"We could be happy with either,Were the other dear charmer away".[31]
"We could be happy with either,Were the other dear charmer away".[31]
Sherman Housen hotelliin tullessamme oli se täyteen sullottu, siellä oli lähetystöjä ja kokoukseen pyrkijöitä. Joka toisella ovella oli suuria paperilevyjä selityksineen: Marylandin lähetystö, Louisianan lähetystö j.n.e. Jos tirkistit sisään, näit muutamia paria herrain sääriä pöydällä sojottamassa, samalla kun niiden omistajat lepäsivät rentonaan armaassa keinutuolissa, nauttien pientä levonhetkeä paitahihasillaan ja tupakkaa pureskellen. Ameriikan suuren tasavallan pojat ovat tavallisesti naisten läsnäollessa oikeita siisteyden ihmeitä, mutta annas kun pääsevät yksikseen, niin nähdään makkaralla toinenkin pää. Sitä todistavat esimerkiksi portaisiin joka astimille asetetut sylkilaatikot sekä ne vaaleanruskeat pilkut, jotka Yhdysvalloissa rumentavat julkisten rakennusten komeita marmorilattioita; niin on laita kuvernöörin yksityisessä pyhätössä ja alhaisimman kirjurin ahtaassa työkomerossa. Sherman Housella oli se vähäpätöinen kunnia, että sinne olivat kaikki pienemmät puolueet asettuneet, nimittäin Etelävaltojen lähetystöt — (eteläläiset ovat, niinkuin ennen jo on mainittu, enimmäkseen demokraatteja eivätkä republikaaneja) — prohibitsionistit (raittiuden harrastajat) ja nais-asian ystävät. Pacific Hotellissa vallitsi Greshamin puolue Robert Ingersollin johtamana. Hänellä oli apunaan reipas, iloinen rouvansa ja kaksi viehättävää tytärtä sekä näiden vaarallinen naisellinen s.o. salainen vaikutus. Muillakin puolueilla oli jokaisella eri majatalonsa. Naisten pääkortteerissa vallitsi hauska kiire. Naisia tuli ja meni, sanomalehtikirjoituksia luettiin ja korjaeltiin, kirjeitä, anomuksia ja kehotuksia toimeenpanevalle toimikunnalle valmisteltiin. Kaikki kävi ystävällisesti, hauskasti ja välinpitämättömyydeltä näyttävällä tyyneydellä, joka on ominainen Ameriikan naisen toiminnalle. Emäntinä olivat miss Susan B. Anthony, jonka harmaassa päässä asuu Yhdysvaltojen nais-asian johtava aate, sekä mrs Wallace, pieni, kaunis, surumielisesti katseleva, tummasilmäinen rouva, jonka kasvoista päättäen helposti olisi luullut ranskattareksi.
Vihdoin varustausimme lähtemään kokous-pääsylippujen hakuun. Niiden saanti ei ollutkaan helppo. Jokaista kokoussalin sisäänkäytävää vartioitsivat tarkkasilmäiset poliisit, joiden varma kohteliaisuus näytti uhkaavalta. Useimmilla meistä naisista oli ennaltaan ostetut pääsyliput, mutta muutamat olivat vasta äsken saapuneet ja niiden täytyi joko maksaa 12-25 dollariin lippujen hankkijoille tai järkyttää vallanpitäjien sydämmiä imarruksilla ja liukkailla sanoilla. Tietysti koetettiin jälkimmäistä keinoa, sillä niinkauan kuin naisilla ei ole äänestys-oikeutta saavat he olla kavalia. Mutta apua ei siitäkään lähtenyt. Vihdoin tunkeusi meitä päin paksu, vaaleanverinen herrasmies, jonka vaaleat liivit vaativat mahtavan, pyöreän tilan.
— Ooh, tuolla tulee Bob, — huokasi miss Anthony. — Nyt ei ole hätää. Hän kyllä päästää meidät sisälle.
Bob oli itse Robert Ingersoll. Hän talutti käsivarressaan suloista nuorta tyttöä ja nyökkäsi, viittoeli ja huusi jo kaukaa tungoksesta meille:
— Hauska nähdä teitä, miss Anthony. Mitenkäs tuumanne onnistuvat? Niin-niin, minä teen mitä voin asianne hyväksi. Vai ei teillä ole pääsylippuja? No, saadaan nähdä, saadaan nähdä.
Päästyään meidän luoksemme esitteli hän tyttärensä.
— Hyvää päivää, Bob. Miten voitte? — sanoi miss Anthony. — Hauskaa on nähdä teidän tyttäriänne.
Tytöt kumarsivat hymyillen.
— Lapset — sanoi isä, — tiedättekö, että nyt puhuttelette Susan B:tä?
— Ooh, "Susantäti" — huudahtivat tytöt, sillä miss Anthony on nuorten suuri lemmikki, vaikka eivät olisi häntä koskaan nähneetkään. Ameriikan suuri vapaa-ajattelija, kaunopuhuja, kirjailija oli kovin palavissaan ja pyyhkieli tuon tuostakin rumia mutta rohkeita ja varmapiirteisiä kasvojaan.
— Kuinka suloista ja viileätä teillä mahtaa olla Suomessa! — sanoi hän. — Minun täytyy muuttaa sinne. Täällä on niin kurjaa, kaikki tyyni. Koko ihmiskunta on erehdys. Paras alkaa alusta. Palata häntään ja kokkospähkinöihin.
Hän vilkutti hassun-aikaisesti silmiään, suuteli jäähyväisiksi rouvaansa, joka sillä aikaa oli tullut paikalle, tyttäriänsä ja paria kolmea tytärtensä nais-ystävää — sitä tapaansa hän ei milloinkaan laiminlyö — ja vakuutti: — miss Anthony, te pääsette sisään, sen minä takaan. Tiedättehän että olen nais-asian ystävä, miss Anthony. Sanoitteko, että teillä pitäisi olla sananvalta kokouksessa? Niin-niin, tietysti teillä pitäisi olla. Se on häpeä, että teillä ei ole. Mutta, niinkuin sanoin, koko ihmiskunnan olo on erehdys, tyhmä, kurja erehdys.
Hän vilkui meihin nauraen ja poistui. Heti senjälkeen tuli luoksemme punaisella järjestysmiehen merkillä koristettu herra ja saattoi meidät sisään.
Ensi silmäyksellä huomasi vaan aaltoelevan meren ihmispäitä, viuhkoja ja nenäliinoja. 8,000 ihmistä istui sullottuna tähän jättiläismäiseen huoneeseen, joka oikeimmin oli vastainen teaatterisali, vaikka nyt vaan väliaikaisesti valmistettu. Keskellä oli kukkasilla kaunistettu puhujalava ja sillä seisoi jo kokouksen puheenjohtaja, mr Estee Kaliforniasta. Hänen ympärillänsä oli rivittäin sanomalehtimiesten pöytiä ja niiden välissä puikahteli sähkösanomain-kantajia ja painopoikia. Sali oli koristettu eri valtioiden lipuilla ja vaakunoilla; melkein kaikilla kuulijoilla oli sen lisäksi pieniä "uniooni-lippuja", joita pienimmästäkin syystä heiluteltiin.
Kokous alkoi, niinkuin kaikki kokoukset Ameriikassa, rukouksella. Kun veisattiin "Oi, Herra, sua lähemmäks'", lausui naapurini sääliväisestä, näyttäen valtiollisen kiihkon tulistuttamia kasvoja ympärillämme: — raukat, he tarvitsevat todellakin tätä virttä. Kun he tulisivatkin Häntä lähemmäksi.
Valmistavat puheet eri ehdokkaiden hyväksi oli pidetty kolmena edellisenä päivänä. Nyt piti huudon tapahtua: valtioiden vaalitulokset oli ilmotettavat. Sihteeri, jyrisevällä äänellä varustettu mies, huusi jokaisen valtion nimen ja äänien määrän. Valtion lähetystön puheenjohtaja karjasi takaisin, kuinka monta niistä oli tullut kunkin ehdokkaan osalle. Mutta tätä 8,000 ihmishengen suuruista joukkoa ei ollut helppo johtaa.
Se kihisi ja kuohui puoluekiihkosta. Heti, kun jonkun ehdokkaan nimi mainittiin, remahti hurrahuuto. Puheenjohtajan nuija kolahti tuon tuostakin pöytään. Tuon tuostakin hän yrmeästi vaati hiljaisuutta. Lähetystöjen rivistä alhaalla salissa huudettiin vähän väliä: — puheenjohtaja tyhjentäkää ylälehterit! Ulos väki sieltä! Me emme kuule mitään tässä melussa. — Tällaisiin kehotuksiin vastattiin lehteriltä: — heittäkää se ulos! Eläköön Blaine! — Blaine oli ensi päivänä lehterien lemmikki. Kun kuultiin Kalifornian antaneen kaikki 16 ääntään hänelle, syntyi salissa ainakin 6 minuuttia kestävä pauhu. Puheenjohtaja varotti ankarasti yleisöä, uhaten paikalla raivauttaa lehterit tyhjiksi ja vähitellen joukot tyyntyivät. Mutta jos joku lähetystöjen jäsen oli niin varomaton, että huusi jonkun ehdokkaan nimen kovemmalla, huomiota herättävällä äänellä, kuin muiden, hui! sulku oli puhki ja entinen pauhu alkoi uudestaan.
Heeejjj! Hi-i-i-ih! Eläköön Blaine! Eläköön Kalifornia! Huhhu-uuh! Hi-i-i-i — vinguttiin ja ulvottiin ympärillämme. Miehillä, naisilla ja lapsillakin oli rinnallaan punaisessa, sinisessä tai sinipunervassa nauhassa eri ehdokasten kuva. Lippuja liehutettiin, nenäliinat ja viuhkat löyhyivät.
— Katsokaa, — sanoi miss Anthony, — noin me luomme Yhdysvalloille presidentin.
Kahteen kertaan luettiin vaalien tulokset. Turhaan. Ei yhdelläkään ehdokkaalla ollut määrättyä enemmistöä, 500 ääntä (noin kahdeksasta sadasta). Hikisenä ja nälkäisenä palasi kukin kotiinsa; lähetystöt pitääkseen sovittelukokouksia ja koettaakseen saada yksimielisyyttä toimeen. Hotellin nostokoneessa kysyi miss Anthony eräältä untuvahuuliselta edustajalta, Etelästä lähetetyltä neekeriltä: kenen luulette tulevanne valitsemaan?
— Blainen me tietysti valitsemme, — vastasi nuorukainen kopeasti. — Blaine on kansan mies ja Blainen on kansa valitsevakin.
Tuntui kummalliselta katsella miss Anthonyä, etevää, nerokasta, hienosti sivistynyttä naista tuon taitamattoman ja rehvastelevan neekerin rinnalla. Edellisellä ei ollut äänestys-oikeutta, jälkimmäinen kopeana ylvästeli oikeudellaan. Ameriikassa on tuon tuostakin tilaisuus samanlaisiin vertauksiin. Täällä, jossa vapaus on ilmana, jossa joka mies voi pyrkiä hallituksen ohjaajaksi, täällä tuntuu hullutukselta, että naiset ovat pakotetut mykiksi sekä yhteiskunnallisella että valtiollisella alalla.
Ei illan kokouksessakaan mihinkään päätökseen päästy. Shermanilla oli enin ääniä, Harrisonilla ja Greshamilla sen jälkeen enin. Muilla, Algeria lukuun ottamatta, oli vaan joitakuita ääniä. Sen sijaan olivat kuvernööri Mac Gilney ja Abraham Lincoln nuorempi, presidentin poika, alkaneet kohota. He olivat ehdokkaita, joita joka puolue olisi voinut valita. Usealla kuulijalla oli muistikirja mukanaan, vaalitulosten merkitsemistä varten. Yhtäläistä räyhyä, hurrahuutoja, ahdinkoa, kuumuutta. Kun ei mitään päätöstä kuulunut, alkoi yleisö huutaa lemmikkejään: kuvernööri Forakeria ja "Bob'ia". Tuskaantuneena kysyi puheenjohtaja vihdoin: — mitä kokous tahtoo?
— Ingersoll! — ulvoivat joukot.
Ja Ingersoll tuli. Isona ja mahtavana hän seisoi muita ylempänä puhelavalla. Mahtavaa ja tyyntä oli alussa hänen kaunopuheisuutensakkin, joka lieventävän öljyn tavalla hiveli ärtyneitä mieliä tyynemmiksi. Mutta hän oli itse liian innostunut vaalista, hänelläkin oli oma toiveensa vaalin tuloksista. Hän käyttäytyi varomattomasti. Kuvattuansa, millainen valtiollinen asema parast'aikaa oli, kuvasi hän millaista miestä valtion johdossa tarvittiin. Sitten hän vaikeni, ojensi käsivartensa, katsahti lehtereitä pitkin ja kysyi mahtipontisesti:
— Kuka on sellainen mies?
— Gres-ham! räyhäsivät lehterit. Ja nyt oli järki ja järjestys tiessään. 11 minuuttia koetti Ingersoll taas saada puheenvuoroa. Turhaan. Omalla varomattomuudellaan hän sen oli menettänyt, eikä saanut sitä enää takaisin. Vihasta kalpeana, hammasta purren hän istui paikalleen. Tavallisia hiljentämiskeinoja koetettiin, mutta muutamaan minuuttiin niistä ei ollut mitään apua. Kokous hajaantui vähitellen. Lauvantai, viides kokouspäivä valkeni, mutta turhat olivat kummatkin istunnot. Puolueet puskeskelivat, mutta ei yhdenkään sarvet katkenneet, taistelua siis jatkettiin.
Sunnuntai kului ulkopuolisesti hiljaa, mutta sisällisten intohimojen riehuessa. Johtajat pitivät yksityisiä sovittelukokouksia.
Vihdoin päästiin maanantaihin. Useimmat olivat tuskaantuneet jupakasta, ja halusivat vaan kotiinpääsyä. Ensimmäisessä huudossa saatiin samat tulokset kuin lauvantain istunnossa, Gresham vaan oli Ingersollin puheen takia menettänyt kaikki toiveet ja Alger voittanut monta ääntä. Heti ensimmäisen huudon jälkeen nousi Allison-puolueen johtaja, jonka ehdokas lauvantaina oli voittanut useita ääniä ja ilmotti saaneensa käskyn jättää ehdokkaansa pois kilpailusta. Yleisö ilmaisi ystävällisellä ja kestävällä ulvonnalla olevansa kiitollinen tästä ratkaisuavusta. Ja nyt kohosi jännitys kestäväksi. Ken tulee presidentiksi? Algerko, jonka kaikki voisivat valita, jos vaan tahtoisivat? Shermanko, joka kieltämättä olisi ollut oikea mies virkaan, mutta jota muutamat valtiot erään veroriidan takia vastustivat? Harrisonko, tuo yleisesti suosittu, hyvänluontoinen presbyterikö, samannimisen presidentin pojanpoika?
Toisessa huudossa Alger nousi, Sherman laski ja Harrison voitti. Kolmannessa huudossa jäi Alger alemmaksi, Sherman yhä laski ja Harrison pääsi ensimmäiseksi.
Nyt oli yleisö tullut niin ärtyneeksi ja kärsimättömäksi, että siitä kasvoi hirmuhaltias. Yhtenään kaikui huutoja: — hiljaa siellä! Hattu pois päästä! j.n.e. Ennen neljättä huutoa pyysivät muutamat valtiot miettimis-aikaa. — Ei! — kirkuivat lehterit.
114
VAALIKOKOUS CHICAGOSSA.
Viisi minuuttia saivat epäröivät vakaantumis-aikaa ja sitten alkoi neljäs huuto. Heti alussa näkyi, että Harrisonin vaaka oli käynyt raskaammaksi. Kalifornia ja Maine olivat tähän asti uskollisesti kannattaneet Blainea, vaikka hän muista valtioista vaan oli saanut hajaääniä. Nyt ne antoivat kaikki äänensä Harrisonille. Pensylvania 72 ääninensä luopui Shermanista ja liittyi Harrisoniin. Sitten alkoivat pikku valtiot ja alueet 2 tai 4 äänineen tipahdella Harrisonin puolelle, ja yleisö ulvoi kiitollisuudesta jokaiselle lisälle. Vihdoin kl. 2 oli huuto päättynyt ja Harrisonin voitto varma. Yleisö nousi seisomaan kuin yksi mies. Voittajan kuvaa heilutettiin lavalla, liput, viuhkat, nenäliinat ja hatut olivat vimmatussa liikkeessä. Huone myrskysi suosion-osotuksista. Sama yleisö, joka kolmea päivää ennemmin oli ihastuksesta hihkunut, kun vaan Blainen nimikin mainittiin, riehui nyt Harrison-riemussa. Usea puhuja ylisteli hänen avujaan ja kiitteli kansan viisasta vaalia. Sähkösanoma-sade levitti ympäri maata tiedon päätöksestä. Kanoonanlaukaukset kumisivat. Kaduilla kierteli juhlakulkueita.
Yhdysvaltojen republikaaninen presidentin ehdokas oli syntynyt.
(The Christian Science.)
Eräässä edellisessä luvussa on jo mainittu, että ehdoton uskonnonvapaus Ameriikassa on synnyttänyt koko joukon uskonnonmuotoja. Vaikka vieraan täytyy kunnioittaa sitä elävää intoa, jolla ameriikkalaiset ryhtyvät uskonnollisiin kysymyksiin, näkee hän kuitenkin samalla Ameriikan ajatuksenvapauden varjopuolenkin: kansa rakastaa niin kiihkeästi tätä vapauttansa, että se usein on valmis omistamaan uutta ja koettelematonta, sen sijaan että koettaisi säilyttää ja kehittää jo taattua totuutta.
Sama on laita tieteellisten kysymysten, emmekä mahtane liioitella, jos sanomme, että ameriikkalaiset ovat taipuvaisemmat pitämään otaksumaa perustotuutena, kuin ahkerasti tutkimaan tieteen hiljaisissa pajoissa. Siitä syystä Ameriikassa lentelee tieteellisiä puolitotuuksia kuin kiiltäviä tulikärpäsiä, houkutellen useita mukanaan ja anastaen ansaitsematonta arvoa ja luottamusta. Niillä saattaa olla merkityksensä renkaina ihmiskunnan kehityksessä, mutta sitä korkeata tieteen sijaa, jolle ne ovat kimmonneet, ei niille pitäisi antaa.
Sellainen tieteenpukuun puettu puolitotuus on n.s. "kristillinen tiedekkin" joka vähässä ajassa on voittanut uskomattomasti paljon tunnustajia Ameriikassa. Kun se on omituinen ilmiö alallansa ja sillä jo on mahtava vaikutus, kerromme siitä tässä lyhykäisesti. Teemme sen tällä kohdalla, koska Chicago on yksi "kristillisen tieteen" pääpesistä ja me siellä tutustuimme sen tunnustajiin.
Tapahtui, että eräänä iltana valitimme väsymystä ja pahonvointia. Kummaksemme huomasimme, että nämä jokapäiväiset sanat herättivät hämmästystä perheessä, jossa oleskelimme; tuntui siltä kuin kaikki olisivat olleet häpeillään siitä, että tunnustimme niin alentavaa asiaa. Kun myöhemmin asiata tiedustelimme, kerrottiin meille, että perhe kuului "kristillisen tieteen" tunnustajoihin.
— Mitä yhteyttä on sillä ja meidän pahonvoinnillamme?
— Se, että "kristillinen tiede" opettaa, ettätaudit ovat osa synnistä, josta syystä meidän tulee niitä vallita.
Tämä selitys on kuitenkin vaillinainen, sillä se koskee vaan kristillisen tieteen yhtä puolta. Sen mukaan, mitä me olemme kirjoista tai keskusteluissa "Christian scientistien" kanssa saaneet tietää mainitusta "tieteestä" on sen sisällys pääpiirteiltään seuraava:[32]
Kristillisellä tieteellä tarkotetaan Kristuksen tiedettä, eli sitä tietoa, joka Kristuksella oli. Se sisältää ikivanhoja totuuksia, jotka ovat olleet kunkin ihmisen sieluun kätketyt, niin kauvan kuin ihmiskunta on ollut olemassa. Se ei ole nykyaikainen keksintö, vaan se herättää eloon Kristuksen opettamia totuuksia, joita se kehittää ja selittää ihmiskunnan nykyisen kehitys- ja näkökannan mukaisiksi. Se, joka tahtoo tutkia kristillistä tiedettä, saa jättää kaikki entiset perus-aatteensa ja mielipiteensä. Hyljättävät ovat kaikki tieteelliset ja kirkolliset perus-aatteet, Darwin kehitys-oppineen. Herbert Spencer yhteiskunnallisine viisauksineen, Buddhan opit, valtiokirkot, sosialismit ja humanismit. Täytyy kokonaan antautua kristilliselle tieteelle; vastusteleva henki ei sille kelpaa. Myöhemmin voi palata entisten mielipiteittensä pariin ja tutkia niitä uuden tietonsa valossa. Kristillinen tiede opettaa jokaiselle perusteensa, jotka ovat niin yksinkertaiset, että kaiken tiedon ydin niissä piilee, mutta oppivan täytyy avoimin korvin ja mielin, ilman vastustelemishalua kuunnella niitä.
Jumala on olemisen täydellisyys. Oppinut sanoo, että Jumala on perustelma, oppimaton sanoo Jumalaa persoonaksi. Molemmat väitteet ovat tosia, sillä Jumala on alkuperustelma, kaiken olemisen alkulähde. Jumala on siis itse oleminen ja jokainen olemisen lukemattomista muodoista on osa kokonaisuudesta. Jumala on. Joko häntä ei ole tai on hän koko luomispiiri, sillä luomispiiri on joko kaikki tai ei mitään. Joko on Jumala kaikki tai ei mitään. Me sanomme mieluummin, että hän on kaikki. Me emme väitä voivamme sitätodistaa, mutta meuskomme, että hän on kaikki. Hän on alkulähde, josta kaikki syntyy. Hänen täytyy siis olla täydellinen Hyvyys, joka antaa kaikille elämän ja ylläpitää kaikkia. Hän on henki, sillä hän vaikuttaa kaikkiin ja kaikissa näkymättömästi. Siis: Jumala on Kaikki, Jumala on Hyvä, Jumala on Henki. Kaikki on siis hyvää, kaikki on henkeä. Mikä ei ole henkeä, sitä ei ole olemassa ja sen mukaan sitä pitää kohdellakkin. Mikä ei ole hyvää, sitä ei ole olemassa ja sen mukaan sitä on kohdeltava. Se, mitä me sanomme pahaksi olisi olemassa, jos Jumala ei olisi kaikki, jos Hän ei olisi hyvä. Pahalla ei ole valtaa meihin, sillä sitä ei ole olemassa. Aineella ei ole valtaa meihin, sillä sitä ei ole olemassa. (Muutamat sanovat: sillä pahalla ja aineella ei ole todellisuutta.) Jumala on hyvä ja Jumala on kaikki, Jumala on henki. Siis on kaikki henkeä ja kaikki on hyvää. Ainetta, pahaa ei ole olemassa. Synti on hairaus, s.o. väärät tiet, joilla me haemme itsellemme tyydytystä. Suru on ihmisten usko, että Jumalan rinnalla on toinenkin voima olemassa. Tauti riippuu ihmisten uskosta, että aine voi tuntea ja henki voi erehtyä ja kärsiä. Kuolema on aineenolemisen uskomista. Jos uskoisimme, että ruumiimme ovat vaan varjoja ja että kaikki on henkeä, emme kärsisi emmekä kuolisi. Muutos tulisi, mutta toisella tavalla. Synti, suru ja kuolema lähtevät aineen uskomisesta ja pahan uskomisesta. On olemassa ainoastaan yksi Yleishenki ja se on hyvä. Mutta sen jokaisella eri osalla on yksilöllinen elämä. Jokainen sielu on Jumalasta lähtenyt eri ajatus. Kuitenkin on se meidän suurin onnemme, että me niin hyvin kuin mahdollista tunnemme yhteytemme Kaiken, s.o. Jumalan kanssa, ja meidän suurin onnettomuutemme on tuntea olevamme erotetut Hänestä. Me olemme osa Kaikesta. Kaikki on Hyvä, kaikki on Henki. Siis olemme me henkeä, me olemme hyvää.
Ihmiset tekevät syntiä, ovat surullisia, sairastavat ja kuolevat, koska he uskovat pahan olemiseen ja pelkäävät sitä. Kristillinen tiede opettaa heille, että heidän, jos tahtovat tulla tyytyväisiksi ja onnellisiksi, täytyy taistella tätä pelkoansa vastaan; se opettaa myös millä tavalla heidän tulee taistella. Ihmiset luulevat, että heillä ei ole valtaa pahan ylitse ja se synnyttää heidän pelkonsa. Kristillinen tiede opettaa heille: 1) että heidän pelkonsa esine on hairaus ja 2) että heillä on valta karkottaa se pelko. Mikä on tämä valta?
Hyvä on hiljainen peruste, ja sitä täytyy huutaa avuksi, että se voi vaikuttaa. Sitä avuksihuutaissamme, me loihdimme sen esiin. Me emme luo sitä, me vaan rukoilemme sitä näyttäytymään ja vaikuttamaan. Kaikki ihmiset kaipaavat sisimmässä sielussaan 1) ruumiillista terveyttä, 2) mielenrauhaa, 3) totuuden tuntemista. Ne kaikki me voimme saavuttaa, jos vaan annamme hyvän = Jumalan vaikuttaa meissä. Hyvä voi ainoastaan silloin vaikuttaa, kun me sitä rukoilemme ja annamme sille tilaisuuden osottaa voimaansa.
Sana, ajateltu tai puhuttu, on välikappale, jolla me huudamme hyvän avuksemme. Kristillinen tiede opettaa meille sitä varten kaksi eri lausumismuotoa, eli lauselmaa, joista toinen on kieltävä, toinen vakuuttava. Kieltävä lauselma kuuluu: "Pahaa ei ole. Ainetta ei ole. Niillä ei ole valtaa minuun". Vakuuttava lauselma kuuluu: "Jumala on kaikki, Jumala on hyvä ja Jumala on henki. Kaikki on hyvää, kaikki on henkeä. Jumala on rakkaus, elämä, oleminen, voima, tieto, ymmärrys, kaikkialla läsnäolevaisuus. Minä olen Jumalasta lähtenyt aate, Kaikki-hyvän erityinen ajatus. Hyvässä minä elän, liikun ja menestyn. Niinkuin Jumala ja Hyvä, olen minäkin henki, minussa on voima, pyhyys ja viisaus. Minä tottelen Jumalan lakeja, jotka antavat minulle rakkautta ja viisautta, niin että minä tiedän, mitä minun tulee tehdä ja olen onnellinen tietäissäni, että sen teen. Minä en ensinkään pelkää hairausta enkä sen seurauksia, sairautta ja kuolemaa. Minä olen henki. Henki ei pelkää. Jumala vaikuttaa minun kauttani, niin että minä tahdon hyvää ja tiedän, mitä minun tulee tehdä."
Kristuksen tehtävä oli kansalaistuttaa totuutta, s.o. levittää sitä niin monelle kuin mahdollista on. Hänen oppinsa oli kaikkia, oppineita ja oppimattomia varten. Samoin on kristillinen tiede kaikkia varten. Kukaan ei ole niin oppimaton, ettei voisi sitä käsittää. Sillä jokainen, joka ei ole tylsämielinen, voi omistaa itsellensä nämä siunausta tuottavat totuudet: Jumala on Hyvä, Jumala on Kaikki, Jumala on Henki, kaikki on hyvää, kaikki on henkeä, siis ei ole mitään pahaa, ainetta ei ole.
Sen, joka tahtoo hyväksensä käyttää kristillisen tieteen oppia, täytyy alkaa kasvattaa itseänsä mainitulla kahdella lauselmalla (kieltävällä ja vakuuttavalla).
Kieltävää tulee niiden käyttää, joille elämä hymyilee, joille kaikki menestyy, joita arvostellaan yli arvonsa, sekä kaikkein kovaluontoisten, suvaitsemattomien, ahdas-uskosten, kerskailevien, Jumalankieltäjien. Vakuuttavaa muotoa käyttäkööt kaikki heikot, kaikki epäilevät, arkatuntoset, vastuunalaisuuden painamat, epävarmoissa oloissa tai alammaisen tilassa elävät, jalomieliset ja huikentelevaiset, kainot ja pelkäävät, onnen hylkimät, lapset ja nuoret. Kun tahtoo käyttää jompaa kumpaa näistä lauselmista, on paras alkaa illalla maata pantuaan, kun kaikki on hiljaista ympärillä. Jos pääsi on täynnä muita ajatuksia, jos olet tavallista kiihkeämpi, väsynyt tai pahoillasi, älä silloin niihin ryhdy. Älä pakota äläkä kiihota itseäsi, ole vaan tyyni ja luonnollinen. Koeta olla hetkinen mitään ajattelematta, tyhjennä sydäminesi. Lue sitten hitaasti kumpikin lauselma, joko ääneen tai ajatuksissasi. Ei kukaan voi oppia tätä toiselta, jokaisen täytyy itse opetella se. Vähitellen voit kasvattaa ajatuksesi niin herkäksi, että se keskellä ihmisvilinääkin voi irtautua ympäristöstään ja kertoa lauselmat. Mutta sitä varten ei saa kiusata itseänsä, pitää vaan koettaa pysyä tyynenä. Jos muutamaan kertaan luet kieltävän lauselman, tulee mielesi rauhallisemmaksi.
Nämä eri lauselmat karkottavat kaikenlaisia hairauksia n.k. sairauden ja surun esim. pitää vaan lisätä niihin, mitä tilaisuus vaatii. Jos sinulla esim. on nuhaa ja yskää, niin tulee sinun sanoa itsellesi:[33]"Minä väitän, että minua ei vaivaa mikään. Minä en pelkää mitään. Tuulessa istuminen ei voi synnyttää nuhaa. Pääni ei ole sairas, silmiäni ei kirvele, nenäni ei ole punainen, minä en ole raihnainen enkä äreä. Päätäni ei kivistä, kukaan ei ole minua suututtanut, työni eivät ole jääneet takapajulle, minä ennätän aivan hyvin toimittaa käsillä olevat työni. Nuhani ei tartu, minä en pelkää perheeni saavan sitä minulta. Minä väitän ett'ei se tarttunut muista minuun. Ei millään ole voimaa kylmetyttää minua ja saattaa minulle nuhaa. Nuhaa ei ole olemassa. Ainetta ei ole. Kaikki on henkeä. Minä olen osa Kaikesta, s.o. hengestä. Minä olen tyyni ja onnellinen. Minä olen osa Kaikki-hyvästä. Minä lepään Kaikki-hyvässä, s.o. Jumalassa. Kaikki-hyvä tulee minulle Hänestä. Minua ei vaivaa mikään."
Pidä sitten nämä ajatukset mielessäsi, anna niiden usein päivän kuluessa valua sieluusi, mutta älä kiusaa itseäsi pitämään niistä koneentapaisesti kiini.
Jos olet köyhä ja puutteessa, niin lisää seuraavat sanat: "Jumala on elämäni. Muuta elämää ei ole. Jumala ei ole köyhä. Minä en voi tulla köyhäksi. Jumala on ymmärrykseni. Minä voin selvästi käsittää itseäni koskevat asiat. Jumala on viisauteni ja tahtoni: Minä tiedän mitä minun tulee tehdä, minä tahdon sen tehdä, ja minä teen vaan sen. Jumala on rakkaus. Minun tieni on riemullinen. Mikään teko ei ole tuottanut minulle köyhyyttä. Meidän teoillamme ei ole sellaista valtaa. Me olemme kaikki ainoastaan yhden ainoan lain alaiset ja se on Kaikki-hyvän laki.
"Päivän kuluessa täytyy sinun yhtä mittaa ja joka paikassa ajatella: Jumala on hyvä, Jumala on kaikki, Jumala on henki. Kaikki on hyvää, kaikki on henkeä. Kaikki mikä ei ole henkeä, eikä ole hyvää, ei ole olemassa. Sinä olet osa kaikesta, sinä olet henki. Lukemattomia kertoja päivässä täytyy sinun hiljaa itseksesi lausua: 'ei, se ei ole totta', ja aina siten kieltää synnin ja sairauden oleminen.
"Ajatelkaamme esim., että joku äiti kertoo sinulle pitkän jutun pienokaisensa sairaudesta, joka sai alkunsa siitä, että maidonmyyjä erehdyksestä antoi sinulle toisen lehmän maitoa kuin ennen. (Sinä kiellät hiljaa itseksesi, että pienokaista ei mikään vaivaa sekä että sellainen asia, kun toisen lehmän maito, ei voi tehdä lasta sairaaksi.) Äiti kertoo vielä, että pienokainen oli kuolemaisillaan (sinä itseksesi kiellät, että kuolemalla ei ole meihin valtaa), mutta että kotilääkärin lääkkeet pelastivat hänen (sinä väität itseksesi että ulkonaiset asiat, sellaiset kuin lääkkeet, eivät voi meihin vaikuttaa)" j.n.e.
Kristillinen tiede on mullistanut monta käsitettä. Sen tunnustajat eivät esim. koskaan saa puhua sairaudesta, kuolemasta, suruista, puutteesta, tulipaloista, onnettomuuksista. Jos he kuulevat muiden niistä puhuvan, täytyy heidän koko ajan hiljaa väittää, että aineella ja pahalla ei ole valtaa. Mitä lastenkasvatukseen tulee, täytyy vanhempien heti ensi hetkestä asti sovittaa siihen kristillistä tiedettä. Jos lapsi on sairas, täytyy äidin koko ajan ajatella jo mainittuja lauselmia. Jos lapsi loukkaa itseänsä, täytyy hänen joko ääneen tai hiljaa lausua: "Lapseni, sinä et ole loukannut itseäsi. Ei millään ole valtaa sinua vahingoittaa, sillä kaikki on hyvää, ja sinä olet osa Kaikki-hyvästä." Jo varhain voivat lapset kotona olla sairauden ja onnettomuuksien tullessa apuna, sillä lapsen mieli käsittää hyvin helposti tämän yksinkertaisen opetuksen: — "pahaa ei ole olemassa, sillä Jumala vallitsee kaikkialla ja Jumala on rakkaus". Kun isän päätä kivistää, anna Juhon, Maijun, Allin ja Pekan kanssasi parantaa sitä. Heille on mitä helpointa ajatella: "Isän päätä kivistää, koska hän on unohtanut, että hänellä ei voi olla päänkivistystä, sillä Jumala on rakkaus". Heidän tulee istua hiljaa kuin hiiret ympärilläsi ja auttaa sinua hyvää esille manaamaan. Jos lapset ovat tottelemattomia, kiukkuisia, nenäkkäitä, valehtelijoita, niin väitä, että he eivät ole sellaisia, sano, että he eivät voi olla muuta kuin hyviä, kun he ovat osa Kaikki-hyvästä; se auttaa sinua heitä ohjatessasi. Opeta lapsia varhain parantamaan itseänsä ja muita äreämielisyydestä, vioista, pahonvoinnista, ulkonaisista vammoista. Eräs pieni kymmenen vuotias poika paransi sivukumppaninsa, jolla oli tapana kiroilla, sillä tavalla, että hän, joka kerta kun toinen kirosi, väitti itsekseen, että toveri ei voinut jäädä sen pahan tavan valtaan. Eräs toinen pikku poika lankesi usein ja loukkasi itseänsä, mutta paransi itsensä vähitellen ylempänä mainitulla tavalla.
Me voimme suoraankin parantaa muita sairaudesta, sillä tavalla että istumme heidän rinnallensa ja joko ääneen tai (vielä mieluummin) itseksemme puhuttelemme heitä seuraavalla tavalla: "Rakas P. kuule minua!" Vaikene sitten hetkeksi ja lausu vasta sen jälkeen samat sanat pari kertaa lempeästi, mutta varmasti. Jatka sitten: "rakas P., Jumala vaikuttaa minussa, niin että minä tiedän hyvän ja tahdon hyvää. Jumalassa meidän isässämme ja äidissämme, Kristuksen kautta, joka voitti hairauksen, vakuutan minä, että minulla on valta sanoa sinulle totuus. (Naisia on paras puhutella heidän ristimänimellään, miehiä heidän sukunimeltään, koska he ovat siihen enemmän tottuneet.) Rakas P., kuule minua, ei mikään synnin, surun, sairauden ja kuoleman pelko, jota kansallasi, vanhemmillasi, lähimmäisilläsi tahi itselläsi saattaa olla, voi panna sinua siihen tilaan, jota sinä sanot luunkolotukseksi (tai joksikuksi muuksi taudiksi). Minä väitän, että millään ei ole voimaa vahingoittaa sinua. Sinä olet osa Kaikki-hyvästä. Pahalla ei ole mitään valtaa sinuun, sillä sitä ei ole olemassa. Kaikki on hyvää. Sinä olet hyvä. Sinä et voi olla sairas, sillä sairaus on osa pahasta, sitä ei siis ole. Sinun ei tarvitse peljätä kuolemaa. Minä väitän, että sillä ei ole valtaa sinun ylitsesi", j.n.e.
Mutta meidän ei aina tarvitse olla läsnäkään parantaissamme muita. Me voimme esim., jos naapurimme on sairaana, öin, päivin, hänen hyväksensä lukea kumpaakin lauselmaa. Me sanomme: "Polly Jones, sinä et ole tehnyt mitään pahaa. Sinulle ei tapahdu mitään pahaa. Sinä tottelet Kaikki-hyvän lakeja. Kaikki-hyvä on Jumala ja Jumala on rakkaus. Sinä et ole sairas etkä puutteessa. Sinä olet hyvä ja onnellinen."
Jos tahdomme johtaa poissaolevia lapsiamme, pitää meidän niiden kanssa suostua ajasta, jolloin he ajatuksissaan kuuntelevat meitä. Me istumme silloin ja sanomme: "Heikki poikaseni, sinä et pelkää mitään. Jumalalta tulee kaikki voima. Sinä olet osa Hänestä. Sinä et ole huikentelevainen, etkä altis viettelyksille. Sinä et ole itsepäinen, valehteleva, kevytmielinen. Terveytesi on hyvä. Sinä olet hyvä. Sinä olet onnellinen. Jumala valvoo parastasi, Jumala on rakkaus. Sinä ja jumalallinen tahto olette yksi." Samoin voivat etäällä olevat sisarukset, ystävät ja sukulaiset pitää huolta rakkaistansa, vaikka ne olisivat kuinka kaukana tahansa. Jos eivät voi määrätä varmaa yhteistä aikaakaan, voi asia sittenkin käydä päinsä. Jos he ovat sairaita, niin sano heille: "jumalallinen puoli sinussa on kaikki, joka sinussa todellisesti on olemassa. Jumala on henki, siis olet sinäkin henki. Näytä itsesi sellaisena kuin olet, näytä, että olet kokonainen ja hyvä. Älä anna taudin saada valtaa ylitsesi, sillä tauti on osa pahasta, aineesta, ja pahaa ei ole, eikä ainetta".[34]
Muista aina ettäsairaus on hairaus. Jos joku on sairas, niin on hän joutunut hairahduksen valtaan, s.o. pahan valtaan. Kohtele häntä aivan kuin taitamatonta, joka ei tiedä, että hän on henki ja siis ajasta ja paikasta riippumaton. Kiellä hiljaa itseksesi, että hän ei ole taitamaton, manaa häneen voimaa, niin että hän uskoo olevansa henki ja täynnä jumalallista väkevyyttä.
Tästä lyhyestä otteesta voi ainoastaan saada vaillinaisen käsityksen kristillisen tieteen laadusta ja sisällyksestä. Kristillinen tiede pitää perustuksinaan muutamia raamatun kohtia; se tunnustaa täydellisesti raamatun jumalallisen alkuperän ja pitää sitä ehdottomana ojennusnuoranaan. Sen Uudesta Testamentista otetuista tukilauseista mainittakoon Mark. 11 l. 27 v. "Kaikki, mitä te rukoillen anotte, se uskokaat saavanne, niin se teille tapahtuu." Se on myös oppiinsa ottanut muutamia La-o-ze'en, Buddhan, mesmerismin ja spiritismin opinkappaleita. Sen lisäksi nojaudutaan muutamiin vanhoihin puheenparsiin ja sanantapoihin, jotka muka todistavat, että kristillinen tiede aina "ihmisten tietämättä on ollut vaikuttamassa". Sellaisia puheen parsia on esim.: "Laske kahteenkymmeneen kun suutut" (joka todistaa, että uskotaan ihmisen voivan vallita pahaa), "Minä tunnen parantuvani heti kun tohtori tulee" (Todistaa meidän valtaamme tautien yli), "Kun hänet vaan näkeekin, niin mieli virkistyy" (Todistaa, että me voimme äänettöminäkin vaikuttaa toinen toisiimme) y.m.
Niinkuin ylempänä lausutusta näkyy, ovat kristillisen tieteen harrastajat tuntuvasti käyttäneet salaperäisyyttä. Eräs heistä kirjoittaakin: "Minun mielestäni on salaperäisyys kaikista olevaisista aina ollut todellisin; salaperäisyysoppi on uskonto, joka aikojen halki on huomattava maailmassa: Tuntemattomasta Jumalasta Kristukseen asti, salaperäisyyden suureen edustajaan, joka liikkui täällä ihmishahmossa. Mutta ihmiset eivät tahdo tunnustaa salaperäisyys-oppia. Nykyään on 'kristillinen tiede' ihmiskunnalle sama, mitä salaperäisyys-oppi on sille ennen ollut. Mutta aina ovat ainoastaan harvat käsittäneet salaperäisyyden oppia. Tosin seurasi Kristusta suuret kansanjoukot, mutta sen ne tekivät leivän ja kalojen takia. Samoin tulevat ihmiset nykyäänkin kristillisen tieteen tunnustajiksi siitä syystä, että se parantaa heidän tautinsa."
Tämän uuden opin menestyminen riippuneekin siitä, että se koskettelee kahta ainetta, joilla aina on ollut helpointa houkutella ihmistä mukaansa, vaikka houkuttelijat olisivat olleetkin taitamattomia, itsensäkkin pettäjiä tai suorastaan konnia. Ne aineet ovat uskonto ja tautien parantamisen taito. Ansaitseeko "kristillinen tiede" tieteen nimeä, sitä emme lähde arvostelemaan. Mutta kyllä meidän korvissa vaan kummalliselta kuuluu, kun kerrotaan arvossa pidettyjen "lääkärien" ja kristillisen tieteen opettajien oppineen koko taitonsa6 viikossatai3 kuukaudessa, niin että ovat heti sen jälkeen kyenneet toimittamaan arvokkaita aikakauskirjoja kristillisen tieteen alalla.
Moni väittää olleensa se, joka taas toi ihmisille Kristuksen tiedon. Enemmistö luovuttaa sen kunnian kuitenkin mrs Mary Eddylle, jota samalla pidetään erittäin taitavana opettajana. Hänen luonnottoman korkeat maksunsa (200-300 dollaria 6-12 tunnista) synnyttävät kuitenkin tyytymättömyyttä, samoin kuin hänen kiukkuiset hyökkäyksensä erilailla ajattelevien kimppuun ja historiallisten olojen halveksimisensa herättävät ajattelevissa ihmisissä epäluuloa.
On melkein mahdotonta keskustella kristillisen tieteen harrastajien kanssa heidän opistansa. He niin uutterasti itseksensä kieltävät kaikki vastapuhujan lauseet, jotka sotivat heidän oppiansa vastaan, että he eivät ehdi tai eivät tahdo ääneen sanoa vastaväitteitään tai tuoda syitä ja todistuksia. Sen lisäksi on hyvin vaikeata harkita mitään asiaa ihmisen kanssa, joka myötänään sanoo: "minä en todista, minä uskon". Se säälivä anteeksi antavaisuus, jolla he kohtelevat sairasta tai väsynyttä henkilöä, tuntuu lahkoon kuulumattomasta harmittavammalta kuin suora syytös teeskentelemisestä. Sekin usein harmittaa, että he niin epäilevän näköisesti ja hajamielisesti kuuntelevat, jos heille sattuu kertomaan onnettomuuksista tai taudin kohtauksista. Jos he itse ovat sairaina, kieltävät he sen innokkaasti. Me säälittelimme erästä rouvaa, jonka silmät tulehduksesta olivat veripunaiset ja ajettuneet. "Eivät ne ole ajettuneet", vakuutti hän hymyillen, "eikä ne ole punaiset eikä sairaatkaan. Minä olen ihan terve." Vaikka niistä myötänään tippui suuria kyyneleitä, joita kirkkaan päivänvalon synnyttämä tuska niihin nosti, väitti hän yhä innokkaasti, että häneltä ei puuttunut mitään. Tapasimme myös erään hammaslääkärin, joka oli luopunut entisestä ammattinsa harjoittamistavasta ja nyt paransi "kristillisen tieteen" avulla. Hän ontui pahasti, mutta kun huomautimme häntä tästä, väittivät hänen ystävänsä innokkaasti, että häneiontunut.
Kaikkien tämän opin tunnustajien kasvoissa on omituinen, yhteinen mielen-ilmaus, joka puhuu tukahutetusta tuskasta. Selvemmin se näkyy katseesta, joka tavallisesti on lempeä ja kirkas, mutta pohjalla piilee hiljainen suru. Moni heistä väittää, että kristillisen tieteen harrastajat eivät voi kuolla. Meidän tieteemme — sanovat he — on niin uusi, eikä kukaan meistä vielä ole ehtinyt vanhaksi, eikä kukaan ole kuollut. — "Minä aion elää monta sataa vuotta," sanoi eräs vanha rouva tyynesti. "Kuinka minä voin kuolla, kun olen henki ja henki on ikuinen? Muutos tulee minulle muulla tavalla."
Kristillisen tieteen tunnustajia on kaikissa uskonlahkoissa, tai ainakin monessa. Usiammat niistä, jotka me tapasimme, olivat unitariaaneja (tunnustavat yhden Jumalan, kolminaisuuden kieltäen) ja kveekkareja. Vaikka tässä uudessa opissa on paljon arvotonta ja meille vastenmielistä salaperäisyyttä, on se kuitenkin vaikuttanut hyvääyhdessäpiirissä: luulosairasten, heikkohermoisten, hysteeristen joukossa, joiden mielityönä on ollut tautiensa helliminen. Heissä on kristillinen tiede vaikuttanut kuin rautaside kierossa puussa, sillä heidän oppinsa kieltää heitäajattelemastatuskiansa ja vaatii heitä pitämään itseänsä terveinä. Ja kun se niin paljo on vaikuttanut, ei sen tehtävä ole ollut ihan turha, ja sen lisäksi tulee myöntää, että siinä piilee totuuksia, muutamia uudessa, muutamia vanhassa muodossa. Sen suurin erehdys on luullaksemme se, että se täydellisesti kieltää pahan olemisen, eikä myönnä parantavansa sairaitatahdonvoimalla. Me puolestamme arvelemme, että ihmisentahtomisvoimaon "kristillisen tieteen" kulmakivi.
Heinäkuun 5:nen päivän iltapuolella kiidimme höyryhevolla Chicagosta länteenpäin Kaliforniaa kohden. Junamme oli n.s. matkailijajuna ja matkustajia 130, kaikki Chicagon opettajayhdistyksen jäseniä ja matkalla San Fransiskon opettajakokoukseen. Useimmat olivat nuoria, elämänhaluisia ihmisiä ja alottivat siis uteliaan kärsimättömyydellä 14 vuorokautta kestävän matkansa Kalliovuorten poikki, ruohoaavojen halki Tyynen meren rannalle.
Kun oli heretty hyvästiä heiluttamasta ystäville ja tuttaville, alkoi ruokavarojen ja matkalaukkujen asetteleminen. Kaksi matkustajaa sai yhdessä osakseen pienen vaunun-osaston sekä sen kaksi sohvaa, jotka voi muuttaa makuusijoiksi — toinen oli toisensa yläpuolella, — verhon, jonka sai laskea oviaukon peitteeksi, jos tahtoi olla poissa muiden näkyvistä, yhden akkunan, kaksi patjaa ja yhden kahdeksastoista osan yhteisestä neekeripalvelijasta. Meitä oli, näet, yksissä vaunuissa kahdeksantoista henkeä ja Samin piti palvella meitä kaikkia. Siitä virastaan hän jo matkan alussa kantoi jokaiselta palveltavaltaan tyytyväisesti virnistellen yhden dollarin.
Naiset riisuivat heti hattunsa ja läninkinsä, herrat heittivät pois muotitakkinsa ja korkeat hattunsa, jokainen haki ylleen kevyestä kankaasta tehdyn, pölyä sietävän puvun ja kiilalakin. Puhvelihärkiä, harmaita karhuja ja indiaaneja ei tarvinnut peljätä, sen me tiesimme, — ei, pahimmat viholliset tulisivat kuumuus ja pöly olemaan lännen aroilla.
Olimme Illinoisin aavikkovaltiossa. Viheriäistä, yhä vaan viheriäistä joka puolella, — tammistoja sinervien järvien rannoilla, lukemattomia viinitarhoja ja maissipeltoja, ja vähän väliä aina peninkulmittain aavikkoa ja sen pehmeästi aaltoelevaa heinää. Chicago on aavikon, prärioiden lapsi, sen kukka ja kuningatar. Ruohoaavikko sitä joka puolella ympäröi, ja kaupungin syrjäseuduilla nostaa aavikkoruoho päätään rautatien kiskojen välissä ja etäisimmillä kaduilla. Chicago on indiaanilainen sana ja merkitsee "ei kelpaa mihinkään" (good for nothing). Muutamissa murteissa se merkitsee myös "mene tiehesi". Indiaanit ennen, näet, halveksivat paikkaa sen otuspuutteen takia. Nyt se yhä enemmän kasvaa ei ainoastaan oman valtionsa, vaan koko Yhdysvaltojen kauppakeskustaksi.
Viileätä iltapäivämatkaa seurasi kuuma, tukala yö: aamulla viivyttiin kaksi tuntia Kansas Cityssä, mahtavan Missourijoen rannalla. Ketjuilla vedettävässä raitiovaunussa meidät kiskottiin kohtisuoralta näyttävää kalliota ylöspäin kaupunkiin, joka on aivan samanlainen kuin muutkin lännen isot kaupungit. Tomua, uusia taloja, kauniita huviloita ruohokentille siroteltuine kukkalavoineen, liike- ja kauppaosa harmaine puutaloineen, raitioteitä, komeita kirkkoja, kouluja, raatihuone ja teaattereita. Boston, Philadelphia ja muut Idän kaupungit tuntuvat valmiiksi rakennetuilta. Ne ovat näöltään kuin näppärät rouvat, aina valmiina vieraita vastaan ottamaan, vaikka välistä vierasta puhuttaessaan istuvatkin omenia kuorien, silkkinen esivaate suojanaan. Lännen kaupungit taas ovat puuhaavia, työpukuihin puettuja talon-emäntiä, jotka itse kirnuavat voita ja käyvät peltotyössä, vieraan tullessa he tuskin ehtivät tuolilta tomuja pyhkiämään tarjotakseen sitä istuttavaksi.
Rautatiematkaa kestää yli vuorokauden ajan Chicagosta, ennenkuin varsinainen, villi ruohoaavikko alkaa. 12 tuntia Kansas Citystä tuonnemmaksi ehdittyäsi, näet jo yhä harvemmin asuntoja, peltoja ja puita. Juna syöksyy ruohoerämaahan.
Omituinen, tuikea heinän, pölyn ja karjan haju lemahtaa vastaan. Siihen sekoo miellyttäviäkin tuoksuja, aivan kuin kuivattujen mausteyrttien lemua. Koko tuolla äärettömällä ruohomerellä, pehmeine, aaltomaisine rajapiirteineen on yksitoikkoinen harmahtava värihohde; siellä heiluu harmaata puhveliruohoa, valkeankellahtavaa aavikkoheinää; valkeat ja kirjavat lehmäkarjat seisovat kuumasta liikkumattomina; siellä täällä vilahtelee ratsastavien, rohkeasilmäisten lehmipaimenten syvälle painetut valkeat huopahatut; kaukana toisistaan töröttelee valkeita aavikkotaloja vihreine, suljettuine akkunaluukkuineen, viinitarhoineen ja maissipeltoineen. Aurinko paistaa veripunaisena, säteettömänä, unisena, mutta samalla tulikuumana kirkkaan siniseltä taivaalta. Ei mikään sotke aavikon huikaisevan valkeata, väreilevää valoa, sen erämaan kaltaista hiljaisuutta ei mikään häiritse. Kaikki äänet tuntuvat ponnahtavan takaisin tuosta hiljaisesta, pehmeästä ruohomerestä, jonka piirissä selittämätön, saamaton surumielisyys vallitsee.
Vähitellen alkaa aurinko käydä yhä tuikeamman punaiseksi, sitten kultaa uhkuvaksi. Pieniä tuulenhenkäyksiä löyhähtelee sinne tänne arolla ja ruohokunnaiden rinteet saavat ruskeankellervän hohteen. Junan kiitäessä eteenpäin näyttää päivän punainen kehrä pyörivän kumpujen välissä aivan kuin aalloilla. Taivaan sini särkyy lukemattomiksi, oikkuileviksi värisäteiksi, siellä tanssivat tummankeltaiset ja sinivihreät, ruusunpunaiset ja valkeanvihertävät väreet kilpaa ja vuorotellen. Aurinko sukeltaa kunnaan taa, näkyy taas, virkistävä viileys alkaa tuntua, lehmäkarjat käyvät liikkeelle. Yht'äkkiä katoo päivän pyörä, jättäen läntiselle taivaan rannalle tulisen hehkun. Melkein samalla hetkellä laskeutuu laajalle ruohoaavalle synkkä, viileä, tuoksuva hämärä. Ei ole mitään, jota voisi verrata niihin raittiisiin, suloisiin tuoksuihin, jotka hyväilyjen tavalla nyt hivelevät matkustajaa; tähtien tuikkeessa hurmaa meitä taas uusi puoli aavikon villistä, surumielisestä runoudesta.
Koloradossa alkaa harmaassa näkyä ruskeita vivahduksia. Kolorado on jo niin alhaalla etelässä, että sen kannattaa kopeilla sadeajalla ja kuivalla vuoden-ajalla ja jälkimmäinen on juuri hiljan alkanut, joka paikka näyttää ruskealta, kärvennetyltä ja kuivaneelta. Etäällä ilmanrannassa häämöttää synkkiä, raskaita pilviä. Siellä näemme ensi kerran mahtavien Kalliovuorten huiput. Lähestymme Uutta Meksikoa; valkeita aavikkotaloja emme enää näe, ohitsemme vilahtelee pieniä, harmaita meksikolaisia savimajoja. Välistä näyttää likaisenharmaita aaltoja vyöryvän päivän kärventämiä kumpujen rinteitä alas. Siellä kapuaa leveähäntäisiä, villavia lampaita raittiimpia ruokamaita hakemaan. Yhä vieläkin puhveliruohoa ja hoilaavia, aseilla varustettuja paimenia aasien seljässä; kansa alkaa käydä kauniimmaksi, vaaterääsyt yhä kirjavammaksi. Pilvet ovat selvinneet. Tuossa paikassa olemme niiden luona, ja voimme erottaa vuorten ruskeat piirteet. Tasanko alkaa hitaasti kohota, — ja me olemme Kalliovuorten juurella.
Ratonissa, eräässä vuorikaupungissa, pidimme kaksi tuntia päivällislomaa. Paljassääriset, ahavoittuneet, villinnäköiset miehet, joiden koruompeleisista vöistä pilkisteli lukuisasti puukkojen päitä, tarjoelivat aaseja vuorimatkoja varten. Yhä ylemmäksi noustiin, vaikka vähä hitaammin kuin ennen, kunnes päästiin tunneliin, joka erottaa Koloradon Uudesta Meksikosta. Sen toisella puolella alkaa La Junta, 4,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella. Täällä vasta piti varsinaisen nousun alkaa Las Vegasiin, joka on 7,000 jalkaa korkealla (meren pinnan yläpuolella). Sillä matkalla on ennen tapahtunut ja tapahtuu vielä nytkin usein onnettomuuksia, tie kohoo, näet, niin jyrkästi ja yhdet kiskot välittävät vaan kulkua.
Tuntui kummalliselta. Rautatien palvelijat tekivät vakavannäköisinä, nopeasti ja huolellisesti valmistuksiaan. Vaunujono jaettiin kahteen osaan ja kumpikin sai oman veturinsa. Kaksi uutta konduktööriä tuli entisten sijaan ja eräs rautatien virkamies tarkasti vaunut. Me matkustajatkin saimme määräyksiä: akkunoista emme saaneet kurotella katsomaan, mutta sen sijaan saimme istua (emme seisoa) vaunujen välikäytävillä.
Konduktööri huusi tavallisen "all on board'insa" ("kaikki matkaan") ja kukin kiipesi paikalleen. Kello oli 2. Veturi puuhkutti ylöspäin, tehden pitkiä ruuvimaisia kierroksia; ylt'ympärillä oli vaan vuorten huippuja mataline tammipensaineen ja ruskeaksi kuivuneine ruohoineen. Kulku oli hidasta; jokaisen ratavekselin kohdalla hiljennettiin vauhtia ja kimakka merkkivihellys vingahti autiolla seudulla; vuorelta sen sitten kaiku monenkertaisesti vastasi. Virstan matkan päässä meistä, kiskoi toinen veturi ohkuen vaunujonoaan, josta tervehdyksiä liehutettiin meille joka kerta, kun kierroksissa toisesta junasta näki toisen. Paikoin kulki tie ylängöillä, joilla ilma oli kevyt ja kirkas ja maata peitti kaktuspuut, valkea unikukka ja muuan kaunis, okainen, "pyhäksi orjantappuraksi" nimitetty kasvi.
Enimmäkseen pysytteli rata kuitenkin vuorten rinteillä, luikerrellen niiden kupeita yhä vaan ylöspäin. Näköala oli vakava, melkein alakuloinen yksitoikkoisine ruskeine värineen, jota ei mikään kirjavuus sotkenut. Kalliovuoret ovat täällä oikeimmin valtavan korkeita kumpuja, eivätkä vuoria, sillä huippuun asti niillä kasvaa ruohoa, pehkoa ja pensaita. Harvoin näkee alastoman, kolean kalliohuipun. Piirteet ovat mahtavat, pyöreät, pehmeästi aaltomaiset, — ruohoaavojen kummut jättimäisiksi suurennettuina, Ja näiden juhlallisten, synkkien vuorien alapuolella siintää etäältä autio ruohoaavikko. Ainoastaan auringonlaskussa, kun punainen rusko kultaa vuoria, tulee seutu eloisaksi ja värikkääksi. Silloin näkee ratsastavien paimenten ajavan lammaslaumojaan niiden pienten savimökkien luo, jotka täällä ovat ainoat ihmis-asunnot.
Parast'aikaa matkalla ollessamme kävi taivas yht'äkkiä pilveen, ukkonen alkoi pauhata ja sen jylinä vyöryi vihaisena vuorten välissä. Jalkaimme juurella tempoelivat tuulenpuuskat pilviä; odotimme vaan raju-ilman puhkeamista. Tunnin ajan katselimme ukkosta ja sadekuuroja, mutta sitten taivas selkeni ja junamme, joka oli jo pysähtynyt erään vekselin luo, pääsi jatkamaan matkaansa.
Kello 9 illalla tulimme Las Vegasiin, erääseen pieneen, vuorten helmassa olevaan terveyspaikkaan, jolla on komea ravintola, "Hotel Phoenix", kuumia lähteitä, sinivihreitä sypressejä ja pieniä takkuisia, meksikolaisia aaseja. Las Vegas-nimisen kaupungin perustivat espanjalaiset lähetyssaarnaajat aikoinaan. Se on pieni ja autio, vinoine katuineen ja savitaloineen. Rapistuneessa katolisessa kirkossa loikoili haalistuneita paperikukka-seppeleitä pyhän Fransiskuksen, Meksikon suojeluspyhän kuvan edessä. — Näköala Las Vegasilta on auringon noustessa hurmaavan ihana. Mahtava alppimaisema on kirkastettuna, se näyttää elävän, huokuvan, vapisevan onnesta ja ihanuudesta päivänkoin sitä suudellessa. Uudistalolaisen rakennukselta kaikuu kirveen kalke, lammasten kellojen kilinä, aasin-ajajan iloiset hoilotukset, — kaikki vuorielämän äänet taas heräävät ja ilmassa on aamun hurmaava raittius.
Juna jätti tässä Chicago—Alton-yhtiön alan; nyt oli siirryttävä "The Santa Fé Route" radalle. Viimeksimainitun yhtiön paikalla asuva asiamies oli meitä vastaanottamassa Phoenix-ravintolassa ja siellä meille tarjottiin hieno, ranskalaisista ruoista kokoonpantu ja ameriikkalaisilla puheilla höystetty illallinen. Hännystakkeihin pyntätyt kohteliaat neekeripassarit, joita oli kielletty juomarahoja ottamasta, lauloivat kunniaksemme aterian aikana ja jokainen vieras sai ottaa mukaansa hienoilla kivipainokuvilla koristetun ruokalistansa. Ravintolan vieressä on useita puoteja, joissa saa ostaa karhun ja anttiloopin nahkoja, indiaanikoristuksia, mattoja, savi- ja luuastioita, meksikolaisia hopeakoristeita ja posliinitavaroita. Siellä näytellään myöskin auraa, jonka sanotaan olevan 300 vuotta vanha, sekä yhtä vanhoja, espanjalaisten munkkien käyttämiä vaunuja. Vaunujen koppa on kuverrettu puu ja auranteränä puunjuuri.
Vuorokauden vietimme Las Vegasissa leväten ja pieniä huvimatkoja tekemällä, sitten siirryimme kahdessatoista tunnissa, koko tien yhä vaan ylöspäin höyryten, Santa Féehen. Santa Fé on luultavasti azteekkien perustama; ennen Kolumbusta se ainakin jo on ollut olemassa ja on nyt Floridassa olevan Augustinen jälkeen Ameriikan vanhin kaupunki.
Tämä Uuden Meksikon helmi on pienen pikkarainen harmaa kaupunki, aivan kuin vilunpörröinen kananpoika se kykkii Kalliovuorten siipien alla. Niin kaukaa kuin silmä kantaa, näkyy vuoria, pelkkiä vuoria, — etäisimmät kuin lyijykynällä piirretyt ilmanrantaan. Sisällä kaupungissa on viljalta ruusuja, granaatinkukkia, pölyä ja vuohia. Multaisilla, ahtailla kaduilla kulkee säihkyväsilmäisiä naisia, mustat harsohunnut pään ja hartioiden yli heitettyinä, miehiä koruompeleiset hatut päässä, kerjääviä indiaaneja kirjavat rääsyt vaatteina, puu-, hedelmä- tai ruohokuormaa kantavia aaseja, teksasilaisia metsästäjiä hurmaavine silmineen ja kannuksilla varustetut ratsassaappaat jalassa. Muunlaisia rakennuksia ei ole kuin adobe- (savi) taloja, jotka kaikki ovat niin sanoaksemme maurilaiseen tapaan rakennetut, niin että keskustana on nelikulmainen, joka puolelta suljettu pihamaa. Siellä leikkii teräväpiirteisiä, tummanverisiä, notkeasti liikkuvia lapsia, valkeita kiliä ja pieniä karvattomia meksikolaisia koiria sikojen, hanhien ja vuohien keskellä. Pihalla on tavallisesti savesta kyhätty leivin-uuni ja talon takana muutamia persikkapuita. Joka kadun kulmaan ovat harvinaisuuksien kauppiaat ripustaneet nimikilpiään ja Santa Féen kuuluisat kultasepät valmistavat koristuksiaan avonaisten akkunain ääressä, houkutellakseen siten ostajia.
Syötyämme päivällistä vanhassa, ravintolaksi muutetussa meksikolaisessa talossa, lähdimme kaupungin 300 vuoden vanhaan kirkkoon. Kuljimme piispan puutarhan halki, ruohottuneita käytäviä pitkin; persikka- ja aprikkapuiden hedelmistä notkuvat oksat riippuivat kattona päämme päällä ja molemmin puolin tietä rehotteli pitkissä riveissä viinimarjapensaita isoine punaisine ja mustine marjoineen. Viereinen nunnaluostari näytti kuolleelta kuumassa iltapäivän paisteessa. Sen kappelissa rukoili liikkumaton nunna polvillaan, katse maata hakien. Luostarin kokoushuoneesta kaikui vuoron sävelharjotuksia, vuoron taas heleät tyttöjen äänet yhtyivät iloiseen lauluun. Kirkon seinät olivat täynnä vanhoja kummallisia tauluja, silkkiin kudottuja kuvia Meksikon historiasta ja jos jonkin muotoisia ja suuruisia pyhän Fransiskuksen kuvia. Santa Féessä on intiaaneilla eri kaupungin-osansa, ja "puna-ihoisia" tapaa muutenkin alinomaa kaduilla hedelmiä, saviastioita, vuorikristalia, malakiitin palasia ja agaattikiviä myymässä. Tavallisesti he istuvat kantapäillään rivissä talojen seinämillä ja huopavaipat peitteiksi kiedottuina aivan kuin olisivat viluissaan. Muutamat ovat vartevia ja kauniita. Miehet, suorine säärineen ja säännöllisine kasvoineen, liikkuvat hitaalla, verrattomalla arvokkaisuudella. Naiset ovat pieniä, mutta näppäriä, äänet sointuvia ja liikkeet nöyriä, ystävällisiä. Muutamat ovat inhottavan likaisia. Kaikilla on kankeat mustat hiukset, kiiltävät silmät; kaulassa on kaikilla näkinkenkiä, koralleja ja malakiitinpalasia, hartijoilla punakeltaiset huopavaipat.
Ostimme mustia saviastioita eräältä Sian Ton (= San Antonio) nimiseltä nuorelta indiaanilta. Hän oli komea, kaunis mies, kummallakin korvalla heilahteli tulipunaiset lankaniput ja jaloissa hänellä oli vaaleankeltaiset peurannahkasta valmistetut pieksut (mokasiinit). Kummallekkin meille välttämätön, kauppaa välittävä viittomispuhe näytti hyvin huvittavan häntä ja tuon tuostakin hän iloisesti paljasti valkean hammasrivinsä. Pieni, pyöreäsäärinen indiaanitarkin varusti meitä muistoilla. Hänellä oli päällään kirjaeltu paita, vähä samannäköinen kuin venäläisten naistenkin, linnikko päässä ja korearaitainen hame huopavaippansa alla. Näiden villien silmät olivat kauniit ja kiiltävän ruskeat, mutta ne olivat aivan kuin eläinten silmät: itsetietoista, ihmismäistä katsetta niistä turhaan etsii.
Ikävöiden jätimme Santa Féen, levättyämme siellä yhden päivän. Eteenpäin mentäessä tavattiin joka pysäyspaikalla indiaaneja. Santa Féen läheistöllä asuu enimmäkseen Puni-indiaaneja, joiden arvellaan olevan entisten azteekkien jälkeläisiä; he ovatkin verrattain korkealla sivistyskannalla. Heidän siistien savitalojensa ympärillä on maissipeltoja ja oivallisia hedelmäpuutarhoja. Suurin osa heistä on jo muutaman sukupolven ajan ollut kristittynä, sillä espanjalaiset jesuiitit työskentelivät heidän keskuudessaan. Oikeimmin he, mitä sivistykseen tulee, eivät ole köyhintä meksikolaiskansaa huonommat. Muut indiaanit kuuluvat alhaisemmalla kannalla oleviin heimoihin, asuvat telteissä, ovat pakanoita ja eläimellisesti raakoja. 15-20 hengen suuruisissa joukoissa niitä syöksyi junan tullessa asemille, miehiä, vaimoja ja lapsia, kerjäten, kiljuen ja englantilaisia kirouksia songertaen, jos mielestään saivat liian vähän rahoja.
Inhottava vanhan rasvan ja pintyneen lian haju heistä löyhkäsi. Miesten kasvot olivat hevosnaaman näköisiä; naiset nauraa räkättivät, juoksennellen edestakaisin viheriät mokasiinit jalassa ja musta paksu tukka tukevasti rasvatun näköisenä. Äidit kuljettivat kapalolapsiaan mukanaan, muutamat pienokaisista olivat vasta parin kolmen päivän vanhoja. Ilkosten alasti nekin lepäsivät indiaanien pajunvesoista tehdyssä, kuomulla varustetussa kapalossa. Moni lapsiraukoista oli sekaverta. Kun kahtalaisen siveyden puolustajat eivät sääli valkeatakaan naista, vähätkö ne sitten huolivat indiaanittaren parhaasta, häntä kun ei suojele tapa eikä laki, eikä edes oma käsitys siveydestä ja kunniasta.
Kun Arizona, Uusi Meksiko ja Kalifornia liitettiin Yhdysvaltoihin, lakkasi katolisten lähetystyö näillä seuduilla. Philadelphiassa on suuri protestanttinen kasvatuslaitos indiaaneja varten sekä siihen kuuluva maatalo. Siellä käydessämme näytti se olevan oivallisella kannalla ja täynnä oppilaita. Tänne tulee enimmästi pohjoisvaltioiden indiaaneja ja erittäinkin Siouks-heimon jäseniä, sillä se heimo haluaa enin sivistystä. Muuan suuri ja toimiva yhdistys, "Indiaani Lähetys" ulottaa harrastuksensa yli koko maan. Mutta tällaiset yritykset ovat myöhäisimmiltä ajoilta. Yhdysvaltojen omallatunnolla on monta indiaaneja vastaan tehtyä rikosta. Se tapa, jolla näitä villejä on kohdeltu, on häpeäpilkku liittovaltojen historiassa, eikä tehtyjä julmuuksia voida mitenkään puolustaa vahvemman oikeuteen vetoomalla. Puna-ihoisia on ajettu takaa ja tapettu kuin metsänpetoja, rahanhimoiset hallituksen-toimitusmiehet ovat pettäneet ja nylkeneet heitä, siitä välittämättä, olivatko uhriraukat kavalia ja valheellisia tai vaan taitamattomia. Mutta kun Helen Hunt, sittemmin mrs Jackson, julkaisi "Ramona"-nimisen romaaninsa, jossa tällaista menettelyä mitä ankarimmin moitittiin, alettiin hallituksen kantaa kiivaasti moittia. Monta parannusta pantiin heti toimeen ja nykyään lienee hyvin vähä moitteen sijaa. Mutta parannukset tulivat liian myöhään ja Ameriikka saa katkerasti katua entistä menettelytapaansa, sillä villiraukat, joilta vaadittiin kansalaisten lainkuuliaisuutta, kun heiltä ensin oli riistetty kaikki kansalaisen oikeudet, tuottavat alin-omaisilla kapinayrityksillään hallitukselle paljon huolta. Omituista muuten on, että kaksi naisten kirjoittamaa romaania — "Setä Tuomon tupa" ja "Ramona" ovat niin paljon vaikuttaneet, toinen neekerien, toinen indiaanien asemaan. Ameriikkalaisilla onkin tapana leikkisästi sanoa, että hallitus odottaa "kiinalaisromaania", ryhtyäkseen kiinalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisemiseen.
Arizonassa kävimme eräänä iltana muutamassa indiaanileirissä. Yö oli tulossa, nuotioita paloi telttien ulkopuolella ja lapset juoksivat leikkien ja kirkuen niiden välissä. Miehet lepäsivät paljaalla maalla, muutamat vaan puhdistelivat pyssyjä ja hoitivat hevosia. Naiset leipoivat siten, että sekottivat ohra- ja maissijauhoja ja vettä hiukkasen koverretulle, litteähkölle kivelle ja panivat sen sitten tuliseen tuhkaan. Seos paistui pian ja otettiin veitsellä kiveltä, jolle taas uutta taikinaa sekotettiin. Leipä oli vähä suolatonta ja savustunutta, mutta muuten hyvänmakuista.
Santa Féestä lähtien laskeusimme alaspäin, jättäen jälkeemme Kalliovuorten viimeiset rinteet, joilla täällä kasvoi komeita mastopuita. Päivän matkan perästä tulimme Arizonan valtioon, jonka rikkaus, samoin kuin Kaliforniankin, on jalokivi- ja metallirikkaissa vuorissaan sekä maanlaadussa, joka tarvitsee vaan vettä hedelmälliseksi tullakseen. Luonnollisessa tilassaan tämä seutu taas on ihan erämaan kaltainen. Hiekkaa, pelkkää hiekkaa, tahi ainakin ainetta, joka on niin hiekan näköistä kuin toinen marja on toisensa näköinen. Niin on erittäin laita Mojaven (eli Mohaven) erämaassa, jonka halki kesti 2 vuorokautta matkustaa. Minne vaan katsoi — pelkkä keltaista hiekkaa. Siellä täällä törötteli päivän polttama ruohotupsu, mansannitapensaita punaisine runkoineen ja jykeine lehtineen, harmaita kaktuksia ja palmumaisia aloeekasvia.
Kuumuus oli tukehuttava, lämpömittari näytti 40° C. Yö ei ollut päivää viileämpi. Pöly, hieno valkea erämaan pöly tunkeusi silmiin, korviin ja sieraimiin, suuhun, vaatteiden ja kynsien alle. Joka aamu täytyi ensin pyyhkiä tomu silmälaudoiltaan, ennenkuin voi silmiään avata. Puolikuolleina laahustimme viipymäpaikoilla ulos hakemaan hiekasta agaatteja, joita täällä on runsaasti. Välistä juna seisahtui, jotta saimme katsella niitä kuiluja, joita Mojavessa tuon tuostakin ammotti allamme tien poikki. Ne ovat muinoisten tulipurkausten jätteitä ja maa niiden ympärillä on täynnä mustaa laavaa. Tuollaiset hirvittävät syvänteet, joita ihan odottamattansa tapaa keskellä keltaista erämaan hietaa, ovat aivan kuin helvetinkuiluja. Ne kuuluvat Arizonan ja Kalifornian omituisuuksiin ja runsaasti niitä on Sierra Nevadalla. Siihen vuoristoon me tulimme kaksi vuorokautta sen jälkeen, kun olimme Santa Féestä lähteneet. Taas alettiin nousta ylöspäin hitaasti ja ruuvimaisia kiertoja tekemällä, mutta tällä kertaa kuljettiin pöyristävien syvyyksien partaalla. Kauhu kouristi sydänalaa junan tehdessä äkkinäisiä käänteitään synkkien syvyyksien äyräillä kiitäen, kun silmä ei kuilun pohjaa tavannut. Janoisin, haljennein huulin ammotti maa kitaansa, meidät nielläkseen. Tuntui siltä, kun olisi pieninkin matkustajan liikahdus riittänyt riistämään junalta tasapainon ja syössyt sen ruhjottuna vuorten nieluun. Mutta kaikkiin tässä maailmassa tottuu, ja mekin uskalsimme lopuksi ruveta lepuulle, vaikka tiesimme, että tiemme yhä vaan kiemurteli yhtä kamalien syvänteiden partailla, 11-14,000 jalkaa korkeiden (m.p.) vuortenhuippujen keskellä.
Miten iloisesti hämmästyimmekään, kun toisena aamuna heräsimme viheriäisessä kosteikossa; päästy oli erämaan hiekasta ja kuumuudesta. Olimme Riversidessä, pienessä paratiisissa, Sierra Nevadan länsirinteellä. Kaupunki on paljasta puutarhaa, täynnä taateli- ja viuhkapalmuja, viinitarhoja ja oranssilehtoja. Täällä näimme ensikerran Kalifornian elinpuun, Austraaliasta tuodun kauniin, sinivihreän eukalyptuksen sekä hennon, harsolehväisen "pippuripuun"; sen nimensä se on saanut hedelmistään, jotka ovat samannäköisiä kuin pippuripensaan marjat.
Kaupungin valtuusmiehet olivat meitä vastaan ottamassa ja veivät meidät vaunuilla kaupunkia katselemaan. Magnoliapensasten ja kukkivien aloeekasvien välistä vilahteli hurmaavia näköaloja Sierra Nevadalta. Kaikki tämä ihanuus on kahdeksassatoista vuodessa luotu erämaankaltaisesta maan-alasta. Riversidellä on, niinkun kaikilla muillakin Kalifornian kaupungeilla, oivallinen vesijohto ja jokaista maapalstaa seuraa varman vesimäärän käyttämis-oikeus. Kasvullisuus on täällä taitavuuden tuote, se luodaan kastelemisella. Katselimme muutamissa oranssitarhoissa, joita parast'aikaa kasteltiin, kuinka vesi pieniä, säännöllisesti johdettuja puroja pitkin luikerteli puiden välissä.Ilmanvettä on maa täällä ihan arvotonta. Vedenkanssaon pienellä oranssilehdolla tuhansien dollarien arvo. Raittiusmiehille on Riverside luvattu maa, sillä viinin valmistus on täällä kielletty, ja rypäleet joko myydään tuoreina tai kuivataan ne rusinoiksi.
Nyt olimme Kaliforniassa, kullan ja oranssien maassa. Sen luonto on samalla niin yksitoikkoista ja omituista, että heti saa yleisvaikutuksen siitä.
Pieniä, puuhaavia, hedelmien viljelyksestä eläviä, kukoistavia kaupunkeja, valkeine ja vaaleanharmaine puutaloineen — maanjäristysten takia ei kivitaloja rakenneta — ja joka kaupungin ympärillä on leveä ala viinikenttiä, hedelmäpuutarhoja ja "alfalfa"-ruohoa kasvavia niittyjä. Kaliforniassa ei ole luonnon kasvattamia ruohokenttiä. Kasvullisuuden välissä näkyy vaan keltaista hiekkaa, mansanniita-, aloee- ja kaktuskasvia, yläpuolella kaartelee sininen taivas ja ilmanrannassa siintävät vuoret. Yksitoikkoista se on, mutta tämä yksitoikkoisuus ei väsytä, sillä vuorten ihanuus on aina uusi, aina vaihteleva, ja Kalifornian sinistä taivasta ei kukaan unohda, joka sen kerran on nähnyt.
Kuljimme muutamien autioksi jätettyjen kullan-huuhtomislaitosten ohi, jotka ulkoapäin olivat aivan samannäköiset kuin villakehruulaitokset kotona Suomessa. Ei mitään huomiota herättävää niissä ollut, eikä mitään ihmeellistäkään. Kullankaivajat ovat vetäytyneet ylämaihin, eikä niitä koskaan tapaa yleisten valtateiden varsilla. San Bernardinossa pakottivat vierasvaraiset asukkaat junan pysähtymään kymmeneksi minuutiksi ja sillä aikaa kulki herroja ja naisia vasut käsissä vaunujen läpi, jaellen hedelmiä ja kukkia. Pasadenassa, eräässä toisessa pikkukaupungissa, kutsuttiin meidät koko päiväksi vieraiksi ja päivällisillä, soitolla, puheilla ja huvimatkoilla meitä kestitettiin. Asemahuoneen suuri odotussali oli muutettu virvotushuoneeksi. Pitkillä pöydillä siellä oli viljalta virvotusjuomia, aprikoita ja persikoita, niin suuria keltaisia ja tuoksuvia, kun ne ainoastaan Kaliforniassa ovat. Tämä huone oli auki koko päivän, eikä kukaan sitä vartioinnut. Oven päällä seisoi: "Virvotuksia rakkaille vieraillemme, Chicagon opettajayhdistykselle". Pasadenassa näimme kameelikurki-kartanonkin, jonka omistaja on päässyt rikkaaksi mieheksi kameelikurkia kasvattamalla ja niiden sulkia myymällä.
Viimeinen yö junassa oli niin tukala, ett'ei kukaan meistä voinut nukkua, vaikka olimme surkeasti väsyneitä. Kuumuutta oli 44,5 pykälän määrä. Oli ihan tyyni, luonto tuntui kuumuudesta kuolleen vuorten ympäröimässä San Joaquin-laaksossa. Päivän noustessa aamulla puhalsi heikko tuuli, mutta päivemmällä paahtoi aurinko taas tuhatta tulisemmin. Sellaisissa oloissa tuntui 129 syntymäpäivä- ja muistokirjaan kirjoitus sangen raskaalta tehtävältä. Ameriikan nuorisolla on, näet, sellaisten asioiden alalla oma kiihkonsa, aivan kuin muidenkin maiden nuorisolla.
Mutta siihenkin vaivaan mukaantui mieliisti, kun siten sai palkita hyvää naapuruussopua. Se olikin ollut mitä miellyttävintä laatua. Tosin oli kukin alussa vähän kankeamainen, mutta kuumuus, yhtämittainen yhdessäolo, yhteiset seikkailut ja harrastukset tekivät pian kaikki tuttaviksi.
Useimmilla oli omat eväsvarat, joita kaupungissa uusittiin ja hauska perhe-elämä vallitsi vaunuissa. Minun rinnallani asui kaksi Chicagon tyttöä, joilla oli oma teekeittiönsä ja joka aamu he keittivät teetä väkiviina-valkealla. Muutamat järjestystä rakastavat vanhat naiset puuhasivat oikein onnekseen päivällisvalmistuksissa, he huuhtelivat astioita ja hääräelivät esivaatteet edessä ja hihat ylös kiverrettyinä vaunuissa; heillä oli mukanaan keittovehkeitä, paistetuita kaloja ja lintuja, ja tarjosivat vuorottain naapureilleen teetä. Innokasta vaihtokauppaa käytiin. Korppuja, juustoa ja säilytystavaroita vaihdettiin sitruuneihin, leivoksiin ja sokuroittuihin hedelmiin. Minua vastapäätä asui eräs saksalainen kielten-opettaja. Kun hänen voinsa ja teensä loppuivat, jätti hän varastonsa tähteet Chicagon tyttöjen haltuun ja rupesi itse heille täyshoitoon. Kuulin heidän sitten iltaisin neuvottelevan, teetä vai kahviako keittäisivät.
Ylipäänsä vallitsi junassa puhtaus ja järjestys. Joka vaunussa täytettiin tuon tuostakin suuri säiliö jäisellä vedellä. Ainoa ikävyys oli, että yhteisen pesoaseman edessä ei ollut ovea eikä verhoa ja tavallisesti sen edessä seisoi 17 käsiliinalla varustettua, vuoroansa odottavaa ihmistä, katselemassa kuinka naapuri pesi korviansa.
Aamuisin kulki Sam nauraa virnistellen suojasta suojaan vuoteita kooten. Jokaisella oli mukanaan omat lakanat ja peite ja tyttöjen oli tapana torua Samia, kun hän toisinaan kuumuudesta tympeytyneenä sulloi lakanat ja peitteet sekamelskassa sohvankannen alle. Moitteet eivät häneen kuitenkaan pystyneet. Sam teki seuraavana aamuna taas oman mielensä mukaan. Muutamissa vaunuissa oli erään poikakoulun ylempien luokkien oppilaita siivoojina; pojat hankkivat sillä tavalla itselleen maksuttoman matkan kokoukseen.
Jokaisella viivähdyspaikalla kiiruhti kukin heti kulmalleen ja junan liikkeelle lähdettyä verrattiin taas ostoksia ja kukin kertoi seikkailunsa. Sunnuntaisin lukivat tytöt raamattua, veisasivat virsiä ja kuulustelivat toisiltaan päivän sunnuntaikoulu-läksyt, samaan aikaan, jolloin muuten olisivat olleet kirkossa tai sunnuntaikoulussa. Sunnuntai-iltana sulloutuivat kaikki 130 pariin, kolmiin vaunuihin ja lauloivat Sankeyn lauluja kello 10 tai 11 asti. Toisinaan tulivat toisten vaunujen asukkaat meidän luoksemme tai menimme me heitä tervehtimään. Muutamat ajoivat makuuvaunuissa, muutamat matkailijavaunuissa. Luonteva yhdenvertaisuus, ystävällisyys ja avuliaisuus vallitsi kaikkien kesken, vaikka seurassa oli sekä yliopiston professoreja, koulujen tarkastajia ja johtajia että köyhiä tuntiopettajia ja kaikenlaisia mies- ja naispuolisia, alhaisempia opettajia.
Lämmintä kaipausta tuntien me hyvästiä heittäessämme kättelimme, kun juna puuhkasi San Fransiskon asemakartanon sisään ja matkamme Kalliovuorten poikki oli päättynyt.