen ja kaunis hän oli; mutta muutamat iäkkäämmät kuiskuttelivat keskenään, ja viimein yksi heistä pysähdytti Iasonin ja huusi hänelle: "Kaunis nuorukainen, ken olet ja mistä tulet; ja mitä asiaa sinulla on kaupunkiin?"
"Nimeni, ukkoseni, on Iason, ja minä tulen Pelionvuorelta, ja minulla on asiaa teidän kuninkaallenne Peliaalle; sanoppa siis minulle, missä hänen palatsinsa on."
Mutta vanhus hätkähti ja kalpeni ja sanoi: "Etkö sinä tunne oraakkelin ennustusta, poikani, kun noin rohkeasti kuljet läpi kaupungin, vaikka sinulla on sandaali vain toisessa jalassasi?"
"Minä olen muukalainen täällä enkä ole kuullut mitään oraakkelin ennustuksesta; mutta mitä sitten, vaikka minulla onkin vain yksi sandaali? Kadotin toisen Anaurokseen, virtaa vastaan taistellessani?"
Silloin vanhus katsahti kumppaneihinsa; ja yksi huokasi, ja toinen hymähti; viimein hän sanoi: "Tahdonpa selittää sinulle asian, muutoin sinä tietämättäsi syöksyt perikatoosi. Delfoin oraakkeli on sanonut, että mies, jolla on vain yksi sandaali, on ottava kuningaskunnan Peliaalta ja hallitseva sitä itse. Ole sentähden varuillasi, kun menet hänen palatsiinsa, sillä hän on julmin ja viekkain kaikista kuninkaista."
Silloin Iason nauroi kovasti kuin korskuva sotaori. "Hyviä uutisia, ukkoseni, sekä sinulle että minulle. Sillä siksi juuri olen tullutkin kaupunkiin."
Sitten hän astui pitkin askelin Peliaan palatsia kohden kaiken kansan ihmetellessä hänen ryhtiään.
Hän seisahtui ovikäytävään ja huusi: "Tule ulos, tule ulos, uljasPelias ja taistele kuningaskunnastasi kuin mies!"
Pelias tuli ulos hämmästyneenä ja huusi: "Ken olet, sinä uskalikko?"
"Minä olen Iason, Aisonin poika, kaiken tämän maan perillinen."
Silloin Pelias kohotti kätensä ja katseensa ja itki tai oli itkevinään; ja siunasi taivasta, joka oli tuonut hänelle takaisin hänen veljenpoikansa, jottei tämä häntä enää milloinkaan jättäisi. "Sillä", hän sanoi, "minulla on vain kolme tytärtä eikä yhtään poikaa, joka minut perisi. Sinä olet oleva minun perilliseni ja sinä saat hallita valtakuntaa minun jälkeeni ja naida tyttäristäni kenen itse tahdot; vaikka kurja on kuningaskunta, jonka sinä saat ja sen hallitsija, olkoon kuka hyvänsä, on surkuteltava mies. Mutta tule toki sisään, tule sisään saamaan kestitystä."
Hän veti Iasonin sisään, huolimatta tämän vastustelemisista, ja puheli hänelle niin rakkaasti ja kestitsi häntä niin hyvin, että hänen vihansa lauhtui. Iltasen jälkeen Iasonin kolme serkkua tuli saliin, ja hän ajatteli, että hän aivan mielihyvin ottaisi yhden heistä vaimoksensa.
Mutta viimein hän sanoi Peliaalle: "Minkätähden sinä näytät niin surulliselta, hyvä setä? Ja mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että tämä on kurja kuningaskunta ja sen hallitsija surkuteltava mies?"
Silloin Pelias taas huokasi raskaasti ja huokasi toisen ja huokasi kolmannenkin kerran, ikään kuin hänellä olisi ollut kerrottavana jokin kauhea kertomus ja häntä peloittaisi aloittaa; mutta viimein hän sanoi:
"Seitsemään pitkään vuoteen en ole viettänyt ainoatakaan rauhallista yötä; eikä saa viettää sekään, joka tulee minun jälkeeni, ennenkuin Kultainen talja on tuotu kotiin."
Sitten hän kertoi Iasonille tarun Phriksoksesta ja Kultaisesta taljasta; ja hän kertoi myöskin, vaikka se oli valhetta, että Phriksoksen henki kiusasi häntä, huutaen häntä yötä ja päivää. Ja hänen tyttärensä tulivat ja kertoivat samaa, sillä heidän isänsä oli heille opettanut osansa kullekin ja itkivät ja sanoivat: "Voi, ken tuonee kotiin Kultaisen taljan, että meidän setämme henki pääsisi lepoon; ja että saisimme levon mekin, joiden hän ei koskaan anna nukkua rauhassa!"
Iason istui hetken vaiti ja allapäin; sillä hän oli usein kuullut puhuttavan tuosta Kultaisesta taljasta, mutta hän piti sen takaisin tuomista toivottomana yrityksenä ja mahdottomana kenenkään kuolevaisen suorittaa.
Mutta kun Pelias näki hänen istuvan vaiti, niin hän alkoi puhella hänelle muista asioista ja mielisteli Iasonia yhä enemmän ja enemmän, puhuen hänelle ikäänkuin hän varmasti tulisi hänen seuraajakseen ja kysyen häneltä neuvoa valtakunnan asioissa, kunnes Iason, joka oli nuori ja suoraluontoinen, ei saattanut olla itsekseen sanomatta: "Eihän hän olekaan sellainen katala mies, jollaiseksi kansa häntä sanoo. Mutta minkätähden hän karkoitti minun isäni?" Ja hän kysyi rohkeasti Peliaalta: "Ihmiset sanovat sinua julmaksi ja verenhimoiseksi, mutta minun mielestäni sinä olet ystävällinen ja vieraanvarainen, ja sellainen kuin sinä olet minua kohtaan, tahdon minäkin olla sinua kohtaan. Mutta minkätähden sinä karkoitit minun isäni?"
Pelias hymyili ja huokasi. "Ihmiset ovat panetelleet minua siinä niinkuin kaikessa muussakin. Sinun isäsi oli tulossa vanhaksi ja väsyneeksi ja hän antoi valtakunnan minulle omasta vapaasta tahdostaan. Sinä saat nähdä hänet huomenna ja kysyä häneltä; ja hän on sanova sinulle samaa."
Iasonin sydän hytkähti, kun hän kuuli, että hän saisi nähdä isänsä; ja hän uskoi kaikki, mitä Pelias sanoi, unohtaen, ettei hänen isänsä ehkä uskaltaisi sanoa totuutta.
"On vielä yksi asia, johon tahtoisin kysyä sinulta neuvoa", Pelias sanoi; "sillä vaikka sinä olet nuori, näen sinulla kuitenkin olevan viisautta yli ikäsi. Minulla on naapuri, jota pelkään enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä. Minä olen nyt mahtavampi kuin hän ja saatan käskeä häntä; mutta minä tiedän, että jos hän saa jäädä meidän keskuuteemme, hän viimein syöksee minut perikatoon. Voitko sinä neuvoa minulle jonkin keinon, Iason, jolla voisin päästä tuosta miehestä?"
Hetken perästä Iason naurahtaen vastasi: "Jos olisin sinun sijassasi, niin lähettäisin hänet hakemaan tuota Kultaista taljaa; sillä jos hän kerran lähtee sitä hakemaan, niin ei sinun tarvitse pelätä hänen enää sinua vaivaavan?"
Silloin Peliaan suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn ja hänen silmänsä välähtivät ilkeästä ilosta; Iason huomasi sen ja hätkähti. Hänen mieleensä muistui tuon vanhan ukon varoitus, oma pariton sandaalinsa ja oraakkelin ennustus, ja hän huomasi joutuneensa ansaan.
Mutta Pelias vastasi tyynesti: "Poikani, niinpä teenkin."
"Sinä tarkoitat minua?" Iason huusi hypähtäen pystyyn, "siksi että minulla tänne tullessani on vain toisessa jalassa sandaali?" Ja hän kohotti nyrkkinsä kiukuissaan, mutta Pelias asettautui vastarintaan kuin susi; ja vaikea olisi ollut sanoa, kumpi heistä oli väkevämpi ja rajumpi.
Mutta hetken perästä Pelias puhui tyynesti: "Miksi olet niin äkkipikainen, poikani? Sinä, enkä minä, olet sanonut, mitä samottu on; miksi soimaat minua siitä, mitä en ole tehnyt? Jos sinä olisit käskenyt minua rakastamaan tuota miestä, josta puhuin, ja tekemään hänet vävypojakseni, niin olisin sinua totellut; entäpä jos minä tottelen sinua nytkin ja lähetän tuon miehen tavoittelemaan kuolematonta kunniaa. Enhän sillä tee pahaa sinulle enkä hänellekään. Yhden asian kuitenkin tiedän varmaan, sen, että hän lähtee, ja lähtee ilomielin; sillä hänen rinnassaan sykkii urhon sydän, joka rakastaa kunniaa ja häpeää sanansa rikkomista."
Iason näki joutuneensa ansaan, mutta hänen mieleensä muistui se toinen lupaus, jonka hän oli antanut Kheironille, ja hän mietti: "Entäpä jos kentauri olisi siinäkin ennustanut oikein ja tarkoittanut, että minun onnistuisi tuoda tuo talja takaisin!" Sitten hän huusi ääneen:
"Sinä olet hyvin puhunut, kavala setäni! Minä rakastan kunniaa ja uskallan pitää sanani. Tahdon mennä hakemaan tuota Kultaista taljaa. Lupaa minulle vain palkaksi, mitä sinulta nyt pyydän, ja pidä sanasi, niinkuin minäkin pidän sanani. Lupaa, että kohtelet lempeästi isääni minun poissaollessani kaikkinäkevän Zeuksen tähden ja annat minulle valtakunnan omakseni sinä päivänä, jolloin tuon takaisin Kultaisen taljan."
Silloin Pelias katsoi häneen ja tunsi melkein rakkautta häntä kohtaan kesken kaikkea vihaansa ja sanoi: "Minä lupaan ja tahdon täyttää lupaukseni. Eikä olekaan mikään häpeä antaa valtakuntaani sille miehelle, joka tuon taljan tuo."
Sitten he vannoivat lujat valat toisillensa; ja senjälkeen he menivät kumpikin sisään ja heittäytyivät nukkumaan.
Mutta Iason ei voinut nukkua, kun hän ajatteli ankaraa valaansa ja kuinka hänen täytyi se täyttää ypö yksinään ja varattomana ja ystävittä. Hän käänteli ja väänteli itseään vuoteessansa ja mietti milloin sitä milloin tätä keinoa; ja toisinaan tuntui kuin Phriksos olisi huutanut hänelle heikoin ja matalin äänin, ikäänkuin jostakin kaukaa meren takaa: "Anna minun tulla kotiin isieni luo ja päästä lepoon". Ja toisinaan hän oli näkevinään Heran silmät ja kuulevinaan uudestaan hänen sanansa: "Huuda minua hädän hetkellä ja koettele, voivatko Taivahiset unohtaa".
Ja aamulla hän meni Peliaan luo ja sanoi: "Anna minulle uhri, jotta uhraisin Heralle". Ja hän meni ja uhrasi uhrinsa; ja kun hän seisoi alttarin ääressä, niin Hera lähetti hänen mieleensä onnellisen ajatuksen, ja hän meni takaisin Peliaan luo ja sanoi:
"Jos sinä tarkoitat täyttä totta, niin anna minulle kaksi airutta, jotta he kävisivät kaikkien niiden Minyain ruhtinaitten luona, jotka olivat kentaurin kasvatteina minun tovereitani, niin että me varustaisimme yhdessä laivan ja lähtisimme kohden kohtaloamme."
Silloin Pelias kiitti hänen viisauttansa ja kiirehti lähettämään airueet matkalle; sillä hän sanoi itsekseen: "Menkööt vain kaikki ruhtinaat hänen kanssansa ja jääkööt sille matkalle niinkuin hänkin; sillä silloin minusta tulee koko Minyain valtias ja koko Hellaan mahtavin kuningas."
Kuinka Argo-laiva rakennettiin Iolkoksessa.
Airueet lähtivät liikkeelle ja huusivat kaikille Minyain urhoille:"Kuka uskaltaa lähteä hakemaan Kultaista taljaa?"
Ja Hera käänsi kaikkien ruhtinaiden mielet ja he tulivat miehissä laaksoistansa Pagasain keltaisille hietikoille. Ja ensinnä tuli mahtava Herakles leijonannahkoineen ja nuijineen ja hänen takanaan Hylas, hänen nuori aseenkantajansa, joka kantoi hänen nuoliaan ja joustaan, ja Tifys, tuo taitava perämies; ja Butes kaikista miehistä kaunein; ja Kastor ja Polydeukes kaksoset, lumotun joutsenen pojat, ja Kaineus, väkevin kuolevaisista, jota kentaurit turhaan koettivat tappaa ja latoivat hänen päälleen suuria honkia, mutta ei hän sittenkään ottanut kuollakseen; ja lisäksi tuli Zetes ja Kalais, Pohjatuulen siivekkäät pojat; ja Akhilleuksen isä, Peleus, jonka puoliso oli hopeajalkainen Thetis, meren jumalatar. Ja lisäksi tuli Telamon ja Oileus, joiden pojat, molemmat Aiaat, sittemmin taistelivat Troian lakeuksilla; ja Mopsos, tuo viisas tietäjä, joka osasi lintujen kieltä; ja Idmon, jolle Phoibos oli antanut taidon ennustaa tulevia asioita; ja Ankaios, joka osasi lukea tähdistä ja tunsi kaikki taivaiden piirit, ja Argos, tuo kuuluisa laivanrakentaja, ja vielä monta muuta urosta. Ja heillä oli kaikilla päässään kupariset ja kultaiset kypärit, joissa oli pitkät värjätyt jouhitöyhdöt ja yllä kirjaillut palttinapaidat panssaritakkien alla, ja jalassa kiillotetuista läkkilevyistä tehdyt säärystimet suojelemassa heidän polviaan taistelussa; ja kullakin miehellä oli olalla kilpi, joka oli tehty monesta päällekkäin asetetusta, paksusta härännahasta, ja hopeahelaisessa vyössä karaistusta pronssista taottu miekka; ja oikeassa kädessä pari keihästä, joiden varret olivat kovaa valkoista saarnipuuta.
Niin he tulivat Iolkokseen, ja koko kaupunki riensi heitä katsomaan eikä väsynyt ihailemasta heidän korkeaa vartaloaan ja heidän kauneuttaan ja heidän uljasta ryhtiänsä ja heidän panssaroitujen käsivarsiensa kimaltelua. Ja muutamat sanoivat: "Ei koskaan ole nähty sellaista urhojen paljoutta senjälkeen kuin helleenit valloittivat maani". Mutta naiset huokailivat heidän tähtensä ja kuiskailivat: "Voi, he menevät kaikki kuolemaansa kohden!"
Sitten he kaatoivat honkia Pelion-vuorelta ja veistelivät niitä kirveellä, ja Argos opetti heitä rakentamaan laivan, ensimmäisen sotalaivan, joka koskaan on purjehtinut meriä. He puhkaisivat siihen viidenkymmenen airon reiät — airon kullekin miehistön urholle — ja pikesivät sen sysimustalla piellä ja maalasivat sen kyljet tulipunaisiksi; ja he nimittivät sen Argolaivaksi Argoksen mukaan ja rakensivat sitä koko päivän. Ja illalla Pelias kestitsi heitä kuin kuningas ainakin, ja he nukkuivat hänen palatsinsa pylväskäytävässä.
Mutta Iason kulki pohjoiseen päin Traakian maahan, kunnes hän löysi Orpheuksen, tuon laulajaruhtinaan, joka oleskeli luolassaan Rhodope-vuoren juurella hurjien Kikoni-heimojen keskuudessa. Ja Iason kysyi häneltä: "Tahdotko jättää vuoresi, Orpheus, muinainen koulukumppanini, ja kulkea vielä kerran Strymon-virran poikki minun kanssani ja purjehtia Minyain urhojen kera Kultaista taljaa hakemaan ja lumota kaikki ihmiset ja hirviöt laulusi ja soittosi tenholla?"
Silloin Orpheus huokasi: "Olenhan jo kylliksi kovia kokenut ja väsyksiin asti kiertänyt maita ja mantereita senjälkeen kuin olin Kheironin luolassa merenrannan Iolkoksen äärillä! Turhia ovat laulutaito ja ääni, jotka jumalataräitini minulle antoi; turhaan olen minä laulanut ja vaivaa nähnyt; turhaan menin minä Tuonelaan ja lumosin kaikki Hadeen kuninkaat voittaakseni takaisin vaimoni Eurydikeen. Sillä minä voitin hänet, rakastettuni, mutta menetin hänet jälleen samana päivänä ja vaelsin mielettömänä aina Egyptiin ja Libyan hietikoille asti ja kaikkien merien saarille kauhean paarman ajamana, ja turhaan minä lumosin ihmisten sydämet ja villit metsän pedot ja puut ja hengettömät kivet lauluni ja soittoni tenholla, minä annoin rauhaa, mutta en löytänyt sitä itse. Mutta viimein äitini, Kalliope vapahti minut ja toi minut lepoon kotia; ja minä asun nyt yksin tässä luolassa hurjien Kikoni-heimojen keskuudessa ja lauhdutan heidän rajuja sydämiään soitolla ja Zeuksen lempeillä laeilla. Ja nyt minun taas täytyy lähteä kulkemaan ja vaeltaa kaiken maailman ääriin saakka, kauas tuntemattomaan pimeyteen, Itäisen meren äärimmäisille aalloille asti. Mutta mitä on säädetty, sen täytyy tapahtua, ja ystävän pyyntöä tulee totella, sillä anojia auttavat Zeuksen tyttäret, ja se, joka kunnioittaa heitä, kunnioittaa häntäkin."
Sitten Orpheus nousi ylös huoaten ja otti harppunsa ja meni Strymonin yli. Hän vei Iasonin lounatta kohden ylös Haliakmonin rantoja ja poikki Pindoksen sivuhaarojen Zeuksen kaupunkiin, Dodonaan, joka sijaitsi pyhän järven ja tulta huokuvan lähteen rannalla. Ja Orpheus vei Iasonin tuon pyhän tammen luo, johon ennen muinoin musta kyyhkynen istahti ja muuttui Zeuksen papittareksi ja antoi oraakkelivastauksia kaikille ympäröiville kansoille. Ja hän käski Iasonia katkaisemaan tammesta oksan ja uhraamaan Zeukselle ja Heralle; ja Iason otti oksan, ja he palasivat Iolkokseen ja naulasivat sen laivan kokkaan.
Viimein laiva saatiin valmiiksi, ja urhot koettivat työntää sitä vesille; mutta se oli liian raskas heidän saada liikkeelle, ja sen köli vaipui syvälle hietaan. Urhot katselivat neuvottomina toisiaan, mutta Iason puhui ja sanoi: "Kysykäämme neuvoa taikaoksalta; ehkä se voi meitä auttaa pulastamme".
Silloin tuli ääni oksasta, ja Iason kuuli ne sanat, jotka se sanoi, ja käski Orpheusta soittamaan harppua ja urhoja sillä aikaa seisomaan laivan ympärillä honkaiset telat kädessä auttaakseen laivaa merta kohden.
Orpheus otti harppunsa ja aloitti tenholaulunsa: "Kuinka suloista on keinua, laineilla ja hypellä aallolta aallolle, kun tuuli laulaa iloisesti köysissä ja airot kimaltelevat vaahdossa! Kuinka ihanaa on purjehtia valtamerta ja nähdä uusia kaupunkeja ja ihmeellisiä maita ja tulla kotiin lastattuna aarteilla ja voittaa ikuista mainetta!"
Kun Argo-laiva kuuli hänen sanansa, alkoi se ikävöidä merelle; ja sen jokainen hirsi alkoi väristä ja hytkähdellä aina kokasta peräkeulaan asti, ja laiva hypähti teloille ja syöksi eteenpäin kuin uljas hevonen; ja urhot peittivät tien männynrungoilla, kunnes se syöksähti kohisevaan mereen.
Sitten he lastasivat laivaan ruokaa ja juomaa ja vetivät köysiastuimet laivaan ja asettuivat kukin airolleen ja soutivat Orpheuksen soiton tahdissa; pois etelää kohden he soutivat lahden poikki; ja rantakalliot olivat aivan mustana katselevaa kansaa, ja naiset itkivät ja miehet hurrasivat noiden jalojen urhojen lähtiessä.
Kuinka Argonautit purjehtivat Kolkhiiseen.
Mitä sitten tapahtui, lapsukaiseni, on kerrottu — jos se sitten on totta tai ei — vanhoissa runoissa, joita te joskus saatte itsekin lukea. Ne ovat pitkiä vanhanaikaisia runoja, pitkiä vanhanaikaisia vieriviä runosäkeitä; ja niitä on nimitetty Orpheuksen lauluiksi eli Orphikoiksi tähän päivään asti. Ja niissä kerrotaan kuinka urhot tulivat Aphetain lahden tuolle puolen ja odottivat lounastuulta ja valitsivat itselleen kapteenin miehistöstään, ja kuinka kaikki äänestivät Heraklesta, koska hän oli isoin ja väkevin; mutta Herakles kieltäytyi ja ehdotti Iasonia, koska tämä oli heistä kaikista viisain. Niin Iason valittiin kapteeniksi; ja Orpheus teki rovion ja tappoi härän ja uhrasi sen Herralle ja kutsui kaikki uroot piiriin sen ympärille, kunkin miehen oliiviseppele päässään, ja käski heidän pistää miekkansa härkään. Sitten hän täytti kultaisen maljan härän verellä ja vehnäjauhoilla ja hunajalla ja viinillä ja kitkerällä, suolaisella merivedellä ja käski urhojen maistaa sitä.
Jokainen maistoi maljasta ja antoi sen käydä kädestä käteen, ja he vannoivat lujan valan ja ottivat todistajiksi päivän ja yön ja siniharjaisen meren, joka elähdyttää maata, ja lupasivat, että uskollisesti auttaisivat Iasonia Kultaisen taljan etsinnässä; että jokaisen, joka peräytyisi tai olisi tottelematon tai rikkoisi lupauksensa, saavuttaisivat rangaistus ja Erinnyit, jotka vainoavat syyllisiä.
Sitten Iason sytytti rovion ja poltti härän raadon; ja he palasivat laivaansa ja purjehtivat itää kohden, kuten miehet, jotka menevät suorittamaan tärkeätä työtä; ja se paikka, josta he lähtivät, sai siitä päivästä nimekseen Aphetai, purjehduspaikka. Kolme tuhatta vuotta ja enemmänkin on kulunut siitä kuin he purjehtivat noille Idän tuntemattomille merille; ja suuria kansoja on noussut ja kadonnut sen jälkeen, ja moni myrsky on riehunut yli maan, ja moni mahtava sotalaiva, jonka rinnalla Argo oli vain pieni vene, on kyntänyt meriä; englantilaiset ja ranskalaiset, turkkilaiset ja venäläiset ovat sittemmin purjehtineet noita vesiä; mutta tuon pienen Argo-laivan maine elää iäti, ja sen nimi on tullut sananparreksi ihmisten kesken.
Niin he purjehtivat Skiathos-saaren ja Sepias-niemen ohi ja kääntyivät pohjoiseen Pelionia kohden. Niin he kulkivat pitkin Magnesian pitkää rannikkoa, oikealla puolellaan aava meri ja vasemmalla vanha Pelion, jonka tummia hongikoita ja lumipeitteisiä huippuja pilvet kiertelivät. Ja heidän sydämensä ikävöi tuota vanhaa rakasta vuorta ja he muistelivat muinoisia hauskoja päiviä ja lapsuutensa leikkejä ja metsästystään ja opiskeluaan vuorenjuurella olevassa luolassa. Ja viimein Peleus puhui: "Laskekaamme maihin tälle rannalle, ystäväni, ja kiivetkäämme vielä kerran vanhalle rakkaalle kukkulalle. Olemme menossa vaaralliselle matkalle; ja ken tietää, tokko enää milloinkaan saamme Pelionia nähdä? Menkäämme opettajamme Kheironin luo ja pyytäkäämme hänen siunaustaan matkallemme. Ja minulla on poikakin hänen luonaan, jota hän kasvattaa niinkuin hän kerran minuakin kasvatti — se poika, jonka minulle antoi Thetis, tuo hopeajalkainen merenjumalatar. Hänet minä sain kiinni luolasta ja kesytin, vaikka hän seitsemän kertaa muutti muotoansa. Pidellessäni häntä käsissäni hän muuttui vedeksi ja höyryksi ja leiskuvaksi liekiksi ja kallioksi ja mustaharjaiseksi leijonaksi ja pitkäksi, komeaksi puuksi. Mutta minä pidin yhä häntä käsissäni enkä päästänyt, kunnes hän otti jälleen oman muotonsa, ja sitten minä vein hänet isäni taloon ja voitin hänet puolisokseni. Ja kaikki Olympoksen hallitsijat tulivat meidän häihimme, ja taivas ja maa iloitsi, kun Taivahinen otti puolisokseen kuolevaisen miehen. Ja sallikaa minun nyt nähdä poikani; sillä usein en häntä saa nähdä täällä maan päällä; maineikas hänestä tulee, mutta lyhytikäinen ja hän on kuoleva nuoruutensa kukoistuksessa."
Silloin Tifys, perämies, laski heidät rantaan Pelionin kallioiden alle; ja he kulkivat vuorta ylös jylhien hongikkojen läpi kentaurin luolaa kohden.
He saapuivat lumipeitteisen kukkulan juurelle ja astuivat luolan hämärään saliin; ja näkivät ison kentaurin makaavan ja oikovan jykeviä jäseniään kalliolla; ja hänen vieressään seisoi Akhilleus, tuo lapsi, jota ei mikään teräase voinut haavoittaa, ja soitti perin ihanasti harppuansa, sillävälin kuin Kheiron häntä hymyillen kuunteli.
Kheiron hypähti ylös ja lausui heidät tervetulleiksi ja suuteli heitä kutakin ja asetti heidän eteensä juhla-aterian, sianlihaa, hirvenpaistia ja hyvää viiniä; ja nuori Akhilleus palveli heiltä ja kantoi kultaista maljaa ympäri. Illallisen jälkeen urhot taputtivat käsiänsä ja pyysivät Orpheusta laulamaan; mutta hän kieltäytyi ja sanoi: "Kuinka minä, joka olen nuorempi, laulaisin; ennen kuin meidän iäkäs isäntämme?" Silloin he pyysivät Kheironia laulamaan ja Akhilleus toi hänelle harpun. Ja Kheiron aloitti ihmeellisen laulun; kuuluisan tarinan muinaisista ajoista, kentaurien ja lapithien taistelusta, jonka ehkä vielä saatte nähdä marmoriin hakattuna. Hän lauloi, kuinka hänen veljensä joutuivat hulluudessaan perikatoon, kun he olivat päihtyneet viinistä; ja kuinka he ja urhot tappelivat kynsin ja hampain ja viinipikarein; ja kuinka he raivoissaan kiskoivat honkia maasta ja viskoivat suuria kivilohkareita, niin että vuoret kumisivat tappeluista ja laajat maa-alueet hävitettiin; ja kuinka viimein lapithit karkoittivat heidät asuinpaikoiltaan, Thessalian hedelmällisiltä lakeuksilta, Pindos-vuoren yksinäisiin rotkoihin, niin että Kheiron jäi ypö yksikseen. Ja urhot ylistivät hänen lauluansa oikein sydämensä pohjasta, sillä muutamat heistä olivat olleet mukana tuossa suuressa taistelussa.
Sitten Orpheus otti lyyransa ja lauloi Kaaoksesta ja tämän ihmeellisen maailman luomisesta ja kuinka kaiken alkuna oli Rakkaus, joka ei voinut elää yksin syvyyksissä. Ja kuin hän lauloi, niin hänen äänensä kohosi luolasta kallioiden ja puiden latvojen ja tammi- ja honkanotkojen yli. Ja puut kumarsivat päänsä, kun ne kuulivat hänen laulunsa, ja harmaat kalliot halkeilivat ja kaikuivat ja metsän pedot hiipivät lähelle kuuntelemaan; ja linnut jättivät pesänsä ja leijailivat luolan ympärillä. Ja vanha Kheiron taputti käsiänsä ja tömisti kavioillaan tannerta tuon ihmeellisen laulun tenhoamana.
Sitten Peleus suuteli poikaansa ja itki, ja urhot menivät laivalleen; ja Kheiron tuli heitä saattamaan ja itki ja suuteli heitä kutakin erikseen ja siunasi heitä ja lupasi heille suurta mainetta. Ja urhot itkivät, kun he jättivät Kheironin, siksi kunnes heidän jalot sydämensä eivät jaksaneet itkeä enempää; sillä hän oli ystävällinen ja oikeutta harrastava ja hurskas ja viisaampi kuin kaikki eläimet ja ihmiset. Sitten kentauri nousi eräälle kukkulalle ja rukoili heidän edestään, että he saisivat terveinä ja reippaina palata kotiin; ja uroot soutivat poispäin ja katselivat häntä, kun hän seisoi rantakalliolla isot kädet kohotettuina taivasta kohden ja valkeat hapset liehuen tuulessa; ja he jännittivät silmiänsä ja katselivat häntä, niin kauan kuin vähänkin saattoivat nähdä, sillä he tunsivat sydämissään, etteivät saisi häntä enää milloinkaan nähdä.
Senjälkeen he soutivat pitkää, hyrskyistä merta, Olympoksen, Taivahisten asuinpaikan, ja Athoksen metsärantaisten lahtien ja Samothrakeen pyhän saaren ohi; ja he purjehtivat Lemnos-saaren ohi Hellespontoksen ja Abydoksen kaidan salmen läpi ja niin eteenpäin Propontiiseen asti, jota me nyt nimitämme Marmaran mereksi. Ja siellä ne tapasivat Kytsikoksen, Dolioonien hallitsijan, ja — niin runot kertovat — oli Aineiaan poika, tuon jalon urhon, josta vielä joskus saatte kuulla monta tarinaa, sillä Homeros kertoo meille, kuinka Aineias taisteli Troian luona, ja Vergilius kuinka hän purjehti pois ja perusti Rooman; ja viime aikoihin asti on luultu, että hänestä vanhat brittiläiset kuninkaatkin polveutuivat. Kytsikos lausui uroot tervetulleiksi, sillä hänen isänsä oli ollut Kheironin oppilaita. Hän lausui heidät tervetulleiksi ja kestitsi heitä ja varusti heidän laivaansa viljaa ja viiniä ja vaippoja ja peitteitä — niin runot kertovat — ja paitoja, joiden tarpeessa uroot epäilemättä olivatkin.
Mutta yöllä, kun uroot makasivat, heidän päälleen karkasi hirmuisia miehiä, jotka elivät vuorilla karhujen kanssa. He olivat näöltään kuin titaanit tai gigantit, sillä heillä oli kuusi käsivartta kullakin ja he käyttivät aseinaan nuoria mäntypuita. Mutta ennen aamua Herakles tappoi heidät kaikki kuolettavilla myrkkynuolillaan; mutta heidän joukossaan hän pimeässä surmasi Kytsikoksenkin, tuon vieraanvaraisen ruhtinaan.
Sitten uroot menivät laivaansa ja asettuivat airoilleen, ja Tifys käski heidän heittää maalle varppiköydet ja lähteä rannasta. Mutta hänen puhuessaan tuulenpuuska tuli ja riehui Argon ympärillä ja sekoitti köydet, niin ettei kukaan voinut niitä irroittaa. Silloin Tifys heitti peräsimen kädestään ja huusi: "Tämän ovat jumalat lähettäneet." Mutta Iason meni kokkaan ja kysyi neuvoa taikaoksalta.
Taikaoksa puhui ja vastasi: "Tämä tapahtuu senvuoksi, että olette surmanneet ystävänne Kytsikoksen. Teidän täytyy lepyttää hänen henkensä tai ette milloinkaan pääse lähtemään tältä rannikolta."
Iason palasi murheissaan kokasta ja kertoi uroille, mitä oli kuullut. He hyppäsivät rannalle ja etsivät aamuun asti; ja aamun koittaessa he löysivät noiden hirveitten petojen ruumiiden keskeltä Kytsikoksen ruumiin yltä yleensä vereen ja tomuun tahraantuneena. Ja he itkivät vieraanvaraista isäntäänsä ja panivat hänet kauniille vuoteelle ja loivat korkean kummun hänen yllensä ja uhrasivat mustia lampaita hänen haudallaan, ja Orpheus lauloi hänelle lumoavan tenholaulun, jotta hänen henkensä olisi saanut rauhan. Sitten he pitivät kilpaleikkejä haudalla sen ajan tavan mukaan, ja Iason antoi palkinnon jokaiselle voittajalle. Ankaiokselle hän antoi kultaisen pikarin, sillä hän paini parhaiten, ja Herakles sai hopeaisen maljan, sillä hän oli kaikista väkevin; ja Kastor, joka ratsasti parhaiten, sai kultaisen kypärin; ja Polydeukes, paras nyrkkitaistelija, sai kauniisti kirjotun maton ja Orpheus sai palkaksi laulustansa kultasiipisen sandaalin. Mutta Iason oli itse paras jousimies, ja Minyain uroot seppelöivät hänet oliiviseppeleellä; ja sitten — niin runot kertovat — kunnon Kytsikoksen henki leppyi, ja uroot saattoivat jatkaa rauhassa matkaansa.
Mutta kun Kytsikoksen vaimo kuuli, että hänen miehensä oli kuollut, niin hänkin kuoli surusta; ja hänen kyyneleistään syntyi kirkasvetinen lähde, joka kumpusi koko vuoden umpeensa.
Sitten uroot soutivat pois — niin runot kertovat — pitkin Mysian rannikkoa, ja ohi Rhyndakos-joen suun, kunnes he saapuivat samaan lahteen, jota Arganthonion pitkät harjanteet ja korkeat basalttikalliot suojelevat. Ja siellä he laskivat laivansa rantaan keltaiselle hiekalle ja käärivät kokoon purjeet ja ottivat maston alas ja sitoivat sen kiinni tukipuuhun. Sitten he laskivat köysiportaat ja menivät maihin urheilemaan ja lepäämään.
Herakles meni jousi kädessä metsään ajamaan peuroja. Ja Hylas, tuo kaunis poika, hiipi hänen perästään ja seurasi häntä salaa, kunnes hän eksyi rotkoihin ja istahti väsyneenä lepäämään metsälammen partaalle. Vesinymfit tulivat häntä katselemaan ja rakastuivat häneen ja veivät hänet syvälle lammen pohjaan leikkikumppanikseen, elämään iäti nuorena ja onnellisena. Herakles haki häntä turhaan ja huusi hänen nimeänsä, niin että vuoret kaikuivat. Mutta Hylas, syvällä läikkyvän lammen pohjassa, ei kuullut hänen ääntänsä. Ja sillä aikaa kuin Herakles samoili metsiä häntä hakien, nousi hyvä purjetuuli, eikä Heraklesta löydetty mistään; ja Argo purjehti pois ja jätti Herakleen, eikä hän saanut koskaan nähdä jaloa Phasis-virtaa.
Sitten minyalaiset tulivat kurjaan maahan, jossa Amykos-jättiläinen hallitsi eikä pitänyt ensinkään lukua Zeuksen laeista, vaan vaati kaikki muukalaiset kanssaan nyrkkitaisteluun ja surmasi kaikki, jotka hän voitti. Mutta Polydeukes, tuo suuri nyrkkitaistelija, antoi hänelle niin ankaran iskun, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista saanut, ja surmasi hänet; ja sitten minyalaiset purjehtivat edelleen Bosporos-salmea, kunnes saapuivat Fineuksen, tuon julman Bithynian kuninkaan kaupunkiin. Zetes ja Kalais olivat pyytäneet Iasonia laskemaan maihin sinne, siksi että heillä oli siellä työ tehtävänä.
Ja he laskivat rantaan ja kulkivat kaupunkia kohden metsien läpi, jotka olivat aivan valkoisina lumesta; ja Fineus tuli heitä vastaan laihan ja surkean näköisenä ja sanoi: "Tervetultuanne, jalot urhot, tänne kurjuuden pesään, tänne rajujen tuulten ja pakkasen maahan; koetan kestitä teitä, minkä parhaiten voin". Ja hän vei heidät sisään ja asetti ruokaa heidän eteensä; mutta ennenkuin he ennättivät koskeakaan ruokaan, tuli lentäen kaksi kauheata hirviötä, joiden kaltaisia he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Niillä oli kauniiden neitojen kasvot ja hiukset, mutta haukkojen, siivet ja kynnet; ja ne kaappasivat ruoan pöydältä ja lensivät rääkyen pois kattojen yli.
Silloin Fineus löi rintaansa ja huusi: "Ne ovat harpyioita, nimeltään Tuuliaispää ja Nopsajalka, Thaumaan ja Elektra-nymfin tyttäriä, ja ne ryöstävät meitä yötä ja päivää. Ne veivät pois Pandareonin tyttäret, joita kaikki jumalat ovat siunanneet; sillä Afrodite ruokki heitä Olympoksen hunajalla ja maidolla ja viinillä; Hera antoi heille kauneutta ja viisautta, ja Athene opetti heille kaikkia taiteita; mutta kun he tulivat omiin häihinsä, niin harpyiat sieppasivat heidät molemmat ja veivät heidät Erinnyoiden orjiksi, kurjuudessa elämään koko ikänsä. Ja nyt nuo harpyiat vainoavat minua ja minun kansaani ja Bosporosta kauheilla myrskyillä, ja sieppaavat pois meidän ruokamme pöydiltämme, niin että me näännymme nälkään kaiken rikkautemme keskellä."
Silloin nousivat Zetes ja Kalais, Pohjatuulen siivekkäät pojat, ja sanoivat: "Etkö tunne meitä, Fineus, ja näitä siipiä, jotka kasvavat selästämme?" Ja Fineus peitti kauhuissaan kasvonsa; mutta hän ei vastannut sanaakaan.
"Koska sinä olet petturi, Fineus, niin harpyiat sinua yötä ja päivää vainoavat. Missä on meidän sisaremme Kleopatra, sinun vaimosi, jota sinä pidit vankeudessa? Ja missä ovat hänen molemmat lapsensa, jotka siinä raivoissasi teit sokeiksi häijyn naisen pyynnöstä ja heitit kallioille kuolemaan? Vanno meille, että teet oikeutta sisarellemme, ja heität huoneestasi tuon ilkeän naisen; silloin me tahdomme vapauttaa sinut kiusaajistasi ja karkoittaa nuo vihuri-immet etelään; mutta jollet lupaa, niin me puhkaisemme sinulta silmät, niinkuin sinä puhkaisit omilta pojiltasi."
Silloin Fineus vannoi heille ankaran valan ja ajoi pois tuon ilkeän naisen; ja Iason otti nuo molemmat lapsiraukat ja paransi heidän silmänsä taikayrteillä.
Mutta Zetes ja Kalais nousivat surullisina seisomaan ja sanoivat: "Hyvästi jääkää nyt, urhot kaikki; hyvästi jääkää rakkaat kumppanimme, joiden kera ennen muinoin leikimme Pelionin päivänpaisteisina rinteillä; sillä kova kohtalo on meille annettu, ja se päivä on viimein tullut, jolloin meidän täytyy ruveta ajamaan takaa vihuri-impiä yli maiden ja merien; ja jos me saamme ne kiinni; niin ne kuolevat, mutta muutoin pitää meidän itse kuolla."
Silloin kaikki uroot itkivät; mutta nuo molemmat nuorukaiset lehahtivat lentoon ja kohosivat korkealle ilmaan harpyioita takaa ajamaan, ja tuulien taistelu alkoi.
Ja uroot olivat ääneti ja vapisivat, kun he kuulivat vihurien kiljunnan, ja palatsin perustukset ja koko kaupunki horjuivat, ja suuria kiviä lohkeili kallioista ja metsien hongat kallistuivat maahan, pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen, ja Bosporos vaahtosi valkoisena, ja pilvet musertuivat kallioihin.
Viimein taistelu taukosi, ja harpyiat pakenivat rääkyen etelää kohden, ja Pohjatuulen pojat syöksyivät heidän jälkeensä ja toivat kirkasta päivänpaistetta kaikkialle, mistä kulkivat. Monta monituista penikulmaa he kulkivat: yli kaikkien Kykladien ja kauas lounaiseen poikki Hellaan, kunnes he tulivat Ionian merelle. Siellä he hyökkäsivät Akheloos-joen laskusuulla olevien Ekhinades-saarten kimppuun, ja noita saaria nimitettiin monta sataa vuotta Vihurisaariksi. Mutta minne Zetes ja Kalais lopulta joutuivat, sitä en tiedä, sillä uroot eivät nähneet heitä koskaan enää. Toiset sanovat, että Herakles kohtasi heidät ja joutui riitaan heidän kanssansa ja surmasi heidät nuolillaan; toiset taas sanovat, että he nääntyivät kesäauringon helteeseen ja että Auringonjumala hautasi heidät Kykladeille, kauniille Tenos-saarelle, ja heidän hautansa oli siellä nähtävänä monta sataa vuotta ja sillä haudalla oli patsas, joka kääntyi jokaisen tuulen mukana. Mutta raivoisat myrskyt ja vihurit ovat vainonneet Bosporosta tähän päivään asti.
Mutta Argonautit purjehtivat itään päin ja ulos aavalle merelle, jota me nyt nimitämme Mustaksimereksi, mutta silloin sitä nimitettiin Eukseinokseksi. Eikä yksikään helleeni ollut silloin vielä sen vesiä purjehtinut, ja kaikki pelkäsivät sitä kammottavaa merta ja sen kareja ja matalikkoja ja sumuja ja purevia, jäädyttävän kylmiä myrskytuulia; ja siitä kerrottiin kummia juttuja, kokonaan perättömiä tai puoleksi tosia, kuinka se pohjoisessa ulottui aina maailman loppuun ja sakeaan Mädänneeseen mereen ja ikuiseen yöhön ja kuoleman valtakuntaan asti. Senvuoksi urhot vapisivat kaikesta uljuudestaan huolimatta saapuessaan tuolle myrskyävälle Mustallemerelle ja nähdessään sen ääretönnä leviävän edessään, niin kauas kuin silmä kantoi.
Ensiksi puhui Orpheus ja varoitti heitä: "Nyt me tulemme niille liikkuville sinisille kallioille, joista minua varoitti äitini, Kalliope, tuo kuolematon Muusa."
Pian he näkivätkin sinisten kallioiden loistavan kuin lasisten linnojen ja tornien, ja niistä lähti jääkylmä viima, joka värisytti kaikkien uroiden sydämiä. Kun he lähenivät, niin he saattoivat nähdä, kuinka kalliot keikkuivat halkoessaan meren pitkiä aaltoja ja kuinka ne rytisten iskivät yhteen, niin että jyrinä kuului kauas kaikille suunnille. Meri ryöpsähti korkeaksi patsaaksi niiden välissä ja kihisi ja kuohui valkoisena vaahtona niiden ympärillä; ja niiden huiput heilahtivat korkealle ilmaan tuulen kiitäessä vinkuen niiden lomitse.
Pelko valtasi uroiden mielet, ja sydän kurkussa he nojasivat airoihinsa; mutta Orpheus huusi Tifys-perämiehelle: "Niiden välistä meidän täytyy kulkea; katso eikö siellä näy mitään aukkoa, josta pääsisi kulkemaan, ja ole rohkea, sillä Hera on meidän kanssamme." Mutta Tifys, tuo taitava perämies seisoi ääneti, suu tiiviisti suljettuna, kunnes hän näki haikaran lentävän maston tasalla kallioita kohden ja leijailevan hetkisen niiden edessä ikäänkuin hakien läpimenopaikkaa. Silloin hän huusi: "Hera on lähettänyt meille luotsin; seuratkaamme tuota viisasta lintua".
Haikara räpytteli hetken aikaa edes takaisin, kunnes se huomasi piilossa olevan aukon, ja syöksähti siihen kuin nuoli, uroiden odottaessa, mitä tapahtuisi.
Siniset vuoret jysähtivät yhteen, kun lintu nopeasti lensi niiden lävitse; mutta ne repäisivät vain yhden höyhenen sen pyrstöstä ja törmättyään yhteen ne taas ponnahtivat kauas erilleen toisistansa.
Silloin Tifys rohkaisi uroita, ja he hurrasivat; ja airot taipuivat kuin pajunvitsat heidän käsissään, kun he syöksyivät noiden yhteen iskeytyvien jäävuorien kuoleman kylmien, sinisten huulten väliin. Mutta ennenkuin vuoret taas ennättivät törmätä yhteen, he olivat päässeet niiden lävitse ja soutivat vahinkoa kärsimättä aukeaa merta.
Sen jälkeen he purjehtivat monta vaivaa ja vastusta kokien pitkin Aasian rannikkoa Mustanniemen ja thynojen maan sivuitse, jossa vuolas Thymbrios ja kalarikas Sangarios-virta purkavat vetensä Eukseinokseen, ja viimein he tulivat Susi-virralle ja vieraanvaraisen Susi-kuninkaan luo. Siellä kuoli kaksi uljasta urosta, Idmon ja Tifys, tuo viisas perämies. Toinen kuoli ilkeään tautiin, ja toisen tappoi villisika. Uroot loivat kummun heidän ruumiittensa ylle ja pystyttivät airon kummun huipulle ja jättivät heidät sinne yhdessä nukkumaan kaukaiselle Lykian rannikolle. Mutta Idas tappoi villisian ja kosti Tifyksen kuoleman; ja Ankaios tarttui peräsimeen, ja asettui Tifyksen sijalle ja ohjasi itää kohden.
Ja he purjehtivat Sinopen ja monen mahtavan virran suun ohi ja monen barbaariheimon ja amatsoonien, noiden Idän sotaisten naisten, alueiden ohi, kunnes he kuulivat alasinten kalketta ja palkeiden puhkunaa, jota jatkui kaiken yötä, ja näkivät kuinka pajan tulet säihkyivät säkeniä lennätellen vuoren rotkojen pimeydessä; sillä he olivat saapuneet khalybien asuinpaikoille, noiden iäti väsymättömien seppien, jotka palvelevat julmaa sodanjumalaa, Aresta, takoen aseita yötä ja päivää.
Päivän koittaessa he katsoivat itään ja puolitiessä meren ja taivaan välillä he näkivät lumipeitteisten vuorenhuippujen törröttävän ja hohtavan huikaisevan valkoisina pilvien yläpuolella. Ja he ymmärsivät tulleensa Kaukasokseen, kaiken maailman loppuun, Kaukasokseen, joka on korkein kaikista vuorista ja kaikkien Idän jokien isä. Sen huipuilla makaa kallioon kahlehdittuna titaani, jonka sydäntä korppikotka raatelee, ja sen juurella jylhät metsät ympäröivät Kolkhiin salaperäistä maata.
He soutivat kolme päivää itää kohden, ja yhä korkeammalle kohosi Kaukasos heidän edessänsä, ja viimein he näkivät tumman Phasis-virran syöksyvän päistikkaa mereen ja Aietes-kuninkaan, Auringon pojan, kultaisten kattojen kimaltelevan puiden yllä.