Silloin Ankaios, perämies, puhui ja sanoi: "Me olemme nyt viimeinkin päässeet matkamme päähän, sillä tuolla näkyvät Aieteen katot ja ne metsät, joissa kaikki myrkyt kasvavat; mutta kuka saattaa meille sanoa, mihin niistä Kultainen talja on kätketty? Monta vaivaa ja vastusta meidän täytyy vielä kokea, ennenkuin sen löydämme ja saamme viedyksi kotiin Kreikkaan."
Mutta Iason rohkaisi uroita, sillä hänen mielensä oli uljas ja miehuullinen; ja hän sanoi: "Tahdonpa mennä yksin Aieteen luokse, niin Auringon poika kuin hän onkin, ja koetan taivuttaa hänet kauniin sanoin. Se on viisaampaa, kuin että menemme sinne yhdessä ja joudumme heti kahakkaan." Mutta minyalaiset eivät tahtoneet jäädä jälkeen, ja niin he soutivat rohkeasti jokea ylös.
Ja Aietes näki unen, ja se täytti hänen sydämensä pelolla. Hän näki unessa loistavan tähden, joka putosi hänen tyttärensä helmaan; ja hänen tyttärensä, Medeia, otti sen iloiten vastaan ja vei sen virran rannalle ja heitti sen veteen, ja vuolas virta vei sen mukanaan kauas Eukseinos-mereen.
Silloin hän hypähti ylös peloissaan ja käski palvelijoittensa tuoda hänen vaununsa, jotta hän ajaisi joen rannalle ja lepyttäisi nymfit ja uroot, joiden henget kummittelivat virran äyräillä. Hän meni joelle kultaisissa vaunuissaan, ja hänen rinnallaan istuivat hänen tyttärensä, Medeia, tuo kaunis velhotyttö, ja Khalkiope, joka oli ollut Phirksoksen puolisona, ja hänen perästään tuli suuri joukko palvelijoita ja sotamiehiä, sillä hän oli rikas ja mahtava ruhtinas.
Kun hän ajoi ruokoiselle rannalle, niin hän näki Argon liukuvan jokivartta ja siinä joukon uroita, kauniita ja voimakkaan näköisiä kuin Taivahiset aseineen ja panssaripaitoineen, jotka kiilsivät ja kimaltelivat joen valkoisessa usvassa nousevan auringon valossa. Mutta komein kaikista oli Iason; sillä Hera rakasti häntä ja oli antanut hänelle kauneutta ja pituutta ja peloittavaa miehuutta.
Kun he lähestyivät toisiaan ja katsoivat toisiansa silmästä silmään, niin uroot pelkäsivät Aietesta, joka tuli vaunuissaan hohtaen kuin itse isänsä, loistava Aurinko; sillä hänen vaatteensa olivat kalliista kultakankaasta ja hänen diadeemansa säihkyi kuin tuli; ja kädessään hän piti jalokivin koristettua valtikkaa, joka tuikahteli kuin tähdet; ja kopeasti hän heitä katseli kulmainsa alta, ja kopeasti ja kovalla äänellä hän puhui:
"Keitä te olette ja mitä varten te olette tulleet tänne Kytaian rannoille? Ettekö ensinkään välitä minun vallastani ja kansastani, kolkhilaisista, jotka minua palvelevat eivätkä koskaan ole uupuneet taistelussa ja jotka kyllä tietävät, kuinka hyökkääjät on vastaan otettava?"
Ja uroot olivat hetken vaiti tuon iäkkään kuninkaan kasvojen edessä. Mutta Hera, tuo kunnianarvoisa jumalatar, antoi Iasonille rohkeutta, ja tämä nousi seisomaan ja huusi vastaukseksi: "Me emme ole merirosvoja emmekä laittomia miehiä. Me emme ole tulleet ryöstämään emmekä ottamaan orjia sinun maastasi. Minun setäni, Poseidonin poika, Minyain kuningas Pelias on lähettänyt minut hakemaan Kultaista taljaa ja tuomaan sen kotia. Eivätkä nämä toisetkaan, minun uljaat kumppanini, ole mitään maineettomia miehiä; sillä toiset heistä ovat Taivahisten poikia ja toiset maankuuluja uroita. Emmekä mekään konsanaan uuvu kesken taistelun ja osaamme mekin antaa iskuja ja ottaa niitä vastaan. Mutta nyt me haluamme olla vieraina sinun pöydässäsi, sillä se on parasta molemmin puolin."
Silloin Aieteen viha kuohahti kuin rajutuuli. Hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän kuunteli Iasonin puhetta; mutta hän painoi kiukkunsa syvälle sydämensä pohjaan ja puhui lempeästi ja viekkaasti:
"Jos te tahdotte kolkhilaisteni kanssa tapella taljasta, niin silloin on monen miehen kuoltava. Mutta tahtoisitteko tosiaankin tappelemalla voittaa tuon taljan minulta? Niin vähän kuin teitä on, että helposti teidät saatan voittaa ja lastata laivanne teidän ruumiillanne! Jos tahtoisitte kuulla minun neuvoani, niin huomaisitte paljon paremmaksi valita parhaimman miehen joukostanne tekemään ne työt, jotka minä hänelle määrään. Silloin minä annan hänelle Kultaisen taljan palkaksi ja te saatte kaikki suurta kunniaa osaksenne."
Niin sanottuaan hän käänsi hevosensa ja ajoi ääneti takaisin kaupunkiinsa. Ja Minyain uroot istuivat vaiteliaina ja murheellisina ja kaipasivat Heraklesta ja hänen voimaansa; sillä ei ollut hyvä mennä noita tuhansia kolkhilaisia vastaan koettelemaan peloittavaa sotaonnea.
Mutta Khalkiope, Phriksoksen leski, palasi itkien kaupunkiin; sillä hänen mieleensä muistuivat hänen minyalainen puolisonsa ja kaikki nuoruuden ilot, kun hän katseli puolisonsa heimolaisten kauniita kasvoja ja heidän pitkiä kultakiharoitaan. Ja hän kuiskasi sisarelleen Medeialle: "Miksi pitäisi noiden kaikkien uljaiden miesten kuoleman? Minkätähden isäni ei anna heille taljaa, niin että puolisoni henki pääsisi rauhaan?"
Ja Medeia sääli sydämessään uroita, ja Iasonia enin kaikista; ja hän vastasi: "Meidän isämme on julma ja hirmuinen; kukapa saattaa voittaa Kultaisen taljan?" Mutta Khalkiope sanoi: "Nuo miehet eivät ole meidän miestemme kaltaisia; ei ole olemassa mitään, jota he eivät uskaltaisi tai tekisi".
Ja Medeia ajatteli Iasonia ja hänen uljasta ryhtiänsä ja sanoi: "Jos heidän joukossaan olisi edes yksikin uskalias mies, niin näyttäisin hänelle, kuinka talja olisi voitettavissa."
Iltahämyssä he menivät jokivarrelle, Khalkiope ja noitatyttö Medeia ja Argos, Phriksoksen poika. Ja Argos-poikanen hiipi edellä kaislikkoa pitkin, kunnes hän löysi uroot, jotka nukkuivat laivansa tuhdoilla jokiäyrään kyljessä, sillävälin kuin Iason piti vahtia ja nojasi mietiskellen keihääseensä. Ja silloin poika meni Iasonin luo ja sanoi:
"Minä olen sinun serkkusi Phriksoksen poika; ja äitini Khalkiope odottaa sinua puhuakseen kanssasi Kultaisesta taljasta."
Silloin Iason meni rohkeasti pojan mukana ja tapasi molemmat kuninkaantyttäret odottamassa rannalla; ja kun Khalkiope näki Iasonin, niin hän itki ja huusi:
"Voi, rakastetun puolisoni serkku, lähde kotiisi, ennenkuin joudut surman suuhun!"
"Huonoa olisi nyt lähteä kotiin, ihana prinsessa, turhaanhan olisimme silloin purjehtineet kaikki nämät meret." Silloin molemmat prinsessat pyysivät ja rukoilivat häntä lähtemään; mutta Iason sanoi: "Liian myöhäistä on enää lähteä!"
"Sinä et tiedä", Medeia sanoi, "mitä kaikkea sen täytyy tehdä, joka tahtoo taljan voittaa. Hänen täytyy kesyttää kaksi vaskisorkkaista härkää, jotka syöksevät tulta kidoistaan, ja niillä hänen täytyy ennen iltaa kyntää neljä auranalaa Ares-jumalan peltoa; ja vakoihin hänen täytyy kylvää käärmeen hampaita, ja niistä putkahtaa aseellinen mies jokaisesta hampaasta. Sitten hänen täytyy taistella kaikkia noita sotilaita vastaan; ja vähän se häntä hyödyttää, vaikka hän ne voittaisikin, sillä taljaa vartioitsee lohikäärme, paljon suurempi kuin suurin vuoriston honka; ja sen käärmeen ruumiin yli sinun täytyy kulkea, jos mielit Kultaisen taljan anastaa."
Mutta Iason nauroi katkerasti: "Väärin on ollut pitää tuota taljaa täällä, ja vääryyttä harjoittava ja laiton kuningas sitä on pitänyt; ja väärin on, että minun täytyy kuolla nuoruuteni kukoistuksessa, sillä ennenkuin aurinko toistamiseen laskee, tahdon ryhtyä tuohon yritykseen."
Silloin Medeia vapisi ja sanoi: "Kukaan kuolevainen ei voi sitä taljaa saada käsiinsä, jollen minä opasta häntä. Sillä sen ympärillä, joen tuolla puolen on täyttä yhdeksää kyynärää korkea muuri torneineen ja pylväineen ja jykevine kolminkertaisine vaskiportteineen; ja porttien yläpuolella on holvattu muuri, ja holvin päällä on kultaiset sakarat. Ja porttikäytävän päällä istuu Brimo-velho, tuo metsien hurja valtiatar heiluttaen männynrunkoa kädessään, ja hänen häijyt koiransa ulvovat muurin ympärillä. Kukaan ei uskalla häntä lähestyä, eikä katsoa häneen, paitsi minä, hänen papittarensa, ja hän vartioitsee maata laajalti, niin ettei yksikään muukalainen pääse lähestymään."
"Ei ole muuria niin korkeata, ettei sen yli viimein kiivetä, eikä metsää niin tiheätä, ettei sen läpi saata ryömiä; ei käärmettä niin kavalaa, ettei sitä saa lumotuksi eikä velhonaista niin julmaa, ettei sitä saa kauniin sanoin kiehdotuksi; ja minä olen voittava Kultaisen taljan, jos vain muuan viisas neito antaa apuansa uljaille miehille."
Ja hän katsoi viekkaasti Medeiaan ja kiinnitti häneen loistavat silmänsä, kunnes tyttö punastui ja värisi ja sanoi:
"Kuka uskaltaa uhmata härkien tulista hengitystä ja taistella kymmentä tuhatta aseellista miestä vastaan?"
"Se, jota sinä autat", Iason sanoi imarrellen, "sillä sinun maineesi on levinnyt yli kaiken maan piirin. Sinähän olet velhojen kuningatar, vielä viisaampi, kuin sisaresi Kirke, joka asuu ihanalla saarellaan kaukana Lännessä."
"Jospa olisinkin Kirke-sisareni luona tuolla hänen kauniilla Länsimeren saarellaan, kaukana vaikeista kiusauksista ja ajatuksista, jotka raatelevat sydäntäni! Mutta jos niin täytyy tapahtua — sillä minkätähden sinun pitäisi kuolla — niin minulla on tässä voidetta; olen valmistanut sen taikavoimaisista jääkukkasista, jotka puhkesivat Prometheuksen haavoista ylhäällä Kaukasos-vuoren autioilla lumikentillä pilvien tuolla puolen. Voitele itsesi sillä, niin sinä saat seitsemän miehen voiman; ja voitele sillä kilpesi, niin ei tuli eikä vesi saata sinua vahingoittaa. Mutta mitä alat, se sinun pitää lopettaa ennen auringonlaskua, sillä sen voima kestää vain yhden päivän. Ja voitele sillä kypäräsi, ennenkuin kylvät käärmeen hampaat; ja kun nuo Maaemon pojat hyppäävät pystyyn, niin heitä kypäräsi heidän keskellensä, ja silloin nuo sodanjumalan vainion kuolevaiset sikiöt karkaavat toistensa kimppuun ja tuhoavat toinen toisensa."
Silloin Iason lankesi polvilleen hänen eteensä ja kiitti häntä ja suuteli hänen käsiään; ja tyttö antoi hänelle voideastian ja kiiruhti vapisten pois kaislikon läpi. Ja Iason kertoi kumppaneilleen, mitä oli tapahtunut, ja näytti heille voirasian; ja kaikki iloitsivat paitsi Idas, joka joutui aivan pois suunniltaan kateudesta.
Auringon noustessa Iason meni ja kylpi joessa ja voiteli itsensä kiireestä kantapäähän voiteella ja kilpensä ja kypäränsä ja aseensa ja pyysi tovereitansa koettelemaan taikakeinon vaikutusta. Uroot koettivat katkaista hänen keihäänsä, mutta se oli kova ja jäykkä kuin rautatanko, Idas iski häntä kiukkuisesti miekallaan, mutta miekan terä kalskahti kappaleiksi ja lensi vasten hänen omia kasvojansa. Sitten uroot heittivät keihäänsä hänen kilpeensä, mutta keihäiden kärjet käpristyivät kuin lyijy; ja Kaineus koetti työntää häntä, mutta hän ei liikahtanutkaan paikaltansa; ja Polydeukes antoi hänelle nyrkillään iskun, joka olisi tappanut häränkin, mutta Iason vain naurahti, ja uroot tanssivat iloissaan hänen ympärillään; itse hän hyppi ja juoksi ja huusi ihastuksissaan äärettömästä voimastansa, kunnes aurinko nousi, ja oli aika mennä kaupunkiin ja vaatia Aietesta täyttämään lupauksensa.
Iason lähetti Telamonin ja Aithalideen sanomaan Aieteelle, että hän oli valmis taisteluun; ja he menivät marmorimuurien sivuitse ja kultaisten kattojen alitse ja astuivat Aietes-kuninkaan saliin, ja Aietes kalpeni kiukusta.
"Täytä lupauksesi, loistavan Auringon poika. Anna meille käärmeen hampaat ja päästä irti tulikitaiset härkäsi; sillä me olemme löytäneet keskuudestamme sankarin, joka saattaa voittaa Kultaisen taljan."
Aietes puri huuliaan, sillä hän oli kuvitellut mielessänsä, että uroot olisivat paenneet yöllä; mutta hän ei saattanut peruuttaa antamaansa lupausta ja niin hän antoi heille käärmeen hampaat.
Sitten hän käski tuoda vaununsa ja hevosensa ja lähetti airueita kuuluttamaan koko kaupungille, ja kaikki kansa tuli hänen kerallaan kauhean sodanjumalan kentälle.
Siellä Aietes istuutui valtaistuimelleen ja hänen soturinsa asettuivat molemmin puolin, ja niitä oli monta kymmentä tuhatta miestä, jotka olivat kiireestä kantapäähän pukeutuneet teräksisiin panssaripaitoihin. Ja kaikki kansa ja naiset kiipesivät kaikkiin ikkunoihin ja muureille ja valleille; ja Minyain uroot seisoivat yhdessä, kuin pieni kourallinen tuon suuren vihollisjoukon keskellä.
Khalkiope oli siellä ja vapiseva Argos-poika ja Medeia, tarkasti huntuunsa kääriytyneenä; mutta Aietes ei tietänyt, että hän mutisi voimakkaita loitsuja huuliensa välistä. Silloin Iason huusi: "Täytä lupauksesi ja anna tulikitaisten härkiesi tulla esille."
Aietes kaski avata portit, ja taikahärät juoksivat esiin. Ja niiden vaskiset sorkat kalisivat maata vasten ja tulenliekkejä leiskui niiden sieraimista, kun ne sarvet sojossa ryntäsivät Iasonia kohden; mutta Iason ei väistynyt askeltakaan. Niiden tulinen hengitys peitti hänet, mutta se ei kärventänyt hiuskarvaakaan hänen päästään, ja härät pysähtyivät äkkiä ja värisivät, kun Medeia aloitti loitsunsa.
Iason hyökkäsi lähimmän kimppuun ja tarttui sen sarviin; ja he painivat ja tappelivat, kunnes härkä vaipui nöyränä polvilleen: sillä elukan rohkeus lannistui ja sen jykevät jäsenet kävivät hervottomiksi tuon tumman velhotytön kiinteän katseen ja hänen huultensa loitsumuminan vaikutuksesta.
Sitten Iason kesytti molemmat härät ja pani ne ikeen alle ja sitoi ne auraan ja hoputti niitä keihäällään, kunnes hän sai kynnetyksi koko pyhän pellon.
Kaikki Minyain uroot hurrasivat; mutta Aietes puri vimmoissaan huuliansa, sillä puolet Iasonin työstä oli jo tehty, ja aurinko oli vielä korkealla taivaalla.
Sitten Iason otti käärmeen hampaat ja kylvi ne ja odotti, mitä tapahtuisi. Mutta Medeia katsoi hänen kypäräänsä, ettei hän vain unohtaisi saamaansa opetusta. Ja jokainen vako kohosi ja paisui, ja jokaisesta mullanmukulasta putkahti mies. Tuhansittain niitä nousi maan povesta, ja jok'ikinen oli kiireestä kantapäähän asti teräkseen pukeutunut. He vetivät miekkansa ja syöksyivät Iasonin päälle, joka seisoi yksinään heidän keskellänsä.
Silloin minyalaiset kalpenivat pelosta; mutta Aietes nauroi katkeraa naurua: "Katsokaapa, jollei minulla jo olisi kylliksi sotureita ympärilläni, saattaisin manata niitä esiin maan povesta!"
Mutta Iason otti kypärän päästänsä ja nakkasi sen tiheimpään parveen. Ja sokea raivo valtasi heidät, ja epäluulo ja viha ja pelko; ja toinen huusi toiselle: "Sinä löit minua" ja "Sinä olet Iason, sinun pitää kuoleman!" Nuo maasta nousseet peikot joutuivat vimmoihinsa ja käänsivät kätensä toinen toistansa vastaan; ja he tappelivat väsymättä, kunnes he makasivat kaikki maassa kuolleina. Silloin taikavaot aukenivat, ja lempeä maa otti heidät takaisin helmaansa; ja ruoho kasvoi taas vihreänä heidän ylitsensä, ja Iasonin työ oli tehty.
Minyalaiset nousivat ja hurrasivat, niin että Prometheuskin kuuli heidän huutonsa kalliolleen. Ja Iason huusi: "Vie minut nyt heti taljan luo, ennenkuin aurinko laskee".
Mutta Aietes ajatteli: "Hän on voittanut härät ja kylvänyt ja korjannut tuon hirveän viljan. Ken onkaan tuo mies, joka on taikojakin voimakkaampi? Ehkäpä ihan vielä tappaa käärmeenkin." Niin hän ajatteli ja vitkasteli ja neuvotteli ruhtinaittensa kanssa, kunnes aurinko laski ja kaikki pimeni. Sitten hän käski airueen huutaa: "Jokainen mies menköön yöksi kotiinsa. Huomenna mennään tapaamaan uroita ja keskustellaan Kultaisesta taljasta".
Sitten hän kääntyi ja katsoi Medeiaan. "Tämä on sinun työtäsi, sinä kavala velho! Sinä olet auttanut noita keltahapsisia muukalaisia ja tuottanut häpeää isällesi ja itsellesi!"
Medeia pelästyi ja vapisi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Aietes näki, että hän oli syyllinen ja kuiskasi: "Jos he voittavat taljan, niin sinä olet kuoleva!"
Mutta minyalaiset menivät laivoilleen möristen kuin karhut, joilta saalis on viety: sillä he ymmärsivät, että Aietes aikoi pitää heitä vain pilkkanansa ja kavalasti pidättää heiltä kaiken heidän vaivannäkönsä hedelmät. Oileus sanoi: "Menkäämme miehissä lehtoon ja ottakaamme talja väkivalloin".
Mutta äkkipikainen Idas sanoi: "Heittäkäämme arpaa, kenen meistä tulee mennä ensiksi; sillä sillä aikaa kuin lohikäärme repii yhtä meistä, muut voivat sen tappaa ja viedä rauhassa pois taljan". Mutta Iason pidätti heitä, vaikka hän heitä ylistikin; sillä hän toivoi apua Medeialta.
Hetken perästä Medeia tulikin vapisten ja itki ison aikaa, ennenkuin sai puhutuksi. Ja viimein hän sanoi:
"Minun loppuni on tullut, ja minun täytyy kuolla; sillä isäni on oivaltanut, että minä olen teitä auttanut. Teidät hän tappaisi, jos uskaltaisi; mutta hän ei ole tekevä teille pahaa, koska olette olleet hänen vieraitansa. Lähtekää siis, oi lähtekää näiltä rannoilta ja muistelkaa Medeia-raukkaa, kun olette kaukana meren tuolla puolen!" Mutta uroot huusivat:
"Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme sinun kanssasi; sillä ilman sinua emme saata taljaa voittaa, emmekä ilman sitä tahdo mennä kotiin, vaan kaadumme täällä kaikki viimeiseen mieheen asti taistellen."
"Sinä et saa kuolla", Iason sanoi. "Pakene meidän kanssamme meren tuolle puolen. Näytä meille vain ensin, kuinka saisimme Kultaisen taljan; sillä sen sinä saatat tehdä. Olethan sinä lehdon papitar. Näytä meille vain, kuinka saamme käsiimme taljan, ja pakene sitten meidän kanssamme, ja sinusta on tuleva minun kuningattareni ja sinä saat hallita Minyain rikkaita ruhtinaita meren rannan Iolkoksessa."
Ja kaikki uroot tunkeutuivat lähelle ja lupasivat pyhästi, että hänestä tulisi heidän kuningattarensa.
Medeia itki ja vapisi ja peitti kasvonsa käsiinsä: sillä hän ikävöitsi sydämessään sisariansa ja leikkikumppaneitansa ja kotiaan, jossa hän oli viettänyt lapsuutensa päivät. Mutta viimein hän katsahti Iasoniin ja sanoi kesken nyyhkytyksiänsä:
"Minun täytyy siis jättää kotini ja kansani ja lähteä muukalaisten kera merten taakse? Arpa on heitetty, ja minun täytyy kestää kohtaloni. Tahdon näyttää teille, kuinka saatte Kultaisen taljan käsiinne. Viekää laivanne metsän kylkeen ja pankaa se sinne ankkuriin rantatöyrästä vastaan; ja Iason ottakoon jonkun urhean toverin mukaansa ja tulkoon keskiyön aikana tapaamaan minua muurin juurelle."
Silloin kaikki uroot huusivat yhdestä suusta: "Minä tahdon tulla mukaan!" "Ja minä!" "Ja minä!" Äkkipikainen Idas joutui kateudesta aivan suunniltaan; sillä hän olisi tahtonut olla ensimmäisenä kaikessa. Mutta Medeia tyynnytti heitä ja sanoi: "Orpheus tulkoon Iasonin kanssa ja tuokoon mukanaan taikaharppunsa; sillä minä olen kuullut hänestä, että hän on kaikkien laulajien kuningas ja saattaa lumota kaikki maan päällä."
Orpheus nauroi ilosta ja taputti käsiänsä, kun hänet valittiin; sillä siihen aikaan runoilijat ja laulajat olivat yhtä urheita taistelijoita kuin kaikkein parhaimmatkin soturit.
Niin he menivät keskiyön aikaan rantaan ja kohtasivat Medeian; ja hänen mukanaan tuli hänen nuori veljensä, Absyrtos, taluttaen vuoden vanhaa lammasta.
Medeia vei heidät tiheikköön, joka oli sodanjumalan portin vieressä; ja hän käski Iasonin kaivaa kuopan ja teurastaa lampaan ja jättää sen sinne ja sirottaa sen päälle taikayrttejä ja hunajaa.
Silloin syöksyi maan sisästä punaisten tulenliekkien leiskunnassa Brimo, metsien hurja velho, ja hänen häijyt koiransa ulvoivat hänen ympärillänsä. Hänellä oli kolme päätä, yksi kuin hevosen ja toinen kuin verikoiran ja kolmas kuin sihisevän käärmeen, ja hänellä oli miekka kummassakin kädessään. Hän ryntäsi kuopalle koirinensa ja he söivät ja joivat niin paljon kuin jaksoivat, ja Iason ja Orpheus vapisivat, ja Medeia peitti silmänsä. Viimein velho kiiti koirinensa metsään ja katosi; ja salvat kolahtivat alas ja portin puoliskot aukenivat selko selälleen, ja Medeia ja uroot riensivät portista sisään ja kiiruhtivat tuon myrkyllisen metsän läpi, mahtavien tammipuiden tummien runkojen lomitse Kultaisen taljan hohtoa kohden ja viimein he näkivät taljan riippuvan suuressa puussa lehdon keskellä. Iason olisi tahtonut juosta ja temmata taljan puusta; mutta Medeia pidätti häntä ja osoitti väristen mahtavaa käärmettä, joka makasi kiemurassa puiden runkojen keskellä. Sen ruumis oli kuin roteva vuoriston honka, ja sen kiemuroitten väliä oli monta syltä ja se kimalteli pronssilta ja kullalta. Puolet he vain saattoivat siitä nähdä, mutta ei enempää, sillä toinen puoli peittyi kauas pimeään.
Kun käärme näki heidän tulevan, niin se nosti päänsä ja katsoi heitä vaanien pienin kiiluvin silmin ja väläytti kaksihaaraista kieltään ja sähisi kuin metsiä kiertävä kulo, niin että koko metsä vavahti ja ähkyi. Sen sähinä värisytti puita lehdennenistä aina juuriin saakka ja kiiti yli virran pitkien rantojen ja Aieten pylvässalin ja herätti kaikki nukkujat kaupungissa, niin että äidit peloissaan painoivat lapsiansa rintaansa vastaan.
Mutta Medeia puhutteli sitä ystävällisesti ja se kurkotti pitkän, pilkullisen kaulansa ja nuoli hänen kättään ja katsoi häntä silmiin, ikäänkuin ruokaa pyytäen. Silloin Medeia antoi merkin Orpheukselle ja tämä aloitti tenholaulunsa.
Hänen laulaessaan metsä taas tyyntyi ja puiden lehdet riippuivat hiljaa; ja käärmeen pää painui alas ja sen vaskinen ruumis kävi hervottomaksi ja sen kiiluvat silmät sulkeutuivat hitaasti. Hetken perästä se hengitti tasaisesti kuin nukkuva lapsi, kun Orpheus kutsui sen luokse leppeätä Unen jumalaa, joka antaa rauhan ihmisille ja eläimille ja meren läikkyville laineille.
Silloin Iason juoksi varovaisesti eteenpäin, astui tuon mahtavan käärmeen yli ja tempasi taljan puun rungosta. Sitten he kaikki neljä syöksyivät pois puutarhasta joen äyräälle, jossa Argo odotti.
Hetkisen vallitsi rannassa syvä hiljaisuus, kun Iason piti Kultaista taljaa korkealla. Sitten hän huusi: "Kynnä nyt, kunnon Argo, nopeasti laineita, jos enää milloinkaan tahdot nähdä Pelionin harjanteita!"
Ja Argo totteli. Vakavina ja vaieten uroot sitä auttoivat airoillansa, ja honkainen puu taipui kuin pajunvitsa heidän käsissänsä, ja uljas Argo ulvahteli heidän aironvetojensa alla.
Yhä kauemmas he pakenivat syvän pimeyden turvissa, alas ryöppyävää virtaa he kiitivät ohi mustien muuriseinien ja temppelien ja Idän ruhtinaan linnojen, ohi kanavan suiden ja tuoksuvien puutarhojen ja outoja hedelmiä kasvavien lehtojen, ohi rämeiden, joilla lihavat lehmät makasivat, ja pitkien, suhisevien kaislikkojen; ja viimein he kuulivat meren aaltojen; kohisevan hietasärkkää vastaan, joka yksinään törrötti kuutamossa.
Meren kohinaa kahden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi aallolta aallolle, sillä se tiesi, että aika oli tullut, jolloin se saisi näyttää, mihin kelpaisi, ja voittaa kunniaa uroille ja itsellensä.
Meren kohinaa kohden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi aallolta aallolle, ja henkeään pidätellen uroot katselivat, kukin airollaan, kuinka se soljui tyynelle aavalle ulapalle.
Silloin Orpheus otti harppunsa ja lauloi paianin, [kiitoslauluApollonin kunniaksi] ja korkealle kohosi jälleen uroiden rohkeus.Uljaasti ja voimakkaasti he soutivat eteenpäin kauas lännen pimeyteen.
Kuinka Argonautit ajautuivat Tuntemattomalle merelle.
He pakenivat länttä kohden minkä ennättivät; mutta Aietes varusti laivastonsa ja lähti ajamaan heitä takaa. Ja teräväsilmäinen Lynkeus näki hänen tulevan, kun hän vielä oli monen penikulman päässä, ja huusi: "Minä mäen kaukana idässä satoja laivoja ikäänkuin parven valkoisia joutsenia!" Ja sen kuultuaan uroot soutivat vielä entistä rivakammin, mutta laivat lähenivät kuitenkin joka hetki.
Silloin Medeia, tuo tumma velhotyttö, keksi julman ja viekkaan keinon.Hän tappoi nuoren veljensä Absyrtoksen ja heitti hänet mereen ja sanoi:"Kestää kauan ennenkuin isäni ennättää saada ylös hänen ruumiinsa japolttaa sen, ja sillä aikaa me pääsemme kauas edelle."
Kaikki uroot kauhistuivat ja katsoivat häpeissään toinen toiseensa; mutta he eivät sentään rangaisseet tuota tummaa velhonaista, sillä olihan hän hankkinut heille Kultaisen taljan.
Kun Aietes tuli paikalle, niin hän näki poikansa ajelehtivan ruumiin. Hän pysähtyi pitkäksi aikaa, itki poikaansa ja otti hänet ylös vedestä ja palasi kotiin. Mutta hän lähetti uudelleen merimiehensä länttä kohden ja velvoitti heidät, uhaten hirmukuolemalla, täyttämään tehtävänsä. "Tuokaa takaisin minun luokseni tumma velhonainen, jotta hän kuolisi kauhean kuoleman. Mutta jos te palaatte ilman häntä, niin teidän on itse kuoltava sama kuolema."
Siten Argonautit sillä kertaa pelastuivat. Mutta Zeus-isä näki tuon törkeän rikoksen, ja hän lähetti taivaasta ankaran myrskyn ja paiskasi laivan kauas pois oikealta suunnalta. Päivän toisensa jälkeen myrsky sitä ajeli aallokossa ja sankassa sumussa, kunnes uroot eivät lopulta enää tietäneet, missä olivat, sillä aurinkokin oli kätkeytynyt taivaalta. Viimein laiva törmäsi matalikolle keskelle laakeita muta- ja hietasaaria, ja aallot vyöryivät sen yli pitkin ja poikin, ja uroot kadottivat kaiken pelastumisen toivon.
Silloin Iason huusi Heraa avuksi: "Taivasten ihana kuningatar, joka meitä tähän asti olet suosinut, miksi hylkäsit meidät kurjuudessamme ja jätit meidät kuolemaan tänne tuntemattomille merille? Kovaa on kadottaa kunnia, jonka sellaisella tuskalla ja vaarallisella työllä olemme saavuttaneet, ja kovaa enää koskaan olla näkemättä Hellaata ja Pagasain lempeää lahtea."
Silloin tuo keulaan kiinnitetty taikaoksa puhui: "Zeus-isän vihan tähden tämä kaikki teille on tapahtunut; sillä kauhea rikos on tehty laivallanne, ja pyhä pursi on veren tahraama."
Sen kuultuaan kaikki uroot huusivat: "Medeia on murhaaja. Kärsiköön tuo velhonainen syntinsä seuraukset ja kuolkoon!" He tarttuivat Medeiaan heittääkseen hänet mereen, jotta tuon pojan kuolema tulisi sovitetuksi; mutta taikaoksa puhui taas: "Saakoon hän elää, kunnes hänen rikostensa mitta on täysi. Kosto häntä lähestyy, verkkaan mutta varmasti; nyt hänen täytyy vielä jäädä eloon, sillä te tarvitsette häntä vielä. Hänen täytyy näyttää teille tie Kirke-sisarensa luo, joka asuu Lännen saarilla. Hänen luokseen teidän täytyy purjehtia vaikeaa ja vaivalloista tietä, ja hän on puhdistava teidät rikoksestanne."
Urhot itkivät ääneensä, kun he kuulivat tammen tuomion; sillä he tiesivät, että heillä oli edessään tuskallinen taival ja vuosikausien katkera kärsimys. Toiset syyttivät tummaa velhonaista ja toiset sanoivat: "Ei, me olemme kuitenkin hänelle kiitollisuuden velassa; ilman häntä emme olisi voittaneet Kultaista taljaa". Mutta useimmat heistä purivat ääneti huuliansa, sillä he pelkäsivät velhon vehkeitä.
Meri tyveni ja aurinko pilkisti jälleen pilvien lomasta, ja uroot työnsivät laivansa matalikolta ja soutivat tumman velhotytön opastamina eteenpäin vaivalloista tietään tuntemattoman meren ulapoille.
Mitä teitä he kulkivat, en tiedä, enkä sitäkään kuinka he tulivat Kirken saarelle. Toiset sanovat heidän kulkeneen länttä kohden ja Istros-virtaa ylös ja että he sitten saapuivat Adrian merelle laahaten laivaansa lumipeitteisten Alppien yli. Toiset sanovat heidän menneen etelään päin punaiselle Intian merelle ja päivänpaisteisten maiden ohi, joissa kaikenlaiset mausteet kasvavat, ja sitten Aitiopian ympäri länttä kohden ja viimein tulleen Libyaan. Siellä he vetivät laivansa polttavan hietikon poikki ja mäkien ja töyräiden yli aina Syrteihin asti, joiden rannoilla lentohieta-aavikoita leveni monen penikulman laajuudelta rikkaan Kyrenen ja lootophagien, lootoksen syöjien, alueiden välillä. Tämä on kuitenkin kaikki vain mielikuvituksen tuotetta ja taruja ja hämäriä viittauksia tuntemattomiin maihin.
Mutta kaikki tietävät, että he tulivat erääseen paikkaan, jossa he yhdeksän päivää saivat köysien ja kierikoiden avulla laahata laivaansa maata pitkin, ennenkuin tulivat Tuntemattomalle merelle. Ja paras kaikista noista vanhoista lauluista kertoo meille, kuinka he kulkivat kauas pohjoiseen, kunnes tulivat Kaukasoksen rinteille, siihen paikkaan, missä se pistäiksen kauas mereen; ja kaidalle Kimmerian [Krimin ja Sirkassian välillä] Bosporokselle, jonka poikki titaani ui härän selässä, ja sieltä tyynen Maiotis-meren [Asovan meri] hiljaisille vesille. Ja sieltä he kulkivat yhä pohjoiseen, ylös Tanais-jokea, jota me nimitämme Doniksi, geloonien ja sauromatain ja monien vaeltavien paimentolaisheimojen ja yksisilmäisten arimaspien ohi, joista vanhat Kreikan runoilijat kertovat, että he ryöstivät kultaa kylmillä Rhipaian [Uralin vuoret] vuorilla asuvilta grypseilta.
Ja he kulkivat ohi Skythian jousimiesten ja ihmisiä syövien taurilaisten ja ohi vaeltavien hyperboreialaisten eli peräpohjolaisten, jotka syöttävät karjalaumojansa Pohjantähden alla, ja viimein he tulivat pohjoiselle valtamerelle, tuolle kolealle, kuolleelle Kronoksen [Itämeri] merelle. Mutta siellä Argo ei enää tahtonut liikkua eteenpäin; ja jok'ainoa mies laski kyynärpäänsä polvelleen ja nojasi päätänsä käsiinsä nälän ja ponnistusten murtamana ja heittäytyi kuolemaan. Mutta perämies, uljas Ankaios, sai vielä kerran heidän mielensä rohkaistuksi ja käski heidän hypätä maihin ja hinata köysien ja kierikoiden avulla laivaa monta raskasta päivää, maidenko yli, vai lietteiden vai jäiden en oikein tiedä, sillä runo on hämmentynyt ja katkonainen kuin uni. Se kertoo sitten, kuinka he tulivat kuuluisien pitkä-ikäisten ihmisten asuinsijoille ja kimmerien luo, jotka eivät koskaan nähneet aurinkoa, he kun asuivat syvällä lumipeitteisten vuorten rotkoissa, ja Hemionian ihanaan maahan, jossa asui kaikista kansoista hurskaimmat, ja Manalan porteille ja unten asuinsijoille saakka.
Viimein Ankaios huusi: "Kestäkää vielä hetkinen, kunnon kumppanit, pahin on kuin onkin jo ohitse; sillä minä saatan jo nähdä, kuinka länsituulen lauha henkäys panee veden väreilemään ja kuulen valtameren loiskuvan rantariuttoja vastaan. Masto pystyyn siis ja ylös purjeet, ja kuin miehet ottakaa vastaan, mitä tuleva on!"
Silloin puhui taikaoksa: "Voi, jospa olisin jo aikoja sitten kadonnut, musertunut noiden kauheiden kallioiden väliin ja vaipunut Eukseinos-meren hyrskyjen alle! Parempi olisi ollut sekin, kuin kulkea iäti ruhtinaitteni rikoksen tahraamana; sillä Absyrtoksen veri vainoaa minua ja onnettomuus seuraa onnettomuutta. Niinpä joudun nytkin jonkin salaperäisen hirviön valtaan, jos tulen liian lähelle Ierneen [Britannian] saarta. Jollette laske niin läheltä mannerta kuin suinkin ja purjehdi etelää kohden, aina vain etelää kohden, niin minun täytyy kulkea Atlantin meren tuolle puolen, valtamerelle, jolla ei ole ääriä."
Silloin he siunasivat taikaoksaa ja purjehtivat eteläänpäin, mantereen rantaa pitkin. Mutta ennenkuin he sivuuttivat Ierneen, tuon sumujen ja myrskyjen maan, tuli musta, vonkuva vihuri ja tarttui purjeisiin ja sekoitti köydet. Kaksitoista yötä he ajelivat aavalla, myrskyävällä Lännen merellä keskellä hyrskyjä ja hyökyaaltoja, eivätkä nähneet tähtiä eivätkä aurinkoa. Ja taas he huusivat: "Me hukumme, sillä me emme tiedä, missä olemme. Me olemme eksyneet tässä kauheassa pimeydessä ja usvassa, emmekä tiedä missä on itä, missä länsi."
Mutta kaukonäköinen Lynkeus huusi iloisesti keulan kyljestä: "Rohkeutta vielä, oivat purjehtijat; minä näen mäntypuita kasvavan saaren ja lempeän Maaemon esikartanot, joita pilvet seppelöivät".
Mutta Orpheus sanoi: "Älä ohjaa sinne, ei yksikään elävä olento voi siellä maihin laskea; sillä tuolla rannikolla ei ole ainoatakaan valkamaa, äkkijyrkkiä kallioita vain ylt'ympäri".
Niin Ankaios käänsi laivan poispäin; ja enemmän kuin kolme päivää he vielä saivat purjehtia, ennenkuin tulivat Aiaan, Kirken asunnolle ja ihanalle Lännen saarelle [Azorit?].
Sinne Iason käski heidän laskea laivansa ja etsiä joitakin elollisen olennon merkkejä. Kun he kulkivat sisämaahan päin, niin he kohtasivat Kirken, joka oli tulossa laivalle; ja he vapisivat, kun he näkivät hänet, sillä hänen hiuksensa ja kasvonsa ja vaatteensa loistivat kuin tulenliekki.
Ja hän tuli ja katsoi Medeiaan; ja Medeia kätki kasvonsa huntunsa taakse.
Ja Kirke huusi: "Oi sinä katala tyttö, oletko kadottanut järkesi, kun uskallat tulla tänne minun saarelleni, jossa kukkaset läpi vuoden kukkivat? Missä on sinun vanha isäsi ja veljesi, jonka tapoit? Vähänpä minä siitä välitän, minne sinä joudut noine muukalaisinesi, joita rakastat. Ruokaa ja viiniä tahdon teille lähettää, mutta teidän laivanne ei saa jäädä tänne, sillä se on synnin saastuttama, ja synnin saastuttama on sen miehistökin."
Uroot rukoilivat häntä, mutta turhaan, ja huusivat: "Puhdista meidät rikoksestamme!" Mutta hän lähetti heidät pois ja sanoi: "Menkää Maleaan, siellä teidät puhdistetaan synnistänne, ja saatte palata kotiinne".
Silloin nousi suotuisa tuuli ja he purjehtivat itää kohden Iberian rannalla olevan Tartesos-kaupungin ohi ja tulivat viimein Herakleen patsaille ja Välimeren kirkkaille vesille. Sitten he purjehtivat eteenpäin ja kulkivat Sardinian meren poikki ja Ausonien saarien ja niemirikkaan Tyrrhenian rannikon ohi, kunnes he eräänä tyynenä kesäiltana näkivät edessänsä kauniin, kukkaisan saaren. Kun he väsynein voimin sitä hitaasti lähestyivät, niin he kuulivat rannalta suloista laulua. Mutta kun Medeia sen kuuli, niin hän hypähti pystyyn ja huusi: "Taivas varjelkoon, uroot, nuo ovat seireenien saaret. Teidän on purjehdittava läheltä niiden ohitse, sillä muuta kulkuväylää ei ole; mutta ne, jotka kuuntelevat tuota laulua, ovat hukassa."
Silloin Orpheus, tuo kaikkien laulajien kuningas puhui: "Antaa heidän koetella voimiaan minun kanssani. Olenhan minä laulullani lumonnut kiviä ja puita ja lohikäärmeitä, saatikka sitten ihmisten sydämiä!" Ja hän otti harppunsa ja nousi seisomaan peräkannelle ja aloitti tenholaulunsa.
Ja nyt uroot saattoivat nähdä Anthemussan, tuon kukkaisan saaren seireenit, kolme ihanaa impeä, jotka istuivat rannalla ilta-auringon punaaman kallion kyljessä tummanpunaisten unikukkien ja kullankeltaisten liljojen keskellä. Hitaasti ja uneliaasti he lauloivat lempein, hopeankirkkain äänin, ja säveleet hiipivät yli kullaita kimmeltävien vesien, ja aina uroiden sydämiin asti Orpheuksen laulusta huolimatta.
Ja kaikki olivat tulleet kuuntelemaan heidän lumoavaa lauluansa. Lokit istuivat valkeissa jonoissa pitkin kallioiden kylkiä ja kuuntelivat; ja rannalla suuret hylkeet viruivat auringon paisteessa ja nyökkivät tahtia unisilla päillään ja hopealta hohtavat kalaparvet hypähtelivät korkealle paremmin kuullaksensa ja särkivät ailakoiden veden kiiltävän, tyynen kalvon. Tuuli hiljensi huminaansa ajellessaan pilviparviansa länttä kohden; ja pilvet leijailivat taivaan sinessä kuin kullan kellertävä lammaslauma ja kuuntelivat uneksien seireenien laulua.
Kun uroot kuuntelivat, niin airot heltisivät heidän käsistänsä ja heidän päänsä painuivat rinnoille ja heidän raskaat silmänsä sulkeutuivat. He uneksivat hiljaisista hohtavista puutarhoista ja humisevien honkien siimeksestä, ja kaikki heidän vaivansa ja ponnistuksensa tuntui heistä hulluudelta, eivätkä he muistaneet enää mainettansa.
Silloin yksi nosti äkkiä päänsä ja huusi: "Mitä tämä ikuinen vaeltaminen meitä hyödyttää? Jääkäämme tänne ja levätkäämme hetkinen!" Ja toinen sanoi: "Soutakaamme tuonne saarelle ja kuunnelkaamme, mitä he laulavat", ja kolmas: "Minä en välitä sanoista, vaan säveleestä. He saavat laulaa minut uneen, että saan levon."
Ja Butes, Pandionin poika, kaunein kaikista kuolevaisista, hyppäsi veteen ja ui saarta kohden huutaen: "Minä tulen, minä tulen, ihanat immet, kuuntelemaan lumoavaa lauluanne ja elämään ja kuolemaan luonanne!"
Mutta Medeia väänteli käsiänsä ja huusi: "Laula kovemmin Orpheus, viritä voimakkaampi sävel; herätä nuo onnettomat unikeot, tai yksikään heistä ei saa enää nähdä Hellaan lempeitä laaksoja!"
Silloin Orpheus nosti harppunsa ja antoi taitavan kätensä kulkea kielien yli; ja hänen soittonsa ja laulunsa kohosi kuin pasuunan ääni illan hiljaiselle taivaalle. Kuin ukkosen jyrinä se syöksyi ilmaan, niin että kalliot ja meri kaikuivat; ja se tunki uroiden sydämiin kuin tulinen viini, kunnes kaikkien sydämet alkoivat rajusti sykkiä heidän rinnoissansa.
Ja hän lauloi laulun Perseuksesta, kuinka jumalat häntä johdattivat yli maiden ja merien, kuinka hän surmasi kauhean Gorgon ja voitti itselleen verrattoman morsiamen ja kuinka hän nyt istuu jumalten luona Olympoksessa, loistaen tähtenä taivaalla, kuolematonna kera kuolemattoman puolisonsa ja kaikkien ihmisten kunnioittamana.
Niin Orpheus lauloi, ja seireenit vastasivat yli kullalta kimmeltävän meren. Mutta viimein Orpheuksen ääni voitti seireenien äänen, ja uroot tarttuivat taas airoihinsa.
Ja he huusivat: "Mekin tahdomme olla miehiä kuin Perseus, ja me tahdomme uskaltaa ja kärsiä viimeiseen asti. Laulaos meille vielä kerran hänen laulunsa, kunnon Orpheus, että unohtaisimme seireenit ja heidän loitsunsa."
Ja kun Orpheus alkoi laulaa, niin uroot pistivät aironsa mereen ja soutivat hänen soittonsa mukaan ja pakenivat kauas pois; ja seireenien laulu kaikui yhä heikommin ja sekoittui laivan vanaveden vaahdon kohinaan ja kuoli vähitellen pois.
Mutta Butes ui rannalle ja polvistui seireenien eteen ja huusi: "Laulakaa vielä! Laulakaa vielä!" Hän ei kuitenkaan ennättänyt sanoa enempää, sillä hänen korvansa alkoivat kummasti humista ja hän vajosi taikauneen ja vaipui pitkäkseen rannan kiville ja unohti taivaan ja maan, eikä ennättänyt nähdä tuota rumaa rantaakaan, jolla oli ihmisten luita huiskin haiskin.
Silloin nuo kolme siroa sisarta nousivat hitaasti julma hymy huulillaan; ja hitaasti he hiipivät häntä kohden kuten tiikerit saaliinsa kimppuun; ja heidän kätensä olivat kuin kotkan kynnet, kun he kulkivat yli uhriensa luiden kauheaa juhla-ateriaansa nauttimaan.
Mutta ihana Afrodite näki nuorukaisen Ida-vuoren korkealta kukkulalta, sääli hänen nuoruuttansa ja hänen kauneuttansa, hypähti kultaiselta valtaistuimeltaan, ja kuin tähdenlento hän lennähti alas taivaalta jättäen jälkeensä kimaltelevan valojuovan. Hän pysähtyi seireenien saarelle, sieppasi saaliin heidän kynsistänsä ja nosti ylös nukkuvan Buteen, kääri hänet kultaiseen usvaan ja kantoi hänet Lilybaionin kukkulalle. Siellä Butes vietti nukkuen monta hauskaa vuotta.
Kun seireenit huomasivat joutuneensa tappiolle, niin he kirkuivat kiukusta ja raivosta, syöksyivät rannalta mereen ja muuttuivat mustiksi kalliomöhkäleiksi, jotka siellä vielä tänäkin päivänä törröttävät.
Sitten uroot tulivat Lilybaionin kapeaan salmeen ja näkivät Sisilian, tuon kolmikulmaisen saaren, jonka alla makaa Enkelados-jättiläinen kuorsaten yötä ja päivää; ja kun hän kääntyy, niin maa järisee, ja ärjyviä tulenliekkejä syöksyy hänen rinnastaan ja tunkee esiin Ainteen [Etnan] keilahuipusta, joka kohoaa korkealle yli kastanjanruskeiden metsien. Ja siellä Karybis tempasi heidät hirvittävään hyrskyynsä ja vyöryi maston korkuisena heidän ympärillään; eivätkä he päässeet eteen- eivätkä taaksepäin, sillä pyörre pyöritti heitä ympäri.
Siinä pyörrettä vastaan ponnistellessaan he näkivät aivan lähellänsä salmen toisella puolen kallion törröttävän vedessä, huippu pilvien peitossa. Eikä sitä kalliota olisi voinut kukaan kiivetä, vaikka hänellä olisi ollut kaksikymmentä kättä ja jalkaa, sillä se oli niin sileä ja liukas, kuin ihmiskäden kiilloittama; ja puolitiessä ylöspäin synkkä luola ammotti länttä kohden.
Kun Orpheus näki sen, niin hän huokasi raskaasti ja väänteli käsiänsä ja huusi: "Vähänpä meitä auttaa, vaikka pääsisimmekin pyörteen kynsistä, sillä tuossa luolassa asuu Skylla, noita, jolla on nuoren koiranpenikan ääni. Äitini varoitti minua tästä lähtiessämme Hellaasta. Noidalla on kuusi päätä ja kuusi pitkää kaulaa, ja hän väijyy tuossa pimeässä onkalossa. Luolastaan hän sieppaa kaikki ohikulkevat, hylkeet ja haikalat ja delfiinit ja kaiken Amphitriteen karjan. Eikä ainoankaan laivan miehistö saata kerskata eheänä päässeensä hänen kallionsa ohi, sillä hän ojentaa pitkät kaulansa ja jokainen suu sieppaa miehen. Kenpä meitä nyt auttaisi? Sillä Hera ja Zeus vihaavat meitä ja meidän laivamme on rikoksen tahraama. Niinpä meidän täytyy kuolla, kuinka hyvänsä käykin."
Silloin Thetis, Peleuksen hopeajalkainen kuningatar, kohosi syvyyksistä, koska hän rakasti urheaa puolisoansa. Ja kaikki hänen nymfinsä seurasivat häntä, ja he leikkivät laivan ympärillä kuin lumivalkoiset delfiinit, sukelsivat aallolta aallolle laivan edessä ja sen vanavedessä ja sen kupeella, niinkuin delfiinit leikkivät. He tarttuivat laivaan ja ohjasivat sitä ja heittivät sitä kädestä käteen halki aaltojen, niinkuin tytöt heittävät palloa. Kun Skylla kurotti kaulaansa siepatakseen laivan, niin he työnsivät takaisin hänen ahnaat päänsä. Ja ilkeä Skylla vinkui kuin koiranpenikka heidän hentojen käsiensä koskiessa häneen ja vetäytyi pelästyneenä luolaansa — sillä kaikki paha pelkää sitä, mikä on hyvää — ja eheänä liukui Argo Skyllan ohitse myötätuulen alkaessa puhaltaa. Thetis palasi nymfeineen takaisin meren pohjaan koralliluoliinsa ja vihreältä ja purppuranpunaiselta hohtaviin puutarhoihinsa, joissa kukat läpi vuoden kukkivat; ja uroot jatkoivat matkaansa iloissansa, mutta samalla peläten, mitä vielä oli tuleva.
Senjälkeen he soutivat navakasti monta raskasta päivää, kunnes näkivät pitkän korkean saaren ja sen takana vuorisen maan. He hakivat, kunnes löysivät sataman, ja soutivat rohkeasti sitä kohden. Mutta hetken perästä he pysähtyivät ja ihmettelivät, sillä rannalla kohosi suuri kaupunki ja temppeleitä ja muureja ja puutarhoja ja linnoja korkeilla kallioilla. Kaupungin kummallakin puolella he näkivät avaran sataman, joihin molempiin vei ahdas väylä; ja lukemattomia mustia laivoja oli kuivillaan rannalla.
Silloin puhui Ankaios, tuo viisas perämies: "Mikä uusi ihme tämä on? Tunnenhan minä kaikki saaret ja satamat ja kaikki merten mutkat, ja tämän pitäisi olla Kerkyra, jossa asustaa vain kesyttömiä vuohilaumoja. Mutta mistä ovat kotoisin nuo uudet satamat ja nuo suuret hiotusta kivestä tehdyt rakennukset?"
Mutta Iason sanoi: "Tämän saaren asukkaat eivät saata olla villiä kansaa. Soutakaamme vain satamaan ja koettakaamme onneamme."
He soutivat satamaan, hiotusta kivestä tehtyä laivasiltaa kohden tuhansien mustakylkisten laivojen lomitse, joista jokainen oli paljon isompi kuin Argo. Ja he ihmettelivät tuota mahtavaa kaupunkia ja sen kiiltäviä kuparikattoja ja pitkiä, korkeita marmorimuureja, joiden päällä oli lujia paalutuksia. Ja laivasilloilla vilisi kaikenlaista kansaa, kauppiaita ja merimiehiä ja orjia, jotka tulivat ja menivät kantaen kauppatavaroita. Ja uroiden mieli nöyrtyi, ja he katsoivat toinen toiseensa ja sanoivat: "Me olimme mielestämme aika ylväitä lähtiessämme meren rannan Iolkoksesta, mutta kuinka vähäpätöisiltä me näytämmekään tämän kaupungin rinnalla, ikäänkuin muurahainen mehiläisparvessa."
Merimiehet huusivat heille töykeästi sillalta: "Mitä miehiä te olette? Me emme huoli muukalaisista emmekä merirosvoista. Me tulemme kyllä omin neuvoin toimeen."
Mutta Iason vastasi kohteliaasti, sovittaen sievästi sanansa ja kehuen heidän kaupunkiaan ja heidän satamaansa ja heidän upeata laivastoansa. "Toden totta, tepä olette oikeita Poseidonin poikia ja meren valtiaita! Me olemme vain merta kiertäviä merimiesparkoja, janosta ja ponnistuksista nääntyneitä. Antakaa meille vain ruokaa ja vettä, niin me jatkamme rauhassa matkaamme."
Silloin merimiehet nauroivat ja vastasivat: "Etpä ole hullu, muukalainen. Sinä puhut kuin kelpo mies ja saatpa nähdä, ettemme mekään ole huonompia. Poseidonin poikia me olemme ja meren valtiaita; mutta tulkaahan maihin, niin saatte, mitä meillä parasta on."
Uroot kömpivät rannalle väsyneinä ja kangistuneina, ja merimiehet nauroivat heidän pitkiä takkuisia partojaan ja päivän paahtamia poskiaan ja heidän rääsyisiä, meriveden turmelemia vaatteitaan ja suolaisen hyrskyn ruostuttamia aseitaan, — sillä nuo merimiehet olivat karkeita kieleltään, vaikka he olivatkin hyväsydämisiä ja kunnon miehiä. — Ja yksi heistä sanoi: "Nuopa ovat kehnoja merimiehiä; hehän ovat sen näköisiä kuin olisivat sairastaneet merikipua kaiken päivää?" Ja toinen virnuili: "Katsokaa, kuinka heidän koipensa ovat koukistuneet paljosta soutamisesta; hehän kävellä taapertavat kuin ankat!"
Silloin tuittupäinen Idas aikoi lyödä heitä, mutta Iason pidätti häntä. Ja yksi kaupparuhtinaista, pitkä ja komea mies, tuli heitä puhuttelemaan.
"Älkää panko pahaksenne, muukalaiset; meripojat eivät voi olla pieksämättä kieltänsä. Mutta me tahdomme kohdella teitä hyvin ja ystävällisesti, sillä muukalaiset ja köyhät ovat Jumalan lähettämiä. Ettekä te näytäkään miltään tavallisilta merenkulkijoilta, niin kookkaat ja voimakkaat ovat vartalonne ja komeat aseenne. Tulkaa kanssani Alkino'okseen, tuon rikkaan meren ruhtinaan, palatsiin ja me tahdomme kestitä teitä hyvin ja kaikesta sydämestämme; ja sitten te saatte sanoa meille nimenne."
Mutta Medeia vetäytyi taaksepäin ja vapisi ja kuiskasi Iasonin korvaan: "Me olemme joutuneet ansaan ja olemme menossa perikatoomme, sillä minä näen miehistön joukossa maalaisiani, tummasilmäisiä kolkhilaisia, yllä teräksiset panssaripaidat, jollaisia käytetään minun isänmaassani."
"Liian myöhäistä on kääntyä takaisin", Iason sanoi. Ja hän kysyi kaupparuhtinaalta: "Mikä maa tämä on, arvoisa herra; ja mikä on tuo hiljan rakennettu kaupunki?"
"Tämä on Phaiekien maa, jota kaikki Taivahiset rakastavat; sillä he tulevat tänne ja syövät juhla-aterioita kanssamme kuin ystävät ainakin ja istuvat rinnallamme salissa. Tänne me tulimme Liburniasta häijyjä kykloopeja pakoon. He ryöstivät meiltä, rauhallisilta kauppiailta, vaivoin hankkimamme tavarat ja rikkaudet. Silloin Nausithos, Poseidonin poika, toi meidät tänne ja kuoli rauhassa. Ja nyt hänen poikansa, Alkino'os, ja Arete, viisain kaikista kuningattarista, hallitsevat meitä."
He kulkivat läpi rantapuistikon ja mitä edemmäs he kulkivat, sitä enemmän he ihmettelivät. Sillä pitkin siltaa oli maassa hyvässä järjestyksessä paksuja ankkuriketjuja ja raakapuita ja mastoja Poseidonin, meren vihreähapsisen kuninkaan, temppelin edessä. Puistikon ympärillä kihisi laivanrakentajia kuin muurahaisia: mitkä punoivat köysiä, mitkä veistivät kaaripuita, mitkä höyläsivät pitkiä airoja ja raakoja. Minyalaiset kulkivat ääneti eteenpäin hohtavan valkoisia marmorikatuja pitkin, kunnes he saapuivat Alkino'ooksen palatsille ja silloin he ihmettelivät vielä enemmän. Pilviä tavoitteleva palatsi säteili ja loisti auringossa ja sen seinät eteisestä sisimpään huoneeseen asti olivat kullatusta kuparista ja ovet olivat hopeasta ja kullasta. Molemmin puolin sisäänkäytävää istui eläviä kultakoiria, jotka eivät koskaan vanhentuneet eivätkä kuolleet. Niin taitavasti Hefaistos ne oli takonut pajassaan savuavalla Lemnos-saarella. Hän oli antanut ne Alkino'okselle, jotta ne öisin vartioitsisivat hänen porttejaan. Palatsin salissa oli huoneen kummassakin päässä pitkin seinän koko pituutta suuria valtaistuimia, jotka olivat verhotut kalleilla kiiltävillä kankailla, ja niillä tuon mahtavan kauppakansan kuninkaat istuivat syömässä ja juomassa ja siellä he viettivät juhlia koko vuoden läpeensä. Sulatetusta kullasta valettuja poikia seisoi kiiltävillä alttareilla käsissään tulisoihdut, joilla he valaisivat vieraita kaiken yötä. Ja huoneen ulkopuolella istui ahkerassa työssä viisikymmentä palvelustyttöä: mitkä jauhoivat jyviä käsimyllyssä, mitkä pyörittivät rukkia, mitkä kutoivat kangasta, ja heidän kätensä välkähtelivät kuin lepattavat haavan lehdet, kun he heittivät sukkulaa.
Palatsin edustalla oli suuri puutarha, jota ympäröivät korkeat muurit, ja se oli aivan täynnä komeita hedelmäpuita, harmahtavalehtisiä oliiveja ja suloisia viikuna-, päärynä- ja omenapuita, jotka kantoivat hedelmiä koko vuoden läpeensä, sillä lämmin lounastuuli hyväili niitä, ja päärynä kypsyi päärynän, viikuna viikunan ja rypäle rypäleen vieressä kaiken kesää ja talvea. Puutarhan toisessa päässä kukkivat loistavat kukkalavat läpi kaikkien vuodenaikojen. Siellä pulppusi kaksi kaunista lähdettä, joista toinen juoksi läpi puutarhan ja toinen palatsin kadun alitse ja antoi vettä kaikelle kaupungin kansalle. Sellaisia jaloja lahjoja taivas oli antanut viisaalle Alkino'okselle.
Sitten uroot menivät sisään ja näkivät Alkino'oksen istuvan valtaistuimellaan, mahtavana kuin itse Poseidon kultakoristeiset, kankeat vaatteet yllä ja kultainen valtikka sivullaan ja kädessään kauniisti kaiverrettu pikari, josta hän joi kaupparuhtinaiden maljoja. Ja hänen vieressään seisoi Arete, hänen viisas ja suloinen kuningattarensa, ja nojasi pylvästä vastaan kehrätessään kultalankaansa.
Alkino'os nousi ja lausui heidät tervetulleiksi ja pyysi heitä istumaan ja syömään. Ja palvelijat kantoivat heille pöytiä ja leipää ja lihaa ja viiniä.
Mutta Medeia lähestyi vapisten Aretea, tuota ihanaa kuningatarta, ja lankesi hänen jalkojensa juureen, syleili niitä ja huusi itkien polvistuessaan:
"Minä olen sinun vieraasi, ihana kuningatar, ja minä rukoilen sinua Zeuksen nimessä, joka on anojien suojelija. Älä lähetä minua takaisin isäni luo kauheaa kuolemaa kärsimään. Vaan salli minun mennä menojani ja kantaa kuormaani. Olenhan jo kylliksi saanut kärsiä rangaistusta ja häpeää!"
"Kuka sinä olet, kummallinen neito? Ja mitä sinä tarkoitat pyynnölläsi?"
"Minä olen Aieteen tytär Medeia ja minä näin täällä tänään maanmiehiäni. Ja minä tiedän, että he ovat tulleet minua hakemaan viedäkseen minut kotiini kärsimään kauhean kuoleman."
Silloin Arete astui askeleen taaksepäin ja sanoi: "Viekää tämä tyttö sisään, neidot. Kuninkaat päättäkööt, mutta en minä."
Ja Alkino'os hypähti ylös valtaistuimeltaan ja huusi: "Sanokaa, muukalaiset, keitä te olette ja kuka tuo neito on!"
"Me olemme Minyain uroita", Iason sanoi, "ja tämä neito on puhunut totta. Me olemme niitä miehiä, joiden maine on kiertänyt maat ja mantereet. Me tulimme tänne kaukaa valtamereltä kärsittyämme ennen kuulumattomia vaivoja ja vastuksia. Meitä oli suuri joukko, kun lähdimme ja vain harvat palaavat takaisin, sillä monta jaloa toveria me olemme menettäneet. Anna siis meidän lähteä rauhassa, niinkuin antaisit vieraittesi lähteä, niin että maailma saattaisi sanoa: 'Alkino'os on hurskas kuningas'."
Mutta Alkino'os vetäytyi synkkänä taaksepäin ja seisoi vakavana mietiskellen. Ja viimein hän puhui:
"Jollei olisi tehty sitä tekoa, mikä tehty on, niin olisin tänä päivänä sanonut itsekseni: 'Suureksi kunniaksi on Alkino'okselle ja hänen jälkeläisilleen, että maankuulut Argonautit ovat hänen vierainansa'. Mutta nuo kolkhilaisetkin ovat minun vieraitani niinkuin tekin, ja koko tämän kuukauden he ovat täällä odottaneet laivoineen, sillä he ovat etsineet kaikki Hellaan meret, eivätkä ole teitä löytäneet. Eivätkä he ole uskaltaneet mennä edemmäksi, eivätkä palata kotiin."
"Anna heidän valita taistelijoita joukostaan, ja me tahdomme taistella heidän kanssaan mies miestä vastaan."
"Vieraamme eivät saa taistella meidän saarellamme. Ja jos te menette merelle, niin he voittavat teidät suuremmalla miesluvullaan. Tahdon tehdä oikeutta teille molemmin puolin, sillä minä tiedän, mikä on oikein ja teen oikeutta."
Sitten hän kääntyi kuninkaittensa puoleen ja sanoi: "Jääköön tämä asia huomiseksi. Tänä iltana tahdomme juhlia vieraitamme ja kuunnella heidän kertovan kaikista vaiheistansa ja kuinka he tulivat tänne valtamereltä."
Ja Alkino'os käski palvelijoittensa viedä uroot sisään, kylvettää heitä ja antaa heille vaatteita. Ja uroot ihastuivat, kun he näkivät lämmintä vettä, sillä siitä oli kauan kuin he olivat kylpeneet. He pesivät pois meren suolan jäsenistään, voitelivat itsensä öljyllä kiireestä kantapäähän ja sukivat kultakiharansa. Sitten he palasivat saliin, ja kaupparuhtinaat nousivat ylös istuimiltaan kunnioittaakseen heitä. Ja jokainen sanoi naapurilleen: "Eipä ole kumma, että nuo miehet ovat voittaneet mainetta. Tuossahan he seisovat kuin gigantit tai titaanit tai Olympoksesta tulleet Taivahiset, vaikka talvet ovat heitä pahoin pidelleet ja kauheat myrskyt runnelleet. Minkähänmoisia he olivatkaan lähtiessään Iolkoksesta kauan aikaa sitten, nuoruutensa kukoistuksessa?"
He menivät puutarhaan, ja kaupparuhtinaat sanoivat: "Uroot, juoskaa kilpaa kanssamme. Koettakaamme keiden jalat ovat nopeimmat."
"Emme me saata juosta kilpaa teidän kanssanne, sillä meidän jäsenemme on merelläolo kangistanut, ja me olemme kadottaneet molemmat nopsajalkaiset kumppanimme, Pohjatuulen siivekkäät pojat. Mutta älkää pitäkö meitä pelkureina. Jos te tahdotte koetella meidän voimiamme, niin me mielellämme ammumme ja painimme ja taistelemme nyrkkitaistelua kenen kanssa tahansa maan päällä."
Alkino'os hymyili ja vastasi: "Uskon teitä, uljaat vieraat. Mutta te olette niin kookkaita ja hartevia, ettemme niissä ikinä vedä teille vertoja. Me emme välitä nyrkkitaistelusta emmekä jousella ampumisesta, me vain juhlimme ja laulamme ja soitamme harppua ja tanssimme ja juoksemme kilpaa ja loikoilemme rannan hietikolla."
Niin he tanssivat ja juoksivat kilpaa, nuo hilpeät kaupparuhtinaat, kunnes ilta tuli ja kaikki menivät sisään.
Sitten he söivät ja joivat ja virvoittivat väsyneitä mieliään. Alkino'os kutsui sanansaattajan ja käski hänen mennä noutamaan harpunsoittajaa.
Sanansaattaja lähti ja toi harpunsoittajan ja talutti hänet sisään kädestä. Alkino'os leikkasi hänelle palan lihaa lihavimmasta kylkikappaleesta, lähetti sen hänelle ja sanoi: "Laula meille, jalo harpunsoittaja, ja ilahduta uroiden mieliä".
Harpunsoittaja soitti ja lauloi ja tanssijat tanssivat kummallisia tansseja. Senjälkeen silmänkääntäjät näyttivät temppujaan, kunnes uroot taas nauroivat.
Sitten sanoi Aikino'os: "Kertokaapa minulle, uroot, te, jotka olette purjehtineet valtameren ristiin rastiin ja tunnette kaikkien kansojen tavat, sanokaapa, oletteko nähneet ennen sellaisia tanssijoita kuin täällä ja oletteko kuulleet sellaista soittoa ja laulua? Meidän mielestämme tanssijamme ja laulajamme ovat parhaimmat maan päällä."
"Sellaista tanssia emme ennen ole nähneet", Orpheus sanoi, "ja teidän laulajanne on onnen kantamoinen, sillä varmaankin joko itse Phoibos on ollut hänen opettajanaan tai on hän sitten jonkun Muusan poika, niinkuin minäkin olen, ja olenhan minäkin laulanut silloin tällöin, vaikka en niin hyvin kuin hän."
"Laula siis meille, jalo muukalainen", Alkino'os sanoi, "niin me tahdomme antaa sinulle kalliita lahjoja."
Silloin Orpheus otti taikaharppunsa ja lauloi heille liikuttavan laulun kuvaten uroiden lähtöä Iolkoksesta ja heidän vaaroistansa ja kuinka he voittivat Kultaisen taljan. Ja hän lauloi heille Medeian rakkaudesta, kuinka hän auttoi heitä ja seurasi heitä maiden ja merten taa, ja kaikista heidän kauheista kärsimyksistään ja hirviöstä ja kallioista ja myrskyistä, kunnes Areten sydän heltyi, ja kaikki naiset itkivät. Ja kaupparuhtinaat nousivat seisomaan kukin kultaiselta valtaistuimeltaan, taputtivat käsiänsä ja huusivat: "Terve teille, jalot Argonautit, jotka olette purjehtineet tuntemattomia meriä!"
Sitten Orpheus jatkoi ja kertoi heidän matkastaan tuulettomalla Pohjanmerellä ja kuinka he kulkivat poikki rannattoman Okeanosmeren ihanalle Lännen saarelle, ja seireeneistä ja Skyllasta ja Karybdiistä ja kaikista niistä ihmeistä, joita he olivat nähneet. Keskiyö kului ja aamu alkoi sarastaa, mutta kuninkaat eivät ensinkään ajatelleet nukkumista. Jokainen istui hiljaa ja kuunteli, leuka käden nojassa.
Viimein, kun Orpheus oli lopettanut, menivät he kaikki miettiväisinä ulos, ja uroot asettuivat levolle kaikuvan pylväskäytävän suuhun, jonne Arete oli levittänyt heille peittoja ja tyynyjä. Siinä he nukkuivat hiljaisena kauniina kesäyönä.
Mutta Arete keskusteli miehensä kanssa Medeiasta ja puhui innokkaasti tytön puolesta, sillä hänen sydämensä oli heltynyt. Ja hän sanoi: "Jumalat häntä ajallaan rangaiskoot, mutta me emme. Onhan hän meidän vieraamme ja minun turviini paennut, ja avunanojat ovat Zeuksen turvatteja. Kukapa sitä paitsi uskaltaa erottaa miestä ja vaimoa kaiken sen jälkeen, mitä he yhdessä ovat kestäneet?"
Alkino'os hymyili. "Laulajan laulu on sinut lumonnut. Mutta minun tulee vain ajatella, mikä on oikein, sillä laulut eivät saata oikeutta muuttaa. Minun tulee pysyä uskollisena nimelleni. Alkino'okseksi, teräväkärkiseksi minua sanotaan, ja Alkino'os minä tahdon olla". Mutta siitä huolimatta Arete häntä pyysi ja rukoili, kunnes sai hänet kokonaan puolellensa.
Seuraavana aamuna Alkino'os lähetti sanansaattajan kutsumaan ruhtinaat puistikkoon ja sanoi: "Tämä on vaikea asia. Nuo minyalaiset asuvat aivan meidän lähellämme ja me saatamme usein kohdata heidät purjehtiessamme merellä. Mutta Aietes asuu kaukana, ja me olemme kuulleet vain hänen nimensä. Kumpia siis noista molemmista on parempi loukata — niitäkö, jotka asuvat lähellämme vai niitä, jotka asuvat kaukana?"
Ruhtinaat nauroivat ja ylistivät hänen viisauttansa. Ja Alkino'os kutsui uroot puistikkoon ja kolkhilaiset samoin. He tulivat ja asettuivat seisomaan vastapäätä toisiansa, mutta Medeia jäi palatsiin. Sitten Alkino'os puhui: "Kolkhiin uroot, mitä te tahdotte tästä neidosta?"
"Meidän tulee viedä hänet kotiinsa, jotta hän kärsisi häpeällisen kuoleman. Jos me palaamme ilman häntä, niin meidän täytyy itse kärsiä se kuolema, jolla hänen piti kuoleman."
"Mitä sinä sanot tähän, Iason Aiolialainen?" Alkino'os sanoi kääntyen minyalaisiin.
"Minä sanon", ovela Iason vastasi, "että he ovat lähteneet hyödyttömälle retkelle. Kolkhiin uroot, luuletteko voivanne saada Medeian seuraamaan itseänne, hänet, joka tuntee kaikki loitsut ja taikakeinot? Hän ajaisi teidän laivanne salakarille tai ärsyttäisi teidän kimppuunne Brimon, tuon metsien hurjan kuningattaren; tai kahleet putoisivat hänen ranteistaan, ja hän pakenisi lohikäärmevaunuissansa; tai jollei siten, niin jollakin muulla tavalla, sillä hänellä on tuhansia keinoja ja neuvoja. Miksi te ollenkaan palaatte kotiin, uljaat uroot, ja uudestaan uhmaatte noita pitkiä meriä ja Bosporosta ja myrskyistä Eukseinosta, kaikki vaivanne vain tulevat kaksinkertaisiksi; onhan näillä rannoilla monta kaunista maata, jotka vain odottavat teidänlaisianne urheita miehiä. Parempihan olisi asettua asumaan näille seuduille, rakentaa kaupunki ja antaa Aieteen ja Kolkhiin tulla omin neuvoin toimeen."
Silloin kävi hyminä läpi kolkhilaisten joukon ja muutamat huusivat: "Hyvin puhuttu!" ja toiset taas: "Olemme saaneet kylliksemme kuljeskelusta, emme tahdo enää lähteä meriä kiertelemään!" Viimein heidän päällikkönsä sanoi: "Olkoon sitten niin. Vaivaksi tyttö on ollut meille ja vaivaksi isänsä huoneelle ja kiusankappaleen saatte hänestä tekin. Mutta pitäkää hänet sitten, koska ette ole ymmärtäväisempiä. Me lähdemme purjehtimaan pohjoista kohden."
Alkino'os antoi heille ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kaikenlaisia kalliita lahjoja. Samoin hän antoi minyalaisille ja lähetti heidät kaikki rauhassa matkalle.
Siten tuo tumma noitatyttö jäi Iasonin luokse tuottamaan hänelle surua ja häpeää. Kolkhilaiset purjehtivat pohjoiseen Adrianmerelle, asettuivat sinne asumaan ja rakensivat kaupunkeja pitkin rannikkoa.
Mutta uroot purjehtivat itäänpäin päästäkseen Hellaaseen, raikkaaseen kotimaahansa. Mutta myrsky yllätti heidät ja ajoi heidät kauaksi etelään. He soutivat sokaisevassa sateessa ja pimeässä, kunnes olivat aivan uupuneita ponnistuksista. Eivätkä he ensinkään tietäneet, minne olivat joutuneet, ja jättivät kaiken elämän toivon. Viimein laiva koski pohjaan, ja kun aamu koitti, niin he kahlasivat rantaan. Mutta he eivät nähneet ympärillään muuta kuin hietaa ja kuivuneita suolalätäköitä, sillä he olivat tulleet Syrtin hietasärkille ja niille autioille, puuttomille aavikoille, jotka ulottuvat Kyrenestä aina Numidiaan asti pitkin Afrikan polttavaa rannikkoa. Siellä he nääntymäisillään kiertelivät monta päivää, ennenkuin saattoivat lähteä rannasta ja päästä taas aavalle merelle. Ja siellä Kanthos, koettaessaan työntää laivaa rannasta, sai surmansa kivestä, jonka muuan paimen heitti.
Siellä kuoli myöskin Mopsos, tuo tietäjä, joka tunsi kaikkien lintujen äänet. Mutta hän ei saattanut edeltäpäin tietää omaa loppuansa, sillä häntä pisti jalkaan kyykäärme, yksi niistä kyistä, jotka syntyivät Gorgon päästä tippuneista veripisaroista, kun Perseus kantoi sitä poikki hietikon.
Viimein uroot alkoivat soutaa pohjoista kohden ja ponnistelivat monta raskasta päivää, kunnes vesi oli lopussa ja ruoka syöty ja he olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja janoon. Mutta vihdoin he näkivät pitkän jyrkkärantaisen saaren ja siintävän vuorenhuipun korkealla pilvien keskellä ja tunsivat sen Idan huipuksi ja Kreetan kuuluisaksi maaksi. Ja he sanoivat: "Laskekaamme laivamme Kreetan rantaan ja menkäämme katsomaan Miinosta, kuuluisaa kuningasta, ja kaikkea hänen kunniaansa ja rikkauttansa. Tottapa hän meitä kohtelee vieraanvaraisesti ja antaa meidän täyttää vesiastiamme rannalla."
Mutta kun he lähestyivät saarta, niin he näkivät kummallisen näyn rantakalliolla. Länteen viettävällä niemekkeellä seisoi jättiläinen, pitempi kuin vuoristonhongat, kimallellen korkealla taivasta vastaan kuin kiiltävä kuparitorni. Hän käänteli päätänsä ja katseli joka puolelle, kunnes hän näki Argon ja sen miehistön. Heidät nähdessään hän tuli heitä kohden nopeammin kuin nopein hevonen hypäten yhdellä ainoalla askeleella kalliolta kalliolle. Kun hän tuli heidän lähelleen, niin hän heilutti käsivarsiaan ylös ja alas niinkuin soutajat nostavat ja laskevat airojaan ja karjaisi kuparikurkullaan kuin pasuuna kalliolta: "Te olette merirosvoja ja ryöväreitä! Jos uskallatte laskea maihin, niin paha teidät perii!"
Silloin uroot huusivat: "Emme me ole merirosvoja. Me olemme kaikki hyviä ja rehellisiä miehiä, emmekä muuta pyydä kuin ruokaa ja vettä." Mutta jättiläinen huusi vielä kovemmin:
"Te olette ryöväreitä, te olette merirosvoja kaikki. Tunnen kyllä teidät. Jos te laskette maihin, niin teidän pitää kuolemalla kuoleman."
Sitten hän taas heilutti käsivarsiaan ikäänkuin merkiksi, ja he näkivät, kuinka kaikki kansa pakeni sisämaahan päin ajaen edellään karjalaumojansa, ja he näkivät sakeaa savua ja liekkejä kohoavan kukkuloiden keskeltä. Silloin jättiläinen juoksi laaksoon ja katosi ja uroot nojasivat peloissaan airoihinsa.
Mutta Medeia seisoi ja tarkasteli tuota kaikkea jyrkkien mustien kulmiensa alta, viekas hymy huulillaan ja viekas tuuma mielessänsä. Viimein hän puhui: "Minä tunnen tuon jättiläisen. Kuulin hänestä puhuttavan kotonani kaukana idässä. Tulen kuningas Hephaistos takoi hänet maanalaisessa pajassaan Aitne-vuoren [Etnan] alla ja antoi hänelle nimeksi Talos ja lähetti hänet Miinokselle palvelijaksi vartioimaan Kreetan rantoja. Kolmasti päivässä hän kiertää saaren ympäri eikä pysähdy kertaakaan lepäämään. Jos muukalaiset laskevat maihin, niin hän juoksee uunilleen, joka liekehtii tuolla kukkuloiden keskellä. Kun hän on tulipunainen, niin hän syöksyy heidän päälleen ja polttaa heidät kuoliaiksi kuparikourillaan."
Silloin kaikki uroot huusivat: "Mitä meidän on tehtävä, viisas Medeia? Vettä meidän täytyy saada, muuten kuolemme janoon. Lihaa ja verta vastaan kyllä saattaisimme onnellisesti taistella, mutta kuka uskaltaa käydä tuota tulipunaista kuparia vastaan?"
"Minä uskallan käydä tulipunaista kuparia vastaan, jos vain on totta, mitä olen kuullut kerrottavan. Sillä sanotaan, että hänellä on koko ruumiissaan vain yksi suoni, joka on täynnä tulinestettä, ja että sitä suonta pitelee kiinni vain yksi naula; mutta missä kohdassa tuo naula on, sitä en tiedä. Mutta jos sen vain saan käsiini, niin rauhassa saatte täyttää vesiastianne tällä rannalla."
Sitten hän käski uroiden viedä hänet rannalle ja soutaa taas pois ja odottaa, mitä tapahtuisi.
Uroot tottelivat häntä vastahakoisesti, sillä heitä hävetti jättää hänet yksin, rannalle. Mutta Iason sanoi: "Hän on rakkaampi minulle, kuin kenellekään teille, mutta kuitenkin minä jätän levollisena hänet rannalle, sillä hänellä on kauniin ja ovelan päänsä lokeroissa enemmän neuvoja kuin saatamme uneksiakaan."
He jättivät velhotytön rannalle, ja hän seisoi siinä kauniina ja ypö yksin. Viimein jättiläinen tulla harppasi takaisin aivan hehkuvan punaisena kiireestä kantapäähän asti, niin että ruoho sihisi ja savusi hänen askeleittensa alla.
Kun hän näki tytön yksinään, niin hän pysähtyi. Mutta Medeia katsoi häntä rohkeasti silmiin hievahtamatta vähääkään ja aloitti tenholaulunsa:
"Elämä on lyhyt, vaikka elämä on suloinen; ja kupari- ja tulimiestenkin täytyy kuolla. Kupari ruostuu ja tuli jäähtyy, sillä ajan hammas kuluttaa kaikki vuorostaan. Elämä on lyhyt, vaikka elämä on suloinen; mutta suloisempaa on elää iäti; suloisempaa on elää iäti nuorena jumalten lailla, joilla on ikhoria suonissaan, ikhoria, joka antaa elämää ja nuoruutta ja iloa ja hehkuvan sydämen."
Silloin Talos sanoi: "Kuka sinä olet, kumma neito, ja missä on tuota nuoruuden nestettä?"
Medeia näytti hänelle kristallipullon ja sanoi: "Tässä on nuoruuden nestettä. Minä olen loitsijatyttö Medeia, ja minun sisareni, Kirke, antoi tämän pullon minulle ja sanoi: 'Mene ja vie palkinto Talokselle, tuolle uskolliselle palvelijalle, sillä hänen maineensa on kiertänyt maat ja mantereet'. Tule siis, niin minä kaadan tätä nestettä sinun suoniisi, että saisit elää iäti nuorena."
Hän kuunteli tytön kavalia sanoja, tuo tyhmä Talos, ja tuli lähelle. Mutta Medeia sanoi: "Kasta itsesi ensin mereen ja jäähdytä kupariruumiisi, muuten sinä poltat minun hienot sormeni. Ja näytä sitten minulle, missä on naula, jotta voisin kaataa nestettä suoneesi."
Silloin tuo tyhmä Talos hyppäsi mereen, ja vesi kihisi ja kiehui ja höyrysi hänen ympärillään. Sitten hän tuli, polvistui Medeian eteen ja näytti hänelle salaperäisen naulan.
Medeia veti naulan varovaisesti ulos, mutta ei kaatanutkaan ikhoria suoneen. Nuoruuden nesteen sijasta tuli purskui ulos, kuin tulipunainen rautavirta. Ja Talos huusi: "Sinä petit minut, kavala velhotyttö!" ja koetti nousta pystyyn. Mutta Medeia kohotti kätensä hänen ylitsensä ja lauloi, kunnes Talos vaipui maahan hänen loitsunsa vaikutuksesta. Kun hän vaipui, niin hänen kupariset jäsenensä kalisivat raskaasti, ja maa ähkyi hänen painonsa alla. Tulineste purskui ulos hänen kantapäästään kuin hehkuva laavavirta ja syöksyi mereen. Medeia nauroi ja kutsui uroita ja huusi: "Tulkaa rannalle ja täyttäkää rauhassa vesiastianne!"
He tulivat ja näkivät jättiläisen makaavan maassa kuolleena. Ja he lankesivat polvilleen Medeian eteen ja suutelivat hänen jalkojaan, täyttivät vesiastiansa ja ottivat härkiä ja lampaita ja purjehtivat sitten pois tuolta nurjalta rannalta.
Viimein monen monituisen seikkailun jälkeen he saapuivat Melean niemelle, Peloponnesoksen lounaiseen kärkeen. Siellä he uhrasivat jumalille, ja Orpheus puhdisti heidät rikoksestaan. Sitten he taas kulkivat pohjoista kohden Lakoniken rannikon ohi ja tulivat aivan väsyneinä ja nääntyneinä Sunioniin. Ja sitten he purjehtivat Euboian pitkää salmea ylös, kunnes he kerran vielä näkivät Pelionin ja Aphetain ja merenrannan Iolkoksen.
Ja uroot laskivat laivansa rantaan, mutta heillä ei ollut voimia vetää sitä maalle. He kiipesivät ulos laivasta ja istuutuivat rantakiville ja itkivät, kunnes eivät enää jaksaneet itkeä enempää. Rakennukset ja puut olivat kaikki muuttuneet ja kaikki kasvot, jotka he näkivät, olivat outoja. Heidän ilonsa muuttui murheeksi, kun he muistelivat nuoruuttansa ja kaikkia kärsimyksiänsä ja niitä uljaita kumppaneita, jotka he olivat kadottaneet.
Paljon kansaa kokoontui heidän ympärilleen ja kysyi heiltä: "Keitä te olette, jotka täällä istutte itkemässä?"
"Me olemme teidän ruhtinaittenne poikia, jotka monta vuotta sitten purjehdimme pois. Kultaista taljaa me lähdimme hakemaan, ja sen olemme saaneetkin ja murhetta sen ohella. Kertokaa meille isistämme ja äideistämme, jos ketkään heistä enää ovat elossa."
Silloinpa nousi suuri hälinä, itkettiin ja naurettiin, ja kaikki kuninkaat tulivat rannalle; ja he veivät uroot koteihinsa ja itkivät jaloja vainajia.
Sitten Iason meni Medeian kera setänsä Peliaan palatsiin. Kun hän astui sisään, niin Pelias istui lieden ääressä halvaantuneena ja sokeana vanhuuttaan ja hänen vastapäätään istui Iasonin isä Aison, sokeana ja halvaantuneena hänkin. Noiden molempien vanhusten päät tutisivat, kun he koettivat lämmitellä itseään lieden ääressä.
Ja Iason lankesi polvilleen isänsä eteen ja itki ja kutsui häntä nimeltä. Vanhus ojensi kätensä ja tunnusteli häntä ja sanoi: "Älä pilkkaa minua, nuori urho. Minun poikani Iason hukkui kauan kauan sitten meren aaltoihin."