Pienellä Hartfordin kaupungilla Connecticutissa on se kunnia, että siellä nykyään asuu kolme Ameriikan tunnetuinta kirjailijaa: Charles Warner, Harriet Beecher Stowe ja S.L. Clemens, yleisimmin tunnettu Mark Twainin nimellä.
Tehdassavuun kiedotussa Connecticutissa on Hartford viehättävä, viheriä kosteikko. Vaikka sillä on 50,000 asukasta ja vaikka se on valtion-pääkaupunki, on se huvilakorttelineen, varjokkaine puistoineen ja hyvin hoidettuine pihoineen mitä miellyttävin olinpaikka kesäkuumalla. Forest Streetin varrella kaupungin ulkoreunassa asuvat kaikki äskenmainitut kuulut henkilöt.
Eräänä kauniina kesäkuun iltana kävelimme katua alaspäin paljainpäin ja ilman päivänvarjoja, nauttien maaelämän oikeuksia. Tullessamme erään ison komean talon luo, jonka verannalla neekeripalvelija puuhaeli, sanoi ameriikkalainen seurakumppanimme: — kas, nyt muistuu jotain mieleeni! Mark Twain on lähettänyt sanan, että hänen tyttärensä on sairas, niin että hän ei voi kutsua vieraita luokseen, mutta hän ja hänen vaimonsa tulevat huomenna W:lle teitä tapaamaan.
Tietysti me pysähdyimme taloa katselemaan, saatuamme tietää, että se oli Mark Twainin asunto. Se oli avara, harmaa kivitalo. Sen rakennustapa nurkkauksineen, hevosenkengän-muotoisine akkunoineen ja leveine verantoineen on Ameriikassa nykyään yleinen ja hyvin suosittu. Korkeita tammia, kastanja- ja pähkinäpuita varjosti siistiä, ruohoista pihakenttää. Keltaisten silkkiverhojen läpi virtasi valoa makuuhuoneiden akkunoista ja omistajan kirjastosta.
Toiselta puolen verantaa kaikui iloista puhetta, ja toverimme, joka oli hyvä tuttu talossa, meni sille puolelle. Kaksi vaaleapukuista tyttöä siellä katseli somaa, kukilla ja lahjoilla katettua syntymäpäiväpöytää.
— Kas tässä on miss Clemens, — sanoi ystävämme taputtaen toista tyttösistä olalle. Hän oli noin 16 vuotias, tavattoman soma tummasilmäinen tyttö, kasvot hienot, ylhäisen näköiset, liikkeet melkein liika arvokkaat, — kuka olisi uskonut häntä Mark Twainin tyttäreksi! Hän vastasi kuitenkin hyvin ystävällisesti kysymyksiimme sisarensa terveydestä ja vakuutti, että isänsä oli määrännyt huomisen illan meitä varten. Pikku sisar oli jo niin paljo terveempi, että oli tänään ollut istumassa ja itse avannut syntymäpäivämyttynsä.
Kl. 8 seuraavana iltana menimme mr ja mrs W:n luo.
Mark Twain oli jo saapunut.
Miltä hän näytti?
Ahavoittunut ja päivänpaahtama ihan uskomattomasti ja ympärillä aina ilmakerros pintynyttä tupakinsavua. Kasvot hienot, terävät, oikeat kullankaivajan kasvot ja täynnä lukemattomia, pieniä ja suuria ryppyjä ja uurteita; neronvakoakaan ei puuttunut otsasta. Hiukset tuuheat, kiharat, harmahtavat; tutkivat silmät syvällä päässä, liikkeet jyrkät mutta samalla hitaat. Vaatteet sopivat niin näin, aivan niinkuin olisivat tienneet, että omistajasta oli yhdentekevä miltä puku näytti, ja kaulassa leputteli kummallisella tavalla tulipunainen silkkiliina.
Hän pudisti kättämme avosydämmisesti, mutta vähä kömpelömäisesti ja vastasi lyhyesti niihin tavanmukaisiin kohteliaisuuksiin, joita hänelle, kuten ainakin kuuluisalle henkilölle, esiteltäessä lausuttiin. Käännyimme mrs Clemensiin, — häntä tulee ehdottomasti aina sanoneeksi mrs Clemensiksi, samoin kuin ehdottomastiunohtaamr Clemensin Mark Twainia puhutellessaan. Sillä ketä naista tahansa maailmassa voisi ennemmin luulla Mark Twainin vaimoksi kuin mrs Clemensiä, jos nimittäin ei muista, että äärimmäisyydet yhtyvät.
Äidiltä siis oli tytär saanut ylpeäntapaisen käytöksensä, hienot, kauniit, tummat kasvonsa ja pienen ylhäisyysvivahduksen. Mrs Clemens on hyvin hyvänluontoinen, hienosti käyttäytyvä nainen ja kenties älykäskin, mutta hänet nähdessään ja nähdessään, että hän on sellainen kuin on, tulee hämmästyksissään arvostelleeksi häntä kukaties väärin. Hän ja hänen miehensä kohtelivat toisiaan ystävällisesti ja kunnioittavaisesti; rouva näytti tyytyväisenä kuuntelevan pienintäkin miehen maineen-alttarille laskettua ylistys-uhria. Heidän kotielämäänsä kehutaan mallikelpoiseksi, sanotaan myös, että vaimon kylmempi katsantotapa tasaannuttelee niitä, toisinaan vähä varomattomia hyviätöitä, joihin miehen lämmin sydän aina on valmis.
Meidän huomiomme kiintyi, ymmärrettävästi kyllä, yksinomaan kirjailijaan.
Hän oli onneksi hyvällä ja vieraskernolla tuulella ja seura näytti elähyttävän häntä. Yhtä vierasta lukuun ottamatta olivatkin kaikki läsnäolevat hänen läheisiä ystäviään. Hän istui suuressa nojatuolissa kummallisessa lyykistyneessä, kierossa asemassa ja polttaa tuprutti herkeämättä. Tupakanpolttoa ei Ameriikassa suvaita, jos naisia on huoneessa, mutta Mark Twainilla on tietysti oikeus olla poikkeuksena. Ensin hän istui vaieten, kunnes keskustelu oli käynyt vilkkaammaksi, tarttui sitten puheeseen, ensin hitaasti, hampaiden välistä mutisten, mutta innostui innostumistaan, kunnes piippu lopuksi eksyi viittovaan käteen. —
Otettiin puheeksi neekerit ja Setä Tuomon tupa ja mainittiin samalla, että Frederick Douglasin vielä 12-15 vuotta takaperin täytyi ihonvärinsä takia matkustaa eläinvaunussa rautatiellä.
— Niin, — sanoi mrs Stowen sisar, joka oli seurassa, — Harriet oli niin vihattu kirjansa takia, että moni pappi varotti seurakuntaansa karttamaan hänen turmiollista vaikutustaan; hän tahtoi muka kukistaa Jumalan maailmanjärjestystä.
— Haha, — sujautti Mark Twain väliin, — ovat ne kai jo näihin aikoihin ehtineet huomata, kuinka paljo hän muutti Herramme maailmanjärjestystä. No niin, Kopernikus ja Galilei... Sama juttuhan se on taas. Mutta jos hänen kylvönsä nousi vihana oraille, on sen sato ollut rakkautta. Seisoin eräänä päivänä kadunkulmassa, mrs Stowen noustessa raitiovaunuihin. Vieressäni seisoi nuori, resupukuinen mies — näytti maankiertäjältä, jätkältä. Huvittipa minua sanoa hänelle: — tiedättekö kuka tuo nainen oli?
— En, — hän vastasi kummastuneena.
— No, se oli Setä Tuomon tupa.
— Tarkotatteko, että se oli mrs Stowe?
— Sama juuri, hän itse.
Mies vilkasi minuun vähä epäillen, juoksi sitten raitiovaunun perässä ja huusi ajuria pysäyttämään. Näin hänen nousevan vaunuihin ja lähdin hymyillen tieheni. Muutaman päivän perästä tapasin sattumalta saman miehen. Hän tunsi minut heti, nosti hattuaan ja sanoi loistavin silmin: — tehän minulle näytitte mrs Stowen, sir? Kiitän teitä, sir. Sain istua hänen vieressään ja auttaa häntä ulos vaunuista.
Mark Twainin kertomistapa oli hidasta kaunopuheliaisuutta; samaa lajia kuin Suomen talonpojan. Hänen kasvonsa olivat jutun alussa umpimielisen näköiset, mutta loppupuolella loisti joka rypystä lystillisyys ja sydämmen hyvyys.
Neekereistä johtui puhe neekerilauluihin ja kaskuihin. Verrattoman lystikkäästi kertoi Mark Twain seuraavan jutun parhaalla Virgiinian murteella: — erään mustan kokin piti lähettää paisti sisään päivällispöytään, juuri kun hänen armaansa tuli häntä tervehtimään. Paisti oli oivallinen, mehevä hanhi ja hempukka heitteli siihen nälkäisiä silmäyksiä. Kiusaus voitti kokkiparan. Hän sivalsi pois hanhen toisen jalan ja työnsi sen kultansa kouraan.
Kun isäntä pöydässä ryhtyi paistia leikkaamaan, huomasi hän heti petoksen. Isäntä synkistyi, mutta ei puhunut mitään. Päivällisen jälkeen hän meni keittiöön ja kysyi kokkia. Kokki tuli vavisten.
— Kuinka sinä uskallat, Sam, varastaa jalat minun hanhiltani, ennenkun lähetät ne pöytään.
— Minä en ymmärrä, massa[24]— —
— Kyllä minä sinun opetan ymmärtämään. Kuinka sinä uskalsit leikata pois jalan hanhelta, joka meillä tänään oli puoliseksi?
— En minä leikannut, massa — —
— Vai niin? Vai et sinä leikannut! Mitenkäs sillä hanhella oli vaan yksi jalka?
— Mitenkäkö — — — niin — — — arvatenkin se oli luotu sellaiseksi.
— Sellaiseksi? — sinä luulet siis, että on yksijalkaisia hanhia?
— Niin luulen, massa.
— No hyvä, tule mukanani.
Isäntä ja kokki astuivat yhdessä kanatarhaan, jossa hanhet, kalkkunat ja kanat kilvan kaakottivat. Eräässä päivänpaisteisessa nurkassa seisoi muutamia puoli unisia hanhia toisella jalallaan ja kokki kiiruhti heti näyttämään niitä herralleen.
— Vai niin, — sanoi isäntä — sinä luulet, että ne ovat luodut yksijalkaisiksi. No, saadaanpas nähdä.
Hän taputti käsiään ja huusi: hy-ys!
Hupsis, jalat tulivat alas ja hanhet haasottivat kaakottaen tiehensä kahdella jalalla.
— Nooh? — sanoi isäntä riemuiten.
— Niin, mutta — — — massa ei tainnut huutaa paistille: hys...
Tähän asti kerrottuaan, Mark Twain taukosi, tirkisteli meihin veitikkamaisesti ja vaikeni. Koko kasvot hymyilivät, joka pieninkin ryppy niissä hymyili.
Nyt kuiskuttivat naiset jotain mrs Clemensille, joka sanoi:
— My dear, etkö laulaisi meille muutamia neekerilauluja tän'iltana?
Mark Twain mutisi jotain käheydestä ja ilkeästä nuhasta, mutta istahti kuitenkin pianon ääreen. Ensin hän piippu suussa haaveillen soitteli katkonaisia säveliä, sitten alkoi hyräillä ja lopuksi, laskien piippunsa syrjään, hän lauloi kuluneella, mutta kuitenkin vielä selvällä tenoriäänellä useita neekerilauluja.
Useimmat niistä olivat tavallansa hengellisiä ja kertoivat Mooseksesta ja Faraosta, Saulista ja Taavetista, Taavetista ja Goliatista y.m. Eräs Joosepista Faraon unien selittäjänä oli puoliksi leikkisä. Seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta lehmästä siinä paljon puhuttiin. Muuten niissä, vaikka olivat yksitoikkoisia ja surullisia, oli liikuttavaa hurjaa runollisuutta, jonka Mark Twain sai mainiosti kuuluville.
— Mooses! Mooses! Laulakaa Mooseksesta! — pyysi usea ääni.
Mark Twain näppäytti muutamia iloisia säveliä ja alkoi hupaista laulua Mooses-nimisestä neekeristä, "joka halusi kultatohvelia, eikä voinut niitä saada". Se oli kertosävelenä ja laulettiin oikealla ameriikkalaisella Mark-Twainin-lystillisyydellä. Satuttiin sitten puhumaan Suomesta ja joku tahtoi tietää, oliko Mark Twain suosittu kirjailija meillä. Todistukseksi kerroin, että eräs nuori mies Helsingissä oli niin ihastunut "Juttuun vanhasta jäärästä", että hänen vaimonsa toivoi voivansa teurastaa sen, päästäkseen sitä kuulemasta. Se huvitti kirjailijaa niin tavattomasti, että hän, niinkuin itse sanoi, "nieli savun väärään kurkkuun" ja sai lähteä toiseen huoneeseen yskimään.
Palattuaan hän taas lyykistyi matalaan nojatuoliinsa ja tarttui keskusteluun. Myöhään iltaan asti hän puheli, hauskasti, vaatimattomasti, herttaisesti ja nerokkaasti. Luuli koko ajan sanojen alla kuulevansa hänen suuren, lämpimän sydämmensä sykkivän, samoin kuin hänen suuri lämmin kätensä tuntui aina olevan valmis salaa pistämään rahaa koko maailman kouraan.
Oli myöhä kun erosimme, hämäränä kesäyönä astellaksemme kukin kotiimme lemuavia, puiden varjostamia katuja pitkin.
Mark Twain asui vaan pari taloa meitä alempana.
Vielä samana iltana tuli hänen palvelijansa luoksemme tuoden pienen ohuen myttysen isännältään. Siinä oli Mark Twainin valokuva, jolle hän omalla, omituisella käsialallaan oli kirjoittanut: "vanhan jäärän muistoksi. Ystävänne Mark Twain s.o. S.L. Clemens."
Lähellä Mark Twainin suurta, komeata rakennusta on pieni vaaleanharmaa puutalo, huvila sekin, niinkuin kaikki asuinrakennukset Forest Streetin varrella.
Talo on kasvullisuuden helmassa. Kahden puolen kapeata liuskakivillä laskettua tietä, joka kadulta vie rakennukseen, seisoo vienosti suhisevia koivuja. Ruohokenttä on niitetty sileäksi ja tasaiseksi. Sitä kaunistavat loistavat leukoija-, asteri- ja lobeeliarivit, hajupapu aitaukset ja atsaleapensaat hienoine, valkeine kukkineen. Villi viiniköynnös kapuilee pitkin verannan pylväitä.
Kaikki on hiljaista ja äänetöntä. Tuntuu kuin olisi kaikki äänet uuvutettu vaikenemaan. Äänettömyys muistuttaa mieleen sairashuoneen hiljaisuutta. Tämä soma, hiljainen talo onkin todella sairashuone. Täällä viettää Harriet Beecher Stowe kaukana maailman pauhusta viimeisiä päiviänsä. Mainitun suuren naiskirjailijan sisaren kanssa astuimme varhain eräänä kevät-aamuna tähän taloon. Harriet Beecher Stowe on ollut leskenä muutamia vuosia ja asuu yhdessä kahden naimattoman kaksoistyttärensä kanssa; hänen poikansa on pappina eräässä saman kaupungin kongregatsionalisti-seurakunnassa.[25]
Sisar jätti meidät yksin vastaanotto-huoneeseen, mennäkseen tiedustelemaan, voitaisiinko meitä ottaa vastaan. Vaikka asunto ulkoapäin tuntui sairashuoneelta, oli se sisältä aivan kuin pieni taidekokoelma. Huoneen sisustuksessa oli käytetty sinistä ja valkeata väriä, puuaine oli vaaleata. Pianokin oli vaalea ja pianotuolin ompelukset siniset ja valkeat. Samanväriset olivat matot, sohvienpäälliset, tyynyt, jakkarat, tuolit ja seinäverhot. Herttaisessa aamuauringon-valossa näytti huone värineen lempeältä ja rauhalliselta.
Kahdessa kauneilla leikkauksilla koristetussa nurkkakaapissa olivat mrs Stowen kaikki teokset; toisessa olivat koru- ja kansanpainokset, toisessa kaikki muut, ensimmäisestä vähäpätöisen näköisestä Setä Tuomon tuvasta, viimeisiin, uuden-aikuisiin painoksiin, joiden jokaisella luvulla on otsakuva. Tulisijan yläpuolella riippui kirjailijan velivainajan, kuuluisan Henry Ward Beecherin täyssuuruinen kuva, elämän-iloa ilmaisevat kasvot, ajattelijan otsa ja silmät. Häntä vastapäätä riippui toinen kuva: professori Stowen kuva. Hienot, terävät, melkein viekkaannäköiset kasvot sieltä katseli, suun ja silmien ympärillä oli synkkyyttä ja epäluuloa ilmaisevia juovia. Monessa paikassa näkyi pojan kuva; täällä hän oli pienokaisena liehuvassa musliinimekossa, tuossa koulupoikana ja tuolta hän katseli äskenvihittynä pappina. Sitten tulivat lasten lapset, yksin tai ryhmissä, hymykuoppaisia, veitikkamaisesti silmäileviä pikku naamoja, pyyleviä kätösiä.
Useassa paikassa riippui samat naisenkasvot, valokuvana, öljy- ja liitumaalauksena. Se oli lady Byron, jonka takia mrs Stowe hankki itselleen niin monta vihamiestä Euroopassa. Monen muun korkeasukuisen ladyn kuva siellä riippui, olipa vielä pari kuninkaallistakin sukua laskevaa joukossa. Kaikki olivat niiltä ajoilta, jolloin kirjailija oli maineensa kukkulalla, siis abolitsionistiliikkeen ajoilta. Seinillä oli vielä sen lisäksi vähemmän- ja suuremman-arvoisia öljymaalauksia, taiteilijoiden itse lahjoittamia. Pöydillä lojui maailman eri suunnilta tuotuja elehvantinluusta, posliinista, kilpikonnansarvesta ja päärlemosta valmistettuja pikku kapineita, kulta- ja hopeaheluja. Abolitsionistiyhdistysten lähettämiä tervehdyskirjoituksia, kirjeitä ja johtajien valokuvia; kirjailijoiden lahjoittamia teoksia korukansissa; muna-, kivennäis- ja näkinkenkäkokoelmia; Euroopasta ja Ameriikasta koottuja matkamuistoja — sellaista tavaraa oli tukuttain kahdessa, kolmessa huoneessa. Monta täysinäistä kirjakaappia lisäsi tavaran lukua. Kaikki oli vanhaa, entisiltä ajoilta ja Euroopasta oli verrattain enemmän kokoontunut kuin Ameriikasta.
Harriet Beecher Stowe alotti kirjailijaratansa Setä Tuomon tuvalla. Siihen asti hän oli hyvin vähä tunnettu Ameriikassakin. Kustantaja, jolle hän vei teoksensa, kohautti olkapäitään ja selaili välinpitämättömästi käsikirjoitusta. Neekereitä? Se oli karu ja kansalle vastenmielinen aine. Ja käsikirjoituspakka oli paksu. Kirja tulisi olemaan kallis. Mutta olihan tekijä kuuluisan Henry Ward Beecherin sisar. Olihan se edes jotain. Mutta yritys oli sittenkin uhkapeliä. Hän päätti lähettää käsikirjoituksen takaisin, mutta sattui puhumaan asiasta vaimolleen, joka pyysi romaania nähdäkseen. Luettuansa sen, sanoi hän miehelleen: — tiedätkö mitä, tässä kirjassa on rahaa. — Mies mietti asiaa, totteli vaimonsa neuvoa ja "Uncle Toms' Cabin" painettiin hänen viikkolehtensä kaunokirjalliseen osastoon. Pian se ilmestyi kirjanakin ja herätti niin myrskyistä huomiota, että Thackerayn "Vanity Fair", joka tuli painosta samaan aikaan, melkein jäi takapajulle. Sen kuuluisa englantilainen tekijä vastasikin, kun muuan hänen ystävänsä pahotteli asiaa: — no niin, minä teinkin tyhmyyden, kun unohdin pistää kirjaani neekerin.
Mrs Stowe liitti siis kirjallisen toimensa heti alusta yleisölle niin vastenmieliseen liikkeeseen kuin abolitsionismi oli. Moni pappi saarnasi häntä ja orjienvapautusta vastaan, se kun muka "pyrki kumoamaan Jumalan maailmanjärjestystä". Sanomalehdet ja arvostelijat sanoivat hänen kirjaansa hävyttömäksi valheeksi ja sen luonteita tekijän vesipehmeän mielikuvituksen tuotteiksi. Viha, kiukku ja parjaukset kävivät viimein niin valtaviksi, että hänen ystävänsä neuvoivat häntä kirjoittamaan "Setä Tuomon tuvan avaimen", jossa hän julkasi kaikki ne todelliset tapahtumat, sanomalehtien kertomukset orjamarkkinoista ja tunnetuiden henkilöiden näkemät orjienrääkkäykset, jotka olivat olleet pohjana "Setä Tuomon tuvalle."
Tietysti ei se riittänyt mieliä rauhoittamaan. Liian palavaksi oli jo kohonnut se kiihotus, joka päättyi pohjois- ja etelävaltojen välisellä sodalla; naisen ääni ei enää sitä hillinnyt. Mutta kirja ja sen tekijä pysyivät liikkeen keskustana. Mrs Stowe ansaitsi rikkauksia, hänen kustantajansa vielä enemmän. Hänen nimensä oli kaikkien huulilla, vaikka sitä ei aina lausuttu myötätuntoisesti. Siihen aikaan ei Uuden Englannin vaimoilla ollut oikeutta itse hallita ansiotansa. Mrs Stowen suuret teospalkat kuluivat suuren, nopeasti lisääntyvän perheen talousmenoihin. Mies oli, niin kuin ameriikkalaiset sanovat "very clever",[26]mutta arvokkaampia ominaisuuksia häneltä puuttui. Kun vaimo tahtoi tehdä testamentin lastensa hyväksi, kielsi hän sen. Kun tämä kielto tuli tunnetuksi, herätti se Massachusettsin valtiossa, jossa puolisot silloin asuivat, yleistä suuttumusta. Pian sen jälkeen myönsi valtion lakialaativa kokous naidulle naiselle oikeuden ansaittuun omaisuuteensa ja tapausta Stowen perheessä pidetään tämän lakipäätöksen tärkeänä vaikuttimena.
Jokainen, joka yksityisesti tunsi Harriet Beecher Stowen ja näki hänet kodin piirissä, mieltyi häneen. Hän oli lempeä, iloinen, kärsivällinen puolisolleen ja lapsilleen, reipas ja toimiva taloudessaan. Julkisena salaisuutena tunnettiin Ameriikassa, että hänen miehensä oli tavattoman itsevaltainen ja pikkulainen luonteeltaan ja vallitsi perhettään rautakouralla. Hänen vaimonsa oli siitä huolimatta kuitenkin niin rakastava puoliso, että sanoi loppu-iäkseen saaneensa kyllin onnea, kun mies kuolinvuoteellaan tunnusti tehneensä väärin hänelle ja sanoi tautinsa ajalla ruvenneensa hellästi rakastamaan vaimoansa.
Vielä sittenkin, kun mrs Stowe kirjailijana oli liittynyt muillekkin aloille kuin orjuudenvastustajiin, pysyi hän verrattain vähä suosittuna. Vierasta kummastuttaa se seikka, että Ameriikan kirjailijoista juuri niitä kahta, Bret Hartea ja Harriet Beecher Stowea, jotka kenties enin ovat tehneet maansa Euroopassa tunnetuksi, omassa maassa niin vähä käsitetään. Ameriikka on vielä liian nuori, siitä tuntuu vastenmieliseltä tavatessaan itsensä erämaaksi ja kullankaivajain pesäksi kuvattuna. Mutta niin todellisesti, ja uskollisesti tosiasioihin nojaten, vaikka samalla runollisesti, on Bret Harte kuvannut Kalifornian, että joka askeleella siellä luulee tapaavansa tutun paikan. Samoin huomaa vieras tuntevansa jo entuudelta Uuden Englannin[27]mrs Stowen kertomusten kautta. Vanhan, puritaanisen elämän jälkiheijastukset, Uuden Englannin säännöllinen, kirkkoakäypä, kotikutonen, käytännöllinen, toimekas, vakava elämä on mrs Stowessa saanut nerokkaan ja uskollisen kuvaajansa. Oleskele siellä vaan vähän aikaa, niin tapaat elämässä siellä kaikki mitä hänen kirjoissaan olet lukenut: varhaisen aamiaisen vastaleivottuine maissileipineen ja lämpöisine ruokineen, kellorattaan tavalla kulkevan arkielämän, käytännölliset miehet ja naiset, jotka kykenevät yhtä hyvin "naulaamaan maton lattiaan rautakauhalla" (Harriet B. Stowe), kuin anomusehdotuksia kongressille kyhäämään; siellä tapaat nurkkapolitiikin intoilijat, lahkolaisuuden harrastajat, tulojensa lisäämis-kuumeen ... kaikki ne tapaat täällä todellisuudessa, luettuasi ne ensin "Pikkukaupungin elämässä" tai "Sam Lawsonin pikkukaupungin-jutuissa". Mutta Uusi Englanti itse ei niitä näe, nuo kuvaukset koskevat sitä vielä liian läheltä. Kenties se kerran, jahka "Pappismiehen kosinta" ja moni muu mrs Stowen teoksista on muuttunut kallisarvoiseksi kehityskertomukseksi, kenties se silloin oppii huomaamaan lämminsydämmisen tyttärensä arvon. Kerrottiin että mainittua teosta nytkin jo aletaan arvostella oikein. Gladstone, runoilija Lowell, Tennyson ynnä muut kuuluvat olevan sen innokkaita ihailijoita. Sanotaan Lowellin sanoneen vaimollensa: — my dear, missähän kummassa meidän ameriikkalaisten ajatukset silloin olivat, kun ensi kerran luimme tätä kirjaa? Tämähän on paras sielutieteellinen kuvaus puritanismin taistelusta uudempaa uskonnollista katsantokantaa vastaan, mitä Ameriikassa on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan. — —
Hiljaa kuljimme huoneissa katsellen Harriet Beecher Stowen suuruuden-ajan muistoja, kunnes hänen sisarensa palasi. Hän näytti surulliselta ja kertoi kyynelsilmin, että nyt oli mahdoton tavata hänen sisartaan, jolla yöllä oli ollut vaikea taudin puuska, niin ett'ei nyt tuntenut ketään omaisistaan.
— Mutta, — lisäsi hän lohduttaen — huomenna on sunnuntai ja oli hän kuinka sairas tahansa, ei hän laiminlyö kirkonkäyntiään, kun Charlie saarnaa. Siellä voimme tavata hänet.
Raskaalla mielellä jätimme kirjailijan päivänpaisteisen ja kuitenkin synkän kodin.
Kun toisena aamuna tulimme kirkkoon, oli se jo täpösen täynnä, sillä vaikka "the Reverend[28]Charles Stowe" on nuori, pidetään häntä pappina erinomaisen etevänä. Sen lisäksi oli kongregatsionalisteilla niin sanottu "lastenpäivä", jolloin pienokaiset kastetaan ja kirkko on kaunistettu kukilla.
Me tulimme varhain, mutta edessämme olevassa penkissä istui jo Harriet B. Stowe. Hänellä oli molemmilla puolillaan kaksi tytärtään, muuan häntä vanhempi naimaton sisar ja miniänsä lapsineen. Tyttäret olivat kauniita, ankaran näköisiä naisia; mustat silmät välkkyivät kummankin valkean hatun alta.
Meidän seurassamme oli kirjailijan toinen sisar, joka nyt kumartui eteenpäin ilmottamaan mrs Stowelle ja hänen seuralaisilleen meidän tuloamme. Nämä kääntyivät ja tervehtivät kohteliaasti, mutta mrs Stowe itse ei liikahtanutkaan. Hän istui kuin kivipatsas, kädet ristissä tuijottaen alttarille. Heti kun poika astui sinne, alkoi äiti katsella häntä. Aamuvirttä veisattaessa nousi hän ensimmäisenä seisomaan ja kääntyi samalla meihin päin, niin että selvästi voimme nähdä hänen kasvonsa.
Niin kalpea ja kuihtunut! Iäkkäältä hän ei näyttänyt, tuskin viittäkymmentä vanhemmalta, mutta kasvonpiirteet olivat veltot ja suupielen-juovat ilmaisivat tylsyyttä. Katse oli sieluton ja harhaileva, sen loisteen oli pitkällinen tauti sammuttanut, tauti oli iholta vienyt verevyyden. Vaikka itse oli kivuloinen hoiteli mrs Stowe niin uskollisesti ja innokkaasti puolisoansa, tämän pitkällistä kuolintautiaan sairastaessa, että hän laiminlöi säännölliset ruoka-ajat, unen ja liikkumiset ulko-ilmassa. Tämä säännöttömyys sekä ankara mielenliikutus miehen kuoleman jälkeen, tuottivat hänelle vaarallisen aivotaudin, jonka seurauksena on ajatusvoiman tylsistyminen ja muiston häiriytyminen.
Virrenveisuu näytti rauhoittavan häntä. Hän nousi seisomaan ja polvistui aina sen mukaan kun jumalanpalvelus vaati, haki itse rukoukset ja virret kirjastaan ja näytti hyvin hartaalta. Mutta heti saarnan alettua tuli hän levottomaksi. Hajamielisesti, toisinaan tuskallisen mielipuolisesti katseli hän ympärilleen, hän käänteli ja liikahteli, availi raamattuansa, painoi sen taas kiinni, kuiskutteli tyttärilleen, jotka tuon tuostakin varottavasti silmäilivät häntä, ja alkoi vihdoin leikkiä vanhimman pojanpoikansa, pienen viisvuotiaan mustatukan kanssa. Hän leikki hiljaa, varkain, mutta ei niinkuin vanhempi ihminen lapsen kanssa, vaan niinkuin samanikäinen toverinsa kanssa. Kesken leikkiänsä hän kerran kääntyi meihin päin, näytti hämmästyneeltä huomatessaan ihan vieraita ihmisiä läheisyydessään ja katseli meitä tutkivasti. Vähitellen tuo tarkastava silmäys muuttui yhä ystävällisemmäksi. Hän ojensi kätensä kirkon penkin yli ja pusersi käsiämme ystävällisesti hymyillen ja täysjärkisen katse silmissä.
Sitte hän taas kääntyi poispäin ja entinen levottomuus alkoi. Useampia kertoja hän karkasi ylös tuskaantuneen, säikähtyneen näköisenä ja tahtoi lähteä kirkosta, mutta omaiset estivät.
Poika ei ollut ollenkaan hänen näköisensä. Hänellä oli yhtäläiset hienot kasvot, tummat hiukset ja silmät, kuin sisarillakin, mutta näytti avomielisemmältä. Hän puhui yksinkertaisesti ja innostuneesti ja suoritti kastetoimituksen viehättävän kauniilla tavalla. Kongregatsionalistien tavan mukaan otti hän jokaisen pienen valkopukuisen kastettavansa, — joista muutamat jo kykenivät käymään — käsivarsilleen ja kastoi hänet sitten maljassa olevalla vedellä. Hänen kasvoistaan loisti isällinen osan-otto antaessaan pienokaisille nimeä, jota kantaen heidän oli taisteltava elämänsä taistelu.
Mrs Stowe katseli hartaasti jokaista poikansa liikettä, mutta heti kastemenojen päätyttyä palasi hänen levottomuutensa. Tuskalliselta tuntui katsella tuota kerran niin selvää, terävää järkeä tylsistyneenä — katsella tuota otsaa, jonka alla niin moni suuri ja ihmisystävällinen ajatus on syntynyt, tuskan ja kipujen synkistämänä. Kun väsynyt ristinkantaja jumalanpalveluksen jälkeen nousi vaunuihinsa, tunkeusi meidän rinnastamme surun ja kaipauksen, mutta samalla helpotuksenkin huokaus.
Lopun päivää vietimme papin hauskassa, iloisessa kodissa, jossa nuori vaimo ja miellyttävät lapset lisäsivät kotielämän suloa. Isäntä itse oli hauska ja herttainen, hän tunsi perinpohjin oman maansa ja Euroopan kirjallisuuden ja puhui lämpimästi ja kunnioittaen äidistään, jonka elämästä hän kertoi monta arvokasta erikoiskohtaa. Mutta kaikki tuntui vaan olevan kirjailijan todellisen, lämpimän, uhraavan elämän kalpeita jälkiheijastuksia. Hänen elin-aikansa näytti jo olevan menneisyydessä, ainoastaan sen varjo oli jäljellä.
Uuden Englannin jätettyämme, matkustimme etelään päin Indianan valtioon. Sen nimi on erehdyttävä. Ehdottomasti luulee nimestä päättäen koko valtiota erämaaksi, jossa asuu vaan indiaaneja ja omituisia sekarotuja. Yhtä erehdyttävä on vieraalle asukasten nimitys "the Indianians", kunnes hän tottuu huomaamaan, että ameriikkalaiset valtion nimeen lisäämällä päätteen "an" tai "ian", muodostavat siitä valtion asukkaille nimen. (Kansasian, Missourian, Californian j.n.e.)
Indiana, "sukankutojienvaltio",[29]on viljava tasanko ja asukkaita siinä on noin 2 miljoonaa. Sen halki matkustaessaan näkee vaan oivallisia jättiläispeltoja ja niittyjä, toisinaan vilahtelee pienten metsikköjen takaa päilyvä joen tai järven pinta. Orjasodan aikana oli valtio jakaantunut kahteen eri puolueeseen, joista toinen liittyi "pohjaan" toinen "etelään". Siten voi sattua että saman suvun, niin vieläpä toisinaan, että saman perheenkin miehet taistelivat vastakkaisissa armeijoissa. Ihmeellisen nopeasti ovat sodan haavat menneet umpeen, mutta vielä kuulee Indianassa usein pilapuheita sen "pohjoisesta" ja "eteläisestä" puolueesta.
Täällä ollaan niin lähellä entisiä kasvatusmaa- ja orjiaomistavia-valtioita, että mustien halveksiminen vielä on vallalla. Vaikka eivät lait enää estä neekerejä pääsemästä kouluihin tai valtionvirkoihin, saavat he kuitenkin tuhannella tavalla tuntea rotuvihaa ja halveksimista. Usein kuulimme sanottavan: — ja noiden elukkojen takia (verrattoman halveksivalla äänellä lausuttu) tuhannet meidän parhaimmista miehistä vuotivat vertaan. — Kummallista on, että rotuviha ulottuu mulatteihin ja kvadrooneihin, joiden ihonväri ei suinkaan ole tummempi kuin meksikolaisten ja joilla tuntuu olevan neekeristä jäljellä ainoastaan sointuva ääni ja notkeat liikkeet.
Pääkaupungissa Indianapolissa on 75,000 asukasta ja 11 lämpöasteen (Celsius) keskilämpö. Siksi täällä, niinkuin yleensä Lännessä, näkeekin värittömän, karhean ihon ja valkeat hiukset sekä nuorilla, terveillä tytöillä että reippailla työväenluokkaan kuuluvilla vaimoilla.
Me tulimme kaupunkiin lämpöisen vuoden-ajan alkaessa ja tapasimme siellä tuiman ja kestävän kuumuuden, jota riitti 2 viikkoa herkeämättä. Lämpömittari näytti aina 38 tai 40 pykälän lämmintä. Kuumat makuuhuoneet eivät ehtineet jäähtyä sen lyhyen viileämmän hetken aikana, joka auringonlaskua seurasi, ja nukkumisesta ei tullut mitään. Vaikka jo kl. 6 aikana aamulla otimme kylmän kylvyn, oli kuumuus jo kl. 1/2 8, jolloin aamiaiselle oli mentävä, hervassut kaikki voimat.
Ainoa päivän-aika, jolloin kelpasi elää, oli 1/2 9 ja 11 väli illalla. Silloin pyrki joka perhe portaalleen; siellä tapasit pienet ja suuret. Herrat istuivat paitahihasillaan portaiden ylimmällä astimella ja kastelivat ruohokenttää pitkästä vesijohdon-letkusta. Toisinaan lähettivät vallattoman vesitervehdyksen naapurinsa puolelle ja saivat vastaukseksi naurua ja parahduksia naisilta, jotka tähän aikaan päivästä olivat valkeissa muslimi- tai koruompeleisissa pikeekangaspuvuissa. Välin ohjattiin suihku huuhtomaan niiden lauhkeiden muulien päitä, jotka kadulla vetivät raitiovaunuja. Moni, jolla oli runsaat vesivarat, huuhteli jo 8 aikaan koko pihamaan, verannan, portaat ja talon ulkoseinän, erittäinkin jos se oli kivestä. Se viilensi ilman, niin että heti auringon laskettua voi oleskella ulkona.
Koko päivän kuului joka paikassa katumelun lomasta juoksevan veden hiljaista lorinaa. Se lähti soodavesi-suihkukaivoista, joita oli joka apteekissa. Ilman niitä Indianapolilaiset tuskin voisivat elääkkään. Vanhoja ja nuoria, likaisia työmiehiä, hienoja naisia, ajuria ja katupoikia puikahteli yhtämittaa sisään, jokainen laski lanttinsa pöydälle ja sai lasinsa täyteen kihisevää vettä, joko hedelmänmehulla tai jäähyytelöllä lisättynä. "Moxie" on myös lempijuomaa; se on hyvin vaahtoavaa ja mallasmakuista, mutta ei juovuta. Harvassa maassa on niin monenlaisia virvoitusjuomia kuin valtameren-takaisessa tasavallassa. Tulee päästään pyörälle, kun pitäisi valita joku juoma niistä monista, joiden nimet pitkissä listoissa riippuvat myymäpöydän yläpuolella.
Iltasin riennettiin joukoissa vesimyymälöihin. Sitten kuljeksittiin hämärässä pitkin katuja, jotka oikeimmin ovat vaahtera- ja katolpapuu-käytäviä. Jälkimmäisten kukista lähtee huumaava tuoksu. Heti kun hämärä tuli, valaisi kaupunkia vihtamainen mahtava liekki. Se oli n.s. luonnollista kaasua, jota hiljan oli keksitty kaupungin läheisyydessä suunnattomat määrät. Kaupungin valoliekki paloi äskenperustetun Luonnollisen Kaasuyhtiön konttoorin edessä.
Kuumuus ei kuitenkaan ollut huomattavana haittana kaupunkilaisten puuhille. Päivällis- eli lunchtunnin aikana sydänpäivällä olivat kadut tosin uneliaat ja tyhjän näköiset, mutta muina aikoina vallitsi niillä sama hätäinen, toimekas liike kuin muuallakin siinä maassa. Kaupunki on varakas ja ylpeilee jo mahtavilla puotiloilla sekä ylhäisten kaupunginosalla, jossa neekeripalvelijoita, parihevosia ja hopealla silattuja vaunuja pidetään jokapäiväisen leivän laskuun kuuluvina. Hienoissa huoneissa kestittävät siellä mukavat, komeapukuiset rouvat ystävättäriänsä. Siellä silkki sihisee, jalokivet kimaltelevat ja komeus ja loisto häikäisee silmiä. Yksinkertaisemmissa piireissä, yliopiston ja koulujen opettajien perheissä elellään luontevammin. Naapurit pistäytyvät toistensa luokse milloin tahansa, ajavat yhdessä ulos kaupungista pienissä kaksipyöräisissä, yhden hevosen vetämissä vaunuissa ja käyvät toistensa luona vieraisilla; leivokset ja virvoitusjuomat ovat tällaisissa kesteissä ainoat tarjottavat.
Indianapolilla on komeasti sisustettu kaupungin- ja raatihuone (state house) rakennettu vuonna 1882. Siellä on kauniita pilaria vaaleanpunaisesta graniitista, hienoja kattomaalauksia ja suuri kirjasto. Yhdessä huoneessa riippuvat kaikkien valtion kuvernöörien kuvat komeine kehyksineen. Jokaisella Yhdysvaltain valtiolla on tällainen hallitustalo pääkaupungissaan. Siinä pitää valtion senaatti istuntojansa, siellä yhtyvät Washingtonin yhteiseen kongressiin valitut edusmiehet neuvotteluihin. Tämä talo on tavallisesti valtion ylpeilemisen esine ja sen sisustamiseen tuhlataan suuria summia. Se on tietysti auki jokaiselle ja sen kirjasto on jokaisen käytettävänä. Sen saliloissa tapaa kansaa jos jonkinlaista: pieniä poikia paukkukaramellit käsissä, miehiä, jotka roiskahuttelevat tupakkisylkiä portaisiin, koulutyttöjä, matkailijoita, ylioppilaita ja silkkiin puettuja naisia.
Me oleskelimme kaupungissa vähää ennen republikaanien vaalikokousta Chicagossa. Kun näiden molempien kaupunkien välillä on hyvin lyhyt matka, ja Harrison, yksi silloisista etevimmistä ehdokkaista, asui Indianapolissa, oli kaupunki kuohuksissaan. Joka ilta pidettiin valtiollisia kokouksia ja mielenosotus-kulkuja, puotiloissa ja liikepaikkojen akkunoissa riippui kehotuksia ja muotokuvia. Yhtenä iltana oli kaupungin poikaklubilla juhlakulku ehdokkaansa hyväksi. Monen naisen rintaneulasta tuijotteli jonkun ehdokkaan kuva. Eräänä iltana tuli siihen perheeseen, jossa olimme vieraana, erään sanomalehden lähetysmies ja pyysi puhutella talon isäntää. Hänet oli muuan Chicagon lehti pannut hankkimaan meidän isännältä, joka oli kaupungin kirjallisen klubin sihteeri, tämän klubin pöytäkirjoja neljä vuotta takaperin pidetyistä kokouksista. Harrisonin vastustajat olivat kuulleet huhuttavan, että hän niihin aikoihin mainitussa klubissa muka oli pitänyt esitelmän kiinalaiskysymyksestä ja silloin selittänyt vastustavansa kaikkia siirtolaistulvan ehkäisemiseksi ehdotettuja pakkokeinoja. Tahdottiin saada asiasta varmoja todistuksia, jotta sitten saataisiin Harrison Kaliforniassa ja muissa kiinalaistulvasta kärsivissä valtioissa ehdokkaana kelpaamattomaksi. Chicagon lehden pahaksi onneksi oli isäntämme gentlemanni sanan oikeassa merkityksessä, ja kieltäysi klubin sääntöjä vastaan ilmaisemasta sen pöytäkirjoja.
Kaikki se huomio, jota vaalikiihotus ei ollut ehtinyt niellä, uhrattiin muuten koulujen päättämisjuhlille, jotka olivat juuri näihin aikoihin. Nämä juhlat ovat kaikkialla oikeita kansanjuhlia. Me kävimme Indianapolissa kahden koulun päättäjäisissä. Koulun suureen juhlasaliin oli kokoontunut useampia satoja ihmisiä. Punaisella vaatteella peitetyllä, kukilla koristetulla lavalla, istuivat "the graduates", eroavat oppilaat. Tytöillä oli valkeat puvut, pojilla mustat vaatteet; toisilla oli frakit. Iältään he olivat kuudentoista ja kahdenkymmenen vaiheilla. Pojistakin oli usealla palmunlehti-viuhka, jolla löyhyttivät itselleen viileyttä, sillä kuumuus salissa oli tukahuttava. Koko toimituksen aikana kuului yleisön viuhkojen heikkoääninen ritinä. Ensimmäisinä istuivat lavalla kouluneuvoston jäsenet, koulunjohtaja ja valtion koulujen ylitarkastaja. Oikealla puolen näkyi flyygeli ja harmoonio lehtikasvien keskeltä.
Koulun johtaja oli illan puheenjohtaja. Pienen alkajaispuheen pidettyään, kehotti hän sitä oppilasta, jonka nimi oli ensimmäisenä ohjelmassa, astumaan esille. Ohjelmassa oli kahdeksan "esitelmää", eroavien oppilaiden pidettäviä, mutta jokaista varten oli vaan määrätty kymmenen tai viisitoista minuuttia; niiden välillä luvattiin lausuntoa ja pianonsoittoa.
Ohjelman pituudesta ja tukahuttavasta kuumuudesta huolimatta kävi koko komento rivakasti. Puheenjohtajan antaessa merkin astui joku poika tai tyttö lavan keskelle, kumarsi syvään yleisölle ja ryhtyi tehtäväänsä. Kaikkien äänet olivat hyvin harjoitetut ja kuuluivat selvästi huoneen joka soppeen. Tyttöjen olivat tosin vähän kimeämäiset, niinkuin Ameriikan naisten ylipäänsä, vastakohtana englannittarille, joiden puheääni on pehmeä ja sointuva. Nuorten puhujien ulkonainen esiintyminen oli tietysti hyvin erinlainen; toisilta se onnistui mainiosti, toisilta huonommasti; saman tuomion voi sanoa esitelmien muodosta ja sisällyksestä. Muutamat puhujat olivat tulipunaisia kasvoiltaan, noikkasivat kulmikkaan kumarruksen tai niiata töpsähyttivät ja huutaa huristivat sitten esitelmänsä aika kyytiä. Muutamat käyttäytyivät miellyttävästi ja kainosti, vaikka reippaasti, ja puhuivat luontevasti. Muutamat pojista matkivat nähtävästi jotain kongressin tai kansankokousten lempipuhujaa. He kumarsivat arvokkaasti, seisoivat käsi liivinpovessa, leikkivät napinlävessä olevalla ruusulla ja puhuivat vapaasti leuka vähän koholla.
Sukupuolten eroavaisuus näkyi aineiden valitsemisessakin. Poikien esitelmillä oli tavallisesti jotenkin näin kuuluvia nimiä: "George Washingtonin uskonnollinen kanta", "Onko Ameriikka vapaa maa?", "Republikaaniko vai demokraatti?", "Tullivapaudesta" j.n.e.
Tyttöjen aineet olivat enemmän kirjalliseen tai siveellis-filosoofiseen suuntaan, niinkuin esimerkiksi "Thackerayn elämä", "Longfellow suorasanaisena kirjailijana", "Mikä on oleva naisen asema yhteiskunnassa?", "Hyvä omatunto", "Rikoksen ja rangaistuksen suhde" j.n.e.
Ylipäänsä oli poikien ja tyttöjen esitelmillä hyvin vähän erotusta. Kenties olisi ankara arvostelija pitänyt poikien esitelmiä kuivina, mutta perinpohjaisempina, myöntänyt tyttöjen sanoneen paremmin sanottavansa, vaikka esitelmää kenties vaivasikin pintapuolisuus. Mutta ei sekään arvostelu kelpaisi yleiseksi säännöksi.
Soittokappalten suoritus onnistui välttävästi, mutta muutamat puheista olivat erinomaisia niin nuorten ihmisten pitämiksi. Jos sen lisäksi muistamme, että nämä koulut sivistysmäärineen ovat maksutta ylhäisten ja alhaisten käytettävinä, että ne sanan oikeassa merkityksessä ovatkansakouluja, niin voimme kadehtia Ameriikkaa. Kun lapset ovat niin tarkasti tutustuneet äidinkieleensä, maansa kirjallisuuteen, historiaan ja yhteiskunnallisiin oloihin, kuin nämä oppilaat esitelmillänsä todistivat olevansa, ovat he saaneet perustuksen, joista mainituille aineille kehkeää elävä harrastus.
Usiammat eroavista oppilaista olivat saaneet joko koulun, kaupungin, Indianan valtion, tai yksityisten antaman palkinnon. Sellaisen oppilaan nimeen oli ohjelmassa liitetty tähti. Kaikki esiintyvät saivat puolueettomia ja ystävällisiä kättentaputuksia palkaksi; eräs tytöistä sai kuitenkin melkein ansaitsemattansa kukkavasun soitannosta. Juhla alkoi ja päättyi rukouksella.
Me olimme käyneet useassa koulujuhlassa muissa valtioissa ja kaikki olivat samansuuntaisia. Eräs Chicagon alkeiskouluista, jonka oppilaat olivat melkein yksinomaan työväenluokasta, oli pääasiallisesti yhtäläinen kuin muutkin koulut, joissa kävimme, eikä sen oppilaat suinkaan, mitä käytökseen ja olintapaan sekä mitä esitelmien arvoon tulee, olleet varakkaampia oppilaita huonommat. Samassa koulussa jaettiin useampia palkintoja, joista kolme oli rikkaan sanomalehti-yhtiön "The Chicago Daily Newsin" antamaa parhaimmista esitelmistä isänmaanrakkaudesta. Hämmästyä täytyi kuullessaan kuinka oivalliset nuo 12-14 vuotiasten aineet olivat kokoonpanoltaan ja mitä taitoa ne edellyttivät isänmaan historiassa.
Lähellä Indianapolista on pieni Irvingtonin yliopisto. Se on oikeammin vaan kollege, eikä sillä sinäkään ole suurta arvoa. Se oli oikea Ameriikalle omituinen, maalainen Lännenkollege; muutamia sisäoppilaita siellä oli ja suuri joukko ulko-oppilaita. Rakennus oli uusi, sen ympärillä kasvoi vanhoja, tuuheita puita. Ulkona käveli mies- ja nais-ylioppilaita, muutamat valmistivat puheitaan, muutamat juttelivat viuhkojaan löyhytellen. Eräs lady-professori valkeassa musliinipuvussa sinipunerva vyö koristuksena, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan, näytteli kaikki katseltavat paikat ja vei meidät lopuksi juhlasaliin. Hän oli suorittanut tutkintonsa Euroopassa ja kieltäysi hymyillen vastaanottamasta professorin nimeä, jolla seuraajamme ameriikkalaisen tavan mukaan häntä, niinkuin kollegen muitakin opettajia, puhutteli. — Meillä amerikkalaisilla on se paha tapa — tunnusti hän herttaisen avomielisesti — että me puhuttelemme toisiamme ansaitsemattomilla arvonimillä. Euroopassa minä olisin vaan maisteri tai lehtori.
Koko kollege, opettajat, ylioppilaat, sisustus ja juhlapuuhat, kaikki olivat yksinkertaiset, maalaismaiset samoin kuin läsnäoleva yleisökin. Korkeammalla lavalla istuivat uhrit, 19 miespuolista ja noin 9 tai 10 nais-ylioppilasta, parhaimpiin vaatteisiinsa pyntättyinä. Tytöillä oli kukkia tukassa, herroilla nappilävessä. Juhlajärjestys oli sama kuin kouluissakin. Ainoa erotus oli se, että esitelmien sisällys oli kehittyneempi. Ylen vanhoja eivät nämäkään nuoret puhujat olleet; päinvastoin huomasi useampien kulmikkaista liikkeistä ja käheistä, epätasaisista äänistä, että harva heistä oli päättänyt toista kymmenystä ikävuosistaan. Ainoastaan yksi nais-ylioppilas esiintyi. Hän puhui Dickensin romaanien sielutieteellisestä merkityksestä ja esitelmä oli hyvänä todistuksena esittäjänsä kirjallisten tutkimusten tarkkuudesta. Herroista puhui moni ja moni oli valinnut vaikeasti sulavia aineita, joita nuorukaisen tyhjäntarkkuudella selittivät.
Juhla kesti kolme tuntia, kerran vaan oli pieni väliaika esitelmien lomassa. Täällä niinkuin kouluissakin seurattiin tavallista juhlajärjestystä. Puheenjohtaja alkoi ja lopetti juhlallisuuden rukouksella ja puheella, yksi ylioppilaista kiitti puheenjohtajaa. Tätä tapaa seurataan tarkasti Englannissa ja Ameriikassa, pikkulasten raamattukokouksissakin, joissa joku täysikasvuinen kehottaa pienokaisia käsientaputuksella ja "cheeringillä" (vastaa meidän hurraamista) ilmottamaan puheenjohtajalle kiitollisuuttaan. Samoin seurataan pienissä lukuklubeissa, lasten- ja ompeluyhdistyksissäkin ankarinta parlamenttaarista järjestystä. Vieraasta se välistä tuntuu naurettavalta, mutta tämän varhaiseen järjestykseen tottumisen arvon ymmärtää, kun ajattelee niitä suuria töitä, joita näissä kummassakin maassa järjestetyn yhteistyön avulla on tehty.
Indianapolis on nopeasti kehittyvä kaupunki. Se ylpeilee muun muassa kolmea vuotta vanhalla taideyhdistyksellä, joka jo on ostanut paljon kauniita tauluja, ja on sillä taideteollisuus-yhdistyskin, jossa oli näytteillä kauniita mattoja, verhoja ja varjoja. Kaupunki on varakas ja ihan nykyaikainen, vaikka nimi puhuu indiaaneista.
Pullmanin komeiden makuuvaunujen eteen valjastettu höyryhepo kiiti hirnahdellen halki entisen ruohoaavikon, joka nyt on asuttu ja viljelty. Kun on jättänyt Indianan ja sen viljavan yksitoikkoisuuden ja päässyt naapurivaltion, Illinoisin, alueelle, odottaa turhaan näköalojen muuttuvan. Sama keltainen aavikkoruoho täälläkin aaltoilee, samanlaiset pienet, harmaat ja valkeat puutalot vihreine akkunaluukkuineen vilahtelevat ohitsesi. Vasta kun tullaan Chicagoa lähemmäksi tulee muutos. Mutta se tuleekin äkkiä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avautuu Michiganjärvi hurmaavana mahtavassa aamulevossaan eteesi ja junasi karkaa ihan sen äyrästä pitkin. Yhtä äkillinen on muutos ruoholakeuksien unnuttavasta kuumuudesta, joka tuntuu viettelevän vetelehtimiseen, siihen tulisen kiihkeään katuelämään ja raitisten järvituulien viilentämään ilmaan, jossa jättiläislapsi Chicago kasvaa ja paisuu. Chicago on ameriikkalaisen kehityksen kukka. Chicago on levottoman, rivakasti eteenpäin ryntäävän, kohdistetun ja samalla pintapuolisen ameriikkalaisen nykyaikais-elämän perikuva.
Tänään siellä oli entisten lisäksi noin neljäs-osa miljoonaa ihmistä; se oli kiihkeä, ärtynyt, juhlakulut, seppeleet ja liput lisäsivät sen kirjavuutta. Demokraattien puolueella oli muutama viikko sitten ollut valmistava vaalikokous S:t Louisissa, jossa se riemulla oli valinnut Clevelandin presidentin-ehdokkaaksi. Republikaanien puolue piti nyt kokousta Chicagossa, johon kaikista valtioista oli kokoontunut lähetystöjä. Kun ehdokkaita oli kokonainen kymmenluku ja mielipiteet tuntuivat hyvin eroavilta, odotettiin hyvin myrskyistä viikkoa.
Ohimennen mainittakoon tässä, että näillä nimillä,[30]niinkuin tunnettu on, Ameriikassa on ihan toinen, ahtaampi merkitys kuin muuten. Republikaanit harrastavat Unioonin yhteyttä ja puolustavat eri valtioiden valitseman yhteisen hallituksen ylivaltaa. Demokraatit vaativat eri valtioille suurempaa itsensä-hallitsemisoikeutta; he koettavat siis laajentaa valtioiden oikeuksia valtiollisen yhteyden kustannuksella. Tästä mielipiteiden eroavaisuudesta syntyi esimerkiksi veljessota pohjoisten- ja etelävaltioiden välillä v. 1861. Republikaanit (Pohja) tahtoivat poistaa orjuuden ja väittivät, että Unioonin yhteisellä eduskunnalla oli valta velvottaa yksityiset valtiot sitä lakkauttamaan. Demokraatit (Etelä) kielsivät Unioonilta tämän oikeuden — ja sota julistettiin. Jo v. 1776, kun tasavalta perustettiin olivat nämä puolueet olemassa, vaikka niiden eroavaisuus on toisinaan ollut vähemmän tuntuva. Nykyään on oikeimmin tullikysymys erimielisyyden polttopisteenä. Republikaanit ovat suojelustullien ystäviä ja demokraatit vapaakaupan harrastajia. Niin sanotaan julkisessa ohjelmassa — mutta todellisuudessa ei puolueiden välillä ole niinkään suurta eroa. Se on usein vaan kaunis nimi vanhalle, Etelän ja Pohjan välillä kytevälle vihalle. Jo ensimmäinen kävely Chicagon pääkaduilla tänä heinäkuun päivänä 1888 teki mahtavan vaikutuksen. Kaikkialla oli seppeleitä, lippuja ja neljän etevimmän kilpailijan: Walter Greshamin, John Shermanin, Benjamin Harrisonin ja William Algerin kuvia. Eräs suuri kauppapuoti, jonka omistaja luultavasti oli Indianasta kotosin, oli täyttänyt akkunansa Indianan ehdokkaiden, Greshamin ja Harrisonin, jättiläismäisillä kuvilla. Niiden alla seisoi luettavana: