"Minä olen juuri sinun oma poikasi Iason, jonka sinä veit kentaurin kasvatettavaksi Pelion-vuorelle. Minä olen tuonut Kultaisen taljan ja Auringon jumalasta polveutuvan kuninkaantyttären puolisokseni. Anna siis nyt minulle kuningaskuntasi, Pelias-setäni, ja täytä lupauksesi, niinkuin minä olen lupaukseni täyttänyt."
Silloin hänen isänsä painautui häneen kiinni kuin lapsi ja itki eikä tahtonut enää päästää häntä menemään. Ja hän huusi: "Nyt ei minun enää tarvitse yksin kulkea hautaani kohden. Lupaa, ettet enää koskaan jätä minua, niin kauan kuin elän."
Kuinka uroiden lopuksi kävi.
Nyt minä mielelläni lopettaisin tarinani hauskasti. Mutta ei ole minun syyni, etten voi niin tehdä. Vanhat laulut lopettavat sen surullisesti ja minä uskon, että ne ovat tosia ja viisaita. Vaikka uroot puhdistettiinkin rikoksistaan Malean saarella, niin eivät uhrit sentään voi muuttaa häijyjä sydämiä hyviksi, ja Iason oli ottanut ilkeän vaimon ja hän sai kantaa kuormaansa loppuun asti.
Ensiksi Medeia keksi keinon rangaistakseen tuota vanhaa Pelias-parkaa, sen sijaan, että hän olisi antanut hänen kuolla rauhassa.
Hän kertoi Peliaan tyttärille: "Minä voin tehdä vanhat jälleen nuoriksi, ja saattepa nähdä kuinka helppoa se on." Hän otti vanhan oinaan ja tappoi sen ja pisti sen kattilaan, jossa kiehui taikayrttejä ja mumisi loitsuja kattilan, ääressä, ja silloin tuo vanha oinas hypähti kattilasta nuorena, kauniina karitsana. "Medeian kattila" on vieläkin sananpartena ja sillä tarkoitetaan sotien ja suurten muutosten aikoja, kun maailma on käynyt vanhaksi ja heikoksi ja nuortuu taas kovista kärsimyksistä.
Sitten Medeia sanoi Peliaan tyttärille: "Tehkää te isällenne samoin kuin minä tälle oinaalle, niin hänestä taas tulee nuori ja voimakas". Mutta hän ilmaisi heille loitsut vain puoleksi, ja niin he eivät onnistuneetkaan, ja Medeia pilkkasi heitä. Vanha Pelias-parka kuoli, ja hänen tyttärensä joutuivat kurjuuteen. Mutta runot kertovat, että Medeia paransi Iasonin isän Aisonin, niin että hänestä taas tuli nuori ja voimakas.
Mutta Iason ei voinut enää rakastaa Medeiaa kaikkien hänen julmien tekojensa jälkeen. Hän oli kiittämätön Medeialle ja teki hänelle vääryyttä, ja Medeia kosti hänelle. Ja kauheasti hän kostikin, niin kauheasti, etten siitä voi tässä kertoakaan. Mutta kun tulette suuremmiksi, niin saatte itse lukea, sillä siitä on laulettu jaloissa runoissa ja kauniissa sävelteoksissa. Ja olkoon se sitten totta tai ei, niin se on meille aina varoituksena, ettei tule hakea apua ilkeiltä ihmisiltä tai pyrkiä hyviin tarkoitusperiin ilkein keinoin. Jos me käytämme kyykäärmettä vihollisiamme vastaan, niin se kääntää päänsä ennenkuin aavistammekaan ja pistää meitä itseämme.
Toisistakin uroista olisi monta mieltäkiinnittävää tarinaa kerrottavana, mutta tässä ei ole tilaa. Saatte niistä lukea itse: Kalydonin karjusta, jonka Meleagros surmasi, ja Heraklen kahdestatoista kuuluisasta urotyöstä, ja niistä seitsemästä sankarista, jotka taistelivat Theben luona, ja kaksoisveljesten Kastorin ja Polydeukeen jalosta rakkaudesta, kuinka toinen ei tahtonut jäädä eloon, kun toinen kuoli, niin että he jakoivat keskenään kuolemattomuutensa, ja Zeus muutti heidät kaksoistähdiksi, jotka eivät milloinkaan nouse yhdellä kertaa taivaalle.
Entä kuinka kävi Kheironin, tuon hyvän, kuolemattoman kentaurin? Sekin on surullinen tarina. Sillä uroot eivät saaneet häntä enää koskaan nähdä. Hän haavoittui myrkytetystä nuolesta Pholoeen kukkuloilla, kun Herakles avasi sen turmiollisen viiniastian, johon Kheiron häntä oli kieltänyt koskemasta. Ja kentaurit tunsivat viinin hajun ja kokoontuivat sen ympärille ja tappelivat siitä Herakleen kanssa. Mutta Herakles surmasi heidät kaikki myrkytetyillä nuolillaan, ja Kheiron jäi yksikseen. Silloin Kheiron otti yhden nuolen ja pisti sen vahingossa jalkaansa. Myrkky virtasi kuin tuli hänen suonissaan, hän kaatui maahan ja halusi kuolla. Hän huusi: "Viini, tuo koko minun sukuni turma, minutkin perikatoon vei. Miksi tällaista kuolemantuskaa kärsien iäti eläisin! Ken tahtoo ottaa minun kuolemattomuuteni, jotta minä saisin kuolla?"
Silloin vastasi Prometheus, tuo hyvä titaani, jonka Herakles oli vapauttanut Kaukasokselta: "Minä tahdon ottaa sinun kuolemattomuutesi ja elää iäti kuolevaisia ihmisparkoja auttaakseni." Kheiron antoi hänelle kuolemattomuutensa ja kuoli ja pääsi lepoon vaivoistansa. Ja Herakles ja Prometheus itkivät häntä ja menivät hautaamaan häntä Pelionin kukkulalle. Mutta Zeus otti hänet ylös tähtien joukkoon elämään iäti suurena ja lempeänä kaukana etelän taivaalla.
Aikanansa uroot kuolivat kaikki, paitsi Nestor, tuo hopeakielinen vanhus, ja jättivät jälkeensä uljaita poikia, mutta ei niin suuria kuin itse olivat olleet. Mutta heidän poikiensakin maine on elänyt tähän päivään asti, sillä he taistelivat kaikki Troian kymmenvuotisessa sodassa ja heidän tarinansa on kerrottuna Homeroksen kirjassa, kahdessa maailman jaloimmassa laulussa: "Iliadissa", joka kertoo meille Troian piirityksestä ja Akhilleuksesta, joka riiteli kuninkaitten kanssa, ja "Odysseiassa", joka taas kertoo kuinka Odysseus harhaili maasta toiseen monta vuotta ja kuinka viimein Alkino'os lähetti hänet terveenä ja reippaana kotiin Ithalkeen, hänen rakkaalle saarellensa, ja kuinka Odysseus kohtasi uskollisen puolisonsa Penelopeen ja poikansa Telemakhoksen ja jalon sikopaimenen Eumaioksen ja vanhan koiransa, joka nuoli hänen kättään ja kuoli. Sen hauskan tarinan saatte, lapsukaiseni, lukea jonakin talvi-iltana takkavalkean ääressä. Mutta nyt minä lopetan kertomukseni ja aloitan toisen, vielä hauskemman, uroosta, josta tuli mahtava kuningas ja joka voitti kansansa rakkauden.
1.
Kuinka Theseus nosti kiven.
Oli kerran Troizeniassa Aithra-niminen prinsessa, Pittheus-kuninkaan tytär. Hänellä oli kaunis poika nimeltä Theseus, koko maan uljain nuorukainen. Eikä Aithra hymyillyt muulloin kuin poikaansa katsellessaan, sillä hänen puolisonsa oli unohtanut hänet ja eleli kaukana merten takana. Ja Aithran oli tapana mennä Troizenian yli kohoavalle vuorelle Poseidonin temppeliin ja istua siellä kaiken päivää katsellen meren lahden ja Methanan yli Aiginan purppuranpunertavia huippuja ja niiden juurella olevaa Attikan rantaa. Kun Theseus oli täyttänyt viisitoista vuotta, niin Aithra otti hänet mukaansa temppeliin ja vei hänet temppelin puutarhassa kasvavaan tiheään lehtoon. Hän näytti pojalle korkeaa plataanipuuta, jonka varjossa kasvoi sianpuoloja ja punaisia kanervapensaita, huokasi ja sanoi: "Theseus, poikani, mene tuohon varvikkoon. Siellä sinä tuon plataanipuun juurella näet ison, laakean kiven. Nosta se ja tuo minulle, mitä sen alla on."
Theseus tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja näki, ettei siihen oltu vuosikausiin koskettu. Kun hän kaivoi pensaiden juuria, niin hän löysi ison laakean kiven, joka oli kokonaan muratin ja karhunmarjojen ja sammalten peitossa. Hän koetti nostaa sitä, mutta ei jaksanut. Hän koetti koettamistaan, kunnes hänen tuli niin kuuma, että hiki valui virtana hänen otsaltaan ja hän itki häpeästä. Mutta mikään ei auttanut. Viimein hän palasi äitinsä luokse ja sanoi: "Minä olen löytänyt kiven, mutta en jaksa sitä nostaa enkä usko, että kukaan muukaan koko Troizeniassa siihen kykenee".
Silloin hänen äitinsä huokasi ja sanoi: "Jumalat antavat odottaa kauan; mutta viimein he tekevät oikeutta. Jääköön tämä sitten vielä toistaiseksi. Sillä se päivä on tuleva, jolloin sinä olet Troizenian väkevin mies".
Sitten hän otti Theseusta kädestä, meni temppeliin rukoilemaan ja palasi taas kotiinsa poikansa Theseuksen kanssa.
Kun vuosi oli umpeen kulunut, niin hän vei taas Theseuksen temppelitarhaan ja käski hänen nostaa kiven. Mutta Theseus ei jaksanut.
Silloin Aithra huokasi ja sanoi taas samat sanat ja meni pois ja palasi taas seuraavana vuonna. Mutta ei Theseus silloinkaan jaksanut nostaa kiveä, eikä seuraavanakaan vuonna. Ja hän olisi halunnut kysyä äidiltään, mikä tuo kivi oikeastaan oli ja mitä sen alla oli, mutta äidin kasvot olivat niin surulliset, ettei hän hennonut kysyä.
Theseus ajatteli itsekseen: "Varmasti se päivä on tuleva, jolloin minä saatan nostaa tuon kiven, vaikkei kukaan muu koko Troizeniassa siihen pystyisi!" Ja jotta hän olisi tullut oikein vahvaksi, niin hän paini kaiket päivät, heitti kiekkoa ja keihästä ja kesytti hevosia ja metsästi villisikoja ja härkiä ja ajoi vuohia ja hirviä kallioilla, niin ettei lopulta koko vuoristossa ollut toista niin nopsaa metsästäjää kuin Theseus. Ja hän tappoi Krommyonin villisian Phaiaan, joka hävitti maata. Ja viimein kaikki kansa sanoi: "Totisesti jumalat ovat tuon nuorukaisen keralla".
Kun hänen kahdeksastoista ikävuotensa oli kulunut, niin Aithra vei hänet taas temppelitarhaan ja sanoi: "Theseus, nosta kivi tänä päivänä tai et saa milloinkaan tietää, kuka olet".
Theseus meni pensaikkoon, kumartui kiven yli ja sysäsi sitä rajusti, ja se liikahti. Silloin hänen rohkeutensa paisui ja hän huudahti: "Vaikka sydämeni halkeaisi, niin kiven on noustava!" Hän sysäsi sitä vielä toisen kerran ja sai sen nousemaan ja vieritti sen kiljaisten pois paikoiltaan.
Kun hän katsoi paikkaan, jossa kivi oli ollut, niin hän näki maassa pronssisen miekan, jonka kahva oli kiiltävästä kullasta, ja sen vieressä parin kultaisia sandaaleja. Hän sieppasi ne ja syöksyi pensaiden läpi kuin villi karju ja juoksi äitinsä luo pitäen niitä korkealla päänsä päällä.
Kun hänen äitinsä näki ne, niin hän itki kauan hiljaa peittäen kauniit kasvonsa päällyshuiviinsa. Theseus seisoi kummastellen hänen vieressään ja itki myöskin, miksi, sitä hän ei tietänyt. Kun Aithra oli itkenyt itsensä väsyksiin, niin hän nosti päänsä ja pani sormensa huulilleen ja sanoi: "Piilota ne poveesi, Theseus-poikani, ja tule kanssani jonnekin, josta voimme katsella meren yli."
He menivät pyhien muurin ulkopuolelle ja katselivat yli kimaltelevan, sinisen meren. Ja Aithra sanoi: "Näetkö maan tässä jalkojesi juuressa?" Theseus vastasi: "Näen, se on Troizenia, jossa minä olen syntynyt ja kasvanut."
Ja Aithra sanoi: "Se on vain pieni maa, karu ja kallioinen ja se on kohden kalpeata koillista. Mutta saatatko nähdä tuon maan meren tuolla puolen?"
"Saatan kyllä, se on Attika, jossa ateenalaiset asuvat."
"Se on ihana ja avara maa, Theseus-poikani, ja se on kohden päivänpaisteista etelää. Se on oliiviöljyn ja hunajan maa, jumalien ja ihmisten ilo, sillä jumalat ovat ympäröineet sen vuorilla, joiden suonet ovat puhdasta hopeaa ja luut lumivalkeaa marmoria. Siellä ajuruohot ja neilikat koristavat kukkuloita ja sulotuoksuiset orvokit ja liljat niittyjä, ja satakielet laulavat kaiket päivät lehdoissa alati juoksevien virtojen äyräillä. Siellä on kaksitoista väkirikasta kaupunkia, joissa asuu ikivanha heimo, käärmekuninkaan Kekropsin, Maaemon pojan jälkeläiset. Heillä on kultaisia heinäsirkkoja kultakutriensa koristeina, sillä heinäsirkkojen tavoin he putkahtivat maasta ja niinkuin heinäsirkat he laulavat kaiken päivää iloiten auringon elvyttävässä lempeässä paisteessa. Mitä sinä tekisit, poikani, jos olisit sellaisen maan kuningas?"
Theseus katseli hämmästyneenä leveän kimaltelevan meren yli ja näki ihanan Attikan rannikon Sunionista aina Hymettos ja Brilettosvuoriin asti ja kaikki ne vuorten kukkulat, jotka ympäröivät Ateenaa. Mutta itse Ateenaa hän ei voinut nähdä, sillä purppuran punertava Aiginan saari oli sen edessä puolitiessä Attikan ja Argoliin välillä.
Silloin Theseuksen sydän paisui hänen rinnassaan ja hän sanoi: "Jos minä olisin sellaisen maan kuningas, niin minä hallitsisin sitä hyvin ja viisaasti ja voimallisesti, niin että kuoltuani kaikki kansa itkisi haudallani ja huutaisi ja valittaisi kaitsijansa kadottamista."
Aithra hymyili ja sanoi: "Ota sitten miekka ja sandaalit ja mene ateenalaisten kuninkaan Aigeuksen luo, joka asuu Pallaan kukkulalla, ja sano hänelle: 'Kivi on nostettu, mutta kenen on sen alla oleva pantti?' Näytä sitten hänelle miekka ja sandaalit ja ota vastaan, mitä jumalat sinulle lähettävät."
Mutta Theseus sanoi itkien: "Pitääkö minun jättää sinut, oi äitini?"
Äiti vastasi: "Älä minua itke. Mikä on sallittu, sen pitää tapahtua. Ja murehtiminen on helppoa niille, jotka eivät muuta tee kuin murehtivat. Pelkkää surua oli nuoruuteni ja pelkkää surua sain kokea aikuiseksi tultuani. Nuoruuteni oli pelkkää surua Bellerophonin, Khimairan surmaajan tähden, jonka isäni kavalasti karkoitti, ja aikuisena sain surra uskottoman isäsi ja sinun tähtesi. Ja pelkkää surua on oleva minun vanhuutenikin — sillä minä näen kohtaloni unissa — Joutsenen pojat vievät minut vankina Eurotaan laaksoon ja viimein minun on purjehdittava meren yli orjattarena, Kreikan vihollisten palveluspiikana. Kuitenkin minun puolestani kostetaan, kun kultahapsiset uroot purjehtivat Troiaa vastaan ja hävittävät Ilionin palatsit. Silloin minun poikani vapauttaa minut orjuudesta ja minä saan kuulla kerrottavan Theseuksen maineesta. Mutta sitä ennen saan kokea uusia suruja, mutta minä voin ne kestää, niinkuin olen kestänyt menneetkin suruni."
Sitten hän suuteli Theseusta itkien ja meni temppeliin, eikä Theseus nähnyt häntä enää.
Kuinka Theseus surmasi ihmissyöjät.
Theseus jäi sinne yksinään seisomaan mieli toiveikkaana. Ensiksi hän aikoi mennä satamaan ja vuokrata nopeakulkuisen laivan ja purjehtia merenlahden yli Ateenaan. Mutta sekin tuntui hänestä liian hitaalta, ja hän toivoi, että hänellä olisi siivet, joilla hän voisi lentää meren yli isänsä luo. Mutta hetken perästä hänen rohkeutensa alkoi lannistua, ja hän huokasi ja sanoi itsekseen:
"Entäpä jos isälläni on toisia poikia, joita hän rakastaa? Entäpä jollei hän otakaan minua vastaan? Mitä olen tehnyt, jotta hän minusta välittäisi? Syntymähetkestäni asti olen ollut unohduksissa, miksipä nyt sitten olisin tervetullut hänen luokseen?"
Niin hän kauan aikaa mietiskeli suruissaan. Viimein hän huusi kovalla äänellä: "Tahdon saattaa hänet rakastamaan itseäni, sillä tahdon näyttää, että olen hänen rakkautensa arvoinen. Tahdon voittaa mainetta ja kunniaa ja tehdä sellaisia tekoja, että Aigeus on oleva ylpeä minusta, vaikka hänellä olisi viisikymmentäkin muuta poikaa! Saavuttihan Herakleskin kunniaa, vaikka hän oli sorrettu ja Eurystheuksen orja! Tappoihan hän kaikki rosvot ja kaikki ilkeät pedot ja kuivasi suuria järviä ja soita ja mursi kalliot nuijallaan. Ja kaikki ihmiset kunnioittivat häntä, kun hän pelasti heidät kurjuudesta ja teki elämän hauskaksi heille ja heidän jälkeläisilleen. Minnehän minä menisin tekemään sellaisia tekoja kuin Herakles? Missähän kohtaisin kummia seikkailuja, rosvoja ja hirviöitä ja helvetin sikiöitä, noita ihmisten vihollisia? Jospa lähtisin vaeltamaan maitse kauas vuoristoon ja kiertäisin Isthmokseen vievää tietä. Ehkäpä siellä joutuisin johonkin rohkeaan seikkailuun ja voisin tehdä jotakin, jolla voittaisin isäni rakkauden."
Niin hän lähti vaeltamaan maitse kauas vuoristoon isänsä miekka kupeellaan. Viimein hän tuli Hämähäkkivuorille, jotka kohosivat yli Epidauroksen kaupungin ja meren, ja hän näki kuinka rotkot kulkivat alaspäin keskimmäisestä huipusta, niinkuin langat hämähäkin seitissä.
Hän kiipesi ylös synkkiä rotkoja kuurnaisten marmoriseinien välitse, kunnes laakso siinsi sinisenä hänen jalkojensa alla ja pilvet tihkuivat sumuaan hänen päänsä ympärillä.
Hän kulki yhä eteenpäin rotkoreittiä, kunnes hän saattoi nähdä kapeiden vuorenhalkeamien kiertelevän allaan pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen, ja mustia puoleksi usvaan peittyneitä onkaloita ja kaiken yläpuolella kammottavan näköisen kallioröykkiön.
Sen röykkiön yli hänen täytyi kulkea, sillä ei ollut muuta tietä oikealla eikä vasemmalla, ja niin hän kapusi yli kivien ja kantojen ja tuli viimein kiviröykkiöille.
Kivikolla istui mies, jolla oli yllä karhunnahkainen vaippa. Karhun pää oli hänen päähineenään ja sen hampaat irvistelivät valkoisina hänen otsansa ympärillä. Ja karhun käpälät oli väännetty hänen kaulansa ympäri, ja niiden kynnet hohtivat valkoisina hänen rinnallaan. Kun hän näki Theseuksen, niin hän nousi seisomaan ja nauroi, niin että rotkot rytkähtelivät.
"Hohoo, ken sinä olet, kaunis kärpänen, joka olet lentänyt hämähäkin seittiin?" Mutta Theseus astui lujasti eteenpäin eikä vastannut; mutta hän mietti mielessään: "Onkohan tuo rosvo, ja jokohan olen joutunut seikkailuun?" Mutta tuo kummallinen mies nauroi vielä kovemmin ja sanoi:
"Kopea kärpänen, etkö tiedä, että nämä rotkot muodostavat sellaisen seitin, josta ei yksikään kärpänen koskaan osaa takaisin. Tämä röykkiö on hämähäkin luola, ja minä olen hämähäkki, joka imen kärpäset kuoliaiksi. Tule vain tänne, niin saan sinusta maukkaan aterian! Sillä sinua ei lainkaan hyödytä pakoon juokseminen, niin mutkikkaan seitin isäni Hephaistos minulle valmisti, kun hän muodosti vuoristoon nämä rotkot, joista yksikään ihminen ei osaa palata kotiinsa."
Mutta Theseus astui lujasti eteenpäin ja kysyi:
"Entä miksi ihmiset sinua nimittävät, kopea hämähäkki, ja missä ovat sinun imusarvesi?"
Silloin tuo kummallinen mies nauroi jälleen:
"Minun nimeni on Periphetes, ja minä olen Hephaistoksen ja vuorinymfin, Antikleian, poika. Mutta ihmiset nimittävät minua Korynetes-nuijaksi, ja tässä on minun imusarveni."
Hän nosti vierestään kiviröykkiöltä mahtavan pronssinuijan.
"Tämän isäni minulle antoi ja takoi sen itse syvällä vuorten sisuksissa. Sillä minä nuijin kaikki kopeat kärpäset, niin että niistä lähtee lihat ja rasvat. Anna siis minulle tuo kiiltävä miekkasi ja vaippasi ja kultaiset sandaalisi, tai minä nuijin sinuakin, niin että henkesi menetät, jos huonosti käy!"
Mutta Theseus kääri nopeasti vaippansa lujiin poimuihin vasemman käsivartensa ympärille olkapäästä aina kämmeneen asti ja veti miekkansa ja syöksyi nuijamiehen päälle, ja nuijamies syöksyi hänen päällensä.
Kolmasti hän iski Theseusta, niin että tämä taipui kuin pajunvesa iskujen alla. Mutta Theseus suojeli päätään vasemmalla kädellänsä ja vaipalla, jonka hän oli käärinyt sen ympärille.
Ja kolmasti Theseus kavahti pystyyn iskun jälkeen, kuten pajunvesa myrskyn tyynnyttyä, ja tavoitti nuijamiestä miekallaan, mutta väljänä riippuvan karhuntaljan poimut pelastivat tämän.
Silloin Theseus suuttui ja karkasi hänen kimppuunsa ja tarttui hänen kurkkuunsa, ja he kaatuivat ja kieriskelivät maassa päällekkäin. Mutta kun Theseus nousi maasta, niin nuijamies jäi liikkumattomana makaamaan hänen jalkoihinsa.
Silloin Theseus otti hänen nuijansa ja hänen karhuntaljansa ja jätti hänet haukoille ja variksille ja jatkoi matkaansa alas rotkoja, takimmaista rinnettä pitkin, kunnes hän tuli leveään vihreään laaksoon ja näki lammas- ja karjalaumoja makaamassa puiden alla.
Lirisevän lähteen liepeellä kallioiden ja puiden varjossa oli nymfejä ja paimenia tanssimassa. Mutta kukaan ei puhaltanut heille huilua, kun he tanssivat.
Kun he näkivät Theseuksen, niini he kirkaisivat ja paimenet juoksivat pakoon ja ajoivat pois karjalaumansa, ja nymfit sukelsivat lähteeseen kuin sorsat ja katosivat.
Theseus oli ihmeissään ja nauroi: "Tämän seudun ihmisetpä kummallisia ovat, juoksevat pakoon, kun näkevät muukalaisia, eivätkä soita tanssiessaan!" Mutta hän oli väsynyt ja tomuinen ja janoissaan eikä ajatellut heitä sen enempää, vaan joi kirkkaasta lähteestä ja kylpi siinä ja heittäytyi sitten pitkäkseen plataanipuun varjoon. Ja vesi lauloi hänet nukuksiin liristessään kiveltä kivelle.
Kun hän taas heräsi, niin hän kuuli kuiskuttelua ja supinaa ja näki nymfien kurkistelevan häntä lähteen toiselta puolen synkän luolan suusta, jossa he istuivat vihreillä sammaltyynyillä. Ja yksi sanoi: "Ei hän varmaankaan ole Periphetes"; ja toinen kuiskasi: "Ei ihan näytä ollenkaan rosvolta, vaan kauniilta ja kiltiltä nuorukaiselta."
Silloin Theseus hymyili ja huusi heille: "Ihanat nymfit, en minä olekaan Periphetes. Hän nukkuu haukkojen ja variksien parissa ylhäällä röykkiöllään. Minä olen ottanut hänen karhuntaljansa ja hänen nuijansa."
Silloin he hyppäsivät lähteen yli ja tulivat hänen luoksensa ja huusivat paimenia takaisin. Theseus kertoi heille, kuinka hän oli surmannut nuijamiehen. Paimenet suutelivat hänen jalkojaan ja lauloivat: "Nytpä saamme syöttää rauhassa karjalaumojamme ja soittaa tanssiessamme. Sillä tuo julma nuijamies on kohdannut voittajansa eikä kuule enää meidän huilujamme."
Sitten he toivat hänelle vuonanlihaa ja viiniä, ja nymfit toivat hänelle hunajaa kalliolta, ja hän söi ja nukkui taas nymfien ja paimenten tanssiessa ja laulaessa. Kun hän heräsi, niin he pyysivät häntä jäämään, mutta hän ei suostunut. "Minulla on suuria tehtäviä", hän sanoi. "Minun täytyy lähteä kulkemaan Isthmokseen, että pääsisin Ateenaan".
Mutta paimenet sanoivat: "Aiotko kulkea yksin Ateenaan? Ei kukaan kulje nykyään sitä tietä muuten kuin aseellisin joukoin!"
"Mitä aseihin tulee, niin näettehän, että niitä minulla on kylliksi. Ja mitä joukkoihin tulee, niin kunniallisesta miehestä on kylliksi seuraa itselleen. Minkätähden en kulkisi yksin Ateenaan?"
"Jos menet, niin sinun on oltava varuillasi Isthmoksen kannaksella, tai muuten joudut tekemisiin Sinis-rosvon kanssa, jota kutsutaan Pityokampteeksi, hongannotkistajaksi. Hän taivuttaa kaksi honkaa ja sitoo kaikki matkustajat käsistä ja jaloista niihin kiinni. Kun hän laskee puut irti, niin heidän ruumiinsa repeävät kahtia."
"Ja sen jälkeen", toinen sanoi, "sinun täytyy mennä sisämaahan päin, jottet vain joudu Skeironin kallioille. Sillä oikealla puolella on meri ja vasemmalla vuoret, niin ettet mitenkään voi päästä pakoon, vaan sinun täytyy kohdata Skeiron-rosvo. Hän panee sinut pesemään jalkojansa, ja kun sinä peset niitä, niin hän työntää sinut alas kalliolta ruoaksi kilpikonnalle, joka asustaa kallion juurella ja syö kuolleiden ruumiita."
Ja ennenkuin Theseus ennätti vastata, kolmas huusi: "Ja sen jälkeen odottaa sinua vielä suurempi vaara, jollet kulje yhä sisämaahan päin, niin että Eleusis jää kauas oikealle puolellesi. Sillä Eleusiissa hallitsee Kerkyon, julma kuningas, kaikkien kuolevaisten kauhu, joka tappoi oman tyttärensä Alopeen vankeudessa; mutta Alope muuttui ihanaksi lähteeksi. Tyttärensä lapsen tuo julma kuningas heitti vuorille, mutta villit tammat antoivat sille maitoa. Nyt hän vaatii painimaan kanssansa jokaisen, joka tulee hänen maahansa, sillä hän on koko Attikan paras painija ja hän lyö kaikki alleen. Ja ne, jotka hän lyö alleen, hän surkeasti surmaa, ja hänen palatsinsa piha on täynnä heidän luitansa."
Silloin Theseus rypisti otsaansa ja sanoi: "Tämä näyttää tosiaankin olevan huonosti hallittu maa, ja seikkailuja saanen kokea kyllikseni. Mutta jos minä kerran olen tämän maan perillinen, niin minä tahdon sitä hyvin hallita ja parantaa olot, ja tässä on minun kuninkaan-valtikkani." Ja hän heilutti pronssinuijaansa, mutta nymfit ja paimenet tarttuivat häneen ja pyysivät ja rukoilivat häntä jäämään.
Mutta hän jatkoi vain matkaansa heidän rukouksistaan huolimatta ja kulki kulkemistaan, kunnes hän näki molemmat meret ja Korinthoksen linnoituksen, joka kohosi korkealle maan yli. Hän kulki nopeasti poikki Isthmoksen kannaksen, sillä niin kiihkeästi hän halusi kohdata tuon julman Sinis-rosvon. Mäntymetsässä hän viimein tämän kohtasi, siellä, missä Isthmos oli kaikkein kapein ja tie johti korkeiden kallioiden keskitse. Siellä Sinis istui kivellä tien vieressä, nuori honkapuu nuijana poikkipäin polvillaan ja nuora valmiina vieressänsä. Hänen päänsä päällä riippui honkien latvoissa murhattujen ihmisten luurankoja.
Theseus huusi hänelle: "Hohoi, sinä uljas hongannotkistaja, onko sinulla jäljellä pari honkapuuta minuakin varten?"
Sinis hypähti hänen eteensä ja vastasi osoittaen päänsä päällä riippuvia luurankoja: "Minun ruoka-aittani on äskettäin tyhjentynyt, niin että minulla on kyllä valmiina pari puuta sinua varten". Ja hän syöksyi Theseuksen päälle nuijaansa heiluttaen, ja Theseus syöksyi hänen päällensä.
Sitten he takoivat toisiaan, niin että kesäinen metsä kaikui. Mutta metalli oli lujempaa kuin honka, ja Sinis-rosvon nuija kalskahti keskeltä kahtia, kun pronssi siihen sattui. Silloin Theseus antoi Sinis-rosvolle muutamia voimakkaita iskuja, paiskasi hänet maahan, polvistui hänen päälleen ja sitoi hänet hänen omalla nuorallaan ja sanoi: "Niinkuin sinä olet tehnyt muille, niin pitää sinullekin tehtämän". Sitten hän taivutti kaksi nuorta honkapuuta ja sitoi Sinis-rosvon niiden väliin huolimatta hänen rukouksistaan ja vastustuksestaan. Ja hän päästi puut irralleen ja surmasi Sinis-rosvon ja jatkoi matkaansa jättäen hänet haukoille ja korpeille.
Sitten hän kulki kukkuloiden yli Megaraa kohden pitkin Saronin meren rantaa, kunnes hän tuli Skeironin kallioille ja sille kaidalle polulle, joka kulki meren ja vuorten välitse.
Siellä hän näki Skeironin istuvan lähteen reunalla, joka pulppusi kallion kyljestä. Hänellä oli jykevä nuija polvillaan ja hän oli sulkenut polun kivillä, niin että jokaisen kulkijan täytyi seisahtua.
Theseus huusi hänelle ja sanoi: "Hohoi, sinä kilpikonnanruokkija, eivätkö jalkasi kaipaa tänään pesemistä?"
Skeiron hypähti hänen eteensä ja vastasi:
"Jalkani kaipaavat kyllä tänään pesemistä ja nälissään on kilpikonnakin". Ja hän seisoi linnoituksensa edessä ja nosti molemmin käsin nuijaansa.
Theseus syöksyi hänen päälleen, ja kiivas oli ottelu kalliolla, sillä kun Skeiron tunsi pronssinuijan painon, niin hän antoi oman nuijansa vaipua ja kävi kiinni Theseukseen ja koetti sysätä hänet käsivoimin alas kalliolta. Mutta Theseus oli varovainen painija ja laski alas oman nuijansa ja tarttui Skeironia kurkkuun ja polveen ja pakotti hänet peräytymään kiviseinää kohden ja rutisti hänet sitä vastaan, niin että henki oli hänestä lähteä. Ja Skeiron huusi huohottaen: "Laske minut irti, niin saat mennä". Mutta Theseus vastasi: "Minä en saata jatkaa matkaani, ennenkuin olen tehnyt kivisen tien tasaiseksi". Ja hän rutisti häntä yhä kiviseinää vastaan, kunnes se romahti alas ja Skeiron vyöryi sen mukana suin päin maahan.
Silloin Theseus nosti hänet ylös aivan runneltuna ja sanoi: "Tule pesemään jalkojani". Ja hän veti miekkansa ja istahti lähteen reunalle ja sanoi: "Pese jalkani, tai minä hakkaan sinut palasiksi."
Vapisten Skeiron pesi hänen jalkansa; ja kun se oli tehty, niin Theseus nousi ylös ja huusi: "Niinkuin sinä olet tehnyt muille, niin pitää sinullekin tehtämän." Ja hän potkaisi Skeironin kalliolta mereen.
Söikö kilpikonna hänet vai ei, sitä en tiedä; sillä muutamat sanovat sekä maan että meren hyljeksineen hänen ruumistansa, niin synnin saastuttama se oli. Meri heitti sen rannalle, ja ranta heitti sen takaisin mereen ja viimein aallot sen vihoissaan paiskasivat kallion kielekkeelle; ja sinne se jäi kauaksi aikaa riippumaan, kunnes se viimein muuttui synkäksi kariksi, joka siellä vielä tänäkin päivänä hyrskyn keskellä törröttää.
Se on kumminkin totta, mitä Pausanias kertoo, että hän Ateenan kuninkaallisessa pylväskäytävässä näki Theseuksen kuvan saveen muovailtuna ja hänen vieressään Skeiron-rosvon päistikkaa putoamassa mereen.
Sitten Theseus kulki päivämatkan Megaran ohi Attikan maahan, ja korkeina ja kylminä kohosivat hänen edessään Kithaironin lumihuiput yli tummien mäntymetsien, joissa Erinnyit, kostottaret, ja hurjat bakkhantit mellastavat, ja ajavat ihmisiä kauas kauheille vuorille, joilla myrskyt yötä ja päivää ulvovat. Hänen oikealla puolellaan oli jo aava meri ja kalliorantainen Salamis ja sen kuuluisan meritaistelun pyhä paikka, jossa myöhemmin kreikkalaiset löivät persialaiset pakoon. Hän kulki koko päivän iltaan asti, kunnes hän näki Thriasian tasangon ja Eleusiin pyhän kaupungin, jossa on Maaemon temppeli. Siellä Demeter, tuo lempeä Maaemo, joka pitää viljalyhdettä kädessään, kohtasi Triptolemoksen, kun kaikki maat vielä olivat autioina. Hän opetti Triptolemoksen kyntämään sarkoja ja valjastamaan laiskoja nautoja ikeen alle; hän opetti hänet kylvämään viljavainioita ja leikkaamaan kultaista viljaa. Hän lähetti Triptolemoksen opettamaan kaikkia kansoja ja antamaan jyviä työtätekeville ja ahkerille. Sen vuoksi Eleusiissa kaikki, jotka vain maata viljelevät, kunnioittavat Maaemoa ja hänen rakastettuansa Triptolemosta, joka antoi jyviä työtätekeville ja ahkerille.
Ja Theseus kulki tasankoa pitkin Eleusiiseen ja seisahtui kaupungin torille ja huusi:
"Missä on tämän kaupungin kuningas Kerkyon? Minun täytyy painia hänen kanssaan tänään vähän."
Silloin kaikki kansa tungeskeli hänen ympärilleen ja huusi: "Kaunis nuorukainen, minkä vuoksi sinä tahdot kuolla? Riennä pian pois täältä, ennenkuin julma kuningas kuulee, että muukalainen on kaupungissa."
Mutta Theseus kulki läpi kaupungin kansan itkiessä ja rukoillessa, ja läpi palatsin pihaan vievien porttien ja luuranko- ja pääkallokasojen keskitse, kunnes hän saapui tuon kaikkien kuolevaisten kauhistuksen, Kerkyonin, ovelle.
Hän näki Kerkyonin istuvan yksinänsä salissaan ruokapöydän ääressä. Hänen edessään oli kokonainen lammas paistettuna ja hänen vieressään täysinäinen viinitynnyri. Theseus seisahtui ja huusi hänelle: "Hohoi, sinä uljas painija, tahdotko hiukan painia tänään kanssani?"
Kerkyon katsahti ylös, nauroi ja vastasi: "Tahdonpa kyllä hiukan painia kanssasi tänään; mutta tulehan sisään, sillä minä olen yksin ja sinä olet väsynyt, ja syö ja juo ennenkuin kuolet."
Theseus astui rohkeasti sisälle ja istuutui Kerkyonin eteen pöydän ääreen ja söi vatsansa täyteen lampaanlihaa ja joi vatsansa täyteen viiniä. Theseus söi kolmen miehen verosta, mutta Kerkyon söi kuin seitsemän miestä.
Mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan toisillensa, vaikka he salaa silmäilivät pöydän yli toisiaan. Ja kumpikin sanoi itsekseen: "Hänellä on leveät hartiat; mutta luulenpa, että omani ovat yhtä leveät kuin hänenkin."
Viimein, kun lammas oli syöty ja viiniankkuri juotu kuiviin, Kerkyon nousi pystyyn ja huusi: "Painikaamme sitten hiukan, ennekuin menemme maata."
He heittivät yltään kaikki vaatteensa ja menivät palatsin pihalle. Kerkyon käski sirottaa tuoretta hiekkaa luiden keskellä olevalle avonaiselle paikalle. Ja sinne uroot asettuivat vastatusten, ja heidän silmänsä kiiluivat kuin raivostuneiden härkien silmät. Ja kaikki kansa kokoontui porteille katsomaan, mitä tapahtuisi. Niin he painivat, kunnes tähdet alkoivat tuikkia heidän päittensä päällä. Edes ja takaisin ja ympäri he pyörähtelivät, kunnes polkivat sannan aivan kovaksi jalkojensa alla. Heidän silmänsä leimahtelivat kuin tähdet pimeässä, ja heidän hengityksensä nousi kuin savu öiseen ilmaan. Mutta kumpainenkaan ei väistynyt paikaltaan, ja ääneti kansa katseli porteilla.
Mutta viimein Kerkyon vihastui ja otti Theseusta niskasta ja pudisti häntä kuin verikoira rottaa; mutta hän ei voinut pudistaa häntä kumoon.
Theseus oli nopea ja varovainen ja otti kiinni Kerkyonia vyötäröistä ja pujahdutti äkkiä lantionsa hänen alleen ja tarttui hänen ranteisiinsa. Ja semmoisella voimalla, että tammikin olisi irtautunut juuristansa, hän nosti Kerkyonin ilmaan ja paiskasi hänet suoraan olkapäänsä yli maahan.
Sitten hän hyppäsi Kerkyonin päälle ja huusi: "Antaudu, tai minä tapan sinut!" Mutta Kerkyon ei sanonut sanaakaan; sillä hänen sydämensä oli särkynyt hänen rinnassaan, paljon ruoan ja viinin tähden silloin kuin hän putosi maahan.
Silloin Theseus avasi portit ja kutsui kaiken kansan sisään. Ja he huusivat: "Sinä olet tappanut meidän ilkeän kuninkaamme. Rupea sinä nyt meidän kuninkaaksemme ja hallitse meitä hyvin!"
"Tahdon ruveta teidän kuninkaaksenne ja tahdon teitä oikein ja hyvin hallita Eleusiissa, sillä sen vuoksi minä olen kaikki pahantekijät surmannut, Sinis-rosvon ja Skeironin ja viimeksi tämän miehen."
Silloin muuan iäkäs mies astui esiin ja sanoi: "Nuori sankari, oletko surmannut Sinis-rosvon? Varo silloin Ateenan kuningasta Aigeusta, jonka luo olet menossa, sillä hän on Sinis-rosvon läheinen sukulainen."
"Silloinhan minä olen surmannut oman heimolaiseni", Theseus sanoi, "vaikka hän hyvin ansaitsikin kuoleman. Kuka tahtoo minut puhdistaa hänen kuolemastaan, sillä rehellisesti minä hänet surmasin, niin rietas ja kavala kuin hän olikin?"
Vanha mies vastasi:
"Sen tekevät uroot, Fytalonin pojat, jotka asuvat Aphidnaissa jalavan juurella, hopeaisen Kephisos-joen rannalla, sillä he tuntevat jumalten salaisuudet. Sinne sinun on mentävä puhdistettavaksi ja sen jälkeen sinä olet oleva meidän kuninkaamme."
Theseus vannotti Eleusiin kansaa, että se palvelisi häntä kuninkaanaan, ja lähti matikalle seuraavana aamuna Thriasain tasangon ja kukkuloiden yli Aphidnaita kohden etsimään Fytalonin poikia.
Hänen kulkiessaan Kephisos-joen laaksoa pitkin korkean Parnes-vuoren juurta, tuli pitkä, komea ja kalliisiin vaatteisiin pukeutunut mies vuorta alas häntä tapaamaan. Hänen käsivarsissaan oli kultaisia rannerenkaita ja jalokivinauha oli hänen kaulassaan, ja hän tuli Theseusta vastaan kohteliaasti kumarrellen ja käsivarret levällään ja puhui:
"Terve tuloa, kaunis nuorukainen, näille vuorille! Minua miekkoista, kun sinut tapasin! Mitäpä suurempaa iloa saattaisi olla kunnon miehellä, kuin ottaa vastaan ja kestitä vieraita luonansa? Mutta minä näen, että sinä olet väsynyt. Tule vuorelle linnaani ja lepää hetkinen."
"Kiitän sinua", Theseus sanoi, "mutta minun täytyy kiiruhtaa laaksoa ylös päästäkseni Kephisos-joen rannalla olevaan Aphidnaihin."
"Voi, sinä olet kulkenut kauas pois oikealta tieltä, etkä mitenkään enää tänä iltana ennätä Aphidnaihin, sillä sinun on kuljettava monta penikulmaa vuoria ja jyrkkiä solia ja yön pimeydessä vaarallisia kallioita, ennenkuin saavut sinne. Onneksi oli sinulle, että minä kohtasin sinut, sillä muuta iloa en tiedä kuin etsiä muukalaisia ja kestitä heitä linnassani ja kuunnella heidän kertomuksiaan vieraista maista. Tule kerallani linnaani ja syö parasta hirvenpaistia ja juo kallista punaviiniä ja nuku minun ihmeellisessä vuoteessani, josta kaikki matkustajat sanovat, etteivät ole nähneet sen vertaista. Sillä olkoot vieraani minkä kokoisia tahansa, olkoot pitkiä tai lyhyitä, niin vuode sopii kaikille, kuin heitä varten tehty, ja niinkuin he nukkuvat siinä, he eivät koskaan ennen ole nukkuneet." Ja hän piti Theseusta kiinni kädestä, eikä tahtonut laskea häntä menemään.
Theseus olisi tahtonut jatkaa matkaansa, mutta häntä hävetti olla epäkohtelias niin vieraanvaraista miestä kohtaan, ja hän oli utelias näkemään tuota ihmeellistä vuodetta, ja sitä paitsi hän oli väsynyt ja nälissänsä. Mutta hän pelkäsi miestä, vaikka ei oikein tietänytkään minkä tähden, sillä miehen ääni, vaikka olikin mielistelevä ja lempeä, oli kuitenkin soinnuton ja käheä kuin sammakon kurnutus. Ja vaikka hänen silmänsä olivat ystävälliset, niin ne olivat kuitenkin välinpitämättömät ja kylmät kuin kivi. Mutta Theseus suostui kuitenkin ja meni miehen keralla ylös notkoa, joka johti valtatieltä Parnes-vuoren kukkuloita kohden ja jota kalliot tummina varjostivat.
Heidän kulkiessaan notko kävi yhä kapeammaksi ja kalliot yhä korkeammiksi ja tummemmiksi, ja heidän allaan kohisi ryöppyävä virta, joka pilkahti silloin tällöin näkyviin paljaiden kalkkikivikielekkeiden välitse. Eikä ainoatakaan puuta eikä pensasta näkynyt heidän läheisyydessään. Parnes-vuoren lumihuipuilta puhalsi jäinen viima laaksoon tunkeutuen luihin ja ytimiin. Kauhu valtasi Theseuksen, ja hän katseli tuota autiota maisemaa ja sanoi: "Kolkossa seudussapa sinun linnasi näyttää olevankin."
"Niin on, mutta kun kerran olemme päässeet sisälle, niin kyllä vieraanvaraisuuteni kaiken kolkkouden karkoittaa. Mutta keitä nuo ovat?" Hän katsoi taakseen ja Theseus samoin. Vuoren juurella sillä tiellä, jonka he olivat jättäneet, tuli jono lastattuja aaseja ja niiden vieressä kulki kauppiaita vahtien tavaroitaan.
"Voi ihmisraukkoja", vieras sanoi. "Olipa hyvä heille, että katsoin taakseni ja näin heidät. Ja hyvä minullekin, sillä sitä enemmän vieraita saan juhlaani. Odotahan tässä hetkinen, niin käväisen tuolla alhaalla ja kutsun heidätkin. Sitten syömme ja juomme ja juhlimme koko pitkän yön. Minua miekkoista, jolle taivas lähettää niin monta vierasta yhdellä haavaa!"
Hän juoksi takaisin vuorta alas heiluttaen kättään ja huutaen kauppiaille, ja Theseus kulki sill'aikaa hiljakseen jyrkkää solaa eteenpäin.
Mutta kulkiessaan ylöspäin hän kohtasi vanhan miehen, joka oli ollut kokoamassa ajohirsiä virran uomasta. Hän oli laskenut taakkansa tielle ja koetti juuri nostaa sitä takaisin hartioilleen. Kun hän näki Theseuksen, niin hän huusi:
"Kaunis nuorukainen, auta minua nostamaan taakkaani, sillä minun jäseneni ovat jäykät ja voimattomat vuosien painosta."
Theseus nosti taakan hänen selkäänsä, ja vanhus siunasi häntä ja katsoi sitten vakavasti häneen ja sanoi:
"Kuka sinä olet, kaunis nuorukainen, ja miksi sinä kuljet tätä kolkkoa tietä?"
"Kuka minä olen, sen tietänevät vanhempani, mutta tätä kurjaa tietä kuljen siksi, että muuan vieraanvarainen mies on kutsunut minut luokseen kestitäkseen minua ja pannakseen minut nukkumaan johonkin ihmeelliseen vuoteeseen."
Silloin tuo vanha mies väänteli käsiänsä ja huusi:
"Voi sinä ihmissyöjä, Hadeen kartano, eikö ikinä täyty sinun kitasi? Tiedä, kaunis nuorukainen, että sinä kuljet kidutuksia ja kuolemaa kohden, sillä se mies, jonka sinä tiellä kohtasit — tahdon palkita ystävyytesi samalla mitalla — on rosvo ja ihmisten tappaja. Jok'ikisen muukalaisen, jonka hän tapaa, hän houkuttelee tänne kuolemaan; ja mitä siihen vuoteeseen tulee, josta hän puhui, niin se kyllä todellakin soveltuu jokaiselle, mutta ei kukaan siitä elävänä nouse, Jumala paratkoon."
"Minkä tähden?" Theseus kysyi hämmästyneenä.
"Sen tähden, että liian pitkät jäsenet hän katkoo, kunnes ne ovat kyllin lyhyet, ja liian lyhyet hän venyttää, kunnes ne tulevat kyllin pitkiksi. Ja minut vain hän säästi seitsemän raskasta vuotta sitten, sillä minä olin ainoa, joka sovin täydellisesti hänen vuoteeseensa, siksi hän säästi minut ja teki minut orjakseen. Ennen minä olin varakas kauppias ja asuin kupariporttisessa Thebassa, mutta nyt minä hakkaan puita ja kannan vettä hänelle, tuolle kaikkien kuolevaisten kiusaajalle."
Theseus ei sanonut sanaakaan, mutta hän kiristeli hampaitaan raivosta.
"Pakene siis", vanhus sanoi, "sillä hän ei sääli sinun nuoruuttasi. Eilen hän viimeksi toi tänne nuorukaisen ja neidon ja asetti heidät vuoteeseensa, ja nuorukaisen kädet ja jalat hän katkoi, mutta neidon jäseniä hän venytti, kunnes neito heitti henkensä, ja niin he molemmat surkeasti kuolivat. Mutta minä olen jo itkenyt itseni väsyksiin tuon teurastuksen tähden. Sen vuoksi häntä nimitetään Prokrusteeksi, venyttäjäksi, vaikka hänen isänsä antoi hänelle nimeksi Damastes. Pakene häntä, mutta minnepä pakenisit? Kalliot ovat jyrkät, niin ettei niitä kukaan voi kiivetä, eikä toista tietä ole."
Mutta Theseus laski kätensä vanhuksen suulle ja sanoi: "Ei minun tarvitse paeta." Ja hän kääntyi kulkemaan alas solaa.
"Älä vain kerro hänelle, että minä sinua varoitin, tai hän tappaa minutkin jollakin kauhealla tavalla", vanhus kirkui hänen jälkeensä notkoon. Mutta Theseus astui vihastuneena ääneti eteenpäin.
Ja hän sanoi itsekseen: "Tämä on huonosti hallittu maa; milloinkahan sen saa hirviöistä puhdistetuksi?" Hänen sitä miettiessään Prokrustes kiipesi ylös kukkulaa ja hänen mukanaan tulivat kauppiaat nauraen ja jutellen iloisesti. Kun hän näki Theseuksen, niin hän huusi: "Ohoi, nuori vieraani, olenko antanut sinun liian kauan odottaa?"
Mutta Theseus vastasi: "Mitä on tehtävä sille miehelle, joka venyttää vieraitansa vuoteellaan ja katkoo heiltä kädet ja jalat? Mitä on sille miehelle tehtävä, kun oikeutta käydään maassa?"
Silloin Prokrusteen muoto muuttui ja hänen poskensa kävivät vihreiksi kuin sisiliskon ja hän tavoitti kiireesti miekkaansa. Mutta Theseus karkasi hänen päälleen ja huusi:
"Tottako tämä on, arvoisa isäntä, vai valetta?" Ja hän tarttui Prokrustesta vyötäröön ja kyynärpäähän, niin ettei tämä voinut vetää miekkaansa.
"Tottako on, arvoisa isäntä, vai valetta?" Mutta Prokrustes ei vastannut sanaakaan.
Silloin Theseus sysäsi hänet luotaan ja kohotti kauhean nuijansa, ja ennekuin Prokrustes ennätti vetäistä miekkaansa, hän iski nuijallaan ja kaatoi hänet maahan.
Ja vielä kerran Theseus iski häntä, ja hänen ilkeä sielunsa lensi pois ja vikisten kuin yösiippa se katosi pimeään kalliononkaloon ja meni alas Hadekseen.
Sitten Theseus riisui hänen päältään hänen kultaiset koristuksensa ja meni hänen taloonsa ja löysi sieltä rikkautta ja kalliita aarteita, jotka Prokrustes oli ohikulkevilta ryöstänyt. Ja Theseus kutsui kokoon seudun kansan, jota Prokrustes oli kauan aikaa rosvonnut ja jakoi ryöstetyn tavaran heidän keskensä. Sitten hän meni alas vuoria ja jatkoi matkaansa.
Hän vaelsi Parnes-vuoren rotkoja sateessa ja sumussa, alas rinteitä, joilla kasvoi tammia ja mastiksipuita:ja mansikkapensaita ja tuoksuvia laakeripuita, kunnes hän tuli Kephisos-joen laaksoon ja Aphidnain kauniiseen kaupunkiin ja sen mahtavan jalavan juurelle, jossa Fytaliidi-uroot asuivat.
Sinne he rakensivat alttarin ja käskivät hänen kylpeä Kephisos-joessa ja uhrata vuoden vanhan oinaan, ja he puhdistivat hänet Sinis-rosvon verestä ja lähettivät hänet taas rauhassa matkaansa jatkamaan.
Hän vaelsi alas Akharnin laaksoa ja hopeapyörteisen virran rantaa, ja kaikki kansa siunasi häntä, sillä hänen uljaiden tekojensa maine oli levinnyt yli maiden ja mannerten. Viimein hän näki Ateenan tasangon ja sen kukkulan, jolla ateenalaiset asuivat.
Theseus kulki läpi Ateenan, ja kaikki kansa juoksi häntä katsomaan, sillä hänen maineensa oli kulkenut hänen edellään, ja jokainen tunsi hänen jalot tekonsa. Kaikki huusivat: "Tuossa tulee se sankari, joka löi Sinis-rosvon ja Phaian, Krommyonin villisian, ja voitti painissa Karkyonin ja surmasi Prokrustes-julmurin." Mutta Theseus kulki vakavana ja raskain askelin eteenpäin, sillä hän ikävöitsi sydämessään isäänsä ja sanoi: "Kuinka minä saatan hänet vapauttaa niistä verenimijöistä, jotka häntä kiusaavat?"
Hän kulki pyhiä portaita Akropolin kukkulalle, jossa Aigeuksen palatsi oli, ja meni suoraan Aigeuksen saliin ja seisahtui kynnykselle ja katseli ympärilleen.
Siellä hän näki serkkujensa, Pallaan poikien, istuvan juomapöydän ympärillä, ja heitä oli monta, mutta Aigeusta ei näkynyt heidän joukossaan. He istuivat ja pitivät juominkia ja nauroivat ja kuljettivat viinipikaria kädestä käteen; ja harpunsoittajat soittivat, ja orjattaret lauloivat, ja silmänkääntäjät tekivät temppujaan.
Äänekkäästi nauraa hohottivat Pallaan pojat ja lakkaamatta viinipikari kiersi pöytää. Mutta Theseus rypisti otsaansa ja mutisi: "Eipä kumma, että maa on rosvoja täynnä, kun tuonkaltaiset hallitsevat."
Silloin pallantiidit näkivät hänet ja puoleksi päihtyneinä viinistä he hänelle huutaa hoilasivat: "Hohoi, sinä kookas muukalainen siellä oven suussa, mitä sinä tällä kertaa haluat?"
"Minä tulin tänne pyytämään kestiystävyyttä."
"Sitä säätkin, ole tervetullut. Sinä näytät uroolta ja uljaalta soturilta ja sellainen on tervetullut juomaan meidän kanssamme."
"Teiltä en pyydä vieraanvaraisuutta, pyydän sitä Aigeus-kuninkaalta, tämän talon isännältä."
Silloin toiset murisivat ja toiset nauroivat ja kirkuivat: "Hehei, isäntiähän me kaikki olemme täällä."
"Silloin minä olen isäntä yhtä hyvin kuin te muutkin", Theseus sanoi, ja hän meni pöydän sivuitse salin toiseen päähän hakien Aigeusta, mutta tätä ei näkynyt missään.
Pallantiidit katsoivat häntä ja sitten toinen toistansa, ja jokainen kuiskasi vieruskumppanilleen: "Tuopa on röyhkeä nulikka, hänet pitäisi heittää ovesta ulos." Mutta vieruskumppani kuiskasi vastaan: "Hänellä on leveät hartiat; nouse sinä ja heitä hänet ulos." Ja niin he kaikki jäivät hiljaa paikoillensa istumaan.
Silloin Theseus huusi palvelijoita ja sanoi: "Menkää sanomaan isännällenne, Aigeus-kuninkaalle, että Theseus Troizenilainen on täällä ja pyytää saada olla jonkin aikaa hänen vieraanansa."
Muuan palvelija juoksi ja sanoi sen Aigeukselle, joka istui huoneessansa Medeian, tuon tumman noitanaisen, luona. Kun Aigeus kuuli Troizeniaa mainittavan, niin hän vuoroin punastui ja vuoroin vaaleni ja nousi vapisten istuimeltaan, mutta Medeia tarkasteli häntä kuin kyykäärme.
"Mitä Troizenia sinuun koskee?" hän kysyi. Mutta Aigeus vastasi hätäisesti: "Etkö sinä tiedä, kuka Theseus on? Hän on sankari, joka on puhdistanut maan kaikista hirviöistä! Mutta että hän oli kotoisin Troizeniasta, sitä en ensinkään tietänyt. Minun täytyy mennä lausumaan hänet tervetulleeksi."
Aigeus tuli saliin, ja kun Theseus näki hänet, niin hänen sydämensä paisui hellyydestä häntä kohtaan ja hän olisi tahtonut langeta Aigeuksen kaulaan ja iloiten tervehtiä häntä isänään, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi itsekseen: "Ehkei isäni lopulta välitäkään minusta. Tahdonpa koetella häntä, ennenkuin ilmaisen itseni." Ja hän kumarsi syvään Aigeuksen edessä ja sanoi: "Minä olen vapauttanut kuninkaan valtakunnan monesta hirviöstä, sen tähden olen tullut pyytämään palkkaa kuninkaalta."
Vanha Aigeus katsoi häneen ja rakasti häntä; mikäpä hellä sydän ei olisi tehnyt samoin? Mutta hän huokasi syvään ja sanoi:
"Vähänpä minä saatan antaa sinulle, jalo nuorukainen, ainakaan en mitään sellaista, joka olisi sinun arvoistasi, sillä varmaankaan sinä et ole kuolevainen tai et ainakaan kenenkään kuolevaisen poika."
"Muuta en pyydä", Theseus sanoi, "kuin saada syödä ja juoda pöydässäsi."
"Sen kyllä saatan sinulle antaa, jos minä lainkaan olen isäntä omassa talossani."
Sitten hän käski heidän tuoda istuimen Theseukselle ja asettaa hänen eteensä, mitä parasta oli pöydällä. Ja Theseus istuutui ja söi ja joi niin paljon, että kaikki muut pöydässä istujat ihmettelivät; mutta hän piti yhä nuijaa vieressään.
Mutta Medeia, tuo tumma noitanainen, tarkasteli häntä hetken aikaa. Hän näki kuinka Aigeus punastui ja vaaleni, kun nuorukainen sanoi tulevansa Troizeniasta. Ja hän näki myöskin, kuinka hän otti Theseuksen avosylin vastaan ja kuinka Theseus käyttäytyi Pallaan poikien edessä kuin jalopeura koiralauman keskellä. Ja hän sanoi itsekseen: "Tuosta nuorukaisesta tulee vielä tämän talon herra. Ehkä hän onkin läheisimmissä suhteissa Aigeukseen, kuin saattaa aavistaakaan. Eikä hänenlaisensa rinnalla pallantiideilla ole mitään menestystä."
Sitten hän meni takaisin huoneeseensa, sillä aikaa kuin Theseus söi ja joi. Ja kaikki palvelijat kuiskuttelivat: "Tuo mies se siis surmasi hirviöt! Kuinka ylevä on hänen silmiensä katse ja kuinka suuri hän on! Voi, jospa hän olisi meidän isäntämme poika!"
Mutta hetken perästä Medeia palasi, pukeutuneena kaikkiin jalokiviinsä ja kalliisiin itämaisiin vaatteisiinsa, ja hän oli kauniimpi nähdä kuin päivä, niin etteivät vieraat saattaneet hänestä kääntää katsettaan. Oikeassa kädessään hän kantoi kultaista pikaria ja vasemmassa kädessä hänellä oli kultainen pullo. Hän tuli Theseuksen luo ja puhui lempein ja helein äänin:
"Terve sankari, voittaja voittamaton, kaiken pahan hävittäjä! Juo, sankari, taikamaljastani, joka antaa levon kaikkien vaivojen jälkeen, joka parantaa kaikki haavat ja valaa uutta elämää suoniin. Juo maljastani, sillä siinä kihelmöi Idän viini ja Suruttomuuden neste, Taivahisten virvoitusjuoma."
Puhuessaan hän tyhjensi pullon maljaan, ja viinin haju levisi yli koko salin kuin ruusujen ja ajuruohon tuoksu.
Theseus katsoi hänen kauniisiin kasvoihinsa ja hänen silmiensä tummaan syvyyteen. Kun hän katsoi, niin hän pelästyi ja vavahti, sillä tytön silmät kiiluivat kuin kyykäärmeen silmät. Ja hän nousi seisomaan ja sanoi: "Viini on kallista ja hyvänhajuista ja viinintuoja on kaunis kuin Taivahiset. Mutta juokoon hän ensin minun maljani pikarista, jotta hänen huulensa kosketus tekisi viinin vieläkin suloisemmaksi."
Silloin Medeia kalpeni ja änkytti: "Suo anteeksi, uljas urho, mutta minä olen sairas enkä uskalla juoda viiniä."
Theseus katsoi taas hänen silmiinsä ja huusi: "Sinun pitää juoda minun maljani tuosta pikarista tai kuolla!" Ja hän kohotti pronssinuijansa, sillä välin kuin kaikki vieraat katselivat kauhuissansa.
Silloin Medeia parkaisi pahasti ja paiskasi pikarin permantoon ja pakeni. Kun viini vieri marmorilattialle, niin kivi kihisi ja kiehui ja mureni tuon voimakkaan myrkyn vaikutuksesta.
Mutta Medeia kutsui lohikäärmevaununsa ja hyppäsi niihin ja pakeni korkealle ilmaan yli maiden ja merien, eikä kukaan nähnyt häntä enää.
Ja Aigeus huusi: "Mitä sinä olet tehnyt?" Mutta Theseus osoitti lattian kiveä ja sanoi: "Minä olen vapauttanut maan lumouksesta; vapautanpa sen vielä toisestakin."
Hän tuli aivan Aigeuksen eteen ja veti povestaan miekan ja sandaalit ja sanoi ne sanat, jotka hänen äitinsä oli hänen käskenyt sanoa.
Aigeus astui askelen taaksepäin ja katseli nuorukaista, kunnes hänen silmänsä sumenivat. Hän heittäytyi Theseuksen kaulaan ja itki, ja Theseus itki hänen rinnallaan, kunnes he eivät enää jaksaneet itkeä enempää.
Silloin Aigeus kääntyi kaiken kansan puoleen ja huusi:
"Kas, tässä näette minun poikani, Kekropsin lapset, ja mies hän on parempi, kuin hänen isänsä oli ennen häntä."
Mutta silloinpa vasta pallantiidit suuttuivat, vaikka he ennestäänkin olivat aika kiukkuisia. Muuan heistä kirkui: "Pitäisikö meidän väistyä tuon nousukkaan ja vallantavoittelijan tieltä, joka on ties mistä kotoisin?" Ja toinen: "Hän on yksin, mutta meitä on useita; ja väkevämpi voiton vie." Ja yksi huusi sitä ja toinen tätä, sillä he olivat kiihoittuneet ja villiintyneet viinistä. Ja he sieppasivat kaikki miekkansa ja keihäänsä seinältä, jolla aseet riippuivat, ja juoksivat Theseusta kohden, ja Theseus juoksi heitä kohden.
Ja hän huusi: "Menkää rauhassa menojanne, serkkuni, jos tahdotte; mutta jollette tahdo, niin teidän verenne tulkoon teidän päällenne!" Mutta he syöksyivät häntä kohden kuin koirat ja pysähtyivät sitten äkkiä ja härnäsivät häntä, niinkuin koirat pysähtyvät ja haukkuvat ajaessaan leijonaa pesästä.
Mutta eräs heitti takarivistä keihään, joka suhahti aivan läheltä Theseuksen pään ohitse. Silloin Theseus syöksyi eteenpäin, ja taistelu alkoi todella. Kaksikymmentä tappeli yhtä vastaan, ja kuitenkin Theseus löi heidät kaikki. Ne, jotka jäivät henkiin, ne pakenivat kaupunkiin, ja kansa ajoi heitä takaa ja karkoitti heidät. Theseus jäi yksinään palatsiin isänsä kanssa. Mutta ennen iltaa kaupungin väki tuli palatsiin tanssien ja soittaen ja tuoden uhreja. He uhrasivat Atheneelle ja iloitsivat kaiken yötä, kun heidän kuninkaansa oli löytänyt jalon pojan ja kuninkaallisen huoneensa perijän.
Niin Theseus jäi koko talveksi isänsä luo. Kun kevätpäivän tasauksen aika läheni, niin ateenalaiset kävivät surullisiksi ja hiljaisiksi. Theseus näki sen ja tiedusteli sen syytä, mutta kukaan ei tahtonut hänelle vastata sanaakaan.
Silloin hän meni isänsä luo ja kysyi häneltä, mutta Aigeus käänsi pois kasvonsa ja itki.
"Älä tiedustele, poikani, edeltäpäin ikävyyksiä, joiden täytyy tapahtua. Onhan aikaa sittenkin, kun ne tulevat."
Kun kevätpäivän tasaus tuli, niin airut saapui Ateenaan ja seisahtui kaupungin torille ja huusi: "Hohoi, Ateenan kansa ja kuningas, missä on teidän vuotuinen veronne?" Silloin kuului suuri valitus kaupungista. Mutta Theseus nousi ja meni airueen luokse ja huusi:
"Kuka sinä olet, koirankuonolainen, joka uskallat tulla tänne veroa vaatimaan? Jollen kunnioittaisi sinun airueensauvaasi, niin tällä nuijallani sinut paikalla musertaisin."
Airut vastasi kopeasti, sillä hän oli vanha ja arvokas mies:
"Kaunis nuorukainen, en minä ole mikään koirankuonolainen enkä hävytön; minä teen vain, mitä on käskenyt isäntäni Minos, satakaupunkisen Kreetan kuningas, maailman kuninkaista viisain. Sinä olet varmaankin muukalainen täällä, sillä muutoin sinä tietäisit, minkä tähden minä tulen ja että minulla on oikeus tulla."
"Niin olen, muukalainen olen täällä. Sano siis minulle, minkä tähden tulet!"
"Noutamaan sitä veroa, jonka Aigeus-kuningas lupasi Minokselle ja vahvisti lupauksensa valalla. Minos valloitti näet kaiken tämän maan ja Megaran, joka on tästä maasta itäänpäin, kun hän tuli tänne suurella laivastolla, julmistuneena poikansa murhasta. Sillä hänen poikansa Androgeos tuli tänne Panathenaia-leikkeihin ja voitti kreikkalaiset urheilussa, niin että kansa kunnioitti häntä uroona. Mutta kun Aigeus näki hänen kuntonsa, niin hän kadehti häntä ja pelkäsi, että hän vielä liittoutuisi Pallaan poikien kanssa ja ottaisi häneltä valtikan. Hän alkoi juonitella Androgeoksen henkeä vastaan ja surmasi hänet kavalasti, kuinka tai missä ei tiedä kenkään. Toiset sanovat, että hän vietteli Androgeoksen Oinoeehen sille tielle, joka vie Thebeen, ja toiset, että hän lähetti hänet Marathoniin härkää vastaan, jotta se hänet tappaisi. Mutta Aigeus sanoo, että Ateenan nuorukaiset hänet tappoivat kateudesta, koska hän oli voittanut heidät leikeissä. Minos tuli tänne ja kosti poikansa kuoleman, eikä lähtenyt, ennenkuin tämä maa oli luvannut hänelle veroa — joka vuosi seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitosta, jotka lähtevät minun kanssani mustapurjeisessa laivassa ja purjehtivat satakaupunkiseen Kreetaan."
Silloin Theseus kiristeli hampaitansa ja sanoi: "jollet sinä olisi airut, niin minä sinut heti tappaisin, kun julkenet puhua sellaista minun isästäni. Mutta menenpä hänen luokseen, että saan tietää totuuden."
Theseus meni isänsä luo ja kysyi häneltä. Mutta Aigeus käänsi pois kasvonsa ja itki ja sanoi: "Verta vuodatettiin maassa vastoin oikeutta, ja verellä se kostetaan. Älä särje sydäntäni kysymyksilläsi; kyllin vaikeata on kärsiä surua siitä puhumattakin."
Silloin Theseus huokasi sydämessään ja sanoi: "Minä tahdon itse mennä noiden nuorukaisten ja neitosten keralla ja tappaa Minoksen kuninkaalliselle valtaistuimelleen."
Aigeus parahti ja huusi: "Sinä et saa sinne mennä, poikani, sinä minun vanhuuteni valo, sinä, josta olen toivonut tämän maan saavan hallitsijan, sen jälkeen kuin itse olen Manalaan muuttanut. Sinä et saa mennä sellaista kauheaa kuolemaa kärsimään kuin nuo nuorukaiset ja neitoset. Minos heittää heidät labyrinttiin, jonka Daidalos hänelle rakensi Kreetan kallioille — Daidalos, tuo luopio ja kirottu, tämän synnyinmaansa turmio. Siitä labyrintistä ei kukaan pääse pakenemaan, vaan kaikki eksyvät sen mutkikkaisiin sokkeloihin ja kohtaavat viimein Minotauroksen, tuon kauhean hirviön, joka elää ihmisen lihasta. Siellä se heidät kauheasti raatelee, eivätkä he koskaan enää saa nähdä maatansa."
Silloin Theseus punastui ja hänen silmänsä salamoivat ja hänen sydämensä tykytti kiivaasti. Hän seisoi hetken liikkumatta, niinkuin kalliolla seisova sankarin kivinen hautapatsas; ja viimein hän puhui:
"Sitä suurempi syy minun on mennä heidän mukanaan ja tappaa tuo kirottu peto. Enkö minä ole surmannut pahantekijöitä ja hirviöitä, vapauttaakseni tämän maan? Missä on Periphetes ja Sinis ja Kerkyon ja Phaia, hirmuinen villisika? Ja missä ovat nuo viisikymmentä pallantiidia, nuo kurjat rauhanhäiritsijät? Samaa tietä kuin he, Minotauroskin saa kulkea ja Minos itsekin, jos hän uskaltaa minua vastustaa."
"Mutta kuinka sinä saatat tuon hirviön surmata, poikani? Sinun täytyy antaa pois nuijasi ja kaikki aseesi ja sinut heitetään hirviölle ruoaksi avutonna ja alastomana kuten kaikki muutkin."
Silloin Theseus sanoi: "Kaipa tuossa labyrintissä sentään on kiviä, ja onhan minulla nyrkit ja hampaat! Enhän minä tarvinnut nuijaani silloinkaan kun tapoin Kerkyonin, tuon kaikkein kuolevaisten kauhun!"
Aigeus painautui hänen polviinsa, mutta Theseus ei tahtonut häntä kuulla. Viimein Aigeus antoi hänen mennä, itki katkerasti ja sanoi vain nämät sanat:
"Lupaa minulle vain yksi asia, jos palaat takaisin onnellisena — vaikka niin tuskin tapahtuu — lupaa, että otat alas mustan purjeen — sillä minä olen odottava sinun laivaasi kaiket päivät kalliolla — ja nostat sen sijaan valkoisen, että jo kaukaa saan tietää, oletko sinä hengissä."
Theseus lupasi ja meni ulos ja riensi torille, jossa airut seisoi. Siellä heitettiin parhaillaan arpaa, keiden nuorukaisten ja neitosten tuli lähteä tuossa turman purressa, ja kansa itki ja valitti, aina kun arpa lankesi jollekulle. Mutta Theseus astui joukon keskelle ja huusi:
"Tässä on nuorukainen, joka ei tarvitse arpaa. Minä tarjoudun itse yhdeksi noista seitsemästä."
Airut kysyi ihmeissään: "Kaunis nuorukainen, etkö tiedä minne joudut?"
Theseus sanoi: "Tiedän kyllä. Menkäämme vain mustapurjeiseen laivaan."
Ja nuo seitsemän neitoa ja seitsemän nuorukaista, Theseus ensimmäisenä, menivät mustapurjeiseen laivaan, ja kansa saattoi heitä itkien ja valittaen. Mutta Theseus kuiskasi kumppaneilleen: "Älkää menettäkö toivoanne, sillä tuo hirviö ei ole kuolematon. Missä on Periphetes ja Sinis ja Skeiron ja kaikki muut, jotka olen surmannut?" Silloin heidän mielensä hiukan keventyivät; mutta kuitenkin he itkivät laivaan astuessaan, ja Sunionin kalliot kaikuivat heidän valituksestaan ja kaikki Aigeianmeren saaret, kun he purjehtivat kohden Kreetaa ja kuolemaansa.
Kuinka Theseus tappoi Minotauroksen.
Viimein he saapuivat Kreetaan ja Knosoksen kaupunkiin Idan kukkuloiden juurelle. Heidät vietiin mahtavan Minos-kuninkaan eteen, jolle Zeus itse opetti lakeja. Niin hänestä tuli viisain kaikista kuolevaisten kuninkaista ja hän valloitti kaikki Aigeianmeren saaret. Hänen laivansa olivat monilukuiset kuin kalalokit ja hänen palatsinsa kuin marmorivuori. Hän istui salinsa pilarien keskellä taotusta kullasta tehdyllä valtaistuimellaan, ja hänen ympärillään oli puhuvia kuvapatsaita, jotka Daidalos oli hänelle taidokkaasti valmistanut. Daidalos oli ovelin ateenalainen, ja hän ensiksi keksi vesivaa'an ja liiman ja kirveen ja monta muuta työasetta, joilla puuta muovaillaan. Ja hän oli ensimmäinen, joka pani laivoihin mastot ja airot, ja hänen poikansa teki niihin purjeet. Mutta hänen veljensä poika, Perdix, oli vieläkin etevämpi, sillä hän ensimmäiseksi keksi sahan ja sen hampaat jäljitellen kalan selkärangan alapäätä, ja hän keksi myöskin taltan ja kompassin ja savenvalajan laatan, jolla savea muovaillaan. Sen tähden Daidalos kadehti häntä ja heitti hänet päistikkaa alas Athenen temppelistä. Mutta jumalatar sääli häntä ja muutti hänet peltopyyksi, joka iäti lentelee temppelin kukkuloiden ympärillä. Ja Daidalos pakeni Minoksen luo Kreetaan ja teki hänelle työtä monta vuotta, kunnes hän teki teon niin häpeällisen, että taivaan aurinkokin siltä peitti kasvonsa.
Silloin hän pakeni Minoksen vihaa, hän ja hänen poikansa, Ikaros. He tekivät itselleen siivet höyhenistä ja kiinnittivät höyhenet toisiinsa vahalla ja pakenivat meren yli Sisiliaa kohden. Mutta Ikaros lensi liian lähelle aurinkoa, ja hänen siipiensä vaha suli ja hän putosi Ikarian mereen. Mutta Daidalos tuli vahingoittumattomana Sisiliaan ja teki siellä monta ihmeellistä tekoa. Hän teki Kokalos-kuninkaalle vesisäiliön, josta juoksi suuri joki ja kasteli kaiken maan, ja hän rakensi vuorelle linnan ja aarreaitan, joita eivät jättiläisetkään olisi voineet valloittaa. Ja Selinuksessa hän kokosi sen höyryn, joka tuprusi Aitneen [Etnan] tulisijoista ja teki siitä lämpimiä höyrykylpyjä, joilla hän paransi kuolevaisten ihmisten kipuja. Hän teki myöskin kultaisen mehiläispesän, johon mehiläiset kokosivat hunajaansa, ja Egyptissä hän rakensi esipihan Hephaistoksen Memfiissä olevaan temppeliin ja asetti sinne oman kuvapatsaansa, ja monta muutakin ihmeellistä työtä hän siellä teki. Minokselle hän teki kuvapatsaita, jotka puhuivat ja liikkuivat, ja Britomartiin temppelin ja Ariadneen tanssisalin, jonka hän hakkasi kauniista valkoisesta kivestä. Sardiniassa hän teki työtä Iolaokselle ja kävi monessa muussa lähitienoon maassa, vaeltaen iäti paikasta toiseen taitoinensa ihmisten vihaamana ja kiroamana.
Theseus seisahtui Minoksen eteen, ja he katsoivat toisiansa silmästä silmään. Ja Minos käski viedä nuorukaiset ja neitoset vankeuteen ja heittää heidät yksitellen pedolle ruoaksi, jotta Andrageoksen kuolema kostettaisiin. Silloin Theseus huusi:
"Kuule minua, oi Minos! Salli, että minut ensimmäiseksi heitetään pedolle. Sillä juuri sen vuoksi minä tänne tulin omasta vapaasta tahdostani enkä arvan määräämänä."
"Ken sinä sitten olet, uljas nuorukainen?"
"Minä olen sen miehen poika, jota sinä vihaat enemmän kuin ketään muuta ihmistä maan päällä, minä olen Ateenan kuninkaan Aigeuksen poika ja olen tullut tänne tehdäkseni lopun tästä verotuksesta."
Minos mietti hetkisen ja katsoi lujasti Theseusta kasvoihin; ja hän ajatteli: "Tuo nuorukainen tahtoo sovittaa omalla kuolemallaan isänsä synnin." Viimein hän vastasi lempeästi:
"Palaa rauhassa kotiisi, poikani. Sääli olisi sinunlaistasi uljasta nuorukaista!"
Mutta Theseus sanoi: "Minä olen vannonut, etten palaa takaisin, ennenkuin olen nähnyt tuon hirviön kasvoista kasvoihin."
Silloin Minos vihastui ja sanoi: "Niinpä olet sen näkevä! Viekää pois tuo houkkio!"
He veivät Theseuksen vankeuteen toisten nuorukaisten ja neitosten kera.
Mutta Minoksen tytär Ariadne näki Theseuksen ja tuli ulos valkoisesta kivisalistaan. Hän rakastui Theseukseen tämän rohkeuden ja ylevyyden tähden ja sanoi itsekseen: "Häpeä olisi, jos tuollainen nuorukainen kuolisi!" Ja hän meni yöllä vankihuoneeseen ja ilmaisi Theseukselle kaikki ajatuksensa ja sanoi:
"Pakene heti laivallesi, sillä minä olen lahjonut vartijat, jotka ovat ovella. Pakene, sinä ja sinun ystäväsi, ja palaa rauhassa Kreikkaan! Ja ota minut mukaasi, sillä en uskalla jäädä tänne sinun jälkeesi! Sillä isäni tappaa minut kauhealla tavalla, jos hän saa tietää, mitä minä olen tehnyt."
Theseus seisoi hetkisen sanatonna, sillä niin tytön kauneus häntä hämmästytti ja hurmasi. Mutta viimein hän sanoi: "Minä en saata palata rauhassa kotiini, ennenkuin olen nähnyt Minotauroksen ja tappanut sen ja kostanut kaikkien nuorukaisten ja neitosten kuoleman ja tehnyt lopun maani kauheasta kirouksesta."
"Aiotko tappaa Minotauroksen? Kuinka sitten?"
"En tiedä, enkä siitä välitäkään; mutta hirmuinen pitää sen pedon olla, joka on minua väkevämpi."
Silloin Ariadne rakasti häntä vieläkin enemmän ja sanoi: "Mutta kun olet tappanut pedon, niin kuinka luulet löytäväsi tien ulos labyrintistä?"
"En tiedä, enkä siitä välitäkään; mutta kummallinenpa täytyy sen tien olla, jota en löytäisi, ennenkuin olen syönyt pedon raadon."
Silloin Ariadne rakasti häntä vieläkin enemmän ja sanoi:
"Sinä olet liian rohkea, kaunis nuorukainen; mutta minä voin auttaa sinua, vaikka olenkin vain heikko tyttö. Kas, tästä saat miekan, sillä ehkä saat tuon pedon tapetuksi, ja ota tämä lankakerä, sen avulla ehkä löydät tien ulos labyrintin sokkeloista. Lupaa minulle vain, että otat minut mukaasi ja viet kotiisi Kreikkaan, jos onnellisesti saat työsi suoritetuksi. Sillä isäni minut varmasti tappaa, jos hän saa tietää, mitä minä olen tehnyt."
Theseus nauroi ja sanoi: "Mikäpä minua nyt estäisi onnistumasta!" Ja hän pisti miekan poveensa ja kätki lankakerän käteensä ja sitten hän vannoi valan Ariadneelle, lankesi polvilleen hänen eteensä ja suuteli hänen käsiänsä ja jalkojansa. Ariadne itki kauan hänen tähtensä ja meni sitten pois; ja Theseus heittäytyi levolle ja nukkui makeasti.
Kun tuli seuraavan päivän aamu, niin vartijat tulivat ja veivätTheseuksen labyrinttiin.
Hän astui tuohon kauheaan rotkoon ja kulki kallioilla kiemurtelevia polkuja ja läpi luolien ja holvien ja mutkikkaiden pylväskäytävien ja yli korkeiden kivikasojen. Hän kääntyi oikealle ja vasemmalle ja kulki eteen ja taaksepäin, kunnes hänen päänsä meni aivan sekaisin. Mutta koko ajan hän piti kerää kädessään, sillä sisään tullessaan hän oli kiinnittänyt langan pään kiveen ja kehitti lankaa kädestään kulkiessaan eteenpäin. Ja lankaa riitti, kunnes hän kohtasi Minotauroksen kapeassa solassa mustien kallioiden keskellä.
Kun hän näki pedon, niin hän pysähtyi hetkeksi, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt niin eriskummallista otusta. Sillä oli miehen ruumis, mutta sen pää oli härän pää, ja sillä oli leijonan hampaat, joilla se raateli saalistansa. Kun se näki Theseuksen, niin se mylvi ja hyökkäsi sarvet sojossa suoraan häntä kahden.
Mutta Theseus hyppäsi ketterästi syrjään ja pedon mennessä ohi hän viilsi miekallaan sitä polveen, ja ennenkuin se ennätti kääntyä takaisin tuohon kapeaan solaan, niin hän rupesi ajamaan sitä takaa ja pisteli sitä takaapäin miekallaan tavan takaa, niin että hirviö pakeni kauheasti ulisten, sillä se ei ollut koskaan ennen haavoittunut. Ja Theseus ajoi sitä takaa minkä ennätti pitäen lankakerää vasemmassa kädessään.
Niin he ryntäsivät eteenpäin läpi luolien ja kaikuvien kallioholvien ja poikki rosoisten rotkojen ja virranuomien pitkin Ida-vuoren juurta, jota ei aurinko koskaan pääse lämmittämään, ja aina ikuisen lumen rajoille asti he kiitivät, vainooja ja vainottu, ja kamalasti kalliot vastasivat pedon ulvontaan.
Viimein Theseus saavutti pedon, kun se huohottaen kaatui lumelle, ja hän tarttui sen sarviin ja väänsi sen pään taaksepäin ja työnsi terävän miekan sen kurkun läpi.
Sitten hän kääntyi ja astua laahusti tuiki uupuneena ja voimatonna takaisin, ja lankakerän avulla hän löysi tien ja saapui viimein tuon kauhean luolan suulle, ja kukas muu kuin Ariadne jo häntä siellä odotti.
Theseus kuiskasi: "Se on tehty!" ja näytti veristä miekkaansa. Tyttö pani sormen suulleen ja vei hänet vankihuoneeseen, avasi ovet ja laski kaikki vangit vapaiksi. Mutta vartijat nukkuivat raskaasti, sillä Ariadne oli heidät juovuttanut viinillä.
Sitten he pakenivat yhdessä rantaan ja astuivat laivaan ja nostivatpurjeen. Yö ympäröi heitä tummana, niin että he pääsivät kulkemaanMinoksen laivojen lomitse ja saapuivat kaikki onnellisestiNaksos-saarelle. — Ja siellä Ariadneesta tuli Theseuksen vaimo.